Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 

”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:

Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”

…