Saunasta ja juhannuksesta Sakari Pälsin sanoin

Juhannussaunassa tuntee kesän tuoksun ja kosketuksen. Näin voi todeta, kun tutustuu Sakari Pälsin saunakuvauksiin. Toki löylyistä nautitaan ympäri vuoden mutta keskikesän hiljentymishetkelle ei vedä vertoja kuin korkeintaan joulusauna toisen suuren juhlan aattona.

Pälsin sanallinen herkuttelu imaisee mukaansa, menee suoraan ihon alle. Nautiskellaan nyt siitä, kun aitoon saunan elämykseen emme voi välttämättä tässä hetkessä hypätä. Ehkä mieli raitistuu, virkistyy ja taipuu kimmoisaksi, vaikkei iho pääsekään tuoreen ”pihkalehvän” tuoksuvaan hyväilyyn.

 

Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. 1961.

Kansatieteilijä, arkeologi, kirjailija ja maailmanmatkaaja Sakari Pälsi (1882-1965) oli suomalaisen kansanperinteen vankka kuvaaja. Voi todeta, että hän eli sen voimasta, vaikka olikin todelliselta luonnoltaan kansainvälinen maailmanmatkaaja. Siitä puolesta olisi varmaan paljon tutkittavaa ja avattavaa mutta tyydyn nyt lähinnä koto-Suomemme juhannusjuhlan viettoon ja sitäkin aihetta vielä supistaen keskikesän juhlan makoisiin pihkaisiin saunanautintoihin. En kyllä malta olla tuomatta esimerkkiä myös Pälsin kokemuksista maapallon toiselta puolelta.

Pälsiä tulkiten voi todeta, että saunalla on ollut keskeinen merkitys suomalaiselle erityislaadulle.

”Sen erikoisessa hoivassa olemme kehitelleet kansallisia kykyjämme, olemme sukupolvittain nauttineet sen iloja ja antaneet sen löylyn haihduttaa huoliamme.”

Näin hän ylistää saunan merkitystä eikä usko tuon perinteen hiipuvan. Hän toteaa olevansa varma siitä, että vaikka maailma muualla muuttuu, niin ”saunamme meillä suomalaisilla säilyy entisellään”.

Lainaus on alun perin 1940-luvulta. Nyt ajat ovat kyllä muuttumassa, mutta Pälsillä oli omana elinaikanaan perusteensa optimismille. 60-luvulla julkaistussa Sauna-kirjassaan hän iloitsee siitä, kuinka saunaperinne on kyennyt mukautumaan kaupunkimaisen elämän haasteisiin.  

Lukiessa Pälsin kuvausta vanhasta maalaissaunaperinteestä, joutuu valitettavan haikeana toteamaan, että olemme kadottamassa jotain olennaista suomalaisuudestamme ja kosketuksestamme luontoon.

Pälsi itse tunsi läpikotaisin suomalaisen saunaperinteen. Hänen muistoihinsa jääneet erilaiset ”makoisat ja hyvää tekevät” löylyt, joskus ”karvaat ja katkeratkin”. Hän mainitsee mallassaunan, riihisaunan, pellavasaunan… Toisaalta maailmankiertäjälle tuli monenmoinen saunakulttuuri tutuksi ympäri maailman. Hän joutui toteamaan, kuinka aitoa saunaperinnettä on maailmalle alettu pilata liittämällä siihen erilaisia hierontapalveluja. Kiitos ei, oli hänen vastauksensa. Aidon saunan mainetta on yritetty myös kaataa leimaamalle sauna joskus joksikin taudin aiheuttajaksi. Ainakin kupan levittäjäksi sitä on maailmalla joskus moitittu.

Nuivasti hän suhtautuu myös Seitsemän veljeksen joulusaunassa riehumiseen. Oluen kanssa lotraaminen, riitely ja painiskelu eivät kuulu suomalaisen saunan luonteeseen. Sekasotku alkoi siitä, kun Jukolan Eero ison veljensä käskystä olutkipon saunan kiville. Sen seuraukset muistetaan. Tappelu siitä seurasi ja kovan hinnan pojat joutuivat maksamaan. Onneksi ottivat opiksi ja astuivat rohkeasti opin tielle.

Pälsi mainitsee esimerkkinä myös Juhani Ahon kertomuksesta tutun saunassa vetelehtijän Sasu Punaisen. Mutta hän lisää tekstistä kyllä selviävän, ettei kirjailija itse sitä hyväksy.

Eikä Pälsi ottaisi omaan saunaansa liioin mitään ”makkarankärventäjiäkään”. Hän toteaa, ettei puhtaille saunakiville tarvita vieraita hajuja. Sauna on pyhitettävä kylpemisen nautinnolle.

Sauna on kansallispyhättömme eikä siellä ole millekään räyhääjähengelle sijaa. Sen ikivanhaan perintöön kuuluu ”puhtauden pyhitykseen sovelias nöyrä ja hiljainen olo”. Se on sovun rakentamisen paikka.  Siihen kätkeytyy alkusyntyinen voima, joka nujertaa kaikki ”keinotekoiset ja tilapäiset purkaukset”. Ei ärtyisenä tai pahantuulisena voi saunaan astua.

Meille tavallisille tallaajille lämpöisimmät saunamuistot liittyvät olennaisesti myös talven keskelle jouluun. Siitäkin Pälsi on oivana kertojana osannut hehkuttaa. Hän toteaa meidän olevan jouluaattoiltana maailman puhtain kansa. Hän lisää, että olisimme myös rauhallisin ja hyväntahtoisin, elleivät vieraat vaikutteet ala vaikuttaa. Valitettavasti vain muualta maailmasta tulleet tuulahdukset ovat joskus sekoittaneet suomalaisten miesten päät.

Tässä yhteydessä haluan itse nostaa esille entisen presidenttimme omasta nuoruudestani. Urkki vei valtiovieraansa saunaan. Löyly pehmensi itäisen naapurimme johtajat. Kovista vaatimuksista luovuttiin ja haettiin kompromissia. Se oli suomalaista saunadiplomatiaa.

…

Minä keskityn nyt helteiden keskellä juhannukseen. Jos on joulusaunasta lämpöisiä muistoja, niin onpa Pälsin mukaan myös keskikesän juhlan saunakokemus saattanut jäädä lapsen mieleen ikimuistoiseksi kylpyelämykseksi. Juhannussaunassa on oma erityisyytensä:

”Silloin ulkonakin oli lämmintä ja valoisaa, aurinko paistoi ja kimalaiset pörräsivät kukkasissa, minkä kaiken saattoi todeta ihan juhlalöylyn keskeltä, vain lakeisesta ulos kurkistaen.”

Laajennetaan kuitenkin ennen varsinaista saunaelämystä näkökulmaa ja mennään juhannusyön tunnelmiin. Kokko roihuaa kesäyössä. Siinä valon hehkussa käy vilinä ja tanssin jytke.

Pälsi on varsin raikkaasti kuvannut juhannuskokon riemuisaa vastaanottoa. On keskelle kesää kuuluva yöttömän yön ja valon juhla. Sitä odottavat malttamattomina niin lapsikatraat, nuoriso kuin vanhempikin väki.

Näin Pälsi kirjoittaa:

”Ei tullut odottamatta juhannus ja sen mainio yö, johon valon juhlinta lopullisesti huipentui, saavuttaen merkittävän ja muistettavan päätekohtansa. Oikeastaan juhannuksena vietettiinkin valon jäähyväisiä, sillä tiedettiin sen siitä lähtien lakkaavan kasvamasta ja pimeyden jälleen voittavan alaa.”

”Kukkui käki ja rastas vihelsi juhannussaunasta tultaessa, ja tarhassa kalkatti lehmänkello, ja kohta alkoi tallinsillalta kuulua käsipelin hätäisesti rytkyttävä sävel, kun ulkonaisen juhla-asunsa viimeistellyt renki Juha hankki tavoittamaan vastaavaa sisäistä mielenvirettä.”

”Kaikkialla kirmaavat lapset olivat jo viikolla vallanneet kokkopaikan, laahanneet sinne risuja ja rakentaneet mielestään aikamoisen rovion, joka heidän ihmeekseen ei sitten puoliväliinkään riittänyt juhannustuliksi… ”

”[…] sytykevalkea risahteli hiljaa alkupaikassaan, kokosi voimaa ylettyäkseen ylemmäs, ja kerran kylliksi palavaa puuainetta tavoitettuaan levisi äkisti kokon sisällä, samalla myös sen pintaa nuolaisten hulmahti huippuun, ja rätisten ja humisten ja kipunaista liekkiä taivaalle syytäen valaisi petäjikön aukealla seisovien ihmisten kasvot. Ne hohtivat tulenpunaisina, yhtä vakavasti juhlailmeisinä, kuin samalla paikalla samaa valon ja tulen juhlaa viettäneiden ihmisten kasvot aina olivat olleet.”

…

Yllä olevassa kuvauksessa on jo kyllä hieman juonellista tyylittelyä. Nyt se unohdetaan ja siirrytään saunan lauteille, josta tosiaankin saattoi vielä tarkkailla, kuinka kimalaiset vielä pörräsivät kukkasissa. Juhannuskokon äärelle ja kesäyön muihin rientoihin lähdetään saunan raikkaina putipuhtaina. Samalla lempeissä juhannuslöylyissä raikastuu myös mieli. 

Suomen lyhykäiseen suveen liittyvät erottamattomasti erinäiset tuoksut. Alkukesän tuoreissa lehvissä ne ovat raikkaimmillaan. On niistä ehditty nauttia jo ennen juhannusta, myös saunassa. Mutta keskikesän juhla on kaiken täyttymys. Kaikki on kuitenkin ollut aivan kuin valmistelua suven huipennukseen.

”Muistamme hyvin kuinka kuumimman kuivaheinäpäivän jälkeen iho vielä vaati tuliset löylyt ja hampaita kirskuttavan vihtomisen ja lopuksi tietenkin uimamatkan vilvoituksen ja kesäisen iltatuulen viihdyttävän hyväilyn.”

”Juhannussauna on muita merkittävämpi jo näkyvän asunsa ja muun olonsa puolesta. Se lämpiää vuoden valoisimpana aikana. […] Silloin aurinko osuu länteen antavasta ikkunasta suoraan sisään, ja avoimesta lakeisestakin pistäytyy päivänsäde karstaista kattoa valaisemaan. Saattaa seinänraoissa olla tuoreita lehviä, ei sentään kukkia, vaikka yrtintuoksu kyllä tuntuu ennen löylynheittämistä kuivassa alkulämmössä.”

”Uusi vihta se niin levittää omaa erikoishajuaan, sitä oikeata ja ainoata saunaan soveltuvaa ja kuuluvaa aromia, jota ei voida korvata muilla. Olisi kyllin saatavissa muutakin alkukesän hyvänhajuista lehteä ja lehvää ja kukkaakin, olisi pihlajaa ja tuomea, vaikkapa kieloa ja lemmenkukkaa, jos haluttaisiin yksinomaan vahvasti tuntuvaa tuoksua…”

Pälsi toteaa, että vain koivu kestää kuumuutta ja sillä on sisässään virvoittava voima.

”Saunaan kelpaa vain koivu, tuo valkovartinen, vihreävaippainen metsän morsian, joka kasvaessaan norjimmin kumartaa länsituulta, hereimmin tunnustelee ilta-auringon hyväilyä, vakavimmin uneksii keväästä kuurapukuisenakin talvipakkasella. Kirren lähtiessä se ilahdutti lapsia makealla mahlallaan, nyt tarjoo verrattomat pihkalehtensä saunamiehen virvoitukseksi. Paras vihdanaines on juuri tämä pihkalehti, nuori koivunlehvä, tuskin täysimittaiseksi ehtinyt ja vielä eheänä, koskemattomana säilynyt.”

Keskeytetään hetkeksi lainaukset. Pälsiä lukiessa saa minutkin joskus nykykäytöstä unohtuneet sanat ymmälle. Kirsi merkitsi minun tajunnassani pelkkää kirsikasta peräisin olevaa naisen nimeä, mutta Pälsin lennokkaassa kuvauksessa se tarkoittaakin ’routaa’. Sanan taivutusmuodotkin saattavat äkkiseltään hämmentää: kirren, kirttä. Kyseessähän on vanha balttilainen lainasana, joka on tullut kantasuomeen maatalouselinkeinon mukana.

Jatketaan koivun ylistystä. Ensimmäinen uusi vihta on Pälsin mukaan kuin kallisarvoinen kukkakimppu. Se on muuttanut arkisenkin saunankäynnin juhlakylvyksi.

”On sitaistu puolikasvuisista lehdeksistä vihta, tehdessä sivelty tahmeata pintaa, vedetty henkeen hajua, koeteltu kämmenselkään lyönnin laatua, monin tavoin hellitty kevään kasvun aikaista antia.”

Tuoreen vihdan kanssa on syytä olla kunnioittavan varovainen. Sitä ei voida vielä hautoa. ”Hennot lehdet kärähtävät kivillä, ja kuuma vesi kipossakin pehmittäisi ne pilalle.”

”On parasta antaa vihdan itsekseen totutella lauteitten kuumuuteen, ihmisihon lailla hiljalleen lämmitä, hiostua, norjentua ja valmistua kylpykuntoon, niin kuin tekee kiirehtimättä sen käyttelijäkin.”

”Siinä kalliin kylvyn täyttymistä odoteltaessa uusi vihta kehittää sulotuoksunsa parhaimmilleen, sen varvut pehmenevät notkeiksi ja lehtien palsamipihka sulaa parantavaksi voiteeksi. Kylpijän ympärille kietoutuu sanomattoman hyvän olon ilmapiiri, hän kokee missään muualla tapaamatonta odotuksen autuutta. Vain uusi vihta voi sen antaa […] Tuskin milloinkaan raaka luonnontuote jalostuu niin hienoksi yhtä vähin keinoin. Kuuma kivikasa ja tippanen vettä muuttaa jaloksi nautintovälineeksi halvan puunlehden, joka muuten kelpaa vain lahoamaan kasvupaikkansa voimitteeksi. Eivät saa rahallansa maanmahtavat haistella hienompaa parfyymia, eivät heidän hienohipiäiset naisensa kokea miellyttävämpää ihonhoitoa, kuin antaa meidän koivumme keskenkasvuinen lehvä jokaiselle, köyhimmällekin, keväisessä kylvyssä kävijälle.”

”Nautinnollisten odottelujen ja ja aavistelujen jälkeen seuraa varsinainen vihtominen, uuden lehden korkein tarjoomus.  Se käy sukkelaan, ja siinä uusi vihta häviää muutamana hetkenä. Mutta ne hetket ovat kalliita, huitaisut hempeitä, läiskintä otollisimmin laadullista. Notkeat varvut kietoutuvat jäseniin, lehvien hyväily kiinnittyy ihoon, ja vihdan kasteluastiassa vesi värjäytyy kauniisti kellanvihreäksi. Sitä elonnestettä ei hennoisi heittää hukkaan, ja ulkona vilvoittelulla pistäytyessään tuntee sen tuulessa hyytyvän ihoon ja kiristävän nahkaa sitkeällä kalvollaan. Nopeasti toimien saa nauttia vielä toisesta pihkalehtiryöpystä, mutta sitten uusi vihta on tehnyt tehtävänsä, palvellut inehmoa parhaansa mukaan.”

”Sitä pihkalehden tuoksua voi vielä vetää henkeensä ennen saunasta lähtöä, ja tuntee sen lähellään jälkeenkin päin, niin kuin sitä muistuttaa kimmoisaksi uudistunut ihokin ja kiittää virkistynyt mieli.”

”Parhaalta tuntuu uuden vihdan muisto kaukana vieraalla maalla, sellaisessa seudussa, minne maailmalle siirtyneet oman maan ihmiset ovat rakentaneet saunansa ja saaneet sen muuten asialliseen käyntiin, vain tuttua koivuvihtaa vaille jääden. Eivät käy korvikkeet, eivät harvinaisemmatkaan jaloiksi mainitut lehtipuut. Mikä antaa syyhyä vihtana käytettäessä, mikä paukkuu äreästi kiukaalla haudottaessa, mikä levittää outoa hajua kuin kasviskeittiön käryä, mikä on muuten tuiki sopimaton. Silloin kotimaan kaipaus keskittyy koivuvihdan vaatimukseksi, ja kun tiedetään sen saavuttamattomuus, tuntuu muuten ehkä hyötyisä olo köyhältä ja kelpaamattomalta.”

”Moisen esineellisesti pätevän opetuksen saanut paraiten osaa arvostaa koivuvihtaa ja nimenomaan tuoretta pihkalehvää taas oikeaan kotikylpyyn päästessään. Ja jälleen nokisilla lauteilla istuessa, oman elämänmenon hiljaista kulkua kuunnellessa ja ennen kaikkea tuoreen pihkalehden tuoksua tunnustellessa saattaa aivoihin iskeytyä sellainen hirvittävä ajatus, että joskus olisi pakko jäädä iäkseen vieraalle maalle, elää siellä oikeata juhannussaunaa milloinkaan saamatta ja kuolla koivunlehvän sulostuttamaa kevätkylpyä enää kokematta.”

Pekka Halosen näkemys savolaisesta saunasta. Pälsin Sauna-teoksenkuvitusta.

…

Nuo juhannuselämykset tekivät minuun vaikutuksen. Syvästi kunnioittaen olen lukenut Pälsin kuvauksia myös muualta maailmasta.

Hengestäänkin on Pälsi meinannut päästä saunan lauteilla. Se tapahtui Kamtšatkalla, jossa joen suulla oli suomalaisen Johan Leppäluodon sauna. Uimaankin pääsi pulahtamaan halutessa.  Alueella vaivasi keripukki ja mikäs sitä vastaan sopi paremmin, kuin kunnon sauna. Saunassa oli vakinainen kiinalainen lämmittäjä, joka valmistikin kerran Pälsille ja tämän kaverilleen oikein erityisen kuuman saunan. Kaverukset riensivät ottamaan alkulöylyjä niin kiireesti, että unohtivat kurkistaa tulipesään. Onneksi hoksottimet toimivat. Miehet lähes pyörtyivät mutta ehtivät hädin tuskin vielä tajuissaan raittiiseen ilmaan. Häkä oli alkanut tuoksua. Yskimisellä ja oksentelulla siitä selvittiin tällä kertaa. Siniset myrkkyliekit lehahtivat uunista vastaan, kun he myöhemmin kävivät vilkaisemassa syytä moiseen. Kiinalaismies oli vieraiden kunniaksi halunnut löylyyn tehoja ja käyttänyt lämmityksessä koksia. Lähtö olisi ollut tuskaton, mutta onneksi ei ollut vielä se hetki Pälsin elämässä. Kiinalaismies selitti viettomana isännälleen, että halusi päästä helpommalla, kun koivupuu oli työlästä halkoa.

-          Nuo valkoiset pirut ovat yliluonnollisia olentoja. Hakkaavat itseään koivunoksilla tulikuumassa saunassa. Syöksyvät suin päin jääkylmään veteen. Eivätkä kuole. Ihmeitten ihme, kun ne nyt saunaa niin säikähtivät. Näin oli lämmittäjä Pälsin mukaan todennut.

Eikä koksista pitänyt saunakaan. Se nimittäin paloi seuraavana yönä.

….

Lähteitä ja lisätietoa

 

Pälsin Sauna-teoksen takakansi.

Olen käyttänyt seuraavia lähteitä:

Pälsi, Sakari: Sauna. Kotoisen kylyn seikkoja. Toinen painos, Helsinki 1961.

Valitut teokset. Neljäs painos, Helsinki 1957. (Osa III: Omaa työtä)

Viimeksi mainittuun sisältyy kolmantena osana Omat jutut vuodelta 1947. Siihen sisältyvät mm. kirjoitukset Uusi vihta, Suvijuhlan yönä, Saunan iloja ja opetuksia.

Sauna-kirja on mainio kokonaisuus. Siitä mainitsen erikseen seuraavat artikkelit: Se pihkalehtinen juhannusvihta, Insinöörien edustava kerhosauna, Kun suomalaiset herrat tahtoivat niin kuumaa, Suuri juhlasauna. Totean kuitenkin, että kirjassa on monta mainiota saunakulttuurin historiaan liittyvää juttua, joita en ole nyt käyttänyt lähteinä.

Wikipediasta löytyy tietoa itse Pälsistä. Ja on hänestä artikkeli myös Kansallisgalleriassa. Sen verkkosivuille on ainakin kirjastojen koneilta vapaa pääsy.

Todetaan vielä, että Sakari Pälsin perintöä vaalii oma nimikkoseuransa. Yhistyksen verkkosivut löytyvät täältä. 

Diandran joulukonsertissa (Kuusankosken kirkko 18.12.2021)

Tämän vuoden jouluni alkoi lauantaina Diandran konsertista. Niin voisi kiteyttää. Joulunahan eletään osin menneisyydessä, palataan aitoihin lapsuuden kokemuksiin ja myös myöhempiin muistoihin. Menneet ovat mielessä - lapsuudesta lähtien, jolloin kirkossa käynti oli jouluaaton kohokohtia.  Ja kun nyt konsertin paikkana oli tutuksi tullut kirkko, ei voi unohtaa myöskään vajaan kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun hakeuduin Kuusankosken kirkkoon jouluaattoillan hartaustilaisuuteen. Siellä on ollut perinteenä kokoontua aattoiltana kello 22. Iso kirkko on ollut joskus täpösen täynnä. Muistissa on, kun hartaus päättyi kanttori Kukkosen esitykseen ”Oi, jouluyö”. Uruilla säestäen hän antoi laulun tulla koko sydämestä.

Korona-ajan masentavien hetkien keskellä yhtäkkiä huomaan istuvani täpötäydessä kirkossa, kovalla puupenkillä odottamassa konsertin alkua, nelisenkymmentä minuuttia toiveikasta odotusta. Sen odotuksen jälkeen koin täyttymyksen. Itse asiassa kyllä me kuitenkin nyt istuimme suhteellisen väljästi. Jokin häveliäisyys esti meitä menemästä liian lähelle. Ainakin viisi paikkaa olisi helposti edestäni löytynyt. Mutta niin täyttä en ollut saanut kokea muutamaan vuoteen. Se toi myös yhteisyyden tunteen, herätti henkiin jotakin, joka ennen viime vuotta oli vielä tavanomaista.

Maallisen laskelmoidussa konsertissa toki oltiin, mutta sisältö oli hengellistä ja kyse oli todellakin hartauden harjoittamisesta, jos mittarina on laulujen sisältö ja sanoma.

Miksi Diandra? Ei hän minulle mikään idoli ole ollut. Hänen Idols-hommia en ollut seurannut. Tykästyin häneen, kun näin Alfa-TV:n konsertissa hänen laulavan Uralin pihlajaa, myös venäjäksi. Ajattelin, että jopa tyttö lauloi kauniisti. Sen jälkeen alkoi vähitellen paljastua, kenestä oli kyse.

Lainasin kirjastosta hänen levyjään ja yritin kuunnella. Ei kiinnostanut lainkaan. Toisaalta asiantuntijoidenkin suusta kuulin, että hänellä on lahjoja. Hän on suurten estradien laulaja, minulle ennustettiin. Edelleenkään eivät hänen Tv-esityksensä erikoisemmin sytyttäneet.  

Kun kerran mahdollisuus avautui, halusin kokea hänet livenä. Myös konserttipaikalla oli merkitystä. Tuskin olisin muualle mennyt, en ainakaan jäähalliin.

Odotin uteliaana lauantaita.  Mitään valtavaa elämystä en odottanutkaan kokevani. Niin sitten kävi, että konsertti ylitti odotukseni. Olen ympäri maailman kokenut monenlaisia huippuesityksiä. Siitä huolimatta nostan lauantain konsertin aivan kärkipäähän. Kyllä Diandran luonnollisen vapautunut olemus sai yleisön mukaansa. Rutiini ja tavanomaisuus oli kaukana, hän oli aitona itsenään joka hetkessä.

Kyllä minua muutamat asiat kiusasivatkin, mutten niihin nyt paljoa puutu. Ne jäivät hyvien asioiden varjoon. Välillä kiusasi myös liika puhuminen, joka oli vähällä mennä höpöttämisen asteelle. Mutta se loi toisaalta välittömyyden tunnelman. Diandra tuli samalle tasolle yleisön kanssa. Oltiin kuin samassa olohuoneessa. Hän oli niin vapautunut, väliverhot olivat poissa. Ja kun sitten tämä ”oman perheen tyttö” aloitti, oltiin kuin huomaamatta häikäisevissä tunnelmissa. Tuli yllätyksiä yllätysten perään. Välillä tuntui selkäpiissä. Uskon vakaasti, että minä en ollut ainoa.

Konsertti oli yllättävän pienimuotonien. Luotettiin pieneen pelkistettyyn akustiseen kokoonpanoon. Emmi Schwartz pianossa oli konsertin toinen koossapitävä voima. Kolmantena lenkkinä oli Diandran isosisko Deirdre Flores. Siitä koostui illan tyttötrio. Lisäksi miksaaja ja valaistuksesta huolehtinut henkilö, joita Diandra ei unohtanut esitellä. Emmi ja Deirdre olivat taustalaulajina ja soittivat Diandran ohella myös viulua. Diandra esitteli jännästi systerinsä: ”Olemme tunteneet toisemme jo 24 vuotta.” Sillä tapaa sain tietää Diandran iän. Istuin salin keskiosassa. Minulla oli hyvä näköyhteys Diandran kasvoihin ja pianisti Emmin sivuprofiiliin. Myös Deirdren näin kun hieman kurkotin päätäni sivulle. En kuitenkaan voinut seurata, mitä hän teki muuta kuin lauloi ja soitti viulua. Esittelyssään Diandra viittasi kyllä tamburiiniin.

 

On ilmiömäistä, miten tuoreena ja voimallisena Diandran ääni soi. Tuntui kuin hän olisi vasta aloittamassa kiertuettaan. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että hänen kiertueensa oli alkanut jo marraskuussa. Takana oli jo 13 konserttia, kaikki loppuunmyytyjä. Kuusankosken konsertti oli ainoa, jota ei ollut loppuunmyyty, mutta kyllä kirkko oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kansaa alkoi virrata sisälle jo kuuden jälkeen. Ja takamus siinä puupenkillä istuessa puutui, kun minuutit etenivät kovin hitaasti.

Kuusankosken konsertin jälkeen virallisessa ohjelmassa olisi ollut vielä kaksi konserttia, mutta toinen niistä – Valkeakosken Sääksmäen kirkossa - oli jouduttu koronarajoitusten vuoksi viime hetkellä peruuttamaan. Joten Diandran kiertue päättyi Tyrvään kirkkoon. Onneksi oli vain tuo yksi peruutus.

…

Konsertti alkoi pehmeästi tunnelmoiden. Hartaassa hiljaisuudessa yleisön eteen astuivat Emmi ja Deirdre. Emmi alkoi verkkaisesti soittaa tuttua jouluista melodiaa. Aloituskappaleen suhteen muistini valitettavasti hieman pettää. En ole yhtään varma, mutta tuntuisi kuin se olisi ollut sekoitus kahdesta sävelmästä: Mendelssohnin Hark! The Herald Angels sing ja vanha tuttu 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joulusävelmä Kuului laulu enkelten (”Gloria in excelsis Deo”). Yhtä kaikki, Emmin piano viritti hiljentynyttä yleisöä konserttiin, odotusta oli ilmassa, kunnes sieltä sivuovesta putkahti esille illan päätähti hyvin arkisen oloisesti, kuin omaan olohuoneeseemme, mutta samalla yhtä aurinkoisena kuin Facebookin kuvissa. Niin pääsimme alkuun, rauhaisan akustisten sointujen kera.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien pyhyyden ilmapiiri oli aito, tai ainakin lähellä sitä. Teennäisyyttä ei tietenkään voi täysin välttää, mutta eivät ne ainakaan missään vaiheessa konserttia korostuneet.  Yllättävän aidon joulutunnelman ja nimenoman kristillisen joulutunnelman Diandran trio kykeni luomaan.

Ensimmäinen numero esitettiin englanniksi. Tämän lisäksi vain konsertin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultu Leonard Cohenin Hallelujah oli englanninkielinen.

Teen tiivistäen katsauksen konsertin muihin ohjelmanumeroihin. Lähes kaikki kappaleet taitavat tulla tavalla tai toisella mainituiksi, toki eri järjestyksessä kuin konsertissa kuulimme.

Perinteisin, nimenomaan suomalaiseen jouluun liittyvä kappale oli Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa Topeliuksen sanoin. Jo koulusta tuttu, kuten Diandra totesi sitä esitellessään. Tässä vaiheessa oltiin vielä virittäytymässä konsertin huippunumeroihin.

Virittäytymisnumerona oli lisäksi jo nimensäkin perusteella hieman tuoreempaa perinnettä edustava Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Sen tunnelma vei Diandran herkän tulkinnan myötä kuulijansa joulun varsinaisen sanoman äärelle. Kirkkosali alkoi elää upeassa akustiikassaan musiikin hengen mukana.

Yllättävin ohjelmanumero oli Adventtilaulu (”Tiellä ken vaeltaa…”). Takanani joku vanhempi rouva kuiskasikin puolisolleen, että eipä ole kuullut tuota laulua kuin joskus muinoin lapsena. Minullakin tuo laulu vei muistikuvat nuoruuteen. Oli hienoa, että yleisö tuli laulun kertosäkeeseen mukaan rytmin mukana taputtaen.

Ennestään tuntematon oli minulle kappale, josta koko kiertue oli saanut nimensä: Kerran joulukuun aikaan. Se oli kiva pieni kappale, joka esitettiin valssin tahdissa. Kuten Diandra kertoi, se ei varsinaisesti ole joululaulu. Mutta niin kuin hän taisi myös lisätä, että se tuo vaihtelua joulun perinteeseen. Se on peräisin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta Anastasia. Diandralla itsellään on elokuvasta lämpimät muistot ja kappaleella on hänelle tunnearvoa. Laulun alkuperäinen nimi on Once Upon A December. Se oli minulle kiva tuttavuus ja kirkon kiviseinät saivat imeä sisäänsä herkkäsointuisen valssin tunnelmaa.

Tuntematon oli myös Carola Häggkvistin Tähti luo valoaan, joka jäi tuntemattomaksi konsertin jälkeenkin. Ja mainitsen samalla myös toisen kappaleen, josta en saanut konsertissa otetta. Se oli suomenkielinen versio ruotsalaisesta laulusta Jul, jul strålande jul. Suomeksi se taisi olla Joulu loisteen luo.

Itselleni rakkain joululaulu on Sylvian joululaulu. Se osuu sydämeen. Syy on ehkä sen sanat, koska olen viettänyt monet joulut ulkomailla. Rakas Suomeni on tuolloin siintänyt jossain kaukaisuudessa ja Sylvia tuo sen lähelleni. Sen esitystä oikeastaan eniten odotin. En tullut pettymään, vaikka sitä ei laulettukaan. Se esitettiin kolmen viulun instrumentaaliesityksenä. Sovitus oli mielenkiintoinen, se oli varta vasten luotu tähän hetkeen. Kun esiintyjätrio koostui loistavista viulisteista, niin tuon kaltainen numero tarvittiin. Sekin osaltaan kertoo konsertin ainutlaatuisuudesta.

Tähän väliin nostan esille konsertin koskettavimman esityksen. Se oli Carola Häggkvistin säveltämä ja tietenkin omalla äidinkielellään tunnetuksi tekemä Taivas sylissäni. Melodia on kaunis, mutta monet aikaisemmin laulusta kuulemani tulkinnat eivät ole erityisemmin sytyttäneet. Aivan kuin jotain olisi puuttunut. Nyt kävi niin, että ei Diandra tyytynyt tavanomaisen iskelmälaulajan osin keinotekoisesti tunnelmoimaan muottiin. Hän toi lauluun oman panoksensa – koko sydämestään. Se oli ihana tulkinta, upea kokonaisuus. Hän otti viulun käteensä, aloitti sillä. Sointi levisi tumman salaperäisen sävyisenä kirkkosalin korkeuksiin, leijui yläpuolellamme. Sitten tuli laulu mukaan. Kuin pohdiskellen se kertoi meille sanomaansa. Huipentumana olivat nämä tutut säkeet:

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saa

Laulullisesti improvisoiden, eläen täydestä jokaisen fraasin, hän avasi Jeesuksen äidin Marian tuntemuksia. Minun mielikuvissani palanen hänen sydäntään jäi leijumaan kirkkosalin akustiikkaan. Uskon, että siellä minä sen kohtaan aina Kuusankosken kirkossa vieraillessani. Diandran ääni soi upeana kirkon kauniissa kaiussa. Tämä laulu toi minun sisimpääni sitä todellista värinää, jota koskettavasta konsertista toivoo.

Laulussa Varpunen jouluaamuna kosketti ennen muuta sen kaunis sovitus. Siinäkin Diandra päästi viulunsa valloilleen, niin kuin monessa muussakin kappaleessa. Tuskin hän ehti saada soitintaan kaulaltaan, kun jo laulu alkoi soida. Minulle tuo laulu alkaa olla hieman liian tuttu.

Virallisen ohjelman viimeisessä laulussa riitti vauhtia. Se oli konsertin suuria yllätyksiä, sillä me olemme tottuneet kuuntelemaan ja laulamaan itsekin sitä hyvin rauhallisesti ja hiljaa. Heinillä härkien kaukalon toi mukanaan aivan uudenlaisen kansanmusiikkisaundin. Viulut loivat osaltaan tuota tunnelmaa. Kappale alkoi kolmen viulun triona. Se oli upea johdanto, josta siirryttiin sitten itse lauluun ja tuttu melodia herätti yleisön. Vauhdin kiihtyessä yleisö tuli mukaan. Itse asiassa – aloin miettiä – miksei tuota laulua voisi noinkin esittää. Kyllähän ihmiset kuitenkin riensivät kiirehtäen Jeesus-lasta katsomaan. Se oli ilon päivä.

Mutta konsertti odotti edelleen huipennustaan. Sen me koimme ylimääräisessä numerossa, joka oli mikäs muu kuin Adolphe Adamin Oi jouluyö. Eikä siinäkään Diandra tyytynyt totuttuun loppuhehkutukseen laulun toisen säkeistön lopussa. Hänellä oli oma koskettava jatko-osio vielä sen jälkeen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä taitoa, kuinka hän osasi hyödyntää kirkon loistavan kaiun. Kappaleen keskeisimmällä kohdalla hän vaikeni – ja kaiku jäi yksin soimaan avaruudessa kiirien. Olin tunteiden vietävissä, ja lähes haukoin henkeä.  Uskon, että saman koki myös muu konserttiväki. Ikimuistoinen konsertti!

 Kyllä Diandra on suurten estradien laulaja.  Hän on vielä lahjakkuus, mutta vastuulliset tehtävät odottavat.  Hän osasi ottaa yleisönsä. Ja sädekehä kehittyy ajan myötä. On turhaa vertailla häntä kehenkään. Hän on oma itsensä. Olkaamme ylpeitä, että meillä Suomessa on hänen kaltaisensa artisti.

Lopuksi haluan viitata Diandrasta kertovaan Wikipedian artikkeliin. Sieltä löytyy kiintoisaa tietoa. Sen mukaan ”hänellä on synestesia, josta johtuen hän näkee musiikin väreinä ja muotoina”. Muistaakseni myös Jean Sibeliuksella oli samanlaisia taipumuksia.

Kiitos Diandralle ainutlaatuisesta kokemuksesta! Nyt eletään jo jouluviikkoa. Hyvää joulun odotusta!

Susia ja ihmisiä

Tässä ulostulossani käsittelen kahta eri asiaa, joita yhdistää otsikossa mainittu ”susi”. Kyse on luonnonsuojelusta, mutta todettava on heti, että luontoon minulla on ulkokohtainen suhde. Se on minulle siis lähinnä ihailun kohde, paikka virkistäytyä. Pysyttäydyn kuitenkin luonnon pariin mennäkseni kaupungin lähistöllä. Metsästystäkin – varsinaisesti susien kaatolupia – käsittelen, mutta siitä keskusteltaessa olen vain pelkkä mitään tietämätön kuuntelija.

Yksi näkökulma jutussani liittyy siihen, että on ilmestynyt huolestuneita viestejä siitä, kuinka sudet ovat tulleet vaarallisen lähelle ihmisasutusta ja saaneet aikaan paitsi pelkoa myös ikävää jälkeä. Keskustelua susien kaatolupien lisäämisestä on nostettu jopa Suomen eduskunnassa.

 

”Susi tulee” on tuttu iskulause ympäri maailman. Turhien uhkakuvien luominen on haitaksi siinä vaiheessa, kun uhkasta tuleekin todellinen. Nytkin susien tuhoista kärsineiden maaseudun ihmisten hätähuutojen vastapainona sosiaalisessa mediassa asian esille nostaminen on saanut osakseen naurua ja pilkkaa. Ollaan tilanteessa, että asiaan saatetaan puuttua liian myöhään.

Menen kuitenkin tässä vaiheessa alussa lupaamaani toiseen asiaan, jossa susikannan leviäminen nähdään myönteisenä ilmiönä, osana luonnon monimuotoisuutta. Nyt liikutaan kyllä kaukana Suomesta, mutta oman planeettamme tulevaisuus tekee asian meille yhteiseksi.

David Attenborough on BBC:n Avara Luonto tv-dokumentteja katsoneille tuttu nimi. 94-vuotias mies on jättänyt meille kirjallisen testamenttinsa, jossa hän vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Kyseessä on teos, joka herättää ajattelemisen aihetta meille jokaiselle:

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2020, 286 s. (https://www.wsoy.fi/kirja/yksi-elama-yksi-planeetta/9789510456583 )

Kyseessä on rakastetun luontodokumentaristin vetoomus planeettamme puolesta. Teos tutkailee ekologista kehitystä viime vuosisadan aikana ja tekijä vaatii kiireisiä toimia, jotta tuhon suunta voidaan kääntää. Hän puhuu villiinnyttämisestä ja luonnon moninaisuuden palauttamisesta, tavoitteena pelastaa maapallo. Keskeinen käsite on biodiversiteetti, joka määritellään kirjassa seuraavasti:

Näin kustantajan verkkosivulla kiteytetään kirjan ydinsanoma: ”Yksi elämä, yksi planeetta on aikamme tunnetuimman luonnontieteilijän Sir David Attenborough’n näkemys viisaamman tulevaisuuden turvaamiseksi, yhdessä luonnon kanssa.” Teokseen liittyy dokumenttielokuva A Life on Our Planet, jonka videoesittely on nähtävissä täällä.

 Attenborough tuo petonisäkkäiden palautuksesta esimerkkinä Yellowstonen kansallispuiston tapahtumat sen jälkeen, kun sinne palautettiin susia vuonna 1995. Puistossa oleilleet vapitilaumat  pelästyivät susia. Sen johdosta ne alkoivat vaihtaa useammin paikkaa. Siitä seurasi, että puut alkoivat kasvaa siinä määrin, että kuuden vuoden kuluttua ne varjostivat rantavettä, mikä puolestaan tarjosi kaloille suojaisan kokoontumispaikan. Laaksoihin ja niiden laitamille nousi haapa-, paju- ja jättipoppelitiheikköjä. Eläinkunta elpyi:

Metsälintujen, majavien ja biisonien populaatiot kasvoivat. Sudet saalistivat myös kojootteja, joten jänis- ja hiiripopulaatiot elpyivät ja ketut, kärpät ja haukat runsastuivat. Jopa karhukanta kasvoi, koska karhut pääsivät susien kaatamien eläinten haaskoille. Syksyllä karhut söivät marjoja puista ja pensaista, jotka eivät olisi muuten tuottaneet hedelmää. (s. 198)

Attenboroughin päätelmä on, että ”jos Yellowstonen kaltaisessa luonnossa halutaan edistää biodiversiteettiä ja ottaa talteen hiiltä, ekosysteemiin on lisättävä susia”. Kirjassa esitetään , että tuosta kokeilusta otetaan myös Euroopassa oppia. Metsän uudelleenkasvusta lähdetään liikkeelle. Toiveena olisi, että ne olisivat mahdollisimman monimuotoisia ja sitoisivat mahdollisimman paljon hiiltä. Luonnon villiintyminen on hänen mukaansa käytännöllinen vaihtoehto niille, ”jotka ymmärtävät luonnon todellisen arvin ja sen vaikutuksen vakauteen ja hyvinvointiin” (s. 201) .

Toisena esimerkkinä Attenborough tuo Costa Rican puiden istutusprojektin. Maan viranomaiset huolestuivat siitä , että metsien hävityksen johdosta ja päättivät ryhtyä toimiin. Maanomistajille tarjottiin avustuksia kotoperäisten puiden istutukseen. Projektin myötä metsät ovat alueella elpyneet ja nyt kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua ne peittävät jo puolet valtion maa-alueesta. ”Nykyisin maan luonnonvaraisten alueiden osuus kansantulosta on merkittävä ja niillä on keskeinen rooli kansallisessa identiteetissä” (s. 201). Tekijä toivoo, että sama saavutettaisiin globaalissa mittakaavassa. Tutkimuksen mukaan ”metsien palautus voisi teoriassa sitoa jopa kaksi kolmannesta aiheuttamistamme ilmakehän päästöistä”. Näin tekijä kiteyttää:

”Maa-alueiden villiinnytys on ulottuvillamme ja se on kiistattoman arvokas asia. Jos loisimme   villiä luontoa eri puolille maailmaa, biodiversiteetti elpyisi ja tekisi sen, mihin se parhaiten pystyy: vakauttaisi planeetan.” (201)

 Attenboroughin kirja vetoaa planeettamme säilymisen puolesta. Hän esittää raakaa faktaa maapallomme luonnon kehityksestä viime vuosisadan aikana. Hän vetoaa, että ryhdyttäisiin vakaviin toimiin alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi ja palauttamiseksi. Hän antaa myös esimerkkejä, miten ihmisten toimin on päästy suotuisaan kehitykseen. Näin ollen kyseessä ei ole mikään maailmanlopun viesti.

Tuonkaltaisten viestien opetukset ovat varmasti myös globaalisti ajattelevien eurooppalaisten vaikuttajien mielissä, mikä on sinällään hieno asia. En kuitenkaan monien muiden kanssa pidä siitä paniikkimielialasta, joka on päässyt jossain määrin vallalle ja herättää samalla nuorissa turhaa tervettä elämää ja kehitystä vahingoittavaa ahdistusta.

Vaikka monien mielestä tämä voi ehkä tuntua liioittelulta, on aiheellista kysyä, uhrataanko Suomi keskisen ja eteläisen Euroopan edessä tuonkaltaisia tavoitteita täyttämään. Kehitystä kyllä ohjataan siihen suuntaan, että varsinkin syrjäseuduilla asuminen tulee Suomessa lähes mahdottomaksi. Osasta aluettamme uhkaa muuttua luonnonsuojelureservaatiksi. Kun hieman googlaa, niin havaitsee, että tästä uhasta on kirjoitettu jo vuosia sitten.

Kirjoitukseni on lähinnä ihmettelyä ja epätietoisuutta. Kummastelen ja kyselen, mihin tätä Suomeamme ollaan viemässä. Tuo luonnon villiinnyttäminen on vain yksi osanen ihmettelyäni. En tiedä mitään hallituksen tai EU-tason tavoitteista ja pyrkimyksistä. Kun Neste päätti investoida uuden jalostamon Hollantiin, niin siinä yhteydessä pääministerimme heitti salaperäiseltä tuntuvan käsitteen ”vihreä siirtymä”, jonka todellinen sisältö on arvoitus.

Halusin kirjoittaa aiheesta jo siinä vaiheessa, kun tuon Attenboroughin kirjan lukaisin, mutta asia jäi pöydälle. Nyt on viime aikoina tullut esiin uutisia susien tuhotöistä ja myös tuttavapiiristäni on noussut esille huolta herättäviä viestejä. Eräs näkemäni video kauhistuttaa: pihapiiriin sijoitettu riistakamera näyttää, kun vierailulle tullut susi tekee häntäänsä heiluttavasta koirasta selvää jälkeä. Etelä-Pohjanmaalta ja muualtakin Länsi-Suomesta on hälyttäviä viestejä ollut susien tunkeutumisesta ihmisten elinalueelle. Pohjois-Karjalassa on lampaiden kasvattaja joutunut vakaviin ongelmiin, kun sudet eivät piittaa niille asetetuista esteistä ja ovat onnistuneet saamaan tuhoa aikaan. Ja aivan tuoreeltaan on tehty myös eduskunnassa aloite, jossa vaaditaan susikannan kannanhoidollisia kaatolupia. Siitä laitoin juttuni alkuun linkin.

Virallisesti asiasta vaietaan ja sosiaalisessa mediassa tietyt piirit vähättelevät ongelmaa, mikä hämmentää ja suututtaakin. Uhista pitäisi keskustella avoimesti ja ottaa huomioon niiden ihmisten huoli jotka tuon uhan kanssa joutuvat konkreettisesti elämään päivittäin. Heidän elinkeinonsa ja myös turvallinen perhe-elämä saattavat olla vaarassa.

Opetusministerimme käytti kerran yleisradion keskustelussa ilmaisua ”paskapuhetta”. Se oli heitto Jussi Halla-aholle. Ei siitä nyt sen enempää, mutta jokainen voi palauttaa muistiinsa, missä yhteydessä tuo kommentti heitettiin. Tuolloisella perussuomalaisten puheenjohtajalla oli aito huoli.

Suomen hallituksessa on siis pyrkimyksiä, joista emme ihan konkreettisesti tiedä. En itse rupea silmiäni kiusaamaan lukeakseni hallituksen ohjelmia ja tavoitteita, josko sieltä tulisi jotain selvemmin esille. Mutta kyllä huolta yritetään kantaa. Tässä eräs esimerkki eduskunnasta. Kansanedustaja kaipaa keskusteluun tervettä kriittisyyttä ja maalaisjärkeä. Hän pelkää, että Suomesta ollaan tekemässä ”EU:n viheralue”.

Eräs kaverini esittämä kommentti on selkeä. Suomessa on pitkän ajan kuluessa onnistuttu karkottamaan susi kauemmas asuma-alueelta. Sekä ihmiset että sudet ovat ottaneet haltuunsa omat reviirinsä. Kantaa on pyritty hoitamaan ja ihmisten turvallista elämää suojelemaan. Nyt tuo työ ikään kuin haluttaisiin vesittää. Menneiden sukupolviemme työtä ja kansanviisautta ei pitäisi vähätellä sinisilmäisen maailmanhalailun vuoksi. Suomalaiset ovat vuosisatoja oppineet elämään yhdessä villin luonnon kanssa. Se on viisautta. Tyhmentymiskehitystä ei saa päästää valloilleen.

Keskieurooppalaisessa perinteessä (kuten Grimmin veljesten sadussa Hannu ja Kerttu) metsä on pelottava asia, siellä vaanii todellisia uhkia. Suomalaisessa perinteessä metsä on pyhä paikka, sitä kunnioitetaan mutta myös hallitaan.

Muutama sananen myös metsänhoidosta. Olen samaa mieltä siitä, että avohakkuissa on menty liiallissuuksiin, Siitä on minunkin silmiini tullut ikäviä esimerkkejä. Mutta kyllä suomalaisessa metsänhoitotaloudessa hallitaan myös toisenlainen käytäntö. Taito on hallussa. Tämä koskee myös metsäpalojen ennakointia. On osattu ennakolta varautua, ja palot saadaan hallintaan paljon paremmin kuin muualla maailmassa.

Kun edellinen USA:n presidentti Donald Trump kehui Suomessa käydessään suomalaista metsänhoitoa. Suomessa pätevätkin ihmiset muuttuivat ”hörhöiksi” ja alkoivat nauraa retostelemaan typerillä ”haravajutuilla”. Oltiin sokeina mukana globaalissa agendassa. Trump haluttiin asiassa kuin asiassa saattaa huonoon valoon. Kansa naureskeli mukana ja globaali eliitti pääsi tavoitteeseensa. Tuolloin Suomen olisi pitänyt ruveta kylmän viileästi markkinoimaan Yhdysvalloissa oma metsänhoitotaitoamme ja metsänhoitokoneita. Näin olisi Suomen kauppatase tykännyt.

Virallisesti vedotaan Euroopan unionin vastuulliseen toimintaan. Toisaalta päätöksenteko on siirtymässä yhä enemmän pois Suomesta, keskittymässä globaalien toimijoiden käsiin. Mihin on unohtunut subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jota vielä reilut perikymmentä vuotta sitten EU:sta puhuttaessa innolla hehkutettiin.  Kammottavana esimerkkinä kierosta päätöksenteosta ovat valkoposkihanhet. Tuhojen aiheuttamia tukia saa byrokratian rattaissa yrittää anella. Kaasutykit saavat laulaa. Viittaan Kouvolan Sanomien kirjoitukseen 16.9.2021, jossa kerrotaan, kun maanviljelijä on saanut viranomaisilta luvan hätistää hänen elinkeinoaan kiusaavia hanhia.

Päätän kirjoitukseni tähän. Susista ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä päädyin byrokratian valtaan. Näin tällä kertaa. 

...

Päivitys 2.11.2021

Eilen pian juttuni julkaisun jälkeen näin uutisen, jonka mukaan hallitus kaavailee suden kannanhoidollisia kaatolupia 20 kappaletta. Se on sinällään positiivinen asia. Vainusin kuitenkin uutisesta anteeksipyytelevän selittelyn makua. Olisiko niin, että oltaisiin päätymässä kompromissiratkaisuun, koska osassa hallituspuolueita ollaan kaatoja vastaan? Kyseessä on siis vasta ministeriön esitys. Odotellaan lopullista päätöstä. Tässä se osa teksti-TV:n uutisesta, joka saa mietteisiin:

”Ministeriön mukaan metsästyksen avulla pyritään vähentämään susikantaan liittyviä sosiaalisia konflikteja ja edistämään suden hyväksyttävyyttä niin, että suden suojelutaso voidaan turvata.

EU:n luontodirektiivin mukaan susi on Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella tiukasti suojeltu laji, mutta tästä voidaan poiketa, jos metsästykselle asetetaan selkeä tavoite ja osoitetaan, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole.”

…

Tangoa, olkaa hyvä!

Tangon laulajan dilemma:

Tunteet pinnassa - isku myöhässä

Esitys pilalla.

 

Rytmi ei veny, se hakkaa pystysuoraan.

Tarina juontuu eteenpäin – ristikkäin.

                   

                    Kai siinä voisi olla vapautumisen hekumaa

                        jos solisti pitää ryhtinsä.

Kokonaisuuden täydentää tanssilavan sekamelska 

ja korviaan herkistävä yleisö.

 

(13.9.2020)