Roman Polanskin elokuva Dreyfusin jutusta

 

Upseeri ja vakooja (J'accuse, 2019), ohjaus Roman Polanski, käsikirjoitus Robert Harris ja Roman Polanski.

Robert Harris: Upseeri ja vakooja. Englannin kielestä suomentanut Markku Päkkilä. 2014, 521 s.

…

He valehtelivat suojellakseen kansakuntaa.

Pelastaakseen sen hän kertoi totuuden

                             Robert Harrisin romaanin takakannen teksti.

 

Roman Polanskista olen kirjoitellut runsaasti. Tästä linkistä avautuvat tekstini, joissa olen suoraan käsitellyt Polanskin elokuvia, hänen elämänsä vaiheita tai olen ylipäänsä tullut tavalla tai toisella viitanneeksi. Polanskin yhteydessä nostetaan lähes aina esille hänen saama syyte alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (vai liekö kyseessä myös raiskaus), minkä vuoksi hän joutuu pakoilemaan tiettyjä maita eikä esimerkiksi voinut olla vastaanottamassa tästä uusimmasta elokuvasta saamaansa palkintoa. Mielestäni kyse on panettelusta. Polanski on itse sopinut uhrin kanssa. Nyt amerikkalaiset juristit pitävät asiaa esillä vuosikymmenestä toiseen pelkässä rahastustarkoituksessa. Polanski itse on osoittanut henkiset voimavaransa kyetessään tuollaisen paineen alla jatkamaan elokuvantekijän uraansa antamatta periksi laadun suhteen.

Upseeri ja vakooja on loistava kruunu Polanskin ohjaajan uralle. Miehellä alkaa olla jo sen verran ikää, että uskon uran päättyvän tähän. Hän on syntynyt vuonna 1933 ja niin muodoin piakkoin hän voi juhlia 90-vuotissyntymäpäiviään.

Elokuva käsittelee niin sanottua Alfred Dreyfusin juttua, juutalaisen upseerin aiheettomasti saatua tuomiota tuolloisen Ranskan vihollismaan Saksan hyväksi. Elokuvan ranskankielinen nimi viittaa kirjailija Emile Zolan artikkeliin, jonka kautta hän hyökkäsi tuomion vehkeilleitä oikeistopiirejä vastaan. Sen julkaisuvaiheessa Dreyfus oli viettämässä karmeaa elinkautista vankeustuomiotaan epäinhimillisissä oloissa kaukana Pirunsaarella, mutta pyrkimykset miehen vapauttamiseksi olivat jo käynnistyneet. Elokuvan päähenkilö eversti Georges Picquart on siinä keskeisin henkilö. Hänet on valittu Ranskan sotaministeriön vakoilu- ja tiedusteluosaston johtoon. Alfred Dreyfus on hänelle ennestään tuttu mutta mitään erityisiä henkilökohtaisia sympatioita hän ei miestä kohtaan tunne. Voi jopa puhua kylmäkiskoisuudesta. Hän alkaa kuitenkin tutustua tarkemmin tuomion taustoihin ja huomaa, että tuomio perustuu väärennöksiin. Varsinainen syyllinen on toinen henkilö.

                                            

Picquartin roolissa näyttelevä Jean Dujardin on ehkä näyttelijäkaartista nimekkäin, tosin minulle täysin tuntematon. Toinen, minullekin tuttu kuuluisuus on Emmanuelle Seigner, Polanskin puoliso. Hän on Picquartin rakastajattaren Paulinen roolissa. Ihastuttava olemus! Mutta kyllä siellä taitaa tehdä myös itse ohjaaja ”Hitchkockit”. Hän vilahtanee eräillä kutsuilla, jossa kvartetto soittaa käsittääkseni Fauren musiikkia. Yleisö seuraa kvarteton soittoa kameran kaartaessa hitaasti soittajista yleisöön ja edelleen päähenkilöön. Olin siis tunnistavinani hänet Polanskiksi.

Elokuvan taustalla on Robert Harrisin romaani. Ja romaanin lopussa on osio, jonka otsikkona on Kiitokset.  Sieltä paljastuu, että jäljet johtavat sylttytehtaaseen.

”Sain idean Dreyfusin tarinan kertomisesta, kun lounastin Roman Polanskin kanssa Pariisissa vuoden 2012 alussa: olen hänelle ikuisesti kiitollinen jalomielisestä kannustuksesta.” (s. 520)

Polanski on siis romaanin idean taustalla. Harris on myös vuonna 2019 valmistuneen elokuvan toinen käsikirjoittaja. Harris korostaa, että romaani perustuu tosiasioihin. ”Yksikään kirjan hahmoista vähäpätöisintä sivuhenkilöä myöten ei ole täysin sepitteellinen, ja lähes kaikki kirjan tapahtumat ovat todella tapahtuneet muodossa tai toisessa” (s. 7). Sama koskee myös elokuvaa. Todettakoon, että hankin romaanin käsiini vasta elokuvan katsottuani.

Kyseessä on upea elokuva. Se on laajasta ja moniulotteisesta romaanista luotu tiivis kokonaisuus. Kaikkea ei ole voinut kertoa, mutta olennaisimmat siinä on. Ja mikäli jotkin asiat on jätetty vähemmälle, luulen sillekin löytyvän perustelut. Moninaisia viittauksia elokuvassa kuitenkin on. Niihin voi valveutunut katsoja tarttua.

Se on epookkielokuva mutta se ei sen myötä sorru pinnallisuuksiin eikä pelkkiin vaatteilla koreiluun. Aina ei voi kaikkea kaunistella. Tuon ajan Pariisissa viemärit haisivat ja se tulee katsojalle selväksi, vaikkei hajuaistimuksia voi tarkemmin esitellä. Pienistä yksityiskohdista avautuu aikamme Eurooppa yli sadan vuoden takaa. Kaikkia seikkoja ei tule elokuvassa esille, samalla tavalla kuin romaanissa. Sellainen on esimerkiksi Venäjän tsaarin vierailun poliittiset ulottuvuudet.

                                                    

Elokuva kuvauksellisessa toteutuksessa ei ole annettu periksi. Kohtauksista huokuu tyylikkyys ja aitous. Totutus on viimeisteltyä-  Picquartin ja hänen alaisensa majuri Hubert Joseph Henryn kaksintaistelu on upea näytös, jossa näyttelijät voivat osoittaa kykynsä vieden katsojansa aidon tuntuisesti maaliskuun alkupäiviin vuonna 1898. Toisaalta kun yllä kehuskelin elokuvaa tiiviiksi, niin tuo kohtaus on kuitenkin poikkeuksellisen pitkä. Siihenkin on varmaan oma syynsä.

Minua vetää elokuvassa ja romaanissa kuitenkin puoleensa ennen kaikkea sisältö, taustalla olevat historialliset tapahtumat: Dreyfusin juttu ja ranskalaisten suhde juutalaisiin on yksi asia. Lisäksi kiinnostaa Ranskan poliittinen ja yhteiskunnallinen tila reilut 20 vuotta Ranskan ja Saksan sodan jälkeen.   Esimerkiksi tästä kirjoituksestani avautuvaan maailmaan Harrisin romaani on kiintoisa jatke.

Sekä Dreyfus että Picquart ovat kotoisin Alsacen alueelta (myös Elsass). Picquart on syntyisin alueen suurimmasta kaupungista Strasbourgista. Kaupunki mainitaan romaanissa eräässä yhteydessä. Elokuvassa sitä ei mainita, mutta tuo elokuvan kohtaus jäi minun mieleeni eräästä syystä. Palaan siihen piakkoin alempana. Dreyfus oli puolestaan Mulhousesta. Tuon syntymäseutunsa perintönä hän puhui ranskaa hieman saksalaisittain korostaen, mikä saattoi herättää joissakin antipatioita. En mene nyt kuitenkaan tarkemmin Dreyfusin sukuun muuta kuin sen verran, että hän kasvoi juutalaisessa suurperheessä. Juutalaisuus herätti kansallismielisissä luonnollista epäluuloisuutta. Lisää epäluuloa ja kateutta saattoi luoda myös se, että miehen vaimon suku oli varakasta.

Picquart oli poikamies, jonka suuri rakkaus oli musiikki. Lisäksi hän harrasti myös venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Eräässä vaiheessa romaania hän lukee Dostojevskia sanakirjan kanssa. Hänen asunnossaan oli vanha piano, joka romaanin mukaan oli vaivoin saatu pelastettua Strasbourgista. Elokuvassa on kohtaus, jossa Piquart tulee asuntoonsa ja huomaa, että siellä on käyty. Huoneisto oli sekaisin, kaapeista oli etsitty jotain ja paikkoja rikottu. Picquart osasi sitä tietysti aavistaa, koska elettiin Dreyfus-tutkimuksen traagisia vaiheita. Hän istuu kuitenkin vanhan pianonsa ääreen ja alkaa soittaa. Se kestää hyvin lyhyen aikaa, sillä ovikello soit. Oven takana on hänen naisystävänsä Pauline, ulkoministeriön erään korkean virkamiehen puoliso, jonka kanssa  Picquartilla oli intiimi suhde.  Tuo suhde sinällään on elokuvan kiinnostava sivujuonne mutta en puutu nyt siihen, vaan siihen lyhyeen pianokappaleeseen. Se oli Camille Saint-Saënsin kappale ”Joutsen” sarjasta Eläinten karnevaali (vuodelta 1886). Sävelmä tuli myöhemmin tunnetuksi balettiesityksenä ”Kuoleva joutsen”. Venäläinen Anna Pavlova esitti sen ensin vuonna 1907 Pietarissa ja kolme vuotta myöhemmin New Yorkissa ja sävelmä tuli sen myötä tunnetuksi ympäri maailman. Tätä voi sanoa tarrautumiseksi pikkuseikkaan. Aloin miettiä, miten Picquart saattoi tuntea tuon kappaleen. Se oli vielä melko tuntematon, sillä tuota Eläinten karnevaali -sarjaa ei ollut esitetty. Joko elokuvan tekijöillä on tullut virhevalinta tai sitten sen myötä on haluttu osoittaa, kuinka hyvin Picquart oli musiikissa ajan hermolla. Totta kai musiikin uutuuksia aktiivisesti seuraavat olivat tuon kuulleet ja melodia oli jäänyt siitä kuulijoiden päähän soimaan. Suurelle yleisölle kappale tuli tunnetuksi vasta tuon balettiesityksen myötä.

Musiikista muuten vastaa eräs suosikkini - Alexandre Desplat. Hän on jäänyt mieleeni eräistä aikaisemmista elokuvista. Nyt en kyllä musiikkiin katsoessani keskittynyt lukuun ottamatta nuo pari yllä jo mainittua kohtaa.

Huomasin sittemmin miestä käsittelevästä  Wikipedia-artikkelista  hänen olleen oikeassa elämässään myös pianisti. Ja varsinkin romaanista käy ilmi, että mies seuraa musiikkia tiiviisti. Romaanissa vilahtaa esimerkiksi Claude Debussyn nimi. Ja musiikkiharrastukseen liittyy myös aivan romaanin lopussa oleva, Picquartin urakehityksen kannalta olennaisen tärkeä hetki 25.10.1906. Picquart on Paulinen kanssa Wienissä. valtionoopperassa seuraamassa Gustav Mahlerin johtamaa Richard Wagnerin Tristania ja Isoldea. Hän oli odottanut esitystä useita viikkoja. Esitys jäi kuitenkin katsomatta. Juuri esityksen alkaessa hänelle tuotiin sähke. Sen on lähettänyt miehen hyvä ystävä, samana päivänä pääministeriksi nimitetty Georges Clemenceau. Hän toteaa nimittäneensä Picquartin sotaministeriksi ja pyytää tätä palaamaan välittömästi Pariisiin.

Saman vuoden kesäkuussa korkein vetoomustuomioistuin oli vapauttanut Dreyfusin kaikista syytteistä. Hänet oli toki presidentti armahtanut jo aiemmin ja mies oli ollut vapaalla. Tuomiota ei ollut kuitenkaan aiemmin kumottu, vaikka se olikin muutettu kymmenen vuoden vankeusrangaistukseksi, jota hänen ei olisi tarvinnut kärsiä Pirunsaarella. 

Jännitteet Ranskan poliittisella kentällä olivat kuitenkin edelleen kireät.

                                            

Romaani – kuin myös elokuva - loppuu epilogiin. Päiväys on 29.11.1906.

Siinä Majuri Dreyfus ja sotaministeriksi kuukausi aikaisemmin (25.10) noussut ja aiemmin jo sotilasarvoltaan kenraalin sotilasarvoon yltänyt Georges Picquart tapaavat. Samainen kohtaus on myös elokuvassa. Se on kylmän kalsea kohtaaminen, joka paljastaa Dreyfusin luonteesta vastenmieliseksikin kai luokiteltavan piirteen. ”Haaleansinisissä silmissä tuttujen kakkuloiden takana on varautunut ilme.” Näin kuvaa Harris Dreyfusin olemusta.

”Kyse on minun sotilasrvostani”, hän sanoo. ”Saamani ylennys kapteenista majuriksi ei ota huomioon vankeusvuosiani Pirunsaarella väärän tuomion vuoksi. Sen sijaan teidän ylennyksenne – suokaa anteeksi, että otan tämän esiin – everstistä prikaatinkenraaliksi perustuu siihen, että kahdeksan vuotta poissa vakinaisesta palveluksesta katsotaan ikään kuin aktiivipalvelukseksi. Minusta on epäreilua – tai itse asiassa ennakkoluuloista.”

Picquart tuntee romaanin mukaan verensä hyytyvän. Hän kysyy mitä Dreyfus toivoo hänen tekevän.  Tämä pyytää, että hänet ylennettäisiin arvoon, joka hänelle vuosien mukaan kuuluisi – everstiluutnantiksi. Picquart kieltäytyy - ja täysin pätevästä syystä. Sitä varten pitäisi säätää erillislaki, jonka läpimeno olisi epävarmaa. Lisäksi poliittinen tilanne maassa kärjistyisi liiaksi. Ja hänen toimintansa ministerinä joutuisi hankalaan valoon. Vanhat kaunat voivat nousta pintaan, ja yhteistyö olisi mahdotonta. (s. 516.)

Aloin miettiä juuri tässä vaiheessa Picquartin asennetta suhteessa hänen toimintaansa. Hänet oli leimattu siionistien keskuudessa antisemitistiksi. Siihen oli perusteita. Hän oli sotakorkeakoulussa (tai vastaavassa) ollut Dreyfusin opettaja ja antanut tuolloin tälle selkeästi muita huonompia arvosanoja. Dreyfus valitti niistä. Siitä on elokuvassa kohtaus, itse asiassa se on kuvattu elokuvan DVD:n kannessa. Picquartin reaktio valitukseen oli hyvin kylmäkiskoinen. Toisaalta hän teki vakoilu- ja tiedusteluosaston päällikkönä pyyteetöntä työtä Dreyfusin väärän tuomion kumoamiseksi. Se osoittautui välillä mahdottomaksi, mutta mies ei antanut periksi, vaikka uhkana oli uran kannalta pahin mahdollinen: erottaminen. Picquartin todelliset asenteet jäävät hieman piiloon. Se ei ollut hänen toiminnassaan kuitenkaan olennaista. Hän teki velvollisuutensa ja toimi totuudenmukaisesti. Työmoraali vaati upseerilta kunniallisuutta.

Dreyfus poistuu Picquartin luota kylmäkiskoisena. Muodollisesti hän kuitenkin kiittää tätä. Dreyfus on kohtelias ja ilmaisee tyytyväisyyttä siitä, että Picquart on nimitetty ministeriksi. Tämä vastaa: ”Merkillinen tosiasia kuitenkin on se, ettei minusta olisi ikinä tullut ministeriä ilman teitä.”

Tähän Dreyfus reagoi sanoin, jotka päättävät Harrisin romaanin: ”Ei, herra kenraali. Teistä tuli ministeri, koska te teitte velvollisuutenne.”

Tuossa on Picquartin toiminnan ydin. Se on sotilaan tehtävä.  Dreyfusin käytös jättää miehen outoon valoon. Mitään sädekehän tapaista hänen ylleen on vaikea nostaa. Toisaalta hän oli tuolloin kovasti sairas mies. Elämä Pirunsaarella oli koetellut hänen terveyttään. Ja pyynnön voi tulkita myös kunnian palautukseksi.

Elokuvassa todetaan, että miehet eivät tuon jälkeen enää koskaan tavanneet.

…

Elokuvan ja romaanin myötä ihailen muutamia seikkoja. Picquartin toiminta on yksi. Hän ei alistunut johdon toiveisiin ja määräyksiin, vaan toimi rehellisesti sisäisen kunniantuntonsa pohjalta. Pelin politiikka ei ollut hänen ihanteensa. Toiseksi ihailen kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta maan demokratiakehitystä. Vastakkainasettelu oli suurta mutta maassa toimittiin demokratian periaatteiden mukaan. Ja siinä välissä oli vapaa lehdistö, joka uskalsi puuttua väärinkäytöksiin. Se toi ilmi kipeitäkin kysymyksiä. Tietenkään en laske näihin asioihin pinnalla olevaa raakaa väkivaltaa, jossa uhriksi joutuu mm. Dreyfusin asianajaja juuri vähän ennen kuin hänen olisi määrä pitää hetken kuluttua alkavassa istunnossa keskeinen puheenvuoro. Romaanissa Picquart toteaakin, että kaupunki tuntuu olevan täynnä poliiseja mutta heitä ei näy silloin missään, kun ollaan käymässä maan tasapainoa rikkovaa oikeusistuntoa. Yhteiskunta oli käymistilassa ja valtasuhteet muuttuivat tiuhaan. Sen ansiosta myös Picquart nousi ministeriksi. Juutalaiset kärsivät tietysti valtavasti ja he tuntuivat olevan puolustuskyvyttömiä. Mutta Eurooppaa odotti vielä ne suuret vainot, jotka kärjistyivät joukkomurhiin. Paitsi nousevassa Saksassa, myös Venäjän keisarikunnassa oli 1910-luvulla oma vainonsa, ns. Beilis-juttu, johon olen viitannut mm. tässä kirjoituksessani. Ja pakkosiirtoja tehtiin sielläkin jo ennen vallankumousta. Juutalaisväestö näytti kuitenkin sopeutuvan turhankin sovinnaisesti kaikkeen pakkovaltaan. Mitäpä muuta voikaan tehdä ylivoiman edessä.

…

Elokuva on nähtävissä Yleisradion Areenalla maaliskuun loppuun saakka. Tässä on linkki. Tänään keskiviikkona 5.1. 2022 se näytetään myöhäisillan TV-lähetyksenä Teema-kanavalla.

Unohtamisen taito (Alice Zeniterin romaani)

Alice Zeniter

Käsittelen vaihteeksi tänä vuonna Suomessa julkaistua romaania. Alkukielinen teos L’art de pertre on ilmestynyt Pariisissa vuonna 2017. Otavan julkaiseman laitoksen on suomentanut Taina Helkamo. Ranskassa teos on ollut ainakin jonkinlainen menestys.

On kai kerrottava, miten olen tällaisen teoksen löytänyt. En ole kovin aktiivinen kaunokirjallisuuden lukija, enkä seuraa erityisemmin nykykirjallisuutta. Kirja osui silmiini poiketessani Helsingin Akateemisessa. Se oli nimenomaan otsikon ansiota. Kävi ilmi, että teos käsittelee ajankohtaista aihetta - maahanmuuttajan kotoutumista. Lisäksi siinä etsitään omia juuria, ollaan perinteiden ristipaineessa. Ja kyse on Ranskan nykykirjallisuudesta, joka on herättänyt kirjailijan kotimaassa kiinnostusta. Ajattelin, että tuon kirjan myötä tutustun myös Ranskaan. Ja samaan kokonaisuuteen liittyy toinenkin minulle vieras aihe: Algerian historia ja sen itsenäistymisprosessi. Lisäksi tekijä on nuorehko nainen.  Siitä muodostui tutustumisen arvoinen yhtälö. En sitä kuitenkaan heti ostanut.  Menin kirjastoon ja kaikki kävi helposti, kun siitä ei ollut varauksia.

Ennen lukemista teoksen otsikko herätti minussa tiettyjä ajatuksia, jotka ovat hyvin kaukana Zeniterin romaanin maailmasta ja kertomisen tyylistä. Mieleeni nimittäin nousivat neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1980) teokset. Suomennetusta tuotannosta tärkein on ilman muuta 1970-luvulla julkaistu Talo rantakadulla.

Trifonov on käsitellyt historiallista muistia, joka on totalitarismin oloissa ihmisiltä kadonnut. On asioita, joista ei puhuta eikä niistä sovi puhua. Tuolloin ne vain ”unohtuvat”. Tajunnassa tilan saavat arkisemmat asiat. Menneisyyttä käsiteltäessä alkaa virallinen tulkinta dominoida ja puuduttaa ihmisten mieliä.

Trifonovin aikana kirjallisuudella ja muullakin korkeammalla kulttuurilla oli aivan erityinen tehtävänä. Kirjallisuuteen saattoi kätkeytyä myös piiloteltua näkemystä, mistä ei julkisesti voinut puhua ja mikä piti osata kätkeä myös sensorin ulottumattomiin. Se antoi kirjallisuudelle erityistä kiehtovuutta.

Trifonovin tuotantoa on kutsuttu kaupunkilaisromaaneiksi, joissa käsitellään ihmisen arkikäyttäytymistä. Elämän arjesta on selviydyttävä, pärjäämisen ja menestyksen tarve saa unohtamaan menneisyyden. Trifonov tuo aikansa karuun todellisuuteen henkilöitä, joiden kautta tuo unohdettu menneisyys herää eloon. Hän ei voinut Neuvostoliiton sensuurin oloissa sanoa asioita suoraan. Mutta kaunokirjallisuus antoi mahdollisuuden tuoda asioita esille pieninä, lähes huomaamattomina siruina. Ne olivat kipinöitä, jotka saattoivat aikanaan sytyttää tajunnan.

Trifonov liikkuu psykologisella tasolla. Historiallinen muisti nousee esiin henkilöiden mielen sopukoista. Se seuraa lukijaa punaisena lankana saaden kosketuksen lukijaan, myös hänen alitajuntaansa.  

Tämä nyt käsiteltävä Alice Zeniterin romaania ei kai kannattaisi Trifonoviin verrata. Zeniter liikkuu aivan eri ajassa ja erilaisessa perinteessä. Romaanissa on eri sukupolven edustajia ja ajattelutavat vaihtelevat sen mukaisesti. Keskeisin henkilö Naïma on nuori nainen, joka alkaa matkallaan Algeriaan kiinnostua isänsä Hamidin suvusta. Siitä syntyy hänen oman identiteettinsä kannalta tärkeä matka. Trifonovin romaaneissa tarvitaan myös joku, joka alkaa avata menneisyyden varjoja unohduksen takaa.  Ylipäänsä Trifonov on pessimistisempi nuoren sukupolven suhteen. Se tuntuu olevan kiinnostunut vain elintason pintakuorrutuksesta. Uusi sukupolvi on hänen teoksissaan menettänyt juurensa. Se elää kuin tyhjän päällä. Neuvostoyhteiskunta oli aikanaan omanlaisensa monikulttuurinen luomus, eri kansallisuuksia sekoittanut soppa. Siinä keitoksessa ei ollut tilaa juurille. Ehkä meidän aikamme ihmiset elävät monella tapaa samanlaisessa pintakulttuurissa mutta aikakausiemme välillä on kuitenkin selvä kuilu.

Yhtä kaikki, Zeniterin Naïma haluaa päästä selvyyteen omista taustoistaan. Siihen häneltä löytyy tahdon voimaa.

Unohtamisen taito kuvaa pääosin kolmen eri sukupolven elämää. Naïman isä Hamid on syntynyt Algeriassa ja hän pakenee perheensä mukana pienenä poikana Algeriasta Ranskaan. Minulle itselleni Hamid on romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö.  Hänen isänsä Ali on algerialainen mutta hän edustaa vähemmistöä, jonka piirissä suhtauduttiin maassa Ranskan siirtomaavaltaan muista positiivisemmin.

Kirjassa käsitellään Algerian itsenäisyystaistelua 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Lukija pääsee näin tutustumaan tuolloiseen Algerian tilanteeseen. Romaani kertoo paitsi Algerian tilanteesta myös Ranskan algerialaisista. Naïma haluaa päästä selvyyteen niistä kipeistä asioista, joista hänen isänsä ei ole halunnut kertoa.

Kirjassa on kyse kansallisesta identiteetistä. Yhteiskunnallista perspektiiviä tuo Ranskan menneisyys siirtomaavaltana. Se käsittelee niitä ongelmia, joita siirtomaavallan loppuminen aiheuttaa. Näkökulma on yksilöissä. Unohtaminen ei aina onnistu. Ja sen lisäksi on vielä perinteitäkin.

Ali kuluu Algerian alkuperäiskansaan kabyyleihin. Kabyylit ovat muslimeja ja kuuluvat osana isompaan ryhmään berbereihin, joita on levittäytynyt laajemmalle Pohjois-Afrikkaan.  Ali menestyy elämässään, hänestä tulee arvostettu oliiviviljelijä. Hän on taistellut II maailmansodan aikana Ranskan riveissä. Kun sitten Algeriassa alkaa taistelu itsenäisyydestä, Kansallinen vapautusrintama FLN aloittaa sodan siirtomaavaltaa vastaan. Ali valitsee kuitenkin väärän puolen ja joutuu pakenemaan Ranskaan. Alkaa kamppailu elämästä. Kotimaassaan vaurastunut Ali ei ole uudessa kotimaassaan enää mitään.

Ali kuului ns. harkeihin. Harkit olivat Ranskan armeijassa palvelleita algerialaisia ja heidän jälkeläisiään. He olivat pettureita ja kotimaassaan heillä ei ollut tulevaisuutta. FLN käytti heitä kohtaan raakaa väkivaltaa. Mutta eivät he olleet Ranskaankaan kovin tervetulleita. He joutuivat kotimaastaan paettuaan Ranskassa piikkilanka-aitojen ympäröimille leireille. Vaikea sieltä käsin oli aloittaa kotoutuminen. Ali joutuu sitten tyytymään tehdastyöläisen halveksittuun asemaan ja elättämään perhettään.

Hamid on perheen esikoispoika, joka on syntynyt Algeriassa ja joka jää tavallaan kahden kulttuurin väliin. Hän on lahjakas ja yritteliäs nuori, joka oppii uuden kielen ja onnistuu pääsemään sisälle ranskalaiseen yhteiskuntaan ympäristön asenteista huolimatta.

Hamid ei halua mukautua vanhempien häneltä edellyttämiin velvollisuuksiin. Hän haluaa irtautua perhesiteistään, mikä johtaa lopulta avoimeen konfliktiin. Hamid hylkää oman kulttuurinsa. Hän ei vietä ramadania. Hän ei halua muistella syntymämaataan.

Sitten Hamid kohtaa elämänsä rakkauden -  Clarissen. Se on lämpimästi kuvattu suhde. Tyttö on ennakkoluuloton asenteissaan. Hän uskaltaa esitellä poikaystävänsä vanhemmilleen näiden muukalaisvastaisista asenteistaan huolimatta. Teos kuvaa hyvin koskettavasti tuon ajan asuinoloja ja monenlaisia arjen ongelmia. Se kuvaa myös Hamidin muutosta. Hän saa rinnalleen itsenäisesti ajattelevan naisen. Suhde yhtäältä vapauttaa Hamidin, mutta se vaatii samalla tältä asenteiden muutosta ja henkistä kasvua. Rakkaus ylittää kaiken. Clarisse ja Hamid avioituvat. Hänen lapsensakin kasvavat täysin ranskalaisiksi. Perheeseen syntyy neljä tytärtä, ei yhtään poikaa. Se on kai kirjailijan luoma ratkaisu. Isän ja pojan suhdetta ei näin pääse syntymään. Jää arvoitukseksi, millaiseksi poika olisi Hamidin valvovan silmän alla kasvanut ja miten hän olisi suhtautunut isän taustoihin.

Sitten Naïma päättää matkustaa Algeriaan. Hän on harkin jälkeläinen ja siksi matkassa on edelleen omat vaaransa. Matka kuitenkin tuo hänelle kysymysten ohella myös vastauksia.

Kirjailija elää hyvin tunnevoimaisessa maailmassa. Tunteet ovat läsnä ja lukijan on niihin helppo eläytyä. Oman mielenkiintonsa siihen tuo historiallinen perspektiivi. Siitäkin huolimatta se on lukuromaani, jonka luulisi kiinnostavan laajaa lukijakuntaa. Löysin netistä muutaman romaania käsitelleen blogitekstin. Niissä arvostetaan juuri kirjan historiallista perspektiiviä. Sen myötä myös tiedollinen puoli avartuu. Joku on arvostellut käännöskieltä, se on paikoin raskassoutuinen, virkkeet ovat turhan pitkiä. En minäkään ole siihen täysin tyytyväinen, mutta ei se lukuprosessia lopulta häirinnyt. Eräitä sananvalintoja kyllä moitin. En tuo niitä nyt esille. Ne tuntuvat vain tilanteissaan todella töksähteleviltä ja siten häiritseviltä. Kyse on slangityyppisistä sanoista.

Eräs seikka on kerrottava. Se saattaa liittyä myös käännöskieleen. Minun oli nimittäin vaikea päästä romaanissa alkuun. Luin ja luin, kunnes huomasin, että en saanut lukemastani otetta. Sitten tein ratkaisun, jota olen kuullut monen modernia kirjallisuutta lukevan käyttävän. Avasin romaanin summittaisesti. Menin suoraan sisälle Hamidin ja hänen poikakaveriensa maailmaan, kun he yrittivät selvitä elämästä asuen ahtaassa poikamiesboksissa. Pojat kävivät naisissa ja elivät iloisesti niukkuudesta huolimatta. Pian tuleekin sitten jo Clarisse vastaan. Niin minun lukuprosessini alkoi. Ja alkuunkin oli sitten jo helpompi palata.

Eräs blogisti toteaa kirjasta, että siinä ei ole varsinaisesti väkivaltakohtauksia. Minulta on kyllä jäänyt yksi suoranaisen raaka väkivaltakohtaus todella elävästi mieleen. Siinä uhri on täysin puolustuskyvytön.  Kyse on ympärileikkausrituaalista, jossa kohteena on Hamid, kun tämä on vielä syntymämaassaan viisivuotiaana pikkupoikana.  Kirjailija on onnistunut kuvauksessaan. Hän tuo esille myös Hamidin äidin Yeman kauhun tunteet. Hän ei ole pelkkä kylmäkiskoinen uskonnollisen perinteen seuraaja, vaan seuraa järkyttyneenä tilannetta, jossa hänen pojastaan halutaan väkisin ”tehdä miestä”.  Se ei voi olla jättämättä poikaan ikuisia traumoja ja alkaa ymmärtää Hamidin aikuisena tekemiään ratkaisuja. 

Laitan tähän loppuun muutaman katkelman tuosta ympärileikkauksesta. Se on kylän yhteinen tapahtuma, joka kestää kaksi päivää. Alussa pojalle syötetään karamellia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän on kylän naisten iloisessa syleilyssä. Pikkupoika on kuin juhlittu sankari.

Kun miehet lähtevät huoneesta, naiset saavat tulla taas sisään. He hukuttavat Hamidin suukkoihin ja kehuihin. He ojentavat pojalle korillisen leivonnaisia, pieniä makeita herkkuja, jotka sulavat kielelle ja tahmaavat sormet, ja Hamid käy silmin nähden riemastuneena niiden kimppuun. Yema katselee poikaansa, ja hänen rintaansa puristaa. Hän tietää, ettei pojalla ole aavistustakaan tuskasta, joka häntä odottaa. Poika iloitsee seremoniasta, koska tietää saavansa sen myötä uuden aseman yhteisössä, mutta toistaiseksi hän ei ole oppinut tuntemaan muuta fyysistä kipua kuin kivikoista ja piikkipensaista saamansa naarmut. Jotain sellaista hän varmaan odottaa tapahtuvan seuraavana päivänä: että hän saa yhden naarmun lisää. Eniten Yema kuitenkin suree sitä, että seremonian jälkeen Hamid ei ole enää lapsi – sukupuoleton olento – vaan mies, tai ainakin poika. Mikä puolestaan tarkoittaa, ettei hän voi enää jäädä äitinsä helmoihin, Yeman hellittäväksi. Hänestä tulee Alin poika, tämän liittolainen ja tulevaisuus. Yema menettää hänet huomenna, lapsensa, joka on vasta viiden.”

Seuraavana päivänä on varsinainen ympärileikkausseremonia. Paikalle saapuu kylässä asuva vanhus, tuon työn tekijä – hadjem, jonka kerrotaan olevan tottunut lasten ja heidän äitiensä itkuun. Hänet otetaan vastaan laulaen. Vanhuksella on mukanaan nyytti, josta löytyy mm. reiällinen lauta, veitsi ja katajansiemeniä..

Isä Ali ja äiti Yema eivät ole tapahtumaa näkemässä:

”Sillä hetkellä kun, veitsi tekee viillon, kumpikaan vanhemmista ei ole paikalla. Pojan on kestettävä miehuutensa ensimmäinen kipu yksin, tai ainakin ilman vanhempiaan. Hamid siirtyy yhden sukulaismiehen käsivarsilta toisille: […] Hadjem levittää pojan jalat ja laskee verta ja esinahkaa varten maahan lautasen, jolla on hiekkaa.”

Sitten päästään asiaan:

”Kun hän tarttuu sormillaan pojan peniksen päähän ja työntää esinahan alle katajansiemenen suojaamaan terskaa, Hamid alkaa parkua suoraa pidäkkeetöntä huutoa. Hän ei enää halua olla mies. Hän kutsuu apuun isäänsä ja äitiänsä. Hän tuntee joutuneensa ansaan: hänen kauniit vaatteensa, ruoka, nauru ja laulu. Kaikki se tähtäsi vain hänen elimensä silpomiseen. Huolimatta siitä, mitä hänelle on kerrottu, hän on varma, että veistä pitelevä vanhus aikoo leikata pois koko elimen, joka on vedetty läpi ympärileikkaajan laudassa olevasta reiästä. (Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Naïma itkee yhä kauhuissaan, kun Hamid ensimmäisen kerran huijaa varastaneensa hänen nenänsä ja esittelee etu- ja keskisormensa välistä kurkistavaa peukalonkärkeään. Tyttären itku palauttaa Hamidin mieleen epämääräisen muiston ympärileikkauksen tuottamasta ahdistuksesta.)

Hamid-poikanen kamppailee setänsä polvella. Tämä ei kykene pitämään poikaa paikallaan ja hän yrittää saada pojan rauhoittumaan. ”Jos rimpuilet liikaa, hän viiltää ohi”, hän sanoo.

”Se saa Hamidin itkemään vain kahta kauheammin. Ulkona odottava Yema haluaisi hyökätä sisään pelastamaan poikansa. Mutta naiset pitelevät häntä. Etkö halua, että pojastasi tulee mies? Myöhemmin, Yema haluaisi sanoa. Hänellä on koko elämä sitä varten. Lopettakaa jo pojan itkettäminen. Ettekö kuule, että hän pelkää? Että hän tarvitsee vielä äitiään?”

”Sisällä vanha hadjem katsoo Hamidia lempeästi suoraan silmiin. - En minä leikkaa kuin pikku palasen, hän selittää.” […]

”Hamid, jonka kasvot ovat kyynelten ja rään peitossa, rauhoittuu hieman. - Tsak, hadjem sanoo hymyillen kuin olisi kertomus hauskankin vitsin.

Hän tekee viillon samalla kuin päästää sanan huuliltaan. Lautasella oleva hiekka imee välittömästi sille roiskahtavan veren ja tummaa alustaa vasten jää vain esinahan palanen kuin juhla-aterialla maahan pudonnut suupala.

Hamidin reaktio on kaksijakoinen: ensin hän toteaa helpottuneena, että suurin osa hänen peniksestään on yhä kiinni hänessä, sitten kipu riiipaisee kuin piiskanisku. Hän haluaisi huutaa uudestaan, mutta hänen setänsä alkavat jo onnitella häntä…”