Olin jälleen Kymi Sinfoniettan konsertissa, viime viikolla
Kouvolan kaupungintalossa, nyt Kuusankoskitalossa. Olin koko torstai-iltapäivän
valmistellut edellistä juttuani. Kun kello tuli 6, alkoivat voimatkin ehtyä.
Pikavalmisteluin suihkun kautta pääsin matkaan.
Taisi
olla lyhyen ajan sisällä jo neljäs kerta, kun kävin sinfoniakonsertissa Kotkan
ja Kouvolan yhteistä orkesteria kuuntelemassa. Olin jo aikeissa pitää taukoa,
mutta tästä tilaisuudesta en voinut jäädä paitsi. Ohjelmassa oli Ludwig van
Beethovenin viulukonsertto D-duuri, op.61.
Olen itse murrosikäisenä teininä soittanut viulua - toki vain koulumme
orkesterissa - ja siitä lähtien olen ollut kiintynyt viulumusiikkiin ja
kuunnellut paljon viulukonserttoja.
Beethovenin konsertto on ehdoton suosikkini. Sen toinen osa Larghetto
saa minut kirjaimellisesti sulamaan, eivätkä muutkaan osat vierellä kalpene. Ja
nyt pääsin ensi kertaa elämässäni kokemaan sen livenä konserttisalissa. Illan
solistista en tiennyt enempää kuin mitä orkesterin nettisivuilta olin nopeasti
lukaissut. Nimikin tuntui oudolta - Chloë Hanslip? Jotain tuttua siinä
kuitenkin oli, mutta se selvisi vasta myöhemmin. Kapellimestarista jätin
esittelytekstit lukematta.
Pyörällä menin, kirpeän kirkas syysilta nipisteli mukavasti
poskia. Kiire lopulta tuli, mutta ehdin.
Viulukonsertto oli pantu konsertin toiseen osaan, mikä nyt
jälkeenpäin ajatellen oli loistava ratkaisu. Alkuosassa orkesteri soitti ensin Beethovenin
Coriolan-alkusoiton (opus 62) ja
toisena numerona oli Franz Schubertin ”keskeneräinen” sinfonia numero 7 h-molli (D759). Sekin on kuulunut suosikkeihini,
mutta viime vuosina jäänyt unholaan. Ei sen alkuosa enää sytytä niin kuin
nuorena, jolloin nimenomaan se oli ensimmäisiä kappaleita, jotka saivat minut
innostumaan sinfoniamusiikista.
Kapellimestarina oli Andreas Delfs. Sen huomasin, että hän tunsi Beethoveninsa,
mutta muuten hän jäi minulta vähemmälle huomiolle. Näkymättömissä hän tuntui
muutenkin olevan, mutta sehän on hyvä kun ei tuo liikaa itseään esille. Joka
tapauksessa merkittävän elämänuran hän on tähän mennessä luonut.
Coriolan meni
minulla lämmitellessä. En ollut vielä päässyt päivän pohdinnoistani eroon ja ripeä
pyörämatkakin tuntui jäsenissä. Ja Schubertinkin aikana olin osin muissa
maailmoissa. Orkesterikin tuntui soittavan flegmaattisesti, mielestäni turhan
hempeästi, kun minulle tuo konsertto on merkinnyt voimakkaiden intohimojen ja
rajun sisäisen etsinnän täyttämää mielikuvamatkaa. Nyt odotin lähinnä taukoa ja
Kuusankoskitalon 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi talon tarjoamia ilmaisia
kakkukahveja. Ja tietysti Beethoven oli koko ajan mielessä.
Tauko tuli, kahvit ja kakku meni sisuksiin. Olin voimissani.
Päivän työt jäivät kahvin, kakunpalan ja ihmismassan iloisen porinan mukana
unohduksiin, aloin valmistautua viulukonserttoon.
Kakkukahvien vapauttama
orkesteri alkoi valua paikalle, sitten tuli kapellimestari ja sitten Chloë
Hanslip astui lavalle. Hänellä oli yllään tumman sininen olkapäät täysin paljastava,
iltapukua muistuttava hulmuava kellomekko, joka ylsi hieman polvien alapuolelle
pohkeisiin. Helma leveni 50-luvun iskelmälaulajattarien ja Suomifilmineitojen
leninkien tyyliin. Hän oli pienikokoinen, mitä hän yritti kompensoida hieman liiankin
korkeakorkoisilla mustankiiltävillä kengillä. Kauniit ne olivat, mutta saivat
kovasti kopistessaan jotenkin korostetun huomion. Ehdin vilaukselta nähdä, että
niiden pohjat olivat punaiset. Chloë näytti pirteältä ja reippaalta. Hän pyysi
vielä puhaltajalta viritysääntä, viulun kielet saivat soinneilleen viime silauksen.
 |
| Chloë keltaisessa mekossa |
Sitten orkesteri lähti reippaan vauhdikkaasti matkaan. Chloë
tavanomaisista solisteista poiketen tuntui keinuvan sen tahdissa. Hän ei
pysynyt paljoa paikallaan. Hän liikehti koko konserton ajan. Käänteli päätään,
eläytyi soittoon täysillä, ja katseellaan hän aivan kuin vaati – tai ehkä
edellytti - täydellistä yhteyttä muihin soittajiin. Hän mukautti oman viulunsa orkesterin
soitantaan ja samalla myös orkesterin kuului sopeutua häneen. Tällä eleellä hän
otti tavallaan lavan ja myös orkesterin haltuunsa. Henkinen yhteys oli luotu.
Kapellimestari oli sulavana välikätenä, sopivan näkymättömänä.
Lopputuloksena oli upeaa soitantaa. Yleisö kuunteli, eli
hetki hetkeltä mukana, kun solisti taivalsi beethovenilaisessa musiikin
maailmassa. Tuntui, että erityinen tunnelma täytti salin. Tällaisia aavisteluja
mielikuvitukseni minulle syötti.
…
Menen mielikuvitukseni avittamana hieman syvemmälle soiton
syövereihin.
Joka sävelessä oli oma jännitteensä. Viulun ääni oli vakaa,
tukeva, jämäkkä, ehkä hetkittäin meheväkin. En oikein tiedä, miten sitä
kuvaisin. Minulla on vertailukohtaa parista konsertista. Olen samassa salissa
kuunnellut melko lyhyen ajan sisällä kahta muuta viulistia: Cecilia Zilliacus
soittamassa Nielssenin viulukonserttoa ja Nancy Zhou Mozartin. Molemmista
konserteista olen myös kirjoittanut blogiini. Chloën soitosta jäi kovin
erilainen tuntu, jo ensimmäisestä soinnista lähtien. Se yllätti, lähes
hätkähdytti. Eikä se ollut mitään ihastuksen värinää. ”Eihän sen noin pitänyt
alkaa”. Oli jäänyt takaraivoon jokin
mielikuva, jonka kanssa soitto ei täsmännytkään. Ensimmäinen seikka oli juuri
yllä mainitsemassani viulun äänessä, siinä kuinka jousi saa kosketuksensa
kieleen. Jokin erityinen voima siinä oli, joka toi sen jännitteen, mitä solisti
piti hengissä läpi konserton kaikkien osien. Ääni kuulosti alkuun jopa
raa’alta. Ja orkesterikin lähti jotenkin töksähtäen liikkeelle. Ei hiljaa
liukuen, sulavasti voimakkuuden tasoa nostaen. Olisikohan ollut pientä
epäpuhtautta? Sitten kun viulu tuli mukaan, oli jotenkin arkinen tunnelma. Ei
tullut samaa juhlavaa Beethoven-soundia, jota oli jäänyt lempitulkinnastani
mielikuviini. Tuo tulkinta on vinyylinä ja solistina taitaa olla Oistrah.
Mutta hyvin nopeasti tajusin tämän pelin hengen. Ei se
kauneus ole pääasia, vaan sisältö. Jostakin aivojen sopukoista, ehkä sydämestä,
jousikäden kautta ääneen välittyi se jännite, jonka kautta solisti piti
konserton jokaisen hetken otteessaan. Siinä Chlëon soiton ydin olikin: se
jännitteen voima ei herpaantunut hetkeksikään. Punaisena lankana se jatkui
loppuunsa saakka.
Ei menty melodramaattiseen tunteiluun. Oltiin muissa
sfääreissä. Jännite piti minut mukana musiikissa, ja muukin yleisö taisi
hengittää sen tahdissa.
Tunnelma oli lähinnä kai jotain karhean hellää. Tilanteet
jatkuivat herkästi rajumpaan. Jousen ote kieleen pysyi tiiviinä, viulun ääni
soi sävykkäästi kuin oma persoonansa orkesterin soiton yllä. Miten taitavasti
solisti saikaan eri herkkyyden sävyt välittymään, antamatta jousen
kosketukselle periksi!
Solisti kuulosteli, ujuttautui orkesterin sointiin mukaan
kuin varkain, otti aloitteita – ja hallitsi koko näyttämöä. Onneksi ei nyt
ollut vaski- tai fagottitöräyttelijöitä, jotka usein pilaa yhteisen soiton
sinfonisen herkkyyden.
Konsertossa on kolme osaa: Allegro ma non troppi, Larghetto
ja Rondo (Allegro). Ensimmäinen on
hyvin pitkä, toinen on ehkä reilu kymmenminuuttinen, kolmas alkaa reippaana ja
vauhdikkaana rondona, josta sitten vaihtuu Allegroon. Alkuosan loppupuolella on
cadenza, joskin mitään erityistä virtuositeettia ei solisti siinä osoittanut.
Se jäi pettymykseksi. Toinen, hidas osa on minulle ollut se vahvojen tunteiden
täyttämä purkauma, joka on minut nostanut herkkään musiikilliseen kiimaansa.
Kolmannessa osassa on sitten palattu tähän maailmaan, sen tanssilliseen
riemuun.
Ensimmäistä osaa kuunnellessa toivoin, että ei tämä saa
loppua koskaan. Olen joskus levyä kuunnellessani siihen hieman pitkästynyt, nyt
ei niihin mietteisiin ollut sijaa. Solistin viulu jatkoi matkaansa ja siitä
junasta en halunnut hypätä pois. Se kuitenkin loppui. Alkoi se toinen osa,
jonka piti saada minut sulamaan. Ei se samalta tuntunut, paljon
elämänläheisemmissä tunnelmissa liikuttiin. Näin käy oikeassa konsertissa, en
ollut nyt nojatuolissa unelmoimassa. Kolmannen osan Rondo antoikin sitten
elämään uutta potkua ja Allegroon mentäessä solistin vieno hymy tuntui
siirtyvän säveliin. Lopussa olisin halunnut huutaa bravoota, joku toinen ehti
ennen.
…
Tuo Chloë Hanslipin nimi oli tuntunut tutulta. Illalla
kotona syykin siihen selvisi. Minulla on kotona yksi hänen levynsä, jossa hän
soittaa Benjamin Godardin viulukonserton. Levy on julkaistu vuonna 2008,
jolloin Chloë oli 21-vuotias. Säveltäjä Godard on minulle tuntematon suuruus ja
levyä olen tainnut kuunnella ehkä vain kerran. Ei se sytyttänyt. Nyt kuuntelin
sitä toisen kerran ja kun kerran solistinkin olin nähnyt luonnossa, niin
pienellä itseironialla voin vakuuttaa, että levykin tuntui paljon paremmalta.
 |
| Chloë kaksikymppisenä. Tämän cd-levyn omistan. |
Tähän yhteyteen voi lisätä vanhan totuuden. Kyllä klassinen
musiikki soi aidoimmin paikan päällä konserttisalissa. Esimerkiksi tämän
kaltaisissa konserteissa pääsee aivan toisella lailla nauttimaan solistin
soittimen sävyistä ja soiton herkkyystasoista sekä tietysti myös orkesterin
soinnista. Siinä on elämän makua, kun myös erinäiset raadollisuudet saattavat
paljastua puhumattakaan ajoittaisista raivostuttavista yskänkohtauksista. Ja
viulussakin on omat herkkyystekijänsä, jotka saattavat tuoda aidossa
tilanteessa yllätyksiä.
Itse minulla on viuluun vahva tunneside. Kuten yllä jo
mainitsin, olin koulupoikana viulisti. Soitin tosin vain koulumme orkesterissa.
Murrosiässä viulunsoitto jäi. Olisin varmasti tarvinnut vanhemmilta ja muilta
läheisiltä enemmän henkistä tukea. Lisäksi tuolloin teininä viulu toi omat
paineensa: sitä pidettiin naismaisena harrastuksena ja muiden ilkkuessa se oli
herkälle ja yksinäiselle omaa identiteettiään etsivälle nuorelle kova paikka.
Jonkun sanan voisin kertoa myös itse Chloësta. Hän on
syntynyt vuonna 1987 ja nousi maineeseen 15-vuotiaana esiintyessään BBC
Proms-konsertin solistina. Siitä ura lähti nousuun ja hyvin pian hän pääsi
esiintymään tärkeillä kansainvälisillä areenoilla, myös orkesterien lista on
hyvin vaikuttava. Levytyksiäkin on valmistunut säännöllisesti vuoden 2002
ensiesiintymisestä lähtien. Hänellä on ollut merkittäviä viulupedagogeja
opettajanaan, yhtenä viimeisimmistä Maksim Vengerov.
Oli todella mahtavaa saada Suomen Kymenlaaksoon vieraaksi näin
kansainvälisen tason suuruus. Hyvin arkisen normaalilta nuorelta naiselta hän
vaikutti. Toivottavasti tällaiseen pieneen kylään pistäytyminen ei ole merkkinä
uran lähtemisestä laskuun.
Vilkaisenpa vielä solistin kalenteria hänen sivuiltaan http://www.chloehanslip.com/. Syyskuun
lopussa hän oli Milanossa Verdi-orkesterin solistina. Kotkan ja Kuusenkosken
keikkojen jälkeen hän menee seuraavaksi Kristiansandiin Norjaan, jossa hän niin
ikään soittaa Beethovenin viulukonserton. Kuun lopussa hän on Lontoon Royal Albert Hallissa, jossa vuorossa on
Bruchin viulukonsertto. Loppusyksystä hän soittaa Beethovenin konserttoa
useammankin kerran. Mainitaan vielä sekin, että marraskuussa hänellä on viiden
konsertin ryväs kapellimestari Pietari Inkisen kanssa.
Chloën upeita lapsuuden ja nuoruuden kuvia voi katsella
täällä: http://www.chloehanslip.com/gallery/earlyyears/index.htm.
Loppulinkiksi voisin laittaa konsertin, jossa Hanslip
soittaa Schindlerin listan teeman BBC Proms Movie Night -konsertissa: https://www.youtube.com/watch?v=bTQQIQcPv-I.
Videoon liittyviä ylistäviä kommentteja on ilo lukea. Hän vaikuttaa niin
aidolta. Katsokaa vaikka tätä haastattelua: https://www.youtube.com/watch?v=AKcHkCCZg8Y
.
 |
| Chloë ilman viulua haastattelussa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti