Kirjailija Khaled Hosseinin yllättävä ilmoitus

 Ensi alkuun paljastan, että jutussani on kyse transsukupuolisuudesta. Johdannoksi kerron kuitenkin otsikon kirjailijasta ja omasta suhteestani hänen tuotantoonsa.

Khaled Hosseini (s. 1965) on syntyisin Afganistanista ja asunut Yhdysvalloissa teini-iästä lähtien. Maailmanmaineeseen hänet nosti esikoisromaani Leijapoika (The Kite Runner, 2003), johon pohjautuva elokuva lienee tehnyt hänestä vielä tunnetumman. Hosseini on ollut koko uransa ajan äänekäs syntymämaansa puolestapuhuja.

Hänen koskettavaan elämäntarinaansa voi tutustua helpoiten Wikipediasta. Siitä välittyy hänen lahjakkuutensa, jonka hän osoitti jo lapsuudesta alkaen. Hosseinin isä oli diplomaatti ja perheensä mukana hän asui nuorena Kabulin ohella Teheranissa ja ennen Yhdysvaltoihin muuttoa Pariisissa. Siellä ollessaan vuonna 1980 Hosseinit joutuivat hakemaan turvapaikkaa Yhdysvalloista. Perhe joutui puille paljaille, mutta sosiaaliturvan ansiosta perhe pääsi jaloilleen ja isän onnistui oman ahkeruutensa ja neuvokkuutensa ansiosta kouluttaa lapsensa.

Khaled Hosseini opiskeli lääkäriksi. Kirjoittamisen harrastus ei kuitenkaan jäänyt ja kirjailijan ura käynnistyi oman ammatin ohessa. Ainakin ensiteoksensa hän julkaisi toimiessaan sisätautien erikoislääkärinä. Päivät alkoivat aamutuimaan kirjoittamalla.

Oma tutustumiseni Hosseinin tuotantoon alkoi hänen toisesta teoksestaan Tuhat loistavaa aurinkoa (Thousand Splendid Suns, 2007). Suomennos valmistui vuosi alkuteoksen jälkeen ja luin sen tuoreeltaan, kun teos sattui osumaan kirjaston esittelyhyllyllä silmiini. Se vei mukanaan ja siitä innostuneena hankin käsiini myös esikoisteoksen ja katsoin myös siihen pohjautuvan elokuvan. Wikipedian mukaan noita teoksia on myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Kolmannen teoksen ilmestymistä sai muutaman vuoden odottaa. Se taisi kuitenkin jo jäädä kesken. Samaa sykettä ei enää löytynyt. Vaikutti vahvasti siltä, että kirjailija oli jo saanut kaiken kerrottua. Tyyli kyllä miellytti mutta kuvauksissa oli toiston tuntua. Pyörittiin samojen aiheiden ympärillä.

Hosseinin teokset ovat enemmän tai vähemmän sidoksissa omaelämäkerrallisiin aiheisiin. Hän on pitäytynyt tiiviisti omassa kulttuuriperinnössään. Tällöin on sinällään normaalia, että luomistyössä on haasteita, kun vanhat aiheet tuntuvat kalutun loppuun. Kai autenttisuudestakin alkoi hävitä jotain.

Seuratessani kirjailijan päivityksiä sosiaalisessa mediassa näkemyksissä ja kannanotoissa alkoi näkyä amerikkalaistumisen vaikutus. Tuo on tietysti oma subjektiivinen tunnetason arvio. Arvostukseni ei kuitenkaan ole laantunut. Innostavat lukuelämykset ovat edelleen mielessä. Seuraan hänen uraansa ja hänen ajatuksiaan, lähinnä kuitenkin uteliaisuudesta. Hänen suosionsa on edelleen valtava. Facebookissakin hänellä taitaa olla yli 600 000 seuraajaa.

Kiinnostuneille laitan linkin haastattelusta, jossa kirjailija pohtii naisnäkökulman huomioon ottamista. Se on ollut hänelle luova haaste ja osoitus kirjallisista pyrkimyksistä moniäänisyyteen.

…

Juttuni varsinainen aihe on Facebookissa silmiini osunut kirjailijan viesti. Asia koskee transsukupuolisuutta ja liittyy läheisesti kirjailijan omaan perhepiiriin. Intiimistä aiheesta on siis kysymys ja se on herkistänyt myös monet viestin lukijat ja kommentoijat. Hän julkaisi viestinsä jo reilu viikko sitten. Tunnustan ensi reaktioni olleen kutakuinkin tyrmäävä. Siitä tämä viivekin johtuu. Annoin muutaman päivän kulua ja sen myötä aloin itsekin arvostaa isän ratkaisua. Hosseini on todennut olevansa muslimi, tosin maallistunut. Siinä valossa näkemys on vähintäänkin radikaali.

Liitän tähän kirjailijan 13. heinäkuuta julkaiseman viestin kokonaisuudessaan. Sen perässä on suomennokseni. En lopulta tyytynyt pelkkään google-käännökseen, vaan päädyin sitä muokkaamaan, toivottavasti parempaan suuntaan.

Khaled Hosseini:

”Yesterday, my daughter Haris came out as transgender. I have known about Haris’ journey since last year and I’ve watched her navigate some very trying personal times. Transitioning is such a complicated undertaking—emotionally, physically, socially, psychologically—but Haris has met each challenge with grace, patience, and wisdom.

As a father, I have never been prouder of her. I am delighted to now have not one but two beautiful daughters. Most of all, I am inspired by Haris’ fearlessness, her courage to share with the world her true self. She has taught me and our family so much about bravery, about truth. About what it means to live authentically. I know this process was painful for her, fraught with grief and anxiety. She is sober to the cruelty trans people are subjected to daily. But she is strong and undaunted.

I love my daughter. I will be by her side every step of the way, as will our family. We stand behind her. It’s a privilege to watch her enter the world as the beautiful, wise, and brilliant woman that she is. May God bless her.”

Käännös:

”Eilen tyttäreni Haris esiintyi transsukupuolisena. Olen tiennyt Harisin matkasta viime vuodesta lähtien ja olen nähnyt hänen käyvän läpi hyvin haastavia henkilökohtaisia ​​aikoja. Siirtymävaihe on monimutkainen prosessi – emotionaalisesti, fyysisesti, sosiaalisesti ja psykologisesti – mutta hän on kyennyt kohtaamaan uudet haasteet nöyrällä, kärsivällisellä ja viisauden täytteisellä asenteella.

Isänä en ole koskaan ennen ollut hänestä niin ylpeä kuin nyt. Iloitsen siitä, että minulla on nyt yhden sijasta kaksi kaunista tytärtä. Eniten olen vaikuttunut Harisin pelottomuudesta, hänen rohkeudestaan jakaa maailmalle omaa todellista itseään. Hän on opettanut minulle ja perheellemme hyvin paljon siitä, mitä on rohkeus ja totuus, mitä tarkoittaa elää aidosti. Tiedän, että tämä prosessi on ollut hänelle tuskaisa, täynnä surua ja ahdistusta. Hän suhtautuu tyynesti sille julmuudelle, jonka kohteena transsukupuoliset ovat päivittäin. Mutta hän on vahva ja peloton.

Rakastan tytärtäni. Olen joka vaiheessa hänen rinnallaan, kuten myös perheemme. Seisomme hänen takanaan. On etuoikeus saada seurata, kun hän kauniina, viisaana ja loistavana naisena kohtaa tulevan maailman. Suokoon Jumala hänelle siunauksensa.”

 

Juttu on herättänyt suunnattoman paljon kommentointia, lähes pelkästään kunnioittavia ja ylistäviä. Yksi kyyninen viesti siellä oli, jossa viitattiin tyttären maskuliiniseen nimeen. Sen kirjoittaja leimattiin tylysti ”spämmääjäksi”. Itse asiassa ei hänkään kritisoinut. Viestistä vain ilmeni ehkä piiloteltu sarkasmi. Siihen kuitenkin reagoitiin hyvin herkästi.

Ymmärrän kyllä molempia osapuolia. Isän näkemys on avoin ja rohkea. Se on saattanut tehdä kipeää, mutta hän on käsittääkseni koonnut itsensä. Kyseessä on kuitenkin oma lapsi. Hän ansaitsee kunnioituksen.

Toisaalta tuon torpatun näkemyksen esittäjä puolustautuu rehdisti. Tässä hänen perusteltu reaktionsa syytösten jälkeen. Suomennos on omani.

”Haluat periaatteessa viedä tilaa tavallisilta ihmisiltä, jotka yrittävät olla puolueettomia ja suvaitsevaisia. Se on hyvin itsekäs asenne, joka sulkee pois kaiken vuoropuhelun, mikä kehittää keskinäistä kunnioitusta. Uudenlaisen terminologian käyttö ei oikeuta riidan kylvöä ja syyttävää käytöstä.”

Hän siis toivoo, että keskustelun sävyn pitäisi olla kuitenkin keskinäisesti kunnioittavaa. Siinä tuomitaan herkkänahkaisesti vääränlaisen kysymyksen esittäjä ja leimakirves heiluu.

Tästä oppii sen, että sananvalinnoissa on nykyisin oltava tarkkana. Loukkaantumisesta on tullut joillekin kai lähes sisäinen pakkomielle. Olkoon kyse mistä tahansa.

Toivoisi tietenkin, että asioista pitäisi voida puhua avoimesti, myös mahdollisista ennakkoluuloista, ilman että saisi osakseen leimakirveen iskuja. Tosin tässä tilanteessa närkästymisen kyllä ymmärrän. Onhan asia varmasti herkkä niin isälle ja muulle suvulle, kuin myös laajalle lukijakunnalle. Tuossa tilanteessa odotetaan varmasti kannustavia ja rohkaisevia näkemyksiä. Ymmärrän, että tässä yhteydessä pieni polemisoivakin asenne voi tuntua vastenmieliseltä. Parempi vaihtoehto on vaieta.

Enkä tiedä, onko perheen uuden tyttären päätös pelkästään juridinen, vai onko hän tosiaan aloittanut hormonihoidot ja ehkä kirurgiset toimet. Siihen isällä olisi varmaan oma kiinnostava näkemyksensä. Onhan hän kuitenkin sisätautilääkäri ja tuntee varmasti myös mahdolliset haitat. Toisaalta Haris on jo itse täysi-ikäinen ja kantaa vastuun teoistaan.

Yhtä kaikki, isä voi olla tietoinen sukupuolenkorjauksen ikävistä puolista. Hänelle se voi tehdä kipeää, mutta henkilökohtainen Facebook-seinä ei varmasti ole niiden asioiden läpikäymiselle oikea foorumi.

Pohdin myös kirjailijan islamtaustaa. Sillä on varmasti taustalla ollut vaikutuksensa, mutta kovin paljon sillä ei ole merkitystä. Khaled on todennut olevansa uskonnollisissa näkemyksissään maallistunut. Hänen lastensa näkemyksistä en tiedä mitään.  Perhe on täysin amerikkalaistunut.

…

Etsin tietoa Harisista. Ja löytyihän siihen pari videolinkkiä (tässä ja tässä). Ne ovat vuodelta 2019. Nuorukainen vaikuttaa olevansa hyvin valveutunut, terävä-älyinen ja sanavalmis kaveri, joka tuntuu olevan suosittu myös opiskelukavereitten keskuudessa. Hän on loistava esiintyjä. Isä voi olla vain ylpeä tuonkaltaisesta lapsestaan. Äänessä on poikamaisuutta. Se särkyy välillä kimakaksi. Jos hormonihoidot oli jo aloitettu, se saattoi olla niiden vaikutusta. Käsittääkseni prosessi on kuitenkin alkanut hieman myöhemmin.

…

Sukupuolen vaihdokset tai korjaukset (tai miksi sitä itse kukin haluaakin kutsua) ovat viime aikoina saaneet näkyvyyttä. Suhtaudun niihin itse kriittisesti, varsinkin silloin, jos kyse on alaikäisestä tai nuoresta ihmisestä, jonka elimistö on vielä fyysisesti kehittymässä. Niitä ei pitäisi ryhtyä suosimaan.

Transsukupuolisia on Yhdysvalloissa noussut viime aikoina näkyviin asemiin. Esimerkkinä laitan kaksi henkilöä, jotka toimivat Yhdysvalloissa korkeissa valtion viroissa. Toinen heistä on Rachel Levine, joka on toiminut Pennsylvanian terveysministerinä ja on ensimmäinen transsukupuolinen senaatin vahvistama virkamies. Tässä on linkki englanninkieliseen artikkeliin. Toinen on Samuel Brinton, ydinvoima-alan asiantuntija. Hän on nuorempaa sukupolvea (s. 1988) ja ura lienee selkeässä nosteessa.

Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

Onko tulevaisuus Aasian? (”The Future is Asian”)

Parag Khanna. The Future is Asian. Global Order in the Twenty-first Century. Weidenfeld & Nicolson 2019, 433 p.

Kirjoitan nyt Aasiasta ja maailmamme 21. vuosisadasta. Akuutit kriisit jätetään taustalle. Tai on ehkä parempi sanoa, että ne ovat ruohonjuuressa ja suunta on niiden ylitse. Intialaistaustainen Parag Khanna on kirjoittanut kirjan, jonka mukaan vuosisadallamme maapallon hegemonia on siirtymässä Aasiaan. Kirjoittajan näkemyksestä huokuu kehitysoptimismi mutta ei hän ongelmia kiellä. Kirjoituksen pääpaino on Aasian valtioiden taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä sekä Aasian valtioiden keskinäisessä yhteistyössä. Aasiaan tutustutaan laajassa mitassa, mitään erityistä painopistettä ei ole. Aasialaisuuden käsite on pinnalla, vaikka tuskin hänen mukaansa Aasiassa asuvat mieltävät itsensä erityisesti aasialaisiksi. He ovat ensisijaisesti oman synnyinmaansa tai asuinmaansa edustajia. 

Khanna lähtee liikkeelle syvältä menneisyydestä löytäen perusteet uudelle kehityslinjalle. Erikseen käsitellään myös aasialaisuutta ja aasialaisväestön levinneisyyttä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Myös Afrikka saa oman lukunsa ja siellä nimenomaan Kiinan toiminta infran rakentajana nostetaan esille.

Teoksesta nousee pinnalle monella tapaa Kiina ja sen harjoittama perustavanlaatuinen rakennustyö. Kiina on hankkinut kiinnityksen eri puolille Aasiaa. Se kertoo juuri logistiikan luomista mahdollisuuksista kansainväliselle yhteistyölle ja teollisuuden kasvusta.

Aasia on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun minulla oli mahdollisuus tutustua paremmin Kiinaan ja kiinalaisiin. Sen myötä olen ollut kiinnostunut Aasiasta laajemminkin, vaikka en ole muualla kuin Kiinassa matkustellutkaan. Khanna haluaa kirjansa alussa vakuuttaa, että hänen Aasiansa on paljon laajempi kuin pelkkä Kiina. Ja niin todella onkin. Kiina on vain yksi tekijä, toki tärkeä. Aasia ulottuu Turkin länsiosasta Anatoliasta Tyynelle merelle, Siperiasta Australiaan. On mielenkiintoista, että Australiakin nähdään sen osana. Tekijän mukaan Australia on todellakin löytänyt viime vuosikymmeninä Aasian ja haluaa integroitua osaksi sen talousaluetta ja myös hyödyntää Aasiasta ja sen väestöstä nousevia voimavaroja. Esimerkiksi suhteet ASEAN:iin eli Kaakkois-Aasian kaupalliseen yhteistyöelimeen ovat tiivistymässä.  Ja Venäjä – kuten Khanna kuvaa - on Australian ohella toinen esimerkki ”valkoisesta Aasiasta”. On nähtävissä, että Venäjän Aasian puoleinen osa on ryhtynyt viime vuosina luomaan omaa aasialaista identiteettiä.

Khanna kuitenkin korostaa, että hänen visiossaan Eurooppa eikä Amerikka menetä merkitystään. Hän näkee maailman kuin maalauksena, johon Aasia tuo uuden kerroksen lisää. Eurooppa ja USA ovat tuoneet Aasian menneisyydelle ja kasvulle oman arvokkaan panoksensa.

Aasia ulottuu Välimereltä ja Punaiselta mereltä Tyynelle valtamerelle, Ja siihen väliin mahtuu kirjan mukaan 53 valtiota ja lähes 5 miljardia ihmistä, joista tosiaan vain 1,5 miljardia on kiinalaisia. Ja kun kirjan kannessakin annetaan viite, että olemme siirtymässä Aasian vuosisataan, niin voi kysyä, milloin tuo Aasian vuosisata alkaa. Siihen Parag Khanna antaa vastauksen. Se alkaa silloin, kun Aasialle kirkastuu, että se on kokonaisuudessaan suurempi kuin vain sen monien osien summa. Tuo prosessi on nyt meneillään.

Aasia on moninaisuudessaan hyvin kirjava alue. Sen eri osat tuntuvat vahvistavan toisiaan. Kunkin alueen erityispiirteet pääsevät oikeuksiinsa. Kiinassa on maapallon väkirikkaimpia ja pinta-alaltaan suurimpia maita. Toisaalta siellä on maapallon pienimpiä maita. Siellä on toisaalta äärimmäistä köyhyyttä, mutta siellä on myös maailman terveimmiksi katsottavia maita (Qatar, Singapore).

Tuo kirjavuus näkyy myös väestöpohjassa. Kiinalaiset ja japanilaiset ovat vain yksi osa Aasiaa. Lisäksi on olemassa ”valkoinen Aasia”, jolla viitataan Venäjään ja Australiaan. Lisäksi on edellisistä poikkeava Lähi-Idän väestö. 

Aasialaisuutta kuvatessaan Khanna käyttää ilmausta kosmopoliittisuus. Siitä esimerkki löytyy Kiinassa ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella toimineen Tang-dynastian hallitsemassa yhteiskunnassa. Kiinasta puheen ollen Khannan mukaan Kiinan päämies Xi Jinping on käyttänyt omasta maastaan ilmaisua ”harmoninen maailma”. Tuohon harmoniaan sisältyy yhtäältä Tang-dynastian kosmopoliittisuus ja vuosina 1368–1644 Kiinaa hallinneelle Ming-dynastialle ominainen ekspansionismi, laajenemishalu. Khannan mukaan Kiina haluaa liittää laajenemispyrkimyksiinsä kosmopoliittisuuden. Ja koska kyseessä on harmonia, niin myös laajenemishakuisuus on rauhanomaista.  Sitä voisi kai verrata Kiinan Ming-dynastian aikaisiin pyrkimyksiin suureksi merivallaksi, mikä oli massiivista mutta rauhanomaista merenkulkua. Noita tutkimusmatkoja johti maineikas eunukkimerenkävijä He Zheng. Hän oli taustaltaan muslimi mutta menetti jo lapsena sukukalleutensa. Hän ei kuitenkaan edustanut Kiinan valtauskontoja.  Yllä olevalla tavalla kirjan tekijä löytää Aasian historiasta juonteita nykyaikaan.

….

Kirjassa viitataan toki ajankohtaisiin ongelmiin, mutta jos mainitaankin, niin niihin ei juututa. Parag Khanna katsoo kehitysoptimismissaan eteenpäin. Kestävän kehityksen rakennustyö etenee uusien innovaatioiden tukemana. Yhteiskunta tasapainottelee ongelmiensa parissa. Suotuisa kehitys luo tasapainoa. Siihen on uskottava.

Suomenkielistä aiheen käsittelyä en ole juurikaan seurannut. Tuoreena muistissa on eräs radio-ohjelma, jonka otsikkona on ”Maailma lännen hegemonian jälkeen”. Siinäkin on juututtu aikamme poliittisiin kriiseihin ja niiden ratkaisuihin. Liikutaan siis eri sfääreissä.

Itse hankin kirjan vain tutustuakseni uusiin näkökulmiin. Khannan käsittelytapa on raikasta ja puoleensavetävää. Paria TV-keskustelua seurasin youtubessa. Miehen tyyli veti kyllä puoleensa, vaikken ihan avoimesti häntä hehkuttaisikaan. Nyt kirjan luettuani luulen, että alan seurata Aasian tapahtumia uusin silmin. Kiinnostus eri puolille Aasiaa on huomattavasti lisääntynyt. Mainitsen tässä Kaakkois-Aasian, Singaporen ja tietysti Keski-Aasiaa laajalti koskevan uuden Silkkitie-hankkeen. Enkä toki unohda myöskään Lähi-itää. Mutta Khanna käsittelee kattavasti myös Aasian historiaa lähtien liikkeelle muinaisuudesta. Ne antavat kehitykselle arvokasta pohjaa.

…

Kirja alkaa lainauksesta Napoleonin kuulusta Kiinaa koskevasta lausahduksesta: ”Antakaa sen nukkua, sillä herättyään se järisyttää maailmaa.” Alusta puuttuu kuitenkin hieman. Napoleon on kai todennut, että ”Kiina on nukkuva leijona, antakaa sen nukkua…” Napoleon näki Kiinan vaarallisuuden aikana, jolloin maa oli sukeltamassa taantumaan ja siitä oli tulossa 1800-luvulla eurooppalaisen kolonialistisen hyökkäyksen kohde.

Euroopan suhteissa Aasiaan taustalla omat rajoitteensa tuo sen kolonialistinen menneisyys. Ylimielisyydestä on ollut vaikea päästä eroon ja valitettavasti Aasian historiaakin katsotaan helposti tuon menneisyyden kautta. Khanna kuitenkin toteaa, että Eurooppa on antanut paljon Aasian kehitykselle. Euroopan kansallisvaltioiden kehitys ja sieltä noussut parlamentaarinen demokratia on antanut myös aasialaisille mallia niiden taistelussa itsemääräämisoikeuden puolesta. Valistuksen aika on ollut herätteenä myös Aasiassa.  Myös USA on tuonut Aasiaan paljon myönteistä, siis muutakin kuin raakaa ylimielistä valtapolitiikkaa, lähtien Yhdistyneiden kansakuntien toiminnasta. Ja läntisen maailman esimerkistä Aasian maissa monet hallitusten politiikasta riippumattomat kansalaisjärjestöt ovat rohjenneet ilmaista oman kantansa yksinvaltaan ja nousseet puolustamaan asukkaiden demokraattisia oikeuksia. Se on luonut kansalaisiin kehitysoptimismia. Ja kun nykyisin kovasti on pinnalla äärimuslimien toiminta ja väkivallan uhka, niin Khanna tuo esille myös toisenlaisia esimerkkejä, joissa islaminuskoiset ovat kyennyt rakentavaan yhteistyöhön muiden Aasian valtauskontojen edustajien kanssa. Erimerkiksi parlamentaarisin keinoin on kyetty tekemään yhteistyössä tärkeitä sosiaalisia uudistuksia köyhyyden poistamiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi.  

Parag Khanna korostaa, että aasialainen markkinatalous poikkeaa eurooppalaisesta liberalismista. Aasialainen toimintatapa on lähinnä neomerkantilismia, mikä merkitsee valtion ja sen alaisten organisaatioiden keskeistä roolia taloudenpidossa ja liike-elämässä. Se vaatii ulkomaisilta yrityksiltä mukautumista. Tuon järjestelmän rasitteena on byrokraattisuus, mikä myös on ulkomaisille toimijoille haaste.

Khanna itse on asunut Singaporessa ja sen kehitystä ja tilannetta hän näyttääkin tuntevan hyvin. Khanna luo Singaporesta kattavaa analyysia korostaen maan erityislaatuisuutta. Valtion meritokraattista teknokratiaa hän arvostaa, mutta varoittaa samalla sitä vajoamasta liian etäälle maan asukkaista. Elitismi on noussut pintaan ja se on haitannut demokraattista kehitystä.

Singaporelainen parlamentaarinen demokratia poikkeaa toiminnassaan sellaisesta parlamentista, johon on yleensä totuttu. Sen taustalla on brittiläinen perintö ja yhden puolueen valta-asema. Khannan mukaan siinä on mukana palanen ns. Oxfordin unionia. Sillä on siis enemmän konsultoiva rooli. Se ei siis ole pelkästään sellainen elin, jonka kautta kansa voi rangaista valtaapitäviä äänestämällä seuraavissa vaaleissa oppositiota. Tähän olisi mielenkiitoista tutustua tarkemmin.

Singaporen esimerkistä Khanna alkaa pohtia meritokraattista järjestelmää viitaten kanadalaiseen politiikan tutkijaan Daniel Belliin. Mielestäni on kiintoisaa lukea tällaisista näkemyksistä, joissa myös korruption vaaroja yritetään ehkäistä. Yritän sitä hahmottaa, vaikka asia on minulle vieras ja taidan mennä pahasti metsään.

Aikoinaan Deng Xiaoping lähti uudistamaan Kiinan taloutta ottaen Khannan mukaan esimerkkiä Singaporen taloudellisesta noususta. Sieltä saadusta mallista Kiina lähti kokeilujen tielle. Belliin viitaten Khanna esittää näkemyksen myös Kiinan kehitykselle, jota Bell kutsuu ”vertikaaliksi demokraattiseksi meritokratiaksi”. Paikallistasolla toimitaan demokratian pohjalta, ylemmällä provinssi- tai maakunnallisella tasolla on mentävä kokeiluihin. Tuolloin tehdään investointeja ja tuetaan kokeilevaa teollisuutta, joka soveltuu alueen luonnonvaroihin ja pääomaan. Huipulla on vallalla meritokratia, käsittäen pitkän linjan toimia.  Se on eräänlaista ”myötähakuista meritokratiaa”. Siinä toiminta perustuu julkiseen tarpeeseen ja lisäksi virastoja palkitaan korruptiovapaasta toiminnasta. Tämän Khanna näkee yleisesti sopivana mallina.

…

Aasian historiaa tarkastellessaan tekijä lähtee liikkeelle lounaisesta Aasiasta ja siellä 15 000 vuotta sitten vallinneesta Natufin kulttuurista. Kyse on Levantin alueesta Lähi-idässä Mesopotamian ja Vähä-Aasian välissä. Kirjoittaja viittaa arkeologisiin kaivauksiin, jotka avaavat elämää Tigris- ja  Eufrat -jokien laaksossa mainiten erityisesti sumerikulttuurin keskukset. Samassa yhteydessä tekijä toteaa, että esihistoriallinen kulttuuri kukoisti samanaikaisesti myös Itä-Aasiassa. Maanviljelys levisi Kaakkois-Aasiaan noin 6000 vuotta eaa, Japaniin ja Kiinaan hieman myöhemmin. Pronssikaudelle tultaessa kulttuuri levisi laajemmalle.

Nykyisen Pakistanin alueella sijaitsevassa Indus-virran laaksossa sijaitsivat mm. suuret keskukset  Harappa ja Mohenjo-Daro. Siellä oltiin kehityksessä pitkällä. Tiet olivat leveitä ja maanviljelykselle hyvät edellytykset. Palvonnan kohteena oli Shakti-jumalatar. Samassa yhteydessä mainitaan arjalaiset, jotka saapuivat Keski-Aasiasta noin 1800 eaa. Indo-arjalainen kulttuuri laajeni etelään Gangesin tasangolle. Sen kulttuurin sanskriitinkieliset hymnit – maailman vanhimmat uskonnolliset tekstit – ovat jääneet elämään ja muodostivat hindulaisuuden perustan. Samanaikaisesti lännempänä Mesopotamiassa hallitsi Akkadin valtakunta, seemiläinen imperiumi. Sen jälkeen päästään jo foinikialaisiin, Egyptin vaikutuspiiriin ja Kaspianmeren seudulla vaikuttaneisiin skyytteihin.

Kiinan alkujuuret katsotaan olevan Yangtse-joen laaksossa. Siellä maanviljelys alkoi kehittyä itsenäisesti, riippumatta Länsi-Aasian kehityksestä. Ensimmäinen Kiinan dynastia (Xia-dynastia) alkoi tarujen mukaan 2100 eaa.

Kušan-valtio oli puolestaan paimentolaiskansojen luoma valtakunta, joka vallitsi ajanlaskumme alkuvuosisatoine Intian niemimaalla ja osissa Keski-Aasiaa. Se kesti noin 400-luvulle asti.

Kiinan valtauskonnot ovat syntyneet paljon ennen kuin kristinusko ja islam olivat syntyneet. Vedalainen uskonto oli taustana hindulaisuudelle. Japanissa oli šintolaisuus, Persiassa zarathustralaisuus ja nykyisen Intian alueella Magadhassa buddhalaisuus. Ne levisivät kansan keskuudessa ja saivat omia painotuksia. Buddhalaisuus levisi Kiinaan ja sitten Japaniin.

Islam alkoi levitä 600-luvun puolivälissä. Kristinusko tuli samoihin aikoihin. Ne levisivät siis rinnan. Kristinusko ei saanut samaa asemaa kuin islam. Kiina oli varsin suvaitsevainen eri uskonnoille ja siellä sai Tang-dynastian aikaan (v. 618-907) islamin nousun rinnalla sijaa kristinuskon haara nimeltään nestoriolaisuus.

Kiinalaiset tottuivat islamiin lähemmin, kun mongolit valloittivat Kiinan 1200-luvulla, muslimien määrä kasvoi huomattavasti. Kapinoita eri uskontojen harjoittajien välillä oli mutta historian myötä kiinalaiset oppivat suhteellisen hyvin suvaitsemaan eriuskoisia. Toki on tunnustettava, että muslimit saivat tuta myös ajojahtia. Kun Ming-dynastia tuli valtaan, tehtiin muslimilapsista eunukkeja. Yllä mainittu merenkävijä He Zheng oli siitä esimerkki.

Buddhalaisuus on erottamaton osa Itä-Aasian uskonnollista ja kulttuurillista psyykettä. Kiinalaisessa filosofiassa vallalla olleet taolaisuus ja konfutselaisuus toimivat tavallaan sidoksena, jonka myötä opittiin ymmärtämään toista jopa silloin, kun keskinäiset suhteet olivat vihamieliset.

Suvaitsevaisesta asenteesta kertoo seuraava lainaus Khannan kirjasta. Tang-dynastian aikaisessa Kiinassa julistettiin, että buddhalaisuus on aurinko, taolaisuus on kuu ja konfutselaisuus viisi planeettaa. Tuo kertoo paljon uskontojen harmoniasta.

Kun nestoriolaiset kristityt puhuivat yhdestä Jumalasta, Tang-hallitsija julisti: ”Tiellä on enemmän kuin yksi nimi”. Lähdettiin harmonisesta maailman ymmärtämisestä: ”Opit vaihtelevat eri maissa, niiden hyödyt saavuttavat koko ihmiskunnan.”

Venäjän historiaa harrastaneena muistan, että kun keskiajalla mongolit valloittivat Venäjän ja loivat Kultaisen Ordan, niin he sallivat venäläisten säilyttää oman ortodoksisen uskonsa. Samalla lailla myös varhaiset kalifaatit, mongolit, mogulit ja ottomaanit suhtautuivat omia imperiumeja luodessaan suvaitsevaisesti uskontoihin. Se toki taitaa pitää vain pääosin paikkansa. Tuo asenne kuitenkin poisti väestössä turhia pelkoja, mikä taas antoi uutta potkua laajenemiselle.

Islamissa oli toki vallalla ns. uskontovero. Toisin sanoen, kun otti vastaan islamin, vapautui tuosta verosta. Toisaalta mitään varsinaisia uskonvainoja ei ollut.

Myöhemmin 1500-luvulla nykyisen Intian alueella luotiin islamien hallitsema Suurmogulien valtakunta. Se oli vallassa 1800-luvulle asti, jolloin Intia joutui Englannin siirtomaaksi.  Maa oli muslimien vallassa, mutta myös valtauskontoa hindulaisuutta ymmärrettiin. Kolmas mogulihallitsija Akbar jopa julisti, että islamiin kääntyneet hindut voivat palata hindulaisuuteen takaisin ilman rangaistusta. Hän oli sen verran vahvasti innostunut paikallisista uskonnoista, että hän jopa yritti muotoilla synkreettistä oppia zarathustralaisuuden, islamin ja hindulaisuuden pohjalta.

…

Vuonna 751 Keski-Aasiassa käyty Talasin taistelu käy hyväksi esimerkiksi siitä, miten historian tapahtuma saattaa olemassaolollaan vaikuttaa myös nykypäivän jännitteisiin. Vaikutus on toki epäsuora, mutta kai siitä on jotain jäänyt kansan alitajuiseen muistiin.

Mikä tuo Talasin taistelu sitten on? No, tämähän se. Taistelu käytiin Turkestanissa Talas-virran rannalla. Tästä linkistä löytyy siihen kuva. Khanna mainitsee tuon esimerkin Kiinan sopua rakentavasta toiminnasta.

Kiinaa hallitsi Tang-dynastia ja vastapuolena oli Abbasidien kalifaatti. Dynastia oli noussut valtaan vuonna 618 ja laajentunut vähitellen länteen. Abbasidit voittivat taistelun ja sen myötä sodan. Tang-dynastialle se merkitsi lopun alkua, vaikka dynastia oli vielä vallassa 900-luvun alkuun saakka. Abbasidit ottivat kiinalaisia sotavankeja, jotka auttoivat arabeja monella tapaa. Sotavankien joukossa oli myös henkilöitä, jotka osasivat valmistaa paperia. He opettivat taidon arabeille kalifaatin pääkaupungissa Bagdadissa. Sieltä paperi levisi myöhemmin länteen meidän eurooppalaisten iloksi.

Kiinalainen kulttuuri oli tuolloin ylivoimainen arabien omaan verrattuna. Abbasidit halusivat hyödyntää kiinalaisten taitoja. Islam jatkoi kyllä voittokulkuaan Keski-Aasiassa turkkilaisten kansojen keskuudessa mutta abbasideille sodasta suurin hyöty oli kiinalaisten kulttuurissa. Menetykset sodasta olivat heillekin  sen verran suuret, että he vetäytyivät jatkotaisteluista.

Palataan nykypäivään. Kiinassa samoilla seuduilla sijaitsevassa Xinjiangin maakunnassa valtakoneisto on jyrännyt raa’alla tavalla muslimienemmistöisen alueen kapinanpoikaset ja ajaa kapinoivat uiguurit uudelleenkoulutusleireille. Odottaisi, että ympärillä sijaitsevat muslimivaltiot tai ainakin siellä asustava äärisiipi nousisivat tukemaan uskonveljiään ja protestoisivat aktiivisesti kiinalaisten toimia.  Naapurimaissa, kuten Afganistanissa ja Pakistanissa, Kiina kuitenkin toimii kaikessa rauhassa yhteistyössä maiden hallitusten kanssa rakentaen infraa ja myötävaikuttaen maiden kehitykseen. Selitys tähän löytyy siitä, että Afganistan ja Pakistan ovat itse sekaisin omista kansalaissodistaan. Siellä ei ole halua eikä voimavaroja aloittaa painostustoimia Xinjiangin uiguurien puolesta. Yhteistyön säilyminen Kiinan kanssa katsotaan tulevaisuuden kannalta tärkeämmäksi. Kaiken lisäksi maissa ollaan helpottuneita Kiinan vahvenevasta hegemoniasta, sillä se saattaa estää USA:n liiallisen vaikutuksen. Kiinalla näyttäisi siis olevan tasapainottava rooli.

…

Kiinalla on projekteja monissa Aasian maissa, myös Lähi-idässä. Arabian kielen opiskelu on viime vuosina esimerkiksi Pekingin vieraiden kielten yliopistossa kasvanut eniten. Jordania on yksi merkittävä kohde

Turkki on mielenkiintoinen tapaus. Erdoganin valtaannousun myötä sen EU-jäsenyysneuvottelut ovat jäissä, mutta maa on kuitenkin Euroopan neuvoston ja Euroopan tulliunionin jäsen. Euroopan sijaan se on kääntänyt katseensa lujasti Keski-Aasiaan. Se onkin luonteva yhteistyön suunta, sillä Turkilla on kielellisiä ja kulttuurillisia yhteyksiä Turkestanin alueella pitkälle Mongoliaan asti.  Japani on yllättäen ollut Kiinan ohella maalle taloudellisena tukena

Keski-Aasiaa vahvistavassa uuden silkkitien hankkeessa on otteensa myös Turkilla ja Iranilla. Kaspianmeren rannikolla Azerbaidzanissa, Turkmenistanissa ja Kazakstanissa on muutama laaja suursatamahanke varmistamassa logistiikkaa myös lounaisen Aasian suuntaan. Turkki on kauttakulkumaana Kaspianmeren seudun energiaputkelle Välimerelle auttaen samalla Eurooppaa vapautumaan liiallisesta Venäjä-riippuvuudesta. Kiinan ohella myös Intialla ja varsinkin Japanilla on parantuneen infran ansiosta kauppa kehittynyt. Turkin kauppavaihto Kiinan kanssa on kaksinkertaistunut vuosien 2007-20116 välillä 27 miljardiin dollariin asti. Turkilla on perinteinen voimavaransa myös vuodesta 1952 peräisin oleva jäsenyys NATO:ssa, joka on sen myötä saanut jalansijansa Aasian turvallisuuspolitiikassa.

Saudi-Arabia on arvaamaton mutta varsin vahva vaikuttaja. Saudeilla on myös suhteet Kiinaan ja maa on hankkinut Kiinasta mm. ohjusjärjestelmiä. Toki USA:lla on vanhastaan maassa vankka asema.

Saudi-Arabialla on parhaillaan meneillään laaja 500 miljardin dollarin rakennustyö. Kyseessä on Neomin kaupunkihanke maan luoteisosassa Kairon lähistöllä, mikä herätti minun kiinnostukseni. Siihen on pantu suuria toiveita teknologiakehityksen ja myös matkailun suhteen. Sen ensimmäisen vaiheen on määrä valmistua vuonna 2025. Kun katsoo kaupungin omia verkkosivuja, paikka tuntuu paratiisilta. Jos tuollaista rakentaa, ei voi olla pahat mielessä.

…

Monia maita voisi vielä käsitellä. Intia jää nyt valitettavasti liian vähälle. Sen Kiina-suhteet eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Intia ei katso suopeasti Kiinan tiivistyneitä suhteita Pakistaniin, kuin myös Afganistaniin ja Iraniin.  mutta suhteiden parantamiseksi Kiina on tehnyt sille myönnytyksiä.  Intia on halunnut todistella Kiinalle omaa taloudellista ja sotilaallista voimaansa. Nyt sinnekin on ovet avattu. Ja aivan kuin lohdutuksena Kiina on toivottanut Intian tervetulleeksi Shanghaissa toimivaan SCO-yhteistyöjärjestöön.

Myös Israelista voi todeta muutaman sanan. Myös se on aktivoitunut viime vuosina. On luotu suhteet paitsi Kiinaan myös Intiaan. Esimerkiksi vuonna 2012 Intian pääministeri vieraili ensi kerran Israelissa.

Australian olen jo yllä maininnut.  Australia on oikeastaan vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan Aasian merkityksen. Matkailu Aasian maista on vilkastunut ja Australia Open -tenniskisa on saanut piristettä, kun sitä on ruvettu markkinoimaan Aasian maihin. Australia on aloittanut yhteistyön ASEANin eli Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön kanssa. Ja sen tavoitteena on luoda yhtenäinen markkina-alue ja kasvuodotukset ovat huomattavat.

…

Tarkastelen seuraavaksi lähemmin Japania ja sen suhteita naapurimaihin. Sitä ennen totean, että Japani vahvana talousmaana on tärkeä vastapaino Kiinan vahvistuneelle hegemonialle. Se tuo tasapainoa pientenkin maiden kansainvälisiin suhteisiin. Esimerkiksi kun Kaakkois-Aasiassa olevassa Laosissa Kiina on ottanut yhä vahvemman otteen, niin Japani on omilla pääomillaan vaikuttamassa, ettei Kiina ota köyhää maata täysin omaan hallintaansa.

Kiinalla ja Japanilla on raskaita muistoja 1900-luvun alkupuolen konflikteista. Nyt kuitenkin Japani on kiinalaisille erityisen kiinnostuksen kohde, mm. japanin kielen opiskelu on noussut huimasti. Toki Japani on  monille kiinalaisille edelleen kuuma peruna ja suhteiden kärjistymistä on vältettävä.

Luovasta perusluonteisesta yhteistyöstä ja kontaktihakuisuudesta Khanna mainitsee korealaiset, japanilaiset ja kiinalaiset nuoret. He pystyvät keskustelemaan toistensa kanssa jonkinlaisella englannilla löytäen myös omista kielistään heitä yhdistäviä tekijöitä. Menneisyyden haamut eivät ole heidän kanssakäymistään hidastamassa.

Japani on tällä hetkellä kehityksen eturintamassa luomassa ja kehittämässä uutta teknologiaa. Kiinnostus Japania kohtaan on muualla Aasiassa nousemassa. Se on ihmisrobottiteknologian (hybrid human robot) kehitystyössä maailman kärjessä, luomassa ihmiskuntaan uudenlaista toimintatapaa. Japani on levittämässä teknologisia innovaatioita ympäri Aasiaa. Khanna on optimisti mutta toivoo samalla, ettei maa sortuisi menneisyyden virheisiin viitaten 1900-luvun loppuvuosiin.

Väestöpoliittisesti se on ravistelemassa vakiintunutta varautunutta asennetta maahanmuuttoon. Se houkuttelee japanilaistaustaisia palaamaan kotimaahansa. Aasialaisväestä on kiinnostunut Japanista. Vuonna 2016 Japanissa asui ennätysmäärä maahan muuttanutta väestöä. Kiinalaistenkin määrä on kasvamassa. Kiinassa japaninkielen opiskelu on elpynyt. Myös seka-avioliittojen määrä on nousussa (mm. Kiinasta, Filippiineiltä, Koreasta). Työvoimasta kasvava määrä on vietnamilaisia, thaimaalaisia ja jopa nepalilaisia. Japanissa vuonna 2020 pidettävät olympialaiset ovat vetäneet huomattavan määrän ulkomaalaisia rakennustyöläisiä. Matkailu on kasvanut. Uudelle business-toiminnalle ja startup-yrityksille on alettu luoda verohelpotuksin parempia toimintaedellytyksiä. Fukuokan kaupunki on tästä hyvänä esimerkkinä. Pelkästään vuonna 2015 on perustettu 2 800 uutta yritystä, Fukuokaa halutaan kehittää Singaporen tyyppiseksi eläväksi IOT-teknologian eli esineiden internet-järjestelmän ”laboratorioksi”.

Toistaiseksi Singapore ja Etelä-Korea ovat vielä Japanin edellä startup-keskuksena, kuitenkin Japanissa on luotu biotekniikan ja farmasian alaan keskittyneitä rahastoja luomaan kehitys- ja yritystoimintaa. PeptiDream on esimerkki uudesta biotekniikkayrityksestä.

Kaikesta kehityksestä huolimatta Japanilla on oma historiansa aggressiivisena imperiumina. Japani on viime aikoina tehnyt työtä tuon imagon poistamiseksi. Se on toiminut USA:n kanssa liitossa ja maat ovat tehneet yhdessä työtä luoden konsultointiapua ja sotilaallista yhteistyötä Intian ja Australian kanssa. Samalla Japani on uudistamassa omaa lainsäädäntöä, jotta saisi enemmän liikkumavaraa. Kiinaan verrattuna se on kuitenkin paljon jäljessä.

TPP eli Tyynenmeren alueen vapaakauppasopimus on yksi erimielisyyttä aiheuttanut asia. Se on toki synnyttänyt tervettä dialogia Japanin ja Etelä-Korean kesken. Japani haluaisi, että Korea liittyisi TPP-sopimukseen. kun taas Korea haluaisi, että Japani liittyisi AIIB-infrastruktuuripankin yhteyteen.

Muutaman lauseen annan myös Pohjois-Koreasta ja sen suhteista veljeskansaansa, mitä mielenkiinnolla seurataan. Eräs eteläkorealainen tuttavani ei kyllä riemastu ajatuksesta, jossa Koreat yhdistyisivät. Se voisi olla talouden kannalta kaoottinen tilanne. Jos nykyhetkeä tarkastellaan, niin Khannan mukaan Pohjois-Korea on naapurimailleen koetinkivi.  Se on arvaamattomuudessaan uhka rauhalle, onhan maalla epäilty ydinohjelmansa kautta olevan suhteita Pakistaniin ja Syyrian Bashar al-Assadiin. Myös Iranin ballistista ohjusohjelmaa ja Venäjän verkkovalvontateknologiaa sen epäillään hyödyntävän.

Pohjois- ja Etelä-Korea ovat kuitenkin etsimässä yhteistä säveltä. Vuoden 2018 olympialaisten yhteydessä otettiin jo lupaavia ensiaskeleita. Venäjän rooli tuolla seudulla on mielenkiintoinen. Tuleeko Trans-Siperian rautatie saamaan jatkoyhteyden Vladivostokista Pjongjangin kautta Etelä-Korean Souliin? Myös Pohjois-Korean kannalta on mielenkiintoista seurata, mihin kasvamassa oleva Venäjän ja Etelä-Korean yhteistyö kehittyy. 

Tehdään yhteenvetoa. Keskinäiseen luottamukseen on pitkä matka. Mikään yksittäinen valtio ei voi päästä mielin määrin hallitsemaan ja ohjaamaan toista valtiota. Mutta yksittäisiin projekteihin keskittynyt alueellinen yhteistyö ei ole poissuljettu. Sen kautta edetään kohti luottamusta. Millekään maalle ei haluta antaa saneluvaltaa. Kukin haluaa pitää kiinni omista oikeuksistaan. Historia on sen opettanut. Myös USA on menettänyt tämän vuoksi asemiaan. Tuoreessa muistissa on USA:n hääräily Lähi-idässä.  Menneisyydestä on siinäkin otettu opiksi.

USA:n suhteen Khanna toteaa kokoavasti, että sen strateginen vaikutus Aasiassa on supistumassa, vaikkakin taloudellinen riippuvuus Aasiasta on kasvamassa.

…

Kirjan eräänlaisena loppukevennyksenä nostetaan esille erinäisiä seikkoja, jotka ovat auttaneet Aasian maita ja kansoja yhdentymään. Tilastot seka-avioliittojen määrän lisääntymisestä ovat siitä yksi merkki. Ksenofobinen nurkkakuntaisuus on ollut ongelma mutta vieraskaunasta on alettu päästä eroon. Aasialaiset ovat löytämässä yhä enemmän toisensa. Myös menneisyys yhdistää. Jo historiallinen silkkitie loi aikoinaan pohjaa kansojen yhteyksille ja uudet projektit palauttavat pitkän muistin. Lisäksi kolonialismin vastustaminen on ollut kansojen yhteinen projekti. Paitsi yhteistä kaunaa se on myös yhdistänyt maita ja kansoja taistelussa itsemääräämisoikeuden puolesta. Siitä halutaan luonnollisesti pitää kiinni. Kaunasta ollaan pääsemässä eroon ja positiivisempia yhteisiä tekijöitä löytyy. Näin kirjan tekijä uskoo.

On erilaista yhteistä ”brändäystä”, jolla Aasiaa tehdään maailmalla tunnetuksi. Siinä suuren kiitoksen ansaitsevat maailmalla suosioon nousseet aasialaistaustaiset henkilöt. Musiikin alueella esimerkkiinä mainittakoon intialainen Ravi Shankar ja israelilainen kapellimestarimaestro Zubin Mehta.  Ruokakulttuurin edistäminen on yksi seikka. Aasialainen keittiö on toki maailmalla tunnettua, nyt maat ovat ruvenneet lainaamaan toisiltaan ruokaperinteitä. Elokuvateollisuudesta Khanna löytää useita esimerkkejä.

Khannan mukaan Aasia on enemmän pesusieni kuin ihmisryhmä. Toisilta imetään vaikutteita. Avautumista on tapahtumassa. Esimerkiksi Neuvostoliitosta irtautuneet Keski-Aasian tasavalloissa siirryttiin latinalaiseen kirjoitusasuun, minkä myötä kanssakäyminen turkkilaisten ja intialaisten kanssa on helpottunut. Afganistanissa televisioon tulee ohjelmia pääasiassa Intiasta ja turkista. niin vaikutteita imetään. Yllä jo mainitsin seka-avioliitot. Työvoiman siirtyvyys on suurta ja sitä myötä ne ovat lisääntymässä. Esimerkiksi vierastyövoimaa paljon vetävässä Singaporessa virallisia kieliä ovat englanti, malaiji, mandariininkiina ja tamili. Yhteydet lisääntyvät. Sekin on menneisyydestä perittyä kosmopolitismia.

Unohtamisen taito (Alice Zeniterin romaani)

Alice Zeniter

Käsittelen vaihteeksi tänä vuonna Suomessa julkaistua romaania. Alkukielinen teos L’art de pertre on ilmestynyt Pariisissa vuonna 2017. Otavan julkaiseman laitoksen on suomentanut Taina Helkamo. Ranskassa teos on ollut ainakin jonkinlainen menestys.

On kai kerrottava, miten olen tällaisen teoksen löytänyt. En ole kovin aktiivinen kaunokirjallisuuden lukija, enkä seuraa erityisemmin nykykirjallisuutta. Kirja osui silmiini poiketessani Helsingin Akateemisessa. Se oli nimenomaan otsikon ansiota. Kävi ilmi, että teos käsittelee ajankohtaista aihetta - maahanmuuttajan kotoutumista. Lisäksi siinä etsitään omia juuria, ollaan perinteiden ristipaineessa. Ja kyse on Ranskan nykykirjallisuudesta, joka on herättänyt kirjailijan kotimaassa kiinnostusta. Ajattelin, että tuon kirjan myötä tutustun myös Ranskaan. Ja samaan kokonaisuuteen liittyy toinenkin minulle vieras aihe: Algerian historia ja sen itsenäistymisprosessi. Lisäksi tekijä on nuorehko nainen.  Siitä muodostui tutustumisen arvoinen yhtälö. En sitä kuitenkaan heti ostanut.  Menin kirjastoon ja kaikki kävi helposti, kun siitä ei ollut varauksia.

Ennen lukemista teoksen otsikko herätti minussa tiettyjä ajatuksia, jotka ovat hyvin kaukana Zeniterin romaanin maailmasta ja kertomisen tyylistä. Mieleeni nimittäin nousivat neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1980) teokset. Suomennetusta tuotannosta tärkein on ilman muuta 1970-luvulla julkaistu Talo rantakadulla.

Trifonov on käsitellyt historiallista muistia, joka on totalitarismin oloissa ihmisiltä kadonnut. On asioita, joista ei puhuta eikä niistä sovi puhua. Tuolloin ne vain ”unohtuvat”. Tajunnassa tilan saavat arkisemmat asiat. Menneisyyttä käsiteltäessä alkaa virallinen tulkinta dominoida ja puuduttaa ihmisten mieliä.

Trifonovin aikana kirjallisuudella ja muullakin korkeammalla kulttuurilla oli aivan erityinen tehtävänä. Kirjallisuuteen saattoi kätkeytyä myös piiloteltua näkemystä, mistä ei julkisesti voinut puhua ja mikä piti osata kätkeä myös sensorin ulottumattomiin. Se antoi kirjallisuudelle erityistä kiehtovuutta.

Trifonovin tuotantoa on kutsuttu kaupunkilaisromaaneiksi, joissa käsitellään ihmisen arkikäyttäytymistä. Elämän arjesta on selviydyttävä, pärjäämisen ja menestyksen tarve saa unohtamaan menneisyyden. Trifonov tuo aikansa karuun todellisuuteen henkilöitä, joiden kautta tuo unohdettu menneisyys herää eloon. Hän ei voinut Neuvostoliiton sensuurin oloissa sanoa asioita suoraan. Mutta kaunokirjallisuus antoi mahdollisuuden tuoda asioita esille pieninä, lähes huomaamattomina siruina. Ne olivat kipinöitä, jotka saattoivat aikanaan sytyttää tajunnan.

Trifonov liikkuu psykologisella tasolla. Historiallinen muisti nousee esiin henkilöiden mielen sopukoista. Se seuraa lukijaa punaisena lankana saaden kosketuksen lukijaan, myös hänen alitajuntaansa.  

Tämä nyt käsiteltävä Alice Zeniterin romaania ei kai kannattaisi Trifonoviin verrata. Zeniter liikkuu aivan eri ajassa ja erilaisessa perinteessä. Romaanissa on eri sukupolven edustajia ja ajattelutavat vaihtelevat sen mukaisesti. Keskeisin henkilö Naïma on nuori nainen, joka alkaa matkallaan Algeriaan kiinnostua isänsä Hamidin suvusta. Siitä syntyy hänen oman identiteettinsä kannalta tärkeä matka. Trifonovin romaaneissa tarvitaan myös joku, joka alkaa avata menneisyyden varjoja unohduksen takaa.  Ylipäänsä Trifonov on pessimistisempi nuoren sukupolven suhteen. Se tuntuu olevan kiinnostunut vain elintason pintakuorrutuksesta. Uusi sukupolvi on hänen teoksissaan menettänyt juurensa. Se elää kuin tyhjän päällä. Neuvostoyhteiskunta oli aikanaan omanlaisensa monikulttuurinen luomus, eri kansallisuuksia sekoittanut soppa. Siinä keitoksessa ei ollut tilaa juurille. Ehkä meidän aikamme ihmiset elävät monella tapaa samanlaisessa pintakulttuurissa mutta aikakausiemme välillä on kuitenkin selvä kuilu.

Yhtä kaikki, Zeniterin Naïma haluaa päästä selvyyteen omista taustoistaan. Siihen häneltä löytyy tahdon voimaa.

Unohtamisen taito kuvaa pääosin kolmen eri sukupolven elämää. Naïman isä Hamid on syntynyt Algeriassa ja hän pakenee perheensä mukana pienenä poikana Algeriasta Ranskaan. Minulle itselleni Hamid on romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö.  Hänen isänsä Ali on algerialainen mutta hän edustaa vähemmistöä, jonka piirissä suhtauduttiin maassa Ranskan siirtomaavaltaan muista positiivisemmin.

Kirjassa käsitellään Algerian itsenäisyystaistelua 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Lukija pääsee näin tutustumaan tuolloiseen Algerian tilanteeseen. Romaani kertoo paitsi Algerian tilanteesta myös Ranskan algerialaisista. Naïma haluaa päästä selvyyteen niistä kipeistä asioista, joista hänen isänsä ei ole halunnut kertoa.

Kirjassa on kyse kansallisesta identiteetistä. Yhteiskunnallista perspektiiviä tuo Ranskan menneisyys siirtomaavaltana. Se käsittelee niitä ongelmia, joita siirtomaavallan loppuminen aiheuttaa. Näkökulma on yksilöissä. Unohtaminen ei aina onnistu. Ja sen lisäksi on vielä perinteitäkin.

Ali kuluu Algerian alkuperäiskansaan kabyyleihin. Kabyylit ovat muslimeja ja kuuluvat osana isompaan ryhmään berbereihin, joita on levittäytynyt laajemmalle Pohjois-Afrikkaan.  Ali menestyy elämässään, hänestä tulee arvostettu oliiviviljelijä. Hän on taistellut II maailmansodan aikana Ranskan riveissä. Kun sitten Algeriassa alkaa taistelu itsenäisyydestä, Kansallinen vapautusrintama FLN aloittaa sodan siirtomaavaltaa vastaan. Ali valitsee kuitenkin väärän puolen ja joutuu pakenemaan Ranskaan. Alkaa kamppailu elämästä. Kotimaassaan vaurastunut Ali ei ole uudessa kotimaassaan enää mitään.

Ali kuului ns. harkeihin. Harkit olivat Ranskan armeijassa palvelleita algerialaisia ja heidän jälkeläisiään. He olivat pettureita ja kotimaassaan heillä ei ollut tulevaisuutta. FLN käytti heitä kohtaan raakaa väkivaltaa. Mutta eivät he olleet Ranskaankaan kovin tervetulleita. He joutuivat kotimaastaan paettuaan Ranskassa piikkilanka-aitojen ympäröimille leireille. Vaikea sieltä käsin oli aloittaa kotoutuminen. Ali joutuu sitten tyytymään tehdastyöläisen halveksittuun asemaan ja elättämään perhettään.

Hamid on perheen esikoispoika, joka on syntynyt Algeriassa ja joka jää tavallaan kahden kulttuurin väliin. Hän on lahjakas ja yritteliäs nuori, joka oppii uuden kielen ja onnistuu pääsemään sisälle ranskalaiseen yhteiskuntaan ympäristön asenteista huolimatta.

Hamid ei halua mukautua vanhempien häneltä edellyttämiin velvollisuuksiin. Hän haluaa irtautua perhesiteistään, mikä johtaa lopulta avoimeen konfliktiin. Hamid hylkää oman kulttuurinsa. Hän ei vietä ramadania. Hän ei halua muistella syntymämaataan.

Sitten Hamid kohtaa elämänsä rakkauden -  Clarissen. Se on lämpimästi kuvattu suhde. Tyttö on ennakkoluuloton asenteissaan. Hän uskaltaa esitellä poikaystävänsä vanhemmilleen näiden muukalaisvastaisista asenteistaan huolimatta. Teos kuvaa hyvin koskettavasti tuon ajan asuinoloja ja monenlaisia arjen ongelmia. Se kuvaa myös Hamidin muutosta. Hän saa rinnalleen itsenäisesti ajattelevan naisen. Suhde yhtäältä vapauttaa Hamidin, mutta se vaatii samalla tältä asenteiden muutosta ja henkistä kasvua. Rakkaus ylittää kaiken. Clarisse ja Hamid avioituvat. Hänen lapsensakin kasvavat täysin ranskalaisiksi. Perheeseen syntyy neljä tytärtä, ei yhtään poikaa. Se on kai kirjailijan luoma ratkaisu. Isän ja pojan suhdetta ei näin pääse syntymään. Jää arvoitukseksi, millaiseksi poika olisi Hamidin valvovan silmän alla kasvanut ja miten hän olisi suhtautunut isän taustoihin.

Sitten Naïma päättää matkustaa Algeriaan. Hän on harkin jälkeläinen ja siksi matkassa on edelleen omat vaaransa. Matka kuitenkin tuo hänelle kysymysten ohella myös vastauksia.

Kirjailija elää hyvin tunnevoimaisessa maailmassa. Tunteet ovat läsnä ja lukijan on niihin helppo eläytyä. Oman mielenkiintonsa siihen tuo historiallinen perspektiivi. Siitäkin huolimatta se on lukuromaani, jonka luulisi kiinnostavan laajaa lukijakuntaa. Löysin netistä muutaman romaania käsitelleen blogitekstin. Niissä arvostetaan juuri kirjan historiallista perspektiiviä. Sen myötä myös tiedollinen puoli avartuu. Joku on arvostellut käännöskieltä, se on paikoin raskassoutuinen, virkkeet ovat turhan pitkiä. En minäkään ole siihen täysin tyytyväinen, mutta ei se lukuprosessia lopulta häirinnyt. Eräitä sananvalintoja kyllä moitin. En tuo niitä nyt esille. Ne tuntuvat vain tilanteissaan todella töksähteleviltä ja siten häiritseviltä. Kyse on slangityyppisistä sanoista.

Eräs seikka on kerrottava. Se saattaa liittyä myös käännöskieleen. Minun oli nimittäin vaikea päästä romaanissa alkuun. Luin ja luin, kunnes huomasin, että en saanut lukemastani otetta. Sitten tein ratkaisun, jota olen kuullut monen modernia kirjallisuutta lukevan käyttävän. Avasin romaanin summittaisesti. Menin suoraan sisälle Hamidin ja hänen poikakaveriensa maailmaan, kun he yrittivät selvitä elämästä asuen ahtaassa poikamiesboksissa. Pojat kävivät naisissa ja elivät iloisesti niukkuudesta huolimatta. Pian tuleekin sitten jo Clarisse vastaan. Niin minun lukuprosessini alkoi. Ja alkuunkin oli sitten jo helpompi palata.

Eräs blogisti toteaa kirjasta, että siinä ei ole varsinaisesti väkivaltakohtauksia. Minulta on kyllä jäänyt yksi suoranaisen raaka väkivaltakohtaus todella elävästi mieleen. Siinä uhri on täysin puolustuskyvytön.  Kyse on ympärileikkausrituaalista, jossa kohteena on Hamid, kun tämä on vielä syntymämaassaan viisivuotiaana pikkupoikana.  Kirjailija on onnistunut kuvauksessaan. Hän tuo esille myös Hamidin äidin Yeman kauhun tunteet. Hän ei ole pelkkä kylmäkiskoinen uskonnollisen perinteen seuraaja, vaan seuraa järkyttyneenä tilannetta, jossa hänen pojastaan halutaan väkisin ”tehdä miestä”.  Se ei voi olla jättämättä poikaan ikuisia traumoja ja alkaa ymmärtää Hamidin aikuisena tekemiään ratkaisuja. 

Laitan tähän loppuun muutaman katkelman tuosta ympärileikkauksesta. Se on kylän yhteinen tapahtuma, joka kestää kaksi päivää. Alussa pojalle syötetään karamellia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän on kylän naisten iloisessa syleilyssä. Pikkupoika on kuin juhlittu sankari.

Kun miehet lähtevät huoneesta, naiset saavat tulla taas sisään. He hukuttavat Hamidin suukkoihin ja kehuihin. He ojentavat pojalle korillisen leivonnaisia, pieniä makeita herkkuja, jotka sulavat kielelle ja tahmaavat sormet, ja Hamid käy silmin nähden riemastuneena niiden kimppuun. Yema katselee poikaansa, ja hänen rintaansa puristaa. Hän tietää, ettei pojalla ole aavistustakaan tuskasta, joka häntä odottaa. Poika iloitsee seremoniasta, koska tietää saavansa sen myötä uuden aseman yhteisössä, mutta toistaiseksi hän ei ole oppinut tuntemaan muuta fyysistä kipua kuin kivikoista ja piikkipensaista saamansa naarmut. Jotain sellaista hän varmaan odottaa tapahtuvan seuraavana päivänä: että hän saa yhden naarmun lisää. Eniten Yema kuitenkin suree sitä, että seremonian jälkeen Hamid ei ole enää lapsi – sukupuoleton olento – vaan mies, tai ainakin poika. Mikä puolestaan tarkoittaa, ettei hän voi enää jäädä äitinsä helmoihin, Yeman hellittäväksi. Hänestä tulee Alin poika, tämän liittolainen ja tulevaisuus. Yema menettää hänet huomenna, lapsensa, joka on vasta viiden.”

Seuraavana päivänä on varsinainen ympärileikkausseremonia. Paikalle saapuu kylässä asuva vanhus, tuon työn tekijä – hadjem, jonka kerrotaan olevan tottunut lasten ja heidän äitiensä itkuun. Hänet otetaan vastaan laulaen. Vanhuksella on mukanaan nyytti, josta löytyy mm. reiällinen lauta, veitsi ja katajansiemeniä..

Isä Ali ja äiti Yema eivät ole tapahtumaa näkemässä:

”Sillä hetkellä kun, veitsi tekee viillon, kumpikaan vanhemmista ei ole paikalla. Pojan on kestettävä miehuutensa ensimmäinen kipu yksin, tai ainakin ilman vanhempiaan. Hamid siirtyy yhden sukulaismiehen käsivarsilta toisille: […] Hadjem levittää pojan jalat ja laskee verta ja esinahkaa varten maahan lautasen, jolla on hiekkaa.”

Sitten päästään asiaan:

”Kun hän tarttuu sormillaan pojan peniksen päähän ja työntää esinahan alle katajansiemenen suojaamaan terskaa, Hamid alkaa parkua suoraa pidäkkeetöntä huutoa. Hän ei enää halua olla mies. Hän kutsuu apuun isäänsä ja äitiänsä. Hän tuntee joutuneensa ansaan: hänen kauniit vaatteensa, ruoka, nauru ja laulu. Kaikki se tähtäsi vain hänen elimensä silpomiseen. Huolimatta siitä, mitä hänelle on kerrottu, hän on varma, että veistä pitelevä vanhus aikoo leikata pois koko elimen, joka on vedetty läpi ympärileikkaajan laudassa olevasta reiästä. (Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Naïma itkee yhä kauhuissaan, kun Hamid ensimmäisen kerran huijaa varastaneensa hänen nenänsä ja esittelee etu- ja keskisormensa välistä kurkistavaa peukalonkärkeään. Tyttären itku palauttaa Hamidin mieleen epämääräisen muiston ympärileikkauksen tuottamasta ahdistuksesta.)

Hamid-poikanen kamppailee setänsä polvella. Tämä ei kykene pitämään poikaa paikallaan ja hän yrittää saada pojan rauhoittumaan. ”Jos rimpuilet liikaa, hän viiltää ohi”, hän sanoo.

”Se saa Hamidin itkemään vain kahta kauheammin. Ulkona odottava Yema haluaisi hyökätä sisään pelastamaan poikansa. Mutta naiset pitelevät häntä. Etkö halua, että pojastasi tulee mies? Myöhemmin, Yema haluaisi sanoa. Hänellä on koko elämä sitä varten. Lopettakaa jo pojan itkettäminen. Ettekö kuule, että hän pelkää? Että hän tarvitsee vielä äitiään?”

”Sisällä vanha hadjem katsoo Hamidia lempeästi suoraan silmiin. - En minä leikkaa kuin pikku palasen, hän selittää.” […]

”Hamid, jonka kasvot ovat kyynelten ja rään peitossa, rauhoittuu hieman. - Tsak, hadjem sanoo hymyillen kuin olisi kertomus hauskankin vitsin.

Hän tekee viillon samalla kuin päästää sanan huuliltaan. Lautasella oleva hiekka imee välittömästi sille roiskahtavan veren ja tummaa alustaa vasten jää vain esinahan palanen kuin juhla-aterialla maahan pudonnut suupala.

Hamidin reaktio on kaksijakoinen: ensin hän toteaa helpottuneena, että suurin osa hänen peniksestään on yhä kiinni hänessä, sitten kipu riiipaisee kuin piiskanisku. Hän haluaisi huutaa uudestaan, mutta hänen setänsä alkavat jo onnitella häntä…”

Kun elettiin islamin kulta-aikaa…

Mennään tuhannen vuoden taakse Lähi-itään, jossa oli alettu täyttää syntynyttä valtatyhjiötä ja sen myötä myös arabiankielinen kulttuuri alkoi kukoistaa. Valtakuntaan rakennettiin uusi pääkaupunki Bagdad, joka nousi nopeasti maailman keskukseksi. Mutta sodan, uuden sivistyksen ja islamin laajenemisen ohessa tuohon aikaan kuului myös herkuttelua ja hekumaa. Valtataistelujen keskellä oli yltäkylläisyydessä eläviä äkkirikastuneita virkamiehiä ja oli myös köyhiä, jotka halusivat päästä kuokkavieraiksi heidän herkkupöytiinsä. Ja oli myös sunneja ja šiioja, uskonnollista kahtiajakoa. Salamurhat loivat ympäristöön pelkoa ja kauhua.

…

Ylen Elävästä arkistosta löytyy tuohon aikaan liittyvä värikäs ja piristävä radioesitelmä vuodelta 1971: Itämailla poltettiin hasista ja mässäiltiin. Siinä Helsingin yliopiston assyrologian ja seemiläisen filologian professori Armas Salonen kertoo muinaisista nautintoaineiden väärinkäyttäjistä, herkkusuista ja salamurhaajista.  Mielestäni se on kiinnostava vertailukohta meidän aikaamme, vaikka kaukana maailman nykymenosta ollaankin.  

Kirjoitukseni pohjautuu tuohon professori Salosen esitelmään. Olen kuitenkin halunnut laajentaa näkökulmaa kuvaamalla tuota aikaa laajemmassa kontekstissa. Noiden aikojen sotahistorian valossa Salosen esitelmän asiat tuntuvat romantiikalta mutta elämässä on aina monta puolta. Yhtäältä nykyisen tiedonsaannin ansiosta ajasta on helppo löytää erilaisia valloitushistorioita. Toisaalta jos keskittyy vaan siihen, jää kulttuurin moninaisuus syrjään. Yhtä kaikki, ollaan samassa maailmassa, jossa tiede edistyi harppauksin ja syntyi mm. Tuhannen ja yhden yön tarinat.

…

Armas Salonen johdattaa radiokuuntelijat noilta ajoilta peräisin olevalla runokatkelmalla: ”Mä kainalossa koraani ja kannu toisen alla/vaellan tiellä kaidalla ja tiellä lavealla/ en ole pahin pakana, en parhain musulmaani...” Sillä vihjataan, että vaikka alkoholi oli koraanissa kielletty, sijaa nautinnoille löytyi.

Salonen ei kuitenkaan kuvaa tuota aikaa islamin tai muhamettilaisuuden aikana, vaan Persian kulttuurin kulta-aikana, vaikka Persiassa valtaa pitänyt sassanidien dynastia oli kaatunut arabimuslimien hyökkäykseen jo 640-luvulla. Salonen sanoo kertovansa seldžukkisulttaanien ajasta, joka käsittää kutakuinkin vuodet 1040 – 1187. Tuolloin Keski-Aasiasta tulleet turkkilaisperäiset seldžukit pitivät valtakuntaa enemmän tai vähemmän käsissään. Islamiin he olivat kääntyneet vuonna 960 ja olivat sunneja.

Salonen on kuitenkin tavallaan oikeassa. Ei tuolloin ollut käsitettä ”islamilainen kulttuuri” edes olemassa siinä tapaa, kuin se on ehkä nyt. Islamin kulta-aika käsitetään nykyisin alkaneen 750-luvulta, kun abbasidit nousivat Lähi-idässä valtaan. Sen katsotaan päättyneen vuonna 1258, kun mongolit tuhosivat pääkaupunki Bagdadin. Mongolit tuhosivat hyökätessään kaiken sen arvokkaan, mitä siihen mennessä oli luotu. Sekä abbasidit että seldžukit olivat kuitenkin tuon kulta-ajan luoneet. Ja he olivat paljolti persialaisen sivistyksen perillisiä. Uutta valtakuntaa ja sen hallintoa rakentaessaan he toteuttivat omaksumiaan periaatteita. Kun valtakunnassa alettiin laajasti kääntää arabiaksi hellenistisen sivistyksen perusteoksia, tuolloin seurattiin Persiassa omaksuttua mallia. Nyt kohdekielenä oli vain arabia.

Euroopasta poiketen tiede ei ollut tuolloin kovin sidoksissa uskontoon. Lisäksi hallinnon rakenne oli Persiaa mukaillen suhteellisen suvaitsevainen. Abbasidi-valtakunnan hallintoon muodostui millet-järjestelmä. Sen taustana oli persialaisperäinen käytäntö kohdella eri ihmisryhmiä heidän omien sääntöjensä mukaan. Sallittiin siis laaja autonomia, eri uskontoja kunnioitettiin, tiedettä ja sivistystä ei rajoitettu. (Korpela 2015, s. 185 - 186.)

Itse asiassa seldžukkien valloittaessa abbasidi-valtakunnan ei muodollinen valta vaihtunut. Entinen kalifi jäi edelleen paikalleen, tosin todellisen valtansa menettäneenä.  Valtakunta jatkoi elämäänsä. Seldžukit aloittivat oman retkensä valloittamalla ensin Pohjois-Persian. Sitten valloitukset laajenivat ja vuonna 1055 he marssivat jo Bagdadiin, jossa kalifi antoi seldžukkien johtajalle Tughril Begille arvonimen ”Idän kuningas”. Edessä oli vielä mm. valloitusmatka Vähä-Aasiaan, nykyisen Turkin alueelle. 

Vallanvaihto oli mutkaton ja tuntuu lähes huomaamattomalta. Itse asiassa turkkilaiset olivat alkaneet saada abbasidien valtakunnassa sijaa jo 800-luvulla, kun keskusvalta alkoi hajota pieniin valta-alueisiin. Niissä valtaa pitivät mutagallibit, joiden etninen, kielellinen ja uskonnollinen tausta oli kirjava. Tuolloin turkkilaisten määrä hallinnossa lisääntyi. (Korpela 2015, 186.) Voi kärjistetysti todeta, että ”omat miehet” olivat päässeet jo soluttautumaan valtakunnan hallintoon.   

Tietoni ovat hatarat, mutta rohkenen päätellä, että persialainen kulttuuri oli vastavoima ahdasmielisemmälle muslimikulttuurille (ks. esimerkiksi täältä ja täältä). Abbasidi-valtakunnan omana kulta-aikana juuri islam myötävaikutti idässä persialaisen ja kreikkalaisen kulttuurin leviämiseen. Islamista tuli tehokas kulttuuri- ja talousverkosto, jota sitoivat yhteen arabian kieli ja pyhiinvaellukset Mekkaan. Arabian kielestä tuli abbasidien työn ansiosta kulttuurin suurkieli. Niin ollen islamin verkosto kehittyi nopeasti.

Kaiken lisäksi abbasidien hallitessa kääntyminen islamiin oli tehty varsin mutkattomaksi. Edelliset vallanpitäjät yrittivät sitä hillitä, koska he olivat asettaneet vierasuskoisille lisäveron. Abbasidit eivät jumiutuneet tällaiseen.

Tässä yhteydessä voi todeta vielä senkin, että tuolloin ei ollut olemassa nykyisen kaltaisia kansallisvaltioita.  Jostakin olen lukenut, että esimerkiksi Persiassa kesti vuosisatoja ennen kuin tavallinen kansa edes huomasi entisen vallan romahtaneen ja uuden vieraan dynastian ottaneen valtakunnan haltuunsa.

Jukka Korpela kuvaa islamilaisen maailman poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää ja hänkin löytää yhteyden Persiaan. Järjestelmä perustui muinaispersialaiseen tapaan klaanirakenteen ja paikallispäälliköiden varaan. Maailmaa tarkoittava sana umma kuvasi kylää ja kyläläisten elinpiiriä, joka muodosti yhden moskeijan toimialueen.  Yksilöt olivat ensisijassa yhteisön jäseniä. Se toi siihen myös moraalisen ulottuvuuden, yksilöllä ei ollut omaa arvoa. (Korpela 2015, s. 185.)

Hasan-i Sabbaah

Assassiinit – aikansa terroristeja

Salonen mainitsee esitelmänsä alkupuolella henkilön nimeltä Hasan-i Sabbāh (1034 – 1124), jota pidetään arabien historian erikoisimpiin kuuluvana persoonana. Hän oli kotoisin Persiasta.  Jouduttuaan nuorena poliittisiin ongelmiin hän perusti šiialaisen salamurhaajalahkon, joka on nimetty johtajansa mukaan assassiineiksi.  Vuonna 1090 hän onnistui saamaan Elbrusista haltuunsa vanhan linnoituksen (Alamut), jonne hän jäi kuolemaansa saakka. Tästä syystä Hasan-i Sabbahista on käytetty myös nimitystä ”Vanhus vuorella”. Hän sai paljon kannattajia ja lahko hallitsi suuria alueita linnoituksen ympäristössä levittäen kauhua kaikkialle arabimaailmaan. Assassiinit pitivät linnoitusta hallussaan reilusti yli sata vuotta, mongolien tuloon saakka. Vasta 1270-luvulla lahko saatiin vaarattomaksi. Tosin on tarinoita, joiden mukaan se jäi elämään vielä senkin jälkeen.

Hasan-i Sabbāh  ja hänen lahkonsa herättivät ympärillään kauhua, koska assassiineja käytettiin ihmisten murhaamiseen. Lahkon nimestä on peräisin monissa kielissä esiintyvä ’salamurhaa’ tarkoittava sana, esim. englannin assassination. Euroopassa lahko sai julman maineensa ristiretkeläisten tarinoiden kautta.(https://fi.wikipedia.org/wiki/Hasan-i_Sabb%C4%81h.)

Assassiinit tulivat erityisen tunnetuksi sen suorittamista seldžukkijohtajiin kohdistuneista murhista. Murhien tekotapa oli raaka. Ne toteutettiin julkisilla paikoilla kuten moskeijoissa ja pyrittiin tällä tavalla saamaan aikaan pelotevaikutusta. Murhat olivat käytännössä itsemurhaiskuja: murhaajat eivät yrittäneetkään paeta vaan antoivat vangitsijoittensa surmata itsensä. Yleensä uhrit olivat sunnimuslimeja, osa hyvin merkittäviä johtohenkilöitä. Toki heidän piikkiinsä laitettiin myös muiden tekemiä salamurhia. Heidät tunnetaan myös murhayrityksistä, yhtenä tunnettuna kohteena oli mm. kurdilainen muslimihallitsija Saladin (1138 - 1193).

Monet assassiineihin liitetyt tarinat periytyvät tutkimusmatkailija Marco Pololta (1254 – 1324), joka väitti vierailleensa assassiinien linnoituksessa Alamutissa vuonna 1273. Näiden todenperäisyyttä on epäilty täysin aiheellisesti, sillä mongolit olivat hävittäneet linnoituksen parikymmentä vuotta aiemmin.

Professori Armas Salonen ottaa radioluennossaan esille salamurhien lisäksi myös toisen Hasan-i-Sabbahiin ja assassiineihin keskeisesti liitetyn asian. Hänen mukaansa Hasanin nimestä periytyy sana hasis. Assasiinien nimi tulisi arabian kielen sanasta ”haššāšīn” (حشّاشين), joka tarkoittaa ’hasiksen syöjää’. Wikipediassa viitataan kuitenkin lähteeseen, joka epäilee tuota etymologiaa ja väittää sanan tarkoittaneen todellisuudessa roskaväkeä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Assassiinit).

Olkoon totta tai ei, taru kertoo, että assassiinit loivat huumeiden avulla paratiisinomaisen ilmapiirin, joka sitten kannusti salamurhaajia omissa toimissaan, kun niiden myötä heitä odotti ”todellinen paratiisi”. Tähän liittyen Salonen kertoo värikkäästi hasiksen valmistuksesta, sen luomista hallusinaatioista ja myös levinneisyydestä arabimaailmassa.

Yleisradion toimittaja tiivistää Salosen esitystä näin:

”Hasis teki olon autuaallisen keveäksi, sai näkemään värit kirkkaampina ja halun nauraa ja laulaa. Hasiksenpolttaja ei kuitenkaan voinut sietää melua, käärmeitä eikä vettä missään muodossa.”

Kiinnostavaa on sekin, kuinka hasiksen käyttäjällä pelko voi nousta huimiin mittoihin. Lasillinen teetä saattoi huumeen käyttäjästä tuntua valtamereltä, johon hän luuli hukkuvansa. Salonen valottaa hasiksen vaikutusta seuraavalla persialaisella tarinalla. Oli kolme matkailijaa, jotka olivat iltamyöhällä tulossa kaupungin portille. Portti oli kuitenkin jo suljettu.  He istahtivat sen luo odottamaan. Yksi otti viinapullon ja alkoi juoda sitä. Toinen alkoi polttaa oopiumia ja kolmas hasista. Ensimmäinen alkoi hetken kuluttua raivota ja halusi rikkoa portin. Toinen kehotti kaikessa rauhassa odottamaan aamuun, jolloin portti kuitenkin varmasti avataan.  Hasiksen polttaja sen sijaan totesi: ”Ryömikäämme avaimen reiästä sisään.”

Salonen kertoo varsin kuvaavasti luolasta, jossa tuota ”harmaan keltaista myrkkypulveria” valmistetaan. Tämä kokemus lienee peräisin esitelmöitsijän omilta tutkimusmatkoilta (käsittääkseni Libanonista):

”Tuntuu kuin astuisi kummitusluolaan. Hajua on vaikea määritellä. Siinä on samalla kertaa miellyttävää ja ällöttävää. Luolassa on niin hämärää, että on vaikeata erottaa miehiä ja naisia, jotka istuvat suuren, sihdillä päällystetyn arkun ääressä. Käsissään heillä on jonkinlainen petkel, joka on valmistettu vanhoista auton renkaista saadulla kumilla. Sillä he hankaavat hampun lehtiä seulan päällä. Luolassa on niin paljon pölyä, että on vaikeata hengittää. Mutta noilla onnettomilla hampun hankaajilla on päässään rättejä ja suu heillä on peitettynä.  Kaikki sairastavat samaa tautia. Heidän pupillinsa ovat supistuneet, silmän sidekalvot tulehtuneet, limakalvot kuivettuneet. Ajan mittaan he saavat kaihin ja jonain päivänä ei aurinko heille enää paista. Huivipäinen työnjohtaja selittää, että hasista ei voida valmistaa koko hamppusadosta, vain naispuoliset kasvit kelpaavat siihen…”

Salonen toteaa, että hasiksen käyttö on ollut itämailla hyvin laajaa Intiaa ja Egyptiä myöten. Sama koskee viiniä. Lisäksi hasis oli tuolloin täysin vapaasti käytettävissä. Hän lainaa arabialaisen historioitsijan kirjoitusta 1500-luvun alusta:

”Niilin tulva oli myöhässä ja kato uhkasi. Hallitsijan vetoomuksesta ihmiset lupasivat pidättyä tyydyttämästä hasisin ja viinin himoaan kolmeksi päiväksi, jotta taivas olisi heille armollinen. Kolmannen päivän lopulla joen vedet alkoivat nousta.”

…

Abbasidit ja Bagdadin perustaminen  

Baghdadin pyöreä kaupunki - Madinat-as-Salam

Abbasidien dynastia nousi valtaan vuonna 750 voitettuaan taistelussa valtaa pitäneet umaijadit. He olivat sunneja, mikä toi luonnollisesti oman jännitteensä heidän levittäytyessään šiiojen alueille. Seuraavana vuosisatana abbasidi-valtakunta eli kulta-aikaansa mutta ja vuosisadan lopulla heidän asemansa alkoi hiipua. Valtasuhteet olivat tuolloin epävakaat ja epäselvätkin, kun ei ollut kyse nykyisenkaltaisista kansallisvaltioista. 900-luvulla abbasidien valta oli supistunut ja rapistunut lähes olemattomiin. Entisen suurdynastian jäänteenä abbasidikalifi oli vain eräänlainen Bagdadiin unohtunut nukkehallitsija. Muodollisesti se sai pitää kalifaattiaan mongolien hyökkäykseen saakka 1200-luvulle. Oli miten oli, abbasidit kuitenkin loihtivat valtakuntansa kukoistukseen, joka säteili sivistystä niin kauan kuin sille annettiin mahdollisuus.

Abbasidien perustaja oli Abu al-Abbas, joka kertoi olevansa profeetta Muhammedin sedän jälkeläinen. Al-Abbas kuoli jo vuonna 754, jolloin valtaan nousi hänen veljensä Abu al-Mansur. Valtakunnassa nousi paljon kapinoita ja valtataistelua mutta al-Mansur kykeni voittamaan vastustajansa (v. 762) ja alkoi rakentaa dynastiaansa.

Kalifi al-Mansur päätti ensi töikseen löytää paikan uudelle pääkaupungille. Hän löysi sopivan paikan Tigris-virran varrelta Mesopotamiasta.  ”Siitä oli tuleva rauhanajan metropoli sekä sota-aikojen linnoitus ja turva.” Niin vapaasti suomennettuna kirjoitetaan Saudi Aramco world –julkaisun artikkelissa vuonna 1962. Miksi piti rakentaa uusi, kun vanhoja oli riittävästi tarjolla? Artikkelin mukaan al-Mansur vastasi näin:

”Me abbasidit olemme tuore dynastia. Olemme syrjäyttäneet umaijadit, mutta emme voi olla turvassa heidän syyrialaisessa pääkaupungissaan Damaskoksessa. Meidän on tultava lähemmäksi oman voimamme persialaista alkulähdettä.” 

Umaijadit olivat siirtäneet valtaan noustuaan pääkaupungin Medinasta Damaskokseen, koska heidän suurimpana tukenaan olivat olleet syyrialaiset.  Turvallisuustekijät olivat tärkeänä perusteena abbasidikalifilla vältellä Damaskusta.  Toisaalta hänen oma henkinen kotinsa, Persia, oli valinnan myötä lähempänä.

Uusi pääkaupunki oli ihanteellisessa paikassa Tigrisin mutkassa, muinaisesta Babylonista noin 80 km koilliseen. Se oli valtakunnassa keskeisellä paikalla, mikä loi hyvät edellytykset sen kehittymiselle suureksi kaupalliseksi ja kulttuuriseksi keskukseksi. Länsipuolella sijaitsi muinainen kreikkalainen Seleukeia.  Kuitenkin tärkein vahvistava tekijä oli Persian puolella.  Vain 35 kilometriä kaupungista etelään oli sijainnut persialaisen sassanidien dynastian pääkaupunki Ktesifon, joka oli ollut vielä 500-luvulla maailman suurin kaupunki mutta joka tuhottiin muslimien hyökkäyksessä vuonna 637.

Kaupunkia suunniteltiin huolella. Al-Mansurin ajatus oli, että kaupungin pitää olla pyöreä. Hän oli tieteen tuntija, Eukleideen suuri ihailija ja perusti ajatuksensa Eukleideen geometrian oppeihin. Kaupungista piti tulla komea ja sitä varten hankittiin rakentajiksi valtakunnan kyvykkäimmät miehet.

Guardian-lehdessä on melko tuore artikkeli kaupungin perustamisesta: http://www.theguardian.com/cities/2016/mar/16/story-cities-day-3-baghdad-iraq-world-civilisation. Sen mukaan Pyöreän kaupungin rakennustyöt aloitettiin 30. heinäkuuta vuonna 762. Se oli päivä, jonka astrologit olivat katsoneet töiden alulle suotuisaksi. Juhlallisuuksien aluksi rukoiltiin Allahia ja sitten Al-Mansur muurasi juhlallisesti ensimmäisen kiven ja määräsi rakentajat työhönsä.

Abbasidien aikana pyöreää kaupunkia kuvattiin nimellä Madinat-as-Salam (”The City of Peace”, ”Rauhan kaupunki”). Siellä sijaitsi kalifin asunto ja palatsikaupunki. Siitä tuli kalifaatin uuden pääkaupungin sydän. Valmistuttuaan pyöreä kaupunki nostatti ihastusta ja ylistystä. Yllä mainitun Guardianin artikkelin mukaan arabialainen kirjailija al-Jahiz (776 – 868) ylisti myöhemmin kaupunkia, että oli nähnyt maailmalla paljon kaupunkeja, muttei ollut nähnyt mitään saman lailla symmetristä ja korkeuksiin kohoavaa. Sen pyöreä muoto ihastutti ja ulkonäöstä todettiin, että ”se oli kuin multaan valettu”.

Kaupunki nousi muutamassa vuodessa ja kehittyi sitten kukoistukseensa, ehkä maailman mahtavimmaksi kaupungiksi (ainakin Kontantinopolin jälkeen).  Itse asiassa on arvioitu( täältä lukemani tiedon mukaan), että Bagdadista tuli maailman suurin kaupunki pian perustamisensa jälkeen ja pysyi siinä asemassa aina vuoteen 930 asti (jolloin sen olisi syrjäyttänyt espanjalainen Cordoba). Siellä arvellaan asuneen parhaimmillaan yli miljoona ihmistä. Monet Tuhannen ja yhden yön tarinoihin sisältyvät sadut sijoittuvat juuri tuohon aikaan.

Pyöreän kaupunki tuhoutui 1200-luvulla mongolien hyökkäyksessä. Viimeiset jäljet al-Mansurin Pyöreästä kaupungista tuhottiin vuonna 1870, kun ottomaanien reformistihallitsija Maidhat Pasha  hävitytti modernisointi-innostuksessaan arvokkaan kaupungin muurin.  Kaupungin sielu kalifi al-Mansur nousi uudelleen esille vuonna 2005, kun Bagdad joutui pommitusten kohteeksi. Alla olevassa kuvassa nostetaan raunioista abbasidien toisen kalifin muistomerkkiä.

Al-Mansurin muistomerkkiä nostetaan raunioista pommitusten jäljiltä vuonna 2005

…

Abbasidien merkittävimpinä kalifeina mainitaan seuraavat kolme nimeä, jotka liitetään tiiviisti abbasidi-valtakunnan kulta-aikaan.

-          Al-Mansur, joka sai surmansa vuonna 775 matkalla Mekkaan.

-          Harun al-Rashid  (al-Rašid), joka hallitsi valtakuntaa vuosina 786 – 809. Hänet tunnetaan myös laajoista diplomaattisuhteistaan ympäri maailmaa. Hän on tullut tunnetuksi myös siitä, että esiintyy Tuhannen ja yhden yön tarinoissa.

-          Al-Mamun oli al-Rašidin poika, joka nousi koko dynastian johtoon valtataistelun jälkeen vuonna 813 ja pysyi vallassa vuoteen 833 asti. Ehkä eniten juuri hänen aikanaan Bagdadista kehittyi maailman sivistyksen keskus.

Ei tuo kulta-aikakaan sujunut ihan kuin unelmissa. Sotaa ja valtataistelua käytiin jatkuvasti, Veri roiskui ja eikä ihmishenkeä arvostettu. Uusia dynastioita luotiin. Vallanpitäjät pitivät asemastaan kiinni kovalla kävellä. Mutta valtakunta edistyi, sivistys ja kulttuurielämä jatkoi voittokulkuaan.

Viisauden talo - Bait al-hikmah

 

Bait al-hikmah

Bagdadiin perustettiin eräänlainen tiedekeskus ”Viisauden talo” (Bait al-hikmah), johon kerättiin kirjallisuutta ja jossa tunnetut oppineet ja kääntäjät työskentelivät kalifin ja ylimysten tuen turvin. Merkittäviä aloja olivat lääketiede, maantiede, matematiikka, astronomia ja mekaniikka. Jukka Korpelaa lainaten (s. 186) antiikissa kukoistanut luonnontieteiden harrastus jatkui islamin maailmassa, kun taas kristillisessä Euroopassa se kuihtui. 

Viisauden talon perusti jo 760-luvulla kalifi al-Mansur. Se syntyi määrätietoisen työn tuloksena. Alussa ei ollut omaa rakennusta, vaan kalifi kutsui tiedemiehiä ja kääntäjiä työskentelemään omaan kirjastoonsa.  Myöhemmin rakennus valmistui pyöreään kaupunkiin.

Kalifi al-Mansur palkkasi merkittäviä tiedemiehiä työskentelemään siellä ja osoitti runsaasti varoja kuninkaallisen kirjaston muodostamiseen sekä johtavien tieteellisten teosten kääntämiseen kreikasta, hindistä ja persiasta arabian kielelle. Kalifi itse oli erityisen kiinnostunut filosofiasta ja tähtitieteestä. Osa tutkimuksesta tehtiin hänen aloitteestaan. Hän esimerkiksi kehotti määrittämään maapallon läpimitan.

Tavoitteena oli saada käännettyä arabiaksi mahdollisimman paljon tieteen käsikirjoituksia ja luoda sen myötä kirjastosta todellinen tieteellisen tutkimuksen keskus. Siellä oli tutkijoiden ja kääntäjien työskentelytiloja, kirjansitomo ja observatorio. Tämä johti suoranaiseen hellenismin renessanssiin.

Tutkimuskeskus eli suurinta kukoistuskauttaan kalifi al-Mamunin kaudella (813 - 833). Se on suorassa yhteydessä itse abbasidien valta-asemaan, sillä tuolloin myös heidän dynastiansa oli valtansa huipulla. Al-Mamunin jälkeen dynastia alkoi jatkuvien valtataistelujen myötä taantua.

Al-Mamunia seurasivat kalifeina al-Mutasim (833 – 843) ja al-Wathiq ( 842 – 847). Heidän aikanaan ”Viisauden talo” jatkoi vielä kukoistustaan, vaikka he pysyivät toisin kuin kolme edeltäjäänsä tutkimuskeskuksen toiminnasta erillään. Sen sijaan seuraavan kalifin aikana tapahtui muutos huonompaan. Kalifiksi nousi al-Mutawakkil (847 – 861), joka piti kreikkalaisen filosofian levittämistä islamin vastaisena. Kalifi ei ollut kiinnostunut tieteestä ja hän teki pesäeroa rationalismiin. (https://en.wikipedia.org/wiki/House_of_Wisdom .)

Tutkimuskeskus kuitenkin jatkoi toimintaansa vuosisatojen ajan. Se tuhoutui vuonna 1258, kun mongolit hävittivät Bagdadin. Kirjasto tuhottiin perusteellisesti, eikä Bagdad enää pystynyt saamaan takaisin tiedemaailman keskeistä asemaansa.

...

Abbasidi-valtakunnan tila oli 900-luvulla epäselvä. Tuntui että siellä toimi yhtä aikaa myös muita dynastioita, kuten iranilaiset šiiamuslimeja edustavat buijidit. Heidän luomansa dynastia kuitenkin lakkasi olemasta, kun seldzukit valloittivat alueet 1000-luvulla. Ja vakavana uhkana abbasideille olivat myös Pohjois-Afrikkaan siirtyneet šiialaiset fatimidit.

Päätän abbasidien käsittelyn myönteiseen seikkaan. Abbasidien aikana Kaspianmeren ja Kaukasian kauppatiet kehittyivät ja Volgan turkiskauppa kasvoi huomattavasti, mikä laajensi islamilaisen kulttuurin aluetta pohjoiseen. Lisääntynyt kauppa aloitti myös viikinkiretket itään.  Volgan kauppatie pysyi tärkeänä uudelle ajalle saakka.

 

Seldzukkisotilas

Seldžukit

Seldžukkien saapuminen mullisti monella tapaa tilannetta Lähi-idässä ja myös nykyisen Turkin alueella Vähä-Aasiassa, jota Bysantti piti hallussaan 800- ja 900-lukujen vaihteessa saavuttamiensa sotilaallisten voittojen jälkeen.

Kerroin jo yllä, että vuonna 1055 Seldžukkien sotapäällikkö Tughril Beg valtasi Bagdadin ottaen itselleen sulttaanin arvon. Kalifaatti oli siis edelleen abbasidien hallussa ja näin ollen ainakin muodollisesti elettiin heidän valtansa alla. Vuonna 1063 sulttaaniksi tuli Tughril Begin veljenpoika Alp Arslan (1022 – 1072). Hän loi seldžukkien suurvallan yhdessä visiirinsä, valtiomiehenä ja filosofina kunnostautuneen Nizam al-Mulkin (1018 – 1092)kanssa. Lähteistäni päätellen visiirin ansio tässä tehtävässä on ollut hyvin merkittävä.  

Alp Arslan ja hänen poikansa ja samalla seuraajansa Malik Šah I (Meliksah; 1055 – 1092) loivat erinomaisen hallitun, jättimäisen valtakunnan, joka ulottui Keski-Aasiasta Iranin kautta Irakiin, ja jossa oli kauppareittejä ja komeasti koristeltuja moskeijoita. Malik Šah I:n aikana luotiin paljon koraanikouluja, joissa mm. koulutettiin tulevaa hallintoeliittiä. Tuolloin elettiin seldžukkien kulta-aikaa. Heille suurena uhkana olivat assassiinit, jotka terrorisoivat aluetta salamurhin. Malis Šah I:n kuoltua seldžukkien valtakunta romahti valtataistelujen myötä. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Iranin_historia , https://fi.wikipedia.org/wiki/Seld%C5%BEukkien_valtakunta.)

Malik Sah I (Meliksah)

Pannaan merkille myös seldžukkivallan Bysantille aiheuttama romahdus. Vuonna 1071 Alp Arslanin joukot aiheuttivat Manzikertin taistelussa Bysantille rajun tappion. Sen myötä Bysantti menetti seldžukeille suuria alueita. Seuraavana vuonna  Alp Arslan sai surmansa ja sulttaaniksi nousi hänen poikansa Malik Shah I. Visiiri Nizam al-Mulk jatkoi edelleen keskeisenä toimijana. Malik Shah I:n kuoltua 1092 epäselvissä oloissa seldžukkien valtakunta joutui kaaokseen.  Alueelliset hallitsijat nousivat sotaan toisiaan vastaan. Tuo epävakaus vain lisääntyi ensimmäisen ristiretken alkaessa. Vuonna 1095 Bysantin keisarin avunpyynnön jälkeen Rooman paavi Urbanus II julisti sodan, jotta Pyhä maa saataisiin vallattua muslimeilta takaisin. Ensimmäisessä maataistelussa (Dorylaem) ristiretkeläiset saivat voiton, samoin sitä seuranneessa Jerusalemin piirityksessä. Muslimivalta murtui laajoilla alueilla Syyriassa ja Palestiinassa. Myöhemmin 1100- ja 1200-luvuilla ristiretkeläisten perustamat linnakkeet kukistuivat yksi toisensa jälkeen.

Omar Khaijam

Palaan professori Armas Salosen radioesitelmään. Vaikuttajista kulttuurin saralta Armas Salonen mainitsee persialaisen runoilijan Omar Khaijamin (1048 – 1131). Tässä esittelen häntä wikipedian artikkelin pohjalta. Paitsi runoilija hän oli myös matemaatikko ja tähtitieteilijä. Khaijam opiskeli erään ajan tunnetuimman tiedemiehen, Muhammad Mansurin johdolla. Kaksi muuta Mansurin oppilasta, joiden kanssa Omar ystävystyi, olivat tuleva mahtava visiiri Nizam al-Mulk ja assassiinien perustaja Hassan-i Sabbah (!), jotka ovat yllä jo tulleet mainituiksi.

Omar otti lisänimen Khaijam (teltantekijä) nähtävästi isänsä ammatin kunniaksi. Hän tuli huomatuksi arabiankielisillä matemaattisilla tutkimuksillaan, jonka johdosta hallitsija määräsi hänet suorittamaan laajoja tähtitieteellisiä tutkimuksia sekä uudistamaan kalenterin. Matemaatikkona Khaijam tutki muun muassa kolmannen asteen yhtälön ratkaisemista. Omaria pidettiin yleisesti uskonnollisesti harhaoppisena, ja hänen asemansa heikkeni entisestään suosija Nizam al-Mulkin tultua murhatuksi vuonna 1092. Toivo Lyyn suomentama kokoelma Teltantekijä (1949) sisältää valikoimat Teltantekijän lauselmia (1929) ja Omarin malja (1942).

Kulinaristien ja kuokkavieraiden paratiisissa

Lopuksi siirryn Salosen esitelmän makeimpaan osioon. Huomattavan osan luennostaan Armas Salonen omistaa arabialaisten herkuttelulle. Elintason kasvaessa arabit oppivat vatsanpalvonnan ja ylensyönnin. Haluttiin pois entisestä elämäntavasta. Ennen valloitussotia tavalliset muslimit elivät ja myös söivät hyvin vaatimattomasti.  Normaali ruoka-annos koostui Salosen mukaan ruokaöljyyn kastetusta leivästä. Köyhyydessä eli toki edelleen suuri osa väestöstä. Turhautuneisuutta lie kokeneet hekin ja lohtua etsittiin erilaisista stimuloivista aineista, kuten hasiksesta.

Kun islam laajensi voittokulkuaan Persian lahdelta Atlantin valtamerelle, maailmankatsomus laajeni. Alettiin jäljitellä muun maailman elämää. Köyhät pysyivät luonnollisesti edelleen köyhinä, mutta rikkaiden - kuten virkamieskunnan - määrä kasvoi. Ei leikitty vaatimatonta eikä pidetty kynttilää vakan alla. Oma asema ja arvo piti näkyä ulospäin.

Nälästä ja köyhyydestä siirryttiin valloitusten myötä toiseen ääripäähän. Arabit oppivat vatsanpalvonnan ja ylensyönnin. Yltäkylläisyys alkoi laajeta ja siitä halusivat saada köyhemmätkin osansa.

Muun kulttuurin ja tieteen ohessa myös kulinarismi aloitti voittokulkunsa. Noina vuosina syntyivät ja kehittyivät useat itämaiset herkut. Opittiin myös kirjoittamaan keittokirjoja. Herkuttelijoille syntyi ruokalistoja vuoden jokaiselle päivälle. Seuraelämään kuului runsas syöminen. Rikkaat kilpailivat siitä, kuka pystyy tarjoamaan kaikkein kalleimman aterian. Elämä täyttyi runsaasta syömisestä. Päivittäin saatettiin syödä jopa kymmenen kertaa. 

Aterioidessa ei enää keskitytty pelkkään ruokaan. Ylitsevuotavat koristelut tulivat ruokailuun mukaan. Ruokalajit ja leivonnaiset valmistettiin eläinten ja ihmisten muotoisiksi tai niissä jäljiteltiin hedelmiä. Ruokasaliin tuotiin voimakkaita tuoksuja. Aistillisuuteen eivät pelkät makunautinnot enää riittäneet. Mielikuvituksen annettiin lentää valtoimenaan.  Ruokapöytä täyttyi hulppeista torneista ja linnoituksista. Runoilijat ylistivät lipevin kielin noina aikoina luotuja makeita herkkuja. Monet niistä kuuluvat myös nykypäivän juhla- ja tunnelmahetkiin.  Ja ylipäänsä noihin aikoihin palautuvat nykyisin kovassa maineessa olevat itämaiset keittiöt.

Bagdad oli Salosen mukaan noihin aikoihin täynnä sokerileipomoita, joissa todellakin keksittiin mitä mielikuvituksellisimpia herkkuja.

Myös ruokalajien nimissä annettiin mielikuvituksen virrata.  Salonen toteaa, että moni leivonnainen oli jostain syystä saanut nimensä tuomarin mukaan. Tästä esimerkkinä Salonen mainitsee ”ylettömästi sokeroidut pistaasipähkinät”.  Sotamarsalkka Muhallabia tunnetaan vielä tänäkin päivänä muhallabiasta, joka on maitoon keitetystä riisistä valmistettu jälkiruoka.

Muhallabia

Bagdad oli tuolloin myös ruokakulttuurin ehdoton makutuomari, jossa luotiin myös lukuisia keittokirjoja. Sinne alkoi virrata ihmisiä paremman elämän toivossa. Yksi tärkeä vetovoima oli juuri nuo yllä mainitut herkut.

Kukin aikakausi luo omat hyväksikäyttäjänsä, niin tuolloinkin. Provinsseista alkoi virrata Bagdadiin ”iloisia veikkoja”, joilla oli ihmeellinen kysy haistaa paikat, joissa syötiin ja juotiin hyvin. He olivat täysin varattomia miehiä, joiden ainoana ansiopuolena oli se, että he osasivat naurattaa ja huvittaa rikkaita. He muodostivat ammattikunnan joita nimitettiin osuvasti ”kuokkavieraiden veljeskunnaksi”. He osasivat käyttää taitavasti hyväkseen arabialaista ikivanhaa vieraanvaraisuuden lakia, jonka mukaan ketään, joka on tullut pyytämään apua, ei saa karkottaa pois, vaan hänelle on annettava ruokaa ja juokaa. Heistä kirjailijat sepittivät hauskoja juttuja. Professori Armas Salonen lukeekin niistä esitelmänsä lopuksi yhden, jota hän pitää hauskuuden lisäksi myös oivana satiirina. Se kertoo, miten erilaiset tyhjäntoimittajat ja kulkurit - niin kuin Salonen heitä kutsuu – pääsivät nauttimaan Bagdadin ruokapöydistä. ”Koraani, joka kehottaa antamaan kerjäläiselle almun, oli heille keppihevosena heidän ratsastaessaan sillä kuokkavieraana pitopöydästä toiseen.”

 

Mongolit hyökkäävät

LÄHTEITÄ:

Korpela, Jukka: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus 2015.

Parker Philip: Maailmanhistoria. Suom. Tapani Lahtinen. Readme.fi. (ei julkaisuvuotta näkyvissä)