Eilen (1. huhtikuuta 2023) tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Sergei Rahmaninovin syntymästä. Katsoin Moskovan filharmonian youtube-kanavalta suoraa lähetystä juhlakonsertista, jossa ohjelmistossa oli säveltäjämestarin kaksi huipputeosta: pianokonsertto nro 2 (C-duuri, op. 18 ja Sinfonisia tansseja orkesterille (op. 45). Nuo teokset kuuluvat minunkin suosikkeihin. Minulle jo tutuksi käynyttä Venäjän kansallista nuorten sinfoniaorkesteria johti itse maestro Valeri Gergijev. Pianokonserton solistina oli kaksikymmentävuotias suurlahjakkuus Ivan Bessonov. Konsertissa oli juhlava tunnelma, loppuunmyydyn salin yleisö palkitsi solistin, kapellimestarin ja koko orkesterin ansaituilla riemukkailla suosionosoituksilla.
Juhlan kunniaksi poimin omista Rahmaninovia ja hänen
musiikkiaan sisältävistä kirjoituksistani koosteen, jonka voi lukea alla.
Poiminnat ovat viidestä eri kirjoituksestani: vanhin on vuodelta 2014, uusin
2019. Ensimmäisessä tekstissäni käsittelen lähinnä säveltäjän elämää, loput
ovat poimintojani konserteista.
…
Rahmaninov
(19.10.2016)
Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä Sergei
Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin.
Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: ”Musiikki on runouden
sisar. Ja sen äiti on suru.”
Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Se lumoaa ja
osuu minuun. Ehkä juuri siksi katson hänen kuuluvaksi omien suosikkisäveltäjien
kärkikolmikkoon.
Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan
Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin
musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta
vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi Etelä-Venäjällä
Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä
bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui
mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin
kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/
).
Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön
reaktioihin. Ensimmäisen pianokonserton saama vastaanotto sai nuoren
aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi
terapiaa. Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui
kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.
Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan.
Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan
tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti
vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna
1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys
vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.
Ensimmäisen pianokonserton saaman nyreän vastaanoton jälkeen
säveltäjä koki rankan masennuskauden. Hänet ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai
Dahlin(1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin.
Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.
Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan
pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään
ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa
palasi. Rahmaninovia vaivasi ns.
”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei
kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.
Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua
varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui luomaan toisen
pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät.
Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen
pianokonsertto ja varsin sensuelliksi elokuva tuon musiikin myötä tulee.
Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin
olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai
Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.
Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista,
kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia,
tämä koskee myös nettiä. Viimeksi kuuntelin pietarilaisen
Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen
oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta
täyttäneen baritoni Sergei Leferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu
laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava
intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa
täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.
Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset”
(Цыганы, ”Gypsies”).
Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren
Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953
peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.
Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi
kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on.
Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr
Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki.
Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi
edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut
enemmän huomiota.
On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan
romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään
amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka
kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös
omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä. Hänen yksi erityinen
suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista
amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924.
Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli
sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin
1890-luvun alussa.
Kolmanteen pianokonserttoon liittyy australialainen
elokuva Shine (1996). Se kertoo pianisti David
Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja
superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä
vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä
suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla
millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin,
vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän
vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.
Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät
siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin
pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia.
Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi
uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi
ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus
seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne
olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.
En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan
Rahmaninovin nimen kautta. Ei siinä varsinaisesti häntä käsitellä. Rahmaninov
oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi
sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki
silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön
esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa
tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät
silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä
taustalle.
Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan,
josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov
rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille
annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin
etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen. Siihen pyrittiin luennoitsijan
mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa
Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä
vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan
Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän
omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate.
Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee
tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan
venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa
tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.
Kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö
tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin
tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä. Kyseessä on Preludi cis-molli
op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse
säveltäjä: https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ.
Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt.
Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle
kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin
nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n
nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä
kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys
pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt
yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen
musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption).
Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen
voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg .
Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta
kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan
kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni. Täytyy todeta, että ei
musiikki tunne rajoja. Nuoruuden rock-harrastus voi sytyttää myöhemmin
klassiseen musiikkiin.
…………………..
Verikirkon karussa
kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa (19.6. 2017)
Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona
kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen
ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen
kirkkomusiikkiin.
Paikkana oli ”verikirkkona” tunnettu Kristuksen
ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin
keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari
Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui
salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään
Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä
valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta. Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella
torilla sijaitseva Pyhän
Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen
maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena.
Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna
1997.
Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii
edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En
heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta
joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran
liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla
kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen
ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa
ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin
sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi
niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä
takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä. Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu,
joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin
yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot
seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille
lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa
niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan
tilaa.
Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa. Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov
(1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin
samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina
oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu
niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa
kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin
Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä
yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan
Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin
ohjelmanumeroihin. Se kuului kuitenkin
mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.
Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille
syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia
välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä
edes huomanneet. Minä seurasin kyllä
ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia
on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin
musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.
………………………………
VIGILIA IISAKINKIRKOSSA
(2014)
Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli
eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä
tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita
ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten
mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä
ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin
ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)
pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään
”rukouksellisena”. En pane vastaan.
Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä
lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden
tuntija.
Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi
on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen
perinteeseen. Sen osissa on käytetty
erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista
laulutapaa sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen
perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi
troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen
sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.
Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa
jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita
osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan
basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä
konserteissa.
Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. Kyseessä on
keskiviikkoilta. Konsertin on määrä alkaa iltakahdeksalta.
Minulle on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Sitten tajuan,
että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta,
kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta.
Pysyvätköhän hiljaa?
Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa. Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja
saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite,
poklonimsya (Tulkaa, polvistukaa; Come,
Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa
upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa.
Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää
hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin
keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi
ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt
rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien
välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja
taas hiljennytään.
Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän
hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä
enää taputa. Muun yleisön taputukset näyttävät
heitä huvittavan.
Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään
häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär
välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista
välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat
kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.
Häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun
pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä
hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen
soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla.
Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä
istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen
konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä
huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu
keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu. Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja
turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin
etenee mukavasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu
asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.
En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja
eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa. Haluan aavistella, mitä laulajien
päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen. Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana
oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan
etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.
Siirrytään ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro
tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään
oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin.
Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että ei tämäkään kuoro
ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa
vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä
energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa
laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.
Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord,
now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa
odotin koko alun. Yritin arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että
hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata,
miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan
alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki
tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen
selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi.
Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä
kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin
elämys.
Esitys etenee loppuunsa.
Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin
rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä
kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana
musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat
jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo
rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteen yllättäen kuin myrskyn puuska. Ne ovat
energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.
Jälkeenpäin yritin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa
esityksestä. Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon
akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä
lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset
osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit,
seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti
sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.
Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja
hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki
turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa
kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja
vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti
salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.
………………………………….
Vuodelta 2016:
Iisakin kirkon konsertissa
Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)
Kävin Pietarin
matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan
katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin
(1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy
of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста).
Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi,
vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on
vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin
nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen
merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman
edempänä.
Smolnan katedraalin
kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös
ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut
kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa
paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun
linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa
Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja,
ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen
liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut
kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa,
jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.
Vaikka olen kuoroa
joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen
koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä
päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää
liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on
aivan huippuluokkaa.
Liturgia on Vigiliaan verrattuna
käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla
tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan
puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen
tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta
hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava
yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.
Esitys oli täynnä
henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon,
meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän
levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen
saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut.
Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta
itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei
antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen.
Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin
siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun
rauhaa etsien.
…
Sergei Rahmaninov
poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.
Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän
perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden.
Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia.
Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.
Nyt konsertissa oli
läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he
eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on
Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin
suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.
…
Kerron vielä
tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni
paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin
kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön
joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla
paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta,
näin jonkun tekevän ristinmerkinkin.
Vaikka nämä huomioni
kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä.
Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja
saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka
loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti
kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin
valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun
asti.
Toisella puolella
edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti
istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti
loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä.
Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö
loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat
konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä
kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä
laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan
ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja
kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.
Ensimmäisen
kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa
kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti
pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä
levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin,
että poika alkaisi änkyröidä jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä.
Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä
kuuntelemaan esitystä.
Konsertista jäi hyvä
mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia
ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle.
Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan
valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.
………………………….
XVI
Tšaikovski-kilpailu – pianisti Daniil Trifonovin esityksestä avajaiskonsertissa (2019)
Tšaikovskin
konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä
hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme
ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää
innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää
salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on
haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa
varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään
uudelleen vauhtiin.
Toisena ylimääräisenä
Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja
kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma
non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver
Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten
helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen
lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”. Huikeaa soittoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti