Nyt jo eläkkeelle siirtynyt professori
Timo Vihavainen julkaisi kirjansa Länsimaiden
tuho vuonna 2009. Se koostuu aikaisemmin Kanava-lehdessä julkistuista
artikkeleista. Kirja on tyyliltään pamfletti, mikä sallii lähdekirjallisuuden
vapaamuotoisen referoinnin, railakkaan kommentoinnin ja väliin rajunkin
kiusoittelun. Kirjoittajan näkemys on laaja, tiedot monipuoliset. Tyyli on
sujuvaa, asiat pannaan poikki ja pinoon, ilman turhia taustajohdantoja. Siksi
lukeminen edistyy ripeästi.
Itse hankin kirjan vasta pari vuotta julkaisemisen jälkeen.
Se osui silmiini Helsingin asematunnelin halpakirjakaupassa, jonne poikkesin
junaa odotellessani. Siitä tulikin sen vuoden mielenkiintoisimpia
lukuelämyksiä. Kirja antoi ajattelemisen aihetta ja jo osin ennestään tutuille
asioille löytyi lisää perusteluja.
Melko nopeasti sen tuolloin lukaisin, mutta kuitenkin
sivuille ja sisäkanteen tuli runsaasti erinäisiä merkintöjä. Siitä lähtien
kirja on työpöytäni vieressä olevalla hyllyllä silmiini aina pällistellyt,
mutta enpä ole siihen tarttunut ennen kuin nyt.
Tämä kirjoitus sai alkunsa siitä, kun vastaani tuli
youtube-linkki Yleisradion Aamu-TV:n haastattelusta: https://www.youtube.com/watch?v=SILewnME_ZE.
Siinä toimittaja Leena Pakkanen juttelee Vihavaisen kanssa Länsimaiden tuhosta juuri kirjan julkistamispäivänä. Enkä minä sitä
filminpätkää Vihavaisen vuoksi katsonut, vaan Leena Pakkasen. Hän on niitä
viimeisiä oikeita toimittajia Yleisradiossa. Olen kovasti ihaillut hänen
journalistisia taitojaan. Hän minut ylipäänsä sai aamuisin katsomaan Aamu—TV:tä.
Haastatellessaan hän oli aina itse omana persoonanaan mukana jutussa.
Haastateltava oli todellakin vieras, ei kiusan kohde. Hän kuunteli, teki
kuulemansa pohjalta lisäkysymyksiä ja reagoi aidosti. Hän ei lukenut
poissaolevana paperista kysymyksiä, ei peittänyt minäänsä tyhjänpuhuvaan
hymyyn, niin kuin nykyisin tehdään (silloin kun sattumalta ohjelmaa katson).
Taitavana toimittajana hän pysyi asiassa, kunnioitti kameran toisella puolella
olevaa katsojaa.
Katsottuani haastattelun kaivoin kirjan hyllystäni ja sillä
hetkellä päätin, että yritän kirjoittaa siitä, kun se tuntuu edelleenkin olevan
niin kiinni ajassamme. En rupea kuitenkaan sen lähemmin tarkastelemaan, miltä
kirjan sanoma nykynäkökulmasta tuntuu, mutta kyllä sekin olisi kieltämättä
herkullista. Esimerkiksi Vihavaisen kirjassa todetaan useassa kohdin, että
”kansainvaellukset ovat alkaneet”, ja nythän ne ovat todella kärjistyneet.
Merkkejä on todellakin nykykehitykselle ollut jo kauan. Jokin ideologinen harha
on pakottanut pitämään noita ennusmerkkejä piilossa.
Ylipäänsä kirjasta minulla oli jäänyt mieleen kolme-neljä
aihetta: konsumerismin kehittyminen uskonnon asemaan, islamin tuoma uhka ja
feminismin kritiikki. Neljäntenä voisi mainita Venäjän tilanteen selvittelyn ja
venäläisyyden suomalaisuuden suhteen. Menen näihin teemoihin hieman edempänä.
Ajattelin edetä niin, että poimin aluksi esille Aamu-TV:n jutusta minua
kiinnostavia seikkoja. Sitten palaan kirjaan ja omiin tuntoihini. Laitan mukaan
myös muutaman lainauksen.
Leena Pakkasen ja Timo Vihavaisen keskustelu
Mielestäni Pakkanen teki hyviä kysymyksiä. Vihavaisessa taisi kyllä olla hieman aamujäykkyyttä.
Hän ei pystynyt aivan selkeästi ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä toki on hyvin
ymmärrettävää, kun takana oli hyvin varhainen herätys. Ei oikein kieli
taipunut, virke tahtoi välillä jäädä kesken.
Onneksi kuitenkin epäselvyyksienkin takaa löytyy sisältöä.
Valitsin haastattelusta muutaman kohdan, joihin
kuunnellessani kiinnitin huomiota. Laitan ne esille hieman muokatussa
kieliasussa.
(1)
Pakkanen: Venäjän tutkija, professori Timo Vihavainen,
huomenta!... Tervetuloa! Vaan ei tällä kertaa puhuta Venäjä-asiasta van
länsimaisen järjestelmän tuhoa ennustavasta kirjastanne. Siinä on
mielenkiintoinen sisältö. Te puhutte tässä monenlaisista arvojen murroksista ja
mitä siitä seuraa, mutta ensimmäiseksi kysyn, mikä saa Venäjän tutkimukseen
erikoistuneen tiedemiehen pohtimaan juuri tämäntyyppisiä maailmanlaajuisia
aiheita?
Vihavainen: No se on tietysti hyvin luontevaa, koska
Venäjällähän näitä on pohdittu ja pohditaan jatkuvasti. Ne olivat sata vuotta
sitten Euroopassakin hyvin suosittuja puheenaiheita. Ja Venäjällähän sitten
tämä keskustelu katkesi bolševikkivallan ajaksi. 70 vuotta pidettiin taukoa ja
palattiin taas samoihin asioihin. Samat kirjat on sitten painettu uudestaan ja
keskustelu jatkuu.
(2)
Pakkanen: Kirjan yksi keskeinen teema on islam. Miten
merkittävä tekijä islam on länsimaiselle kulttuurille?
Vihavainen: Se on merkkinä siitä, miten pienet valtavirran
vastaiset ryhmät pakottavat valtavirran omaan muottiinsa. Heillä on monessa
suhteessa henkinen yliote. … On nähtävissä, että länsimaat joutuvat paljolti
sopeutumaan islamilaisiin arvoihin. …
Pakkanen: Islamilla pelotellaan, onko se tarpeetonta? Katsotaanko
meillä liian yksisilmäisesti, liian mustavalkoisesti? Pitäisikö meidän lähteä
aktiivisesti hakemaan jotain sellaista mikä rikastuttaa kulttuuria?
Vihavainen: Sitähän on kyllä haettu jatkuvasti. Varmasti
sellaisia aineksia on, enkä väitä, että se on joka suhteessa paha. Ihmisten
sekoittuminen on ihan hyvä, mutta miten käy länsimaiselle kulttuurille, on ihan
toinen juttu. Koska islam on hyvin usein ollut hyvin aggressiivista, se ei
integroidu edes. Otetaan nyt esimerkkejä Hollannista, Ranskasta ja vaikka
Ruotsista. Ei olisi mitenkään yllättävää, jos meille tapahtuisi ihan samaa, jos
tietty määrä näitä elementtejä meille tulisi.
…
Pakkanen: Ollaanko me islamilaisuuteen rähmällään nyt
Suomessa, kun me aikanaan olimme Neuvostoliittoon rähmällään?
Vihavainen: Sanoisin,
että tämä on länsimaisen kulttuurin ominaisuus. Se kunnioittaa sellaista
ideologiaa, joka on varma itsestään, koska se itse ei ole varma itsestään. Ja
vaikka lähtökohta nykyisin on, että kaikki ovat tasa-arvoisia, niin jotka ovat määrätietoisia
ja asiasta varmoja, ovat käytännössä tasa-arvoisempia kuin toiset.
(3)
Pakkanen: Mikä on loppupäätelmä kirjassanne?
Vihavainen: Länsimaat
marginalisoituvat ja itäiset suuret kulttuurit kehittyvät toisella tavalla.
Eivät ne muutu meidän kaltaisiksemme. Ei heillä ole tarvetta siihen.
Täytyy todeta, ettei vielä tuolloin kirjaa
lukiessani islam ollut minulle niin keskeinen asia, kuin on nyt. Tuolloin
lähinnä kauhistelin konsumerismin kehitystä. Siitä puhuttiin tässäkin
haastattelussa, mutta ei se enää niin sytyttänyt. Vielä toteaisin, että
Pakkaselta oli hieno veto liittää lisäkysymykseen tuo ”rähmällään olo”.
Kirjasta ja kirjan pohjalta
Kirjaan voi tutustua täällä: https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsimaiden_tuho. Sieltä huomaa, että sitä on paljon arvosteltu, mikä toki
on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kirjan tyylin ja valtaideologioihin, kuten
multikulturalismiin, islamiin ja feminismiin kohdistuvan kriittisen asenteen.
Yllä jo kerroin omista muistikuvistani (konsumerismi, islam
ja feminismi). Islamin suhteen olen viimeaikaisen kehityksen vuoksi tullut
noista ajoista kriittisemmäksi, koska suomalaisen valtaelitismi tuntuu
todellakin yhä selvemmin olevan siihen rähmällään. Ei ole enää kyse mistään
yksittäistapauksista. Tuolloin Venäjästä luin ylimalkaisemmin, koska kirjassa
oli niin paljon muuta minulle uutta ja kiinnostavaa. Esimerkiksi Yhdysvallat ja
Kiina menivät edelle. Tuo ylimalkaisuus näkyy siinä, että niiltä sivuilta
merkinnät puuttuvat kokonaan.
Vihavaisen tekstejä luen kyllä mielelläni, vaikka joskus
jotkut viittaukset ovat epäselviä, mutta toisaalta pakottavat ottaman asioista
itse selvää. Blogiteksteissään hän parhaimmillaan ja pahimmillaan räiskii
herkeämättä. Länsimaiden tuhon kaltaisessa teoksessa löytää jäsentyneempää tarkastelua. Monet asiat olivat
sinällään lukiessa tuttuja, mutta kun ne Vihavaisen kaltainen laajasti maailman
kehitystä tarkkaileva henkilö on laittanut kansien väliin, saa omille
orastaville ajatuksille ja tunnoille tarvittaessa oivaa vahvistusta.
Kun pitää joitakin ajatuksia jollain tapaa kerettiläisinä,
joista olisi paras kasvojen menetyksen muun leimautumisen pelossa vaieta, niin
yhtäkkiä Vihavainen sanookin asiat halki liittäen ne laajempaan
kehityskontekstiinsa.
Tuolla viimeksi mainitulla tarkoitan feminismiä ja
naistutkimuksen kirousta tiedemaailmassa. Kerroin yllä, että ensi lukemalta
kirjasta oli jäänyt mieleen feminismin kritiikki. Nyt selatessani kirjaa
uudelleen huomasin, että feminismiä siinä käsitellään verrattain vähän.
Ensimmäisellä kerralla se tulee esille, kun käsitellään Yhdysvaltain kehitystä
viime vuosikymmeninä. Päästään tieteen kehitykseen kohti postmodernistista
suuntausta ihmistieteissä. Tämä on hyvin mielenkiintoinen osa kirjasta, jonka
referoimista hieman välttelen, kun en itse ole tutkija, enkä ole ainakaan viime
aikoina perehtynyt lainkaan tieteenfilosofian perusteisiin. Samassa yhteydessä
nousee esille tuo postmodernismin ristiriita, jossa ihmisen biologiset
lainalaisuudet on pyritty irrottamaan ihmisen toiminnan tarkastelusta. Hienoa,
että tämäkin nousee esille Vihavaisen kirjasta.
Postmodernin näkemyksen laajentuessa tiede alkoi ottaa
vapauksia. Kyse ei ollut pelkästi pluralismista vaan se epä-älyllisyydestä (s.
90). Siirryttiin kohti irrationalismia. Tutkija keskittyi oman tajuntansa
ilmiöihin eikä siinä näkemyksessä ollut sijaa ympäröivälle maailmalle.
”Hurjimmillaan vaadittiin oikeuksia täydelle subjektivismille, mikä jo uhkasi
koko tieteellisyyden arvovaltaa”, Vihavainen kirjoittaa (s. 92.)
Tunnustanpa, että olen joskus yrittänyt lukea tämänkaltaisia
tutkielmia. Eräs feministirunoilija on mielessä, mutta en kehtaa mainita nimeä.
Tässä vielä yksi asiaan liittyvä lainaus:
”Traditionaalisen tiedekäsityksen
kannalta tieteen muuttuminen taiteeksi oli melkoisen järkyttävä asia. Mikäli
mitä tahansa voitiin esittää tieteenä, ilman objektiivisuuden, koeteltavuuden
ja toistettavuuden kriteerejä – ja ylipäänsä ilman mitään kriteerejä – sopi
kysyä, mikä sitten oli tieteen merkitys.” (s. 92-93.)
Vihavainen kuvaa sarkastisen sävyisesti eksaktin tieteen
kehittymisen ”postmoderniksi tieteilyksi” (s. 94). Yhtenä kärjistyksenä siinä
on feminismin lanseeraama patriarkka-teoriat, joiden hypoteeseja ei voi
falsifioida eikä verifioida. Niihin voi vain uskoa. Tulokset ovat täysin
ennalta arvattavia ja triviaaleja.
Vihavainen päätyy toteamaan, että tällainen tiedeyhteisö
alkaa muistuttaa uskonnollisia yhteisöjä. Se alkaa muistuttaa keskiajan
skolastista filosofiaa. Tällaiseen ”iloisen tieteen” piiriin Vihavainen liittää
postmodernin feministisen tutkimuksen.
Feministisestä tieteestä on siis tullut uskonnon korvike. Se
tuottaa tuloksena itsestään selviä banaliteetteja, joista ei käytännössä voi
keskustella eikä niitä voi asettaa kyseenalaiseksi (muu kuin harva ja valittu
”oppineiden” aateli).
Toisessa yhteydessä feminismi nostetaan esille emansipaation
käsitteen yhteydessä. Tuota 60-luvun opiskelijoiden liikehdintään liittynyttä
sanaa feministit yrittävät vuosikymmenien jälkeenkin epätoivoisesti uhriutuen
toistella. Sisäistetty herruus kahlitsee ihmisiä. Nainen ei tällaisessa
yhteiskunnassa muka voi toteuttaa itseään. Vihavainen reagoi näihin vaateisiin
omalla sarkasmillaan (s. 114-115). Nainen haluaa siis tehdä kaikkea mahdollista
eikä se vielä riitä, mukaan tarvitaan yhteiskunnan arvostustakin.
Naiset siis vaativat itselleen erityiskohtelua. Toisaalta he
haluavat biologisen erottelun poistamista. Mutta tällöinhän ”erityinen
huolenpito naisen oikeuksista ja velvollisuuksista pitää myös lopettaa yksin
tein” (s.116).
Tästä feminismin kritiikistä tuolloin neljä vuotta sitten
riemastuin. Se oli minulle jonkinlainen vapautuksen hetki. Tähän on omat syyni.
Noin kymmenen vuotta sitten feministisiä oikeauskoisia alkoi jo työnikin kautta
tulla vastaan. Ennen pitkää oli vaikea hymistellä ja kantaa sisällään
patoutuneita turhauman ja raivonkin tunteita. Olin sisäistänyt feminismin
kritiikin yhdeksi nykyelämämme uudeksi tabuksi.
Vihavainen oli ensimmäisiä merkittäviä julkisuuden
henkilöitä, jotka nostivat kissan pöydälle. Hän näki feminismin aatteellisen
onttouden. Se oli mielestäni rohkea teko aikana, kun feminismistä oltiin
tekemässä jonkinlaista valtionideologiaa. Oli merkittäviä politiikkojakin,
jotka julistautuivat naisliikkeen painostuksen voimasta kilvan feministeiksi.
Muistan aikaa noin kymmenen vuotta sitten, kun työni vuoksi
jouduin ulkomailla (en viitsi mainita maata) kuuntelemaan erästä Suomen
ministeriöstä lähetettyä luennoitsijaa, joka käsitteli esityksessään Suomen
julkista sektoria ja sosiaalipolitiikkaa. Puhe oli tietysti täynnä pelkkää
Suomi-kehua ja ylistystä siitä, kuinka suomalainen järjestelmä turvaa laajoille
väestökerroksille toimeentulon. Muistan ulkomaalaisten ihmetelleen, miten tuo
saadaan maksettua. Tuolloin vielä julkisen sektorin osuus taloudesta taisi olla
noin 45 prosenttia. Naisen hehkutukseen löytyi kuitenkin myös kritiikkiä.
Suomen ongelmana ovat nimittäin vaimojaan hakkaavat miehet. Katselin
luentoyleisön hämmästyneitä ilmeitä. Kuvittelin mielessäni heidän ajatuksiaan.
Lähes aistin, millaisen kolauksen sai heille mahdollisesti muotoutunut kuva
tyynistä ja ystävällisistä suomalaisista. Suomalaiset miehet ovatkin hirviöitä.
Itse istuin tyynenä muiden joukossa, mutta sisälläni kiehuin. Onneksi pystyin
olemaan vaiti. Muutamaa vuotta myöhemmin se ei olisi enää onnistunut.
Vasta vuosia myöhemmin Sofi Oksanen kertoi tämän saman
karmean totuuden muistaakseni Tanskassa jossakin kirjailijapaneelissa.
…
Mutta palataanpa tästä syrjähypystä Länsimaiden tuhoon. ”Taustamörkönä” teokselle
on luonnollisesti Oswald Spenglerin klassikkoteos Länsimaiden perikato (1918 – 1922). Hän löysi kulttuurien
kehityksestä säännönmukaisuuksia. Länsimaisen kulttuurin huippu oli hänen
mukaansa 1700-luvulla ja rappion tielle lähdettiin hänen mukaansa
1800-luvulla. Spengler arvioi länsimaisen
kulttuurin tuhoutuvan 200–300 vuoden kuluessa.
Nyt näyttää että se tapahtuu nopeammin. No, 100 vuotta on
Spenglerin arviosta kulunut, toinen samanlainen ehkä saatetaan vielä tarvita.
Kuolinkorinoiden alettua loppu on hidas. Vihavaisen sanoin ”Spenglerille
länsimainen kulttuuri oli kuin kasvi, jonka geneettinen koodi oli määrännyt sen
kuolemaan. Se ei ollut virvoitettavissa, vaan saisi antaa tilaa uusille
kulttuureille.” (s. 11.)
Vihavainen kartoittaa johdantoluvussaan viime vuosisatojen
kehityksen kulkua. Hän tuo esille eri historian aikoina nousseita pessimismin
oraakkeleita ja nostaa yhtenä muutoksen merkkinä esille uskonnon merkityksen
vähenemisen.
Kulutusyhteiskunta ja sen mukana kehittynyt -hysteria
kuvastaa länsimaisen yhteiskunnan rappiota. Kun samanaikaisesti länsimaissa
kristinuskonnon merkitys vähenee, kuluttaminen ottaa aivan kuin uskonnon
aseman. Tähän liittyen Vihavainen nostaa esiin konsumerismin käsitteen. Ihmisen tajunnan on täyttänyt uusi
konsumerismin uskonto.
Eräässä blogissaan vuodelta 2012 Vihavainen tuo esimerkin
Neuvostoliitosta, jossa tuolle konsumerismin aatteelle ei annettu jalansijaa
mutta sen sijaan 60-luvun alussa oli ”kehaistu”, että siellä rakennetaan
parissakymmenessä vuodessa kommunistinen yhteiskunta ja ihmisille riittää
”kohtuulliset tarpeet”.
Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia
vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan
saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin
jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi
rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa
ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti
rikas”. http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2012/06/kulutuksen-vuosisata.html
Länsimaiden tuhossa Vihavainen kirjoittaa konsumerismista
näin:
Konsumerismi on ehkä enemmän kuin
aikamme sairaus. Se taitaa olla myös aikamme uskonto. Siksi se tarvitsee oman
teologiansa ja omat roolimallinsa eli pyhimyksensä, mutta myös omat syntinsä.
Ihminen haluaa samaan aikaan sekä hyvän omantunnon että mahdollisuuden tehdä
syntiä. Kun massoille lanseerataan sellainen devotio moderna, jossa hyve saavutetaan halujen vapautuksella,
lienee yhtälö täydellinen. Se toimii luultavasti vain valkokankaan sadussa,
mutta palveleehan se ainakin sitä yleistä hyvää, joksi kulutuksen kasvu on
määritelty. (s. 118.)
Todettakoon että tuolla ”valkokankaan sadulla” viitataan Sinkkuelämää-ohjelmaan, jota Vihavainen
hieman on käsitellyt yllä olevaa lainausta ennen. Siinähän päähenkilöt elävät
jonkinlaisessa kulutuksen hurmiossa. Vihavainen jatkaa kulutuksesta:
Kulutus on yhä
selkeämmin alettu nähdä yleisenä ihmisoikeutena, ei niinkään vaivalla
hankittavana palkintona kieltäymyksistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että
rahan haalimista pidettäisiin toisarvoisena toimintana. Päinvastoin,
enimmillään siihen saattaa kohdistua intohimoja, jotka muistuttavat uskonnosta
tai totalitaarisesta monomaniasta. (118-119.)
Tästä eteenpäin Vihavainen lyö mojovasti pökköä pesään
alkamalla pohtia laajemmin rahan ansaitsemiseen sisältyvää elämäntapaa ja rahan
ympärille pesiytynyttä mammonan palvontaa. Ja hän tuo ilmi myös
kulutusideologiasta alkunsa saaneen vastareaktion. Ihmiset ovat alkaneet
ajatella omaa elämäänsä ja vastuutaan maapallon tulevaisuuden kannalta.
Vihavainen nostaa asiaa myös päälaelleen tuoden esille näkemyksen, jonka mukaan
”vastuu tulevasta maailmasta päättyy, ellemme itse osaltamme ole syyllistyneet
elämän jatkamiseen”. Asia on varmaan nostettu esille pilke silmäkulmassa mutta
se on kuitenkin merkkinä vastuukysymykseen liittyvistä ongelmista. Mitenköhän
sitten, kun suomalaiset eivät teekään itse lapsia vaan alkavat tuottaa tänne
maahanmuuttajia?
Seuraukset voivat olla arvaamattomia (s. 124 - 125). Siitä
saattaa tulla jälkimaailman maksettavaksi merkittävä lasku. Täältä siitä voi
lukea enemmän:
 |
| Sivut 124 - 125 (teksti suurenee napsauttamalla) |
Olen valikoinut yllä olevalta aukeamalta muutaman mojovan pätkän.
(1)
Vihavaisen luoma lohduton sarkasmilla höystetty
tulevaisuuden kuva:
”Talousmiesten ikuinen valitus työvoimapulasta kaikuu
ekouskovaisten osalta kuuroille korville: mikäli pula tulee, selvitään asiasta
kutsumalla ulkomaalaisia, joiden pelastaminen tänne korkean elintason ääreen on
päästökaupan logiikan mukaan reilu teko. Voi siis päätellä, että maksimaalinen
syntyvyyden rajoittaminen Suomessa palvelee koko jakamattoman ihmiskunnan etua
ja ansaitsee mahdollisen tuen ja kannustuksen.”
(2)
”Muuan merkittävä lasku, joka jälkimaailman maksettavaksi
tällä elämäntavalla koituu, ovat väestön koostumuksen muuttumisen aiheuttamat
kustannukset. Ihmisethän ovat paitsi kaikki tyynni höyhenettömiä kaksijalkaisia
myös oman kansansa ja kulttuurinsa edustajia. Heidän yhteiselonsa järjestäminen
ei onnistukaan päästökaupan logiikalla, vaan aiheuttaa myös sivukuluja. Tämän
uuden asetelman tunnemmekin jo monista maista.”
(3)
Jostain sosiaalisen median kommentista kai nousi jokin aika
sitten eteeni pieni tähän liittyvä kommentti, jonka mukaan kaikesta
maahanmuuttoon liittyvästä vastuuntunnosta huolimatta kuitenkin ihmistä ohjaa
tarve omasta lapsesta. Ihmisen toiminnan perustana on siis kuitenkin jokin
biologinen vietti ja huoli oman perimänsä jatkumisesta, vaikka toisaalta
monessa yhteydessä tuo biologisuus on haluttu kieltää (vrt. yllä). Sopii
miettiä, määrin siinä sitten ovat kulttuuritekijätkin mukana, jolloin konflikti
vieraiden kulttuureiden täyttäessä maatamme on odotettavissa.
(4)
”Suomessakin syntyy pääkaupunkiseudulla jo enemmän lapsia
ulkomaalaistaustaisiin kuin suomalaisiin perheisiin. Ei ole vaikea ennakoida,
että nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tämä aines jo tulee olemaan useissa
Euroopan maissa enemmistönä. Asiassa on nähty runsaasti valopuolia:
ruokakulttuuri monipuolistuu ja viimeinkin löytyy ihmisiä, jotka suostuvat
tekemään ikäviä töitä halvalla, joten omat työttömämme voivat keskittyä itsensä
toteuttamiseen viinan parissa.”
(5)
”Tämä tuleva monikulttuurinen yhteiskunta on monien mielestä
kangastellut jonkinlaisena paratiisina, jossa vallitsee yleinen
suvaitsevaisuus, kun kaikki ovat erilaisia. Herttainen hyväntahtoisuus
kantaväestöä kohtaan oletetaan muuttajien perusasenteeksi, joka perustuu
tietoisuuteen siitä, että he ovat saapuneet valmiiksi rakennetun hyvinvoinnin
ääreen. Tämä kannustaa heitä tekemään kaikkensa, että heidän omakin panoksensa
yhdistyisi yhteisen hyvinvoinnin lisäämiseen.”
,,,
Katsotaan myös hieman Venäjän suuntaan. TV-haastattelussa
Vihavainen toteaa, että Venäjällä on aina käyty tiivistä keskustelua suhteesta
länsimaihin ja myös länsimaisen elämäntavan rappiosta. Neuvostovuodet toivat
siihen katkoksen. Ja koska itse olen
venäläisen kulttuurin ihailija ja jotain tunnenkin siitä, niin tämäkin aihe
kirjassa kiinnosti. Olen itse kuitenkin Neuvostoliiton ajan lapsi.
Neuvostoliittolaiset opettajat ovat minut saaneet venäläisyydestä kiinnostumaan
ja tunnustan, että kovin helppoa ei ole ollut päästä heidän painopisteistään
irti. Siksi tuo puoli venäläisyydestä on jäänyt minulle hieman vajaaksi. Vasta viime aikoina olen alkanut tähän puoleen
venäläisessä kulttuurissa laajemmin pohtia, vaikka onhan se minulle ollut aina
jollain lailla tuttu joskus 80-luvulla Neuvostoliitossa käymieni
keittiökeskustelujen kautta.
Vihavainen tuo esille Spenglerin jälkeisiä ”pahan ilman
lintuja”, jotka ovat kaunokirjallisin keinoin visioineet länsimaisen
sivistyksen rappiota: Jevgeni Zamjatin, Aldous Huxley, George Orwell. Tähän hän
liittää yllättäen myös Aleksandr Solženitsynin, joka ”asettui käsittämättömän
uljaasti vastustamaan valheen valtaa”. Se mihin se sitten johti, pani minutkin
aikoinaan mietteliääksi:
”Kun se [Neuvostoliitto]
sortui, hänestä tuli massaihmisten vähättelyn kohde niin kotimaassaan kuin
ulkomaillakin. Kaikki uskalsivat nyt jo potkaista kuollutta tiikeriä.”
Ehkä konsumerismin dystopia tuntui vetävän puolensa
kommunistisen dystopian jälkeen.
Yhtenä keskustelun palauttajana Vihavainen mainitsee
runoilija Anna Ahmatovan pojan Lev Gumiljovin, jonka monimutkaisiin
ajatusrakenteisiin minäkin olen viime aikoina yrittänyt perehtyä. Ostin
keväällä pari hänen kirjaansa. En kyllä suoraan sanoen pidä häntä
slavofiileihin rinnastettavana messianistisena uhoajana, vaan kulttuurin
tutkijana, joka joutui oman tieteellisen kutsumuksensa vuoksi Neuvostoliitossa
paljon kärsimään. Hänen tutkimustensa päätelmiä voi toki jokainen päteväksi
itsensä katsova kritisoida. Niihin voi parhaiten tutustua vaikka
englanninkielisen wikipedian kautta.
Venäjällä on siis nähty suurta kansallista tulevaisuuden
uskoa, mutta uskonvarmuuden sokaistessa ei
ole huomattu maan demografista eikä ekologista tilaa. Siksi Vihavainen ei
juurikaan arvosta esiin nousseita optimistisia visioita. (s. 11.)
Länsimaiden kehitystä tarkastellessaan Vihavainen ei nosta
esille luonnonvaroja syövää tehokkuutta ja rationalisuutta, vaan länsimaiden
kohtalo hänen mukaansa onkin tehottomuus ja irrationaalisuus. Tässä hän on
ennustanut kehityksen suunnan. Euroopan unionin nykytila tulee mieleen. ”Se on
yksinkertaisesti hallitsematon itsetuhon koneisto, joka ei tarjoa armoa
itselleen eikä muille”, hän kirjoittaa.
…
Suomen tilaa tarkastellessaan tulee tunne, että Vihavainen
on osannut nähdä sen, mitä viime päivinä on alkanut tapahtua. Tällä tarkoitan
siirtolaisjoukkojen virtaa Lähi-idästä. Olen kuvannut kirjasta yhden aukeaman,
jossa kerrotaan meille nyt niin tutuista ongelmista: pakkoruotsista,
-venäjästä, massiivisista kansainvaelluksista, monikulttuurisesta Suomesta,
Suomen väestön koostumuksen muutoksista, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin
henkisestä yhteydestä, Euroopan rajojen mullistuksesta integraation
seurauksena. Vihavainen näkee vielä tuolloin myönteisenä asiana
”kontaktipintojen laajenemisen Venäjän kanssa”. Ehkä se on totta ja toivottavasti
tällä hetkellä Euroopan unionista tulevan painostuksen myötä elämme vain
väliaikaisessa notkahduksessa. Vihavainen näkee joka tapauksessa
maahanmuuttopolitiikan myönteisimpänä vaihtoehtona venäläisten määrän
lisääntymisen. Tosin hän näkee siinä kitkatekijöitä, joiden minimoimiseksi hän
edellyttää uudelta kansanosalta halua integraatioon, kuin myös vastaavasti
Suomelta kykyä vastata uuden väestönaineksen tarpeisiin.
Nythän on sitten tapahtumassa se pahin. Venäläisperäisen
väestön kasvu on suhteessa paljon vähäisempi, kuin islamilaistaustaisen
Lähi-idästä tulevan. On tapahtumassa integraation ja uhkakuvien kannalta se
pahin vaihtoehto.
 |
| Sivut 208 - 209. (teksti suurenee napsauttamalla) |
Edellisellä sivulla Vihavainen toteaa, että
suomenruotsalaiset ovat esimerkki onnistuneesta integraatiosta. Hän lisää
kuitenkin, että se perustuu aivan erityisen historialliseen kehitykseen. Hänen
mukaansa suomenruotsalaisten nykyinen institutionaalinen asema saattaa käydä
kestämättömäksi. No tänä päivänä tarkastellessa huomaamme Vihavaisen arvioineen
tuolloin väärin. Nythän koko poliittinen valtakoneista, koulu- ja
sivistyslaitos sekä yleisradio ja muu keskeinen media on valjastettu tukemaan
suomenruotsalaisuutta pitämällä ehdoin tahdoin kiinni pakkoruotsista ja
vaatimuksista ruotsin kielen todistuksesta valtion virkoja hakevilta.
Muutamia valintoja
Länsimaisen kulttuurin ja myös
sen nykyisen sivilisaation saavutukset ovat niin ilmeiset, ettei niitä tarvitse
erikseen todistella. Koko tieteellis-tekninen kulttuuri on valtaosin syntynyt
läntisistä aineksista ja valloittanut koko maailman Sen sijaan lännen eettinen
ja uskonnollinen asema tunnustetaan hiljaa ontoksi ja sitä hävetään. Lännen
kannalta hankala kysymys on esimerkiksi kaikille yhteisen luonnon tuhoaminen
läntisen nykyihmisen hedonismin takia. Mutta kaikki länsimaat näyttävät olevan
samassa juonessa mukana ja kaikille muillekin maapallon asukkaille julistetaan
demokratian ja ihmisoikeuksien evankeliumia yleispätevänä ja järjen sanelemana
yhtä paatoksellisesti kuin Ranskan vallankumouksen aikoihin. (s. 29.)
 |
| Miksi pitäisi... |
Sivut 98 – 99:
Lopuksi: Tulevaisuuden haaste
”Joka tapauksessa on selvää, että tuo uusi Suomi ei enää
paljoakaan muistuta Snellmanin aikoinaan tarkoittamaa kansallisvaltiota, jolla
oli määrä olla jokin erityisesti suomalainen antinsa annettavana
maailmankulttuurille.” (s. 126.)
”Päästökauppaa käyvän, halujaan tyydyttävän höyhenettömän
kaksijalkaisen vastaus tulevaisuuden haasteeseen on, että on parempi olla
olematta suomalainen kuin olla suomalainen. Suomalainen kansallisvaltio on
tältä kannalta katsottuna kuin raamatun mainitsema synti henkeä vastaan: sillä
ei ole oikeutusta enempää nykymaailmassa kuin tulevassa. Kansallisuus ei kanna
mitään erityisiä arvoja: vain yleismaailmalliset arvot, kuten halujen tyydytys
ja tasa-arvo ovat todellisia.” (s. 126.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti