Unelmointia maahanmuuton ympärillä

Paul Lillrank on kirjoittanut Helsingissä heinäkuussa järjestetyn Meillä on unelma –tapahtuman sytyttämänä blogikirjoituksen: http://www.libera.fi/blogi/minulla-on-unelma/.  Siinä hän pohtii suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa ja monikulttuurisuutta Martin Luther Kingin maailman suuntaa muuttaneen I have a dream –puheen pohjalta. Nyt, kun siirtolaisvirta jatkuu kohti aulista kotimaatamme ja tilanne muuttuu päivä päivältä, tuo Lillrankin kirjoitus ole enää kovin tuore (julkaistu 3.8.2015). Luin itse kuitenkin tuon jutun vasta tänään (5.10.) ja mielestäni kirjoitus ansaitsee huomion.

Tuo legendaarinen lause esiintyy Martin Luther Kingin puheessa Lillrankin mukaan seitsemän kertaa. Lillrank on valinnut neljännen, jota hän pitää keskeisimpänä:

”I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin but by the content of their character.”

Itse löysin puheesta vain kuusi I have a dream –teesiä, mutta tuo neljäs on kyllä osuva valinta (http://www.americanrhetoric.com/speeches/mlkihaveadream.htm). Lillrank erottaa kiinnostavasti kolme positiota sen mukaan, miten sitä luetaan ja mitä jätetään lukematta. En niitä nyt selvittele, vaan otan vapauden omiin kärjistyksiini, päätelmiini ja pohdintoihini. Josko sieltä jotain unelmanpoikasta avautuisi.

(1)    Tasa-arvon kannattajan näkökulma:

Maahanmuuttajat ovat huono-osaisia uhreja. Syynä heidän asemaansa ovat yhteiskunnan eriarvoistavat mekanismit. Siksi heidät vain pitää hyväksyä eikä missään tapauksessa syyllistää. Heiltä ei saa vaatia mitään, heitä pitää hoivata, eikä raha saa olla tähän esteenä.

(2)    Antirasistin näkökulma:

Tässä yhteydessä rasismin määritelmä on puhujan mielessä eikä sitä saa tietenkään kyseenalaistaa, saati ylipäänsä pohtia sen sisältöä. ”Ihonvärin perusteella syrjiminen on kuolemansynneistä kamalin.” Kaikki maahanmuuttoon ja sitä toteuttavaan politikkaan kohdistuva kritiikki on rasismia. ”Rasisti” on huoraan rinnastettava haukkumasana. Jokainen joka ottaa puheeksi maahanmuuttopolitiikan rajoitteet ansaitsee tämän haukkumasanan.

Aikoinaan 90-luvulla venäläinen nainen joutui huorittelun kohteeksi, sitä pidettiin tuolloin eräällä tapaa yleisesti hyväksyttynä. Jos venäläiset naiset menivät ravintolaan, he joutuivat heti epäilyksen alle. Samalla unohdettiin asenteissa autuaasti kaikki ihmisyyttä kunnioittavat periaatteet.  

Nyt jokainen avointa maahanmuuttoa kannattava rahahanat auki –ideologian kannattaja katsoo rasistiksi nimittelyn ihmisoikeudeksi. Keskustelu on tässä ilmapiirissä mahdotonta. Kun argumentit loppuvat, mennään nimittelyn tielle.

Selkein esimerkki tästä on Helsingin Sanomien kritiikittä ihailema Tiina Rosenberg (http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1443670264678). Hänhän ei edes suostu kättelemään henkilöä, jota hän arvelee rasistiksi.

(3)    Kolmas näkökulma:

Lillrank nostaa esille sanan judge , jonka mukaisesti ”ihmisiä arvioidaan erilaisin kriteerein ja tästä on heille seurauksia”. Kingin näkemyksen mukaan ihonväri ei saa olla kriteerinä. Mikä sitten? – Content of character eli luonteenpiirteet. Lillrank katsoo, että pastori Martin Luther King edustaa ”pitkälle vietyä individualismia”.

Mitä content of character pitää sisällään? Sitä ei Martin Luther Lillrankin mukaan kerro.

Lillrank kysyy: ”Onko olemassa kiistattomia character –piirteitä, joita yhteiskunta, sisältäen lakien säätäjät, sosiaalitoimen normien ja pääsykokeiden laatijat, työnantajat sekä paikallisyhteisöt voivat edellyttää?”

Porvarillisena hyveenä hän nostaa esiin mm. kyvykkyyden. Mutta sehän on eriarvoistamista, mitä ei tietenkään voida tasa-arvoisessa yhteiskunnassa hyväksyä.

Yhteiskunnan monet eri tahot joutuvat pohtimaan näitä kriteereitä. Ja se työhän on jo aloitettu. Vaarana on, että kriteerit ovat eri ryhmille ja eri ihmisille erilaiset.

Joskus nuorena miehenä (yli 30 vuotta sitten) olin äidinkielen opettajan sijaisena eräässä lukiossa ja jouduin tarkastamaan ylioppilasaineita (niitä vanhanmuotoisia). Eräs suomalainen lähetyssaarnaajan poika oli viettänyt lapsuutensa Afrikassa ja hänellä oli selkeästi ongelmia kirjoittaa tolkullista suomea. Jouduin neuvotteleman vanhan ja kokeneen kollegani kanssa, millä arvosanalla lähetämme aineen ylioppilaslautakunnalle. Hänen mukaansa siinä oli paljon hyvää. Laitoimme sen arvosanaksi C:n ja pistin mukaan selittävän kirjeen, jossa kerroin pojan taustoista. Arvosana pysyi C:nä. Ratkaisu oli varmasti oikea ja oikeudenmukainen. Tällainen perinne meillä on siis jo olemassa. Ja epäilemättä sitä toteutetaan nykyisin entistä laajemmin. Siitä minulla ei ole suoranaisia kokemuksia enkä viitsi nyt ruveta googlailemaan suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevista arvostelukriteereistä.

Laitan vielä toisen lähteettömän esimerkin nykypäivän asenteista. Tämä liittyy juridiikkaan. Yleisradion uutislähetyksessä kuulin jokin aika sitten, että eräs Ylen valitsema asiantuntijajuristi perusteli asennettaan hallituksen kaavailemia tiukennuksia maahanmuuttopolitiikkaan ”sydämen äänellä”. Valitettavasti minulla ei ole tarkkaa linkkiä, mutta perustelu meni kutakuinkin näin: ”Sanatarkasti asian voi tulkita näin, mutta sydän sanoo toisin ja se pitää ottaa tässä kysymyksessä huomioon.” No se tiedetään, millä kriteereillä Yleisradio asiantuntijoitaan valitsee, joten heidän pätevyyttään voi arvostella. Kuitenkin minuun se jätti ristiriitaisia tunteita. Juridiikan pitäisi olla eksaktia ja yhtäkkiä se ei sitä olekaan. Eri asioille ja eri ihmisille käytetään eri kriteerejä. Olkoot ajattelutavaltaan millaisia hyvänsä, niin nämäkin asiantuntijat ovat päätöksen tekijöitä, jotka omilla toiminnallaan ohjaavat yhteiskuntamme.

Jos kriteerit riippuvat esimerkiksi henkilön etnisestä taustasta, on aiheellista kysyä, onko menty liian pitkälle. Kysehän on silloin positiivisesta syrjinnästä. Ei asia mihinkään ole jäänyt, vaikkei ilmausta enää paljoa esiinnykään. 
…

Jokin keskitie pitäisi löytyä segregaation ja tiukan yhtenäiskulttuurin välillä.  En toivoisi, että integraation sijasta suuntaudutaan äärimmäiseen eriytymiseen. Silloin jokaisella alakulttuurilla ja etnisellä ryhmällä olisi omat sääntönsä, kriteerinsä, jotka tulisi ottaa huomioon yhteiskunnan toiminnassa.

Janan toisessa päässä on yhtenäiskulttuuri, joka olisi Lillrankin mielestä äärimmilleen vietynä totalitarismia. Yhtenäiskulttuuriin ei ole paluuta, mutta tuo eriytyminen pelottaa. Siinä leimataan ja leimaudutaan yhä selvemmin. Ei rajoituttaisi rasisti-tyyppisiin leimakirveisiin, vaan heiluisivat ihan oikeat. Veri on alkanut jo roiskua. Se ei ole päättämättömyyden kierteeseen ajautuneen poliittisen päätöksenteon eikä maailmaa syleilevän ”suvaitsevaisuuden” pilaaman propagandistisen valtamedian hallittavissa.

Yhtenäiskulttuurissa sentään koetaan vastuuta omasta yhteisöstä, omasta lähipiiristä. Parhaimmillaan lähimmäisiksi voidaan sisäistää isompikin viiteryhmä, joskus koko Suomi. Tähän viiteryhmään rajat auki –politiikka ja sen mukanaan tuoma etninen eriytyminen tuo vakavia säröjä.  Koko maailmaa eivät varsinkaan rehellistä työtä tekevät veronmaksajat halua syleillä.

Kun ihmisten mieliä aletaan keinotekoisestikin ohjata, käy niin, että ihmiset passivoituvat. Maahanmuuttopolitiikan suitsemista ajavat mielenosoitukset on leimattu vihapuheeksi. Nykyisessä tilanteessa ja kontrastissa sellaiseksi se luontevasti ohjautuu.

Ja tällä avoimen sydämen politiikkaa kannattavalla ”unelmapuolella” on etujoukoissa pieniä anarkistiryhmiä, jotka haluavat ja toivovat valtiokeskeisen yhteiskunnan perusrakenteiden horjuvan. Nykyinen siirtolaisvirran mukanaan tuoma sekasortoinen tilanne ruokkii heidän pyrkimyksiään. He ovatkin ensimmäisten joukossa huutelemassa, riitaa haastamassa ja siihen provosoimassa erilaisissa Meillä on unelma –mielenosoituksissa, joita on muka kansan spontaaneiksi reaktioiksikin kutsuttu.

Tällaisista unelma-mielenosoituksista normaali kansa erkaantuu, vaikka kannattaisikin maahanmuuttajien määrän jyrkkää lisäämistä omine epärealistisine uskomuksineen, vai onko se sitten vain jotain hyvää tekemisen kiimaa, joka on täyttänyt ihmisten tajunnan vallitsevassa arvotyhjiössä.

Mutta jätänpä nuo tunnepurkaukseni ja palaan asiallisempaan asian käsittelyyn. Kyllä myös unelmapuolelta rakentavia rauhanrakentajia löytyy, vaikka olenkin joutunut moniin heistä pettymään. Käyköhän tässä niin kuin kirkon ekumeeniselle liikkeelle, josta on tullut oma erilliskulttuurinsa kristillisessä maailmassa? Syntyy oma ryhmänsä, joka yrittää epätoivoisena luoda jotain siltaa ihmisten välille. Muu maailma menee sitten omaa rataansa.

Haluan puolustaa suomalaisuutta, jolloin kansalliset rajat vaativat puolustamista. Eräs historian lentävä lause päättyy ilmaukseen ”Olkaamme siis suomalaisia”. Minulle venäläiset ovat ystäviä, joiden kanssa voi mennä joskus jokin hankaukseen, mutta en salli sen rikkoa suhdetta lopullisesti. Joskus olimme osana Venäjää, mutta onneksi avautui tie itsenäistymiselle. Välillä monen ihmisen unelmat sortuivat, kun he joutuivat lähtemään isänmaataan puolustamaan. Jos he siitä elävinä selvisivät, niin saivat kantaa mukanaan monien traumojen täyttämää taakkaa sisimmässään aina hautaansa saakka. Niin kävi isällenikin. Onneksi – kiitos yhtenäiskulttuurin - rakennettiin yhdessä Suomea, joka antoi ihmisille mahdollisuuden selviytyä turvalliseen ja onnelliseen vanhuuteen.

Ruotsi on meidän toinen kohtalomme. Sen osana tai ehkä paremminkin siirtomaana me kehityimme paljon kauemmin. Vuosisatojen ajan Ruotsi meitä verotti, vei miehet vuosikymmeniksi sotimaan, piti kilpenä Venäjää vastaan. Uhri annettiin Ruotsin puolesta. Nyt ruotsalainen yhteiskunta on maahanmuuttopolitiikallaan saanut käynnistymään tuhoisan segregaatiokehityksen, jollaisen uskoisi olevan Suomelle varoittavana esimerkkinä. Mutta Ruotsin tauti leviää. Viime viikkojen kehitys osoittaa, että naapurimaamme hallitus haluaa panna vahingon kiertämään ohjaamalla siirtolaisvirrat Suomen rajalle. Vastareaktioillemme on ”isällisesti” selitetty, että Suomenkin pitää kantaa vastuuta (http://www.ts.fi/uutiset/ulkomaat/814944/Ruotsin+ministeri+ei+nae+syyta+puuttua+turvapaikanhakijoiden+junamatkoihin). Vahinko on pantu kiertämään.

Itsenäisessä valtiossa pitäisi olla omat pelinsäännöt. Jos naapurimaat rupeavat niitä ohjaamaan, pitäisi hälytyskellojen soida. EU tänne on jo päästetty. Ja euron mukana maamme taloudelliselta päätäntävallalta on viety pohja.

…

Kansainvälisyys on hieno asia. Siinä viitekehyksessä me olemme suomalaisia. En toivo monikulturismin kaapuun puettua monokulttuuria. Aikoinaan Neuvostoliitto oli ”monikulttuurinen” yhteiskunta, mutta siellä käytetty poliittinen terminologia poikkesi siitä, mitä nykyisin Euroopassa käytetään. Valtakunta koostui eri kansallisuuksista, kansallisia erityispiirteitä korostettiin mutta ideologisesti oltiin yhtenäisiä. Siellä asia oli formuloitu näin: ”Kulttuurin pitää olla muodoltaan kansallista, mutta sisällöltään sosialistista.”  Luoja suokoon, ettei vastaavaan meillä mentäisi.

…

Aloitin kirjoitukseni viittaamalla Paul Lillrankin kirjoitukseen. Laitan loppuun vielä Martin Luther Kingin ensimmäisen unelmateesin, johon myös maahanmuuttoasioihin yhteiskuntasopimusta halajava Lillrank päättää kirjoituksensa:

I have a dream that one day this nation will rise up and live out the true meaning of its creed: “We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal.”

Vaikka olenkin omissa asenteissani välillä jyrkkä, kompromisseihin minäkin taipuisin, jotta saisin edes jotakin omista unelmistani säilytettyä. Suomen talous on saatava jaloilleen. Ei sitä haukkumalla tai verottamalla tehdä, vaan yhteisin ponnistuksin - työnteolla.

Annetaan vielä herkille tunteillekin sijaa: https://www.youtube.com/watch?v=44fDKiAmFlc. ”Maailman tuska ja hätä ja vastuumme yhteinen” – läpi elämäni se on mieltäni kaivertanut, niin edelleenkin. Tuo kaipaus on minunkin sydämessäni. Mutta se onkin aivan toinen juttu.
...

 Lisäys 18.10. (jossa en pyöri enää pelkän maahanmuuton ympärillä)

Luin juuri Timo Vihavaisen blogista kommentteja juttuun Sentimentalismin kultti, julkaistu 16.10.  Kirjoitus on mainio ja antaa ajattelun aihetta, mutta en puutu nyt siihen. Eräässä kommentissa anonyymi henkilö toteaa mielipiteenään, että ”sentimentalismi” tarkoittaa tuntemusten nostamista argumentin asemaan.  Tämä liittyy yllä olevaan pohdiskeluuni juridiikasta. Erilaisissa arkipäivän väittelyissä ja somekeskusteluissa sentimentalismille olkoon oma sijansa. Ja ottakoon paikkansa vaikka tieteen kielipeleissä. Mutta vaaralliseksi on kehitys mennyt, kun se laajenee lainsäädäntöön ja -tulkintoihin. Epämääräisesti muotoillut lait ohjaavat päättäjiä mielivaltaan. Saadaan oikeutus poliittisille ajojahdeille ja toisaalta joidenkuiden tiettyihin poliittisiin tai muihin viiteryhmiin kuuluvien suosimiselle. Sekä lainsäädännössä että oikeuden ratkaisuissa on jo esimerkkejä olemassa. Tästä on lyhyt matka yhteiskunnan muihin rakenteisiin. Kun nyt kai vietetään jonkinlaista sananvapauden viikkoa, niin uhkaavaahan tällainen kehitys on. Lakihan on pelote ja pelko tekee hiljaiseksi.