Sergei Kirov (Kostrikov) – vaiheita vallankumousmiehen elämästä

Ahkera koulupoika Sergei Kostrikov

Aluksi

Tässä on nyt kyseessä toinen kirjoitukseni Leningradin puoluejohtajasta, joka joutui murhatuksi joulukuussa 1934. Sitä ennen hän toimi kahdeksan vuotta Leningradin ja itse asiassa koko Luoteis-Venäjän ykkösmiehenä. Ensimmäisessä tekstissäni pääpaino oli Pietarissa Kamennoostrovski-kadulla sijaitsevassa Kirov-museossa.  Yleisin Kirov-aihe kirjallisuudessa ja tiedotusvälineissä on edelleen hänen murhansa, jota käsittelin hieman ensimmäisessä kirjoituksessani mutta paljon jäi kuitenkin kertomatta. Nyt keskityn hänen elämäntarinaansa. Kuinka kiltistä kuoropojasta kehittyi bolševikki, jonka toimintaan voi suhtautua vähintäänkin kaksijakoisesti? Toisaalta hän on saanut sivistyneen älykön kuvan, toisaalta hänkin onnistui tahrimaan kätensä vereen. Murhasta olen kyllä läpikäynyt lähes kaiken, mitä netistä ja kirjahyllystäni löytyy – siinä määrin, etten enää ole innostunut laatimaan siitä erillistä tekstiä. Olen juttuni loppuun kuitenkin liittänyt siitä lyhykäisen yhteenvedon. Viittaan siihen myös tätä alkukappaletta seuraavassa vuodatuksessani, jonka kirjoitin viimeisenä mutta päätin lopulta laittaa tähän alkuun johdannoksi. 

…

Olen viime aikoina lukenut 1800-luvun lopun vallankumouksellisten elämästä – heistä jotka olivat näille Kiroveille ja muille neuvostovallan rakentajille malleina ja esikuvina.  Oli Andrei Zheljabov, oli Sofia Perovskaja, jotka molemmat kokivat loppunsa hirsipuussa tuomittuina tsaari Aleksanteri II:n murhaiskun valmisteluista. Heidän orastanut rakkautensa sammui siihen. Perovskaja jätti jälkeensä maineikkaan Razumovskin aatelissuvun, jonka muissa haaraumissa elämä jatkui. Kulttuurielämään tämä tappava blondikaunotar toki ylsi. Hän on sitten valkokankaalla ja runoilijoiden säkeiden sytyttämänä saanut kansan vuodattamaan kyyneliä.

Ei vallankumouksen poikia ja tyttäriä kovin helposti hengiltä saada. Andrei Zheljabovin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Andrei_%C5%BDeljabov) elämä jatkui vielä Leningradissa reilut 50 vuotta myöhemmin. Nimittäin hänen kädestään koki myös Sergei Kirov loppunsa. Murhaajan passissa oli Leonid Nikolajevin nimi, mutta ehkä se on vain harhautus.  Eihän Kirovkaan ollut itse asiassa kuin nimimerkki. Sergei Kostrikov oli jo jäänyt jonnekin matkan varrelle.

Olkoon Zheljabov nyt Leonid Nikolajev, joka päätyi murhaamaan Kirovin. Hän ei pärjännyt työelämässä. Hän oli ollut puolueen tehtävissä, mutta joutui nähtävästi luonteensa vuoksi niistä kerta toisensa jälkeen poispotkituksi. Hän purkautui paineistaan päiväkirjansa sivuilla. Lisäksi hän kirjoitti kahdelle lapselleen jäähyväisiksi elämänkertansa, joka päiväkirjamerkintöjen ohella paljastaa, miten hän päätyi ajatukseen kostaa epäoikeudenmukaiseksi katsomansa kohtelu murhaamalla kaupungin ykkösmies. Niistä selviää, miten ajatus kypsyi ja miten hän asiaansa valmisteli. Teollaan mies pystyi kostamaan kokemansa nöyryytyksen ja häpeän. Se maksoi isyyden, mutta yhtä kaikki hän luottamus oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan eli. Kyllä vallankumouksen uskottiin pitävän lapsistaan huolen.

Nikolajev oli hyväuskoinen eikä osannut epäillä, että teon vuoksi kärsimään joutuu myös hänen perheensä ja muut läheisensä. Hän uskoi sinisilmäisesti pääsevänsä tekonsa kautta historiaan ”Minun laukaukseni on kuin Zheljabovin laukaus”, Nikolajev kirjoittaa (http://svpressa.ru/society/article/17753/). Hänestä tuli neuvostoajan Zheljabov. Teon traagisuutta lisäsi se, että hän teollaan veti hautaan monia viattomia. Ja lisäksi sen myötä terrori alkoi jyllätä läpi valtakunnan. 

Palaan vielä Andrei Zheljaboviin, tai kuka hän nyt on, kun nämä nimet ja nimimerkit alkavat mennä sekaisin. Hänkin teki saman virheen. Vai oliko se edes virhe, pelkästään tietoista vastuuttomuutta. Hänen oma perheensä ja läheisensä joutuivat tuuliajolle jo siinä vaiheessa, kun mies alkoi toteuttaa omia mielihalujaan, teloituksen myötä heidänkin elämänsä menetti näköalansa. Pelkkää kärsimystä ja tuhoa hän kylvi ympärilleen. Tosin oli niitä, jotka löysivät hänestä esikuvansa. Mutta hekin alkoivat lopulta tappaa toisiaan. Ei väliä, jos siinä sivussa kaatui myös muutama viaton. Oli kyse – tai uskottiin olevan kyse - elämää suuremmista asioista.

Nikolajev ja hänen vaimonsa Milda Draule teloitettiin. Perheen kaksi lasta sijoitettiin lastenkotiin. Toisesta jäljet katosivat, toisen onnistui Kirov museon johtaja Tatjana Suharnikova 2000-luvun alkuvuosina suuren Venäjän uumenista löytämään, kun tämä oli jo vanhus. Suharnikova on kuvannut tilanteen, kun tuo vanhus näki ensimmäisen kerran äitinsä valokuvan. Hän katsoi kuvaa kuin ihmettä. Ei hän vaatinut yhteiskunnalta enää mitään. Ympyrä oli sulkeutunut. Hänellä oli rinnallaan tukemassa elämänkumppani, myös aikoinaan vainoja kokenut. Siinä oli tarpeeksi.

…

Kun murhattua Kirovia sitten tutkittiin, havaittiin housun etumuksessa kuivunutta spermaa. Elämän sykettä siihen oli valunut, tuhottua ja tuhoutunutta elämän sykettä. Muut Kostrikovit pääsivät Uržumin multiin, Kirov työnnettiin Kremlin muuriin. Ei nouse muurista kukkaset, eikä Sergei Kostrikovin joskus keksimästä nimimerkistä spermat roisku, mutta sitkeästi se vielä sinnittelee.

Uržum

Uržum

Sergei syntyi maaliskuussa vuonna 1886 Uržumin pikkukaupungissa, joka sijaitsee Keski-Venäjällä reilut 900 kilometriä Moskovasta itään ja noin 220 kilometriä Kazanista koilliseen. Tuolloin paikkakunnalla oli reilut 5 000 asukasta, nykyisin lukumäärä on kaksinkertaistunut. Paikan halki virtaava pienehkö Uržumka-joki laskee lähistöllä suurempaan Vjatkaan, joka puolestaan virtaa Volgan sivujokeen Kamaan. 

Uržumin seutu oli alkuaan suomalais-ugrilaisten marien asumaseutua.  Kaupunki sai virallisesti alkunsa vuonna 1584, kun venäläiset perustivat sinne linnoituksen puolustautuakseen marien ja tataarien hyökkäyksiltä. Paikkakunnan nimi ansaitsee hieman huomiota, vaikka kovin kauas mennäänkin Sergei Kostrikovin elämänvaiheista. 

On väitetty, että kaupungin nimi tulisi marin kielestä ja merkitsisi kutakuinkin, että ’ Orava näkyi’. Tämä on kuitenkin pelkkä myytti, mutta sen verran se  on saanut huomiota, että Uržumin piirin  vaakunassa on orava (piiri ”rajon” on hallinnollinen alue, johon kuuluu kaupunki ympäristöineen).  Paikallishistorian tutkija kuitenkin torjuu tämän tulkinnan ja löytää nimen juuret kauempaa mutta yhtä kaikki suomalaisugrilaisista kielistä eli permiläisestä kantakielestä (http://www.km.ru/referats/332583-osnovanie-goroda-urzhuma). Se koostuisi kantasanoista ”metsä” (вур) ja ”joki” tai ”puro” (сум) ja nimi tarkoittaisi siis ’metsäjokea’. Sergei Kirovin kuoleman jälkeen joulukuussa 1934 Uržumin asukkaat olisivat (ainakin lukemani perusteella) halunneet luopua vanhasta nimestään ja muuttaa sen Kiroviksi. Nyt tuntuu, että kovin halvalla olisi vanha ugrilainen menneisyys myyty. Sen kunnian sai kuitenkin koko hallintoalueen eli oblastin (”läänin”) pääkaupunki Vjatka. Ja Kirov se on edelleen: kirovilaiset eivät ole halunneet ”palata” vjatkalaisiksi. Niin ikään Vjatkan alueesta tuli vuonna 1934 Kirovin alue ja on edelleen. Toki Uržum sai monien muiden kaupunkien tapaan Kirovin kadun ja muistomerkin. Palaan nimiasioihin vielä kirjoitukseni lopussa.

Sergein syntyessä etnisiä mareja asui paikkakunnalla muutama prosentti ja tuskin hän oli heistä paljonkaan tietoinen kasvaessaan kouluikään Miron-isän, Jekaterina-äidin ja kahden sisarensa Annan (1883 – 1966) ja Lizan (1889 – 1968) kanssa.  Lisäksi ennen Sergein syntymää oli perheessä ehtinyt neljä lasta jo kuolla.

 

Vanhaa Urzhumia.

Äidin isä kuului oikeastaan varakkaisiin talonpoikiin, jotka olisivat myöhemmin 30-luvulla saaneet kulakin tuomion. Hän rakensi lähialueen talonpoikia ja kauppiaita varten pienen majatalon, jossa he voivat yöpyä tullessaan kaupitteleman tuotteitaan. Homma pääsikin hyvin alkuun, kunnes isoisä yllättäen kuoli. Hänen lankonsa eli Sergein isän Miron Ivanovitšin olisi pitänyt jatkaa apen alulle panemaa toimintaa, mutta siitä ei tullut mitään. Äiti Jekaterina Kuzminitšna oli kyllä energiapakkaus, muttei hänkään pystynyt hauraan terveytensä vuoksi tekemään mahdottomia.  Niinpä perhe joutui taloudessaan ahtaalle, vaikkei varsinaiseen köyhälistöön lukeutunutkaan. 

Kostrikovin perheen talouden alamäkeen oli syynä isän ailahtelevainen luonne. Hänen äitinsä oli kuulunut rikkaan virkamiesperheen palvelusväkeen. Miron-poika otti elämisen mallinsa äitinsä työpaikalta. Hän omaksui elämäntyylin, jolla ei arjessa selvitty. Hänestä kehittyi eräänlainen herrojen hännystelijä, joka halusi päästä kaikesta helpolla. Hänen olemuksessaan voi todeta olleen karikatyyrin aineksia. Hän halusi kaunista elämää, muttei halunnut nähdä sen eteen vaivaa. Toivoi vain, että kaikki hyvä putkahtaa eteen kuin itsestään. Vaimonsa ja lastensa edessä hän tekeytyi lähinnä hienostelevaksi keikariksi uskoen olevansa muiden yläpuolella ja kuvitellen kuuluvansa erityiseen joutilaitten ihmisryhmään. Siihen hän yritti mukautua – niin kuin käyttämäni lähde toteaa - kynnenkärkiään myöten.  Kun sitten appi yllättäen äkillisesti menehtyi ja hänen olisi pitänyt astua tämän saappaisiin, ei ollut hänestä arkisen majatalon isännäksi.

Sergei-pojan kasvettua aikuiseksi isä jäi mieliin lähinnä siivelläeläjänä, joka pyrki pääsemään kaikesta mahdollisimman helpolla. Hänestä ei ollut miehen malliksi, varsinkaan kun hän pojan ollessa 7-vuotias häipyi maailmalle leveämmän leivän ääreen ja jätti perheensä puille paljaille. Itse asiassa hän lähti työnhakuun päätettyään ensin tavanomaisen juopotteluputkensa jälkeen parantaa tapansa. Se ei kuitenkaan perhettä lohduttanut. Tilanne kärjistyi, kun äiti kuoli seuraavana vuonna keuhkotautiin.  Perheen tyttäret otti isoäiti hoiviinsa.  Sergei joutui lastenkotiin, joka oli eräänlainen sisäoppilaitos tai internaatti.

Miron Kostrikov ei enää palannut perheensä pariin. Uržumiin hän kyllä vielä palasi ja sinne hänet sittemmin haudattiinkin, mutta tällöin Sergei oli jo muuttanut kotoaan maailmalle. Todennäköisesti isä ja poika eivät enää koskaan tavanneet.

Sergei Kirovin murhan jälkeen vuonna 1936 ilmestyi Antonina Golubevan pienoisromaani ”Poika Uržumista” (Мальчик из Уржума; http://www.lib.ru/MEMUARY/ZHZL/kirow.txt ). Kirja kuvaa Sergei-pojan lapsuutta ja nuoruutta itse asiassa hyvin elävällä tavalla. Lastenkodista siinä on kerrottu, että ”elämä oli siellä ilotonta, patja oli kova ja karkea ja peitto piikikäs”. Tuollainen luonnehdinta kuului 30-luvun ideologiseen tyyliin. Toisaalla ei pystytä enää täysin pitäytymään samassa kerrontatyylissä. Kun kirjailija siirtyy käsittelemään Sergein luonnetta, käy ilmi, että Sergeillä oli uudessa ”kodissa” hyviä kavereita sekä huolehtivaisia ja ystävällisiä opettajia.

Isoäiti otti huostaansa perheen kaksi tytärtä, mutta poika piti sijoittaa tuohon lastenkotiin.  Uusi tilanne aiheutti Sergeille varmasti ensialkuun jonkinlaisen hylätyksi tulemisen tunteen. Jäiväthän siskot isoäidin hoiviin ja hänet sijoitettiin muualle.  Nähtävästi Sergei kuitenkin sopeutui elämänmuutokseen nopeasti. Uusi elämänpiiri osoittautui varsin pian hyvin virikkeelliseksi.

Uržumin lastenkodin lapsia ohjaajineen. Tuolloin Sergei oli jo muuttanut Kazaniin. 

Sergei oli tuolloin iloinen ja tunnollinen poika. Nähtävästi myös isänsä tyhmyydestä vaivautuneena hän yritti mahdollisuuksien mukaan auttaa mummoaan. Hänen koulunsa sijaitsi aivan mummon kodin lähellä. Välituntien aikana hän juoksi ripeästi mummon luo ja ehti hakea viereisestä joesta pari kertaa mummon sangolla vettä, kaksi sangollista kerrallaan, mikä oli pikkupojalta kova saavutus. Joen rannalla oli jyrkät penkereet ja pojasta oli vanhalle mummolle suuri apu.

Kouluvuodet olivat Sergeille henkisen kasvun aikaa. Hän aloitti lukuharrastuksensa, mitä helpotti se, että kaupunkiin oli hieman aiemmin perustettu yleinen kirjasto. Hän pääsi jo pienenä mukaan teatterin tekoon ja oli mukana jopa kirkkokuorossa. Maailmankuvaa laajensi tietysti myös se, että hän sai lastenkodissa aidon kosketuksen vähävaraiseen väestönosaan. Myöhemmin kulttuuriharrastus syveni ja sen myötä kosketuspintaa kehittyi myös sivistyneempään väestönosaan. Esimerkiksi teatterikerhon vetäjät tekivät työtään suurella sydämellä lapsia innostaen. Heidän ansiostaan harrastus ei tyrehtynyt, vaan päinvastoin innosti tutustumaan monipuolisemmin teatteriesityksiin ja musiikkiin. Ja Sergei oli hellyttävän vilpitön poika, josta kaikki pitivät. 

Perheen ongelmista huolimatta Sergei eli hyvin valoisan lapsuuden.  Lastenkoti saattoi olla hänelle jonkinlainen ”pelastus”. Hän pääsi sen kautta mukaan erilaisiin aktiviteetteihin.  Tämä vireä lapsuus heijastui myös aikuisikään. Sergei Kostrikovilla oli läpi elämän monipuolisia harrastuksia. Intohimo teatteriin, oopperaan, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen säilyi vaikeinakin aikoina. 30-luvun Leningradissa hän kiireistä huolimatta pyrki käymään balettinäytöksissä ja oopperassa. Toimittajana ollessaan Kirov loi kirja-arvosteluja ja -analyysejä, hänen kirjoituksiaan esimerkiksi Tolstoista tai Gorkista voidaan objektiivisestikin katsoen pitää korkeatasoisina.  1910-luvulla hän jopa tapasi tuona aikana Venäjän merkittävimpiin kuuluvan teatteriohjaajan ja näyttelijän Jevgeni Vahtangovin ja  kai heidän välilleen kehittyi jonkinlainen ystävyyskin.

Kazan

Seurakunnan koulu oli eräänlainen alakoulu, joka kesti kolme vuotta. Sieltä hän siirtyi kaupungin kouluun, jota hän kävi viisi vuotta. Sergei oli hyvä oppilas, minkä ansiosta hän saikin paikalliselta seurakunnan hyväntekeväisyysjärjestöltä stipendin, jonka turvin hän saattoi vuonna 1901 aloittaa ammatilliset opinnot lähialueen merkittävimmässä kaupungissa Kazanissa. Kyseessä oli teknisen alan ammattikoulu, josta hän vuonna 1904 valmistui maanmittariksi. Se oli oikeastaan Sergein tulevaisuuden kannalta kohtalokkain askel. Noihin aikoihin Kazan oli eräänlainen vallankumouksellisen liikkeen ”Mekka”, joka oli aikoinaan ollut niin Leninin kuin myös mm. Molotovin ja Kuibyševin elämänkouluna. Siellä myös nuori Sergei Kostrikov tutustui sosialisteihin ja heidän kauttaan vallankumouksen aatteeseen.  Maailmankatsomukseen alkoi tulla uusia painotuksia.

Huolimatta uudesta elämänpiiristä Sergei suoritti opintonsa tunnollisesti.  Hyväntekijöistä tuli ”porvaririistäjiä” mutta heidän kuukausittain maksama viiden ruplan stipendi kelpasi ja riitti hyvin elämiseen ja myös vapaa-aikaan.  Vertailun vuoksi voidaan katsoa mummon tuloja. Tämä sai sotilasuralla toimineesta miehestään leskeneläkettä 36 ruplaa vuodessa , mikä teki kuukautta kohden  kolme ruplaa.  Siihenkin suhteuttaen tuo viisi ruplaa oli varsin kohtuullinen summa, mikä uusien aateveljien silmissä asetti Sergein hieman hankalaan asemaan. Hän luovuttikin sitten summasta osan myös vallankumousliikkeen kassaan.

Uudessa elämänympäristössä Sergei alkoi luoda maailmankuvaansa uudelta pohjalta. Mielenmuutos alkoi näkyä hänen kirjeissään kotoväelle. Nuorukaisessa kasvoi viha riistäjäporvareita kohtaan ja myötätunto työläisiä kohtaan. Noita tyhjäntoimittajia joutui köyhä kansa elättämään. Hän saattoi kauhistella sitä, että tehtaalla koneita oli pidettävä käynnissä koko viikonlopun, mistä hyvästä omistajaporvarit säästivät sata ruplaa mutta toisaalta työläiset joutuivat senkin ajan vain ahertamaan itsensä näännyksiin. 

Poika eli epävakaata aikaa. Yhtä kaikki hän ei antautunut aivan täysin aateveljiensä vietäväksi. Hän huolehti myös opinnoistaan ja valmistui maanmittariksi hyvin arvosanoin. Vaikka vallankumousaate oli alkanut saada miehestä otetta, hän kuitenkin jo suunnitteli myös jatko-opintoja. Hän siis pyrki myös sosiaalisessa portaikossa ylöspäin. Siihen lienee vaikuttanut tuo lapsuuden vuosista imetty sivistyksen voima.

Kuitenkin Kazanissa häntä alkoi tavanomaisen sijaan yhä enemmän kiinnostaa toisenlainen ura: romantisoitunut vaaroja täynnä oleva vallankumoustaistelijan elämä. Tässä yhteydessä palautuu mieleen Sergein oman isän poikaansa jättämä jälki. Toisaalta kyse oli eräänlaisesta kapinasta, jota voisi ”isänmurhaksikin” kutsua, toisaalta isä saattoi olla myös mallina pojan valinnoille. Sosialisteista Sergei löysi oman yhteisönsä ja elämäntyylinsä. Ristiriitaisuutta kuitenkin näkyi ja kovaa sisäistä taisteluaan nuorukaisen on täytynyt käydä.

Nuo jurot ja salaperäiset kaverit eivät opiskelleet eivätkä tehneet työtä. Itsevarmuudesta ei kuitenkaan ollut puutetta. He vain ylimielisesti hymyilivät, kun heitä moitittiin mitättömiksi tyhjänpäiväisiksi lorvailijoiksi. Sergeille he selvittivät, etteivät porvarilliset arvot heitä kiinnostaneet ja he omistivat elämänsä tulevaisuuden oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Heidän mukaansa jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus oli auttaa heitä tuossa vaikeassa ja haastavassa taistelussa.

Suoraan häntä ei moitittu siitä, että hän eli turvallisesti ja hyvinvoivasti ”porvarien” maksamilla rahoilla. Mutta sen verran ilkeästi nuo ajatukset ilmassa leijuivat, että syyllisyyden tuntoon siitä palasia nousi. Niitä sulattaakseen Sergei auttoi aatetovereitaan. Hän lohkaisi kuukausittaisesta stipendistään yhteiseen kassaan ruplan tai kaksi ja alkoi vielä opintojensa ohessa tehdä ylimääräisiä hommia ansaitakseen lisää.

Hän taipui jopa varastamaan hyväntekijöiltään painokoneen yhteisiin tarpeisiin.

Hän maksoi auttajilleen kiittämättömyydellä ja se lienee jättänyt häneen jälkensä. Tuska viilsi nuorukaisen rintaa, mutta tuleva oikeudenmukaisuuden maailma tarvitsi uhrinsa. Hän teki sen osin velvollisuudesta, osin hylkäämisen pelosta hälventääkseen uusien kavereiden häneen mahdollisesti kohdistamia epäluuloja. Nyt tuo painokone sai uuden tehtävän. Ei enää tyhjänpäiväisiä raportteja. Nyt sen avulla voitiin valmistaa vallankumouksen hyväksi uutta materiaalia: lehtisiä ”Riistäjät alas!” iskulauseineen.

Entisen kuoropojan sydän oli luovutettu muiden haltuun. Myöhemmät neuvostoliittolaiset elämäkertakirjoittajat tulkitsivat tämän varkauden ”luokkatajunnan voitoksi”. Siitä oli tullut hyve.

Tomsk

Valmistuttuaan vuonna 1904 Sergei ei halunnut jäädä kotipaikkakunnalleen. Hän suuntasi Uralin taakse Tomskiin Ob-joen varrelle. Siellä hän aloitti työt kaupungin hallinnon palveluksessa kartografina. Etäisyyttä oli jo yli 2700 km, mutta se oli heränneelle seikkailijan sielulle suuressa maassa pieni matka. Sergei tiesi, että kaupungissa sijaitsi hyväksi tunnustettu polytekninen instituutti. Sieltä nuorukainen haaveili jatko-opintopaikkaa, aivan kokonaan vallankumous ei ollut vielä vienyt poikaansa.

Nykyisin kaupungissa on yli puolimiljoonaa asukasta, mutta tuolloin heitä oli vain hieman yli 60 000. Vertailun vuoksi todettakoon, että Kazan oli yli kaks kertaa isompi kaupunki (nykyinen väkiluku 1,2 miljoonaa).

Valmistavat kurssit Sergei kyllä aloitti, muttei sitten koskaan ehtinyt aloittaa varsinaisia opintojaan. Työ vallankumouksen puolesta vei koko miehen eikä energiaa opintoihin yksinkertaisesti löytynyt.  Samana vuonna hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen. Tuolloin menševikit ja bolševikit toimivat vielä samassa puolueessa. Vielä tuolloin Sergein on arvioitu olleen lähinnä menševikki.

Vallankumouksellisen perustehtäviin kuului agitaatio ja värväys.  Kaikki hyvän tahdon ihmiset toimivat yhteisen hyvän eteen.  Sergei tajusi, että siinä tehtävässä oli uhrattava oma hyvinvointinsa.  Mies lähti täysillä taisteluun aatteen puolesta.

Jo vuonna 1905 Sergei Kostrikov oli paikallisella tasolla puolueessa merkittävä hahmo. Hän osallistui aktiivisesti agitointiin, ajoi työläisiä lakkoihin ja mielenosoituksiin ja taisteluun parempien olojen puolesta. Liike omisti maanalaisen painokoneen, jonka avulla painettiin lentolehtisiä ja levitettiin puolueen sanomaa eteenpäin.

Sitten hänet pidätettiin. Hän sai vajaan kahden vuoden vankeusrangaistuksen, jonka hän kärsi kokonaisuudessaan.

Itse asiassa kyseessä oli Pietarissa tapahtuneen ns. verisunnuntain vastamielenosoitus (https://fi.wikipedia.org/wiki/Verisunnuntai_(1905) ), jossa Kirov oli yhtenä järjestäjänä. Läheinen ystävä kaatui, Sergei itse selviytyi nipin napin. Yhteenotossa kasakoiden kanssa häntä suojasi miekaniskulta paksu takki pelastaen hengen.

Vankilasta vapauduttuaan Sergei oli jo täysiverinen vallankumousmies. Hän sai tehtäviä myös muualla Siperiassa. Hän matkusti mm. Irkutskiin ja Novo-Nikolajevskiin (nykyinen Novosibirsk) saattamaan puolueen toimintaa vauhtiin.

Toukokuussa 1909 Sergei muutti Vladikavkaziin Kaukasukselle Terek-lehden avustajaksi. Alkoi uusi vaihe nuoren miehen elämässä. Hän aivan kuin olisi seurannut ihailemansa nuoren Leo Tolstoin jalanjälkiä. Tolstoi lähti vuonna 1851 Kaukasukselle elämänkouluun kukistamaan ”kapinoitsijoita”, Sergei Kostrikov sisäisti työtehtävänsä hieman toisin, mutta samanlaista vetovoimaa he ovat voineet tuntea.

Vladikavkaz, Kaukasus

Vladikavkaz sijaitsee Etelä-Ossetiassa aivan Georgian rajan tuntumassa. Sergei Kostrikovista tuli Terek-lehden avustaja. Hän alkoi kirjoittaa lehteen erilaisia artikkeleita, joihin kuuluivat myös teatteri- ja kirja-arvostelut. Leo Tolstoin tuotantoon tuli nyt entistä suurempi polte ja teatteriakin oli tarjolla. Lisäksi hän innostui vuorikiipeilystä, mikä oli varmasti seikkailuhenkeä tuova lisä vallankumousromantikon arkeen.

Nyt hän tutustui ensi kertaa pitkäaikaiseen elämänkumppaniinsa Maria Markusiin, mutta se ei lie ollut hänen elämänsä pääasia. Kyseessä oli ns. työpaikkaromanssi. Maria työskenteli Terek-lehdessä kassanhoitajana. Suhde kesti Kirovin kuolemaan asti. Välillä kuitenkin välit olivat poikki, koska Kirovilla oli Bakussa suhde toiseen naiseen, jonka kanssa heille syntyi tytär (tästä hieman enemmän alempana). Nähtävästi suhde elpyi uudestaan siinä vaiheessa, kun Kirov muutti vuoden 1925 lopussa Leningradiin.

Terek edusti kadettipuoluetta, joka oli peruslaillis-demokraattinen puolue. Se oli näkemykseltään lähinnä liberaali lehti.  Sergei edusti eräänlaista yleisdemokraattista vallankumouksellista näkökulmaa, mutta hänen täytyi sopeuttaa omat näkemyksensä Terekin linjaan. Välillä hän tosin pystyi julkaisemaan myös radikaalimpia kirjoituksia. On kuitenkin otettava huomioon, että Vladikavkazissa sosialistien asema oli heikohko eikä vallankumouksesta voinut kovin näkyvästi pitää ääntä. Oli mukauduttava vallitsevaan ilmapiiriin.  Samanaikaisesti Sergei työskenteli maanalaisessa kirjapainossa.  Ja yhteistyössä Terek-lehden kanssa hän pääsi jopa niin pitkälle, että pystyi jopa käyttämään satunnaisesti lehden painokonetta omien vallankumouksellisten lehtisten painamisessa.

Elokuun 11. päivänä vuonna 1911 hän joutui pidätetyksi Tomskissa toimineen maanalaisen kirjapainon johdosta.  Nähtävästi kyseessä oli jokin ilmianto ja hänet palautettiin Tomskiin. Pidätys oli kuitenkin aiheeton ja hän pääsi vapauteen.

Jo vuonna 1905 puolueeseen liittymisen jälkeen Sergei Kostrikov oli ottanut oman puolueen sisäisen peitenimen ”Serž”.  Hän oli käyttänyt välillä eri nimimerkkejä.  Kirov-nimeä hän käytti ensimmäisen kerran juuri Terek-lehdessä. Vuonna 1912 julkaistussa artikkelissa  Поперёк дороги (”Tien poikki”) kirjoittajaksi oli merkitty ”S.Kirov”. Samana vuonna ilmestyi hänen ehkä tunnetuin artikkelinsa - ”Tapojen yksinkertaisuus” (Простота нравов). Se julkaistiin lehdessä kolmas päivä marraskuuta.  

Kirjoitusta on kuvattu näin:

”Siinä on sarkasmia ja emootioita duuman jäseniä ja sen toimintaa kohtaan. Mitään tilastoja tai numeroita siinä ei ole, mutta sitäkin enemmän tunnevoimaa.”

Myöhemmin tuota artikkelia on nimetty ”neuvostojournalistiikan aarteeksi”.

Jutun ilmestymisen jälkeen julkaisijaa vastaan nostettiin kanne.  Oikeusjuttu uhkasi koko lehden tulevaisuutta.  Kuitenkin puolen vuoden kuluttua olivat edessä Romanovin keisarisuvun 300-vuotisjuhlat ja Kirov kirjoitti siihen liittyen myötäsukaisen artikkelin. Tämän ansiosta oikeusjutusta luovuttiin mutta aiemmin julkaistun lehden kappaleet kuitenkin tuhottiin.

Paljon myöhemmin, kun elettiin jo Neuvostoliitossa, Kirov oli tuon myötämielisyytensä vuoksi joutua puolueen politbyroon edessä vaikeuksiin. Se liittyy aikaan, kun häntä oltiin nostamassa keskuskomitean johtoportaaseen ja puolueessa alettiin tutkia hänen menneisyyttään.  Stalin antoi kuitenkin käydä armon oikeudesta. ”Ei paisutella tätä”, kerrotaan hänen todenneen.  Kirov ei juttua kirjoittaessaan varmasti osannut kuvitella, mihin hänen todennäköisesti taktiseksi tarkoitettu mielistely saattoi myöhemmin johtaa. 

Lokakuun vallankumouksen jälkeen

Puolueen virallisen tulkinnan mukaan Kirov oli vakaumuksellinen leninisti jo ennen lokakuun vallankumousta. Totuus on kuitenkin, että hän yhä empi. Hän myötäili menševikkejä, tuki väliaikaista hallitusta ja käyttämieni lähteitten mukaan jopa kirjoitti avoimesti kannastaan. Vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen hän kääntyi lopullisesti bolševikkien junaan. Eräiden tietojen mukaan näin olisi tapahtunut vasta 1919.

Vuonna 1917 Sergei Kirov matkusti kuukausi lokakuun vallankumouksen jälkeen Moskovaan puoluekokoukseen.  Siellä hän tapasi ensimmäisen kerran Staliniin. Miehet ystävystyvät. Kirovista tuli Stalinin mies, Leniniin hänellä ei ollut erityistä suhdetta. Stalin osoitti hänelle avoimesti luottamusta.

Kirovin oma ura puolueen hierarkiassa lähti pikkuhiljaa nousuun, mikä sitten huipentuikin NKP:n keskuskomitean politbyroon jäsenyyteen vuonna 1930 ja sen myötä vielä suurempiin tehtäviin.

Nyt oltiin pääsemässä vasta alkuun. Uusi valta piti juurruttaa maahan vaikka väkisin.  Siihen työhön osallistui myös Kirov.  Hänenkin kädet tahriutuivat siinä vereen ja myös hengenlähtö oli lähellä.

Kirovin tie vei Astrahaniin, joka sijaitsee Volgan suistossa Kaspianmeren rannikolla. Helmikuusta 1919 lähtien hän toimi siellä väliaikaisen vallankumouskomitean puheenjohtajana. Samana vuonna hänestä tuli myös Vallankumouksellisen sotaneuvoston jäsen eli Trotskin alainen.  Ei Kirov siis pelkästään Stalinin käskyläisenä toiminut. Hänen tehtävänä oli puolustaa kaupunkia ja rakentaa sinne bolševistista järjestystä.  Hän pyrki myös paljastamaan vastavallankumouksellista toimintaa ja kapinointia.

Kirov pani tuulemaan. Hän joutui joukkoinensa tukahduttamaan verisesti kaupungissa puhjenneen kapinan. Ensiksi toteutettiin toimi, joka kymmenes uutta valtaa vastustanut työläinen ammuttiin. Hänen menetelmiinsä kuului myös ns. panttivankijärjestelmä, jossa viaton ihminen saattoi joutua kärsimään jonkun toisen teon johdosta. Yhden viikon aikana hän teloitutti eri arvioiden mukaan 3 000 – 5 000 kapinoitsijaa.  

Siinä ei kysytty lupaa omaltatunnolta. Puolueen hierarkiassa ylempää tulevia määräyksiä on noudatettava. Kirov oli osa bolševistista väkivaltakoneistoa. Hän vain teki tehtävänsä. Aivan samoin perustein ei Otto Wille Kuusinenkaan noussut puolustamaan vankeus- tai kuolemantuomion saaneita läheisiään ja sukulaisiaan.

Kirov oli jälleen käskynhaltijana, kun toukokuun 24. päivänä vuonna 1919 avattiin kaupungissa tuli Pyhän Josif Astrahanilaisen kunniaksi järjestettyä ristisaattoa kohti. Kansaa kaatui kuin heinää. Myöhemmin kesäkuussa hän vangitsi ja teloitutti Astrahanin arkkipiispan Mitrofanin ja piispa Leontin.  Se on nykyisin julkisuudessa ehkä verisin muisto Sergei Kirovin toiminnasta. Venäjänkielen taitoiselle tapauksesta kertova kirjoitus on järkyttävää luettavaa: http://uspenskiysobor.narod.ru/html/11_1_5.html. Ja Uržumin entinen kirkkokuoropoika ja mallioppilas oli niitä toteuttamassa. Arkkipiispan henkilötiedot löytyvät täältä: http://www.ortho-rus.ru/cgi-bin/ps_file.cgi?2_557. Ortodoksisessa kirkossa arkkipiispa Mitrofan ja piispa Leonti ovat edelleen ylistettyjä marttyyreita.

Sisällissodan aikoihin Venäjällä oli monenlaisia salaliittoja, joiden kautta yritettiin ilmiantaa bolševikkeihin soluttautuneita vihollisia. Joihinkin oli aihetta, jotkut olivat keksittyjä. Yhden tällaisen salaliittoyrityksen kohteeksi joutui myös Sergei Kirov.

Kuudentena päivänä lokakuuta vuonna 1919 Kirovin asuntoon tunkeutui joukko tšekistejä eli Tšekan (https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eka) työntekijöitä, jotka pidättivät ja sitoivat Kirovin. Kuoleman uhkaakin oli ilmassa. Rakennus jäi erityisjoukkojen piirittämäksi. Tuon pidätyksen alullepanija oli eräs nainen (nimeltään Vasserman), joka oli ollut Sosialistivallankumouksellisen puolueen jäsen (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosialistivallankumouksellinen_puolue) ja sittemmin osoittautui, että hän oli toiminut valkoisen armeijan komentajan Denikinin agenttina (https://fi.wikipedia.org/wiki/Anton_Denikin). Hän ylipuhui muutaman puolueen johtohenkilön saaden heidät vakuuttumaan, että Kirov oli itse asiassa munkki Iliodor, Grigori Rasputinin aatetoveri ja ystävä. Hänellä oli mukana retusoitu valokuva, jonka pohjalta jonkinlaista yhdennäköisyyttä heidän ulkonäössään olikin.

Kirovin rakennuksen ohi kulkenut partio arveli tilanteessa olevan jotain outoa ja ilmoitti siitä Astrahanissa tuolloin oleilleelle Kirovin ystävälle Sergo Ordžonikidzelle. Tämä ryhtyi toimiin ja Kirov saatiin pelastettua tšekistien kynsistä. Mutta pidätykseen osallistuneet vangittiin ja teloitusrangaistushan siitä Vassermanille ja kahdelle muulle seurasi.

Seuraava tapaus sattui saman vuoden joulukuussa. Kyse oli ase- ja räjähdekuljetuksesta, joka piti toimittaa Astrahanin kautta Vladikavkaziin. Kuormassa oli mukana myös lääkintätarpeita ja isohko määrä rahaa - viiden miljoonan ruplan arvosta. Kun kuorma saapui Astrahaniin, kävi ilmi, että bolševikkien rintama Kaukasuksella oli murtunut. Siitä huolimatta tavarat kuormattiin autoihin ja yritettiin saattueena toimittaa perille. Se havaittiin kuitenkin mahdottomaksi. Saattue joutui palaamaan takaisin Astrahaniin. Kirov oli vastuussa kuljetuksesta ja hän teki päätöksen kuljettaa tarpeellisin osa kuormasta yhdellä kuorma-autolla perille Vladikavkaziin keinolla millä hyvänsä. Kuormaan tuli mm. konekivääri ja yllä mainittu rahamäärä.  Reitti kulki jäätä myöten Volgan sivujoella. Jää kuitenkin petti ja auto vajosi pohjaan. Kukaan ei loukkaantunut mutta kuormaa ei pystytty pelastamaan. Suomalainen sananlasku sanoo, että ”Yrittänyttä ei laiteta”. Tämä ei pätenyt bolševikkien parissa. Kun Kirov palasi kavereittensa kanssa Astrahaniin, hän joutui kotiarestiin ja häntä syytettiin rahojen hukkaamisesta. Uhkana oli jopa kuolemantuomio. Kymmenen päivän kuluttua auto onnistuttiin kuitenkin nostamaan joesta ja rahat löytyivät vahingoittumina. Syyte raukesi ja Kirov sai vielä elää.

Vuoden 1920 tehtävistä voisi mainita matkan Riikaan.  Hän toimi siellä tuolloin neuvostovaltuuskunnan johtajana rauhansopimusneuvotteluissa Puolan kanssa.

Baku

Jo keväällä 1920 Kirov meni Puna-armeijan Vallankumouksen sotaneuvoston jäsenenä Bakuun pystyttämään neuvostovaltaa. Vuonna 1921 hänestä tuli Azerbaidžanin kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri eli käytännössä alueen johtaja. Samana vuonna hänet valittiin Venäjän kommunistisen puolueen ehdokasjäseneksi, ja vuonna 1923 varsinaiseksi jäseneksi.

Tästä lähtien hän alkoi työskennellä oman uransa eteen yhä määrätietoisemmin. Oikeastaan vasta Azerbaidžanissa Kirov alkoi tietoisesti kehittää itseään puhujana. Sen hän teki hyvin perusteellisesti. Hän opiskeli klassista puhetaitoa, mihin nuoruuden teatteriharrastus antoi hyvän pohjan. Ylipäänsä Kaukasus oli hyvä paikka puhe- ja keskustelutaidon kehittämiseen, koska paikallisessa mentaliteetissa oli omat haasteensa. Kirov opetteli erilaisia ilmaisu- ja argumentointikeinoja, pyrki ottamaan huomioon vastapuolen näkemyksiä.

Sergei Kirovista kehittyi sanankäytöltään ja ilmaisukeinoiltaan vaikuttava esiintyjä, joka myös uskalsi tarvittaessa tarttua rohkeasti tilanteisiin ja saada sitä kautta kuulijat puolelleen. Lähteenä käyttämässäni TV-ohjelmassa korostetaan Kirovin puhetaidossa nimenomaan pelottomuutta. Sen hän oppi Kaukasuksella. Jos puhuja pelkäsi esiintymistä, niin se kyllä huomattiin. Peli oli saman tien menetetty. Vilpittömyys oli Kirovin vahvuus. Hän uskoi omana asiaansa, se toi hänelle varmuuden.  Jos puhuja ei uskonut omaan asiaansa, ei voinut saada kuulijoiden luottamusta.

Ja häneen alettiin luottaa myös puolueessa. ”Viisas, taktinen, vaatimaton, puolueemme parhaita edustajia”. Näin häntä saatettiin luonnehtia.

Vuonna 1925 Stalin kutsui Kirovin Leningradiin taisteluun siellä syntynyttä Zinovjevin johtamaa oppositiota vastaan.

Leningradin vuodet

Tammikuussa 1926 Kirov nousi Leningradin kuvernementtikomitean (aluekomitean) ja kaupunkikomitean ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean luoteisbyroon ensimmäiseksi sihteeriksi. Tämä merkitsi, että hän johti Leningradia ja koko Luoteis-Venäjää. Leningradissa hänen ensimmäisenä tehtävänä on tukahduttaa Zinovjevin johtama oppositio. Kirov järjesti kokouksia tehtaissa ja tuotantolaitoksissa. Vuoden aikana hän piti yli 180 julkista puhetta.

Kirov toimi Leningradissa kahdeksan vuotta, vuodesta 1926 kuolemaansa vuoden 1934 joulukuuhun saakka. Tuo aika oli täynnä myrskyjä, mutta hän selviytyi niistä voittajana ja hänen asemansa Leningradissa ja Luoteis-Venäjällä vakiintui. Puolueen keskushallinnossa hän jäi kuitenkin pimentoon. Hän keskittyi Leningradin asioiden hoitoon.

Tuon ajan Leningradista on todettava pari seikkaa. Ensinnäkin se, että noiden kahdeksan vuoden aikana kaupungin väestön kasvu oli huimaa. Aikamoista siksakkiahan se oli muulloinkin mm. vallankumouksen ja toisaalta Leningradin piirityksen vuoksi. Eri tilastoissa väestömäärä vaihtelee, mutta karkeasti ottaen voi todeta, että noina Kirovin vuosina kaupungin väestö lähes kaksinkertaistui. Vuonna 27 väestöä oli 1,5 miljoonaa ja vuonna 1935 se oli ylittänyt kolme miljoonaa. Erään toisen tiedon mukaan väkiluku olisi ollut vuonna 1936 2,7 miljoonaa.  Sekin kertoo huimasta kasvusta, vaikkei yllä ihan kaksinkertaiseksi.

Toinen seikka – joka johtui luonnollisesti myös tuosta väestömäärän kasvusta – oli nälkä ja elintarvikepula. Niistä tuntemuksista kirjoittaa tuolloin Leningradissa nuoruuttaan viettänyt akateemikko Dmitri Lihatšov (muistelmateos ”Ajatuksia elämästä”; Дмитрий Лихачев, Мысли о жизни). 30-luvulla nälkä ja köyhyys yhä enemmän kärjistyi, kun puille paljaille joutuneiden kulakkien perheitä ja jälkeläisiä ryntäili epätoivoisina suurkaupunkiin. Lihatšovin muistikuvat luovat eteemme järkyttävän epätoivoisen maailman. Hän itse olisi halunnut auttaa, omaatuntoa soimasi mutta tiukkaa teki itselläkin. Kerjäläiset ja kulkurit viettivät kylmiä talviöitä portaikoissa ja porttikäytävissä. Sitten sekin tehtiin mahdottomaksi, kun kaupungin johto salpasi ovet. Sergei Kirov paneutui tapansa mukaan tehtäviinsä ja epätoivoisiinkin ratkaisuihin jouduttiin.

Vielä kuolinvuotenaan – vuoden 1934 syksyllä - Kirov teki työmatkan Kazakstaniin yhtenä tavoitteena varmistaa Leningradin elintarvikehuoltoa. Matkan voisi luonnollisesti tulkita Kirovin vilpittömäksi pyrkimykseksi saada elintarvikeraaka-aineiden saanti varmistetuksi Leningradin alueella. Kuitenkin tästäkin matkasta on nostettu esiin erilaista juonittelua.  Yhtäällä on tulkittu matkan olleen Stalinin tai mahdollisesti Neuvostoliiton salaisen poliisin salajuoni saada Kirov pois asemapaikastaan (tämä todettiin muistaakseni Anatoli Rybakovin romaanissa Arbatin lapset). Tuona aikana salainen poliisi voisi rauhassa järjestellä Leningradissa asioitaan Kirovin murhaa silmälläpitäen. Toisaalta kerrotaan, että Kazakstanista palatessaan Kirov poikkesi Moskovassa salaisen poliisin Genrih Jagodan luo arvostellen tätä siitä, että hänen toimielimensä ovat toimineet siellä ”barbaarisesti” karkotettuja kulakkien siirtolaisperheitä kohtaan. Jagoda olisi lukemani perusteella ottanut arvostelun hyökkäyksenä hänen henkilökohtaista arvovaltaansa kohtaan, mistä syystä hän olisi sitten pannut virastonsa tekemään Kirovista selvää jälkeä.  

Vangit rakentamassa Vienanmeren kanavaa

Kirovin mustiin sivuihin voinee lisätä myös sen, että hän vieraili kaksi kertaa 30-luvulla rakennetun Vienanmeren kanavan eli ”Belomorkanalin” rakennustyömaalla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vienanmeren%E2%80%93It%C3%A4meren_kanava). Toinen kerta oli kanavan vihkimisjuhla, jossa hän kuului Iosif Stalinin seurueeseen. Kanavahan rakennettiin vankityövoimalla ja kuolonuhrien määrä on huomattava (jopa 25 000). Tuolloin Kirovin kerrotaan ylistäneen projektin toteutusta eli sisäministeriötä vankityövoiman käytöstä.

Monenlaista tietoa on tullut vastaan mutta kaikkea en ole voinut varmistaa. Jostakin osui silmiini, että Kirov olisi ollut järjestämässä 20-luvun lopulla kaupungin suomalaisväestöä eli inkeriläisiä Tadžikistaniin. Käsittääkseni näitä väestönsiirtoja tapahtui vasta 30-luvun loppuvuosina.

Palaan kuitenkin vielä niihin aikoihin, kun Kirov saapui Leningradiin…

Joulukuussa 1925 XIV puoluekokouksessa Stalin hyökkäsi oppositiossa hänen suhteensa olevia Lev Trotskia ja Grigori Zinovjevia vastaan. Zinovjev yliarvioi oman asemansa ja ryhtyi selkeään vastahyökkäykseen. Hän mm. kielsi kaupungissa keskusvallan julkaisemat lehdet. Zinovjeville kävi uhkapelissä huonosti.

Kirovin ensimmäinen tehtävä oli puhdistaa kaupunki Zinovjevin kannattajista. Eikä Zinovjevkaan ollut vielä antanut periksi.  Mutta miesten keskinäisessä kamppailussa Kirovin tekemä työ kantoi hedelmää. Siinä missä Zinovjevin persoonasta huokui ylimielisyys ja teennäisyys, Kirov pääsi omalla olemuksellaan kansaa lähelle.  Hän pyrki nimenomaan tietoisesti luomaan vastavoiman tuolle ylimielisyydelle ja voitti puolelleen kaupunkilaisten kannatuksen.

Ulkonäöltään Kirov oli hieman lihavahko ja pienikokoinen, mutta hän osasi valita sanansa oikein. Se tepsi kansaan. Hän osasi kuunnella heitä ja puhua heille oikeilla sanoilla. Ja työhönkin hän ryhtyi täydestä sydämestä. Hän asetti kaupungin ja alueen taloudelle konkreettiset tavoitteet. Ja jonkinlaista tulostakin syntyi, vaikka tilanne oli epätoivoisen vaikea.  Kaupunki ja koko maa oli nälänhädässä. Köyhää väkeä tulvi kodittomina kaduilla. Ja työ energia- ja ravintohuollon järjestämiseksi tuntui kai lähes toivottomalta.

Nimenomaan puhujantaitonsa ansiosta hän oli Kaukasukselle pystynyt estämään kahakoita ja oppinut sovittelun jalon taidon. Kiihkeä mentaliteetti saattoi tuoda mukanaan esiintymispelkoa. Väärin valittu sana saattoi vain kärjistää paikallisia erimielisyyksiä ja riitoja. Tätä Kirov ei pelännyt.

Leningradissa tehtailla ja tuotantolaitoksissa oli miltei suoranaisia yhteenottoja Stalinin ja Zinovjevin kannattajien kesken. Väkijoukkojen reaktiot olivat kovin voimakkaita. Jos joku ei heitä miellyttänyt, niin hän sai sen tuta, olkoonpa asema kuinka korkea tahansa. Oli tehtaita, joissa sinne puhumaan tulleet tuolloin Kirovia suuremmatkin johtajat, kuten Kalinin tai Vorošilov, saatettiin heittää aidan yli. Kirov ei pelännyt tällaisessakaan ympäristössä mennä kansan keskuuteen.  Siinä oli hänen voimansa.

TV-dokumentissa kerrotaan eräästä tilaisuudesta, jossa sekä Zinovjev ja Kirov esiintyivät ja jossa paikalla oli jopa 10 000 kuulijaa.  Kansa meni paikan päälle, kun televisiota ei ollut vielä keksitty. Ja jos lukea ei osattu, puhuttu sana osoitti tehonsa.

Ei ollut mikään ihme, että Kirovista tuli varsin suosittu henkilö Leningradissa ja suosio kiiri kyllä muuallekin. Ja kun Kirov murhattiin, oli valtionjohdolla kova kiire ottaa Kirovin suosiosta kaikki mahdollinen irti. Siksi ympäri valtakuntaa ilmestyi Kirov-nimisiä tai siitä johdettuja paikkoja, myös monet tuotanto- ja kulttuurilaitokset omistettiin Kiroville. Tuli kaupunkeja kyliä, katuja, tehtaita, kulttuuritaloja. Vielä nytkin on Venäjällä tuhansia Kirovin valtakatuja (prospekteja).

Kirov ja naiset

Yksi tapahtuma tässä hänen elämäntarinassa on jäänyt kertomatta enkä minäkään tiedä sen yksityiskohdista kovin tarkasti. Kyse on hänen naissuhteistaan. Hänellähän oli tytär Evgenija Kostrikova, joka syntyi vuonna 1921. Äiti sairastui ja kuoli pian tyttären syntymän jälkeen. Kummalliseksi tämän suheteen tekee ensiksikin se, että varsinaisen elämänkumppaninsa Maria Markusin Sergei Kostrikov tapasi jo vuonna 1909 muutettuaan Vladikavkaziin ja he elivät eräiden tietojen mukaan parisuhteessa yli 20 vuotta. Se mainitaan mm. tv-ohjelmassa, josta olen tähän juttuuni suurimman osan tiedoistani onkinut. Toisissa lähteissä kuitenkin kerrotaan, että Kirov eli liitossa Evgenian äidin kanssa ja liitto loppui lyhyeen naisen kuoleman vuoksi. Lapsi liitosta kuitenkin syntyi. Voisi vain päätellä, että suhde Markusin kanssa rakoili ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Kirov nousi Leningradin johtoon, se elpyi uudestaan henkiin. Tämä päätelmä tuosta elpymisestä perustuu siihen, että Leningradissa Maria Markus kieltäytyi ottamasta tytärtä kotihoitoon ja lapsi sijoitettiinkin sitten lastenkotiin. No sehän tuntuu meidän silmin katsottuna raa’alta mutta Sergei-isän mielenrauhaa se tuskin vei, koska olihan hänellä internaateista oman lapsuutensakin ajoilta pelkkiä hyviä kokemuksia.   

Sittemmin kyllä kävi ilmi, että Leningradissa Kirovin ja Markusin suhteet lienevät olleet etäiset. Ainakin ne muuttuivat etäisiksi 30-luvulla, kun vaimo sai pienen aivoinfarktin ja lakkasi tämän jälkeen oikeastaan huolehtimasta itsestään ja ulkonäöstään viettäen suurimman osan ajastaan yksinäisyydessä kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla huvilalla. Näin ollen ainakin loppuvuosina Kirovin ja Markusin suhde oli ollut kylmähkö.  Eikä vaimon työurakaan ottanut Leningradissa onnistuakseen. Hän toimi prostituoitujen turvakodin johtajana, muttei tehtävässään viihtynyt eikä itse asiassa pärjännyt alkuunkaan. Oli hassua, että hänet sellaiseen tehtävään oli ylipäänsä sijoitettu. Häneltä puuttui työhön vaadittava sairaanhoitajan koulutus ja muukin laajempi koulutus. Hän oli vain mitättömän peruskoulutuksen saanut kassanhoitaja.

Kirovin kotimuseo Pietarissa. Taustalla kuva Kirovin vaimosta Maria Markusista.

Kirovilla oli kyllä naissuhteita, mutta ei niistä ole sen tarkempia tarinoita. Kirovin murhanneen Nikolajevin vaimon Milda Draulen Kirov kyllä tunsi, mutta hän lopulta kuitenkin on ollut vain kollega. Julkisuudessa tuosta suhteesta hehkuteltiin ja on hehkuteltu varsinkin viime vuosikymmeninä, kun sensaatiohakuinen media on ruvennut revittelemään Kirovin murhaa. Sen sijaan Kirov oli baletin ystävä, joka vieraili usein Mariinski-teatterissa, ja balettitanssijoiden keskuudessa on kerrottu olleen jopa kilpailua vetovoimaisen kaupungin ykkösmiehen suosiosta. Naisten kerrotaan kehuskelleen suhteellaan Kiroviin, mikä luonnollisesti vahvisti Kirovin mainetta Don Juanina. Aivan toinen asia on sitten se, missä määrin kyse oli vailla todellisuuden perää olevasta rehvastelusta. Eräs balettitanssija häneen on joka tapauksessa liitetty.

Sekin tässä yhteydessä täytyy mainita, että kun heti Kirovin murhan jälkeen muutama puolueen jäsen alkoi levitellä juttua siitä, että murhan taustalla olisi ollut Kirovin naissuhteet, niin nuo miehet erotettiin välittömästi puolueesta. Jonkinlaisia tabuja puoluejohtajien naissuhteet tuntuvat tuolloin olleen. Ja olihan Stalinin nuori vaimo Nadežda Allilujeva kuollut pari vuotta aikaisemmin hyvin epäselvissä olosuhteissa, jolloin epäiltiin peräti Stalinin tappaneen hänet. Tämäntapaiset juorut haluttiin heti eliminoida.

 

Oliko hän Sergei Kirovin rakastajatar?

Palaan vielä Kirovin tyttäreen Evgenijaan. Hänhän kunnostautui nuorena sotilaana II maailmansodassa 40-luvun alussa. Hän ei todellakaan turvautunut isänsä maineella ratsastamiseen vaan toimi raskaan panssarivaunun komentajana kuin mies aina Stalingradia ja länsirintamaa myöten. Sen sijaan eräs eversti yritti sittemmin käyttää tyttären isän mainetta hyväkseen. Rakkaussuhteeseen Evgenija antautui täysillä, mutta kun tajusi tulleensa petetyksi, katkeroitui ja eli naimattomana koko pitkän elämänsä.

…

Pietarin Kirov-museon johtaja Tatjana Suharnikova

Kommenttini murhasta

Kirovin murha on edelleen mysteeri ja herättää tunteita suuntaan ja toiseen Siitä voisin kirjoittaa useammankin jutun. Totean nyt vain Pietarin Kirov-museon johtajan Tatjana Suharnikovan näkemyksiin tukeutuen, että murhan takana lienee ollut yksin Leonid Nikolajev. Suharnikova tapasi vuonna 2005 Nikolajevin vielä tuolloin elossa olleen pojan, mikä vain vahvistaa omaa luottoani häneen. Stalinin tekeminen syylliseksi on politiikkaa samalla lailla kuin hänen luomansa trotskilais-zinovjevilaiset salaliittoteoriat. Luontevimmilta tuntuu näkemys, jonka mukaan Kirovin murhasi kostoksi mieleltään häiriintynyt, työ- ja puolueurallaan epäonnistunut Nikolajev.  Se mitä murhasta seurasi, kuvastavat lähinnä Stalinin omaa pelkoa ja murhan aiheuttamaa uhkaa neuvostovaltion tulevaisuudelle. Ja lähipiirin muistelmista käy ilmi, että Stalinille murha oli todellinen järkytys. Ei hänkään sentään niin kauhea ihmishirviö ole, että pystyisi syyllisenä sen kaltaiseen näyttelijän rooliin. Tietysti Leonid Nikolajevin murhan takana voi olla joku taustavaikuttaja, sillä kyllä Kirovillakin vastustajia riitti. Syyllisen voisi osoittaa vain täysin politikoinnista vapaa juridinen tutkimus.

Vaikka Stalinia aiheestakin syytetään vehkeilystä, niin tilanteessa on myös toinen puoli. Stalin luotti Kiroviin ja kai uskoutuikin. He kävivät yhdessä metsällä, jopa saunoivat yhdessä, millä Stalinin osalta on merkitystä, sillä hänen toinen kätensä oli vammainen, mitä hän pyrki salailemaan. Lisäksi vuonna 1932 hänen vaimonsa Nadežda  oli kuollut epäselvissä oloissa. Puhutaan itsemurhasta, mutta Stalinin syyllisyyttäkin on epäilty.  Kerrotaan, että tämän jälkeen ystävyys Stalinin ja Kirovin välillä olisi tiivistynyt. Onhan todettu, että Stalin oli Kiroville kuin isoveli.

Vuonna 1936 ilmestyi kirja Antonina Golubevan lähinnä nuorille lukijoille tarkoitettu kirja Poika Uržumista. Siitä otettiin usean vuoden ajan 50 000 painos. Kirja on luonnollisesti tehty Stalinin aloitteesta. Ja hän lienee ollutkin sen tärkein lukija. Sen on todettu ironisesti olleen Stalinin jäähyväiset uskollisen ystävänsä muistolle.

Kuolemasta tähän päivään

Alussa kerroin jo kuoleman jälkeen tapahtuneista runsaista nimen muutoksista.  Uržum säilytti nimensä, mutta Vjatka sai Kirovin nimen. Antonina Golubevan kirjassa kerrotaan, että Sergei Kostrikov olisi opiskellut Vjatkassa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hän ei käynyt siellä milloinkaan. Nähtävästi hänen on täytynyt vääristää totuutta, jotta olisi saatu jonkinlainen oikeutus nimen muutokselle. Mielenkiintoista on sekin, että Neuvostoliiton hajottua kaupunki ei luopunut nimestään. Minulla on kotikirjastossani vuonna 1995 painettu karttakirja, jossa Kirovin kaupungista on jo tehty Vjatka. Luultavasti kirjan tekijät ovat halunneet olla nokkelia ja ennakoineet virheellisesti tapahtumia. Kirovin asukkaat ovatkin halunneet pitää kaupunkinsa nimen muuttumattomana. Jostain olen lukenut, että kaupunkilaisten mielestä Kirov sointuu kauniimmalta.

Karttakirjastani otettu kuva, jossa Kirovista on jo tehty Vjatka. Urzhum löytyy Vjatkan ja Kazann välistä.

Vjatka-joki

Kirovin nimi elää vielä ympäri Venäjää. Vuonna 2013 on laskettu olevan vielä nelisen tuhatta Kirovin valtakatua (prospektia) tai ylipäänsä Kirovin katua. Sellainen on esimerkiksi Petroskoissa, jossa Kirov ei koskaan käynyt mutta joka kuului hänen johtamaansa alueeseen. Löytyy sieltä patsaskin. Leningradin ”Kirovski prospekt” nimettiin Neuvostoliiton hajottua Kamennoostrovski-kaduksi, jossa sijaitsee Kirov-museo. Onneksi myös Mariinski-teatteri saanut oman nimensä takaisin. Kuolan niemimaalla on Kirovskin kaupunki, joka sai nimensä, koska Sergei Kirov vieraili siellä elämänsä aikana kaksi kertaa. Sieltä on kotoisin Moskova-Petushki –kirjastaan ja epäsovinnaisista elämäntavoistaan tunnettu toisinajattelijakirjailija Venedikt Jerofejev. Kaupunki tunnettiin ennen nimenmuutostaan suomalaisittain kiinnostavammalla nimellä Hiipinä (Hibinogorsk). Toki sieltä liepeiltä edelleen löytyvät Hiipinän vuoret.

Etelä-Venäjällä Rostov-na-Donun kaupungin ratkaisu on hyvin kuvaava. Kirovin patsas pystytettiin vuonna 1939 aukiolle, jossa aikaisemmin oli ollut kirkko. Kirkko oli toki tuhottu ennen Kirovin kuolemaa, mutta vallanpitäjät löysivät uudelle muistomerkille tehtäväänsä sopivan sijainnin. Kirov sai patsaansa kaupunkiin, koska sattui käväisemään siellä vuonna 1918.

Kirovin patsas Rostov-na-Donun miljoonakaupungissa Pokrovskin kirkon paikalla

Eikä Kirovin nimen käyttö rajoitu pelkästään Venäjälle. Esimerkiksi Kirovo-nimisiä paikkoja löytyy Venäjän lisäksi ainakin Valko-Venäjältä, Kazakstanista ja Ukrainasta. Myös Kirovsk on vielä ainakin Valko-Venäjällä. Keski-Ukrainassa on yhä edelleen olemassa Kirovograd (Kirovohrad). Olihan siellä jopa jonkinlainen kansanliike nimen muuttamiseksi, mutta kansa oli äänestyksessä muutoksia vastaan ja siksi hankkeesta tuolloin luovuttiin.  Nyt on uusi tilanne ja piakkoin kaupungin nimi kuin myös Kirovin nimeä kantava alueen nimi saatetaan muuttaa hallinnollisella päätöksellä kansan tahdon vastaisesti ilman kansanäänestyksiä. 

”Kirov Hiipinässä”, M.A.Kanejev 1957. Osui silmiini Pietarin Arktisessa ja antarktisessa museossa.

Kuvasarja Sergei Kirovista musiikin säestämänä löytyy täältä: http://sovtime.ru/foto/#/Lichnosti/Kirov/09.jpg. 

(Tekstin lopussa olevaa muistomerkeistä kertovaa osaa tarkennettu ja täydennetty 6.1.2016)

Lähteet

Olen käyttänyt useita lähteitä. Tämä tv-ohjelma on yksi keskeinen: https://www.youtube.com/watch?v=c-bH83YWpa8 . Käsikirjoituksen on laatinut  Dmitri Vorontsov , ohjaajana on Sergei Kraus.

SERGEI KIROV I: Mies, myytti, museo, murha

Juttu sai alkunsa syyskuisesta kotimuseokäynnistä Pietarissa. Siihen sen piti rajoittuakin, mutta kun aloin lähemmin tutustua miehen elämään ja myös hänen murhansa ympärillä käytyihin spekulointeihin, en selvinnytkään niin helpolla.  Pikkuhiljaa aihe on laajennut ja mielenkiintoinen elämäntarina pikkukaupungin orpopojasta valtakunnan johtoon on kehkeytymässä. Pitemmän kaavan kautta edetään ja tälle kirjoitukselleni on piakkoin tulossa myös jatko-osa, kun vain viitsin sen viimeistellä. Todetaan vielä se, että varsinkin murhan taustoja tutkiessani olen käyttänyt hyvin paljon erityyppisiä ja eritasoisia lähteitä, joiden luetteloa en ole kuitenkaan juttuuni liittänyt. Kun jälkimmäisessä osassa viittaan yksityiskohtiin, olen silloin tarkempi. Arvokasta perustietoa löytyy mm. museon sivuilta: www.kirovmuseum.ru.

I.                    TAUSTAA

Sergei Kirov (1886 – 1934) oli Stalinin lähipiiriin kuuluneita Neuvostoliiton johtohahmoja. Hän oli kansan suosima poliitikko, Leningradin ykkösmies, jonka suosio päättyi tylysti murhaajan niskalaukaukseen työpaikalla puolueen päämajassa Smolnassa. Sitä ennen hän oli toiminut kahdeksan vuotta - vuodesta 1926 alkaen - virallisesti ilmaisten Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä.  

Kirovin kuolema joulukuun ensimmäisenä oli aikanaan shokki ja mediatapahtuma, täysin verrattavissa John F. Kennedyn murhaan ja sen jälkipuintiin. Murhan taustojen ja motiivien puinti jatkuu edelleen. Monet kysymykset ovat jääneet ratkaisematta. Eikä murhasta kai selvää koskaan tulekaan, koska kaikki mahdollinen (ja mahdotonkin) on tehty jälkien peittämiseksi.

Syyllinen Leonid Nikolajev pidätettiin tapahtumapaikalta. Hän oli yrittänyt itsemurhaa mutta epäonnistunut. Valtakoneiston piti ”löytää” mahdollisimman nopeasti murhalle motiivi. Nähtävästi henkisesti häiriintyneen murhaajan henkilökohtaiset motiivit eivät siihen kelvanneet.  Nikolajev ”paljastui” puolueen virallisen linjan vastaisen trotskilais-zinovjevilaisen salaliiton toteuttajaksi. Tämä puolestaan laukaisi maassa laajan pidätysaallon. Seurasi kuolemanrangaistuksia ja pitkiä vankeustuomioita.  Maa joutui sittemmin lähes vainoharhaiseen tilaan.

Samaan aikaan Kirovin kansan suosiota haluttiin härskisti hyödyntää vallitsevan tavan mukaan. Kiroville nimettyjä kaupunkeja, katuja, tuotantolaitoksia ja muita paikkoja syntyi kuin sieniä sateella. Niiden kautta mies tuli kaikille tutuksi. Myytti oli puettu valkoisiin vaatteisiin.

Sergei Mironovitš Kirov syntyi pienessä muutaman tuhannen asukkaan Uržumin kaupungissa, joka sijaitsee pari sataa kilometriä Kazanista pohjoiseen. Pojan oikea sukunimi oli Kostrikov. Poika joutui jo lapsena orvoksi. Ensin isä jätti perheen ja sitten äiti kuoli. Pojan kaksi sisarta otti mummo huostaansa, Sergei lähetettiin orpokotiin.  Tästä huolimatta poika menestyi koulussa erinomaisesti ja hän sai hankittua itselleen Kazanissa kartografin ammatin. Tämän jälkeen vallankumouksen aate vei kuitenkin nuoren miehen mennessään.

Kirovin nimen Sergei Kostrikov otti käyttöön vuonna 1912 seuraten bolševikkivallankumouksellisten perinnettä. Tosiasiassa Sergei oli vielä tuolloin maltillinen sosialisti, vaikka olikin jo joutunut aatteensa vuoksi vankeuteen. Vuonna 1917 hänen on todettu kallistuneen vielä menševikkien puolelle. Varsinaisesti bolševikkeihin hän liittyi vuonna 1919, vaikka puolueen virallisessa historiikissa väitetäänkin liittymisvuodeksi vuotta 1904. Tuolloin hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen, joka piti sisällään useita suuntauksia.

Kirov-nimen taustalla on persialainen Kir-keisarisuku. Tosin on tullut vastaan myös viittauksia, joiden mukaan taustalla olisi muinaiskreikan sana kiros ’arvovalta’.

II.                  KUN KOHTASIN KIROVIN

Oli vuoden 1979 syksy. Olin kieliharjoittelussa Leningradissa ja asustelin Mytninskaja naberežnajan opiskelija-asuntolassa, joka itse asiassa sijaitsi melko lähellä yllä mainitsemaani Kirovin kotimuseota. Tuolloin ei minulla kuitenkaan ollut sinne minkäänlaista kiinnostusta poiketa. En tiennyt hänestä paljoakaan eikä hänen elämällään ja persoonallaan ollut tilaa minun senhetkisessä tajunnassani. Eräänä iltana Kirov kuitenkin nousi asuntolassa puheenaiheeksi. Minulla oli edessä treffit. Olin lähdössä oopperaan paikallisen opiskelijatytön kanssa. Valmistauduin asuntolassa iltaan. Olin menossa kaupungin ykköspaikkaan, Kirovin ooppera- ja balettiteatteriin, siihen samaan, joka nyttemmin on saanut takaisin vanhan nimensä Mariinskin (Mariinsky Theater). Kysäisin sivumennen eräältä venäläiseltä huonetoveriltani (asuin kuuden hengen huoneessa), kuka oli Kirov ja miksi teatteri on saanut hänen nimensä. Ehkä jotakin tiesin, mutta joskus yhteinen puheenaihe on tärkeämpää kuin oman tietämyksen osoittaminen.  Pojan vastaus äänenvärinöineen on jäänyt mieleeni.

Huonetoverini kertoi aivan kuin hiljentyen. Sydän tuntui olevan rakkautta täynnä. Muuten niin reipas ja kaikin puolin menevä nuori mies oli siirtynyt pyhitettyyn tilaan. Yleensä hieman kimakka ääni soi nyt matalampana ja rauhallisempana. Sisällöstä en enää paljoa muista, mutta ymmärsin, että Kirov oli ollut koko kansan rakastama johtaja, joka joutui katalan verityön uhriksi. Murhaaja iski ja tuon poikkeuksellisen sivistyneen kaupungin ykkösmiehen elämä sammui kesken kukoistuksensa. Juttelimme hieman siitä, kuinka monet erilaiset paikat kantoivat tuolloin Kirovin nimeä. Huonetoverini mukaan se heijasti kansan tuntoja. Ja oopperatalolle sopi Kirovin nimi erityisen hienosti, koska mies oli kulttuurin ja erityisesti oopperan ystävä.

Ilta tuli ja meni. Seuralaiseni oli saanut liput hommattua lähisukulaisensa kautta, joka työskenteli teatterissa. Istuimme erinomaisella paikalla, entisessä tsaarin aitiossa. Ooppera taisi olla La Traviata, joka jäi mieleeni senkin vuoksi, koska seuralaiseni kauhisteli ehkä sijaisen sijaiseksi paikalle kiidätetyn miespääosan esittäjän laulusuoritusta. Minulle toki kaikki oli vain koreaa ja hienoa, olin kuin suuressa juhlassa enkä löytänyt kenenkään suorituksista arvosteltavaa. Tuolloin minulle nimenomaan Kirovin teatteri oli se hienoin ja perinteisin.

Sen koommin emme huonetoverini kanssa Kirovista keskustelleet. Eikä mitään romanssiakaan teatterimatkan myötä kehittynyt. Sen verran miehen kohtalo jäi painamaan, että mielessä vilahti ajatus käydä tutustumassa miehen kotimuseoon. Aikaa oli kuitenkin niukalti ja nuorella miehellä ajatukset hypähtivät nopeasti aivan muihin asioihin.

Nyt kun tuota asuntolassa käymääni keskustelua ajattelee, niin tulee mieleen kämppäkaverini henkinen yhteys 30-luvun puoliväliin. Kirovin murha oli tapahtunut neljännesvuosisata ennen, mutta poliittisesti aktiivisen asuntokaverini mielentilan kautta olin päässyt yllättäen maistelemaan noita vanhoja tuntoja. Kun Kirov murhattiin, koko yhteiskunta valjastettiin luomaan mielikuvaa rakastetusta johtajasta, joka oli joutunut katalan salaliiton uhriksi. Elokuvateattereihin ilmestyi Kirovin elämää ylistäviä filmejä, julkaistiin hänen elämäänsä perehtyviä kirjoja (mm. vuonna 1936 Antonina Golubevan nuorisoromaani Мальчик из Уржума ”Poika Uržumista”). Samaan aikaan etsittiin syyllisiä ja kansanvihollisia. Miehestä luotavalle myytille löytyi yhteiskunnassa vankka kasvupohja ja se eli vielä 80-luvun kynnyksellä vahvana tuon poliittisesti aktiivisen opiskelijapojan mielessä.

Katselin juuri 30-luvun lopulla valmistunutta kaksiosaista elokuvaa ”Suuri kansalainen” (Великий гражданин). Se on poliittisesti propagandistinen elokuva kuvitteellisesta puoluejohtajasta Petr Shahovista, joka taistelee urheasti trotskilais-zinovjevilaista porvarillista klikkiä ja sen johtajaa Kartašovia vastaan. Shahovin hahmo on ulkoista olemusta myöten Sergei Kirov. Sitä ei ole edes pyritty peittämään, vaikka henkilön nimi onkin toinen. Toki elokuva on nykykatsojan edessä jo vanhentunut, mutta se on nykynäkökulmastakin katsoen hyvin taitavasti tehty. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia ja kuvauksellisestikin se on tuon ajan tekniset mahdollisuudet ja myös muut olosuhteet huomioon ottaen korkeatasoinen. Näyttelijätyö on antaumuksellista ja elokuvasta näkyy selvästi, kuinka jokaisen roolin taustalla oleva henkilö on mukana elokuvassa koko sydämellään. Luin Wikipediasta, että elokuvan positiivisten hahmojen esittäjiksi oli tunkua, mutta kukaan ei olisi halunnut esittää ”vastavallankumouksellisia” henkilöhahmoja. Se koettiin lähes rangaistukseksi.

"Suuri kansalainen". Elokuvan juliste.

Myöhemmin 60-luvulla alkoi ilmestyä toisenlaista näkemystä 30-luvun tapahtumiin. Esimerkiksi Anatoli Rybakov kirjoitti romaanitrilogian Arbatin lapset, joka luo kuvaa Iosif Stalinin ja Sergei Kirovin suhteesta. Se avaa karulla tavalla Kremlin kulisseja ja Neuvostoliiton johtajien toiminnan moraalia. Kaikesta huolimatta myös Rybakovin näkemyksessä Kirovista elää tuo vanha myytti. Muut olivat pahoja, Kirov oli puolueen ”kullannuppu”, vilpitön rehti toimija. Teosten pohjalta on tehty Suomenkin televisiossa 2000-luvun alkuvuosina näytetty TV-sarja, jonka näkemys tosin poikkeaa itse romaanin näkemyksestä, ei tosin Kirovin hahmon osalta.

Stalinin kuoltua Nikita Hruštšovin aloitteesta myös tulkinta murhan syyllisestä muuttui. Nyt tutkintalautakunta päätti, että kaiken takana oli Stalin. Hän halusi päästä eroon kilpailijastaan ja antoi sen maan salaisen poliisin NKVD:n tehtäväksi.  Yllä mainitussa Rybakovin romaanissa painopiste on Stalinissa. Hän hautoo murhaa mielessään. TV-sarjassa Stalinin hahmo on jo epävarmempi. Hän tuntuu olevan salaisen poliisin päällikön Genrih Jagodan ohjailtavissa.

Yhtä kaikki myös Hruštšovin ratkaisussa häiritsevänä tekijänä on poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Eri kertomuksista ja tulkinnoista on valittu tähän versioon sopivimmat selitykset. Muut on jätetty huomiotta. Ei vieläkään haluttu selvittää, mitä todella tapahtui.

III.                MUSEO

Sergei Kirovin museo avattiin vuonna 1939 aluksi puolalaissyntyisen Venäjän keisarillisen Mariinski-teatterin ballerinan Matilda Feliksovna Kšesinskajan (puolaksi Matylda Krzesińska, 1872 - 1971) taloon. Kyse on ns. Kšesinskajan talosta, josta voi lukea täältä: https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%A1esinskajan_talo. Kšesinskaja oli tulevan tsaarin, silloisen kruununprinssin Nikolain rakastajatar, joka lahjoitti tälle talon. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 talo jäi bolševikkien haltuun eikä maasta paennut entinen omistaja onnistunut sitä myöhemmin lunastamaan itselleen.

Museoon sijoitettu Kirovin työhuone Smolnasta

Vuodesta 1955 lähtien (museon omien kotisivujen mukaan) museo on sijainnut Sergei Kirovin entisessä asuinpaikassa, jonne museon esineistö oli siirretty. Tarkka osoite on Kamenno-ostrovski prospekt 26/28 (Каменноостровский проспект 26/28). Nykyisin museo sijaitsee kahdessa kerroksessa. Kirovin entisen asunnon lisäksi on kolmen naapuriasunnon tiloja otettu käyttöön. 

Myöhemmin museon tiloissa on avattu Kirovin Smolnassa sijainneen työhuoneen tarkka jäljitelmä. Se itse asiassa siirrettiin sinne Smolnasta, jossa oli vuonna 1946 avattu museon sivupiste.

Museo sijaitsee oikeastaan Gorkovskajan ja Petrogradskajan metroasemien puolivälissä. Minä nousin ylös Gorkovskajalla ja kävelin Kamenno-ostrovskiprospektia eteenpäin noin 700 metriä kunnes vastaani tuli Kirovin museon kyltti. Kyseessä on varsin vilkkaasti liikennöity katu. Kadun varrella on varsin komeita uusklassista tyyliä jäljitteleviä rakennuksia, joiden julkisivussa voi ihastella erilaisia koristeita, mm. upeita eläinkuvia. Tietysti jotkut kaipaavat perusremonttia.

Benois-talo

Kyseessä on massiivisen iso ja komea tummanharmaa rakennus. Sitä kutsutaan ”kolmen Benois’n taloksi”, tai lyhyemmin se on ”Benois-talo”. Nimensä se on saanut rakennuksen suunnittelusta vastanneiden arkkitehtien mukaan. Työryhmään kuului kolme tunnettuun Benois-sukuun kuuluvaa arkkitehtia: Leon, Jules-Louis-Auguste  ja Albert. Se valmistui vuonna 1914 ja oli valmistuessaan varsin ylellinen rakennus. Se edusti aikansa viimeisintä teknologiaa: hisseistä keskuslämmitykseen. Rakennukseen oli asennettu vesijohdot, puhelinlinjat, oma sähkönvaraaja, hevostalli, autotalleja, pannuhuone, pesula, ja jopa lumensulatin.

Vallankumouksen jälkeen rakennus kuului puolueen haltuun ja siihen muutti merkittäviä puolueen johtoa ja muita nimihenkilöitä. Rakennuksessa on asunut merkittäviä tutkijoita, taiteilijoita, arkkitehtejä, kirjailijoita ja muita kulttuurihenkilöitä, jonkin aikaa jopa Dmitri Shostakovitš. Neuvostoliittolaisista kommunisteista voi mainita Kirovin lisäksi hänen edeltäjänsä Grigori Zinovjevin sekä Nikolai Shvernikin, suomalaisista kommunisteista rakennuksen asukkaina ovat olleet jonkin aikaa ainakin Otto Wille Kuusinen, Kustaa Rovio ja Eino Rahja.

Sergei Kirov muutti taloon vuonna 1926 tultuaan valituksi kaupungin johtoon ja asui kuolemaansa asti. 

Rakennuksella on Suomeen myös läheisempi, surullisen kuuluisa sidos. Talon viidennessä kerroksessa huoneistossa nro 116 sijaitsi ns. Kuusisen klubi. Huoneiston numeron pohjalta voi päätellä, että se sijaitsi eri portaikossa kuin Kirovin asunto. Huoneisto oli nimetty Otto Wille Kuusisen kunniaksi ja sitä käytettiin suomalaisten kommunistien kokouspaikkana. Rakennuksessa asui ainakin wikipedian mukaan lukuisia suomalaiskommunisteja. Huoneistoon liittyy traaginen joukkomurha, joka tapahtui elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1920. Siellä poliittista kokousta pitäneet suomalaiset joutuivat yllättäen salamurhaajien hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen ja tunnetuin uhri oli Jukka Rahja, joka ammuttiin hänen ollessaan esitelmänsä jälkeen porraskäytävässä tupakalla. Muut yrittivät soittaa apua tai hakeutua turvaan. Ammunta loppui, kun hyökkääjiltä loppuivat panokset. Kuolonuhreja ehti tulla kahdeksan, kymmenkunta haavoittui.

Kuusisen klubille kokoontuneet kommunistit olivat paenneet sisällissodan jälkeen Venäjälle ja viettivät siellä ylellistä elämää, koska olivat tuoneet mukanaan Suomen pankista keploteltua ulkomaanvaluuttaa. Hyökkäyksen takana oli suomalaisia köyhyydessä eläneitä rivikommunisteja, jotka muodostivat ns. oppositioryhmän.

Uhrit haudattiin Pietarin Mars-kentille ja muistolaattaan heidät kirjattiin valkosuomalaisten murhaamiksi, vaikka murhien takana oli vääryyttä kokeneiden suomalaiskommunistien ryhmä. Eli tosiasiassa kyseessä oli entisten punakaartilaisten keskinäinen välienselvittely. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuusisen_klubin_murhat)

Käydessäni museossa en tiennyt tuosta joukkomurhasta mitään. Jos olisin tiennyt, olisin varmasti etsinyt rakennuksen seiniltä mahdollista muistokylttiä.

…..

Sisäänkäynti museoon

Menin ovesta sisään. Alakerrassa sijaitsi jokin kaupungin asuntotoimisto. Nousin hissillä viidenteen kerrokseen, jossa sijaitsi museon sisäänpääsy. Varsinainen Kirovin asunto sijaitsi kerrosta alempana huoneistossa nro 20, jonne laskeuduin maksettuani pääsymaksun ja jätettyäni päällystakkini narikkaan. Yllä mainittu Smolnan työhuone on rekonstruoitu asunnon viereiseen huoneistoon, johon kuitenkin on pääsy samasta sisäänkäynnistä.

Kirovilla oli viiden huoneen asunto, jossa hän asui vaimonsa (Maria Markus 1885 - 1945) ja palvelijansa kanssa. Museo on kuitenkin laajempi. Kerrosta ylempänä esitellään Kirovin ajan lasten elämää. Huomaa, että museon tärkeänä kohderyhmänä ovat koululaiset.

Asunnossa kiinnitin huomiota kahteen seikkaan. Kirov oli innokas metsästyksen harrastaja, asunnosta löytyy täytettyjä eläimiä sekä lattialta ketunnahka ja jääkarhuntalja. Makuuhuoneeseen sijoitettu ketunnahka lienee itse saalistettu, mutta työhuonetta komistava jääkarhuntalja oli Tšeljuskin-nimisellä jäänsärkijällä (engl. SS Chelyuskin, ven. Челю́скин ) matkustaneen tutkimusretkikunnan lahjoitus vuodelta 1934. Työpöydän alla oli ruskean karhun talja. Sen alkuperä jäi tuntemattomaksi.

Toisenlainen näkymä samaan huoneeseen. Työpöydällä näkyy mm. neuvostovalmisteinen kello.

Tässä lähikuva vuonna 1929 valmistetusta kellosta 24 tunnin näytöllä. Todellinen harvinaisuus.

Ketunnahka makuuhuoneessa. Pöydällä oleva punainen munanmuotoinen erikoisuus on radio 

Toinen merkille pantava seikka on hyvin laaja kirjasto. Kirjoja tutkiessa voi päätellä paitsi puoluejohtajan monipuolisesta lukuharrastuksesta myös hänen laajasta perehtymisestä työhönsä. Kirjasto koostuu 20 000 niteestä. Politiikkaan liittyviä teoksia on runsaasti. On kaunokirjallisuutta ja jopa runoutta. Huomasin näkyvällä paikalla Dostojevskin kootut teokset. Kirovin elämään tutustuneena tiedän mm. Leo Tolstoin olleen Kiroville läheinen kirjailija.

Myös tieteellistä kirjallisuutta on monipuolisesti. Oma lukunsa ovat myös runsaat hakuteokset ja ensyklopediat. Kirov vietti paljon aikaansa lukemisen parissa. Myös tavalliselta kansalta kiellettyjä kirjoja ja muita julkaisuja kirjastosta löytyy. Niihin Kirovilla oli politbyroon jäsenenä oikeus tutustua. Siellä on mm. emigranttien muistelmateoksia.

Asunnossa on kirjasto, työhuone, ruokailuhuone, makuuhuone ja lepohuone. On kaksi eteistä, keittiö, kotiapulaisen huone, kylpyhuone ja WC. Kirovin luona vieraili ja myös yöpyi monia maan poliittisia johtajia Stalinista lähtien. Mm. Ordžokinidze oli Kirovin läheinen ystävä, ja hänen kuvansa on työhuoneessa työpöydällä. Luonnollisesti seinällä on Leninin ja Stalinin kuvat. Lisäksi sinne on sijoitettu Kirovin saamia lahjoja.

On kerrottava myös, minkä minä suomalaisena heti huomasin. Löysin kaksi suomeen liittyvää asiaa. Kotimuseoesineistön joukossa lasikaapissa on Kirovin suomalaista tekoa olevat hiihto- ja luistelukengät eli ”pieksut” (venäjäksi пексы).  Lisäksi museon muusta osastosta löytyy pienoisveistos nuoresta Kirovista jakamassa lentolehtisiä (Киров с листовками ’Kirov ja lentolehtiset’). Se liittyy Suomeen tekijänsä kautta. Patsaan on luonut suomalaissyntyinen kuvanveistäjä Viktor Ellonen (1891 – 1980). Hän on luonut uransa Neuvostoliitossa ja hänen töitään on esillä Venäjän suurissa taidemuseoissa. En ollut aikaisemmin hänestä kuullutkaan.

 

Kirovin suomalaisvalmisteiset "pieksut"

Viktor Ellosen veistos nuoresta Kirovista

Anders Mård muistuttaa matkaoppaassaan (Mondo  matkaopas Pietari, Keuruu 2014) kävijöitä , ettei saa ohittaa Kirovin ainutlaatuista höyhenistä tehtyä muotokuvaa. Minä ohitin. Se jäi huomaamatta eivätkä matkaoppaan sanatkaan olleet jääneet muistiini. Saattoihan se toki olla väliaikaisesti poissa. Netistä sen kuitenkin löysin.

Minulta huomaamatta jäänyt Kirovin muotokuva

Kotimuseo on oiva mahdollisuus vilkaista 20- ja 30-luvun puolue-eliitin – eli parempiosaisten - yksityiselämään. Lisäksi myös keittiö ja saniteettitilat täydentävät tuota kuvaa. Ja onhan siellä myös ns. ”lepohuone”, jonka kautta välittyy lisätietoa Kirovin harrastuksista. Se toimi myös vierashuoneena, jossa arvovieraatkin nukkuivat.

Ainakin yksi asia minua ja Sergei Mironovitšia yhdistää. Hänkin oli innokas klassisen musiikin ystävä. Hänen levykokoelmansa koostui yli sadasta levystä ja oli aikakauden huomioon ottaen hyvin laaja. Kirovin suosikkeja olivat mm. Tšaikovskin 5. ja 6. sinfonia, Beethovenin yhdeksäs sekä maailman oopperaklassikot, kuten Carmen ja Jevgeni Onegin. Myös Musorgski kuului suosikkeihin.

Levysoitin oli aikansa viimeistä huutoa. Se ja radio sijaitsivat ruokailuhuoneessa. Siellä oli myös kaksi akvaariota, joista isommassa uiskenteli Kirovin elinaikana peilikarppeja, pienempään oli sijoitettu kultakaloja.

…

Kirovin museo ei luo pelkästään katsetta puoluejohtajan kotiin ja elämänympyröitä. Siellä on myös muuta esineistöä ja aktiviteetteja, joiden kautta voi tutustua kansan ja erityisesti lasten elämään 20- ja 30-lukujen Leningradissa. Siellä löytyy erilaisia pelejä, joiden kautta lapset voivat eläytyä Kirovin ajan kouluun ja ylipäänsä taloudellisesti niukkaan elämäntapaan.

On kaksi erillistä nurkkausta, joissa näytetään koulupojan ja -tytön kotitarpeistoa. Voi saada kuvan heidän koulunkäynnistään ja harrastuksistaan. On mielenkiintoisia valokuvia noiden aikojen katulapsista ja lapsirikollisista. Näytetään heistä kuvia poliisin huostassa ja toisaalta internaateissa ja kuvateksteissä viitataan heidän rikoksiin. On kuvia myös sokeiden lasten sisäoppilaitoksesta, jossa tehdään käsitöitä ja opitaan lukemaan.

Kerrotaan partioliikkeestä, josta sitten kehittyi neuvostoliittolainen versionsa pioneerijärjestö. Itse asiassa hieman yllätyin, kun keskipisteenä on kansainvälinen partiojärjestö, mutta ehkä se on jonkinlainen taktinen veto kuvaamaan nykylapsille tuon ajan pioneerien toimintaa.

Ylipäänsä museota on aktiivisesti pyritty suuntaamaan myös pikkulapsia kiinnostavaksi. Nähtäväksi on haluttu saada sinne koululaisryhmiä – ja nimenomaan alakoululaisia - tutustumaan neuvostoajan varhaisvuosien elämää. Tästä on selkeänä esimerkkinä myös palvelijan huoneen seinälle sijoitettu museon johtajan kehittämä ”ruokakorttipeli”. Pelin tarkoituksena on avata lapsille heitä kiinnostavalla tavalla sitä puutetta, jossa tavallinen kansa joutui elämään. Tähän tuo kontrastia läheinen asunnon keittiötila, jonka esitteessä kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten yltäkylläisesti puoluejohtaja Kirov söi.

Kirov oli kalaruoan ystävä. Keittoja hän ei suostunut nauttimaan, ne olivat hänestä ”vatsan huijaamista”. Poikkeuksen teki tuhti kalasoppa. Suosikkeja oli sisävesikala lahna, säyne ja ruutana. Peruna ja tattari ja maltillisesti suolattu kurkku kuuluivat asiaan. Siperialaiset pelmenit ja haudutettu liha olivat myös mieleen. Asunnossa kävi keittäjä varta vasten ruokaa valmistamassa. Tosin vaimo valmisti kaalipiirakoita, jotka saivat puolisolla veden herahtamaan kielelle. Vaimo ei kylläkään varsinaisesti muuten ollut mikään kulinaristi. Vahva tee kuului asiaan ja sen kanssa mustaherukka- ja mansikkahillo.

Kirov työskenteli päivittäin Smolnassa. Tämän museon yhteyteen on viereisestä asunnosta tehty sisustettu työhuoneen täyskopio, joka käsittää myös alkuperäiset huonekalut ja tarpeiston. Kiinnitin huomioni paitsi Stalinia kuvaavaan maalaukseen myös runsaaseen puhelimien määrään, Myös varsinaisessa asunnossa taisi olla neljä puhelinta.

Smolnassa ja työmatkoilla Kirovin ruoan tarpeesta huolehtivat parhaat kokit. Yksi heistä oli työskennellyt tsaarin perheelle, toinen oli olut Kreikan kuningasperheen palveluksessa. Tämä uhkasi museon esitteen mukaan erota ja piti sitä itse asiassa pilkantekona, kun puoluejohtaja pyysi valmistamaan yksinkertaista kotiruokaa. Tälläkin toteamuksella vahvistetaan Kirovista luotua mielikuvaa vaatimattomana kansanmiehenä.

Keittiö (konstruoitu myöhemmin, ei siis ole alkuperäinen)

Jääkaappi (amerikkalainen)

Tämä on jääkaapin edeltäjä,  kylmäkaappi, joka pitää jäiden avulla ruoan kylmänä.

…

Kerron hieman peleistä. Ruokakorttipeli on nimeltään ”Ota mitä annetaan”.  Kyselin pelistä perässäni kulkevalta kovin hiljaiselta vartijamummolta. Hän kertoi, että sen on tosiaan museon johtaja kehittänyt museossa vierailevia lapsia ja koululaisia varten. Sitten hän lisäsi, että eivät lapset ole siihen oikein syttyneet. He ovat tottuneet nykypäivän yltäkylläisyyteen siinä määrin, että ei 20- ja 30-lukujen elintarvikepula ruokakortteineen tunnu avautuvan heidän maailmaansa.

Pelissä tarvitaan noppaa. Siinä eletään vuotta 1931. Tarkoituksena on kuvata vuosien 1929 – 1931 aikaa, jolloin Leningradissa ja koko maassa oli hyvin ankara elintarvikepula. Kansa oli jaettu kolmeen ryhmään: työläiset, palkansaajat ja lapset. Nähtävästi aidot työväenluokan edustajat olivat etuoikeutettuja.

Pelaaja saa oman viiteryhmänsä satunnaisesti. Saamansa vastakirjan (заборная книга) mukaan hän lähtee sitten hankkimaan päivän ruoka-annostaan. Vastakirja on vihkonen, jolla ruoka lunastettiin. Lisäksi peliin hahmoihin kuuluu myös korkean ammattitaidon omaava asiantuntija, jolla myönnettiin erityisruokavalio. Ja on vielä myös ”kansalaisoikeuksia vailla oleva henkilö”, jolla ei ole lainkaan vastakirjaa. Todellisuus tuodaan karulla tavalla lasten eteen.

Pelaaja saa oman viiteryhmänsä ja sen myötä pelissä eletään. Siinä on kolme kierrosta. En alkanut tutkia tarkemmin pelin sääntöjä enkä näin ollen valitettavasti tiedä, miten pelissä edetään. Tarkoitus lienee kuitenkin selvä.

Kotiapulaisen huoneen seinälle sijoitetun pelin yläpuolta koristaa suurikokoinen kirkkaanpunainen Lenin-sitaatti: ”Iskurityöläisen etuna on etuasema kulutuksessa.” Pientä ironiaa siinä on, liekö tahatonta vai tahallista?

"Ruokakorttipeli", ylhäällä vilahtaa Lenin-sitaatti.

Virtuaalimatka 30-luvun alun kouluun

Sitten museossa on vielä tietokonepeli, johon tutustumiseni jäi hyvin pintapuoliseksi. Pelin kautta lapset pääsevät tutustumaan kiinnostavalla tavalla Kirovin ajan kouluun ja opetukseen. Lapset voivat havainnollisesti nähdä sen totalitarismin, joka järjestelmään liittyi. Vieressä oli myös sivuja, joissa oli lista tuon ajan vallankumouksellisista nimistä, joita kehotettiin tuolloin lapsille antamaan. Tuon esimerkkeinä vain kaksi ensikirjaimista muodostettua nimeä: Vil (Vladimir Iljitš Lenin) ja Vinun (Владимир Ильич не умрёт никогда  ”Vladimir Iljitš ei kuole koskaan”). Tässä yhteydessä voisi mainita myös Kirovin murhaajan Leonid Nikolajevin ja hänen vaimonsa Milda Draulen toisen pojan nimi Marks.

,,,

On monia Kirovin elämään liittyviä seikkoja, joista museossa ei kävijöille kerrota. Kirovin murhaa käsitellään suhteellisen niukasti, vaikka sen kautta hänet maailmalla tunnetaan. On esillä Kirovin viimeisenä päivänä yllä ollut puku. Siitä voi erottaa verijäljet. Ja lakin reunuksessa on pienen pieni luodinreikä. Sitä kautta luoti upposi huoneiston entisen asukkaan takaraivoon tuhoaan tehden. Paljon muuta ei sitten olekaan. Seuranani kulkenut vartijamummo kehottamalla kehotti minua tutustumaan asuun ja luodinreikään, kun näytti, että se voi jäädä minulta huomaamatta. Vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan murhan yksityiskohdista. Tuntui, että nainen aivan kuin kunnioituksesta olisi madaltanut ääntään siitä puhuessaan.

Tässä käytöksessä huomasin saman, minkä olen yleensä venäläisissä kotimuseoissa käydessäni havainnut. Työntekijät ovat koko sydämestään sisäistyneet huoneiston entisen asukkaan maailmaan. Se on sitä venäläistä sielukkuutta.

Toinen hyvin vähälle huomiolla museossa jäänyt seikka on Kirovin yksityiselämä. Museo keskittyy paljolti luomaan myyttiä. Kirovin perhe-elämän kuvaus ei siihen kehykseen sovi.

Mainitsin jo yllä Kirovin vaimon Maria Markusin (Мария Львовна Маркус), joka oli tunnetun juutalaissyntyisen, vuonna 1919 kaatuneen vallankumoustaistelijan J.Markusin sisar. Hänestä löytyy toisessa yhteydessä kuva. Maria-vaimosta on pieni kuva lepohuoneen peräseinällä. Yritin kysellä vartijamummolta heidän perhe-elämästään, mutten saanut paljoakaan irti. Nainen vetosi vain puolisoiden vallankumoukselliseen taustaan ja totesi, ettei heillä ollut aikaa lapsille.

Toisaalta kuitenkin museossa lapsiin on kiinnitetty paljon huomiota.

Kirov tutustui Maria Markusiin jo 1910-luvun alussa. Kuitenkin he avioituivat vasta 20-luvulla ja kyseessä oli Kirovin toinen avioliitto, joka jäi lapsettomaksi. Museossa ei kuitenkaan mainita sanaakaan, että Kirovilla oli Vladikavkazissa asuessaan myös toinen nainen, josta hänelle jäi vuonna 1921 syntynyt tytär Jevgenija. Lapsen äiti sairastui ja kuoli pian tyttären syntymän jälkeen. Kun sitten isä muutti Leningradiin, ei uusi puoliso huolinut tytärtä heidän yhteiseen kotiinsa ja näin Kirov jätti tyttären valtion ”turviin”. Hän teki siis saman tyttärelleen kuin oli käynyt hänelle itselleen. Sergei Kostrikov sai äitinsä kuoltua hoivan kirkon hyväntekeväisyysjärjestön kautta, tyttärestä huolehti kommunistihallinto. Tytär kasvoi ilman isänsä turvaa internaatissa, eli juuri samankaltaisessa orpokodissa, joita museossa laajalti esitellään. Museossa esiteltävät internaatit ja orpokodit liittyvät Kiroviin sekä hänen oman lapsuutensa että tyttärensä kautta.

Tyttären kohtalo kuuluu Kirovin elämän nurjiin ja vaiettuihin puoliin. Sanaakaan hänestä en museossa löytänyt.

Nuo internaatit (lastenkodit, työsiirtolat) olivat tuon ajan Neuvostoliitossa hyvin tavallisia. Maassa kannettiin paljon huolta lasten uudelleenkasvatuksesta. Esimerkiksi lännessäkin legendaksi noussut Anton Makarenko ja myös Leninin leski Nadežda Krupskaja tekivät paljon työtä kodittomiksi ilman vanhempia jääneiden lasten eteen.

Isä Sergei oli omistautunut vallankumoukselle eikä sen hehkussa eläessään voinut tai halunnut huolehtia tytöstään, joten tämä sijoitettiin viisivuotiaana orpokotiin. Sitä en tiedä, oliko tähän todella pääsyynä vaimo, joka suhtautui nuivasti toisen naisen kanssa hankittuun lapseen. Perhe ymmärrettiin tuolloin porvarillisen yhteiskunnan jäänteeksi eikä sitä tuolloin pidetty arvossa. Nähtiin, että valtio voi kasvattaa lapset paremmin omien kommunististen arvojen mukaisesti.

Isästä tuli Jevgenia-tytölle kuitenkin suuri esikuva. Sen mukaisesti tytöstä kasvoi aito kommunisti ja sotilas. Samaan lastenkotiin sijoitettiin vuonna 1936 Espanjan kansalaissodan syttyessä pakolaislapsia. Tytär oli innokas pioneeri ja komsomolilainen ja paloi halusta päästä Espanjaan taistelemaan. Se ei kuitenkaan ehtinyt toteutua, koska kansalaissota siellä päättyi vuonna 1939. Siihen mennessä Evgenija oli päässyt koulusta ja mennyt insinöörin oppiin tekniseen opistoon. Kun talvisota alkoi, Evgenija halusi kovasti mukaan taistelemaan uuteen isänsä nimen Kirovin saaneeseen panssarivaunuun.  Sota kuitenkin ehti loppua ennen kuin tuo toive pääsi toteutumaan. Suuren isänmaallisen sodan syttyessä Evgenija kävi sairaanhoitajan pikakurssin ja ilmoittautui vapaaehtoisena suuren isänmaalliseen sotaan saksalaisia fasisteja vastaan. Hän oli palavasieluinen nuori neuvostopatriootti, joka näki suurimmaksi kunniakseen kaatua isänmaansa puolesta. Evgenija ei kuitenkaan kaatunut. Hän eteni jopa panssarivaunun komentajaksi, mihin ei monikaan nainen tuolloin yltänyt. Hän taisteli mm. Stalingradissa. Sodan loppuessa hän oli Tšekkoslovakiassa rintamalla ja tuolloin oli ylennyt yliluutnantiksi. Hän jatkoi isänsä tiellä eikä koskaan perustanut perhettä.

Tätä ei museossa kerrottu. Siellä kuitenkin kerrottiin paljon muuta kiinnostavaa. Hyvin antoisa oli museoretkeni Benois-taloon. Pois lähdettyäni poikkesin saman talon kivijalassa sijaitsevaan ruokalaan myöhäiselle lounaalle. Ruoka oli huokeaa ja yksinkertaista: kanakeitto, jauhelihapihvi ja riisiä. Näin myös ruumis tuli ravituksi.

IV.                MURHA

 

Smolna - paikka jossa Kirov murhattiin

Olen käynyt läpi murhaa käsitteleviä juttuja ja TV-ohjelmia. Kaikki eri versiot taustaoletuksineen ovat tulleet tutuiksi. Paljon on tullut vastaan keskenään ristiriitaista tietoa ja varsin mielikuvituksellisiin päätelmiin on saatettu päätyä. Siihen syynä on pelkästään se, että kaikki murhaan liittyvät todistajat ja silminnäkijät eliminoitiin. Jäivät jäljelle vain huhut.

Murha haluttiin nähdä vastavallankumouksellisten iskuna vallassa olleiden bolševistien ytimeen. Se oli versio, jota valtakoneisto syötti kansalle ja maailmalle aloittaen samalla massiivisen puhdistusten, pidätysten ja oikeudenkäyntien sarjan kuviteltuja vihollisia vastaan. Koneiston taktiikka puri ja myöhemmin itse pääsyylliset - 20-luvulla Stalinin politiikkaa vastustaneet ja toimiaan sittemmin nöyrinä katuneet Zinovjev ja Kamenev – saatiin tunnustamaan olemattomia ja suuren terrorin koittaessa teloitettiin. Kaiken vihamielisten voimien isähahmo Trotski oli paennut maasta jo 20-luvun lopulla, mutta pyövelin kirves osui häneenkin aikanaan. Mitään vastavallankumouksellista trotskistis-zinovjevilaista järjestöä ei ollut olemassakaan, mutta kun sitä aikansa joka tuutista iskostettiin, alkoivat jo syyllisiksikin väitetyt uskoa pahuuteensa. Kommunistisen hierarkkisen ideologian pääperiaatteiden mukaisesti yläpäästä tulleita päätöksiä ja ratkaisuja vastaan ei protestoitu. Vaikkei hyväksyä voitukaan, niin kuitenkin vaiettiin.

Ystävykset

Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin tultua valtaan selitettiin Kirovin murhan tapahtumiakin uudella tavalla. Nyt pääsyylliseksi nähtiin itse Stalin, Kirovin läheinen ystävä. Kaveri olisi eliminoinut hengiltä uskollisimman kannattajansa. Sävel oli aivan sama kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. Yhtä totuutta laulettiin kaikkialla ja sen taustakuoroon oli helppoa saada kansainvälisetkin piirit. Suuri johtaja oli delegoinut sisäministeriön salaisen poliisin murhaamaan kuvitellun vastustajan. Faktat tässäkin unohtuivat. Monista mahdollisista todisteista valittiin ne, jotka tukivat omaa versiota. Vasta-argumentit torjuttiin.

Stalin-demonisointi kävi kaupaksi helpommin kuin salaliittoteoriat.

Mutta totuus ei pala tulessakaan. Murhan taustojen tutkimista jatkettiin. Alkoi päästä esiin se luontevin vaihtoehto. Jos ehkä kuitenkin Leonid Nikolajev itse olisi ollut kaiken takana. Siihen oli taipumassa 60-luvun lautakunnat ja varsinkin 80-luvun lopun tutkinta, jonka yhteenvetona vuonna 1990 päädyttiin ratkaisuun, että Sergei Kirovin kuolemaan johtivat Leonid Nikolajevin omat henkilökohtaiset motiivit. A.N.Jakovlevin muistio murhatutkinnan historiasta on mielestäni asiallinen (http://www.alexanderyakovlev.org/fond/issues-doc/67970). Siinä mm. todetaan olleen seikkoja, jotka on jätetty selvittämättä vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.  

Ei tutkimus ole kuitenkaan tähän pysähtynyt. Myös Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit vaativat tarkennuksia. Ja lisäksi Stalinin ja salaisen poliisin osallisuudelle on omat kannattajansa. Siirrettiinhän murhaa edeltävänä syksynä Leningradin salaisen poliisin toiminta Moskovan alaisuuteen. Näin ollen sisäministeriön Leningradin alueen osastossa murhaa olisi voinut valmistella Kirovin siitä tietämättä.

Leonid Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit ovat viime aikoina joutuneet suurennuslasin alle. Syynä epätoivoiseen ratkaisuun saattoi olla epäonnistunut työura puolueen tehtävissä. Runsaat epäonnistumiset olivat johtaneet kaunaan ja mieli järkkyi. Tosin tässäkin versiossa kummasti ne salaisen poliisin voimat yhä ”kummittelevat”. Ei saada aikaan yksiselitteistä ratkaisua. Ja ei kai niitä huhuja yhteyksistä vieraan vallan edustajiinkaan ole pystytty täysin kumoamaan.

Ja tottahan tosiaan mediaseksikkyydenkin pitää nousta esiin. Kyseessä olikin triangelidraama. Kirovilla oli suhde Nikolajevin vaimoon, latvialaissyntyiseen Milda Drauleen. Mustasukkaisuus ajoi aviomiehen veritekoon. Draule oli itse töissä Smolnassa, samassa rakennuksessa, jossa Kirov työskenteli. Sitä vahvistavat mm. ne seikat joiden mukaan Draulen tiedetään saaneen erityiskohtelua. Ja sekin on selvinnyt, ettei naisten hurmuri Kirovin seksielämä oman vaimonsa kanssa enää toiminut tämän sairastelun vuoksi. Ja kaiken lisäksi reilut pari vuotta aikaisemmin perheeseen syntynyt poika tuntui kovasti olevan Kirovin näköinen.

Tuonpa tähän yhteyteen esimerkin mielikuvituksellisista todisteista. Yhtenä todisteena tähän on nimittäin liitetty Kirovin alushousujen kemiallisen koostumuksen tutkimus. Tutkinnassa niistä löytyi vanhaa spermaa. Olisiko se sitten todistamassa yllä hahmoteltua kolmiodraamaa? No, ainakin se osoittaa itse Kirovin viriiliyttä, joka etsi purkautumisteitä, kun vaimo ei enää pystynyt tyydyttämään miehen seksuaalisia tarpeita.

Ja tällainenkin sattuma yhdistää Kirovia ja Milda Draulea. Viimeksi mainittu oli elokuussa 1934 lomailemassa Leningradin lähistöllä Sestroretskissa (suomeksi Siestarjoki). Ja kas kummaa! Kirov sattui olemaan siellä samaan aikaan. Heidän yhteisestä tapaamisesta ei ole kuitenkaan mitään faktoja.

Toisaalta tämä suhde Milda Drauleen vaihtoehto on tyrmätty sillä seikalla, että ei hän mikään kaunotar ollut. Paljon parempaa ja viehättävämpää olisi kulttuuripiireissä viihtyneelle kansan suosikille ollut tarjolla.

…

Leonid Nikolajev ja Milda Draule

Virallisen version mukaan murha tapahtui käytävällä. Kirov oli menossa työhuoneeseensa ja murhaaja iski takaapäin juuri työhuoneen oven edustalla. Tämä on esitetty niin yksiselitteisesti, ettei sitä ole epäilty. Mutta olisihan se voinut tapahtua toisinkin. Vaikea on totuutta selvittää, kun kerran silminnäkijät oli vaiennettu. 

Julkisuudessa murhatilanne on kuvattu tarkasti. Kirov nousi kolmanteen kerrokseen. Lähin turvamies Borisov kulki jatkuvasti vanavedessä, vaikka Kirov itse kansan keskuudessa liikkuessaan koki sen haitaksi. Mutta sellainen oli määräys ja tälläkin kertaa Borisov kulki taustalla, mutta nyt hieman ennen Kirovin saapumista työhuoneensa luo, joku ulkopuolinen pysäytti hänet ja pyysi tulta. Borisov pysähtyi auttamaan pyytäjää, Kirov jatkoi matkaansa. Murhaaja Leonid Nikolajev oli hieman ennen osunut WC:stä saapuessaan kohdalle. Hän kulki Kirovin perässä ja ampui tämän juuri oven edustalla. Virallisen version mukaan kuului kaksi laukausta. Murhaaja yritti sitten ampua itsensä mutta käsi taisi vapista sen verran, että hän epäonnistui.

Elokuvassa Suuri kansalainen (josta yllä olen maininnut) tuo murhatilanne on hieman poikkeava. Siinä päähenkilö menee huoneeseensa ja kuuluu laukaus. Se on tietysti fiktiivinen elokuva, jossa on pelkästään mukailtu Kirovin tapausta.

Borisov oli tässä avainhenkilöitä, mutta hän sai parin päivän kuluttua surmansa kummallisessa auto-onnettomuudessa, jossa on enemmän kuin palaneen käryä. Ei tällaista voi tapahtua kuin saduissa. Jostain syystä Borisovia vietiin Stalinin luo kuulusteluun kuorma-auton lavalla. Sitten tapahtui jotain äkillistä, kuljettaja menetti mutkassa autonsa hallinnan ja juuri tuo Borisov iskeytyi auton lavalta kivitalon seinään saaden kallon murtuman. Toisen version mukaan hän ei iskeytynytkään seinään vaan saattajana ollut mies oli iskenyt häntä kivellä kalloon, jolloin juttu olisi siis lavastettu. Selvitys Borisovin kallosta tukevat tätä jälkimmäistä tulkintaa, mutta tiedä häntä. En usko enää ihan kaikkea, mitä teksteissä syötetään.

Triangelidraamaversiossa juttu onkin toteutunut hieman toisella lailla. Se versio on kuitenkin jonkun mielikuvituksen tuotetta, sillä kuten yllä olen todennut, tapahtuman silminnäkijät onnistuttiin ”vaimentamaan”. Tämän ratkaisun mukaan Milda Draule odotti Kirovia tämän työhuoneessaan, kun Kirov tuli sisälle hän syöksyi syleilemään sohvalla makaavaa naista. Tuolloin aviomies Nikolajev ryntäsi paikalle, järkyttyi näkemästään ja ampui Kirovia takaraivoon.

Tälle versiolle on olemassa looginen selitys. Nimittäin kyse on luodin jäljestä Kirovin lakissa ja takaraivossa. Kummassakin tapauksessa luodin jäljestä päätelty luodin suunta on erilainen. Takaraivosta voi päätellä, että luoti on ammuttu miehen ollessa makuuasennossa, kun taas lakin jäljestä voi päätellä että mies on ollut pystyasennossa. Ja edelleen lakin läpi laukaistu luoti on tullut erityyppisestä aseesta kuin kuoleman aiheuttanut luoti.

Näin ollen julkisuuteen esitetty murhan kulku olisi lavastettu. Olisi ollut vastoin kommunistisen moraalin periaatteita löytää puolueen johtomies vieraan naisen seurasta. Siksi murhalle piti antaa julkisuuteen toisenlainen kuva. Tapahtumapaikka siirrettiin käytävälle ja ”femme fatalen” roolissa ollut Milda Draule suljettiin tapahtumien kulusta. Se kyllä tiedetään, että hän ilmestyi pian tapahtumapaikalle, koska oli töissä samassa rakennuksessa.

Jatkoa seuraa.