Upseeri ja vakooja
(J'accuse, 2019), ohjaus Roman
Polanski, käsikirjoitus Robert Harris ja Roman Polanski.
Robert Harris: Upseeri
ja vakooja. Englannin kielestä suomentanut Markku Päkkilä. 2014, 521 s.
…
He valehtelivat
suojellakseen kansakuntaa.
Pelastaakseen sen hän
kertoi totuuden
Robert
Harrisin romaanin takakannen teksti.
Roman Polanskista olen kirjoitellut runsaasti. Tästä
linkistä avautuvat tekstini, joissa olen suoraan käsitellyt Polanskin
elokuvia, hänen elämänsä vaiheita tai olen ylipäänsä tullut tavalla tai
toisella viitanneeksi. Polanskin yhteydessä nostetaan lähes aina esille hänen
saama syyte alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (vai liekö kyseessä myös
raiskaus), minkä vuoksi hän joutuu pakoilemaan tiettyjä maita eikä esimerkiksi
voinut olla vastaanottamassa tästä uusimmasta elokuvasta saamaansa palkintoa.
Mielestäni kyse on panettelusta. Polanski on itse sopinut uhrin kanssa. Nyt
amerikkalaiset juristit pitävät asiaa esillä vuosikymmenestä toiseen pelkässä
rahastustarkoituksessa. Polanski itse on osoittanut henkiset voimavaransa
kyetessään tuollaisen paineen alla jatkamaan elokuvantekijän uraansa antamatta
periksi laadun suhteen.
Upseeri ja vakooja
on loistava kruunu Polanskin ohjaajan uralle. Miehellä alkaa olla jo sen verran
ikää, että uskon uran päättyvän tähän. Hän on syntynyt vuonna 1933 ja niin
muodoin piakkoin hän voi juhlia 90-vuotissyntymäpäiviään.
Elokuva käsittelee niin sanottua Alfred Dreyfusin juttua,
juutalaisen upseerin aiheettomasti saatua tuomiota tuolloisen Ranskan
vihollismaan Saksan hyväksi. Elokuvan ranskankielinen nimi viittaa kirjailija
Emile Zolan artikkeliin,
jonka kautta hän hyökkäsi tuomion vehkeilleitä oikeistopiirejä vastaan. Sen
julkaisuvaiheessa Dreyfus oli viettämässä karmeaa elinkautista
vankeustuomiotaan epäinhimillisissä oloissa kaukana Pirunsaarella, mutta
pyrkimykset miehen vapauttamiseksi olivat jo käynnistyneet. Elokuvan päähenkilö
eversti Georges Picquart on siinä keskeisin henkilö. Hänet on valittu Ranskan
sotaministeriön vakoilu- ja tiedusteluosaston johtoon. Alfred Dreyfus on
hänelle ennestään tuttu mutta mitään erityisiä henkilökohtaisia sympatioita hän
ei miestä kohtaan tunne. Voi jopa puhua kylmäkiskoisuudesta. Hän alkaa
kuitenkin tutustua tarkemmin tuomion taustoihin ja huomaa, että tuomio perustuu
väärennöksiin. Varsinainen syyllinen on toinen henkilö.
Picquartin roolissa näyttelevä Jean Dujardin on ehkä
näyttelijäkaartista nimekkäin, tosin minulle täysin tuntematon. Toinen,
minullekin tuttu kuuluisuus on Emmanuelle Seigner, Polanskin puoliso. Hän on
Picquartin rakastajattaren Paulinen roolissa. Ihastuttava olemus! Mutta kyllä
siellä taitaa tehdä myös itse ohjaaja ”Hitchkockit”. Hän vilahtanee eräillä
kutsuilla, jossa kvartetto soittaa käsittääkseni Fauren musiikkia. Yleisö
seuraa kvarteton soittoa kameran kaartaessa hitaasti soittajista yleisöön ja
edelleen päähenkilöön. Olin siis tunnistavinani hänet Polanskiksi.
Elokuvan taustalla on Robert Harrisin romaani. Ja romaanin
lopussa on osio, jonka otsikkona on Kiitokset. Sieltä paljastuu, että jäljet johtavat
sylttytehtaaseen.
”Sain idean Dreyfusin tarinan
kertomisesta, kun lounastin Roman Polanskin kanssa Pariisissa vuoden 2012
alussa: olen hänelle ikuisesti kiitollinen jalomielisestä kannustuksesta.” (s.
520)
Polanski on siis romaanin idean taustalla. Harris on myös
vuonna 2019 valmistuneen elokuvan toinen käsikirjoittaja. Harris korostaa, että
romaani perustuu tosiasioihin. ”Yksikään kirjan hahmoista vähäpätöisintä
sivuhenkilöä myöten ei ole täysin sepitteellinen, ja lähes kaikki kirjan
tapahtumat ovat todella tapahtuneet muodossa tai toisessa” (s. 7). Sama koskee
myös elokuvaa. Todettakoon, että hankin romaanin käsiini vasta elokuvan
katsottuani.
Kyseessä on upea elokuva. Se on laajasta ja moniulotteisesta
romaanista luotu tiivis kokonaisuus. Kaikkea ei ole voinut kertoa, mutta
olennaisimmat siinä on. Ja mikäli jotkin asiat on jätetty vähemmälle, luulen
sillekin löytyvän perustelut. Moninaisia viittauksia elokuvassa kuitenkin on.
Niihin voi valveutunut katsoja tarttua.
Se on epookkielokuva mutta se ei sen myötä sorru
pinnallisuuksiin eikä pelkkiin vaatteilla koreiluun. Aina ei voi kaikkea
kaunistella. Tuon ajan Pariisissa viemärit haisivat ja se tulee katsojalle
selväksi, vaikkei hajuaistimuksia voi tarkemmin esitellä. Pienistä
yksityiskohdista avautuu aikamme Eurooppa yli sadan vuoden takaa. Kaikkia
seikkoja ei tule elokuvassa esille, samalla tavalla kuin romaanissa. Sellainen
on esimerkiksi Venäjän tsaarin vierailun poliittiset ulottuvuudet.
Elokuva kuvauksellisessa toteutuksessa ei ole annettu
periksi. Kohtauksista huokuu tyylikkyys ja aitous. Totutus on viimeisteltyä- Picquartin ja hänen alaisensa majuri Hubert
Joseph Henryn kaksintaistelu on upea näytös, jossa näyttelijät voivat osoittaa
kykynsä vieden katsojansa aidon tuntuisesti maaliskuun alkupäiviin vuonna 1898.
Toisaalta kun yllä kehuskelin elokuvaa tiiviiksi, niin tuo kohtaus on kuitenkin
poikkeuksellisen pitkä. Siihenkin on varmaan oma syynsä.
Minua vetää elokuvassa ja romaanissa kuitenkin puoleensa
ennen kaikkea sisältö, taustalla olevat historialliset tapahtumat: Dreyfusin
juttu ja ranskalaisten suhde juutalaisiin on yksi asia. Lisäksi kiinnostaa Ranskan
poliittinen ja yhteiskunnallinen tila reilut 20 vuotta Ranskan ja Saksan sodan
jälkeen. Esimerkiksi tästä
kirjoituksestani avautuvaan maailmaan Harrisin romaani on kiintoisa jatke.
Sekä Dreyfus että Picquart ovat kotoisin Alsacen alueelta
(myös Elsass). Picquart on syntyisin alueen suurimmasta kaupungista
Strasbourgista. Kaupunki mainitaan romaanissa eräässä yhteydessä. Elokuvassa
sitä ei mainita, mutta tuo elokuvan kohtaus jäi minun mieleeni eräästä syystä.
Palaan siihen piakkoin alempana. Dreyfus oli puolestaan Mulhousesta. Tuon
syntymäseutunsa perintönä hän puhui ranskaa hieman saksalaisittain korostaen,
mikä saattoi herättää joissakin antipatioita. En mene nyt kuitenkaan tarkemmin
Dreyfusin sukuun muuta kuin sen verran, että hän kasvoi juutalaisessa
suurperheessä. Juutalaisuus herätti kansallismielisissä luonnollista
epäluuloisuutta. Lisää epäluuloa ja kateutta saattoi luoda myös se, että miehen
vaimon suku oli varakasta.
Picquart oli poikamies, jonka suuri rakkaus oli musiikki.
Lisäksi hän harrasti myös venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Eräässä vaiheessa
romaania hän lukee Dostojevskia sanakirjan kanssa. Hänen asunnossaan oli vanha
piano, joka romaanin mukaan oli vaivoin saatu pelastettua Strasbourgista.
Elokuvassa on kohtaus, jossa Piquart tulee asuntoonsa ja huomaa, että siellä on
käyty. Huoneisto oli sekaisin, kaapeista oli etsitty jotain ja paikkoja
rikottu. Picquart osasi sitä tietysti aavistaa, koska elettiin
Dreyfus-tutkimuksen traagisia vaiheita. Hän istuu kuitenkin vanhan pianonsa
ääreen ja alkaa soittaa. Se kestää hyvin lyhyen aikaa, sillä ovikello soit.
Oven takana on hänen naisystävänsä Pauline, ulkoministeriön erään korkean
virkamiehen puoliso, jonka kanssa
Picquartilla oli intiimi suhde.
Tuo suhde sinällään on elokuvan kiinnostava sivujuonne mutta en puutu
nyt siihen, vaan siihen lyhyeen pianokappaleeseen. Se oli Camille Saint-Saënsin
kappale ”Joutsen” sarjasta Eläinten
karnevaali (vuodelta 1886). Sävelmä tuli myöhemmin tunnetuksi
balettiesityksenä ”Kuoleva joutsen”. Venäläinen Anna Pavlova esitti sen ensin
vuonna 1907 Pietarissa ja kolme vuotta myöhemmin New Yorkissa ja sävelmä tuli
sen myötä tunnetuksi ympäri maailman. Tätä voi sanoa tarrautumiseksi
pikkuseikkaan. Aloin miettiä, miten Picquart saattoi tuntea tuon kappaleen. Se
oli vielä melko tuntematon, sillä tuota Eläinten
karnevaali -sarjaa ei ollut esitetty. Joko elokuvan tekijöillä on tullut
virhevalinta tai sitten sen myötä on haluttu osoittaa, kuinka hyvin Picquart
oli musiikissa ajan hermolla. Totta kai musiikin uutuuksia aktiivisesti
seuraavat olivat tuon kuulleet ja melodia oli jäänyt siitä kuulijoiden päähän soimaan.
Suurelle yleisölle kappale tuli tunnetuksi vasta tuon balettiesityksen myötä.
Musiikista muuten vastaa eräs suosikkini - Alexandre Desplat.
Hän on jäänyt mieleeni eräistä aikaisemmista elokuvista. Nyt en kyllä
musiikkiin katsoessani keskittynyt lukuun ottamatta nuo pari yllä jo mainittua
kohtaa.
Huomasin sittemmin miestä käsittelevästä Wikipedia-artikkelista
hänen olleen oikeassa elämässään myös
pianisti. Ja varsinkin romaanista käy ilmi, että mies seuraa musiikkia
tiiviisti. Romaanissa vilahtaa esimerkiksi Claude Debussyn nimi. Ja
musiikkiharrastukseen liittyy myös aivan romaanin lopussa oleva, Picquartin
urakehityksen kannalta olennaisen tärkeä hetki 25.10.1906. Picquart on Paulinen
kanssa Wienissä. valtionoopperassa seuraamassa Gustav Mahlerin johtamaa Richard
Wagnerin Tristania ja Isoldea. Hän
oli odottanut esitystä useita viikkoja. Esitys jäi kuitenkin katsomatta. Juuri
esityksen alkaessa hänelle tuotiin sähke. Sen on lähettänyt miehen hyvä ystävä,
samana päivänä pääministeriksi nimitetty Georges Clemenceau.
Hän toteaa nimittäneensä Picquartin sotaministeriksi ja pyytää tätä palaamaan
välittömästi Pariisiin.
Saman vuoden kesäkuussa korkein vetoomustuomioistuin oli
vapauttanut Dreyfusin kaikista syytteistä. Hänet oli toki presidentti
armahtanut jo aiemmin ja mies oli ollut vapaalla. Tuomiota ei ollut kuitenkaan
aiemmin kumottu, vaikka se olikin muutettu kymmenen vuoden
vankeusrangaistukseksi, jota hänen ei olisi tarvinnut kärsiä
Pirunsaarella.
Jännitteet Ranskan poliittisella kentällä olivat kuitenkin
edelleen kireät.
Romaani – kuin myös elokuva - loppuu epilogiin. Päiväys on 29.11.1906.
Siinä Majuri Dreyfus ja sotaministeriksi kuukausi aikaisemmin
(25.10) noussut ja aiemmin jo sotilasarvoltaan kenraalin sotilasarvoon yltänyt
Georges Picquart tapaavat. Samainen kohtaus on myös elokuvassa. Se on kylmän
kalsea kohtaaminen, joka paljastaa Dreyfusin luonteesta vastenmieliseksikin kai
luokiteltavan piirteen. ”Haaleansinisissä silmissä tuttujen kakkuloiden takana
on varautunut ilme.” Näin kuvaa Harris Dreyfusin olemusta.
”Kyse on minun sotilasrvostani”, hän sanoo. ”Saamani ylennys
kapteenista majuriksi ei ota huomioon vankeusvuosiani Pirunsaarella väärän
tuomion vuoksi. Sen sijaan teidän ylennyksenne – suokaa anteeksi, että otan
tämän esiin – everstistä prikaatinkenraaliksi perustuu siihen, että kahdeksan
vuotta poissa vakinaisesta palveluksesta katsotaan ikään kuin aktiivipalvelukseksi.
Minusta on epäreilua – tai itse asiassa ennakkoluuloista.”
Picquart tuntee romaanin mukaan verensä hyytyvän. Hän kysyy
mitä Dreyfus toivoo hänen tekevän. Tämä
pyytää, että hänet ylennettäisiin arvoon, joka hänelle vuosien mukaan kuuluisi
– everstiluutnantiksi. Picquart kieltäytyy - ja täysin pätevästä syystä. Sitä
varten pitäisi säätää erillislaki, jonka läpimeno olisi epävarmaa. Lisäksi
poliittinen tilanne maassa kärjistyisi liiaksi. Ja hänen toimintansa
ministerinä joutuisi hankalaan valoon. Vanhat kaunat voivat nousta pintaan, ja
yhteistyö olisi mahdotonta. (s. 516.)
Aloin miettiä juuri tässä vaiheessa Picquartin asennetta suhteessa
hänen toimintaansa. Hänet oli leimattu siionistien keskuudessa
antisemitistiksi. Siihen oli perusteita. Hän oli sotakorkeakoulussa (tai
vastaavassa) ollut Dreyfusin opettaja ja antanut tuolloin tälle selkeästi muita
huonompia arvosanoja. Dreyfus valitti niistä. Siitä on elokuvassa kohtaus, itse
asiassa se on kuvattu elokuvan DVD:n kannessa. Picquartin reaktio valitukseen
oli hyvin kylmäkiskoinen. Toisaalta hän teki vakoilu- ja tiedusteluosaston päällikkönä
pyyteetöntä työtä Dreyfusin väärän tuomion kumoamiseksi. Se osoittautui välillä
mahdottomaksi, mutta mies ei antanut periksi, vaikka uhkana oli uran kannalta
pahin mahdollinen: erottaminen. Picquartin todelliset asenteet jäävät hieman
piiloon. Se ei ollut hänen toiminnassaan kuitenkaan olennaista. Hän teki
velvollisuutensa ja toimi totuudenmukaisesti. Työmoraali vaati upseerilta
kunniallisuutta.
Dreyfus poistuu Picquartin luota kylmäkiskoisena.
Muodollisesti hän kuitenkin kiittää tätä. Dreyfus on kohtelias ja ilmaisee
tyytyväisyyttä siitä, että Picquart on nimitetty ministeriksi. Tämä vastaa:
”Merkillinen tosiasia kuitenkin on se, ettei minusta olisi ikinä tullut
ministeriä ilman teitä.”
Tähän Dreyfus reagoi sanoin, jotka päättävät Harrisin
romaanin: ”Ei, herra kenraali. Teistä tuli ministeri, koska te teitte
velvollisuutenne.”
Tuossa on Picquartin toiminnan ydin. Se on sotilaan tehtävä.
Dreyfusin käytös jättää miehen outoon
valoon. Mitään sädekehän tapaista hänen ylleen on vaikea nostaa. Toisaalta hän
oli tuolloin kovasti sairas mies. Elämä Pirunsaarella oli koetellut hänen
terveyttään. Ja pyynnön voi tulkita myös kunnian palautukseksi.
Elokuvassa todetaan, että miehet eivät tuon jälkeen enää
koskaan tavanneet.
…
Elokuvan ja romaanin myötä ihailen muutamia seikkoja.
Picquartin toiminta on yksi. Hän ei alistunut johdon toiveisiin ja määräyksiin,
vaan toimi rehellisesti sisäisen kunniantuntonsa pohjalta. Pelin politiikka ei
ollut hänen ihanteensa. Toiseksi ihailen kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta
maan demokratiakehitystä. Vastakkainasettelu oli suurta mutta maassa toimittiin
demokratian periaatteiden mukaan. Ja siinä välissä oli vapaa lehdistö, joka
uskalsi puuttua väärinkäytöksiin. Se toi ilmi kipeitäkin kysymyksiä. Tietenkään
en laske näihin asioihin pinnalla olevaa raakaa väkivaltaa, jossa uhriksi
joutuu mm. Dreyfusin asianajaja juuri vähän ennen kuin hänen olisi määrä pitää hetken
kuluttua alkavassa istunnossa keskeinen puheenvuoro. Romaanissa Picquart
toteaakin, että kaupunki tuntuu olevan täynnä poliiseja mutta heitä ei näy
silloin missään, kun ollaan käymässä maan tasapainoa rikkovaa oikeusistuntoa. Yhteiskunta
oli käymistilassa ja valtasuhteet muuttuivat tiuhaan. Sen ansiosta myös
Picquart nousi ministeriksi. Juutalaiset kärsivät tietysti valtavasti ja he
tuntuivat olevan puolustuskyvyttömiä. Mutta Eurooppaa odotti vielä ne suuret
vainot, jotka kärjistyivät joukkomurhiin. Paitsi nousevassa Saksassa, myös
Venäjän keisarikunnassa oli 1910-luvulla oma vainonsa, ns. Beilis-juttu,
johon olen viitannut mm. tässä
kirjoituksessani. Ja pakkosiirtoja tehtiin sielläkin jo ennen vallankumousta.
Juutalaisväestö näytti kuitenkin sopeutuvan turhankin sovinnaisesti kaikkeen
pakkovaltaan. Mitäpä muuta voikaan tehdä ylivoiman edessä.
…
Elokuva on nähtävissä Yleisradion Areenalla maaliskuun
loppuun saakka. Tässä on linkki.
Tänään keskiviikkona 5.1. 2022 se näytetään myöhäisillan TV-lähetyksenä Teema-kanavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti