Seurasin lauantai-iltana Ylen Areenassa Jean Sibelius –laulukilpailun
finaalia, jonka ohjelmisto koostui pelkästään Sibeliuksen yksinlauluista. Kyse
oli liedistä, laulajat esiintyivät vain pianon kanssa. Se oli toki luonteva
ratkaisu, sillä orkesterisovituksia maestron lauluista on kovin niukalti.
En ollut seurannut alku- enkä välieriä, enkä liioin lukenut
niiden arvioita. En tiennyt, keitä pidettiin ennakkosuosikkeina. Tulin
tavallaan konserttiin suoraan pystymetsästä. Järvenpää-talon Sibelius-sali on
minulle tuttu, olen siinä kaksi kertaa itsekin kuorolaisena esiintynyt.
Paikasta on jäänyt minulle lämpöinen muisto, laulaminen oli vaivatonta ja
vapautunutta. Vaikka seurasin kilpailua tietokoneeni näytöstä, muistoineni koin
olevani mukana paikan päällä. Siihen on oma ansionsa myös asiantuntevalla ja
kaikin puolin miellyttävällä Lotta Emanuelssonilla, joka selosti radiossa
kilpailua ja haastatteli väliajoilla kilpailua asiantuntijana kommentoivaa
pianisti Heikki Pellistä. Mukava heidän keskusteluaan oli kuunnella, kun
Pellisenkin äänenkäyttö sopii erittäin luontevasti radioon.
Kilpailu oli kansainvälinen. Tosin eivät Sibeliuksen
yksinlaulut ulkomailla kovin tunnettuja ole. Kilpailun verkkosivuja selaillessani
laskeskelin, että suomalaisten lisäksi mukana oli kaksi virolaista, kaksi puolalaista,
yksi ruotsalainen ja yksi norjalainen laulaja. Heistä finaaliin oli neljän
suomalaisen lisäksi raivannut tiensä puolalainen baritoni ja virolainen
mezzosopraano.
Seuraavassa käyn läpi finaalin kulkua yrittäen kiteyttää
esiintyjien suorituksia. Yleisradion verkkosivuilla oli leikkimielinen yleisöäänestys,
jossa kuuntelijat saivat äänestää suosikkiaan. Asetin itselleni tavoitteeksi
kuunnella laulajien suoritukset ja äänestää sitten omaa suosikkiani. Sitten,
jos inspiraatiota riittää, voisin jopa kirjoittaa tästä blogiini ja perustella
ratkaisuani. En nimeä yksittäisiä lauluja, paitsi eräässä kohden finaalin
suosituinta laulua (Var det en dröm).
Mutu-tuntumaahan nämä arviot ovat, mutta
mennään vaikka metsään.
SANNA MATINNIEMI, sopraano
Jos oikein lyhyesti kommentoisi, niin toteaisin, että Sanna
Matinniemellä on kaunis ääni ja siinä kaikki. Mutta kovin tylyltä tuo tuntuu. Olihan
häntä sentään miellyttävä kuunnella. Mutta kun kilpailu merkitsee arvostelua,
niin annetaan palaa. Sävyjä on laulussa
niukalti. Mielestäni hän elehtii liikaa, mikä on sen merkki, ettei laulaja
luota äänensä ilmaisuvoimaan. Sitten kyllä huomasin, että kaikki laulajat
elehtivät. Eikä se elehtiminen kai Matinniemellä ollut niin häiritsevää kuin
jollakulla muulla. Tosin tässä se elehtiminen oli merkki muusta: esityksestä
puuttui levollisuus. Sitä jäin kaipaamaan. Epävarmuus ja jännitys taisi saada
voiton.
AARNE PELKONEN, baritoni
Alku on hieman väritöntä, mutta toisesta laulusta alkaen
esittäjä aivan kuin herää. Siinä tuntee tulkinnan voimaa. Äänen sävyjen käyttö
on monipuolista. Upealta kuulostaa. Matala ja korkea rekisteri ovat sulassa
sovussa. Draamaakin löytyy. Äänen tuotto
on vaivatonta, laulusta puuttuu kaikki väkinäisyys. Voimaa on, ei kuitenkaan
puskemista.
Välillä laulaja menee hyvin matalalle, laulu kuulostaa
puhemaiselta resitaatiolta. Kun ollaan rekisterin alarajoilla ja noustaan siitä
ylemmäs, luontevuus minun kuulemanani häiriintyy. Seuraava laulu alkaa
korkeammalta. Ääni kuuluu ohuen huilumaisena. Taitaa olla teknisesti vaativa
suoritus. Siirtyminen alaääniin tuo ainakin pieniä ongelmia. Ajoittaisista
ongelmista huolimatta tästä baritonista jää oikein hyvä yleisvaikutelma.
HANNA RANTALA, sopraano
Vibrato on vahva, mikä heti häiritsee. Komeasti ääni kuitenkin
nousee korkeuksiin. Tuo vahva vibrato ei innosta, mutta dramaattisuutta löytyy.
Laulajalla on jo takana uraa oopperassa ja oppia on saatu. Välillä kyllä ylä-äänissä
tulkinnasta puuttuu luontevuutta. Äänen laatu ja esitys kuitenkin vangitsee,
siinä on lumoa eri lailla kuin esimerkiksi edellisessä sopraanossa.
Jostain syystä esitys alkaa kuitenkin kuulostaa minun korvaani
hieman yksitoikkoiselta. Olisikohan kevyempi äänen käyttö ollut parempi ratkaisu,
ettei koko ajan jyrättäisi samalla voimalla? Siten tuleekin rauhallisempi laulu.
Tarinan kertoja nousee laulajasta esiin, sanojen artikulointi tuntuu ehkä liiankin
korosteiselta. Aivan kuin matalat äänet eivät paikoin tuntuisi soivan.
Lopuksi Var det en
dröm on poikkeava. Tulkinnasta kuvastuu kaunis äänen sävy, se huokuu
levollisuutta. Jotain taikavoimaa, lumoavaa otetta siinä on. Kokonaisuudessaan
laulajasta jää hieman ristiriitainen yleiskuva.
ARTUR ROZEK (Puola), baritoni
Puolalaisen Artur Rozekin esityksessä minua häiritsee
maneerinen rytmiikka. En puhuisi variaatiosta. Tulkintakin on kuin toisesta
maailmasta. Suomalaisena minusta tuntuu, että se ei sovi Sibeliuksen
musiikkiin.
Areenan lähetysikkunassa joku tykkää ja toivoo jopa hänen
voittoaan. En voi ymmärtää tälle perusteita. Temperamenttia kyllä löytyy, mutta
ensiksikin nuo maneerit häiritsevät. Eikä hän ole sisäistänyt Sibeliusta. Hänen
tulkintansa tulee jostakin muualta. Lisäksi tässä eleiden käyttö häiritsee: laulaja
sohii välillä kuin heinämies. Enkä tykkää hänen korkeista äänistään, mutta
sekin on makuasia.
Jälkeenpäin asiantuntijoiden keskustelua kuunnellessani
kehuttiin hänen yllättävän aitoa ruotsin ääntämystään. Rozek on nähnyt sen
eteen paljon vaivaa, sillä kieltä hän ei ole koskaan opiskellut. Näin hän on
välttänyt monen suomalaisen kilpailijan virheet. Heikki Pellisen mukaan vokaalivärit
ovat ruotsin kielellä laulettaessa hyvin tärkeitä. Niitä suomenkieliset eivät
ota tarpeeksi huomioon. Myös konsonanttiarsenaali eroaa, mikä näkyy usein
suomalaisten esityksissä.
Minut yllätti Heikki Pellisen kommentissa se, että hän kehuu
myös Rozekin ruotsin kielen rytmiikkaa, mitä juuri yllä olen arvostellut. Pellinen
korostaa, että Rozekilla ei ole painolastina ruotsin kielen opintoja, ja hän on
opetellut tätä kilpailua varten vanhantyylisen kielen.
Yhtä kaikki, oma persoonallinen tyylinsä Rozekilla on. Lähetysikkunan
kommenteista voi päätellä hänelläkin olevan omat ihailijansa. On upeata, että
hän on ylipäänsä tullut mukaan kilpailuun ja vaivautunut perehtymään
Sibeliuksen lauluihin. Ja lisäksi on mahtava suoritus, että hän on
runsaslukuisen kilpailijakaartin joukosta ensin noussut 13 parhaan joukkoon
välierään ja siitä sitten kuuden parhaan joukkoon finaaliin.
ERICA BACK, mezzosopraano
Alussa kerrotaan, että hän on opiskellut Kokkolassa. Keski-Pohjanmaa
on minulle tuttua seutua ja tunnistan hänestä sen alueen riskin naistyypin
piirteitä. Sitten myöhemmin toimittajahaastattelusta käy ilmi, että hän on
kotoisin Etelä-Pohjanmaalta Närpiöstä. Hän on finalisteista ainoa, joka laulaa
omalla äidinkielellään.
Alkuvaikutelma ilmeiden ja eleiden vuoksi on hieman torjuva
ja varautunut. Odotukset eivät ole lupaavat. Hyvin pian ennakkokäsitys kaikkoaa.
Ääni on lyyrinen ja äänenväri tumma, kaunis mezzosopraanon puhutteleva ääni. Se
alkaa miellyttää. Laulajan olemuksen torjun edelleen. Äänessä on kuitenkin jotain
”häikkää”, saattaa laulajalla olla nuhaa. Se ei minua kuitenkaan häiritse.
Joku kirjoittaa lähetysikkunaan, että ”sopraanoja ja mezzoja
on vaikea verrata, kun mezzot aina vetoavat”. Ehkä voisin sen allekirjoittaa.
Tumman keveä ääni tuntuu sametilta korville. Laulaja parantaa kuin sika juoksuaan.
Sorry, tuo vertaus voi tuoda rumia mielteitä, mutta tuo ilmaus aivojeni
perukoista nousee mieleen.
Beckin sarja päättyy Var
det en dröm –liediin. Olen otettu. Ehkä hän on paras. Mietin kuitenkin
vielä.
DEDE TUURI (Viro), mezzosopraano
Tuntuu alussa tähän mennessä epävarmimmalta. ”Minusta tämä
kaatuu taas ylä-ääniin”, kirjoittaa joku Areenan lähetysikkunaan. Joku muukin
on tuon siis huomannut.
En oikein jaksa tähän enää keskittyä. Alan miettiä omaa
suosikkiani. Ehkä äänestän Erica Beckiä, vaikka puutteita löytyikin, tai ehkä
kuitenkin Aarne Tenkasta?
Palaan kuitenkin virolaisen kilpailijan esitykseen. Kaunis
on ääni, mutta jotakin jäyhää ja jäykkää on. Toisaalta on hyvä, ettei hän
liikaa elehdi. Mutta korkeat äänet ovat lähes kauheita. Muu rytmitys on kyllä
ihan ok. ”Tuuri on vielä oppilastasoa, ei olisi kuulunut finaaliin”, joku kirjoittaa.
Lieköhän? Ei hän toki voittajakaliiberia ole. Rauhallinen olemus laulajalla on
kuitenkin jonkinlainen vahvuus.
…
Nyt minun täytyy tuoda esiin yksi häiritsevä seikka, joka
nousi pintaan muistaakseni puolalaisen Artur Rozekin esityksen aikana. Samaan
aikaan käytiin jääkiekon Suomen mestaruudesta ratkaisuottelua Oulun Kärpät –
Tampereen Tappara. Varsinainen peliaika oli päättynyt tasan ja käytiin jo toista
lisäaikaa. Päätin, että en seuraa peliä, joskin välillä käväisin tarkistamassa
tilanteen. Pystyin keskittymään konserttiin, mutta sitten joku laulukilpailun
seuraaja kirjoitti Areenan lähetysikkunaan, että Kärpät on voittanut suomen
mestaruuden. Se sai minun keskittymiskykyni hieman sekaisin, sillä olen
kotoisin Oulun seudulta ja sen vuoksi Kärppä-fani. Mielestäni
mielenkiintoisinta tässä on se, että Sibelius-laulukilpailun kuuntelija välittää
tällaisen uutisen. Ei taida Sibeliuksen ja jääkiekon välinen kuilu kuitenkaan
olla kovin syvä.
…
Palaan takaisin suoraan lähetykseen. Lotta Emmanuelsson ja
Heikki Pellinen keskustelevat konsertin jälkiosan esityksistä. Tässä näkyy tuon
yllä mainitun häiriötekijän vaikutus. Keskustelun anti jää hieman katkonaiseksi.
Mieleen jää Pellisen mielipide ruotsin kielestä: ”ruotsi on hyvä laulukieli”. Tästä olen kyllä täysin samaa mieltä.
Kuorolaulajana totean, että monet ruotsinkieliset serenadit ovat lauluista
parhaimpia. Esimerkkinä mainittakoon Kristallen
den fina. Se ehdottomasti pitäisi laulaa vain ruotsiksi, niin tönköltä
suomennos maistuu.
…
Haastattelut ja keskustelut menivät senkin vuoksi minulta sivu suun, koska piti valita ehdokkaani kilpailun voittajaksi. Olin hankalan tilanteen edessä. Päätin, että valitsen oman suosikkini kahden kilpailijan väliltä: hän on joko Aarne Pelkonen tai Erica Beck. Hiirikäteni tempoili levottomana näiden kahden nimen välillä. Ajattelin, että olen solidaarinen sukupuolelleni ja valitsen miehen. Toisaalta, kyllä Beckissä oli lumoa ja tenhoa.
Päätin kuunnella pikaisesti Pelkosen ja Beckin alku- ja
välieräsuorituksia. Ne ratkaiskoot. Hyviä olivat molemmat, suoraan sanoen
paljon parempia kuin loppukilpailussa. Kun olin aikani kuunnellut, löysin
Beckin esityksestä jonkin heikon kohdan. Valitsin aikailematta Pelkosen.
Aarne Pelkosen alku- ja välieräsuoritukset ovat suurta
taidetta. Kyseessä on kypsä lied-laulaja. Hän osaa kertoa tarinaa, hän osaa
tulkita. En haluaisi verrata hänen ja Beckin suorituksia. Beckin esitystä on
myös suuri nautinto kuunnella. Nimenomaan minulle ehkä suurimpana miinuksena on
hänen ajoittain liioitteleva ilmehtimisensä.
Lopulta Aarne Pelkonen voitti koko kilpailun ja hän oli myös
Ylen äänestyksen paras. Heikki Pellinen luetteli kilpailun päätyttyä voittajan
parhaita ominaisuuksia tähän tapaan: ”armoitettu kertoja, äänelliset kvaliteetit,
yhteistyö pianistin kanssa, komeata laulua.”
Kilpailun lopullinen järjestys meni lähes täydellisesti
yksiin omien mieltymysteni kanssa. Siksi uskaltauduin laittamaan myös tämän
kirjoitukseni näkyviin. Erica Beck oli kilpailun toinen ja Hanna Rantala
kolmas. Ainoa pienen pieni erimielisyys tuli virolaisen Dede Tuurin sijoituksesta.
Kilpailun tuomaristo sijoitti hänet neljänneksi. Itse en olisi laittanut häntä
niin korkealle. Toisaalta olisihan se ollut ehkä ”impivaaralaista”, jos
finaalin molemmat ulkomaalaiset olisi sijoitettu viimeisiksi.
 |
| Aarne Pelkonen |
Lopussa haastateltiin voittajaa. Olipas niin tyynen
rauhallinen ja jäyhä kaveri. ”Aarne ei paljo tuulettele”, kirjoitti joku
lähetysikkunaan. Ei todellakaan tuuletellut. On juuri voittanut kansainvälisen
laulukilpailun ja seisoo mikrofonin edessä kuin viilipytty. Korostaa vain nöyryyttä
ja kiitollisuutta. Tätä katsoessa ei uskoisi, mutta laulaessaan hän on aivan
toinen persoona. Siitä voi jokainen itse vakuuttua. Ylen areenassa hänen kuin
muidenkin esitykset ovat ainakin jonkin aikaa nähtävillä.
Linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti