Notre Dame ja Osip Mandelštam

En ole koskaan käynyt Pariisissa ja tuskin käynkään. Yhtä kaikki nyt tulipalon vuoksi julkisen huomion kohteeksi noussut Notre Dame on tehnyt minuun vaikutuksen. Arkkitehtuuriltaan katedraali edustaa mykistävän komeaa goottilaista tyyliä. Siellä on upeasti soivat urut, joita olen valitettavasti voinut kuunnella vain äänitteiden kautta. Uutiset tulipalosta järkyttivät.  Kirkosta minulla on kunnioittavia mielikuvia ehkä jopa lapsuudesta saakka. Matkamuistelmia ei siis ole, mutta olen muistanut kyllä useimmiten kysäistä Pariisin kävijöiltä, onko siellä tullut poikettua.

 Olen viime päivinä syventynyt venäläisen runoilijan Osip Mandelštamin (1891-1938) elämään ja tuotantoon. Ikäviä uutisia lukiessani mieleen nousi eräs hänen Notre Damea käsittelevä nuoruuden aikainen runonsa. Mandelštam opiskeli jonkin aikaa Pariisissa Sorbonnen yliopistossa ja runo on peräisin noilta ajoilta.

Runo noudattaa akmeismin periaatteita. Se oli runoudessa 1910-luvulla symbolismin vastapainoksi noussut suuntaus, jossa korostetaan konkretiaa ja vältetään kaikenlaista mystifiointia ja epämääräiseen henkiseen oivallukseen pohjautuvia elämyksiä. Runossa periaatteena on käsitellä konkreettisia havaintoja, sen kuvakieli on selkeää. Runoilija ei ollut mikään yliluonnollinen näkijä, vaan lähinnä käsityöläinen.

Akmeistisissa runoissa otsikkona on usein jokin paikka. Sen mukaisesti myös tämäkin runo on nimeltään pelkkä NOTRE DAME, latinalaisin aakkosin kirjoitettuna. Itse runo on luonnollisesti kirjoitettu venäjäksi.  Käsittelen runoa ja sen suomenkielistä versiota alempana tarkemmin, mutta kuvaan sitä nyt johdannoksi muutamalla sanalla. Siitä on kaikki uskonnollisuus riisuttu. Huomion kohteena on kirkon arkkitehtuuri ja myös kulttuurihistoria. Lopussa on rinnastus kirjoittajan omaan runoilijan persoonaan. Metaforia ja yllättäviä vastakkainasetteluja se toki sisältää.  

Etenen hieman pitemmän kaavan mukaan ja esittelen aluksi runoilijan. Mandelštam syntyi Venäjän keisarikunnassa ja kuoli Neuvostoliitossa. Hän oli Puolan juutalaisia ja syntymäpaikka oli Varsova, joka oli tuolloin Venäjän imperiumin aivan länsirajalla. Kuolema tapahtui sitten neuvostoterrorin vuosina aivan kommunistisen imperiumin itärajalla Vladivostokissa sijainneella siirtovankileirillä. Sitä mitä noiden vuosien välillä tapahtui, jätän nyt tarkemmin käsittelemättä.  Rajoitun vain muutamiin seikkoihin. Osip Mandelštamin isä oli taitava käsityöläinen, kielitaitoinen mies ja Schillerin runouden ystävä.  Poika Osip peri isältään kiinnostuksen lyriikkaan. Perhe muutti 1890-luvulla pian pojan syntymän jälkeen Pietarin lähelle Pavlovskiin ja sieltä tie vei itse pääkaupunkiin. Vuonna 1905 Pietarissa yritettiin vallankumousta, joka verisesti torjuttiin. Kapinamielialat nousivat ja nuoriso meni mukaan. Perheen isä oli itse juutalaisvastaisen tsaarihallinnon vastustaja. Perheen äiti oli kuitenkin huolissaan pojan kehityksestä.  Kun Osip sai kouluopintonsa vuonna 1907 päätökseen, äiti lähetti pojan tätä suojellakseen länteen opiskelemaan. Näin ollen Osip Mandelštam opiskeli vuosina 1908-1910 Pariisissa ja myös Saksassa Heidelbergin yliopistossa. Hän oleskeli noina aikoina myös ainakin Sveitsissä ja Italiassa.  Vuonna 1910 hänen oli palattava takaisin kotiin. Isä oli intomielinen juutalainen, mutta pojalla ei ollut syntyperänsä vuoksi pääsyä Pietariin eikä hän voinut saada kiintiöiden vuoksi saada opiskeluoikeutta Pietarin yliopistoon. Nuorukainen ratkaisi ongelman käymällä Viipurissa, jossa hän otti metodistipastorilta kristillisen kasteen. Isä ei ratkaisusta pitänyt mutta pojalle avautui opiskelijapaikka Pietarin yliopistoon. Osip Mandelštam perusteli ratkaisuaan todeten, että hän ei ottanut vastaan kristinuskoa vaan kristillisen kulttuuriperinnön.

Runous oli kiinnostanut Mandelštamia jo lapsesta ja tuo kiinnostus vain syveni varhaisina opiskeluvuosina Keski-Euroopassa. Pariisissa hän tutustui runoilija Nikolai Gumiljoviin, ja Pietariin palattuaan ystäväpiirin tuli lisäksi mm. Anna Ahmatova ja myöhemmin myös Marina Tsvetajeva. Mandelštam oli alussa kiinnostunut symbolistisesta lyriikasta, mutta sitten akmeismi vei mukanaan. Hän kuului sitä harrastaneeseen runoilijoiden työpajassa.  Hänen vuonna 1912 kirjoittamansa Notre Dame edustaa tuota suuntausta. Runoon liittyy läheisesti myös toinen kirkkorakennusta kuvaava runo – Hagia Sofia (Айя-София), jossa siis kuvataan Istanbulissa sijaitsevaa muinoin kirkkona toiminutta rakennusta ja sen historiaa.

Mandelštamin esikoiskokoelma ilmestyi vuonna 1913. Se oli nimeltään ”Kivi” (Камень). Nuo yllä mainitut runot tulivat kokoelmaan mukaan.  Annan kuitenkin pienen varauksen, sillä eräiden tietojen mukaan ne sisältyivät vasta vuonna 1916 ilmestyneeseen toiseen painokseen.

Mandelštam koki tuolloin runoilijan työnsä – karkeasti sanottuna - enemmänkin käsityöläisenä. Myöhemmin vallankumouksen koittaessa ja 20-luvulle tultaessa runoilijan tyyli muuttui. Hän luopui ulkopuolisen tarkkailijan roolistaan ja hän alkoi mennä enemmän itse mukaan tapahtumiin. Hän alkoi olla enemmän kokija, jolloin myös rakkauden teemat tulivat runouteen mukaan.

1920-luvun alussa ilmestyneessä Tristia-kokoelmassa on jo toisenlainen henki. Sen nimiruno kirjoitettu vuonna 1918. Kun Kivi-kokoelmassa perustana on järjestys, Tristiassa pintaan nousee kaaos. Järjestystä ei enää ole. (Lähteenä on mm. Oleg Lekmanovin luento.) Tristia-runo löytyy suomennettuna kokoelmasta Kivitauluoodi (ks. alla).

…

Alkuperäinen runo Notre Dame on luettavissa täällä. Kopioin sen kuitenkin oheen. Englanninkielisiä käännöksiä on useita. Valitsen tähän tämän version.  Sekin avautuu klikkaamalla, jätän sen kopioimatta. Siellä sekä alkuperäinen että käännös on myös kuultavissa.

Runon on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Se löytyy kokoelmasta Kivitauluoodi (Tammi 1997). Mandelštamin lyriikka on vaikeaselkoista, lukija ei saa useinkaan otetta sen metaforisuudesta. Itse olen usein pulassa hänen runoihinsa tutustuessani.  Lyriikan kääntäminen on ylipäänsä vaikeaa, lähes mahdotonta. Mandelštamin parissa suomentajan on mentävä syvälle runoilijan maailmaan. Mikkola on selviytynyt työstään niin hyvin kuin se on mahdollista. Mielelläni olisin nähnyt Notre Damen rinnalla suomennoksen myös Hagia Sofiasta.

Laitan oheen myös oman käännösversioni. Teen sen kykyni tuntien epäröivin mielin. Lisäksi tunnustan, että olen käyttänyt apuna Mikkolan versiota. Mandelštamilla oli tapana muokata runojaan jatkuvasti. Saattaa olla, että Mikkolalla on ollut käytössään toinen versio. Kyse on yhdestä sananvalinnasta, joka eroaa mitättömän vähän minun käyttämästäni. En viitsi sitä kohtaa nostaa tarkemmin esille.

Notre Damen runomittana on käytetty kuusipolvista jambia. Runomitassa on kyse runon rytmistä, painollisen ja painottoman tavun vaihtelusta. Kuusipolvinen jambi on nimenomaan Notre Damessa kuitenkin verrattain vapaa. Kysehän on painollisen ja painottoman vaihtelusta ja sen mukaisesta rytmistä. Notre Damessa painoton osa voi sisältää kaksi tavua. Kyse on ns. pyrrhikuksesta.

Suomennoksissa ei runomittaa voi voi välittää. Loppusointu ei nykysuomeen istu. Kääntämisestä tulee ylivoimaisen työlästä ja lopputulos on torso.  Suomennoksen lukijat jäävät monilta osin paitsi alkuperäisen runon soljuvaa poljentoa. Runon rytmi täytyy välittää toisin keinoin. Mikkolan suomennoksista löytyy sisäistä rytmiä. Siksi en halua omia versioitani rinnastaa hänen tuotoksiinsa. Otan niitä vain esille, antaakseni runosta hieman monipuolisemman kuvan. Sen vuoksi on hyvä verrata myös englanninkielisiin versioihin.

…

Alkuperäinen runo:

NOTRE DAME

Где римский судия судил чужой народ —

Стоит базилика, и — радостный и первый —

Как некогда Адам, распластывая нервы,

Играет мышцами крестовый легкий свод.

Но выдает себя снаружи тайный план,

Здесь позаботилась подпружных арок сила,

Чтоб масса грузная стены не сокрушила,

И свода дерзкого бездействует таран.

Стихийный лабиринт, непостижимый лес,

Души готической рассудочная пропасть,

Египетская мощь и христианства робость,

С тростинкой рядом — дуб, и всюду царь — отвес.

Но чем внимательней, твердыня Notre Dame,

Я изучал твои чудовищные ребра,—

Тем чаще думал я: из тяжести недоброй

И я когда-нибудь прекрасное создам...

…

Mikkolan suomennos kokoelmasta Kivitauluoodi:

Notre-Dame

Missä Rooman tuomari tuomitsi vierasta kansaa,

kirkko seisoo nyt, ja hermot kireimmillään

ristiholvi leikkii lihaksillaan

kuin muinoin Aadam, iloinen esikoinen.

Mutta salainen kaava paljastuu ulkoapäin:

joustavain kaarten voima kannattelee

muurien raskasta massaa, ja toimetonna

on muurinmurskaaja, uskalias holvi.

Villi labyrintti, käsittämätön metsä

goottisen hengen järkiperäinen kuilu,

Egyptin mahti, kristillisyyden nöyryys,

-tammi ja ruoko – ja luotisuoran herruus.

Mitä tarkemmin, oi linna, Notre-Dame,

tutkin hirviömäistä rintakehääsi,

sitä syvemmin tunnen: vihamielinen massa

on minunkin käsissäni muuttuva kauneudeksi.

…

Oma versioni:

Missä roomalainen oikeus tuomitsi vierasta kansaa.

seisoo nyt basilika – ja kuin muinoin Adam,

iloisena ja ensimmäisenä hermojaan venytellen

leikkii lihaksillaan kevyt ristiholvi

 Mutta ulkoa paljastuu salainen suunnitelma.

Jotta kuormittunut massa ei murskaisi seinää,

vaikuttaa joustavain kaarten voima.

Näin röyhkeä holvinsärkijä on toimeton

Alkuvoimainen labyrintti, käsittämätön metsä,

goottisen hengen järkiperäinen kuilu

Egyptin mahti ja kristillisyyden nöyryys,

ruohonkorren vieressä tammi – hallitsijana luotisuora

Mutta mitä tarkemmin, Notre Damen linna,

olen hirviömäisiä kylkiäsi tutkinut,

sitä enemmän olen ajatellut: kyllä joskus minäkin

ilkeän raskaasta ihanaa luon

,,,

Runon alussa viitataan siihen, mitä kirkon paikalla oli ennen kuin ”Meidän rouvaamme” ryhdyttiin rakentamaan. Runossa menneeseen viitataan epämääräisesti, joten tarkennan. Ennen muinoin Ranskan alue kuului Rooman valtakuntaan. Kirkon paikalla on Wikipedian mukaan joskus ollut Jupiterin palvontapaikka. Tuolloin nykyisen Pariisin paikalla sijaitsi Lutetian kaupunki. Nimi muuttui vähitellen Pariisiksi. 1000-luvulla kaupunki alkoi voimakkaasti kasvaa. Notre Damen katedraalia -  suoraan käännettynä ”Meidän Rouvaamme” -  alettiin rakentaa 1163. Työhön meni lähes pari vuosisataa.  Rakennus valmistui 1345.

Kirkko on kokenut vuosisatojen pyörteissä monenmoista muutosta. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin 1790-luvulla se joutui vandaalien tuhoamaksi. Monet arvokkaat pyhäinkuvat ja arvoesineet ryöstettiin tai tuhottiin. Kirkko kuitenkin entisöitiin. Siitä Napoleon Bonaparte teki vuonna 1801 sopimuksen ja vuonna 1804 hänet kruunattiin entisöidyssä katedraalissa maan hallitsijaksi. Eikä rakennus senkään jälkeen ole saanut olla rauhassa.

Pariisin vapauttamisen aikana elokuussa 1944 katedraali kärsi pieniä vahinkoja. Osa keskiaikaisista lasimaalauksista vaurioitui, ne korvattiin myöhemmin modernilla abstraktilla mallilla. Katedraalissa pidettiin erityinen messu Pariisin vapauttamisen kunniaksi.

…

Kuten jo yllä totesin, runo keskittyy akmeismin periaatteiden mukaisesti kirkon arkkitehtuuriin, rakenteeseen. Lisäksi ollaan kosketuksessa kulttuuriperintöön, ei varsinaisesti kristinuskoon. Runossa vanha rakennustekniikka ja goottilainen tyyli saavat arvostusta. Kirkkorakennus on inhimillisen järjen suuri saavutus. Runoilija löytää rakennuksesta keskenään ristiriitaisia koossa pitäviä voimia. Katedraali on kuin sisällään vastakkaisuuksia pitävä organismi. Pienillä holvikaarilla on tärkeä tehtävä, jotta rakennus ylipäänsä pysyisi koossa. Muurinsärkijä on tehty toimettomaksi.

Runo rakentuu paljolti kirkkorakennuksen personifikaatioon. Se saa ihmisen piirteitä. Kirkolla on hirviömäiset kyljet (tai rintakehä), holvi leikkii lihaksillaan hermoja venytellen. Laatusanat ovat voimakkaita ja tunteenomaisia. Metaforisuus on osin arvoituksellista.

Aatami eli Adam esiintyy akmeistien varhaisissa teorioissa. Hän oli hahmo, jonka varaan yritettiin rakentaa uudenlaista oppia. Mandelštamin myöhempien arvioiden mukaan idea ei kantanut hedelmää (artikkeli Sanan luonnosta 1921-1922, ks. teos Keskustelu Dantesta, suom. J.Mallinen). Tässä runossa esiintyvässä Adamissa saattaisi olla vielä kaikua tuosta ajatuksesta. Ainakin se on metaforinen rinnastus ja linkki menneeseen. 

Kolmas säkeistö ottaa kirkon rakenteisiin etäisyyttä. Se tuo esille kontrasteja ja vastakkainasettelua. Villi, alkuvoimainen labyrintti sekä toisaalta metsä ovat horisontaalisia ja vertikaalisia esteitä. Lattia on joskus rakennettu goottilaisissa katedraaleissa labyrintin kaltaiseksi. Se symboloi matkaa mäkistä tietä pitkin Jerusalemiin.

Metsä-vertaus on goottilaisiin katedraaleihin liittyen tavallista eikä se siis ole Mandelštamin keksimä. Varsinkin 1800-luvulla noita rinnastuksia löytyy kirjailijoiden teksteissä runsaammin, esimerkiksi Goethella. Käsittääkseni niiden taustat ovat jo 1600-luvulla. Metsärinnastuksista puhutaan mm. täältä löytyvässä videossa.

Sitten asetetaan rinnastusten ruoko ja tammi. Omassa käännöksessäni päädyin ruo’on sijasta ruohonkorsi-sanaan. Ruoko viittaa ihmiseen, hänen tekemäänsä työhön. Rinnastuksella on filosofista taustaa. Ainakin tämän artikkelin mukaan tuo rinnastus löytyy 1600-luvulla eläneen Blaise Pascalin filosofiasta. Sen vastakohdaksi asetetaan taipumaton tammi. Hentoinen ruoko kannattelee tammea. Runossa tuota vastakkaisuutta pitää yllä ”luotisuora”, jota alkuperäisessä runossa kutsutaan tsaariksi. Tuo luotisuora-vertaus on yllättävä. Suoraan käännettynä kohta kuuluu: ”kaikkialla tsaarina – luotisuora.” Englanninnoksessa todetaan, että ”luotisuora on perinyt vallan”.

Muutakin kontrastia on. Egyptiläinen mahti ja voima asetetaan vastakkain kristillisen nöyryyden kanssa.  Viitataan luonnollisesti egyptiläisiin pyramideihin. Puhutaan myös järjellisestä (järkiperäisestä) kuilusta. Kyseessä on oksymoron – kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä sisältävä sanonta. Kuilu ei voi olla järjellinen tai järkiperäinen mutta vastakkaisuudet yhdistävälle goottilaiselle hengelle maailma näyttää nimenomaan siltä.

Viimeisessä säkeessä on asetettu vastakkain hirvittävä ja kaunis (ihana). Rumasta materiaalista luodaan aarre, mestariteos. Runoilija kääntää lopussa katseensa omaan itseensä. Hän saa tuosta goottilaisen arkkitehtuurin mestariteoksesta voimaa ja uskoa omaan luovuuteensa. Sanataiteilija vertautuu kiven käsittelijään.

On mielenkiintoista, kuinka noina aikoina, jolloin taiteessa elettiin venäläisen luonnehdinnan mukaan hopeakautta, Mandelštamin kaltaiset taiteilijat uskoivat itseensä ja ylipäänsä taiteeseen. Yhteiskunnassa elettiin suurta murrosta. Taiteilijat kokivat olevansa kehityksessä mukana -  ruohonkorren kaltaisina. Mandelštam joutui kamppailemaan, jotta hänen asemansa runoilijana vakiintuisi. Ensimmäinen runokokoelma tuli mahdolliseksi perheen tuella. Painos oli pieni, mutta uskoa riitti. Hän antoi taiteelle koko elämänsä. Ja usko säilyi myös vaikeitten vaiheiden yli. 30-luvulle tultaessa hän ei halunnut varoa sanojaan, ei kaihtanut suoraa puhetta, meni täysillä kuolemaakin halveksien.   

”Olen valmis kuolemaan”, Mandelštam totesi Ahmatovalle 30-luvun vuosina.  Sairastelu söi miestä, mutta luovuus ei ehtynyt.  Runoilija eli loppuvuotensa rutiköyhänä, ystäviltä löytyi onneksi tukea. Hän joutui sanojensa vuoksi karkotetuksi, eristyksiin. Lopulta vangittuna hän kohtasi hirvittävällä tavalla kuolemansa. Muurinsärkijä pääsi voitolle.

Mandelstamin muistolaatta hänen entisen Moskovan asuntonsa seinällä

…

Toivon, että Notre Dame säilyy myös tulevaisuutena pyhättönä, historiallisena muistomerkkinä ja konserttipaikkana. Mutta saadaanko sitä palon jäljiltä enää entiselleen?