Lyhyt juttu jumalanpalveluksesta

 Nyt valmistaudutaan huomiseen vappupäivään, mutta minäpä nostankin esille hengellisen teeman.

Netissä on sitten koronan puhkeamisen ollut sunnuntaisin kuunneltavissa ja seurattavissa jumalanpalveluslähetyksiä. Vaikka olenkin maallistunut, niin toisinaan syvennyt niitä kuuntelemaan. Itse kirkkotila on valinnalleni aika ratkaiseva. Vanhan ajan puukirkko vetää minua usein puoleensa. Yleensä se sijaitsee jossain syrjäisessä pikkukunnassa. Tällä kertaa kohdalleni osui Oulun liepeillä sijaitsevan Lumijoen seurakunnan messu. Siitä tuli iltapäivälleni pieni piriste. Kirkko näyttää jostain syystä typötyhjältä, jumalanpalveluksen seuraajia on netissä kuitenkin runsaasti. Kyseisessä kunnassa en ole koskaan käynyt.

Ensitutustumiseni Lumijoen kirkkoon tapahtui pääsiäisaamuna, jolloin taisin seurata lähetystä suorana. Valinta oli puhdasta sattumaa. Youtuben algoritmi vain heitti sivun kohdalleni. Huomasin, että saarnaaja oli vanhoillislestadiolainen. Hänen saarnansa kiinnosti ja siihen sitten syvennyinkin. Mainittakoon, että muutkin tekijät vaikuttavat valintaani. Mainitsen yhden kiinnostukseni kohteen. Se on Pyhän sydämen kappeli Helsingissä. Siitä saa tietoa mm. täältä. Keskiaikaiset kivikirkot ovat yksi intohimoni. Niiden seinä- ja alttarimaalaukset sävähdyttävät. Valitettavasti vain usein nettilähetyksissä esitellään aika vähän itse kirkkotilaa. Jos saarnaamassa on joku nuori pappi, en kyllä pääse puhujan kanssa laisinkaan samalle aaltopituudelle. Tunnelmakuvaukset eivät kiinnosta, vaan saarnassa on oltava perinteinen ydinsanoma. Sen voi tarjota vanhakantainen herätyskristillisyyteen sidoksissa oleva puhuja.

Joskus menen itse kirkon jumalanpalvelukseen. Siihen pitää olla jokin erityinen syy. Toisinaan haluan vain mennä laulamaan virsiä muiden seurassa. Pettymykseni on suuri, jos virret ovat tuoreempaa tuotantoa ja melodiat outoja. Haluaisin siellä veisata vanhoja, lapsuudesta tuttuja virsiä.

Yllä mainitsin Lumijoen kirkon. Siellä pääsiäisaamuna pidetyssä jumalanpalveluksessa veisattiin virsi nro 105: ”Aurinkomme ylös nousi…” Se on yksi suosikeistani. Sen kolmas säkeistö saa sydämen värähtämään. Tässä hieman alkua:

”Kesälinnut taivaan alla

iloisina lentävät.

Sulaneella sydämellä

laulaa toukomettiset…”

Siinäpä meille mieltä kohottavaa riemun tunnetta.

Mutta nyt tulen kirjoitukseni ytimeen. Tämän aamun (30.4.2023) jumalanpalveluksessa Lumijoella saarnaajana oli sama pappi kuin pääsiäisaamuna, mutta nyt minut sävähdyttänyt tekijä istui urkuparvella. Hyvin nuori urkuri soitti sekä alku- että loppusoiton. Tuskin jalat ylettyivät jalkioon mutta varmasti hän toteutti tehtävänsä. Soittajan nimikin kerrottiin: Matteus Säily. Valitettavasti kirkkoherra ei tervehdyspuheessaan kertonut tarkemmin sävellyksistä. Mutta ei sen väliä. Menkää ja kuunnelkaa. Linkki on tässä.

Hienoa, kun lapset ja nuoret saadaan musiikin pariin. Kesää odotellessa toivotaan ja myös rukoillaan maailmalle rauhaa.

Notre Dame ja Osip Mandelštam

En ole koskaan käynyt Pariisissa ja tuskin käynkään. Yhtä kaikki nyt tulipalon vuoksi julkisen huomion kohteeksi noussut Notre Dame on tehnyt minuun vaikutuksen. Arkkitehtuuriltaan katedraali edustaa mykistävän komeaa goottilaista tyyliä. Siellä on upeasti soivat urut, joita olen valitettavasti voinut kuunnella vain äänitteiden kautta. Uutiset tulipalosta järkyttivät.  Kirkosta minulla on kunnioittavia mielikuvia ehkä jopa lapsuudesta saakka. Matkamuistelmia ei siis ole, mutta olen muistanut kyllä useimmiten kysäistä Pariisin kävijöiltä, onko siellä tullut poikettua.

 Olen viime päivinä syventynyt venäläisen runoilijan Osip Mandelštamin (1891-1938) elämään ja tuotantoon. Ikäviä uutisia lukiessani mieleen nousi eräs hänen Notre Damea käsittelevä nuoruuden aikainen runonsa. Mandelštam opiskeli jonkin aikaa Pariisissa Sorbonnen yliopistossa ja runo on peräisin noilta ajoilta.

Runo noudattaa akmeismin periaatteita. Se oli runoudessa 1910-luvulla symbolismin vastapainoksi noussut suuntaus, jossa korostetaan konkretiaa ja vältetään kaikenlaista mystifiointia ja epämääräiseen henkiseen oivallukseen pohjautuvia elämyksiä. Runossa periaatteena on käsitellä konkreettisia havaintoja, sen kuvakieli on selkeää. Runoilija ei ollut mikään yliluonnollinen näkijä, vaan lähinnä käsityöläinen.

Akmeistisissa runoissa otsikkona on usein jokin paikka. Sen mukaisesti myös tämäkin runo on nimeltään pelkkä NOTRE DAME, latinalaisin aakkosin kirjoitettuna. Itse runo on luonnollisesti kirjoitettu venäjäksi.  Käsittelen runoa ja sen suomenkielistä versiota alempana tarkemmin, mutta kuvaan sitä nyt johdannoksi muutamalla sanalla. Siitä on kaikki uskonnollisuus riisuttu. Huomion kohteena on kirkon arkkitehtuuri ja myös kulttuurihistoria. Lopussa on rinnastus kirjoittajan omaan runoilijan persoonaan. Metaforia ja yllättäviä vastakkainasetteluja se toki sisältää.  

Etenen hieman pitemmän kaavan mukaan ja esittelen aluksi runoilijan. Mandelštam syntyi Venäjän keisarikunnassa ja kuoli Neuvostoliitossa. Hän oli Puolan juutalaisia ja syntymäpaikka oli Varsova, joka oli tuolloin Venäjän imperiumin aivan länsirajalla. Kuolema tapahtui sitten neuvostoterrorin vuosina aivan kommunistisen imperiumin itärajalla Vladivostokissa sijainneella siirtovankileirillä. Sitä mitä noiden vuosien välillä tapahtui, jätän nyt tarkemmin käsittelemättä.  Rajoitun vain muutamiin seikkoihin. Osip Mandelštamin isä oli taitava käsityöläinen, kielitaitoinen mies ja Schillerin runouden ystävä.  Poika Osip peri isältään kiinnostuksen lyriikkaan. Perhe muutti 1890-luvulla pian pojan syntymän jälkeen Pietarin lähelle Pavlovskiin ja sieltä tie vei itse pääkaupunkiin. Vuonna 1905 Pietarissa yritettiin vallankumousta, joka verisesti torjuttiin. Kapinamielialat nousivat ja nuoriso meni mukaan. Perheen isä oli itse juutalaisvastaisen tsaarihallinnon vastustaja. Perheen äiti oli kuitenkin huolissaan pojan kehityksestä.  Kun Osip sai kouluopintonsa vuonna 1907 päätökseen, äiti lähetti pojan tätä suojellakseen länteen opiskelemaan. Näin ollen Osip Mandelštam opiskeli vuosina 1908-1910 Pariisissa ja myös Saksassa Heidelbergin yliopistossa. Hän oleskeli noina aikoina myös ainakin Sveitsissä ja Italiassa.  Vuonna 1910 hänen oli palattava takaisin kotiin. Isä oli intomielinen juutalainen, mutta pojalla ei ollut syntyperänsä vuoksi pääsyä Pietariin eikä hän voinut saada kiintiöiden vuoksi saada opiskeluoikeutta Pietarin yliopistoon. Nuorukainen ratkaisi ongelman käymällä Viipurissa, jossa hän otti metodistipastorilta kristillisen kasteen. Isä ei ratkaisusta pitänyt mutta pojalle avautui opiskelijapaikka Pietarin yliopistoon. Osip Mandelštam perusteli ratkaisuaan todeten, että hän ei ottanut vastaan kristinuskoa vaan kristillisen kulttuuriperinnön.

Runous oli kiinnostanut Mandelštamia jo lapsesta ja tuo kiinnostus vain syveni varhaisina opiskeluvuosina Keski-Euroopassa. Pariisissa hän tutustui runoilija Nikolai Gumiljoviin, ja Pietariin palattuaan ystäväpiirin tuli lisäksi mm. Anna Ahmatova ja myöhemmin myös Marina Tsvetajeva. Mandelštam oli alussa kiinnostunut symbolistisesta lyriikasta, mutta sitten akmeismi vei mukanaan. Hän kuului sitä harrastaneeseen runoilijoiden työpajassa.  Hänen vuonna 1912 kirjoittamansa Notre Dame edustaa tuota suuntausta. Runoon liittyy läheisesti myös toinen kirkkorakennusta kuvaava runo – Hagia Sofia (Айя-София), jossa siis kuvataan Istanbulissa sijaitsevaa muinoin kirkkona toiminutta rakennusta ja sen historiaa.

Mandelštamin esikoiskokoelma ilmestyi vuonna 1913. Se oli nimeltään ”Kivi” (Камень). Nuo yllä mainitut runot tulivat kokoelmaan mukaan.  Annan kuitenkin pienen varauksen, sillä eräiden tietojen mukaan ne sisältyivät vasta vuonna 1916 ilmestyneeseen toiseen painokseen.

Mandelštam koki tuolloin runoilijan työnsä – karkeasti sanottuna - enemmänkin käsityöläisenä. Myöhemmin vallankumouksen koittaessa ja 20-luvulle tultaessa runoilijan tyyli muuttui. Hän luopui ulkopuolisen tarkkailijan roolistaan ja hän alkoi mennä enemmän itse mukaan tapahtumiin. Hän alkoi olla enemmän kokija, jolloin myös rakkauden teemat tulivat runouteen mukaan.

1920-luvun alussa ilmestyneessä Tristia-kokoelmassa on jo toisenlainen henki. Sen nimiruno kirjoitettu vuonna 1918. Kun Kivi-kokoelmassa perustana on järjestys, Tristiassa pintaan nousee kaaos. Järjestystä ei enää ole. (Lähteenä on mm. Oleg Lekmanovin luento.) Tristia-runo löytyy suomennettuna kokoelmasta Kivitauluoodi (ks. alla).

…

Alkuperäinen runo Notre Dame on luettavissa täällä. Kopioin sen kuitenkin oheen. Englanninkielisiä käännöksiä on useita. Valitsen tähän tämän version.  Sekin avautuu klikkaamalla, jätän sen kopioimatta. Siellä sekä alkuperäinen että käännös on myös kuultavissa.

Runon on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Se löytyy kokoelmasta Kivitauluoodi (Tammi 1997). Mandelštamin lyriikka on vaikeaselkoista, lukija ei saa useinkaan otetta sen metaforisuudesta. Itse olen usein pulassa hänen runoihinsa tutustuessani.  Lyriikan kääntäminen on ylipäänsä vaikeaa, lähes mahdotonta. Mandelštamin parissa suomentajan on mentävä syvälle runoilijan maailmaan. Mikkola on selviytynyt työstään niin hyvin kuin se on mahdollista. Mielelläni olisin nähnyt Notre Damen rinnalla suomennoksen myös Hagia Sofiasta.

Laitan oheen myös oman käännösversioni. Teen sen kykyni tuntien epäröivin mielin. Lisäksi tunnustan, että olen käyttänyt apuna Mikkolan versiota. Mandelštamilla oli tapana muokata runojaan jatkuvasti. Saattaa olla, että Mikkolalla on ollut käytössään toinen versio. Kyse on yhdestä sananvalinnasta, joka eroaa mitättömän vähän minun käyttämästäni. En viitsi sitä kohtaa nostaa tarkemmin esille.

Notre Damen runomittana on käytetty kuusipolvista jambia. Runomitassa on kyse runon rytmistä, painollisen ja painottoman tavun vaihtelusta. Kuusipolvinen jambi on nimenomaan Notre Damessa kuitenkin verrattain vapaa. Kysehän on painollisen ja painottoman vaihtelusta ja sen mukaisesta rytmistä. Notre Damessa painoton osa voi sisältää kaksi tavua. Kyse on ns. pyrrhikuksesta.

Suomennoksissa ei runomittaa voi voi välittää. Loppusointu ei nykysuomeen istu. Kääntämisestä tulee ylivoimaisen työlästä ja lopputulos on torso.  Suomennoksen lukijat jäävät monilta osin paitsi alkuperäisen runon soljuvaa poljentoa. Runon rytmi täytyy välittää toisin keinoin. Mikkolan suomennoksista löytyy sisäistä rytmiä. Siksi en halua omia versioitani rinnastaa hänen tuotoksiinsa. Otan niitä vain esille, antaakseni runosta hieman monipuolisemman kuvan. Sen vuoksi on hyvä verrata myös englanninkielisiin versioihin.

…

Alkuperäinen runo:

NOTRE DAME

Где римский судия судил чужой народ —

Стоит базилика, и — радостный и первый —

Как некогда Адам, распластывая нервы,

Играет мышцами крестовый легкий свод.

Но выдает себя снаружи тайный план,

Здесь позаботилась подпружных арок сила,

Чтоб масса грузная стены не сокрушила,

И свода дерзкого бездействует таран.

Стихийный лабиринт, непостижимый лес,

Души готической рассудочная пропасть,

Египетская мощь и христианства робость,

С тростинкой рядом — дуб, и всюду царь — отвес.

Но чем внимательней, твердыня Notre Dame,

Я изучал твои чудовищные ребра,—

Тем чаще думал я: из тяжести недоброй

И я когда-нибудь прекрасное создам...

…

Mikkolan suomennos kokoelmasta Kivitauluoodi:

Notre-Dame

Missä Rooman tuomari tuomitsi vierasta kansaa,

kirkko seisoo nyt, ja hermot kireimmillään

ristiholvi leikkii lihaksillaan

kuin muinoin Aadam, iloinen esikoinen.

Mutta salainen kaava paljastuu ulkoapäin:

joustavain kaarten voima kannattelee

muurien raskasta massaa, ja toimetonna

on muurinmurskaaja, uskalias holvi.

Villi labyrintti, käsittämätön metsä

goottisen hengen järkiperäinen kuilu,

Egyptin mahti, kristillisyyden nöyryys,

-tammi ja ruoko – ja luotisuoran herruus.

Mitä tarkemmin, oi linna, Notre-Dame,

tutkin hirviömäistä rintakehääsi,

sitä syvemmin tunnen: vihamielinen massa

on minunkin käsissäni muuttuva kauneudeksi.

…

Oma versioni:

Missä roomalainen oikeus tuomitsi vierasta kansaa.

seisoo nyt basilika – ja kuin muinoin Adam,

iloisena ja ensimmäisenä hermojaan venytellen

leikkii lihaksillaan kevyt ristiholvi

 Mutta ulkoa paljastuu salainen suunnitelma.

Jotta kuormittunut massa ei murskaisi seinää,

vaikuttaa joustavain kaarten voima.

Näin röyhkeä holvinsärkijä on toimeton

Alkuvoimainen labyrintti, käsittämätön metsä,

goottisen hengen järkiperäinen kuilu

Egyptin mahti ja kristillisyyden nöyryys,

ruohonkorren vieressä tammi – hallitsijana luotisuora

Mutta mitä tarkemmin, Notre Damen linna,

olen hirviömäisiä kylkiäsi tutkinut,

sitä enemmän olen ajatellut: kyllä joskus minäkin

ilkeän raskaasta ihanaa luon

,,,

Runon alussa viitataan siihen, mitä kirkon paikalla oli ennen kuin ”Meidän rouvaamme” ryhdyttiin rakentamaan. Runossa menneeseen viitataan epämääräisesti, joten tarkennan. Ennen muinoin Ranskan alue kuului Rooman valtakuntaan. Kirkon paikalla on Wikipedian mukaan joskus ollut Jupiterin palvontapaikka. Tuolloin nykyisen Pariisin paikalla sijaitsi Lutetian kaupunki. Nimi muuttui vähitellen Pariisiksi. 1000-luvulla kaupunki alkoi voimakkaasti kasvaa. Notre Damen katedraalia -  suoraan käännettynä ”Meidän Rouvaamme” -  alettiin rakentaa 1163. Työhön meni lähes pari vuosisataa.  Rakennus valmistui 1345.

Kirkko on kokenut vuosisatojen pyörteissä monenmoista muutosta. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin 1790-luvulla se joutui vandaalien tuhoamaksi. Monet arvokkaat pyhäinkuvat ja arvoesineet ryöstettiin tai tuhottiin. Kirkko kuitenkin entisöitiin. Siitä Napoleon Bonaparte teki vuonna 1801 sopimuksen ja vuonna 1804 hänet kruunattiin entisöidyssä katedraalissa maan hallitsijaksi. Eikä rakennus senkään jälkeen ole saanut olla rauhassa.

Pariisin vapauttamisen aikana elokuussa 1944 katedraali kärsi pieniä vahinkoja. Osa keskiaikaisista lasimaalauksista vaurioitui, ne korvattiin myöhemmin modernilla abstraktilla mallilla. Katedraalissa pidettiin erityinen messu Pariisin vapauttamisen kunniaksi.

…

Kuten jo yllä totesin, runo keskittyy akmeismin periaatteiden mukaisesti kirkon arkkitehtuuriin, rakenteeseen. Lisäksi ollaan kosketuksessa kulttuuriperintöön, ei varsinaisesti kristinuskoon. Runossa vanha rakennustekniikka ja goottilainen tyyli saavat arvostusta. Kirkkorakennus on inhimillisen järjen suuri saavutus. Runoilija löytää rakennuksesta keskenään ristiriitaisia koossa pitäviä voimia. Katedraali on kuin sisällään vastakkaisuuksia pitävä organismi. Pienillä holvikaarilla on tärkeä tehtävä, jotta rakennus ylipäänsä pysyisi koossa. Muurinsärkijä on tehty toimettomaksi.

Runo rakentuu paljolti kirkkorakennuksen personifikaatioon. Se saa ihmisen piirteitä. Kirkolla on hirviömäiset kyljet (tai rintakehä), holvi leikkii lihaksillaan hermoja venytellen. Laatusanat ovat voimakkaita ja tunteenomaisia. Metaforisuus on osin arvoituksellista.

Aatami eli Adam esiintyy akmeistien varhaisissa teorioissa. Hän oli hahmo, jonka varaan yritettiin rakentaa uudenlaista oppia. Mandelštamin myöhempien arvioiden mukaan idea ei kantanut hedelmää (artikkeli Sanan luonnosta 1921-1922, ks. teos Keskustelu Dantesta, suom. J.Mallinen). Tässä runossa esiintyvässä Adamissa saattaisi olla vielä kaikua tuosta ajatuksesta. Ainakin se on metaforinen rinnastus ja linkki menneeseen. 

Kolmas säkeistö ottaa kirkon rakenteisiin etäisyyttä. Se tuo esille kontrasteja ja vastakkainasettelua. Villi, alkuvoimainen labyrintti sekä toisaalta metsä ovat horisontaalisia ja vertikaalisia esteitä. Lattia on joskus rakennettu goottilaisissa katedraaleissa labyrintin kaltaiseksi. Se symboloi matkaa mäkistä tietä pitkin Jerusalemiin.

Metsä-vertaus on goottilaisiin katedraaleihin liittyen tavallista eikä se siis ole Mandelštamin keksimä. Varsinkin 1800-luvulla noita rinnastuksia löytyy kirjailijoiden teksteissä runsaammin, esimerkiksi Goethella. Käsittääkseni niiden taustat ovat jo 1600-luvulla. Metsärinnastuksista puhutaan mm. täältä löytyvässä videossa.

Sitten asetetaan rinnastusten ruoko ja tammi. Omassa käännöksessäni päädyin ruo’on sijasta ruohonkorsi-sanaan. Ruoko viittaa ihmiseen, hänen tekemäänsä työhön. Rinnastuksella on filosofista taustaa. Ainakin tämän artikkelin mukaan tuo rinnastus löytyy 1600-luvulla eläneen Blaise Pascalin filosofiasta. Sen vastakohdaksi asetetaan taipumaton tammi. Hentoinen ruoko kannattelee tammea. Runossa tuota vastakkaisuutta pitää yllä ”luotisuora”, jota alkuperäisessä runossa kutsutaan tsaariksi. Tuo luotisuora-vertaus on yllättävä. Suoraan käännettynä kohta kuuluu: ”kaikkialla tsaarina – luotisuora.” Englanninnoksessa todetaan, että ”luotisuora on perinyt vallan”.

Muutakin kontrastia on. Egyptiläinen mahti ja voima asetetaan vastakkain kristillisen nöyryyden kanssa.  Viitataan luonnollisesti egyptiläisiin pyramideihin. Puhutaan myös järjellisestä (järkiperäisestä) kuilusta. Kyseessä on oksymoron – kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä sisältävä sanonta. Kuilu ei voi olla järjellinen tai järkiperäinen mutta vastakkaisuudet yhdistävälle goottilaiselle hengelle maailma näyttää nimenomaan siltä.

Viimeisessä säkeessä on asetettu vastakkain hirvittävä ja kaunis (ihana). Rumasta materiaalista luodaan aarre, mestariteos. Runoilija kääntää lopussa katseensa omaan itseensä. Hän saa tuosta goottilaisen arkkitehtuurin mestariteoksesta voimaa ja uskoa omaan luovuuteensa. Sanataiteilija vertautuu kiven käsittelijään.

On mielenkiintoista, kuinka noina aikoina, jolloin taiteessa elettiin venäläisen luonnehdinnan mukaan hopeakautta, Mandelštamin kaltaiset taiteilijat uskoivat itseensä ja ylipäänsä taiteeseen. Yhteiskunnassa elettiin suurta murrosta. Taiteilijat kokivat olevansa kehityksessä mukana -  ruohonkorren kaltaisina. Mandelštam joutui kamppailemaan, jotta hänen asemansa runoilijana vakiintuisi. Ensimmäinen runokokoelma tuli mahdolliseksi perheen tuella. Painos oli pieni, mutta uskoa riitti. Hän antoi taiteelle koko elämänsä. Ja usko säilyi myös vaikeitten vaiheiden yli. 30-luvulle tultaessa hän ei halunnut varoa sanojaan, ei kaihtanut suoraa puhetta, meni täysillä kuolemaakin halveksien.   

”Olen valmis kuolemaan”, Mandelštam totesi Ahmatovalle 30-luvun vuosina.  Sairastelu söi miestä, mutta luovuus ei ehtynyt.  Runoilija eli loppuvuotensa rutiköyhänä, ystäviltä löytyi onneksi tukea. Hän joutui sanojensa vuoksi karkotetuksi, eristyksiin. Lopulta vangittuna hän kohtasi hirvittävällä tavalla kuolemansa. Muurinsärkijä pääsi voitolle.

Mandelstamin muistolaatta hänen entisen Moskovan asuntonsa seinällä

…

Toivon, että Notre Dame säilyy myös tulevaisuutena pyhättönä, historiallisena muistomerkkinä ja konserttipaikkana. Mutta saadaanko sitä palon jäljiltä enää entiselleen?

Petrikirche, Pietari: konsertista, uruista ja kirkon historiasta

Viikko sitten käväisin jälleen Pietarissa. Hotellini sijaitsi kaupungin vanhassa suomalaiskorttelissa inkeriläisten Pyhän Marian kirkon lähellä ja aivan Nevski prospektin eli Nevan valtakadun kupeessa. Hotelliini oli käynti sisäpihalta. Oli noustava vanhan talon portaita neljänteen kerrokseen, sillä hissiä ei ollut.  Aivan tuon tuon rakennuksen liepeiltä löytyy tämän kirjoitukseni pääkohde – Petrikirche, Pietarin saksalainen luterilainen kirkko. Pääsin pihalta puikkelehtimaan kirkon vieritse suoraan Nevskille.

Kirkon julkisivu on Nevskille päin, alkupäästä katsottuna vasemmalla puolella numerossa 22-24. Sitä lähes vastapäätä sijaitsee maineikas Kazanin tuomiokirkko. Petrikirchen puolella on ns. Zingerin talo, jossa sijaitsee tunnettu kirjakauppa Dom knigi.

Oheinen kartta kertoo kirkon sijainnin. Napsauttamalla kartta suurenee.

Kirkko sijaitsee kahden kadun - Bolšaja konjušennajan ja Malaja konjušennajan - välissä. Suomessa niistä käytetään myös nimien käännöksiä: ”iso tallikatu” ja ”pieni tallikatu”. Kaduista pienempi toimii kävelykatuna ja sinne kääntyessään kulkija saa vastaansa kirjailija Nikolai Gogolin patsaan. Isommalla kadulla sijaitsee hyvin suosittu satiiriteatteri ja tuo yllä mainittu inkeriläiskirkko.

Tuosta korttelista ja sen kirkoista kirjoittaa myös toimittaja Arvo Tuominen kirjassaan Sankarikaupunki Pietari (ilmestynyt vuonna 2018). Hän kertoo mm. hotellini vieressä sijaitsevasta koulusta nimeltään Petrischule.  Se on peräisin 1760-luvulta ja sen menneisyys liittyy olennaisesti Petrikirchen historiaan.

Koulua ovat aikoinaan käyneet monet merkkihenkilöt Ensimmäiseksi on mainittava suomalainen runoilija Edith Södergran. Muita koulun oppilaita ovat Tuomisen mukaan olleet säveltäjä Modest Musorgski, arkkitehti Karl Rossi, neuvostoajan kirjailijat Daniil Harms ja Joseph Brodski sekä myöhemmin Tarton yliopistossa vaikuttanut semiootikko ja Puškin-tutkija Juri Lotman. Ne ovat kulttuurisesti merkittäviä nimiä, ja minun on todettava, että kulkiessani tuon koulun pääoven ohitse ja samalla katsoessani sinne astelevia lapsia ja nuoria tunsin historian lehtien havinaa. Toki rakennus on vuosisatojen aikana läpikäynyt useita muodonmuutoksia, mutta yhtä kaikki kyseessä on historiallisesti tärkeä paikka.

 

Petrischule

Samassa korttelissa ”pienen tallikadun” päässä sijaitsee pohjoismaalaisittain ajatellen vielä yksi mainitsemisen arvoinen kirkko. Se on ruotsalainen Pyhän Katariinan kirkko, joka kieltämättä on komeampi rakennus kuin inkeriläisten pyhättö. Noita kolmea kirkkoa yhdistää eräs seikka. Ne kaikki toimivat neuvostoaikana muissakin tehtävissä kuin kirkkoina. Aluksi niistä tehtiin varastotiloja. Ne tuntuivat sopivan hyvin vihannesvarastoiksi. Marian kirkko toimi ainakin neuvostoajan viimeisinä vuosina näyttelytilana ja minulla on hatara muistikuva, että olen siellä joskus käynyt jossakin näyttelyssä.

Petrikirchen kirkkosali toimi vuodesta 1962 alkaen 30 vuoden ajan uimahallina. Kerron siitä tarkemmin alempana. Mainittakoon, että kadun toisella puolella oleva Kazanin tuomiokirkko sai hieman arvokkaamman tehtävän: siitä tehtiin ateismin museo.  

Kun kävin joskus 70-luvun lopussa Leningradissa, niin muistan nykyisen Petrikirchen nimenomaan uimahallina. En käynyt koskaan siellä sisällä mutta muistan katselleeni, kun rakennuksesta astui ulos suihkunraikasta väkeä. Kuulin kyllä paikallisilta, että rakennus on entinen kirkko. Otin sen vain pikkutietona, joka meni toisesta korvasta ulos. Ei tullut mieleenikään pohtia niitä inhimillisiä kärsimyksiä, joita tuon kirkon työhön omistautuneet henkilöt olivat joskus joutuneet kokemaan. Nuoruudessa elettiin historiatonta aikaa. Varsin utopistiselta tuntui ajatus, että joskus minulla olisi mahdollisuus käydä tuossa rakennuksessa ja silloin paikka toimisi todellakin kirkkona ja urkukonserttisalina.

Petrikirchen virallinen nimi on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Eräissä yhteyksissä puhutaan Pyhän Pietarin ja Paavalin luterilaisesta kirkosta, kuten esimerkiksi täällä.  Saksaksi se on vain Pyhän Pietarin kirkko eli kansanomaisemmin ”Petrikirche”. Virallisesti kirkkoa hallinnoi seurakunta viralliselta nimeltään Pyhän Annan ja Pyhän Pietarin luterilainen seurakunta. Kirkon edustalla portaiden molemmin puolin on Pietarin ja Paavalin patsaat. Hieman sivummassa on runoilija Johann Wolfgang von Goethen pysti.

Päätin ohi kulkiessani vilkaista kirkkoon. Aulassa vastaani osui kirkon historiaa käsitteleviä kuvia ja selostuksia. Ne herättivät mielenkiintoni. Näin myös, että seuraavana iltana kirkossa oli urkukonsertti. Olin itse asiassa tuolloin menossa hankkimaan konserttilippua filharmoniaan. Minulle tuli pieni tenkkapoo: jospa viettäisinkin urkuillan.  Lyhyen harkinnan jälkeen päätin valita urkukonsertin. Se osoittautui hyvin onnistuneeksi valinnaksi.

Konsertti oli mielestäni loistava. Solisti Konstantin Volostnov tuli Moskovasta.  Hän on suhteellisen nuori kaveri, joka toimii konserttiurkurina. Hän on opiskellut Saksassa, pitää mestarikurssia Italiassa ja on menestynyt urkukilpaluissa. Levytyksiä on useita. Suomea ei ansioissa mainittu, joten saattaa olla, ettei hän ole täälläpäin koskaan konsertoinut. Hän on sen sijaan levyttänyt lähistöllä sijaitsevassa ja yllä jo mainitsemassani inkeriläisten Pyhän Marian kirkossa. Sinne on rakennettu paljon kehutut suomalaiset myöhäisbarokkia edustavat Porthan-urut.  

Olin todella onnekas, sillä konsertin jälkeen oli mahdollisuus päästä urkuparvelle esittelykierrokselle. Ennen konserttia kerrottiin, että sinne pääsisi korkeintaan kuusitoista henkeä. Enempää paikalle ei mahtuisi, sillä tarkoitus oli tutustua myös urkujen sisätiloihin. Konsertin jälkeen riensin jonoon, pääsin aivan viimeisten joukossa mukaan. Muutama halukas joutui jäämään ulkopuolelle.

Tuo esittely järjestettiin, koska kirkossa on uudet urut. Ne ostettiin toki käytettyinä mutta ne on saatu vastikään asennettua paikalleen. Urut saatiin Tukholmasta, sen vanhassa kaupungissa sijaitsevasta Pyhän Gertrudin kirkosta (Sankta Gertruds kyrka). Tukholmassa käynyt kyllä tunnistaa kirkon siitä, että sen torni yltää 96-metrisenä korkeammalle kuin mikään muu vanhan kaupungin torneista.

Urut ovat valmistuneet 1970-luvulla. Ne on valmistettu Saksassa ja ovat merkkiä Willi Peter. Jostain syystä tukholmalaiset halusivat päästä niistä eroon. Ainakin esittelyn vetänyt Petrikirchen urkuri on niistä tosi iloinen ja innostunut ja toivoo urkujen kestävän ainakin seuraavat sata vuotta. Kooltaan ne ovat selkeästi pienemmät kuin kirkon kukoistuksen kautena siellä olleet urut, mutta kuitenkin kirkkosalin nykykoon kannalta ne ovat sopivan kokoiset.

Esittely oli antoisa. Kuten jo totesin, sen veti kirkon virallinen urkuri, joka kertoi olevansa ensisijaisesti musiikkitieteilijä. Pienen tutkinnan jälkeen löytyi nimikin: Sergei Silajevski. Urkuparven seinälle oli asetettu kirkossa toimineiden urkureiden valokuvia, ja Silajevski oli siinä kavalkadissa viimeisenä. Hän on vielä nuori mies, syntynyt 80-luvun alkupuolella. Vaikka elinvuosia oli reilusti yli kolmekymmentä, niin henkisesti hän vaikutti nuorekkaalta ja hän oli todella innostunut asiaansa. Ryhmästä suurin osa oli nuorta tiedonjanoista väkeä. Hän osasi ottaa yleisönsä huomioon ja kertoi ihailtavan selkeästi ensin kirkon ja urkujen historiasta sekä sen jälkeen urkujen toimintaperiaatteista ja erikoispiirteistä.

Esittelyn piti kestää vajaan tunnin, mutta kyllä siinä meni ehkä puolitoista tuntia. Ja pois lähtiessäni paikalle jäi vielä muutama nuori eikä opas tuntunut väsyneeltä. Ihailin niitä nuoria. He osasivat tehdä asiallisia kysymyksiä ja urkuri osasi vastata selkeästi.  Ja koska vastaukset osoittautuivat hyviksi, niin kysymyksiäkin riitti.

Yksi kysymys koski digitaali- ja mekaanisten urkujen eroja. Hän puolusti mekaanisia, sillä niiden kanssa urkuri tuntee hallitsevansa täysin soittimensa. Tosin hän lisäsi, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana urkujen rakenteissa on tapahtunut paljon teknisiä uudistuksia. Myös Petrikirchen urkuihin on myöhemmin rakennettu digitaalinen osa. Se tarkoittaa, että konserttia ennen urkuihin on mahdollista ohjelmoida ennakkosäätöjä. Alun perin uruissa on ollut vain neljä säätömahdollisuutta, nyt niitä on 15 000 eli käytännössä lähes rajattomasti. Urkuri voi konserttia ennen ohjelmoida eri kappaleisiin liittyvät säädöt. Ohjelmanumerosta toiseen voi selvitä napin painalluksella. Apureita ei tarvita. Ja jos on hyvät silmät, selviää myös ilman nuottien kääntäjää, kun levittää nuotit eteen tarpeeksi pienessä koossa. Illan solisti selvisi konsertistaan yksin.

Opas korosti olevansa musiikkitieteilijä ja totesi ettei uskaltaisi konsertoimaan. Hän kuitenkin esitti meille erään Bachin kappaleen. Hän tuntui hienosti hallitsevan työkalunsa.

…

Tässä vaiheessa esittelen konsertin sisältöä ja omia vaikutelmiani musiikista. Sen jälkeen syvennyn tarkemmin kirkon historiaan.

Aluksi on todettava, että kirkkosali herättää hieman mietteitä. Takana on kyllä loistava menneisyys, mutta neuvostovuosina kirkkosali toimi uimahallina, mikä ei ole voinut olla jättämättä omia jälkiään kirkkosaliin. Sivustassa olevat penkkirivit toivat mieleen uimastadionin katsomon. Akustisestikin salin luonne on muuttunut, mutten osaa sanoa, miten se vaikuttaa urkujen sointiin. Puhuttaessa on kuitenkin käytettävä mikrofonia. Akustiikkaongelman perussyyt ovat siinä, että betonista valettua uima-allasta ei ole voitu poistaa ja neljä metriä sen yläpuolelle laitettiin uusi lattia. Kirkkovieraat siis kävelevät uima-altaan päällä, toki tyhjennetyn.

Kirkossa oli väkeä suomalaisittain katsoen runsaasti, mutta se ei ollut ihan täynnä. Toki sivustalle sopisi suurikin joukko, mutta varsinaisessa katsomossakin oli hieman väljää. Se on kuitenkin selkeästi parempi vaihtoehto seurata konserttia, sillä urkurin työskentely striimattiin alttarin ylle ja pystyimme seuraamaan soittoa selkä suorana. Striimaus oli hieno ratkaisu.

Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että vaikka tila ei esteettisesti häikäissyt, niin urut soivat joka tapauksessa upeasti. Ehkä tuo kirkkotilan karuus tekee sen verran luotaantyöntävän vaikutelman, että se saattaa vaikuttaa katsojamäärään. Konserttiin tulevat lähinnä todelliset urkumusiikin harrastajat.

Konsertissa kohtasi kaksi urkutraditiota: saksalainen ja ranskalainen. Konsertin alkunumerona oli François Couperinin (1668-1733) Offertoire sur les Grands Jeux (messusta Messe pur les Paroisses). Se oli solistin valitsema alkutervehdys kirkkoon saapuneille: taipuisan herkkää ja hetkittäin jopa tanssiin vievää iloista soitantaa.

Ranskalaisesta maailmasta siirryttiin Johann Sebastian Bachiin (1685-1750). Kappaleena oli Fantasia ja fuuga c-molli (BWB 537). Alussa tempo on rauhallinen, sointi todella kevyttä ja kerronta sujuvaa. Se on oiva jatke Couperanille. Kuulija jää samanlaisen levollisen mielennautinnon valtaan.

Fuuga alkaa jykevänä. Tempo pysyy samana mutta voima päästetään irti, siirrytään kuiskauksesta pois. Lopussa tempo alkaa kasvaa, lähes hengästyttäväksi. Se oli tietysti vain oma tuntemukseni.

Seuraavaksi soi kaksi osaa Georges Bizet’n (1838-1875) orkesteriteoksesta Arlesitar (L'Arlesienne). Osat olivat Menuetto (Minuet) ja Farandola (Farandole). Osat oli uruille muokannut saksalainen urkuri ja musiikkitieteilijä Jörg Abbing. Bizet (1838-1875) tunnetaan ennen muuta oopperoistaan Carmen ja Helmenkalastajat. Myös Farandole on suurelle yleisölle tuttu melodia. Youtubesta löytyy useita eri versioita.

Volostnovin tulkinta oli konsertille hieno jatke. Menuetto oli kevyt, läpikuultavan huokoinen. Volostnovin tulkinnassa menuetto oli todellakin tanssimainen, sisältäen kevyitä juoksutuksia. Siinä eli tanssin hengitys ja tyyli. Hän kykeni luomaan musiikkiin oikean rytmin.

Farandola soi jykevänä. Siitä jäi erityisesti mieleen loppuosa, jossa tahti tihentyi ja crescendo nousi voimaansa. Minulla siitä nousi mieleen myös joskus nuoruudessani kuulemani rock-versio. Samanlaista meininkiä siinä tuntui olevan.

Seuraavana soi selkeästi urkusäveltäjäksi profiloituneen César Franckin (1822-1890) musiikki. Sitä olen urkukonserteissa kuullut Bachin jälkeen ehkä eniten. Asiantuntijat arvostavat hänet korkealle, mutta minun sisässäni hänen urkusävellyksensä kuulostavat ainakin joskus jostain syystä lähinnä puuromaiselta jyrinältä. Ehkä liioittelen, ja täytyy lisäyksenä mainita, että ei kuitenkaan läheskään aina. Pidän hänen jousikvartetostaan tosi paljon ja nytkin huomasin, että hänen sävellyksissään tuntuvat samat teemat toistuvan.

Mielestäni nyt kuultu Koraali nro 2 h-molli oli parasta tai ainakin hengeltään levollisinta Franckia, mitä olen kirkossa kuullut.  Siinä oli oivasta tasapainottavaa tunnelmaa jykevän Farandolan jälkeen. Istun hiljaa, suljen silmäni, olo on rauhallinen, hengitän syvään. Sävel vie jonnekin kauas. Uinun niityllä, mikä armollinen paikka! Ollaan luonnon maisemassa mutta kuitenkin sään armoilla. Aivan kuin nousisi ukkonen. Jyrisee ja salamoi. On sadetta ja tuulenpuuskia. Mieli kuohuu, aprikoi. Musiikissa on selkeästi eloa. Mietin, mistä se voisi johtua. Löydän siitä painotuksia. Se on itse asiassa kuin tarinaa kertoisi. Soittoa voisi luonnehtia hyvin jäsennellyksi.

Alkaa hiljetä, ilta kai lähenee. Ei kuitenkaan. Taas alkaa voima soida. Urut jylläävät voimallisesti improvisoiden. Seuraan, kun sormet jatkavat koskettimilla elämäänsä, vievät mukanaan mielen syvyyksiin. Tuntuu jo rauhoittuvan mutta vielä noustaan. Viimein vaivutaan kuohuista levolliseen tilaan. Musiikki vei mukanaan, palasin matkalta levänneenä.

Franckin jälkeen säveltäjänimenä oli Charles-Marie Widor (1844-1937). Kuulimme hänen urkusinfoniastaan nro 5 kaksi ensimmäistä osaa: I. Allegro vivace ja II. Allegro cantabile. Se oli minulle ennestään tuttu sävellys mutta soittotyyli tuntui uudelta. Tässäkin soiton rytmi tekee vaikutuksen. Ja sointivärien puolesta välillä tuntuu kuin oltaisiin tivolissa. Soitto vaikuttaa akrobatialta. Ajoittaan noustaan jännittäviin sfääreihin. Uskallan arvioida, että tässä oli illan paras numero.

Toinen osa alkaa sujuvasti heti edellisen loputtua. Se on kuin utuinen outo tarina. Tuohon mystiseen tunnelmaan vaikuttaa myös illan hämärtyminen. Alttaripöydällä palaa vain pieni kynttilä, urut loistavat taustalla, mutta ne eivät valoa juurikaan eteen heijasta. Ilta pimenee, mikä vaikuttaa osaltaan tunnelmaan. Hämärässä näemme vain urkurin soittamassa striimissä alttarin yllä. Katsojana koen olevani yhä yksinäisempi.

Illan viimeinen ohjelmanumero on Johann Sebastian Bachin Passacalia c-molli BWV 582. Kuulin myöhemmin kirkon omalta urkurilta, että sitä varten urkuihin jouduttiin tekemään erityisiä virityksiä. Se onnistuu hyvin nykytekniikalla.

Alussa se kuulostaa utuisen mietiskelevältä, itse asiassa jopa ponnettomalta. Lopussa soittoon tulee voimaa, ilmaisu tiivistyy. Soitossa on tasaisesti nouseva crescendo. Se oli suvereenia soitantaa. Sävellys on tuttuakin tutumpi, mutta tämä tulkinta oli ainutkertainen.

Urkuesittelyssä kirkon oma urkuri Silajevski näytti esimerkkinä, miten eri lailla tuota kappaletta voidaan soittaa. Hän totesi, että Volostnov soitti romanttisella tyylillä. Hän antoi siitä pienen esimerkin. Sitten hän painoi jotakin nappia ja näytti, miten samoilla uruilla voi soittaa kappaleen kuin Bach itse soitti eli barokkityylillä. Sen jälkeen hän esitteli Bachin musiikkia paljon käyttäneen Max Regerin (1873-1916) tyylin mukaisen tulkinnan. Lopuksi hän esitteli vielä hypoteettisena vaihtoehtona, miten Bachia soitettaisiin ranskalaisittain.  Tuo oli mielenkiintoista vertailua. Minun täytyy todeta, etten pysty välttämättä erottamaan eri tyylejä. Barokki olisi helpointa.

Yhteenvetona konsertista totean, että minulle Konstantin Volostnov osoitti olevansa loistava urkuri.

…

Kirkon historiasta

Kirkon historia kertoo paljon myös Pietarin menneisyydestä, siitä kuinka kansainvälinen ja kosmopoliittinen kaupunki se ennen vallankumousta oli. Moni neuvostoajan kokenut on todennut, että kaupunki aivan kuin vaipui vallankumouksen jälkeen uneen.

Ensimmäinen luterilainen kirkko avattiin Pietarissa jo vuonna 1704, mutta Petrikirchen nykyiselle paikalle kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1728, kun tsaari Pietari II oli lahjoittanut kaupungin saksalaisyhteisölle paikan kirkkoa varten. Kahden vuoden kuluttua kirkko otettiin käyttöön Augsburgin tunnustuksen 200-vuotisjuhlapäivänä.  Sinne mahtui 1500 henkeä, mikä kertoo ainakin siitä, että tuolloin suhtauduttiin hyvin luottavaisesti Pietarin saksalaisväestön kasvavaan määrään.  

Vuonna 1762 kirkon taakse rakennettiin kaksikerroksinen koulu, josta olen jo yllä maininnut. Se on Pietarin vanhin edelleen pystyssä ja käytössä oleva koulu, toki se on kokenut vuosisatojen myötä monia peruskorjauksia.

Kirkko kesti noin sata vuotta, vuonna 1833 se jouduttiin huonon kuntonsa vuoksi purkamaan. Uusi kirkko vihittiin käyttöön uskonpuhdistuksen juhlapäivänä lokakuussa 1838. Tuo sama kirkko on edelleen pystyssä, tosin monenmoisia kunnostuksia ja muodonmuutoksia se on historian saatossa läpikäynyt. Esimerkiksi 1880-luvulla sen perustuksia jouduttiin vahvistamaan.

Kirkon on suunnitellut Aleksandr Brjullov (1798-1877) – tunnetun taidemaalarin Karl Brjullovin (1799-1852) veli. Rakennus ei edusta puhtaasti mitään tyyliä. Sen arkkitehtuurissa on jäljitelty romaanista basilikaa ja venäläistä klassisismia.

Mark Netšajev kirjoittaa kirjassaan Minun Pietarini (Otava 1994):

”Yrittäessään luopua klassisismista arkkitehti päätyi epäselvään, osittain romaaniseen tyyliin, joka samalla henki myös lontoolaista gotiikkaa.” (s. 169)

Hän toteaa, että myös muutamassa muussa Aleksander Brjullovin työssä on havaittavissa samaa epämääräisyyttä ja ”arkkitehtonisten muotojen voimattomuutta”.

Kirkon sisustuksen tyylillistä eheyttä harmonisoitiin 1800-luvun lopulla, koska kirkon katsottiin olevan eri tyylien sekamelska. Samoihin aikoihin kirkon eteen portaiden sivustalle pystytettiin apostolien Pietari ja Paavali patsaat. Ne olivat toki kopioita.

Kirkkoon tarvittiin isot urut ja ne saatiin vuonna 1840 Ludwigsburgista Würthenbergistä.  Ne olivat merkkiä Walcker. Samasta tehtaasta on urut mm. Riikan tuomiokirkossa Latviassa, tosin isommat.  Uudet urut oli mitoitettu kirkkosalin koon mukaisesti. Siinä oli yli 40 rekisteriä.

Tällä seurakunnan omilla verkkosivuilla on nähtävissä kuvia kirkosta eri historian vaiheissa. Tekstit sivulla on venäjän lisäksi myös saksaksi. Kyllä vanhat Walcker-urut ovat näyttäneet komeilta! Ne remontoitiin perusteellisesti vuonna 1910. Kirkon sisätilat oli restauroitu 1890-luvulla. Nykyisiin Willi Peter -urkuihin verrattuna Walcker-urut olivat huomattavasti isommat, sekä volyymiltaan että kooltaan.  Muistaakseni opas kertoi, että ne olivat kolme metriä korkeammat nykyisiin verrattuna. Tuolloin kirkkosalissa oli tyyliä. Kirkkosaliin mahtui eräiden tietojen mukaan jopa 3000 henkeä. Urut toimivat vuoden 1937 loppuun asti, jolloin kirkko suljettiin.

Petrikirchestä tuli uuden kirkon myötä Pietarin suurin luterilainen kirkko. 1860-luvulla kirkko sai omat kellonsa. Niiden kutsua sain itse kuulla viime sunnuntaina hotellihuoneessani.  

Seurakuntalaisten määrä kasvoi ja kirkon toiminta laajeni. Saksalainen koulu toimi aktiivisesti. Kirkon yhteyteen perustettiin myös lasten orpokoti, aluksi pojille ja myöhemmin tytöille. Vuonna 1862 seurakunnassa oli 17600 jäsentä. Sen jälkeen lukumäärä ei enää kasvanut. Vuonna 1910 määrä oli 15 000. Bolševikkivallankumouksen jälkeen määrä alkoi huomattavasti laskea. Vallankumouksen myötä seurakunnan tilat ja omaisuus konfiskoitiin.

Kaikesta huolimatta kirkko jatkoi toimintaansa, kunnes koitti surullisen kuuluisa vuosi 1937. Seurakuntaväki oli tulossa jouluaattona jumalanpalvelukseen mutta kirkko oli suljettu. Seuraavana vuonna kirkon kaksi pappia – isä ja poika – vangittiin ja seuraavana vuonna heidät teloitettiin. 

Alkuun kirkkorakennus toimi lavastevarastona, myöhemmin vihannesvarastona. Kirkon koristuksista ja maalauksista ei jäänyt mitään jäljelle. Tila vaurioitui. Kirkon urkuri kertoi, että eräässä vaiheessa moni eri taho yritti saada kirkkotilan käyttöönsä. Yksi yrittäjä oli Satiiriteatteri, joka sijaitsee aivan kirkon lähellä. Lopulta sen sai hallintaansa Baltian merilaivasto, joka rakennutti kirkkotilaan uimahallin. Opastuskierroksella oli mukana eräs vanhempi herra, joka on aikoinaan käynyt tuossa hallissa uimassa. Hän oli kuin kummajainen, sillä ryhmä koostui lähinnä nuorisosta, joka oli syntynyt Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Pari asiaa tarvitsevat vielä selvennystä. Ensiksi kerron alttaritauluista.  Jo 1700-luvulla ensimmäisen kirkon aikana seurakunta oli saanut lahjoituksena renessanssitaiteilija Hans Holbein nuoremman (n. 1497-1543) maalauksen, joka kuvaa Jeesusta ja Tuomasta.  Se toimi alttaritauluna ja oli esillä kirkossa sen sulkemiseen asti.  Olen lukenut, että tuo Holbeinin maalaus sijaitsee nykyisin Eremitaašissa. Se ei ole kuitenkaan siellä osunut silmiini enkä löydä netistäkään siitä mitään kuvaa. Sen sijaan vuonna 1838 vihityn kirkon alttaritaulu on tutumpi. Se on Karl Brjullovin luoma kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta. Maalaus siirrettiin Venäläiseen museoon ja siellä se on edelleen. Olen siitä sattumoisin ottanut pari vuotta sitten kuvan. Se on nähtävissä ohessa. Nykyisin Petrikirchen alttarilta löytyy tuon maalauksen jäljennös.

Toinen kiinnostava asia koskee urkuja. Mitä tapahtui vanhoilla Walcker-uruille? Niiden tarinan sain kuulla kirkon urkurilta. Kun kirkko suljettiin, urut jäivät hoitamattomina lojumaan paikalleen. Ne menivät hyvin huonoon kuntoon. Jossakin vaiheessa ne päätettiin siirtää Moskovan filharmoniaan. Siellä niitä käytettiin jonkin aikaa, mutta urut olivat menneet jo niin huonoon kuntoon, ettei niitä voitu niin vaativassa paikassa käyttää. Filharmonia hankki toiset urut Tšekkoslovakiasta. Walcker-urkuja ei kuitenkaan vielä tuhottu. Ne on edelleen olemassa ja nykyinen olinpaikka on Donetsk. Siitä, miten ne toimivat vai toimivatko ne ylipäänsä, ei oppaamme osannut kertoa mitään.

Kun Neuvostoliitto romahti, myös Pietarin saksalainen seurakunta sai kirkkorakennuksen takaisin hallintaansa. Saksasta saatiin restaurointitöissä paljon apua.  Rakennus saatiin uudistettua kirkoksi, vaikkei vanhaa uima-allasta voitukaan hajoamisvaaran vuoksi poistaa. Paljon pieniä asioita oli korjattava. Kun katsoo julkisivua, osuu silmiin katon rajassa oleva enkelihahmo. Se oli ensimmäisiä restauroinnin kohteita.

Ruotsista tuoduista Willi Peter -uruista olen jo kertonut.  Ne on kuitenkin saatu vasta 2017. Kun kirkko aloitti 90-luvun lopulla toimintansa, sinne saatiin vuonna 1998 Saksasta lahjoituksena pienet kuoriurut. Ne toimivat edelleen ja ovat ahkerassa käytössä, kun on kyse pienimuotoisista tilaisuuksista ja kamarimusiikkikonserteissa, joissa tarvitaan orkesteriurkuja. Ne eivät kuitenkaan vastanneet isossa kirkkosalissa tarkoitustaan. Tarvittiin salin kokoon soveltuvat isommat urut. Onneksi Tukholmassa Pyhän Gertrudin kirkossa oltiin sopivasti uusimassa urkuja. Petrikirche osti ne, ja hinnankin oppaamme paljasti. Se oli 35 000 euroa, mutta siinä ei ollut koko summa. Kuljetuksineen ja asennuksineen lopulliseksi hinnaksi tuli 200 000 euroa. Urkujen pitäminen ei siis ole halpaa leikkiä. Mutta kuten taisin yllä jo mainita: oppaamme uskoi, että seurakunta voi nauttia niistä uruista seuraavat sata vuotta, saman ajanhan palveli myös vanhat Walcker-urut.

Kirjallisuutta

Netšajev Mark: Minun Pietarini. Inkerinmaan suo, eurooppalainen järki ja venäläisten ennakkoluulot. Suom. Kari Klemelä. Otava 1994.

Tuominen Arvo: Sankarikaupunki Pietari. Reuna 2018

Друзь Александр: Петербург. Пешком по городу. АСТ 2018.

Satavuotias siniristilippumme

Eilen (28.5.2018) vietettiin Suomen siniristilipun satavuotisjuhlapäivää. Suomen sinivalkoisilla väreillä on omalle kansalliselle identiteetilleni merkitys, jossa tunteet vaihtelevat hartaudesta voitonriemuun. Varhaisesta lapsuudestani asti ne ovat painuneet muistini tukipilariksi. Siksi haluan kirjoittaa muutaman sanan myös tuon päivän kunniaksi.

Sakari Topelius esitti jo 1800-luvun puolivälissä sinistä ja valkoista suomen väreiksi. Muitakin vaihtoehtoja oli esillä. Hänen eräässä sadussa todetaan, että valkoinen kuvaa Suomen talvien lunta ja sininen lukuisia järviämme. Hän puolusti linjaansa ja vastusti jyrkästi punakeltaista leijonalippua.

Kun nykyisestä lipusta päätettiin, ristilipun esikuvana oli Tanskan lippu, joka on Wikipedian mukaan maailman vanhin käytössä oleva kansallislippu, peräisin 1200-luvulta.

Tähän liittyen minulla tuli mieleen yllä olevat kaksi kuvaa, jotka kertovat ajastamme sata vuotta sitten ja toki muustakin. Ne esittävät Kuusankoskella sijaitsevan Kymiyhtiön ammattikoulurakennuksen juhlasalin aulassa olevia freskoja.  Niitä on kaikkiaan kahdeksan. 

Freskoista muodostuu tarina vapaussodasta – siitä, kuinka suomalaiset nuoret miehet lähtivät taistelemaan itsenäisen Suomen puolesta ja saivat lopulta palkinnoksi vapaan isänmaan. Tässä tarinassa on kyse nimenomaan vapaussodasta. Sodassa hävinneet ovat saaneet vihollisen osan.

Minulle oli jokin aika sitten tilaisuus olla kuulemassa, kun kulttuurineuvos Eero Niinikoski kertoi freskojen jännittävän tarinan. Siinä yhteydessä nuo kuvat olen ottanut. Liitän kirjoitukseeni vain nuo kaksi freskoa ja osia kahdesta muusta. Muita julkaisukelpoisia kuvia minulla ei valitettavasti ole. Enemmän kuvia löytyy kirjoitukseni lopussa olevasta linkistä.

Kerron aluksi hieman rakennuksesta. Talon suunnittelu käynnistyi jo 1916 ja se valmistui 1933. Se edustaa 1910-luvun jugend-tyyliä, ei tosin aivan puhdasta. Asiantuntijat ovat löytäneet siitä klassistisia ja barokkivivahteita. Juhlasali sijaitsee kolmannessa kerroksessa. Sitä kutsutaan juhlakerrokseksi ja se on merkittävä taiteellinen kokonaisuus.

Koulun pihalla sijaitsee Eric O.W. Ehrströmin suunnittelema Vapaudenpatsas, jonka Kymiyhtiö pystytti vuonna 1933. Patsas on 8,5 metriä korkea. Siinä on käytettypunaista graniittia. Ylhäällä on vuosiluku 1918, jonka alla on Mannerheimin päiväkäskystä lainattu lause: ”Ainoastaan se kansa, joka itse kykenee auttamaan itseänsä, voi luottamuksella katsella kohti tulevaisuutta.”

Pihalta katsottuna minulla tulee mieleen oman vanhan kouluni Oulun lyseon rakennus, vaikka eivät rakennukset itse asiassa kyllä paljoa muistutakaan toisiaan. Siinä on kaksi siipeä ja pääovi on keskiosassa.  Rakennuksen alakerros on punaista tiiliä, yläkerrokset on rapattu ja seinät ovat keltaiset. Pihan pääsisäänkäynti on tiilestä rakennetussa, kaarena ulkonevassa erkkerissä.  Tästä minulla tuli mieleen oma kotikouluni, tosin siinä keskiosa on kokonaisuudessaan puoliympyrän muotoinen.

Talvi ja jatkosodan aikaan rakennus toimi sotasairaalana. Jatkosodan aikaan sinne perustettiin 400-paikkainen kirurginen osasto, enimmillään oli 1775 vuodepaikkaa käytössä (lähde).

Juhlasali mukailee vuosisadan alun jugendia ja 30-luvun funktionalismia. Se näyttää upealta, salissa on historian havinaa. Etuosassa on kaksi Eero Järnefeltin maalaamaa muotokuvaa: toinen C.G.E. Mannerheimista, toinen P.E.Svinhufvudista. Molemmissa maalauksissa miehet on sijoitettu tilanteisiin, jotka johtavat itsenäisyytemme alkuvaiheisiin. Mannerheim on seuraamassa valkoisena kenraalina Tampereen valtausta. Svinhufvud on kuvattu itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana vuonna 1917.

Mannerheim vieraili Kuusankoskella vuonna 1934 Kymiyhtiön kutsusta. Vierailun kunniaksi rakennuksen sivuuttava Koulukatu nimettiin uudelleen Marskinkaduksi.

Juhlasali on toiminut törkeänä konserttipaikkana. Sinne hankittiin Steinway-flyygeli ja siellä on myös 10-äänikertaiset konserttiurut, jotka on viimeksi kunnostettu ja huollettu vuonna 2009.

Kymin teollisuusoppilaitoksen toiminta päättyi rakennuksessa vuonna 2006. Nyt siellä on monenmoista muuta toimintaa, mm. Steiner-koulu ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston toimipiste.

…

Kerron nyt freskojen tarinan kulttuurineuvos Niinikoskea mukaillen. Ne on suunnitellut Eric O.W. Ehrström - sama mies, joka oli myös Vapaudenpatsaan takana.  Kuvasarja perinteisen näkökulman Suomen vapaussodasta. Nuorukaiset lähtevät sotaan, hiihtävät järven jäällä, kuvataan taistelua. Kaksi laivaa saapuu helmikuussa jäänmurtaja Sampon saattamana Vaasan satamaan (ks. kuva). Sitten ollaan juoksuhaudassa Tamperetta valtaamassa. Sen jälkeen kuvataan kirkkoa ja hautausmaata. Kaksi viimeistä kuvaa on yllä näkyvissä. Lapset tervehtivät sodasta palaavia miehiä. Yhdellä on kädessään Suomen suuriruhtinaskunnan punakeltainen leijonalippu. Freskosarjan viimeisessä kuvassa koivikossa liehuvat jo sinivalkoiset värit.

Freskot kestivät sodat ja sotasairaala-ajan. Uhka niille tuli sotien jälkeen vuonna 1946. Suomessa toimi valvontakomissio. Erään henkilön kautta tuli viesti, että freskot eivät ehkä miellytä valvontakomissiota. Vinkistä otettiin vaarin ja rakennuksen talonmies sai poikkeuksellisen tehtävän: freskot on hävitettävä. Talonmies oli ammatiltaan kirvesmies, ei mikä tahansa maalari. Hän toimikin tavalla, josta ansaitsisi korkeimman kunniamerkin. Hän ei hakenut pensseliä eikä valkoista kalkkia vaan löysi jostakin pellavakangasta, jonka hän asetti taiten kuvien päälle.  Muistini mukaan talonmies löysi kankaan rakennuksen sopukoista, jonne se oli päätynyt sotavuosina.

Oli onni onnettomuudessa, että puuvillaa ei ollut tuolloin saatavissa, sillä se olisi liimautunut seinään kiinni ja tuhonnut maalaukset.

Sitten asia unohtui. Vuosikymmenet kuluivat, kunnes vuonna 1983 oli saliin tulossa merkittävä juhla maailman suurimman hienopaperikoneen kunniaksi. Paikkoja piti hieman siistiä ja ajateltiin vilkaista pellavakankaan alle. Freskot löytyivät eikä niitä nyt ujosteltu laittaa näytille. Pellava on ollut freskojen pelastus, sillä seinässä olevat peittämättömät kohdat ovat hiilipölystä mustuneet ja värinsä menettäneet. Nyt nuo historiallisesti arvokkaat freskot säilyivät vahingoittumina.

Sisällissota päättyi toukokuun puolivälissä. Suomessa ei ollut vielä virallista lippua, mistä viestii kuvan leijonalippu. Viimeinen kuva kertoo Suomen itsenäisyydestä sinivalkoisin värein. Myös koivusymboliikka on mieleeni.

Apuna olen käyttänyt myös tätä hienoa kirjoitusta. Se avautuu klikkaamalla ja sieltä löytyy lisää kuvastoa.

BEIJING HUTONG, SIHEYUAN – MENNEISYYTTÄ JA NYKYPÄIVÄÄ

Minun hutongini

I. Matkalaisen alkuhuomioita

Kerroin edellisessä jutussani, että käväisin pääsiäisenä Kiinassa. Finnair lennätti minut noin kahdeksassa tunnissa Pekingiin ja paluumatka Helsinki-Vantaalle kesti saman verran. Asuin hutong-alueella pienimuotoisessa hotellissa.  Hotelli ei varmasti olisi kelvannut vaativalle turistille. Huone oli pieni ja kolkko. Seinäeristys oli hyvin hatara, kaikki mitä huonenaapurit tekivät, kuului varmasti, ensimmäisenä yönä jopa erään miehen hengitys. Lisäksi nurkat ja sängynalus olivat pölyisiä ja likaisia. Löytyipä nurkasta sängyn takaa jopa hiirenmentävä aukko.  Mitään isompia tai pienempiä seuralaisia ei seinän tai lattian raoista kuitenkaan ilmestynyt. Henkilökunta oli kuitenkin ystävällistä, heidän välittömyytensä teki minuun positiivisen vaikutuksen. Televisio huoneessa oli, ei toki ensi alkuun toiminut, mutta valitettuani asiasta sekin saatiin nopsasti toimimaan. Ja katonrajassa oli sähköinen automaattinen lämpöpuhallin, jonka saattoi säätää mieleiseen lämpötilaan ja joka sitten aika ajoin aloitti äänekkään hurinansa. Remusi ja kolisihan se välillä, mutta siihen kyllä tottui, ja mikä tärkeintä, huone viileistä öistä huolimatta pysyi lämpimänä. Paikka ei ollut ihan kesäterässä, mutta oma eksoottisuutensa ympäristöllä kuitenkin oli.  Pikkujärkytyksen jälkeen sopeuduin paikkaan aloin jopa nauttia tavallisuudesta poikkeavasta väliaikaisasunnostani.

En kaivannut luksusta. Hakemaani eksoottisuutta sain ja lisäksi sain yöpyä täysin kiinalaisessa piirissä, käytävillä ja aulassa ei pyöriskellyt hosuvia länsituristeja.  Mutta rehellisyyden nimissä eihän se kuitenkaan vastannut niitä kaunopuheisia ylistyssanoja, joita hotellin esittelysivuilta saattoi lukea. Tämän olin toki arvannut, Kiinaan meneviä varotetaan siitä, että kaikki ei välttämättä ole sitä, mikä vaikutelma paikasta on luotu.  Valitsin hotellini odottamani eksoottisuuden lisäksi etupäässä siksi, että se sijaitsee keskustassa ja hinta oli sijainti huomioon ottaen suhteellisen huokea.

Kirjoitukseni kannalta olennaista tässä johdannossani on hotellini sijainti ja sen perinteistä kiinalaista rakennusperinnettä mukaileva tyyli. Pikkuhotellini sijaitsi ns. hutong-alueella. Se on siis niitä Pekingille tyypillisiä kortteleita, joissa on samannäköisiä matalia harjakattoisia likaisen harmaita rakennuksia vieri vieressä. Sain hotellin läheisyydessä liikkuessani tuntumaa elämästä perinteisessä pekingiläisessä keskustan korttelissa. Lisäksi koin hipaisun myös siitä, miltä tuntuu asua perinteisessä kiinalaisessa siheyuan-asunnossa.  Siitä jutussani on oma kappaleensa, mutta annan tähän alkuun pienen tiivistävän kuvauksen.

Kiinalaisen pihatalon rakenne

Siheyuan on suomennettu sanalla pihatalo. Se tarkoittaa aidattua, suorakulmion muotoista, sisäpihalla ja muutamalla rakennuksella varustettua perinteistä kiinalaista suurperheen asuntoa. Talojen keskellä on sisäpiha, johon myös ikkunat ovat suunnattuja. Alue on hyvin suojattu, sillä talojen ikkunat ovat käytännössä vain pihan puolella, pieniä ”tarkkailuaukkoja” lukuun ottamatta. Koska kyseessä on vanhaa kiinalaista suurperheyhteisöä mukaileva asuntotyyppi, niin joka rakennuksella on joskus ollut oma hierarkkinen asemansa. Esimerkiksi eteläpäädyn rakennus oli komeampi ja siinä asui perheen pää vaimonsa kanssa.  Lapset asuivat sivuilla ja sivurakennus tuli minunkin osakseni.  Jos pihatalo oli tarpeeksi suuri, niin päärakennuksen takana oli vielä pienempi talo, jonne sijoitettiin talon naimattomat tyttäret, aivan kuin vanhempien suojaan. Palveluväki asui pohjoisosan rakennuksessa.

Pohjoisella puolella, tarkemmin sanoen kaakkoiskulmassa on perinteisesti ollut sisäänkäynti, niin oli tässäkin hotellissa. Se sisäänkäyntikin on suojattu seinämällä sillä tapaa, ettei suoraa näköetäisyyttä itse sisäpihalle ja perheen yksityiselämään ollut. Näin perinteisessä kiinalaisessa kaupunkiyhteisössä yksityisyys oli edes jotenkin turvattu uteliailta naapureilta. Perinteisesti seinämän käyttö selitettiin sillä, että niiden avulla haluttiin estää pahoja henkiä pääsemästä ihmisten kotiin.  Pahat henget tulivat vain suoraa tietä, mutkia ne eivät osanneet tehdä. Seinämän käyttö oli kuitenkin pragmaattinen: intimiteettisuoja.

Kun yllä kerroin, että kuuluvuus hotellissani oli oikein hyvä, niin siihen on selityksensä. Perinteisessä siheyuanissa ei ollut kantavia seiniä. Katto oli pystytetty nurkkapilarien varaan. Jos myrsky nousi, niin seinät saattoivat kaatua, mutta katto pysyi paikallaan. Kun seinät olivat ohuet, saatoin kuulla käytännössä kaiken naapureiden toimista ja myös pihalta, jos niistä vain jotakin ääntä lähti. Näissä asunnoissa seinillä näytti olevan korvat.

Eihän tuollainen paikka oman rauhan etsijälle täyttä intimiteettisuojaa taannut, mutta itse näin senkin asian positiivisesti.  Ympärillä kaikasi iloinen kiinan kieli, pikkulapsien äkäily, ukkojen kovaääninen hörinä, äitien ja mummojen huolenpito pienokaisestaan. Tämä siitäkin syystä, että huoneen ovi saattoi olla iltasella auki. En suinkaan voinut täysin kadota omaan maailmaani, vaan kiinalainen yhteisöllisyys oli kaikkialla läsnä.

Jos tällä hotellillani jonkinlaista yhteyttä kirjoitukseni aiheeseen vielä loisi, niin on mainittava nykyisyyden ja menneisyyden ristiriita ja toisaalta niiden nivoutuminen toisiinsa. Sen haluaisin myös välittää. Asuinalue ja sisäpiha ympäröivine hatarine taloineen veivät minut menneisyyteen. Muu ympärillä olikin sitten nykyisyyttä. Ja olihan vielä televisio.  Hotellihuoneessani televisio piti minua kosketuksessa nykypäivään. Tai ei aivan. Ensiksi on sanottava, että sieltä näkyi vain kiinankielisiä ohjelmia enkä osaa niin hyvin kieltä, että voisin niitä täysipainoisesti seurata. Toiseksi merkittävä osa ohjelmistosta on historiallisia sarjafilmejä, joiden myötä minä elin välillä myös Kiinan ja Japanin keskinäisissä kahinoissa ja taistelutantereilla. Historia ”sylki” sieltä silmille, tai ehkä tuo on turhan rujo ilmaus, sillä sarjikset oli varsin kaunistelevasti ja jopa romanttissävyisesti kuvattu, toki patrioottisuutta kaiken aikaa huokuen.  Minulle tuo oli vain lisänä eksoottisessa kokonaisuudessa, siinä todellisuudessa menneisyys on katsojille muokattua mielikuvamaailmaa.   Haluan kirjoituksessani mennä menneisyyteen, mutta vaarana on, että kaikki se, mitä olen siitä selville saanut, onkin osin todellisuudesta etääntyneitä mielikuvia, tai ehkä myös kauhukuvia. Mutta minulle Peking elää kosketuksessa menneisyyteensä, sitä näistä harmaan sävyisistä kortteleista haluan löytää. Mielestäni kaupungin modernisoituminen olisi voinut käydä rajumminkin. Yllättävän paljon on kosketuspintoja vanhaan vielä jäljellä. Tapahtuneiden ylilyöntien jälkeen on kyetty havahtumaan ja ottamaan takapakkia. Kyllä kiinalaiset ovat pragmaattisuudestaan huolimatta omia perinteitään arvostavaa kansaa.

…

Edellisessä kirjoituksessani kerroin käyneeni konsertissa Pekingin ”Munassa” eli vuonna 2007 valmistuneessa upeassa ooppera- ja konserttitalossa. Se sijaitsee Tiananmen-aukion länsipuolella aivan kaupungin sydämessä, länsi-itä-suunnassa etenevän Pekingin pääkadun Changanin eteläpuolella.  Rakennus on valtava taidonnäyte sekä arkkitehdeiltä että rakentajilta. Ennen rakentamista harmiteltiin sitä, että sen rakentamisen takia tuhoutuu kulttuurihistoriallisesti arvokkaita vanhoja rakennuksia, nyt ei siitä enää puhuta, vaan keskitytään oopperatalon kulttuuriantiin. Kävelin konserttiin rakennuksen länsipuolella sijaitsevan hutong-alueen läpi ja vilkuilin hieman sivukujillekin. Alueen pääkuja oli suhteellisen leveä. Sen varrelle oli pysäköityinä hienoja autoja, joiden hankkimiseen ei kenellä tahansa ole varaa, mistä päättelin, että siinä asuu hyväosaisempia.  Kujan varrella olevat rakennukset näyttivät olevan viimeisen päälle entisöityjä. Saattoivat olla yksityisasuntoja tai ehkä myös yksityisen tai julkisen sektorin edustustiloja.  Kun sitten käännyin sivukujalle ja kävelin hiukkasen etelään päin, niin vastaa tuli kurjassa kunnossa olevia pihoja, köyhien koteja, arkiryysyissään keskenään seurustelevaa kansaa, siis kaikki sulassa sovussa noiden luxustalojen takana. Pihojen suojana olevat portit olivat auki, yritin kurkkia sisälle. Aika sekavalta ja nimenomaan pölyiseltä näytti. Pölyn määrää en ihmettele, sillä lähistöllä humisi ja savusi kaupungin pääkadun jatkuva autovirta. Piha oli täynnä monenlaista rihkamaa ja jätettä.  Jatkoin matkaa. Vihannesmyyjä yritti tehdä kauppaa, asiakkaita ei näkynyt. Sen editse kaarsi länteen päin vielä kapeampi kuja, jonka kulmassa oli iso kasa mädäntyneitä ja homehtuneita porkkanoita. Siitä tunsin tuon alueen ominaistuoksun Koirat telmivät keskenään, tekivät ikuista seikkailuretkeään. Kissoja näin vain yhden vilaukselta mutta kyllä niitäkin varmasti on useita. Kotilemmikit ovat osa kiinalaista elämäntapaa.  Nämä näkemäni olivat kyllä sen verran likaisia, että taisivat asustellakin vain hutongien nurkissa. Yhtä kaikki ne tuovat korttelin elämään oman tunnelmansa ja harmoniansa. Ja pitäväthän ne myös huolen siitä, etteivät rottien ja hiirten kaltaiset inhokit pääse liikaa leviämään. Olin vielä kääntyä idän suuntaan, niin kuja muuttui yhä kapoisemmaksi. Muutin kuitenkin mieleni: varoin menemästä sinne pölyn harmauteen, etten olisi häirinnyt liikenteen hälyltä, turisteilta ja muulta suurkaupungin melskeeltä oman kodin rauhaan pakenevien asukkaiden yksityisyyttä. Taisin hieman pelätä, että jos syvemmälle menen, niin vastakkaisten seinien puristuksessa huomaan olevani jonkun kotioven edessä eikä se tunnu lainkaan kivalta ainakaan sellaisista kanta-asukkaista, joille kyttääviksi koetut turistin silmäni herättävät muitakin tunteita kuin pelkkää vieraanvaraisuutta.

Myöhemmin luin jostakin, että kortteli on perinteistä muslimikaupunginosaa. Toki kaupungin eteläpuolelta löytyy muitakin muslimikortteleita.

II. Historiaa

Hutongit  ovat peräisin Yuan-dynastian ajoilta. Se oli mongolien valtaa vuosina 1279 – 1368. Hutong-kujat tekivät kaupungin keskustasta shakkilautamaisen kokonaisuuden. Tuota shakkilautavertausta tapaa nykyisin useasti. Ensimmäisen kerran sitä on käyttänyt 1200-luvun lopulla kaupungissa vieraillut Marco Polo. Kujaverkosto rakennettiin rakennusten ympärille paloturvallisuuden vuoksi. Ne olivat siis eräänlaisia palokujia. Yuan-dynastian vaikutus näkyy myös sanassa hutong. Sana tulee mongolin kielen sanasta hotog, jonka voi kääntää sanalla ’vesikaivo’ (water well). Vaikka hutongit ovat toki vain noita talojen välissä puikkelehtivia kujia, minä miellän hutongeiksi nyt kaikkiaan nuo harmaista pikkutaloista koostuvat alueet.

Yuan-dynastian kaaduttua valtaan nousi han-kiinalainen Ming-dynastia, jota pidetään monella tapaa yhtenä Kiinan suurista kukoistuskausista. Sen valta kesti vuoteen 1644. Aluksi pääkaupunkina oli Nanjing, mutta erinäisten valtataisteluiden jälkeen pääkaupungiksi tuli jälleen Peking vuonna 1420. Tuolloin kaupungin keskustaan oli valmistunut keisarin uusi keskuspaikka Kielletty kaupunki, joka muutti täysin kaupungin yleisnäkymää ja olemusta. Ming-dynastian laajensi monella tapaa hutongien merkitystä. Ensiksikin  kaupunkiin muutti uusia asukkaita, keskustaan tuli huomattavasti enemmän elämää ja vilskettä. Uusia asuntoja ja muita rakennuksia tuli lisää, kaupankäynti vilkastui. Lisäksi mm. ensi kerran kirjoitettiin ylös kujien ja katujen nimet, jotka olivat siihen asti eläneet vain suullisesti ihmisten mielissä ja puheissa.

Kolmas muutoksen kausi alkoi mantšuhallinnon eli Qing-dynastian tultua valtaan 1600-luvulla. Se olikin viimeinen Kiinan dynastia, joka kaatui vuonna 1911. Vuonna 1644 kaupungin keskusta tyhjennettiin han-kiinalaisista. He joutuivat muuttamaan keskustan ulkopuolelle. Keisarin ympäristön hutong-alueille muutti mantšuja. He poikkesivat varmasti mentaliteetiltaan kiinalaisilta, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hutongien ilmapiiriin. Toisaalta tämän ansiosta Pekingin lähiympäristö alkoi saada lisää elinvoimaa.

Tuo yllä tiivistämäni tieto löytyy Liu Shanshanin ja Xiaonanin erinomaisesta artikkelista The Hutongs of Beijing: An Historical Chessboard. Se on löydettävissä osoitteesta http://www.chinascenic.com/magazine/the-hutongs-of-beijing-an-historical-chessboard-311.html . Artikkelin ohessa on hutongien kehitystä ja elämää valaiseva kuvasarja. Suosittelen tutustumista sekä artikkeliin, että kuviin. 

III. Kaksi näkökulmaa vanhaan Pekingiin

Tuon tähän väliin kaksi erilaista näkökulmaa vanhan Pekingin elämään. Ensiksi mennään historian kurjille sivuille, Ming-dynastian kauteen 1400-luvulle. Sen jälkeen otan vähän ajattomamman ja myös kivemman teeman: vapaa-ajan harrastukset.  Lähteenäni on kiinan kielestä käännetty Luo Zhewenin ja Li Jiangshun kirja The Old Beijing (Hebei Education Press, 2007). Näitä molempia aiheita täydentää edempänä kirjoituksessani osio, jossa käsittelen pekingiläisen kirjailijan Lao Shen vanhan Pekingin elämää käsittelevää näytelmää Teehuone.

a)      Eunukkien julmaa vallankäyttöä

Aluksi pääosassa ovat eunukit. Tuntuu jostakusta ehkä hassulta todeta, että eunukkijengit olivat yksi kauhun ja pelon herättäjiä. Testosteronia ja ”miesenergiaa” tuntui riittävän, vaikka munat puuttuivatkin. Ja nuo eunukit sattuivat kaiken lisäksi olemaan keisarin palveluksessa.

 Ming-dynastian alkuvaiheessa eunukeille oli kehittynyt keisarin hovissa laajoja valtuuksia. He vastasivat usein valtakunnan raha-asioista ja sen vuoksi heillä oli valta myös erottaa virkamiehiä ja laatia keisarillisia käskyjä. He hyväksikäyttivät asemaansa, vehkeilivät keisarin jalkavaimojen kanssa kavaltaen valtion varoja, korruptio alkoi kukoistaa.  Vuonna 1384 keisari Hongwu yritti suitsia kovinkin ottein eunukkien vallan käyttöä siinä onnistumatta. Vuonna 1402 valtaan noussut Zhu Di (keisarinimeltään Yongle) itse asiassa vain kasvatti eunukkien asemaa. Vuonna 1420 perustettiin Kielletyn kaupungin itäpuolelle oma virasto Dongchang (Itäinen varikko), jonka tehtävänä oli suojella keisarin valtaa ja pitää yllä sisäistä järjestystä itäisen Pekingin alueella. Kyseessä oli tiedustelupalvelu, joka oli keisarillisen sotilaallisen salaisen poliisin eli  Jinyiwein alainen. Viraston vakoili itäisessä Pekingissä eli nykyisessä Dongchengin piirissä asukkaittensa elämää, otti epäilyksen alaiset kiinni ja luovutti heidät Jinyiwein käsiin kuulusteltavaksi. Myöhemmin Itäinen varikko sai lisää valtaa. Se pystyi toimimaan itsenäisesti saaden mm. myös oman vankilan.

Jinyiwei perustettiin Ming-dynastian alkuvaiheessa.  Se oli henkivartijakaarti mutta siitä kehittyi sittemmin sotilaallinen organisaatio. Ne saivat täyden oikeudellisen autonomian pidätyksissä, kuulusteluissa ja rangaistuksissa, mukaan lukien aateliston ja hallitsijan sukulaiset.

Sivuhuomautuksena täytyy todeta jotain positiivistakin. Zhu Din eli keisari Yonglen suosimista eunukeista merkittävin oli Zheng He, joka nousi tämän neuvonantajaksi. Hänestä tuli sittemmin amiraali ja hän on noussut maailman historiaan Kiinan laivaston komentajana.  Hän komensi kaikkiaan seitsemää retkikuntaa, joissa oli satoja laivoja ja tuhansittain miehiä. Tämä erikoinen maailman valloitus kuuluu Ming-dynastian suurimpiin ansioihin.

Keisari valitsi Itäisen varikon johtoon suosikkieunukkejaan. Hän luotti heihin enemmän kuin muihin alamaisiinsa. Itäisessä varikossa eunukkien apureina toimivat paikalliset roistot ja pikkurikolliset. Toiminnan kehittyessä ja laajentuessa Itäisen varikon joukkojen asema vakiintui, he saivat omat sinimustat univormut, johon kuului tietyn mallinen päähine ja oma erityinen ase. He kiertelivät hutongeilla, teehuoneissa ja ravintoloissa pidättäen mahdolliset keisarivallan vastustajat ja kapinahenget. He loivat lähes rajoittamattomien valtaoikeuksien vuoksi ympäristöön pelkoa.

Ennen pitkää Dongchangista tuli niin vahva ja vaikutusvaltainen yksikkö, että jopa virkamiehet määrättiin polvistumaan Varikon johtajien edessä. Jinyiweillä ja Dongchangilla kertyi niin paljon valtaa, että jopa keisarillisen suvun jäsenet olivat vailla turvaa. Valta tuo mukanaan myös korruptiota. Salaisen poliisin eunukkijohtajat vehkeilivät valtansa ansiosta röyhkeästi saaden kerättyä huimia omaisuuksia.

Salaisella poliisilla oli kova maine kiduttaa epäiltyjä laittomin keinoin. Vaikka joukot liikkuivat tavallisen kansan keskuudessa, niin ehkä eniten he aiheuttivat pelkoa ja paniikkia virkamiesten ja keisarin hovin keskuudessa, sillä heillä oli erityinen hallitsijan valtuutus ja usein joukot keskittyivät enemmän virkamiesten tutkintaan. Luonnollisesti he käyttivät keisarin suomaa asemaa myös taloudellisesti hyväkseen.

Pahasti korruptoituneista eunukeista räikein esimerkki on Liu Jin, joka toimi 1500-luvun alussa keisari Zhengden valtakaudella keisarin hovin turvallisuudesta vastaavan Eight tigers –eunukkiryhmän  päällikkönä. Liu Jin oli niin rikas, että vielä vuonna 2001 hänet luokiteltiin viimeisen tuhannen vuoden ajan 50 rikkaimman henkilön joukkoon. Hänet kuitenkin lopulta vangittiin ja viha häntä kohtaan oli niin valtava, että hänet teloitettiin ehkä karmeimmalla mahdollisella tavalla. Hänen ruumiinsa paloiteltiin ja syötiin raakana. Kyseessä on ns. lingchi eli  tuhannen sivalluksen kuolema.

Myös Dongchangista löytyy esimerkki törkeästä korruptiosta ja raa’asta vallankäytöstä. Hän on vuosina 1605 – 1627 Itäisen varikon johdossa ollut eunukki Wei Zhongxian(1568 – 1627).

Wei Zhongxian nousi keisarin suosioon ruoanlaittotaitojensa ansiosta. Hän rakensi itselleen uskomattoman vallan. Hän julisti olevansa ”yhdeksän tuhatta vuotta vanha” (jiuqiansui), eli heti seuraava keisarin jälkeen; kymmenen tuhatta merkitsee kiinan kielessä täydellisyyttä, ja se luku oli varattu keisarille. Hänen muistoksi rakennettiin temppeleitä hänen vielä eläessään. Itäistä varikkoa hän piti tiukassa valvonnassaan. Hän käytti erityisen julmia kidutuskeinoja: selkärangan vaurioittaminen, sormien pois hakkaaminen, korvien lävistäminen rautanauloilla, tulikuumiksi poltetut rautakengät (jotka jalassa ihmiset pakotettiin tanssimaan), pronssisarvi (josta kaadettiin tulikuumaa öljyä ihmisen peräaukkoon, puristuksiin laittaminen (ihmisestä sanamukaisesti puristettiin veret ulos), ruumiin elävänä silpominen jne. Myös yllä mainittu tuhannen sivalluksen kuolema oli käytössä.

Yhteistä Jiu Liniin on myös siinä, että he molemmat pyrkivät kaatamaan keisarin vallasta. Wei Zhongxian oli salaisessa yhteistyössä keisari Tianqin (hallitsi vuosina 1620-1627)imettäjän kanssa kaapatakseen vallan itselleen, mutta suunnitelma epäonnistui.

Wei lopulta syrjäytettiin ja karkotettiin Pekingistä. Hän katsoi parhaaksi päättää päivänsä hirttäytymällä. Pekingin lähistöllä sijaitsevalla suositulla ulkoilualueella Tuoksuvilla kukkuloilla (Fragrant hills) sijaitsee Wei Zhongxianin temppeli. Olen käynyt kukkuloilla muutaman kerran ja käynyt nähdäkseni myös tuossa temppelissä. Tuolloin en kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota.

Itäisen varikon ja ylipäänsä keisarillisen salaisen poliisin toiminta meni lopulta sellaisin mittoihin, että sen katsotaan olleen yhtenä keskeisenä syynä koko Ming-dynastian rappioon ja tuhoon vuonna 1644.

b)      Perinteisiä kiinalaisia harrastuksia

Hutongien elämään kuuluvat myös omat harrastuksensa. Minulla ensimmäisenä tulee mieleen lautapelit. Perinteisiä harrastuksia on kuitenkin paljon. Eivätkä ne kaikki ole kuolleet. Toki ne liittyvät tiettyyn asuinympäristöön. Nykyaikainen kerrostaloasuminen saa monet vanhat harrastukset häviämään. Ehkä nykykaupallisuuden vastapainoksi ihmiset ovat mahdollisuuksiensa mukaan kääntyneet uudelleen perinteisten harrastusten pariin.

Vanhemman polven parissa on yleinen sanonta, että Kiinan neljä tärkeintä harrastusta ovat hua, niao, yu ja chong – kukat, linnut, kalat ja hyönteiset. Monilla parvekkeilla komeileekin nykyisin kalakulho. Heinäsirkkojen kasvattamiseen liittyi pienimuotoinen uhkapeli. Järjestettiin sirkkatappeluita. Se sirkka, joka ensimmäisenä kierähtää selälleen, on häviäjä.

Häkkilinnut kuuluvat myös vanhan Kiinan elämäntapaan. Vieläkin saattaa eräissä Pekingin puistoissa tavata häkki kädessä kulkevia vanhoja kiinalaismiehiä, jotka saavat linnut laulamaan kuin virtuoosit.  Jos kaksi häkkilintuharrastajaa on paikalla, niin kyllä he varmaan keskenään kilpailevat siitä, kumman lintu laulaa kovemmin.

Kiinalaista shakkia pelaamassa

Kiinalainen lintumies kasvattinsa kanssa (kuva otettu 1930-luvulla)

Heinäsirkkatappelu, ylhäällä oikealla toinen on selätetty, miesryhmä seuraa painiottelua silmä tarkkana. Onkohan rahat liossa?

Kyyhkysiä hutong-korttelin yllä

Varsinainen aiheeni on kuitenkin kyyhkyset. Kyseessä on ikivanha harrastus. Esimerkiksi 1100-luvulla elänyt runoilija Fan Chengda mainitsee ne runossaan. Hän ihailee kyyhkysten luomaa kellon lyöntiä muistuttavaa sointia. Yuan-dynastian aikana kyyhkysiä kasvatettiin kaupungin itäosassa, nykyisen Wangfujing-turistikadun pohjoispäässä sijaitsevalla Daboge-hutongilla. Paljon myöhemmin Qing-dynastian aikaan kyyhkysten kasvatus oli muoti-ilmiö. Talojen katoilla on usein tilapäisiä kyyhkyslakkoja linnuille, jotka on opetettu lentämään ympyrää muodostelmassa nimeltä panr (”lautanen”), kohoten vähitellen ylemmäs ja ylemmäs. Lintujen pyrstöön laitettiin bambun oksista valmistettuja putkia, jotka tuulessa sitten soivat aivan erityisellä tavalla. Soinnin kerrotaan olevan aavemainen.  Kerrotaan vielä, että putkia oli eripituisia ja muotoisia. Kustakin putkesta lähti erilainen ääni. Kun ne sitten saatiin soimaan yhdessä, niin voi vain kuvitella sitä yhteissointia. Kovassa tuulessa ne soivat varmasti kantavammin.

Kyyhkyset ja niiden hoito nousee myös Lao Shen näytelmässä yhdeksi riidan aiheeksi. Riita kehittyy lähes tappeluksi, koska yksi kyyhkynen oli mennyt toisen miehen kyyhkysten joukkoon ja mies väitti tämän varastaneen sen. Viereisessä pöydässä istuu 82-vuotias rutiköyhä ukko, jolla on ylipäänsä vaikeuksia saada hankituksi itselleen jotain ruokaa henkensä pitimikseen. Tämä toteaa, että häntä ei hoida kukaan mutta näyttää että ”kyyhkysistä pidetään parempaa huolta kuin ihmisistä”. 

IV. Hutongien nimien kertomaa

Donganfu hutong muslimikorttelissa

Hutong-katujen nimistä löytyy juttuja monissa eri kirjoituksissa. Niitä on vertailtu pituuden ja leveyden, suoruuden ja kierouden mukaan. Tiedetään, kuinka leveä on levein hutong, tiedetään, että kapeimmassa hutongissa ei ihan jokainen pystyisi kulkemaan.  Pisin hutong taitaa olla yli kolme kilometriä, lyhin on tuskin 20 metriä. Isompia hutongeja löytyy tilastojen mukaan 360 kappaletta, pienempiä on lukematon määrä. Ming-dynastian aikana Pekingin keskustassa lasketaan luodun 4550 hutongia, joista kapein oli 62 cm, levein neljä metriä.

On nimiä, jotka kertovat kadulla joskus sijainneen jonkun kaupungin viraston, kuten ”seremoniahallinto” (Silijian), ”ruutitoimisto” (Huoyaojy). Kaupungin tärkeimmät keisarilliset vilja-aitat sijaitsivat itäisellä alueella, ja sen mukaan on saanut nimensä mm. Nanxincang ja Beixincang ja Haiyuncang. jokin on saanut nimensä lähistön kauppapaikoista. Naizifu hutong palautuu ”Hoitavien naisten osastoon”. Siellä asui joskus naisia, joiden tehtävänä oli luovuttaa rinnoistaan keisariperheelle maitoa.  Jostain syystä keisari sijoitti nämä ihmiset samalle alueelle asumaan. Moni tunnettu henkilö toimiensa ansiosta on antanut nimensä hutongille. Esimerkiksi Doufuchi-hutong on saanut suullisen perinteen pohjalta nimensä siitä, että siellä sijaitsi joskus tunnetun tofukauppiaan Chenin asuintalo.  Toki myös taitavat käsityöläiset ovat voineet saada persoonansa jollain tapaa ikuistettua kujien nimiin.

On olemassa sen tapaisia kuin ”koiranhäntähutong” (Gouweuba) ”ristissä olevat käsivarret” (Chaoshou), jotka kertovat jotakin hutong-kujan poikkeavasta muodosta. Xianyukou hutong (”tuore kala”) tuo nimellään mieleen kadun ikioman tuoksun ja elämän, samoin monet muut vihannesten, hedelmien, lihan ja eri puiden nimiä kantavat kujat. Hutongeille muotoutui omat tuoksunsa, äänensä ja silmänilonsa.  Sellainen nimi kuin ”Kuunloiste” saattoi antaa ihmisten mielikuvitukselle siivet. Jotkut nimet, kuten ”Teenlehtikuja”, ”Alkoholikuja” ja ”Munakoisokuja” kertovat jotakin hutongin menneisyydestä. Ja sekin on todettava, etteivät kaikki nimet toki luo pelkkiä miellyttäviä assosiaatioita. Myös löyhkät ovat jääneet elämään.  Täältä löytyy tupakantuoksuinen hutong – ”vino tupakkamassikuja”: http://www.wtcf.travel/destination/beijing/2014-05/27/c_1014.htm. Nimi kertoo jotain kujan muodosta, mutta kai sieltä on ennen muinoin myös käyty hakemassa tupakkaa. Tai voihan kyse olla vain nykypäivän kaupallisista tarkoitusperistä. Uskon kiinalaisten pragmaattisuuteen myös tämänkaltaisissa asioissa.

Nimet luovat tietysti assosiaatioita kaupungin menneisyyteen. Ne heijastavat myös kaupungin alueiden taloudellista ja sosiaalista tilaa. Itäiset hutong-alueet olivat rikkaampia, eteläiset köyhempää, läntiset koreampaa ja pohjoiset rapistuneempaa. (lähde: Du Faibao, Du Bai Things Chinese . China travel & Tourism press, 2002.)

Lisätietoa hutongien nimistä löytyy myös tästä artikkelista: http://chinawatch.washingtonpost.com/2014/12/names-of-hutong-recall-both-common-folk-elite/ .

V. Katse nykypäivään

 

Rumputorni ja Kellotorni lintuperspektiivistä, taustalla Houhain järvialue

Nanluoguxiang on vanhin hutong-kuja, ikää on noin 800 vuotta (http://www.chinaescapade.com/travel-guide/beijing/hutong.html). Nykyisin se tunnetaan baareistaan ja myymälöistään, sen merkitys  on turistikohteena kasvamassa.  Sen lähistöllä sijaitsee vanhoja siheyuan-pihataloja . Kadun kehityksessä heijastuu nykyajan trendi: modernit huvitukset ja vanhat perinteet on nivottu toisiinsa. Tämän kaltaisia baarikatuja, johon on yhdistetty mukaansa tempaavaa kulttuurihistoriaa alkaa olla yhä enemmän. Perinteisen rakennusarkkitehtuurin ja perinteitä kunnioittavien ruokapaikkojen lisäksi kadun varrella on myös mm. antiikkiliikkeitä. Toki ei saa unohtaa runsaslukuisia rihkamamyymälöitä.  Yleensä Peking-oppaissa mainitun Sanlitunin mauton baarikatutunnelma on jäämässä tappiolle näiden uusien ”innovaatioiden” rinnalla. 

Itse en muista Nanluoguxiangilla koskaan käyneeni, lähellä olen kyllä kulkenut. Yhtenä syynä lienee se, että minä asustelin Pekingissä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja sen jälkeen katu on saanut uuden elämän entisöimistyön jälkeen. Kun kaupungin metroverkosto on vuonna 2012 jälleen laajentunut, niin myös Nanguoluxiangille pääsee kätevästi kuutoslinjan metrojunalla samannimiseltä asemalta (https://en.wikipedia.org/wiki/Nanluoguxiang ). Näin komean kartan kiinalaiset ovat matkailijoille tehneet, jotta liikkuminen ja shoppailu kadulla olisi helpompaa :  http://www.chinatouristmaps.com/shopping/beijing/nanluoguxiang/full-map.html . Vasemmassa yläkulmassa näkyy myös rumputorni (drumtower). Se on ollut omia mielipaikkojani, jonne olen muutaman kerran kiivennyt. Sieltä on myös itäinen ja Hutong-alue nähtävissä. Vuonna 2006 olen ottanut alueesta kuvia. Niitä voi nähdä alla. Pohjoisen pilvenpiirtäjät ovat uhkaavan lähellä ja Hutong-alue on kovasti rappeutumassa. Onneksi sitä ei ole täysin tuhottu ja edes joitakin katuja on kyetty säilyttämään, jos ei muuna niin turistikohteina. Metroaseman ansiosta kadulle saadaan turisteja, joiden ostovoimaa halutaan maksimaalisesti hyödyntää. En valitettavasti tiedä, mikä on rumputornin lähellä sijaitsevien talojen ja asuntojen nykyinen tilanne. Rumputornin takana on toinen samannäköinen torni, nimeltään Kellotorni. Niillä oli hyvin tärkeä merkitys vanhassa Pekingissä. Ne laskivat kaupungin aikaa ja siitä myös asukkaille tiedotettiin päivittäin.

Rumputornista avautuu eteen lukematon määrä ristikkäin olevia harjakattoja

Jääkö perinne pilvenpiirtäjien jalkoihin?

…

Ymmärrän, että jos ei mitään oheistoimintaa ole ja alue jää pelkäksi köyhien kanta-asukkaiden huonosti varustetuiksi asumuksiksi, se näivettyy. Toivottavaa kuitenkin olisi, että hutong-alueista ei tulisi mitään pystyyn kuolleita turistimuseoita, rihkamamyymälöitä tai rikša-ajelukohteita vaan että tavallinen kansa ja matkailijat voisivat niissä kohdata muutenkin kuin kauppatiskin molemmin puolin. Taitelija-ateljeet voisi olla yksi piristäjä, mutta kulttuurillisesti köyhää sellainenkin yksipuolinen kehitys on. Asuntoja pitäisi toki ruveta kiireesti entisöimään, koska tällä hetkellä on alueita, joissa  asunnoista puuttuvat WC:t ja ihmisten on tultava toimeen julkisten käymälöiden varassa. Kun elintaso nousee, eivät huonokuntoiset hutong-korttelit enää vastaa nykyihmisen asumisvaatimuksia. Jos taas alueita kovasti modernisoidaan, niin köyhempi väestönosa siirtyy keskustasta muualle. Se taas ei liene hyväksi keskustan eloisuudelle.

V. Lao She: Teehuone -茶馆

Lao She

Lähestynpä vanhaa Pekingiä myös kaunokirjallisuuden kautta.  Lao She (1899 - 1966) on siihen ehkä sopivin kirjailija, koska häntä pidetään Pekingin kuvaajana. Hänen elämästään ei puutu tragiikkaa, sillä kulttuurivallankumouksen aikaan hän joutui epäsuosioon ja päätyi sen myötä itsemurhaan hukuttautuen Pekingissä erääseen tunnettuun järveen. Hänen romaaninsa Riksapoika on myös suomennettu (Lao, She: Riksapoika. suom. Aulis Nopsanen. Helsinki, 1948).  Siinä kuvataan Pekingin köyhälistön elämää hyvin sympaattisesti. Haluan nyt kuitenkin nostaa esille kirjailijan toisen merkittävästä teoksen, vuonna 1957 valmistuneen näytelmän Teehuone (Cha guan - 茶馆), josta on olemassa englanninnos (Tea house). Näytelmä on katsottavissa youtubessa, mutta ilman käännöstä. Pekingissä on olemassa suosittu ravintola ”Teehuone Lao She”, mutta se on perustettu vuonna 1988 ja saanut nimensä tuosta kirjailijan teoksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä näytelmässä esiintyvän Yutai—nimisen teehuoneen kanssa.  Se on perustettukin paljon myöhemmin.

Tiananmenin eteläpuolella sijaitseva Lao She Teehouse, vuonna 1988 perustettu ravintola; kuva otettu iltakävelyllä lankalauantaina 2016

Kuva Lao Shen näytelmästä

Näytelmä on aika laaja, henkilöhahmoja on yli 50. Siinä on kolme näytöstä, joista kukin on sijoitettu eri aikaan. Ensimmäisen näytöksen tapahtumat ovat vuodelta 1898, toisessa näytöksessä siirrytään tasavallan aikaan vuonna 1918 ja kolmannessa näytöksessä eletään vuotta 1945. Näytelmä kertoo karun tarinan suositun teehuoneen kukoistuksesta ja vähittäisestä romahtamisesta. Se on kiintoisa näkökulma maan karuun historiaan pekingiläisen teehuoneen näkökulmasta.  Nimenomaan ensimmäinen näytös tuo eteemme Pekingin hutongien elämän moninaisuuden, toisaalta sen ilon pidon ja yhteisöllisyyden, toisaalta armottoman kurjuuden ja nälän.  Samassa Teehuoneessa tapaavat rikkaat sekä köyhät, ne jotka haluavat vielä pitää kiinni vanhasta keisarin vallasta, ne jotka katsovat uusiin elämän mahdollisuuksiin, ne jotka ovat jo menettäneet toivonsa ja on vielä’ niitäkin, joille kansainvälistyminen on merkinnyt vajoamista oopiumin turtumukseen.

Elämä on yhtä kaaosta ja sotaa. Ihmisten on yritettävä selvitä hengissä, vaikka sota syö yhteisöä eikä ravinnosta ole aina varmuutta. Loppujaksossa eletään Kuomingtanin vallan alla, ja näkymät ovat hyvin lohduttomat. Teehuoneen pitäjä Wang Lifa, jonka elämää on saatu seurata lähes 50 vuoden ajan, ei kestä loppuun asti vaan hän hirttäytyy.

Tapahtumapaikkana on Yutai-niminen teehuone. Sillä tarkoitetaan paikkaa, jossa ihmiset käyvät juomassa teetä ja syömässä pikaisesti valmistettavaa ruokaa, kuten esimerkiksi nuudeleita. Tyypilliseen nuudeliannokseen oli lisätty hienoksi silvottua sianlihaa.

Uutena ilmiönä on noussut oopiumi, jonka uhriksi on jäänyt mm. hoilottamalla teekupposta tai kolikkoa kerjäävä ennustajaukko ”Tang oraakkeli”. Hän on häiriöksi, mutta häntäkin siedetään, niin kuin myös lukemattomia kerjäläisiä ja köyhtyneitä, jotka henkensä pitimiksi yrittävät jopa myydä omia lapsiaan. Eräs äiti on laittanut tyttärensä hiuksiin oljen pystyyn merkiksi siitä, että tämä on kaupan. Lopulta keisarin hovissa toiminut eunukki Pang toteuttaa haaveensa ja ottaa tytöstä vaimon tämän järkytykseksi ja ehkä myös monien huviksi. Myöhemmin tuo tyttö ilmestyy näytelmään aikuisena naisena. Keisarivallan hajottua tuo vastenmielisesti asemallaan pröystäillyt eunukki oli menettänyt kaiken arvonsa ja omaisuutensa, joutunut sisarenpoikiensa ryöväämäksi ja kuollut (tai tapettu). Tuo ostettu vaimo on joutunut rutiköyhänä elättämään ja kasvattamaan eunukin toista ”armotekoa”, tämän hankkimaa ottopoikaa, minkä hän sitten tekeekin suurella sydämellä tavoitteena saada poika kouluun.

Teehuoneessa on tämän tästä erilaisia kahnauksia, joiden syynä voi olla vaikka kyyhkynen, joka on eksynyt naapurin kyyhkyslakkaan, ja omistaja väittää naapurinsa varastaneen sen.  Riidat puhkeavat pienessä tilassa helposti, huuto raikuu, kiinalainen kiukku voi tuntua ärhäkältä, teekupposia saatetaan heitellä pitkin nurkkia. Mutta toisaalta isossa joukossa aina on joku, joka kykenee rauhoittamaan tilanteen ja pian jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sopu löytyy nopeasti teekupposten ja nuudelikulhojen äärellä.

Teehuoneeseen tullaan myös erilaisten harrastusten kanssa. Lautapelit, kuten kiinalainen shakki xiangqi, kuuluivat asiaan. Yhtenä keskeisenä hengenluojana teehuoneessa ovat häkkilintujen kasvattajat. He ilmestyvät paikalle häkkeinensä. Erinäisin keinoin he saavat lintunsa sirkuttamaan virtuoosimaisen upeasti.

Ja olihan teehuoneissa myös niitä, joiden tultua paikalle alettiin puhua kuiskaten. He olivat keisarin hallinnon salaisen poliisin kyttiä, vakoojia, joiden tehtävänä oli kuulostella ihmisten puheita ja keskustelua ja jos jotain epäilyttävää oli tekeillä, niin sitten he iskivät, veivät kuulusteltaviksi ja myöhemmin vankilaan. Yllä kerroin Ming-dynastian karuista ajoista. Qing-dynastian kätyrit toimivat heihin verrattuna paljon siistimmin. Eräs lintuhäkkimies ennusti täysin viattomassa keskustelussa keisarin vallalle loppua ja heti nuo miehet iskivät. Tässäkin tilanteessa oli niitä, jotka yrittivät sovitella ja puhua ystävänsä puolesta, mutta se ei näissä tapauksissa auttanut. Mies vietiin, lähtiessään hän pyysi teehuoneen omistajaa huolehtimaan linnusta. Näytelmän lopussa nuo miehet tapaavat jälleen toisensa. Se lintumies oli viettänyt vuoden päivät vankilassa, mutta elämässä oli ollut niin paljon katkeria tapahtumia, että tuo episodi oli jo lähes unohtunut. Kaunaa hän ei entisille pidättäjilleen kanna, nämäkin ovat vain tavallisia kuolevaisia, jotka ovat hengen pitimikseen tehneet omaa työtään.

Seinillä oli hutongissa korvat. Ahtaudessa piti varoa huutamasta mitä tahansa, ainakin kun kyse oli politiikasta. Teehuone oli ratkaissut tuon asian niin, että ympäri huonetta oli levitetty paperiliuskoja, joihin oli kirjoitettu teksti ”Älä väittele valtionasioista”. Joskus se unohtui ja seuraukset olivat ikäviä. On lisättävä pieni seikka 1970-luvun lopusta. Kun kulttuurivallankumouksen jälkeen Lao Shen Teehuonetta alettiin näyttää uudestaan. Teatteriin leviteltiin iso juliste, johon oli kirjoitettu juuri tuo yllä oleva teksti. Sen vaikutus tietysti iski ja upposi myös kommunistiseen Kiinaan. Mikään ei siis ollut muuttunut.

On näytelmässä myös eräs kohtaus, joka tuo mieleen meidän oman aikamme pakolaisvirtoineen.  Teehuoneessa on eräs mies, joka haluaa osoittaa hyväsydämisyyttään kerjäläisnaista ja tämän tytärtään kohtaan ostamalle heille nuudelikupposet. Heti nousee ympärillä parven lailla vastareaktioita: ”et voi auttaa heitä kaikkia”.  Se on monien mielestä rahojen tuhlailua. Yhteisöllisyys merkitsee siis sitä, että kerjäläisiä kyllä siedetään, mutta yhteisön oma arvohierarkia perii kuitenkin voiton. Eräs nouseva liikemies yrittää korostaa, että hän nostaa myös kerjäläisten elämän kukoistukseen laittamalla talouden rattaat pyörimään.  Näytelmän lopussa joku toteaa, että loppujen lopuksi tuo mies oli nostanut vain omaa statustaan, köyhille ei ollut edelleenkään jäänyt mitään.

Näytelmän loppu on lohduton. Kuten kerroin teehuoneen pitäjä Wang Lifa hirttäytyy. Hieman ennen hänen ystävänsä heittelee arvottomia paperirahoja ympäri huonetta. Niitä hän oli säästänyt saadakseen itselleen arvokkaat hautajaiset. Hän oli saattanut muita kaiken menettäneitä köyhtyneitä hautaan, hänelle itselleen ei ole jäänyt ketään. Vanhat miehet voivat Qing-dynastian jäänteinä jäädä unohduksiin.

VI. Siheyuan - Pihatalo

Seuraava kuvaus on lainattu artikkelista Pihatalo – klassinen muurein ympäröity asuintalo, joka löytyy kirjasta Bailey ym. Kiina (suomentanut T.Tuomaala. Tammi 2007, s. 292 – 295).

Siheyuanit on klassisia kiinalaisia pihataloja, joita on ollut runsaasti nimenomaan pohjoisessa. Erityisesti ne ovat keskittyneet Pekingiin. Suorakulmaisia pihataloja rakennettiin tiiviisti toisiinsa kiinni hutongien varteen tarkkarajaisiin kortteleihin. Viime vuosikymmenten rappeutumisen ja hävittämisen jälkeen niitä on jäljellä Pekingissä enää alle tuhat.

Pieni osa taloista on säästetty ja muutettu museoiksi, koska niissä on asunut kuuluisia henkilöitä. Joissakin taloissa toimiii nykyisin hotelli. Vielä pienempi osa on edelleen asuntoina, niissä asuu alkuperäisten omistajien jälkeläisiä. Siheyuan edustaa keskeistä kiinalaita arkkitehtuuria. Talojen suojeleminen on haaste niille, jotka haluavat säilyttää maan pääkaupungin historiallisen luonteen. Haluaisin tuohon vielä lisätä, että  hutong-alueilla on varmaankin myös  paljon pientaloja, joita ei suoranaisesti voi luokitella perinteisiksi siheyuaneiksi, mutta jotka kuitenkin enemmän tai vähemmän pyrkivät niitä jäljittelemään.

Kirjassa esitellään vaatimatonta taloa, joka oli aikanaan Peking-oopperan laulajan Cheng Yannqiun (1904 – 1958) asuntona.  Kyseessä on ns. kaksipihainen talo. Cheng  asui talossa vuodesta vuodesta 1937 kuolemaansa saakka. Sen jälkeen hänen kolme poikaansa ovat pitäneet rakennuksen sellaisessa kunnossa, että se jäljittelee elämää yli puoli vuosisataa sitten. Talo on kooltaan 390 m2, ja siinä on runsaasti klassisia piirteitä. Piha on lähes puolet kokonaispinta-alasta. Talojen ulkoseinissä on vain pienet, korkealla sijaitsevat ikkunat, joten se on melko eristäytynyt ulkomaailman vilkkaista kaduista. Asukkaat voivat elää omassa rauhassa.

Peruselementit kaikissa Pekingin siheyuan-taloissa ovat aitaaminen, symmetria ja hierarkia: pihaa ja taloja ympäröi korkea, harmaa muuri, asunto muodostuu symmetrisistä osista; yksi ainoa portti piha-alueen reunalla tuo yksityisyyttä. Kaikki rakennukset ovat kääntyneinä pihaa kohti, joten avoin tila tulee osaksi kokonaisuutta ja se voidaan nähdä talojen ”huoneena”. Talokokonaisuus on suunnattu kohti etelää tai kaakkoa, mikä päästää pihalle talvella mahdollisimman paljon valoa.

Siheyuan ei varmastikaan ole sopiva ratkaisu nykypäivän asumisen tarpeisiin. Ne ovat kuitenkin arvokasta kulttuuriperintöä, minkä vuoksi niitä on pyrittävä säilyttämään. Kyllä niissä ihmisiä vielä asuu, mutta erityissyistä. Niin kuin yllä Chengin tapauksessa, kiinteistö on jäänyt perheen haltuun ja perhe haluaa ylläpitää vanhaa perinnekulttuuria. Niitä käytetään nykyisin yhä enemmän joko hotelleina, taiteilijoiden ateljeina, joidenkin tunnettujen henkilöiden kotimuseoina tai muuten vain julkisena edustustilana. Pääasiana, että niitä jossain määrin edelleen vaalitaan eikä anneta perinteen kadota. Liikoja ei voi vaatia pragmaattiselta, taloudelliseen hyödyn maksimointiin tähtäävältä maan hallinnoltakaan.

Siheyuanin pohjapiirros, hieman erilainen versio kuin yllä.

Sisäänkäynti. Seinämä esti "pahojen henkien" pääsyn.

Messinkinen ovenkolkutin ja sisääntuloportti. Rakennus lukittiin yhdistämällä messinkirenkaat ketjulla.

Porttipylväs

Piha

Keittiöristikot

Varastona toimiva välikkö

...

Houhai-järvialueella – lähellä yllä mainittua Rumputornia - on eräs keskustan parhaita esimerkkejä ylemmän luokan Siheyuan-pihatalosta: Prinssi Gongin kartano (Prince Gong’s Mansion). Prinssi Gong eli vuosina 1833-1898. Hän oli tärkeä Qing-dynastian neuvonantaja ja toimi mm. maan ensimmäisenä ”ulkoministerinä”. Kartano on vuodelta 1777 ja toimii nykyisin museona. Paikkaan voi tutustua vaikka täältä.

Minuun teki vaikutuksen aivan hotellini lähellä sijaitseva Peking-oopperatähti Mei Lanfangin kotimuseo. Mei Lanfang (1894-1961)asui siellä elämänsä viimeiset kymmenen vuotta. Sen pienimuotoinen sisäpiha teki minuun vaikutuksen. Piha on rakennettu perinteitä noudattaen. Pohjoispäässä on taiteilijan asunto, ikkunat pihaa kohti etelään päin. Molemmilla sivuilla on pienemmät talot.  Sisääntulo on kaakkoisnurkassa. Piha näyttää hyvin suojaiselta paikalta, ympärillä olevat puut suojaavat pihaa auringon kuumuudelta luoden sinne vilpoisia nurkkauksia. Voin tuntea jopa sydämessään sen harmonian, jonka rakennukset ja piha kokonaisuutena luo.  Kyllä arkkitehtuuri luo myös sydämeen rauhan ja levollisen mielen.

Mei Lanfangin asunnon olohuone

Mei Lanfangin kotipiha

Kun yllä kirjoitin kyyhkysten kasvattamisesta, niin mainitaan vielä sekin, että Mei Lanfang harrasti nuorempana kyyhkysiä. Yhtenä syynä hän näki sille sen, että sen ansiosta hän saattoi kehittää näköään. Mielestäni musikaalinen nuori mies lienee ihastunut myös kyyhkysten pyrstöissä soiviin bambuhuiluihin.

Mei Lanfangin kotimuseon pihalla otettu kuva. Luulen, että kesäkuumalla piha on suojaisa paikka puiden lehtiessä.