Yhdysvaltain presidentinvaaleja odotellessa – tunteita, uhkia, näkymiä

Yhdysvaltain presidentinvaalit etenevät muttei jännityksen tiivistymisestä ainakaan vielä voi puhua. Hillary Clintonin valinta demokraattien ehdokkaaksi on käytännössä selviö mutta republikaanien tilanteessa on oma jännityksensä, vaikka tätä kirjoittaessani mm. MTV:n teksti-tv:n otsikosta juuri luinkin, että Donald Trumpin valinta on 95-prosenttisesti varma. Heinäkuussa Clevelandissa pidettävä puoluekokous kuitenkin ratkaisee lopulta kaiken. Siihen asti on jännitettävä, vaikka Trump onnistuisikin saamaan puolueen esivaaleissa vaadittavat 1237 kokousedustajaa. Puolueen johto vastustaa kiivaasti Trumpin valintaa eikä mustan hevosen vaihtoehto ole pois suljettu, koska toinenkaan pääehdokas Ted Cruz ei ole puoluejohdon suosikkeja.

Referoin jutussani aika laajasti Juha Ahviota. Hän esittää maaliskuussa pitämässään luennossa yhdeksi vaihtoehdoksi edustajainhuoneen puhemiestä Paul Ryania, mutta luin Reijo Lindroosin kirjoittamasta Ylen katsauksesta, että hän on 12. huhtikuuta ilmoittanut kieltäytyvänsä kyseisestä mahdollisuudesta.

Yleisradion uutisjutuissa Donald Trumpin valintaa pidetään melko varmana, mutta vaikka Trump voittikin itärannikon viisi esivaalia, epävarmuutta on silti ilmassa. Vastaehdokkaat Ted Cruz ja John Kasich ovat sopineet taktisesta yhteistyöstä Trumpia vastaan, mutta siitä ei liene apua (http://yle.fi/uutiset/ylen_kirjeenvaihtaja_trumpin_voitto_menee_aarimmaisen_tiukaksi/8839644). Taktikoinnista voi lukea tarkemmin täältä.

Mutta tilanne kehittyy: tuoreimman uutisen mukaan (päivitetty 28.04) Cruz ja Kasich eivät olisikaan liittoutuneet. Ainakin Cruz kieltää sen olemassaolon.

Kerron aluksi omista kosketuspinnoistani noihin vaaleihin. Tapasin maaliskuussa muutamia amerikkalaisia ystäviäni. Ehkä he ovat suomalaisittain käsitettynä vain tuttavia, mutta amerikkalaisittain ajatellen ”frendejä”.  Ei minulla mitään varsinaisia yhteyksiä Yhdysvaltoihin ole, mutta muutama läheinen tuttavuus on muotoutunut ollessani noin kymmenen vuotta sitten tiiviimmin Kiinassa.

Sen jälkeen selvittelen Juha Ahvion kantaa. Olen nimittäin kuunnellut hänen luentonsa (Kuva ja Sana -kustantamon verkkosivujen kautta: www.patmos.fi) aiheesta Mistä USA:n presidentinvaaleissa on nyt vuonna 2016 kysymys? Ystäväni olivat vuonna 2008 tiukasti Barack Obaman takana ja nyt he ovat käsittääkseni Hillary Clintonin kannattajia mutta ehdottomasti Donald Trumpia vastaan.  Ahvio puolestaan on tiukasti Donald Trumpin puolella.

…

En itse ole seurannut USA:n sisäpolitiikkaa juuri lainkaan. Presidentin vaalit ovat minua kiinnostaneet lähinnä vain maan ulkopoliittisten vaikuttimien ja vaikutusten kautta.  Kun tiesin tapaavani amerikkalaisia ystäviäni, osasin päätellä, että varmaankin puheenaiheeksi nousee Donald Trump. Ja tutustuin hänen kantoihinsa.  Ja Trump nousikin tapaamisessamme jo heti alkuun hyvin kärkevästi esille. Ei siinä omat huumorini eivätkä liennyttelyni auttaneet, kuumana käytiin. Se tuli heti selväksi, että presidentin vaalit ja nimenomaan Trump ovat yhdysvaltalaisten keskuudessa tämän hetken tärkein puheenaihe. Ystäväni kokevat Trumpin suureksi uhaksi maansa henkiselle ilmapiirille. En mene nyt yksityiskohtiin, välitän vain keskustelun tunnelmia.

Kun yritin todeta, että kyllähän Ronald Reaganiakin alkuun pelättiin, niin minut torjuttiin oitis. Reagan oli vain B-luokanfilmitähti, Trump on aivan toista kaliiberia. Heitä ei voi verrata. Nyt tarkemmin Trumpin elämään tutustuneena voin todeta, että näinhän asia on. Mikäli Trumpista tulee presidentti, ystäväni eivät usko, että hallintovirkamiehet pystyvät hänen tahtoaan ohjaamaan. Trump miehittää kyllä hallintonsa omilla joukoillaan, jotka ovat tiukasti presidenttinsä takana.

Mutta palaan vielä alkutilanteeseen. Ryhmässä oli neljän amerikkalaisen lisäksi yksi britti ja minä. Emme olleet tavanneet yli viiteen vuoteen, joten tapaaminen oli lämmin ja nostalgia oli pinnassa. Ensi halausten jälkeen päästiin kuitenkin varsin pian tuohon kuumaan aiheeseen. Se kävi nopeammin kuin odotin.

Ryhmän ainoa nainen, jota en ollut tavannut Obaman ensimmäisen valinnan jälkeen eli yli seitsemään vuoteen, aloitti keskustelun. Hän kääntyi minun puoleeni hyvin varovasti tiedustellen, olenko seurannut presidentin vaalien kampanjointia ja mitä mieltä olen Donald Trumpista. Kerroin seuranneeni etäältä asiaan tarkemmin syventymättä ja lisäsin, että osasin kyllä hieman valmistautua tapaamiseen arvaten, että vaaleista tulemme keskustelemaan. Kerroin ihmetelleeni joitakin Trumpin näkemyksissä - tai tarkemmin sanoen niiden uutisoinnissa - löytämiäni ristiriitaisuuksia, joita en kuitenkaan alkanut tarkemmin yksilöidä. Kommenttini oli kimmoke keskustelulle, joka purkautuikin kuin tulivuori. Tiesin, mitä oli tulossa, sillä olin osittain samojen henkilöiden kanssa aikoinaan keskustellut Obaman valinnasta. Se oli ollut heille tuolloin heille suuri ilon aihe. Nyt keskiössä oli Trump, jonka näkemykset he näkevät tuhoisina ja pelottavina. Liikuttiin tunnetasolla, järjellinen argumentointi tahtoi pääosin unohtua. Todettakoon, että myös parin amerikkalaisen edellisestä tapaamisesta oli vuosia, ja aihetta purkautumiselle oli myös heidän kesken.  

Juttelin eräässä vaiheessa ryhmän naisen kanssa kahden kesken ja hän kertoi omakohtaisia tuntoja asiaan liittyen. Hänellä on kaksi ottolasta, tyttö ja poika, jotka ovat jo aikuisia, vastikään valmistuneet korkeakoulusta ammattiinsa. Tytär tosin vielä viimeistelee opintojaan. Molemmat ottolapset ovat syntyjään ulkomaalaisia, tytär on Intiasta ja siis ihonväriltään tumma. Ystäväni kertoi, että tytär on kokenut maan nykyisen henkisen ilmapiirin hyvin raskaasti. Hän on käytännössä jo valmistunut itselleen läheiseksi tuntemalleen alalle ja suunnittelee elämänuraansa varsin synkissä tunnelmissa. Uhkien ja ulkomaalaisvastaisen asenteen leviämisen myötä hän jopa harkitsee muuttamista Intiaan, johon hänellä ei kuitenkaan ole mitään yhteyksiä ja mahdollisuudet päästä siellä elämän alkuun ovat heikot. Tapasimme uudestaan vielä muutaman päivän kuluttua. Hän on perusasenteeltaan hyvin iloinen ihminen, mutta nyt hän oli hieman huolestuneen oloinen ja kertoi, että tytär oli joutunut sairaalaan. Tämän huolet näkyvät siis jopa psykosomaattisena oireiluna.  

Ymmärrän siis asenteiden koventuneen ja ilmapiirin kiristyneen muuallakin kuin Donald Trumpin puheissa.  Ystävieni asenteita tulkitsin niin, että he pitävät Trumpin voittoa todennäköisempänä kuin esimerkiksi minä. Tai ehkä kyse on pintaan nousseesta pelosta.

... 

Siirryn ystävieni tapaamisesta Juha Ahvion luentoon. Pohjustukseksi kerron oman kantani Donald Trumpiin, joka on vielä muotoutumassa, mutta viime päivien aikana se on kehittynyt yhä ristiriitaisemmaksi. En pidä hänen ulkopoliittisesta uhostaan, itse asiassa se on alkanut minua yhä enemmän inhottaa. Sama koskee muutakin militarismia. Sen sijaan suhtaudun positiivisesti siihen kritiikkiin, joka kohdistuu arvoliberaalia globalistista ”bilderbergiläistä” valtavirtaa ja valtiokeskistä pakkointegraatiota kohtaan.  Se tuulettaa terveesti ilmapiiriä. Esimerkiksi laittoman maahanmuuton suhteen hän on nostanut rohkeasti kissan pöydälle. Kantaani on osaltaan vaikuttanut sekin, että valtamedia on väliin peitellysti ja väliin avoimesti pyrkinyt Trumpia demonisoimaan.   

Venäjän suhteen Trumpin puheet ovat minulle myrkkyä. Hänen presidentin kautenaan suhteet voisivat kärjistyä. Vastikään lukemassani haastattelussa Obama on todennut, että Venäjän intresseissä on vahva integroitunut Eurooppa. Siinä olen samaa mieltä. Venäjä - ja nimenomaan sen asukkaat - on loppujen lopuksi hyvin eurooppamyönteinen maa ja kansa. Se ei hyväksi kaikkia EU:n propagoimia kannanottoja mutta haluaisi kuitenkin integroitua mieluummin Eurooppaan päin kuin Aasiaan. Jotain rakentavaa siinä jutussa on, vaikka Obaman aikana suhteet ovatkin kovasti kärsineet. Mitä lienee odotettavissa Trumpin mahdollisen presidenttikauden aikana?

…

Ahvio

Juha Ahvio on Patmos-lähetyssäätiön (https://fi.wikipedia.org/wiki/Patmos_L%C3%A4hetyss%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6) tutkimusjohtaja. Patmos on avustus- ja lähetystyötä tekevä kristillinen järjestö. Sillä on kansainväistä toimintaa ja Suomessa sen tärkeänä osana on Kuva ja Sana –kustantamon kautta leviävä julkaisutoiminta.

Ahvio pyrkii luennossaan vastaamaan kysymykseen, miksi Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentin vaalit ovat tärkeät.  Oikeastaan käy heti ilmi, että hän edustaa ensi sijassa omaa kristillistä taustayhteisöään. Se paljastuu oikeastaan kuin varkain ennen kuin hän on edes päässyt pääkohtiin. Kansainvälisen lähetystyön suurimpia rahoittajia ovat amerikkalaiset kristityt. Ilman heitä oltaisiin ongelmissa. Obaman kaudella valtion velka on noussut ja julkisen sektorin menot kasvaneet. Tämä suunta uhkaa vain kiihtyä.  Edessä on vero- ja talouspoliittisia ratkaisuja, jotka voivat supistaa rajusti kristittyjen tuloja ja varallisuutta.  Tällöin lähetystyön tukijoiden rahavirrat kansainvälisiin hengellisiin hankkeisiin saattavat tyrehtyä tai ainakin vähetä. Sillä olisi Ahvion mukaan kohtalokkaita seurauksia kristilliseen lähetystyöhön ympäri maailmaa. Nähtävästi vaikutusta olisi myös Patmoksen toimintaan, mutta sitä Ahvio ei mainitse. Joka tapauksessa on täysin ymmärrettävää, että Ahvio on huolissaan paitsi oman työsarkansa toimintaedellytyksien vuoksi myös ennen kaikkea siksi, että hän on tunnustuksellinen kristitty.

Siirryn pääseikkoihin. Selkeyden vuoksi olen ne numeroinut. Yllä olevaankin asiaan tulee vielä palattua.

1)      Seuraava presidentti nimittää todennäköisesti neljä korkeimman oikeuden tuomaria.

Presidentin valtaoikeuksiin kuuluu korkeimman oikeuden tuomarien nimittäminen. Kongressin on kai vahvistettava valinta, mutta yhtä kaikki presidentillä on asiassa hyvin merkittävä poliittinen valta.   Seuraavan presidentin aikana tulee luultavasti neljä korkeimman oikeuden presidentin paikkaa avoimeksi.

Korkeimman oikeuden tuomarin virka on elinikäinen. Yksi heistä eli Antonin Scalia kuoli vastikään. Kolme muuta ovat nyt yli 78-vuotiaita (78, 80 ja 83 vuotta) ja inhimillisesti ajateltuna heidän kautensa loppuu seuraavan presidentin aikana ainakin silloin, jos hän on toimessaan kaksi kautta.  Nimitysten myötä korkeimman oikeuden linja voi kääntyä Ahvion mielestä väärään suuntaan, esimerkiksi avioliittokysymyksessä.

Hillary Clintonin taustavoimat ovat nostaneet esille seuraavia kysymyksiä, joita on lainsäädäntöteitse uudistettava: homojen ja naisten oikeudet, koulutuspoliittinen uudistus, ilmastonmuutos, terveydenhuoltoreformin eteenpäinvieminen, maahanmuuttoreformi (tarkoittaa rajojen avaamista maahanmuuttajille). Clinton ajaa niissä liberaalia linjaa, minkä konservatiivit näkevät uhkana.   Koulutuspoliittista uudistusta Ahvio nimittää ”sosialisoinniksi”.  Sillä hän tarkoittaa, että liittovaltio alkaa yhä enemmän määrätä koulun sisäisiä asioita kotien vaikutusvallan kustannuksella. Tällaisin asioihin kuuluu mm. kristillisyyden eliminointi koulun opetusohjelmassa ja muussakin toiminnassa. 

Nämä Clintonin ajamat asiat ovat lainsäädännöllisiä kysymyksiä ja siten ainakin välillisesti sidoksissa tuomarivalintoihin.

2)      Maahanmuuttokysymys ja rajojen turvallisuus vaativat nopeita ratkaisuja

Donald Trumpin mielestä maahanmuutto ja rajojen turvallisuus ovat hyvin oleellisia kysymyksiä, johon hänellä on jyrkkä kanta. Hän katsoo, että Meksikon vastaiselle rajalle on rakennettava muuri. Se on ainoa keino, jonka avulla maa voidaan suojata laittomilta maahanmuuttajilta. Ahvio katsoo, että Clintonin ja demokraattien tavoitteena ovat entistä avoimemmat rajat, minkä Trump näkee aiheuttavan maassa lisää ongelmia.

Trumpin kannattajat katsovat, että Meksikon rajan kautta maahan vyöryy raakaa rikollisuutta, mikä on turvallisuusuhka. Laittomia maahanmuuttajia arvellaan olevat 30 miljoonaa, vaikka virallinen luku on lähes kolmannes siitä.  Paitsi että heidän myötä rikollisuus ja turvattomuus kasvavat, he myös vievät työpaikkoja maan omilta kansalaisilta ja polkevat palkkoja. Tämän vuoksi monet työläiset ovat menneet Donald Trumpin taakse.

Vertailun vuoksi voi tutustua myös Helsingin Sanomien Meksikon ja USA:n raja-ongelmaa käsittelevään kirjoitukseen, joka on peräisin maaliskuun lopulta. Myös MTV on käsitellyt aihetta tämän vuoden tammikuussa.

Clintonin kannattajat taas puolustavat maahanmuuttajia todeten, että laittomille pitäisi myöntää samat oikeudet kuin muillekin. On vaadittu, että laittomat maahanmuuttajat pitäisi armahtaa, mitä Trump luonnollisesti jyrkästi vastustaa. Toisaalta republikaanien puolellakin on ilmestynyt niitä, jotka kannattavat armahdusta ja vapaampaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Ahvion kanta on Trumpia myötäilevä ja siis selkeän jyrkkä. Hänen mielestään Obama on ollut rakentamassa lähtökohtia samanlaiselle muslimi-invaasiolle, mikä on koetellut myös Eurooppaa. Se ei ole vielä kasvanut samoihin mittoihin, mutta linja on sama: muslimit ensin ja kristittyjä mahdollisimman vähän.

3)      Vaalit ovat tärkeät uskonnonvapauden kannalta

Ahvion mielestä ollaan vedenjakajalla.  Uskonnonvapauslainsäädäntöön ei saa enää tulla kiristyksiä. Uhkia on ilmassa ja siksi perinteisen kristillisyyden asemaa on puolustettava.  Jos kristillisyys joutuu lainsäädännössä maalitauluksi, se vaikuttaa Ahvion mukaan kielteisesti kansainväliseen lähetystyöhön, mikä yllä tulikin jo mainittua.

Ahvio tuo joitakin esimerkkejä näkyvissä olevissa huonoista merkeistä.  Hallintoviranomaiset ovat jo nyt vaatineet pastoreiden saarnoja tarkastettavaksi, mikä Ahviolle tuo mieleen Neuvostoliiton. Pastoreita on uhattu vankilalla, jos he eivät suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Ihmiset ovat menettäneet työpaikkansa, koska he ovat työpaikalla ilmaisseet oman uskonnollisen vakaumuksensa. Useissa oikeustapauksissa on päästy vielä kristittyjen kannalta myönteisiin lopputuloksiin, mutta tilanne voi kehittyä huonompaan suuntaan.

Eräitä liikkeenharjoittajia on määrätty maksamaan sakkoja siitä, että he ovat vedonneet uskonnonvapauteensa, kun he eivät ole suostuneet toimimaan häiden valmisteluissa homoparien toiveiden mukaisesti. Summat voivat nousta hyvin suuriksi ja perusteena on vain se, että ”on aiheutettu mielipahaa”.

Koululaitoksessa halutaan kristillisen vakaumuksen näkyvä esiintuominen estää.  Ahvion mukaan mm. raamattupiirit on kielletty, ja virallisissa yhteyksissä (kuten valmistujaispuheessa) on alettu suitsia uskonnollisten kielen käyttöä. Ruokarukoukset on kielletty. Sotaveteraanien muistomerkkejä on vaadittu uudistettavaksi, koska niissä on uskonnollisia lauseita tai suoria lainauksia Raamatusta.

Lisäksi abortin laillisuus on aiheuttanut ongelmia. Yritys on mm. pakotettu tarjoamaan abortin aiheuttavia lääkkeitä työntekijöilleen ilmaiseksi, koska ne kuuluvat julkisen terveydenhuollon piiriin.

4)      Suunnitelmissa olevat kauppasopimukset uhkaavat mm. johtaa työttömyyteen

Näillä kansainvälisillä kauppasopimuksilla tarkoitetaan  meillekin ajankohtaista TTIP-sopimusta (Transatlantic Trade and Investment Partnership ) eli Transatlanttista kauppa- ja investointikumppanuutta sekä Tyynen meren maiden keskinäistä kauppasopimusta Trans-Pacific Partnership (TPP; https://fi.wikipedia.org/wiki/Trans-Pacific_Partnership).

Ahvion mielestä USA ja varsinkin tavallinen amerikkalainen on näissä sopimuksissa häviäjä. Niiden myötä USA:n suvereniteetti kärsisi.

Ahvion mukaan kyse ei ole mistään normaalista vapaakaupasta. Integraatio saa laajempia mittoja. Tätä kertoo jo sekin, että EU:n ja USA:n neuvottelut ovat salaisia.  Sopimusten myötä USA ja Euroopan unioni integroitaisiin yhdeksi talousalueeksi. TPP-sopimus  puolestaan sitoisi USA:n Tyynen meren alueeseen.  Sopimuspapereita olisi satoja sivuja, joiden kautta säädeltäisiin hyvin monenlaisia asioita. ”Vapaus” olisi vain sopimusten nimissä.  Sen Ahvio vielä toteaa, että näiden sopimusten myötä kansainvälisillä elimillä tulee olemaan vaikutusmahdollisuus Yhdysvaltain sisäiseen kauppapolitiikkaan.  Ahvio kiteyttää:

Todellisuudessa nämä ovat poliittisglobalistisia sopimuksia, joissa USA ja EU sekä USA ja Kiina pyritään integroimaan ja alistamaan keskitetyn, rajattoman, ylikansallisen sääntelyn ja kontrollin alaisuuteen.

Integraation kyllä ymmärrän, mutta Ahvio pitää paljon ääntä Kiinasta. Kuitenkaan käsittääkseni Kiina ei ole edes mukana tuossa TPP-sopimuksessa. En tunne kuitenkaan asiaa tarkemmin.

Ahvio näkee tämänkaltaisessa integraatiossa vaaran. Amerikkalaisten työläisten työpaikat ovat jo nyt alkaneet mennä laittomille maahanmuuttajille. Sopimusten myötä USA:n oma tuotantoelämä ja amerikkalainen työvoima kärsisi lisää. Työt vähenisivät.

…

Donald Trump nuorena miehenä vuonna 1964 New Yorkin sotilasakatemian (Military Academy) vuosikirjassa

Trump-ilmiö

Luentonsa loppuosassa Ahvio paneutuu tarkemmin Donald Trumpiin ja tarkastelee hänen suosionsa syitä. Hän näkee Trumpissa ensi sijassa amerikkalaisen patriootin, joka on liikkeellä isänmaallisin motiivein. Hänellä on pitkä ura takanaan. Hän ei ole mikään vaalien edellä noussut tähdenlento, ei mikään Reaganin kaltainen B-luokan filmitähti. Hän on kypsytellyt ajatuksiaan jo pitkään, toki myös pyrkinyt aikaisemmin presidentiksi. Ahvio suosittelee vuonna 2011 julkaistua Trumpin kirjaa Time to Get Tough.

Hän eroaa muista presidenttiehdokkaista siten, että hän toimii itsenäisesti ja myös rahoittaa kampanjansa itse. Hän ei toistele lobbareiden toiveita, sillä hän on muista taloudellisesti riippumaton. Hän on hankkinut valtavan omaisuutensa liiketoimiensa kautta. Kansainväliset lobbaripiirit ja muu valtaeliitti eivät pysty häneen vaikuttamaan. Siksi hän Ahvion mukaan herättää pelkoa. Hän on yksinajattelija, siinä kun muut ehdokkaat ovat rahoittajiensa ohjauksessa. Esimerkiksi Ted Cruz on joutunut taustavaikuttajiensa painostuksesta tarkastamaan kantojaan.

Patrioottina hän on lähtenyt puolustamaan tavallista ruohonjuuritason amerikkalaista.  Hän vastustaa laitonta maahanmuuttoa, koska näkee sen uhaksi myös tavallisen duunarin kannalta. Siksi juuri etelävaltioiden työläiset tukevat häntä.

Hän haluaa puolustaa työpaikkojen säilymistä amerikkalaisilla. Hän korostaa, että kunkin pitää saada menestyä työllään. Työstä ja työnteosta on tehtävä tuottavaa. Ihmisille on rakennettava toimiva turvaverkko, johon kuuluu myös eläketurva. Laittomia maahanmuuttajia ei hänen mielestään saa päästää työmarkkinoille.

Hän haluaa katkaista USA:n valtavan velan kasvun. Trumpin mukaan USA on hukkumassa valtavan velkaansa. Se lähentelee 20:ta triljoonaa dollaria, josta puolet on muodostunut pelkästään Obaman vuosien aikana.

Kauppasopimukset on Trumpin mielestä neuvoteltava uudestaan aidon vapaakaupan hengessä. Trump on haastanut näkemyksillään avointen rajojen maahanmuuttoideologian ja monikulttuuri-ideologian, jotka ovat noihin kauppasopimuksiin sidoksissa.

Trump korostaa armeijan ja veteraanien merkitystä. Armeijasta puhuttaessa tulee uhka asevarustelun lisäämisestä. Trumpin mukaan maa pärjää, jos sillä on vahva puolustus. Kansainvälisessä mitassa uhoon on vastattava uholla.  Rauha säilyy, jos on reservissä ”riittävästi rautaa”, mitä vastapuolikin joutuu kunnioittamaan. Tätä pelotetta on käytettävä mm. Venäjää kohtaan. Ollaan siis asevarustelukierteessä. Trumpin mukaan Kiina, Iran ja islamistit on haastettava. Hän vastustaa turhaa poliittista korrektiutta, mikä varmasti näkyisi asenteiden lujentumisena kansainvälisessä politiikassa. Toisaalta hän on korostanut läheisten suhteiden ylläpitoa Israeliin, mihin Ahvio on erityisen tyytyväinen.

Samantapainen luja asenne näkyy myös maan sisäpolitiikassa. Trump puolustaa aseiden myynnin vapauksia ja näin ollen vastustaa rajoituksia. Aseenkanto-oikeus tulee säilyttää.

Talous tarvitsee luonnollisesti energiaa. Trump puolustaa fossiilisia polttoaineita. OPECin ”diktatorinen asema” täytyy murtaa. Öljyä tarvitaan ja sitä voidaan tarvittaessa porata lisää. Trump on tähän liittyen ilmastonmuutosideologian vastustaja (Ahvion sanoin ”ilmastososialismin”).

Trump on populisti, joka ohjelmajulistuksissaan vetoaa kansaan. Elitistit ovat nousseet häntä vastaan. Republikaanien sisälläkin häntä yritetään kampittaa. Siksi onkin odotettava puoluekokousta, jotta hänen valintansa varmistuisi. Vahvat arvoliberaalit miljardöörit ovat lähteneet muuttamaan republikaanien puolueohjelmaa. Vuoden 2012 puolueohjelmassa avioliitosta oli perinteinen käsitys, nyt se halutaan muuttaa samanlaiseksi kuin demokraateilla. Sama koskee myös avointen rajojen politiikkaa. Puolueen konservatiivinen siipi luonnollisesti vastustaa tämänkaltaisia muutoksia mutta heidät halutaan ajaa nurkkaan.

Pentagon

 ...

Loppupohdiskelua

Laitanpa loppuun hieman hataraa spekulointiani. Näitä lukiessa ja kirjoittaessa rupeaa nimittäin miettimään, millainen yhteiskuntajärjestelmä maailmalla on muotoutumassa. En rajoitu nyt pelkästään Amerikkaan.

Enkä tässä halua asettua kummallekaan puolelle, sillä Trumpin maailmankuvassa poliisille ja asevoimille tulee yhä merkittävämpi rooli. On suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat Trumpin ajatusten ja vaaliohjelman myötä turvattomuuden tunnetta.  Mitään liennytystä hänen kaltaisensa ei saa aikaan. Valitaan presidentiksi kuka hyvänsä, hyvää ei ole odotettavissa. Voi vain toivoa, että rauha säilyisi.

Yhtäältä näiden kansainvälisten sopimusten myötä luodaan mahdollisuuksia vapaammalle, rajat ylittävälle liiketoiminnalle. Toisaalta valtio näyttää saavan yhä vahvemman aseman, kun tarvitaan yhä vahvempaa sääntelyä ja sosiaalimenot nousevat. Valtion hallinnon ja oikeuslaitoksen pitää puuttua yhä tiukemmin ihmisten ajatteluun ja vakaumuksiin. Aletaan olla yhä enemmän valtion ohjauksessa.

Kun valtion velka vain kasvaa. Sen hoitamiseksi luodaan lisää virtuaalirahaa ja kasvavilla veroilla otetaan tiukempi ote ihmisten varallisuudesta. Nuo esiin nousseet ”veroparatiisit” ja niistä tehdyt paljastukset ovat myös merkkinä tästä. Jotkut voimat sitäkin toimintaa ohjaavat mieleisekseen, eikä kyse ole mistään spontaaneista luonnonvoimista.

Ahvio selvittää myös suurpääoman luonnetta. Hänen mukaansa siinä ei ole mitään patrioottista. Liikemiehet toimivat globalistisesti. Tavoitteena on päästä monopoliasemaan ja saada liiketoimi kukoistamaan. Paras vaihtoehto olisi sellainen, että päästäisiin hyötymään valtiovallan tuesta, jolloin poliittisin toimin järjestetään businekselle erityisasema. Silloin pääsisi yksin hyötymään kaikesta. Ahvio kuitenkin lisää, että se ei ole markkinataloutta vaan globalistista vallan keskittämistä.

Tästä nousee esille kalseita tulevaisuuden näkymiä.  Ahvio katsoo Obaman ja demokraattien rakentavan yhteiskuntajärjestelmäänsä vahvan valtionhallinnon varaan. Lisääntyvän valtion sääntelyn ja byrokratian kasvun varaan rakentuva yhteiskuntajärjestelmä on eräänlaista sosialismia tai sosialidemokratiaa. Vasemmisto ja ammattiliitot sanovat vahvaa valtiota ja sääntelyä vaatiessaan puolustavansa sillä tavalla pientä ihmistä ja vastustavansa suuren rahan ja suuryritysten valtaa. Sellainen ajattelu suosii kuitenkin isoja yksiköitä ja keskittymistä. Pienet ja keskisuuren yritykset saattavat jäädä isompien jalkoihin. Siis perinteinen sosialidemokratia pelaa ison monopolikapitalismin pussiin. Sille järjestetään erityisetuja. Sellaiseen ajatteluun sopii liittovaltio, globalismi ja avoimet rajat. Valtakoneisto pystyy säätelemään talouden toimintaa mieleisekseen.  

Trump on lähtenyt puolustamaan isänmaallisuutta ja USA:n suvereniteettia. Kannattajansa hän on löytänyt työväestöstä, joka on havainnut asemansa uhatuksi. Amerikkalaiset ammattiliitot eivät heitä puolusta. Trumpia vastaan on kuitenkin noussut laaja kampanja. Sen takana ovat integraatiota ajavat voimat. ”Iso business” kannattaessaan laajaa maahanmuuttoa ei ajattele siinä omien kansalaistensa etua, tavoitteet ovat itsekkäät. Maahanmuuttajien kautta työvoiman tarjonta lisääntyy, saadaan lisää halpaa työvoimaa uusiin hankkeisiin.  Demokraatit uskovat saavansa avoimen maahanmuuton myötä paljon uusia kannattajia ja äänestäjiä, mikä varmistaa heidän valta-asemansa. Republikaanit ja sen taustalla oleva liike-elämän eliitti ovat päätyneet myötäilemään demokraatteja juuri työn halvan työvoiman ja kasvunäkymien toivossa.

Synkät ovat näkymät: mielivaltaa ja totalitarismia. Uhkia on ilmassa, olkoonpa seuraava presidentti kuka tahansa. Mielelläni haluaisin ottaa ne haasteina. Ei sitäkään saa unohtaa, että USA on maailman tieteen eturintamassa. Sen saavutukset maailmamme hyvinvointiin ovat kiistattomat. Ei tällaisen yhteiskunnan helpolla usko polvistuvan uhkakuviensa edessä.

VENÄJÄ JA UKRAINAN KRIISI. NÄKÖKULMA VENÄJÄLTÄ.

Vladimir Pozner on venäläinen journalisti, joka oli aktiivinen mediakasvo jo Neuvostoliiton aikana. Hän on syntynyt Ranskassa vuonna 1934. Ikää on siis jo 80 vuotta, mutta se ei tunnu menoa haittaavan. Itse olen tavannut Poznerin vuonna 1987 eräässä tilaisuudessa, jossa hän oli esittelemässä Neuvostoliiton poliittisia näkemyksiä. Sittemmin hänellä on ollut Venäjällä hyvin suosittuja ja sisällöltään mielenkiintoisia keskusteluohjelmia, joita on joskus tullut katsottua. Hänet tunnetaan myös kansainvälisesti, sillä onhan hän toiminut mm. CNN:n kommentaattorina. Vladimir Poznerin omat sivut on täällä: http://vladimirpozner.ru/.

 Nykyisinkin hänellä on Venäjän TV:ssä oma ohjelmansa nimeltään yksinkertaisesti Pozner. Ohjelma on vajaan tunnin mittainen ja sinne hän kutsuu yhden vieraan, jonka kanssa keskustellaan kahden kesken. Hiljattain vieraana oli venäläinen toimittaja ja politologi Fjodor Lukjanov. Isäntä keskusteli vieraansa kanssa Venäjän ulkopolitiikasta, päällimmäisenä kontekstina luonnollisesti Ukrainan kriisi. Tässä esittelen keskustelun sisältöä. Samalla avautuu yksi näkökulma nykyiseen poliittiseen tilanteeseen. Keskustelu on katsottavissa täällä: http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi30211 . Tekstini on jonkinlainen referoinnin ja suorien lainausten sekasotku. Suoria lainauksia olen kyllä typistänyt. Toivottavasti en vääristänyt.

Fjodor Lukjanovilla on filologin koulutus, minkä vuoksi hän  hän puhuu itsestään mieluummin journalistina kuin politologina. Hän on työskennellyt jo 70-luvulta lähtien kansainvälisen politiikan alalla. Nykyisin hän toimii päätoimittajana vaikutusvaltaisessa aikakauslehdessä nimeltään Venäjä globaalissa maailmassa (Россия в глобальном мире). Lisäksi hän on vuodesta 2012 alkaen ollut  Ulko- ja puolustuspolitiikan neuvoston (Совет по внешней и оборонной политике) puheenjohtajana. Kyseessä on maan hallituksesta riippumaton järjestö, johon kuuluu ulkopoliittisten asioiden parissa työskennelleitä tai työskenteleviä henkilöitä, kuten diplomaatteja, sotilashenkilöitä evp. ja toimittajia. Neuvoston keskustelutilaisuudet poikkeavat tavanomaisista keskusteluista siinä, että niissä pystytään huolimatta jyrkistä erimielisyyksistä keskustelemaan asioista hyvässä sovussa.  Lukjanovin mukaan Venäjällä tavanomainen leimakirveiden heittely on niissä vierasta.

Pozner nostaa esille kysymyksen maailmalla vallitsevasta Venäjä-kuvasta ja sen negatiivisuudesta. Hän palaa 80-luvulle, jolloin Ronald Reagan nimitti Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi”. Sitä lähtien kuva on välillä ollut positiivisempi, mutta  viime aikoina on jälleen notkahdettu alaspäin. Lukjanov toteaa muutoksen tapahtuneen Jugoslavian tapahtumien jälkeen 90-luvun lopulla. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmalla odotettiin demokraattisia uudistuksia ja toivottiin, että Venäjä mukautuu yhteisiin eurooppalaisiin arvoihin. Tästähän jo Mihail Gorbatshov oli puhunut. Sitten petyttiin, kun huomattiin, että Venäjä sisimmältään pyrkiikin jonkinlaiseksi suurvallaksi.

Siirrytään ajankohtaisempaan aiheeseen, eli Ukrainan kriisiin ja Krimiin.

Pozner toteaa, että Krimin kansanäänestyksessä äänestystulos oli selvä. Krimillä ja Venäjällä juhlittiin tapahtumaa ja juhlinta oli ilmiselvästi aitoa ja vilpitöntä. Itsekin CNN:ssä kommentaattorina toiminut Pozner toteaa amerikkalaisista kollegoistaan, että he ovat tässä asiassa hyvin kaukana objektiivisuudesta. Nykyisen kaltaista Venäjä-vastaisuutta hän ei ole kokenut sitten niiden aikojen, kun Neuvostoliitto siirsi joukkojaan Afganistaniin. Pozner kysyy, onko Lukjanovin mielestä Venäjän poliittisella johdolla mitään reaalista käsitystä toimiensa vahingollisuudesta Venäjä-kuvalle.

Lukjanov arvelee heidän olevan siitä tietoisia ja jatkaa: ”Kaikella kunnioituksella Krimiä ja Ukrainaa kohtaan kyseessä on iso eurooppalainen maa, mutta kyseessä ei ole maailman luokan kysymys. On kyse hyvin vaikeasta ja vaarallisesta kriisistä, mutta maassa, jolla ei ole maailmanpoliittista painoa. Molemmat osapuolet ymmärtävät…  että kyse ei ole Ukrainasta, eikä kyse ei ole Krimistä, kyse on karkeasti sanottuna siitä, kuka on isäntä talossa.”

Tällä viimeisellä kommentillaan Lukjanovin ”talo” tuskin viittaa Ukrainaan.

Venäjän periaatteena on Neuvostoliiton Gorbatshovista lähtien ollut periaatteena minimoida vahingot. Näin tapahtui Lukjanovin mukaan jopa Georgian kriisissä. Nyt kuitenkin Venäjä on tehnyt tietoisen ratkaisun olla menemättä myönnytyksiin.

Poznerin mukaan Länsi on nyt eristämässä Venäjää ”rautaesiripulla”. Yhteydet Venäjän ja Lännen välillä selkeästi supistuvat. Lukjanovin mukaan seuraukset voivat olla vakavia. Hän ei tarkoita matkustuskieltoja, vaan taloudellisia suhteita. Niistä kärsivät molemmat osapuolet.

Reaganin ajan ”kylmän sodan” paluu ei nykytilanteessa kuitenkaan ole mahdollista. Nyt ei eristäminen samalla tavalla onnistuisi.  Nyt siitä aiheutuisi haittaa molemmille osapuolelle. Jopa silloin, jos Länsi kokonaisuudessaan asettaisi Venäjän saartoon, se ei merkitsisi, että Kiina tai Intia seuraisi mukana.

Pozner pohjustaa seuraavaa aihetta:

”Vuonna 1954 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshev päätti lahjoittaa Krimin Ukrainan sosialistiselle neuvostotasavallalle. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston piti juridisesti vahvistaa päätös. Puolesta äänesti 13 neuvoston 27 jäsenestä. Kokous ei ollut päätösvaltainen. Kukaan ei äänestänyt vastaan, koska eivät tulleet paikalle. Näin ollen juridisesti katsoen Krim ei edes kuulunut Ukrainalle. Toiseksi historiallisessa mielessä se ei ole koskaan kuulunut Ukrainalle. Totta on toisaalta se, että Boris Jeltsin ei tähän aikoinaan puuttunut.”

Lukjanov: ”Oli tärkeämpiäkin asioita.”

Pozner: ”Aivan. Mutta kysyn tähän liittyen. Miksi Venäjä tarvitsee Krimin? Syntyy vain epäluottamusta ja vaaratilanteita. Maksaako se vaivan?”

Lukjanov toteaa aluksi, että kysymykseen ei ole selvää vastausta. Päättäjien logiikan taustaksi Lukjanov toteaa kaksi faktaa: Venäjä ei prosessia aloittanut, ja toiseksi tilanteen kärjistymistä ei voi laittaa Janukovichin vastuulle.

Pozner käyttää Janukovichista ranskankielistä ilmausta le coup de grace.

Lukjanov lisää:

”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna… Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu…  Kun Bialowiezan metsässä käytiin Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”

Tämä Krimin kysymys sivuaa valtavaa ongelmaa, josta tuolloin suljettiin silmät.

Lukjanov: ”Neuvostoliiton hajotessa 25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”

Pozner: ”Tässä pelissähän on käytännössä kaksi osapuolta: Venäjä ja USA. Mitkä ovat USA:n intressit ja motiivit?”

Samalla Pozner lisää: ”Mutta älkää sanoko, että se puolustaa ihmisoikeuksia ja köyhiä ukrainalaisia.”

Lukjanov kertoo aluksi vuonna 2008 pidetystä Venäjän ja NATOn yhteisestä kokouksesta Bukarestissa:

”Venäjän presidentti yritti selittää presidentti Bushille, että Ukrainan nykyrajat ovat aika keinotekoinen luomus, joka on syntynyt neuvostoliittolaisten puoluejohtajien ansiosta. Stalin liitti yhtä ja Hrushtshev toista.  NATOn ei pitäisi siihen puuttua. .. Mielestäni Putin halusi tällä vilpittömästi selittää, että USA ei tajua asiaa. Se ei kuitenkaan mennyt perille, vaan USA tulkitsi Putinin puheet uhkailuksi.”

Lukjanov toteaa, että silloin kuitenkin Georgian tapahtumien jälkeen pyrkimykset liittää Ukraina NATOon heikkenivät. Nyt Obaman asenteeseen vaikuttaa ensiksikin USA:n sisäpoliittinen tilanne. Obama taistelee omasta maineestaan presidenttinä, joka kykenee toimintaan eikä ole heikkohermo. Nythän hänestä ollaan luomassa kuvaa ”ihmisenä, johon kaikki pyyhkivät jalkansa”.

 ”Obaman tärkein agenda on sisäpoliittinen. Hän haluaa muuttaa Amerikkaa: on terveydenhuoltolaki jne.  Muuttaakseen Amerikan hänen on näytettävä vahvalta. Nyt kuitenkin on sattunut yhtä ja toista: ei onnistunut Syyriassa ja on vielä tämäkin tapaus.”

Lukjanovin mukaan USA:ssa pelätään, että Krimi on alku ja siitä mennään pitemmälle.

Silloin Euraasiaan muodostuu valtio, joka voi Neuvostoliiton lailla heittää haasteen.

Pozner: ”Liittyykö siihen jotain strategiaa, että Ukraina halutaan irrottaa Venäjän vaikutuspiiristä?”

Lukjanov: ”Luulen, että se on täysin rationaalinen strategia. Ukraina on klassisessa geopoliittisessa mielessä hyvin tärkeä alue… Toiseksi – jos puhutaan laajemmin Venäjästä itsestään - Ukraina on Venäjälle hyvin tärkeä sen eurooppalaisen identiteetin kannalta. Jos kuvitellaan, että Ukraina erkaantuu Venäjästä ja siitä tulee aivan toisenlainen valtio, ja Venäjä erkaantuu siitä. Mihin Venäjä sitten katsoo? Vain Itään…”

Pozner: ”Vaikuttaako Venäjän politiikkaan vaara siitä, että Ukraina liittyy NATOon ja Venäjän rajalle tulee amerikkalaisjoukkoja?”

Lukjanovin mukaan tietysti vaikuttaa, vaikka toisaalta puhutaan, että NATO ei ole Venäjän vihollinen (mikä ei Lukjanovin mielestä kuitenkaan ole totta).

Pozner: ”Onko sitten sillä vaikutusta, että ukrainalaisista puhutaan Venäjällä ’slaavilaisena veljeskansana’?”

Lukjanovin mielestä tästä puhuminen ei ole enää ajankohtaista. Kansan suussa tällaiset käsitykset voivat elää, mutta vakavia päätöksiä tehtäessä niillä ei ole merkitystä.

Pozner: ”Voiko tilanne laajeta Krimistä eli puuttuuko Venäjä Itä-Ukrainan tilanteeseen? Voisiko siis Venäjä nousta auttamaan Harkovin ja Donetskin venäjänkielistä väestöä?”

Lukjanov: ”Krimin tilanne eroaa hyvin paljon Ukrainan etelä- ja itäosien tilanteesta. Krim on erityinen alue, eristäytynyt, sitä on helpompi valvoa. Tulevaisuudessa kaikki riippuu siitä, mitä Ukrainassa tulee tapahtumaan. Siellähän eletään hyvin syvää kriisiä.”

Pozner: ”Ette siis sulje pois sitä mahdollisuutta?”

Lukjanov: ”Jos Ukrainan valtio alkaa murentua, tai jos se alkaa hankkia aivan toisenlaisia muotoja, kuten esimerkiksi radikalisoitua… Monet vertaavat helmikuun tapahtumia Helmikuun vallankumoukseen Venäjällä vuonna 1917, jossa aluksi oli yksi väliaikainen hallitus, sitten tuli radikaalimpi, sen jälkeen vallan ottivat taistelukykyisimmät. Ja jos – Luoja paratkoon – se tapahtuu, luulen, että Ukraina yksinkertaisesti vajoaa tilanteeseen, jossa Venäjä katsoo velvollisuudekseen puuttua siihen. Tuskin toistaiseksi on sellaisia suunnitelmia ja aikomuksia.”

Pozner: ”Olette joskus sanoneet – ja luultavasti olette sitä mieltä – että strategista kumppanuutta – puhumattakaan liitosta – Yhdysvaltojen ja Venäjän välille ei tule koskaan. Mutta te sanotte, että Euroopan kanssa se on välttämätöntä. Ensiksi haluan kysyä, eivätkö viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa aseta epäilyksenalaiseksi Venäjän kumppanuuden Euroopan kanssa? Ja lisäkysymys: mistä Euroopasta on kyse? Millaisesta strategisesta kumppanuudesta Euroopan kanssa voisi olla kyse?”

Lukjanov: ”Nyt ei minkäänlaisesta. Strateginen kumppanuus oli mahdollista noin kymmenen vuotta sitten 2000-luvun alkuvuosina, kun presidentti katsoi Eurooppaan toisella lailla ja tarjosi yhteistyötä. Silloin oli paljon keskinäisiä väärinymmärryksiä, mutta perusidea oli se, että Venäjä ja Eurooppa tarvitsevat toisiaan... Presidentti ehdotti jopa jotain samankaltaista, mistä alkoi Euroopan integraatio 40- ja 50-lukujen vaiheessa – Eurooppalaista hiili- ja terästuotannon yhtymää, jossa yhdistetään sotia ja konflikteja aiheuttavat strategiset teollisuusalat, jottei näillä aloilla syntyisi konflikteja… Ei onnistunut eri syistä.”

Keskustelu etenee sitten lähemmin yhteistyömahdollisuuksiin ja sivutaan käsitettä ”Venäläinen imperiumi”.

”Presidentti siteeraa usein A. Solzhenitsynia, joka noin 25 vuotta sitten ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjoitti siitä, mikä hänen näkökulmastaan on Venäjä. Hän kirjoitti eräässä artikkelissaan, että periferia eli koloniat katoavat. Keski-Aasia, Kaukasus, Baltian maat – ne ymmärrettiin eräänlaisen imperiumipolitiikan hedelminä. Mutta on alue, joka on Venäjää. Tämä sisälsi – ellen erehdy – Venäjän, Ukrainan, Valkovenäjän ja osan Kazakstania. Ja yritän hahmottaa: eikö se, mitä nyt tapahtuu, ole juuri etääntymistä imperiumi-paradigmasta? Imperiumi-paradigmahan on luonteeltaan jotain muuta, etenemistä ja jonkinlaista välttämättömyyttä. Siihen ei millään liity ajattelutapa ’tämä on venäläistä tai ei-venäläistä’… Tulliliitto ei ole imperiumi… ”

Aiheen pohdinta jää vähän auki. Lukjanov empii omaa näkemystään. Pohdiskelu kuitenkin avaa omalta osaltaan Venäjän lähtökohtia.

Kiinastakin keskustellaan. Lukjanov ei ihmettele sitä, että Kiina seuraa Ukrainan tapahtumia syrjästä.

Vakavammistakin talouspakotteista oli puhe. Voisiko Yhdysvallat sopia Saudi-Arabian kanssa öljyn hinnan laskusta?  Se olisi hyvin raskas isku Venäjän taloudelle. Tähän Lukjanov ei usko.

Lopuksi nousee kysymys siitä, millä lailla kriisi ja kansainvälisten suhteiden huononeminen vaikuttaa maan sisäiseen ilmapiiriin. Voisivatko nykyiset tapahtumat johtaa politiikan kiristymiseen maan sisällä?

Lukjanov: ”Sellainen vaara on. On merkkejä siitä ja minusta se on hyvin vaarallista. Nykyisessä vaikeassa kriisitilanteessa on välttämätöntä, että julkinen toiminta ja yhtenäisyys ei olisi patrioottisten hurraa-huutojen varassa, vaan olisi todellista. Tunnen hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi Krimin Venäjään liittämistä vastaan. Heidän mielestä se on väärin, Venäjän ei pitäisi toimia tällä tavalla.  He eivät kuitenkaan ole Yhdysvaltojen tai kenenkään muunkaan agentteja. He ajattelevat näin ja heillä on omat perustelunsa. Venäjällä valitettavasti syntyy houkutus leimata erimieliset viidenneksi kolonnaksi. Tämä on vaarallista, koska se voi sysätä yhteiskunnan suuriin ongelmiin.”

Fjodor Lukjanov

Vladimir Pozner