Madeleine Thien, Do Not Say We Have Nothing. Granta 2016, 473 s.
Johdannoksi:
Käsittelen nyt kanadalaisen kirjailijan Kiina-aiheista
romaania. Kiinaa olen käsitellyt monissa
teksteissäni. Laitan niistä muutaman linkin, jotka sivuavat tämän tekstini
aihetta eli lähinnä kulttuurivallankumousta ja Tiananmenin verilöylyä
kesäkuussa 1989. Kirjoituksessani Mao vastaan Bach kerron kulttuurivallankumouksen
ajan pianisteista, kaksi heistä mainitaan myös alempana tässä kirjoituksessani.
Kirjailija Yu Huan teosta Kiina
kymmenellä sanalla olen käsitellyt täällä. Hän muistelee siinä omakohtaisesti
kulttuurivallankumouksen vuosia ja Tiananmenin tapahtumia. 60-luvulla hän oli
toki vielä pikkupoika mutta sekin on mielenkiintoinen vertailukohta. Kolmas
tekstini (täällä) käsittelee erästä Kiinan kirjallisuuden
klassikkoteosta Matka länteen, joka
kertoo apinakuningas Sun Wukongista. Tuo tarina on jo etäisempi mutta myös Thienin
romaanissa tehdään monia sattumuksia mukanaan tuomaa matkaa. Ja kyllähän
kirjoitukseni lopussa tulevat vastaan myös puhemies Mao, punakaartit ja
kulttuurivallankumous. Ainoassa Madeleine Thienin suomennetussa romaanissa Varmuus mainitaan apinakuningas, joten
kyllä se kirjailijalle on tuttu. Ehkä joku taitava tutkija jossain päin
maailmaa saattaa löytää nyt käsiteltävästä romaanista jotain allegoriaa tuohon
klassikkoon.
…
Madeleine Thien on syntynyt Kanadassa mutta hänen
vanhempiensa sukujuuret ovat puoliksi Borneossa ja Etelä-Kiinassa. Itse hän on
englanninkielinen. Häneltä löytyy yksi suomennettu romaani – Varmuus (WSOY, 2007) . Tapahtumat
lähtevät etenemään Kanadasta mutta siinä mennään perheen isän nuoruuden
muistojen myötä 40-luvulle brittien miehittämään Pohjois-Borneoon. Ne aiheuttavat isälle häpeää. Hän ei
kuitenkaan kykene salaamaan menneisyyttään perheen tyttäreltä.
Romaanissa Do Not Say
We Have Nothing alkuasetelmat ovat kutakuinkin samantapaiset. On Kanadassa asuva kiinalaistaustainen äiti
Ma ja hänen kymmenvuotias tyttärensä Marie (kiinalaisittain Li-ling), joka ei
ole oppinut vanhempiensa kieltä mutta tuntuma kiinalaiseen kulttuuriin hän
kuitenkin saa kalligrafia-harrastuksen kautta.
Hän on romaanin varsinainen kertoja. Perhe elää järkytyksessä, sillä isä
Kai (sukunimi Jiang) on vastikään tehnyt Hong kongissa itsemurhan. Hän oli
menestyvä konserttipianisti, jonka opiskeluvuodet Shanghain konservatoriossa
sattuivat kulttuurivallankumouksen aikaan.
Varmuus-romanin
takakannessa todetaan, että Madeleine Thienillä on erityisen viehättävä tapa
punoa ja kertoa tarinansa. Se on
huolellisesti rakennettua ja monisäkeistä mutta samalla hallittua
kerrontaa. Nuo sanat pätevät myös tähän
romaaniin. Tarinassa aivan kuin liu’utaan eteenpäin. Salaperäisyyden tuntu on
mukana. Henkilöhahmot elävät hyvin traagisia historian aikoja, mutta romaanissa
se ei näy. Nuo henkilöt elävät siinä hetkessä, aikansa ehdoilla. Eivät he voi
tajuta, miten jälkeen päin noita vuosia on kuvattu. Juuri se minua Thienin
kerronnassa. En ole kovin paljon lukenut näin laajoja romaaneja englanniksi.
Voin kuitenkin nyt helpottuneena todeta, että en lukuprosessin aikana tuntenut
avuttomuutta. Kyllä kerronta vei eteenpäin. Ajoittaisten kiireiden ja taukojen
keskellä janosin takaisin kirjani pariin.
Erityisesti minua kiehtoo romaanissa musiikin läsnäolo. Romaanin
tapahtumat ovat paljolti sijoittuneet Shanghain konservatorion maailmaan.
Henkilöt ovat klassisen musiikin parissa työskenteleviä tai sitä opiskelevia.
Musiikki soi myös ihmisten tajunnassa ja sen Thien pyrkii välittämään. Välillä
kerronnassa kyllä on myös päälle liimatun makua mutta eihän kirjailijalta voi
liikoja vaatia.
Romaanin arvoituksellinen otsikko on suora lainaus
kiinankielisen Internationalen
englanninnoksesta. Nimi viittaa siis kommunistiseen Kiinaan mutta laulu saa
toisen sävyn, kun siihen yhtyvät Tiananmenin kapinoivat opiskelijat. Romaanissa
ei kuitenkaan olla kiinni pelkässä 1900-luvun historiassa - eikä pelkässä
klassisessa musiikissa. Kyllä sieltä tulee vanha Kiinan kulttuuri myös
laajemmin esille, muun muassa klassinen runous. Todettakoon, että sitä kautta
sain tiedon romaanin olemassaolosta. Voin tarkentaa. Romaanissa on useita
runolainauksia, myös viittaus Tang-kaudella vaikuttaneen Bai Juyin runoon Laulu loputtomasta rakkaudesta. Kun
valmistelin kirjoitustani Kiinan perinteisestä runoudesta ja tutustuin runon
taustoihin, löytyi netistä viittaus myös tähän romaaniin. Näin kirjoitan
tekstissäni Elämäni runoutta II:
”[Runon] taustalla on tarina
Tang-dynastian keisarin Xuanzongin
lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on
”kanonisoitu” yhdeksi neljästä
kiinalaisesta kaunottaresta. Se on
koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta
kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong
yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta.”
Runo sopii romaanin kohtaloihin. Kaipuu ja suru jäävät,
mutta ne on vain painettava taustalle, piiloon arjesta.
…
Isän itsemurha ja yllättävä vierailu avaavat vyyhdin
Romaanin alussa Li-lingin äiti Ma saa yllättäen pitkän
kirjeen Kiinasta. Lähettäjänä on isän konservatorion aikaisen - niin ikään
vastikään kuolleen - musiikin opettajan vaimo. Tuo opettajan ja oppilaan suhde
oli aikoinaan niin läheinen, että siksi vaimo rohkenee pyytää tuntemattomalta
naiselta apua. Tämä pyytää, että hän auttaisi Kanadaan saapunutta
parikymmenvuotiasta tytärtään Ai-Mingiä elämän alkuun. Pyyntö on luonnollisesti
yllätys, mutta Ma tahtoo olla avuksi.
Ai-mingin matka Kanadaan selittyy sillä, että joutuu pakenemaan
Kiinasta Tiananmenin verilöylyn jäljiltä. Romaanin vyyhti lähtee sitten
purkautumaan Li-lingin ja Ai-mingin ystävystymisen myötä. Tapahtumat
käynnistyvät vuodesta 1990 ja romaanin lopussa ollaan jo vuodessa 2016. Tuona
aikana Li-ling on aikuistunut, luonut oman uransa ja siinä sivussa hän on
kyennyt jo selvittämään isänsä ja Ai-mingin isän yhteistä taustaa. Myös
arvoituksellinen itsemurha saa taustaa ja ainakin osittaisen selityksensä.
Itsemurhan tehneestä Kaista todetaan, että hän on syntyisin
maaseudulta mutta adoptoitumisen kautta hän on saanut mahdollisuuden
musiikkiopintoihin. Hän on päässyt Shanghain konservatorioon ja sittemmin
luonut pianistin uran. Hänen sukuselvityksensä jää niukaksi ja hän on tavallaan
juureton. Sen sijaan Ai-mingin isän suku tulee hyvin tutuksi. Kiinassa on
toisinaan hyvin kuvaavia etunimiä. Isälle vanhemmat antoivat nimen Sparrow eli ”Varpunen”. Se on yllättävä
nimi miehellä, linnun vaatimattoman ulkoisen olemuksen vuoksi. Hänen veljensä
ovat ”Lentävä karhu” ja ”Suuri vuori”. Sparrow
on lahjakas säveltäjä, joka ei kuitenkaan onnistu saamaan töitään
viimeisteltyä. Hänen kymmenen vuotta nuorempi serkkunsa Zhuli on toinen suvun
keskeinen musiikkiin omistautunut henkilö. Hän on noin 15-vuotias lahjakas
täysin musiikille elävä varhaiskypsä viulisti, josta tulee
kulttuurivallankumouksen uhri. Zhuli on myös Kain tapaan joutunut eroon
vanhemmistaan ja hän elää Sparrowin vanhempien hoivissa (siitä enemmän
alempana).
Li-lingin maailmaan tuo tragiikkaa myös se, että hän menettää
hieman alle parikymppisenä äitinsä ja joutuu selviämään elämässä yksin. Samoin
side Ai-mingiin katoaa melko pian sen jälkeen, kun tämä oli siirtynyt Kanadasta
Yhdysvaltoihin ja joutunut sieltä matkustamaan Kiinaan puolestaan oman äitinsä
hautajaisiin. Kuolema on romaanissa läsnä mutta sen henkilöhahmojen kautta tuo
yli 450-sivuinen romaani on kuitenkin osoitus elämän janosta ja
selviytymisestä. Li-ling on kutsumuksensa kanssa yksin, mutta määrätietoisesti
ja periksi antamatta hän elämässään toimii.
Romaanin lopussa tytär on edelleen tapahtuneesta ymmällä,
mutta ainakin hän tietää taustaa sille, miksi isä päätyi ratkaisuunsa.
Menneisyyden paine saattaa käydä sietämättömäksi. Syyllisyydestä ei pääse eroon
vain maasta muuttamalla.
….
Historia on romaanissa läsnä vielä yhdellä tavalla. Romaanissa
henkilöillä on jossain kodin kätköissä salaperäinen muistojen kirja. Kyseessä
on itse asiassa historiallinen alluusio.
Yhtymäkohtia löytyy vanhaan jo ennen ajanlaskumme alkua julkaistuun
historiakirjojen kokoelmaan The Books
on Records, kiinalaiselta nimeltään Shiji, suomeksi ”Muistiinmerkintöjä
historiasta”. Sen on koonnut historioitsija Sima Qian. Kyseessä on laaja
kokoelma kirjoituksia muinaisesta Kiinasta. Se on säilynyt läpi vuosisatojen
mutta eri vaiheissa sitä on pitänyt piilotella, koska hallitsijoiden vaihtuessa
historiankirjoituskin on saattanut muuttua.
Romaanissa henkilöillä on oma ”Muistojen kirjansa”, joka
joudutaan välillä myös konkreettisesti kätkemään lattiapaneeleiden alle.
Kokoelmasta löytyy heidän elämäntarinansa aidoimmillaan. Ymmärrän, että tuo ajatus
kirjasta on kuvaannollinen. Se saattaa olla pelkästään syvällä muistojen
lokerikossa.
Tuo ”Muistojen kirja” tuo romaniin lähes mystisen
ulottuvuuden. Ihmisen muistoissa on totuus ja sitä he kantavat mukanaan, joskus
se saattaa olla rasite. Siten selittyy varmaan myös Li-lingin isän itsemurha. Toisaalta
joskus nuo muistot on vain osattava jättää taakse, jotta ylipäänsä selviäisi
elämässä. Niin tekee juuri Ai-ming omalla tavallaan.
”Muistojen kirjan” kautta avautuu Kulttuurivallankumouksen
aika ja Shanghain konservatorion tapahtumat. Virallinen kuva tapahtumista on
vääristynyt ja yksipuolinen. Tapahtumiin osalliset kantavat sisällään omaa
muistoaan ja ehkä myös syyllisyys saattaa painaa ollen läpi elämän kivireen
kaltaisena seuralaisena.
…
Romaanissa on erilaisia ulottuvuuksia.
(1)
Se käsittelee Kiinan kansantasavallan lähihistoriaa
ruohonjuuritasolta, alkaen maareformista, jatkuen kulttuurivallankumoukseen ja
lopulta Pekingiin Tiananmenin eli Taivaallisen rauhan aukion tapahtumiin vuonna
1989.
(2)
Toiseksi kirja on perinteinen sukuromaani, joka
kuitenkin on kirjoitettu epäperinteisellä tavalla. Sitä on rinnastettu jopa
venäläisiin klassikoihin. Ai-mingin suku tulee tutuksi kolmessa polvessa. Maareformin
aikoihin hänen tätinsä ja tämän mies vangitaan ja he joutuvat pakkotyöleirille
senkin vuoksi, kun asunnosta löytyy salainen kirjasto. Heillä on pieni tytär
Zhuli, joka otetaan kasvatiksi Ai-mingin isovanhempien perheeseen. Yllä jo
mainitsin, että hän on todella lahjakas viulisti. Samassa perheessä on siis
myös toinen musikaalinen superlahjakkuus, häntä 10 vuotta vanhempi Ai-mingin
tuleva isä Sparrow. Kulttuurivallankumouksen kuumat vuodet käyvät heille
molemmille kohtalokkaiksi. Sparrowin työmotiivi sammuu ja hän joutuu vaihtamaan
uraa. Zhuli on opiskelijana kypsä ja määrätietoinen. Hän elää musiikin
maailmassa ja siihen hän oli saanut eväät jo vanhemmiltaan. Sisäinen ei
kuitenkaan kestä punakaartilaisten nöyryytystä. Hän on yksi niistä monista,
joiden elämä päättyy oman käden kautta. Kain sukujuuret ovat köyhissä
talonpojissa. Kulttuurivallankumouksessa hän valitsee myötäilevän tien. Tuo
sukuperintö on kuin mystinen maamerkki, joka seuraa ihmisiä. Ihmiset pitävät
taustoistaan kiinni, vaikka toisaalta aika ei sitä suosi.
(3)
Kolmanneksi siinä on myös hieman
dekkaria. Ai-ming jättää Li-lingille
hänen sukunsa tarinan, Sen ”mystisen” muistojen kirjan, josta yllä olen jo
maininnut. Aikuistuttuaan Li-ling selvittää isänsä kuolemaa ja samalla Kain ja
Sparrowin ystävyyden taustaa ja laatua. Yksi arvoitus on myös Ai-mingin
salaperäinen katoaminen.
(4)
Neljänneksi
romaani on myös kehitystarina. Päähenkilö Li-lingin elämän vaiheita seurataan.
Hän kasvaa noin kymmenvuotiasta tyttösestä varhain itsenäiseksi nuoreksi
naiseksi. Äidin kuoleman myötä itsenäisyys korostuu. Hän opiskelee
matemaatikoksi ja yltää tutkijanakin pitkälle.
Samanaikaisesti hän etsii oman lähimenneisyytensä kirjoittamatonta
lehteä.
(5)
On vielä viideskin näkökulma, josta jo yllä
mainitsin. Romaanissa soi klassinen musiikki lähes läpikotaisin. Sitä taustaa
vasten avautuu kulttuurivallankumouksen tuhovoima. Keskeisimmät sävellykset
ovat varmaan Beethovenin pianokonsertto
nro 5, lisänimeltään ”Emperor”, ja J.S.
Bachin Goldberg-variaatiot (nimenomaan Glen Gouldin esittämänä). Zhuli on
jo 15-vuotiaana intohimoisen kiintynyt Maurice Ravelin Tzigane-orkesteriteokseen. Lisäksi hänen sydämessään soi impressionistinen
Claude Debussyn musiikki. Sen suosimisen vuoksi joutuu myös konservatorion
johtaja punakaartilaisten painostuskampanjan uhriksi ja jopa kidutettavaksi.
Hänen hahmonsa taustalta on muuten todellinen historiallinen henkilö He Luting.
Itse asiassa Thienin kerrontatyyli etenee kuin
impressionistinen musiikki. Se sykkii, se herkistää, se tempaa mukaansa. Henkilöiden
sisäinen maailma avautuu, tai jos ei avaudu niin se jää näkyvän arvoitukselliseksi.
Tunteiden alta nousee ihmisen sisäinen maailma lukijalle näkyviin,
paljastumatta kuitenkaan välttämättä ulkoisesti. Kuinka ymmällä nuo nuoret ovat
tilanteesta, kuinka naivisti he vielä uskovat hyvään, kun ympärillä tuntuu jo
kiehuvan lähes mielipuolisesti. Eivät he vielä usko, mihin tilanteet voivat
kehittyä. Sitten yhtäkkiä ollaan jo kaaoksessa.
Tosin ajoittain siinä on hieman turhankin romantisoivaa painotusta,
mutta siinä mennään yksittäisen nuoren ihmisen tuntoihin, kun oma maailma ja
omat unelmat yhtäkkiä sortuvat ja oma elämä ja omat ihanteet menettävät
merkityksensä.
…
Nyt palaan niihin kahteen pianistiin, joista johdannossa
mainitsin.
Romaanissa esiintyy sivuosassa Shanghain konservatorion
suurin tähti – nuori pianisti Yin Chai. Hänellä viitataan epäilemättä samaan
henkilöön, josta olen kertonut tekstissäni Mao
vastaan Bach. Kyseessä on sittemmin maailman mainetta niittänyt Yin Chengzong.
Romaanin Yin Chaista kerrotaan, että hän oli voittanut Moskovan Tšaikovski-kilpailussa
toisen palkinnon. Vuonna 1962 jaetun toisen palkinnon noissa kilpailuissa sai
20-vuotias Shanghaissa opiskellut Yin Chengzong. Hän oli lopulta niitä harvoja
klassisen musiikin taiteilijoita, jotka osasivat hyödyntää kulttuurivallankumouksen
ilmapiirin. Hän myös sovitti pianolle kiinalaista vallankumouksellista
musiikkia ja kansan sävelmiä. Romaanissa
kerrotaan, kuinka konservatorion väki ja romaanin päähenkilöt siinä mukaan
matkustivat maaseudulle kansan pariin keräämään ja tallentamaan kiinalaista
suullista kansanlauluperintöä. Tuossa kerronnassa huokuu kyllä ironista sävyä.
Yin Chengzong sai kuitenkin aikanaan toiminnastaan kiitosta ja hänen pianistin
uransa jatkoi voittokulkuaan.
Toinen henkilö on nuori ulkoisesti hentorakenteinen nainen
Gu Shengying (1937 – 1967), joka joutui punakaartilaisten tihutöiden ja
panettelun uhriksi. Perheen isä joutui
pakkotyöhön ja muu perhe teki nöyryytettynä yhteisen ratkaisun: lukittautui
asuntoonsa ja avasi kaasuhanat. Gu oli tuolloin 30-vuotias kansainvälisestikin
menestynyt pianistilahjakkuus, monien ylistämä Chopin-tulkki. En voi millään olla yhdistämättä tuota naista
romaanin teini-ikäiseen viulistiin Zhuliin.
Aivan kuin Gun isä, hänenkin vanhempansa olivat pakkotyössä. Zhuli tosin
valitsi hirttäytymisen ja teki sen vielä konservatoriossa. Se paikka oli
hänelle kaikki kaikessa.
…
Do Not Say We Have
Nothing
Yritänpä pohtia, mikä on Thienin kirjan sanoma tähän päivään?
Ihmisillä on juurensa eikä niitä voi sulkea pois elämästä. Jiang Kai oli kotoisin
maaseudulta, mutta menetti siteensä sukuunsa opiskeluvuosina. Hän jäi kuin
irralleen totalitaristisen valtion suojeluksessa. Eikä menestyvä ura konserttipianistinakaan
häntä auttanut. Maon Kiina katkaisi ihmisten siteet menneeseen. Sydän ei
kuitenkaan antanut periksi, sinne kaikki oli tallentunut. Uhrinsa se kuitenkin
vaati, ei välttämättä heti. Vaurio voi olla pitkäkantoinen.
Lopuksi palaan vielä romaanin otsikkoon ja sen
alkuperäistekstiin lauluun, jonka me tunnemme Kansainvälisenä. Englanninnos kiinankielisestä Internationalesta kuuluu:
”Arise, slaves, arise! / Do not say that we have nothing, /We
shall be the masters of the world!”
Eri kielisissä versioissa on variaatiota. Suomalaisessa
versiossa sama on todettu tähän tyyliin: ”Alas lyökää koko vanha maailma ja
valta meidän silloin on!”
Käytän sananvapauttani ja mukailen hieman tekstiä:
”Nouskaa orjat, nouskaa! Etteikö meistä muka ole mihinkään!
Me rakennamme uuden maailman.”
Kirjan otsikko jää mietityttämään. Internationalea lauletaan Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä,
kun panssarivaunut alkavat lähetä tiukasti yhteen kiinnittynyttä
opiskelijajoukkoa. Siinä tuo laulu saa uuden sisällön. Romaanissa laulu
esiintyy siis kahdessa yhteydessä. Virallisessa kaanonissa sillä on oma
paikkansa vallan pönkittäjänä. Tiananmenilla laulusta paljastuu sen uhkaava
sävy. Kommunistijuhlien riemulaulu saa uuden sanoman. Romaanissa panssarivaunut
pysähtyvät. Uhka jää ja protestit murretaan.
Mutta ihmisten sydämiin jää jotakin - kauaskantoista.
Kun mennyt murskataan, se on pelottava viesti – surkastuneiden juurien varassa valta sortuu. Sortuu
ihminenkin. Sydämessä ei ole kestävää pohjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti