Sergei Rahmaninov - 150 vuotta syntymästä

 Eilen (1. huhtikuuta 2023) tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Sergei Rahmaninovin syntymästä. Katsoin Moskovan filharmonian youtube-kanavalta suoraa lähetystä juhlakonsertista, jossa ohjelmistossa oli säveltäjämestarin kaksi huipputeosta: pianokonsertto nro 2 (C-duuri, op. 18 ja Sinfonisia tansseja orkesterille  (op. 45). Nuo teokset kuuluvat minunkin suosikkeihin. Minulle jo tutuksi käynyttä Venäjän kansallista nuorten sinfoniaorkesteria johti itse maestro Valeri Gergijev. Pianokonserton solistina oli kaksikymmentävuotias suurlahjakkuus Ivan Bessonov. Konsertissa oli juhlava tunnelma, loppuunmyydyn salin yleisö palkitsi solistin, kapellimestarin ja koko orkesterin ansaituilla riemukkailla suosionosoituksilla.

Juhlan kunniaksi poimin omista Rahmaninovia ja hänen musiikkiaan sisältävistä kirjoituksistani koosteen, jonka voi lukea alla. Poiminnat ovat viidestä eri kirjoituksestani: vanhin on vuodelta 2014, uusin 2019. Ensimmäisessä tekstissäni käsittelen lähinnä säveltäjän elämää, loput ovat poimintojani konserteista.

…

Rahmaninov (19.10.2016)

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: ”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Se lumoaa ja osuu minuun. Ehkä juuri siksi katson hänen kuuluvaksi omien suosikkisäveltäjien kärkikolmikkoon.

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/ ).

 

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen pianokonserton saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa. Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Ensimmäisen pianokonserton saaman nyreän vastaanoton jälkeen säveltäjä koki rankan masennuskauden. Hänet ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin(1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuelliksi elokuva tuon musiikin myötä tulee.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Kolmanteen pianokonserttoon liittyy australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Ei siinä varsinaisesti häntä käsitellä. Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle.

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

Kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä. Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt.

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni.  Täytyy todeta, että ei musiikki tunne rajoja. Nuoruuden rock-harrastus voi sytyttää myöhemmin klassiseen musiikkiin. 

…………………..

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa (19.6. 2017)

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin.

Paikkana oli ”verikirkkona” tunnettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

………………………………

VIGILIA IISAKINKIRKOSSA  (2014)

Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)  pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään ”rukouksellisena”. En pane vastaan.  Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.

Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen perinteeseen.  Sen osissa on käytetty erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista laulutapaa  sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.

Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä konserteissa.

Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. Kyseessä on keskiviikkoilta. Konsertin on määrä alkaa iltakahdeksalta.

Minulle on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Sitten tajuan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta. Pysyvätköhän hiljaa?

Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa.  Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite, poklonimsya (Tulkaa, polvistukaa; Come, Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.

Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä enää taputa.  Muun yleisön taputukset näyttävät heitä huvittavan.

Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.

Häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla. Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu.  Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin etenee mukavasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.

En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa. Haluan aavistella, mitä laulajien päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen.  Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.

Siirrytään ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.

Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa odotin koko alun. Yritin arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata, miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi. Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin elämys.

Esitys etenee loppuunsa.  Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteen yllättäen kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.

Jälkeenpäin yritin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa esityksestä. Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit, seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.

Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.

………………………………….

Vuodelta 2016:

Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

 

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

 

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

 

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

…

Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröidä jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.

………………………….

XVI Tšaikovski-kilpailu – pianisti Daniil Trifonovin esityksestä  avajaiskonsertissa (2019)

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”. Huikeaa soittoa!

Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

Jo alku oli epätavallinen. Kirkko on laulajille tuttu. Suuren salin kumea kaiku ei sitä pelota. Yllä on taivaisiin nouseva kupoli, mutta itseensä luottaen kuoro aloitti esityksensä hiljaisuudesta. Ei ryhdytty kilpasille tilan haasteiden kanssa. Vähitellen laulu sai voimaa alleen. Alussa naisäänet olivat hieman epätasapainossa, altto tuntui tulevan läpi. Näin, kun kuoronjohtaja (Vladimir Begletsov) teki pienen korjausliikkeen sopraanojen suuntaan. Tasapaino ja harmonia löytyi sillä pienellä sormien nostolla.

Laulajille esitys oli varmasti haastava. Se oli pyhitystä täynnä. On keskityttävä, pidettävä voima ja kaikki energia sisällä, varottava sen liiallista purkautumista. On luonnollisesti kohtia, joissa on päästettävä sisäinen energia valloilleen, mutta samassa on kyettävä palautumaan mietiskelyn tielle. Noin tunnin mittaisessa esityksessä laulajat ovat loppua kohden jo äärirajoilla. Kunnia heille. Eikä tuo alun keskittyneisyys välttämättä pysy koko aikaa yhtä vahvana. Mutten minä huomannut mitään varsinaista löystymistä, jännite kyllä vei alusta loppuun.

Nyt kuullussa versiossa oli 15 laulua. Kokonaisuudessaan siihen pitäisi kuulua 20 osaa. Kuoronjohtajalla on varmasti ollut esityksen supistamiseen omat syynsä. Siitä puuttuu mm. ensimmäinen ja viimeinen osa, mikä voisi johtua myös kirkollisista rajoituksista: ehkä ne eivät sovi konserttitilanteeseen. Saatan olla väärässä.  Joka tapauksessa konsertti kesti noin tunnin, mikä on kuoroesitykselle aivan riittävän pitkä aika. Pitemmissä esityksissä laulajien kestokyky voi joutua koetukselle.

Tässä ovat konsertissa esitetyt osat, jotka jätän nyt suomentamatta:

Bless the Lord, O My Soul / Благослови, душе моя, Господа
Glory to the Father and the Son / Слава отцу и Единородный
In Thy Kingdom Remember Us, O Lord / Во царствии Твоем
Come, Let Us Worship / Приидите, поклонимся
Lord, Save the Faithful and the Trisagion / Господи, спаси благочестивыя и Святый Боже
Cherubim Hymn / Иже Херувимы
The Creed / Верую
A Mercy of Peace / Милость мира
To Thee We Sing / Тебе поем
It Is Truly Meet / Достойно есть                                                                                         The Lord's Prayer / Отче наш
Praise the Lord from the Heavens / Хвалите Господа с небес
Blessed Is He and We Have Seen the True Light / Благословен грядый и Видехом свет истинный
May Our Mouths Be Filled with Thy Praise / Да исполнятся уста наша
Blessed Be the Name of the Lord / Буди имя Господне

Osien nimistä on eri versioita. Nämä löysin minulle ennen konserttia ojennetusta ohjelmasta.

En käsittele nyt osia erikseen, vaikka muutamaan kohtaan puutunkin. Totean, että esitys oli kokonaisuus eikä siirtymistä osasta toiseen aina edes huomannut. Välillä oli muutama hieman pitempi tauko, jossa kuoro sai vetää muutaman sekunnin henkeä. Se oli tietysti tarkkaan suunniteltu. Itse asiassa konsertin jälkeen lukemastani artikkelista selviää, että osat ovat eri lailla kytköksissä toisiinsa. Siksi siirtyminen osasta toiseen on määritelty Liturgian sisällön mukaan. Rakenteesta voin todeta sen, että se on jakautunut kahteen jaksoon, joista molemmat alkavat ja päättyvät B-duurissa.

Varsinaisia soolo-osia tässä esityksessä oli vain yksi. Se osuu osan To Thee We Sing / Тебе поем loppuun. Jos jotakin voi pitää esityksen kohokohtana, niin se on sellainen. Sopraanon nousee kuoron keskeltä raikkaana, kauneudessaan häkellyttävän puhtaana ja neitseellisenä. Oopperamaisesta hehkutuksesta se oli kaukana. Lähinnä mieleen nousi kansanlaulumainen tyyli. Soolo nosti aivan erityisen tunnelman muuten kovin syvissä vesissä virtaavaan tasaisuuteen. Minulle se oli konsertin suurin yksittäinen elämys.  Tämänkaltaisia elämyksiä voi konserteissa silloin tällöin kokea. Ja ylipäänsä tätä seuraavat osat olivat konsertin raikkainta antia.

Kansanlauluperinteen käyttö vahvistui tutustuttuani asiantuntijan kirjoitukseen. Säveltäjä on tuonut Liturgiaan elementtejä kansanmusiikista, mitä toki konsertin aikana aavistelinkin. J. Keldysh tuo esimerkin kansanlaulumaisuudesta osassa In Thy Kingdom Remember Us, O Lord / Во царствии Твоем, joka soi tässä konsertissa kolmantena lauluna. Laulussa kuuluva variointi mukailee itkuvirsiperinnettä. Sointuun ja rytmiin liittyvät muutokset luovat ilmaisuun värikkyyttä. Tämän olen lainannut Keldyshin artikkelista, minä olen sen kyennyt konsertin tunnelmassa korkeintaan aistimaan.

Samaisessa artikkelissa viitataan myös yllä mainittua To Thee We Sing / Тебе поем seuraavaan osaan It Is Truly Meet / Достойно есть. Siinä voi kuulla keväisten loitsujen intonaatiota neitosten ylistäessä Jumalanäitiä. Naisäänet soivat valoisan kevyinä miesäänten hennosti tukiessa. Melodiaalinen harmonia luo epätavallisen poeettisen ja puhtaan mielikuvan, jossa inspiraation lähteenä ovat saattaneet Keldyshin mukaan ennemminkin legendat ja kansantarinat kuin kanoniset ortodoksiset tekstit.

Sitten seuraavassa osassa pääsevät myös miesäänet osoittamaan voimansa. Naisten hennon ylistyksen jälkeen yleisö pääsee kuulemaan jykevämpää julistusta. Läpi esityksen kuoron kyky hyödyntää äänen dynamiikkaa on vaikuttava. Tarvittaessa kyetään ääntä voimistamaan ja tarvittaessa kuoron ääni vaimenee hetkessä jättäen kaiulle tilaa.

Samasta osasta (Praise the Lord from the Heavens / Хвалите Господа с небес) kertoo myös tutkija Keldysh.  Vaikka Liturgiaa on paljon arvosteltu, niin hänen mukaansa kritiikki on yksimielisesti kehunut Rahmaninovin ”koraalista instrumentointia”.  Sillä hän tarkoittaa säveltäjän kykyä varioida erilaisilla äänen väreillä ja sävyillä. Yllä mainitussa osassa laulajat jäljittelevät kirkonkellojen juhlavaa soittoa. Se kaikuu aluksi aivan kuin kaukana nousten vähitellen mahtipontisiin korkeuksiin täyttäen koko avaruuden.

Musiikki vie täysin mukanaan. Ajattelen, että jos noissa esityksen herkimmissä kohdissa olisi jonkun kännykkä ruvennut soimaan, olisi tunnelma ollut täysin pilalla. Onneksi kännykkä ei soinut. No, kerran se soi, aivan alkuvaiheessa, mutta se menee vielä alkuhälinän piikkiin. Tulihan jonkin verran vielä yleisöäkin ensimmäisen osan aikana paikalle.  Välillä tosiaan musiikin luoma tunnelma oli käsin kosketeltavaa. Kirkkotila, kuoron takana kultaisena loistava alttari ja runsaslukuiset ikonit olivat osaltaan syventämässä tunnelmaa.

Esitys loppuu yllättäen, kuin kesken. Kuten yllä kerroin, viimeinen osa oli jätetty tästä esityksestä pois. Olisikohan osa yleisöstä sitä jäänyt odottamaan? Nimittäin kun laulu loppuu jää kirkon massiiviseen tilaan hiljaisuus. Se kestää yllättävän pitkään. Kuoron johtaja jää liikkumattomaan tilaan, kuoro odottaa, kun kaiku vaimenee. Vielä senkin jälkeen yleisö aivan kuin olisi hiljentynyt rukoukseen. Viimein johtaja Begletsov nostaa päänsä ja yleisö purkaa kiitoksensa aplodein. On vuorossa kukitus.

Kovin kauaa ei aplodeja kuulla. Kuoro esittää ylimääräisenä Rahmaninovin Vigiliasta tutun Bogoroditse Devo, raduisja (Rejoice, Oh Virgin). Se on ihana kappale, joka sopi erinomaisesti loppuesitykseksi. Rauhallisen levollisena rukousta henkivä musiikki täytti Iisakin kirkon avaruuden. Nähtävästi tämä on kuoron rakkaimpia yksittäisiä kappaleita. Se esitettiin ylimääräisenä myös taannoisessa Verikirkon konsertissa.

On oikeastaan ihmeellistä, että täysin maallisesta perinteestä nouseva säveltäjä on pystynyt tekemään niin hengellisesti puhuttelevan kokonaisuuden. Ainakin säveltäjän serkku on erään lukemani artikkelin mukaan todennut, että hän ei ollut mitenkään uskonnollinen persoona.

…

Siirryn nyt konserttitilanteesta Liturgian luomiseen ja ensi-esitykseen, joka siis oli vuoden 1910 lopulla.

Mihejevan mukaan Rahmaninov oli jo nuoruudestaan lähtien kiinnostunut hengellisestä musiikista. Hänen suunnitelmissaan oli luoda täysi liturginen sykli, mutta suunnitelmat kariutuivat ensimmäisen sinfonian tylyn vastaanoton aiheuttaman henkisen romahduksen vuoksi. Tämän vuoksi Liturgiaa saatiin odottaa.

Liturgiassa säveltäjä ei vielä käytä eri muinaisvenäläisiä laulutyylejä (niin kuin Vigiliassa). Hän halusi luoda vapaan sävellyksen ilmaisten intuitiivisesti oman käsityksensä liturgiasta ja tuoden oman subjektiivisen käsityksensä teksteistä. Rahmaninoville ominainen lyyrisyys ja korkea estetismi ovat sävellyksessä näkyvissä, mutta se ei kuitenkaan riko liturgisen kokonaisuuden vaatimuksia ja yksinkertaisuutta. Näin sävellystä luonnehtii tutkija Mihejeva.

Seuraava kertomukseni Liturgian syntyajoilta perustuu Konstantin Nikitinin kirjoitukseen.

Liturgian ensiesitys oli Moskovassa marraskuun lopulla 1910. Sävellys valmistui saman vuoden heinäkuussa. Rahmaninov oli kypsytellyt sävellystä pitkään, mutta kun sitten viimein ryhtyi toimeen, se valmistui nopeasti.  Vaikka Rahmaninovilla oli kirkkomusiikista kokemusta vain opiskeluvuosilta (kuusiääninen motetti vuodelta 1893), käytännössä Liturgia kuitenkin avasi hänen urallaan uuden sivun.

Ensiesitystä odoteltiin hyvin uteliaana. Papistolta oli maallisen musiikin konsertit käytännössä kielletty, ja heitä tämä esitys kiinnosti erityisen paljon. Oli tietysti yksittäisiä pappeja, jotka kävivät salaa klassisen musiikin konserteissa, joten Rahmaninovkin oli tullut heille tutuksi. Suurimmalle osalle Rahmaninovin musiikin konsertti oli kuitenkin uusi kokemus. Rahmaninovin serkkutyttö kirjoittaa jännittäneensä esitystä paljon odottaneensa sitä kärsimättömänä. Häntä jännitti erityisesti se, miten Sergei, joka ei ollut lainkaan uskonnollinen henkilö, pystyi säveltämään sen laatuista musiikkia. Serkun mukaan sävellys otettiin kirkollisissa piireissä vastaan ristiriitaisin tuntein.

Liturgiasta oli joulukuussa toinen esitys. Sitten kuoro halusi sijoittaa joitakin yksittäisiä lauluja ohjelmistoonsa, mutta siitä jouduttiin vähitellen luopumaan. Syynä olivat sävellyksen saamat runsaat kielteiset lausunnot. Teoksen esittänyttä Sinodaalikuoroa kyllä kehuttiin, mutta sävellyksen katsottiin olevan kirkolliseen kaanoniin sopimaton.

Maaliskuussa vuonna 1911 Liturgia esitettiin viimein myös Pietarissa. Säveltäjä itse johti Mariinskin teatterin kuoroa. Esitys oli poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että se pidettiin keskellä päivää. Kirkkomusiikkia esitettiin tanssisalissa. Yleisön joukossa oli erityisen paljon kirkon väkeä. Aplodit olivat kirkon määräyksen mukaisesti kielletty. Lisäksi kuoronjohtaja ei esiintynyt tavanmukaisessa frakissa, vaan yleisesti hyväksyttyjen normien vastaisessa pitkässä mustassa takissa (ven. сюртук, engl. frock coat). Esitystä odotettiin jännittyneinä, minkä saattoi aistia salissa. ”Hiljaisuus toi tilaisuuteen juhlavuutta, kasvojen ilmeistä saattoi päätellä, että Rahmaninovin musiikki löysi tien yleisön sydämiin.” Näin on esitystä kuvannut konsertissa mukana ollut henkilö.

…

Voi siis todeta, että kirkko ja kirkolliset piirit suhtautuivat Rahmaninovin teokseen konservatiivisen torjuvasti. Heidän mielestään Liturgia ei vastannut ortodoksisen musiikin periaatteita ja normeja. Niin kuin joku kriitikko totesi, rukoileminen sitä kuunnellessa oli vaikeaa. Tietysti kritiikkiä tuli laajemminkin eri tahoilta.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Vigiliassa säveltäjä oli tehnyt jo tunnollisemmin pohjatyötä. Säveltäjä ei rakentanut sitä enää pelkän intuition varaan. Säveltäjä oli tarkemmin käyttänyt erilaisia laulutyylejä. Se saikin yksimielisen hyväksynnän.

Lainaan vielä Keldyshia. Tshaikovskin vastaava kuoroteos (Liturgy of St John Chrysostom, Op. 41) on mainittu Rahmaninovin Liturgian esikuvaksi. Keldyshin mukaan samankaltaisuuksia on kyllä löydettävissä, mutta toisaalta on kohtia, joissa Rahmaninov on tietoisesti välttämään Tshaikovskin ratkaisuja. Liturgian eeppisyydessä hän löytää Borodinin ja Musorgskin vaikutusta.

…

Toisaalta länsimainen Rahmaninovin musiikin ystävä kokee Rahmaninovin romanttisen musiikkiperinteen edustajana. Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

Keldysh nostaa esille samoja asioita pohtiessaan Rahmaninovin antia ortodoksiselle kirkkomusiikille. Hän arvostaa Liturgiassa oikeastaan samaa, mistä minä olen yllä kertonut olleeni konsertissa vaikuttunut.  Hänen mielestään erityisen onnistuneita ovat kontemplatiiviset (meditatiiviset, mietiskelevät) jaksot, joissa soi ”hiljainen arka rukous, herkkä liikutus tai sielun rauha ja levollisuus”.

Mitä romanttisuuteen tulee, niin Keldish luonnehtii Liturgiaan sisältyvää lyyrisyyttä. Se on ikään kuin jalostunutta. Henkilökohtaiset tunnekuohut ovat tasoittuneet, vaimenneet. Se on ”objektiivisempaa ja merkityksellisempää” kuin vokaali- ja pianomusiikin lyyrisessä tyylissä.

Konstantin Nikitin toteaa kirjoituksessaan, että meidän aikalaistemme on löydettävä Rahmaninovin Liturgia uudestaan, arvioitava sitä nykynäkökulmasta. Hänen mukaansa siinä on puutteita, mutta kuoroteoksena se on ollut tärkeä tienavaaja. Hän lainaa Humboldtia, joka arvioi Kolumbuksen merkitystä nykyajallemme: hänen suuruutensa ei ole siinä, että hän löysi Amerikan, vaan siinä että hän lähti matkalle.  Smolnan katedraalin kamarikuoron esitys Iisakin kirkossa on nimenomaan omalta osaltaan avaamassa Rahmaninovin teosta uudelleen. Kuoro johtajansa kera tuo siihen oman näkemyksensä ja tekee sitä tunnetuksi. Kuoro oli ilmiselvästi paneutunut esitykseen. Sen profiiliin kuuluvat tämänkaltaiset kuoroteokset ja se kokenee kutsumuksekseen esitellä nyky-yleisölle kuoroperinteen arvokkainta osaa.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröimään jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

Ortodoksista kuoromusiikkia Pietarin Verikirkossa

Pietarissa sijaitseva Kristuksen ylösnousemuksen katedraali (Собор Воскресения Христова, Sobor Voskresenija Hristova) tunnetaan kai paremmin nimellä Verikirkko (Храм спаса на крови, ”Kirkko veren päällä”). Se on rakennettu paikalle, jossa tsaari Aleksanteri II joutui vuonna 1881 salamurhan uhriksi. Siitä kirkko on saanut lisänimensä. Se on rakennettu konkreettisesti ”veren päälle”. Sen sisälle länsipäätyyn on pystytetty katos paikalle, jossa tsaari haavoittui kuolettavasti ja jonka alla olevassa kiveyksessä kerrotaan olevan keisarin verta.

Tällä hetkellä kirkko on täydellisesti entisöity. Huonosti sille oli kuitenkin välillä käydä. Vuonna 1930 se suljettiin, piirityksen aikaan 1941 - 1944 se oli ruumishuoneena ja sen jälkeen varastotilana. 1970-luvulla kirkkoa alettiin sitten kunnostaa ja ne työt saatiin päätökseen vasta vuonna 1997.

Viime viikolla olin Verikirkossa kuorokonsertissa. Se oli toinen kerta, kun ylipäänsä olen ollut tuossa kirkossa. Edellisen kerran olin siellä viime vuoden heinäkuussa. Yhtä upean kauniilta ja suorastaan häkellyttävän vaikuttavalta se näytti nytkin. Mm. ikoneihin tutustuessa voi tehdä yllättäviä löytöjä, joissa vanhaa kaanonia on rikottu. Tietoa katedraalista löytyy myös suomeksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristuksen_yl%C3%B6snousemuksen_katedraali.

Verikirkon omaperäistä ikonimaalausta

Ulkoisesti kirkkosali on konsertille upea paikka. Samoin sijainti aivan Nevskin valtakadun liepeillä Gribojedovin kanavan varrella innostaa myös turisteja hakeutumaan konserttiin. Ohjelmansa puolesta konsertti oli kirkon henkeen kuin luotu. Smolnan katedraalin kamarikuoro esitti perinteistä ortodoksista kirkkomusiikkia. Kuoro on minulle jo ennestään tuttu. Vuosi sitten Pietarissa vieraillessani kävin kuuntelemassa samaa kuoroa Iisakin kirkossa, jolloin ohjelmistossa oli Sergei Rahmaninovin Vigilia. Siitä käynnistä syntyi tämä juttu: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/07/pietarin-kokemuksiani-i-vigilia.html. Iisakin kirkko lienee näkyvämpi (ja isompikin) turistikohde ja niinpä siellä musiikista vähemmän tietäviä turisteja oli pieneksi häiriöksi asti. Tässä Verikirkon konsertissa paikkoja oli vähemmän, mutta myös lipun hinta saattoi karkottaa osan potentiaalisesta yleisöstä. Lipun hinta oli 900 ruplaa eli noin 15 euroa. Sali oli nyt lähes täynnä. Itse odotin sen täyttyvän samaan tapaan kuin Iisakin kirkon.

Puoli tuntia ennen konsertin alkua sali on vielä lähes tyhjä

Tykästyin kuoroon ensi kuulemalta. Se on sopivan kokoinen (ei liian iso). Vielä vuosi sitten se vaikutti nuorekkaammalta. Nyt mukaan oli kai tullut vanhempaa porukkaa, koska pelkkä vanheneminen ei vaikutelmaani ole voinut olla syynä. Yhtä kaikki kuoron sointi on edelleen nuorekasta. Äänen käyttö on luonnollista. Teennäisyys ja se tietty, ennen muinoin neuvostoliittolaisia kuoroja vaivannut ”rintaääninen oopperasaundi” puuttuu. (Sorry, en nyt keksi parempaa nimeä tuolle vanhakantaiselle laulutyylille.) Eikä sopraanoissa kuule mm. opiskelijakuorojen kehittymättömille äänille tyypillistä ulinaa. Pehmeään sointiin saattaa kyllä vaikuttaa myös tilan oma akustiikka. Kuoro konsertoi Pietarissa melko usein ja voin tunnustaa, että olen sen fani: aina, jos satun olemaan paikalle, menen sitä kuuntelemaan. Tämä oli itse asiassa jo kolmas kerta. Toisesta kerrasta tämän vuoden maaliskuulta olen kirjoittanut täällä: http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/04/sanat-aleksandr-puskin-saveltanyt.html.

 

Kuoro lauloi tällä kertaa poikkeuksellisessa asetelmassa. Bassot olivat eturivissä, tenorit toisessa ja naislaulajat olivat ylimmällä rivillä: sopraanot vasemmalla ja altot oikealla.  Alttarin portaikko oli sen verran jyrkkä, että pienikokoisempia naisia ei haitannut laulaa isojen miesten takana. Kuoronjohtaja Vladimir Begletsovilla (Владимир Беглецов) oli tällaiseen järjestykseen varmasti omat syynsä.

Kuoro valmiina konserttiin johtajaansa odottaen 

Esityksen ajan salissa huokui levollinen, rauhaisa tunnelma. Tämä on kuoron vahvuus. Se taitaa uskonnollisen musiikin esittämisen. Kuoro esittää sisältöjä. En konsertin aikana kokenut missään vaiheessa uupuvani. Musiikki eteni soljuen kuin puro, välillä rauhoittuen, välillä kosken kuohuja kokien. Yhteissointu toimi hienosti. Myöskään yleisön puolelta ei tullut häiriötä. Lähellä istunut pikkupoikakin istui koko konsertin ajan hiiren hiljaa.

Nyt tulee juttuni kriittinen osuus. Hakeuduin salin etuosaan, josta minulla oli oikein hyvä näppituntuma laulajiin. Tunnustan, että yritin tietoisesti löytää esityksestä puutteita, sen mitä minun maallikon taidoillani niitä pystyn huomaamaan. Päävaikutelma oli positiivinen, mutta yksittäisissä kohdissa toki ongelmiakin huomasin. Tällä kertaa kuoron naislaulajat tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sopraanojen ääni tuli kuin yhdestä suusta. Bassojen ongelmista taisin vihjata jo Iisakin kirkon konsertista kirjoittaessani. Nyt nuo ongelmat näkyivät minulle selvemmin. Nyt minulla oli erinomainen paikka seurata eturivin bassoja. Tuon tyylin musiikki kaipaisi kai järeämpiä bassoääniä. Nyt ne kuulostivat epäyhtenäisiltä. Välillä erään laulajan ääni tahtoi tulla hiljaisissa kohdissa ja äkillisissä crescendoissa läpi. Erään (luultavasti toisen) ääni kuulosti matalissa kohdissa muutaman kerran narinalta, mikä lienee johtunut siitä, että hän liikkui äänirekisterinsä alarajoilla ja myös sen alla. Huomasin, että muutama basso ei laulanut lainkaan matalia ääniä. Se on tietysti hyvä ratkaisu, että laulaja tuntee omat rajansa.

Hiljaa ja kovaa laulettaessa kuorolaisilla ei ollut teknisiä ongelmia. Osittainen epäyhtenäisyys saattoi näkyä laulettaessa siltä väliltä. Voimakkaassa tempon muutoksessa joku laulaja oli vähän liian terhakas ja ääni tuli läpi. Mainitsemani basson lisäksi oli myös eräs tenori. Mutta tämä kuuluu kuorolauluun, ei siihen normaali kuulija kiinnitä huomiota, ellei se ole häiritsevän erottuvaa. Täydellisyyteen ei taida pystyä yksikään kuoro. Ja tämähän on vain merkki tilan akustiikan haasteellisuudesta.

En halua kuitenkaan liikaa korostaa kritiikkiä. Enimmässä kohdin kuoron yhteissointi toimi. Kuoro pystyy laulamaan hiljaiset osat hyvin kevyesti, sanoisin jopa höyhenen kevyesti. Äänenmuodostus on luonnollista, kukaan ei puske. Musiikissa on eloa. Kuoro pystyy luontevasti nostamaan tai laskemaan äänen tasoa. Tempon vaihtelut eivät tuota suurempia ongelmia. Ääni tottelee kuin aaltona kuoronjohtajan kämmenen ”pyyhkäisyä” tai hillitsevää rauhoittelua. Tarvittaessa kuoro pystyy raikkaan jykevään forteen, ja hetken päästä laulu elää hiljaisuudessa kontemplatiivisena, mietiskelevänä.  

Menen nyt illan ohjelmaan. En tunne paljoa ortodoksista kirkkomusiikkia ja perinnettä. Minun kaltaiselleni ohjelman säveltäjänimet ovat melko outoja. Paitsi että en tunne riittävästi säveltäjiä myös laulujen uskonnollis-kulttuurilliset taustat saattavat jäädä osin tiedostamatta, minkä katson isommaksi puutteeksi. Jos esimerkiksi laulun nimi on Ныне отпущаеши (Nyne otpuštšaješi; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), pitäisi tietää, että sen nimisiä lauluja on luonut useampi säveltäjä ja missäyhteyksissä sitä esitetään. Tunnen kyllä laulun sanomaan sisältyvän raamatullisen taustan, mutta sävellysten pohjalla oleva ortodoksinen perinne ei läheskään aina ole minulle avautunut.  

Konsertin säveltäjänimet edustavat musiikkia 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle. Tunnetuin nimi oli Pjotr Tšaikovski. Yleisö sai kuulla katkelmia hänen liturgiastaan, joka on minullekin jotakuinkin tuttu.  Toiseksi tunnetuin nimi minulle oli Pavel Tšesnokov.  Hän lienee suosituimpia ortodoksiseen kirkkomusiikkiin perehtyneitä säveltäjiä. Useat kuorot esittävät hänen sävellyksiään, minkä vuoksi minäkin olen hankkinut hänen musiikkiaan itselleni.

Laitan oheen linkin, jonka kautta lukija voi halutessaan kuunnella kyseistä sävellystä. Kyse on lähinnä itse suosittelemastani esityksestä. Jos löydän esityksestä puutteita, mainitsen siitä erikseen. Laitan oheen myös sävellyksen ja säveltäjän alkukielisen nimen. Näin lukijan on helppo löytää sävellyksestä eri versioita youtubesta tai spotifysta.

Konsertin ohjelma englanniksi

Konsertti alkoi Dmitri Bortjanskin (Дмитрий Бортянский 1755 – 1825) konsertilla kuorolle nro 34  Да воскреснет Бог (Ylösnouskoon Jumala). Se oli eräänlainen tervetulolaulu, jonka myötä kuoro pääsi tilan herraksi ja konserttiyleisö sai alkumakua kuorosta alkutaputusten jälkeen. Täältä voi seurata erään mieskuoron esitystä samasta laulusta: https://www.youtube.com/watch?v=H4Yu8WrfJk4.

Aleksandr Arhangelskin (Александр Архангельский 1846 – 1924) Господи, услыши молитву мою (Herra, kuule rukoukseni) alkoi baritonin soololla. Totean nyt vain, että se kuulosti hyvältä, sopiva vastapaino alun hienoiselle voimakastempoisuudelle.

Kolmantena ohjelmanumerona on Dmitri Bortjanskin Скажи ми, Господи, кончину мою (Kerro minulle Herra loppuni). Esitys oli toteutettu mielestäni upeasti. Ääni soljui rauhassa. Minulla oli tunne, että kuulijakunta kuunteli musiikkia levollisin mielin rauha sydämessä. Aloin itsekin päästä henkisesti musiikin sisälle. Lopussa kuoron tempo hieman tiivistyi ja tunnelma kiihtyi. Täällä on samasta laulusta hieman erilainen mieskuorotulkinta: https://www.youtube.com/watch?v=ehlzgaBGY1I. Pidän siitäkin todella paljon.

Pavel Tšesnokovin (Павел Чесноков 1877 – 1944) Во дни брани (Taistelun päivinä) on ohjelman mukaan isompi kuoroteos, josta tässä yhteydessä esitettiin kolme laulua. Tässä vaiheessa sopraanot saivat minut niin heltymään, että konsertin ensimmäiset kylmät väreet pyrähtivät pitkin selkäpiitä kehoon, ja ympäri koko ruumiin. Voimaa löytyi, ja vahva yhteissointi vain lisäsi sen energisyyttä. Kolmannen laulun lopussa esiin tunkeva bassoääni hieman häiritsi kokonaisuutta.

Myös seuraavana oli vuorossa myös katkelma.  Säveltäjänä oli Pjotr Tšaikovski (Петр Чайковский 1840 - 1893) ja kyseessä oli hänen liturgiansa Литургия Святого Иоанна Златоуста, suomeksi ”Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgia”.  Suoraan käännettynä pitäisi puhua ”pyhästä Johannes Kultasuusta”. Kuunnellessa huomasin, että sävelmä on kuorolle hyvin tuttu. Kokonaisesitys oli minun korvaani kaikin puolin kypsä ja tasapainoinen.

Konsertin loppuosassa kypsyys vain vahvistui. Virallisen ohjelman viimeisenä säveltäjänä oli Viktor Kalinnikov  (Виктор Калинников 1870 – 1927). Kuoro esitti kolme kappaletta: Камо пойду от Духа Твоего, Ныне отпущаеши, Свете тихий. Ensimmäisessä sai ihastella sopraanoja. Toisessa laulussa nimenomaan tenorit tekivät minuun vaikutuksen. Kolmannen laulun nimeäisin hiljaisuuden ylistykseksi. Kun kuoro osaa laulaa hiljaa aivan luonnollisesti, en voi muuta kuin kumartaa syvästi. Kuoro pystyi laulamaan myös täysillä ja sai tempon vaihdoksilla esitykseen eloa ja tehoa. Kalinnikovin laulut olivat todella hieno valinta ohjelman päätökseksi.

Laulun Камо пойду от Духа Твоего (Where shall I go from Thy Spirit) sanat tulevat Raamatun psalmin nro 139 jakeesta 7: ”Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?” Jostain kummasta syystä venäjänkielisessä ortodoksisessa Raamatussa kyseessä on psalmi 138. Kyseessä on varsin haastava laulu mm. tempon muutosten vuoksi. Bassojen osuus on tärkeä ja juuri tässä heiltä olisin odottanut hieman varmempaa esitystä. Sopraanojen valoisa nousu eräässä laulun huipennuksessa kohotti mielen kuitenkin pilviin. Lopputuloksena oli yhtä kaikki hyvin kauniisti soiva eläväinen kokonaisuus.

Minun oli vaikea löytää mallikasta versiota verkosta. Äänitteessä musiikki joko puuroutuu tai siinä on muita ongelmia. Tässä sen esittää Venäjän valtion akateeminen kuoro: https://www.youtube.com/watch?v=o4PaSJWnDkk. Se kuulostaa kuoron nimen mukaisesti hyvin ”akateemiselta”, ja äänen laatu on jotenkin nuhjuinen. Täältä löytyy yhden pienen lauluryhmän hauska harjoitteluvideo: https://www.youtube.com/watch?v=U1vIId4RyXw.

Ныне отпущаеши (Nyt päästät meidät; Lord, now lettest Thou Thy servant) soi kirkon hienossa akustiikassa hyvin herkkänä. Lopussa laulu saa lisää voimaa. Kuten yllä mainitsin, tenorien osuus teki minuun vaikutuksen. Ja mikä sen mieluisampaa, kun itse olen tenori.

Tämä versio (St. Petersburg Chamber Choir) on Smolnan kuoroa akateemisempi, mutta kuitenkin koskettava ja rauhallisen levollinen: https://www.youtube.com/watch?v=puKmPdgDy0Q. Laulun musiikillinen voima kuuluu versiosta, mutta siitä ehkä puuttuu Smolnan katedraalin kamarikuoron esityksen raikkaus. Tässä on mielenkiintoinen vertailukohta Venäjän ulkopuolelta: https://www.youtube.com/watch?v=ID2_-7hCbeU. Sen esittäjä on indianalainen yliopistokuoro, kaukana slaavilaisesta kielialueesta.  Toteutus voi kuulostaa karummalta, mutta yritys on kunnianhimoinen eikä se minusta olosuhteet huomioon ottaen hassumpi ole. Senkin voi todeta, että tempo on nopeampi ja jonkun mielestä varmaan myös hätäisempi.

Свете тихий (O gladsome light) oli  toteutukseltaan henkevä ja herkkäkin päätös konsertin varsinaisessa ohjelmistossa. Loppua kohden sekin on hyvin vaativa tempon ja voimakkuuden muutosten vuoksi. Kirkon akustiikka ei toisaalta anna mitään anteeksi. Toisaalta se palkitsee herkästä toteutuksesta. Näin kävi nyt. Sopraanot ja altot saavat välillä siinä kauniisti hehkuttaa.

Laulun taustalla on ortodoksisen kirkon ehtooveisu Phos hilaron, josta Kalinnikov on siis tehnyt oman versionsa. Se on 300-luvulta peräisin oleva Uuden testamentin kreikankielinen kristillinen hymni, joka kuuluu ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen (sanat: http://www.ortodoksi.net/index.php/Ehtooveisu) ja myöhemmin on otettu käyttöön myös anglikaanisessa ja luterilaisessa kirkossa (virsi 755 Oi, ilon lähde ja aurinkomme).

Tässä on Kalinnikovin laulusta Pietarin kamarikuoron esitys: https://www.youtube.com/watch?v=U3yVsPHTZ0o. Valitettavasti loppua kohden äänityksen taso heikkenee. Tässä on toisen kuoron Vitebskin asemalla äänitetty esitys: https://www.youtube.com/watch?v=SFwveVjMgTc. Siinä tulee hyvin esiin yllä mainitsemani sopraanojen ja alttojen yhteinen hehkutus, mutta kyllähän tuo esitys korvaa välillä riipii. Verikirkon tunnelma on kaukana.

Tässä kuoro konsertin jälkeen. Kuoronjohtaja on saanut kukkakimppunsa.

Palaan vielä konserttiin.

Kuten arvata saattoi, aplodit olivat auliit eikä kuoro niin helpolla päässyt. Lopussa tuli vielä ylimääräinen. Ja kun sekin herkisti yleisön entistä tunteikkaampiin suosionosoituksiin, tuli vielä toinen ylimääräinen. En valitettavasti tunne tämänkaltaista musiikkia, joten en tiedä niiden nimiä. Laulajat tunsivat ne kuitenkin erittäin hyvin: nuotteja ei tarvittu, kuoro lauloi vapautuneesti ilman ylimääräisiä jännitteitä. Rentous toi myös tulkintaan syvyyttä.

Ensimmäisessä kappaleessa kirkkosalin täytti sielun rauha. Sopraanovetoisessa sävellyksessä teema lepäsi levollisena muiden, vakaasti kantavien äänten varassa. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Yleisölle tuli turvallinen mieli. Rauhan pystyi aistimaan paitsi kirkkomaalauksissa myös yleisön kuuliaisessa syventymisessä.

Viimeinen ylimääräinen oli sitten riemun ja voiman ylistys. Nopea ja kovaa mentiin. Runsassanaisen laulun muistamisessa ei laulajilla ollut ongelmia. Sanoista saanut selvää. Kuvittelin, että lähtötoivotuksia siinä jaetaan. Siihen oli konsertti hyvä lopettaa. Mieli oli kirkas ja luulen yleisön kokeneen jonkinlaisen puhdistautumisen elämyksen.

…

Lopuksi yritän vielä valaista konsertin herkimpien hetkien tuntoja. Kokemus oli yliluonnolliseen viittaavaa. Musiikin säkeet levisivät aaltoina kaikkialle. Sen tunsi koko ruumiissa, ja myös sielussa, sillä siellähän se asustaa. Musiikki oli ortodoksista kirkkomusiikkia, muttei silloin ajattele yleisöä joka puolelta ympäröivien ikonimaalausten voimaa. Kokemus ei ollut välttämättä uskonnollinen, ei ainakaan ortodoksinen. Jotain yhteyksiä sillä voisi olla buddhalaisuuteen ja idän mietiskelyn transsendentaaliseen meditaatioon. Aivan kuin olisimme leijuneet kaiken täyttävässä ajattomuudessa. Maailman myrskyt ovat jääneet jonnekin, menettäneet merkityksensä. Leijun tuossa ulottuvuudessa, annan musiikin viedä, joudun sen kantamaksi enkä vastaan hangoittele.

Minusta henkilökohtaisesti tämä ainakin kertoo sen, kuinka tärkeä musiikillinen elämys on. Nyt tämän konsertin yhteydessä hahmotin sen näin. Ansio siitä kuuluu myös loisteliaalle konserttipaikalle ja sen akustiikalle.

Зорю бьют… - sanat Aleksandr Puškin, säveltänyt Georgi Sviridov

Johdannoksi

Varsinaisesti tässä kirjoituksessani on kyse venäläisen runoilijan Aleksandr Puškinin (1799 – 1837) eräästä runosta ja siihen perustuvasta Georgi Sviridovin (1915 – 1998) kuorosävellyksestä. Aion nyt esitellä paitsi runon myös pari siitä tehtyä suomennosta, joista toinen on omani. Puškinista olen kirjoittanut tähän blogiini jo aiemmin. Sen sijaan Sviridov ansaitsisi tulla esitellyksi laajemmin. Ehkä joskus palaankin häneen. Esittelen kirjoitukseni loppuosassa nyt käsiteltävään aiheeseen liittyviä kuoroversioita. Aivan suoraan en varsinaiseen asiaan mene vaan tuon esille myös taustoja. Jutussani tärkeällä sijalla on myös Smolnan katedraalin kamarikuoro (Chamber Choir of Smolny Cathedral), jonka Rahmaninovin Vigilian esityksestä olen aiemmin kirjoittanut. Lisäksi jutussa vilahtavat mm. pietarilainen Mariinski-teatteri ja sen laulajiin kuuluva baritoni Aleksei Markov, italialainen runoilija Dante Alighieri (1265 – 1321), maailmankuulu baritoni Dmitri Hvorostovski, semiootikko ja kirjallisuuden tutkija Juri Lotman (1922 – 1994) sekä suomalainen runoilija Ilpo Tiihonen.

Sytykettä kirjoitukseeni sain sunnuntaina 22.3. Pietarin Mariinski-teatterin konserttisalissa pidetystä kuorokonsertista, jonka otsikkona oli ”Venäläinen konsertti”.  Kuorona oli yllä mainittu Smolnan katedraalin kamarikuoro ja solistina pietarilainen baritoni Aleksei Markov, syntyjään Viipurin poikia. Istuin ylimmällä parvella. Akustiikaltaan sali oli aivan loistava. Kuoron hiljaiset osat leijailivat ylös kevyenä kuin höyhen, forteosat olivat muhevia. Konsertti eteni a cappella –tyyliin, välillä kuoro lauloi yksin, välillä solistin kera. Alkuosa koostui hengellisestä musiikista, loppuosa kansanmusiikista. Konsertin päätteeksi aplodit raikuivat ja kuoro esittikin vielä muistaakseni peräti kolme ylimääräistä kappaletta. Yksi niistä oli tämän jutun aihe ”Зорю бьют…”. Se pysäytti tunnelmallaan ja herkkyydellään. Tutulta se kuulosti, mutten sitä tunnistanut. Lauluun olennaisena osana kuuluva kahden sopraanon sointumaalailu oli mielestäni erityisen koskettavaa ja pehmeää, Aleksei Markovin ääni tuntui löytäneen erityisen hengen syvyyden. Hienossa akustiikassa esitys sai minut miltei väreisiin.  Konsertin jälkeen kysäisin jopa vieressä istuneelta rouvalta, tunnistiko hän kappaleen, mutta hän sanoi kuulleensa sen ensi kertaa.

Konsertti Mariinski-teatterin konserttisalissa, kuoro yksin lavalla odottamassa johtajaansa

Sviridovin laulun jälkeen sopraanosolistit esittelyssä, kuoron johtaja halaa kiitokseksi Aleksei Markovia

Kotiin palattuani aloitin salapoliisin työni. Kaivoin esille omistamani Smolnan katedraalin kamarikuoron levyn (vuodelta 2009) ja sieltähän laulu löytyi. Se oli toki koskettanut jo aiemmin, mutta konsertin myötä laulu oli tuonut minuun varsinaista värinää, kiitos raikkaasti sointuvien sopraanoäänien. Nyt vasta tajusin paneutua sen taustalla olevaan runoon. Löysin netistä muutaman version ja kirjastosta baritoni Dmitri Hvorostovskin levyn The Bells of Dawn, jonka nimikappale on juuri tuo sama sävellys. Oli mielenkiintoista verrata eri versioita, mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja konsertissa kuulemalleni.

Runo

Runo on merkitty kirjoitetuksi vuonna 1829, se on löydetty runoilijan jäämistöstä ja julkaistu ensi kerran vuonna 1855.

Runon syntymisen taustalla kerrotaan olevan seuraava tilanne. Puškin oli Kaukasuksella sotilasleirissä ja luki Dantea, kun hän kesken lukemisen kuuli sotilasrummun kaiun. Nuo äänet palauttivat hänelle mieleen kouluvuodet Tsarskoje selossa, jossa kasarmista tai palatsin vartiopaikasta kantautui täsmälleen samanlaista soittoa. Runossa siis lapsuuden muistot palautuvat nykyhetkeen, eikä unohtaa saa myöskään Dantea, jonka kulunutta kirjaa runoilija on paraikaa lukemassa ja lausumassa ääneen tämän runoja. Myös se tuo runoon historiallista perspektiiviä.

Runon alkukielinen versio on tässä:

Зорю бьют… из рук моих
Ветхий Данте выпадает,
На устах начатый стих
Недочитанный затих —
Дух далече улетает.
Звук привычный, звук живой,
Сколь ты часто раздавался
Там, где тихо развивался
Я давнишнею порой.

Runon englanninnoksen löysin Dmitri Hvorostovskin levyn esitteestä. Kääntäjänä on Anastasia Belina-Johnson. Hän on pyrkinyt suoraan käännökseen. Totean, että kyseessä on laulun sanojen käännös, mikä eroaa hieman alkuperäisestä. Viidennen rivin säkeessä Дух далече улетает ’Henki kauemmas lentää’ sanan далече ’kauemmas’ tilalla laulussa on käytetty sanaa далеко ’kauas’.

The Bells of dawn… from my hands

Ancient Dante tome falls out,

On my lips an unfinished poem

Falls silent –

The spirit is far away.

A familiar, alive sound

How often did you ring out

There, where so long ago

I quietly grew up.

Runosta löysin yhden julkaistun suomennoksen, jonka on luonut runoilija Ilpo Tiihonen Jukka Mallisen raakakäännöksen perusteella. Runo on julkaistu Mallisen toimittamassa Puškin-kokoelmassa Muistomerkki (WSOY 1999, s. 44). Runossa puhutaan ”Sarastuksen kelloista”.

Sarastuksen kellot… käsistäni

ikuinen Dante putoaa,

huulilla säe jonka aloitin

hiljenee kesken kulkuaan –

vie henki kauas, jonnekin.

Tuttu sointi, sointu helkähtää;

ja kuinka usein kuulla saikaan

ääntäs silloin entisaikaan

siellä missä vartuin elämään.

Olen toki pelkkä maallikko, mutta rohkaistuin tekemään myös oman versioni. Tein sen tietoisesti ennen tutustumista työparin Mallinen – Tiihonen versioon. Myöhemmin runon taustoja selvitettyäni olen sitä kuitenkin jonkin verran korjannut. Pinnalta tarkasteltaessa se näyttää olevan kauempana alkuperäisestä, mutta olen pyrkinyt avaamaan syvämerkitystä ja katson sen ainakin paikoin olevan lähempänä alkuperäisen runon henkeä. Olen halunnut ottaa huomioon runon rakenteen ja merkitystasot. Niistä kerron alempana.

Kajossa soitto kumajaa… Käsistäin

Dante hauras valuu

huulilta säe

kesken jää,

ajatukset erkanee.

Ääni tuttu eläväinen

kantautunut kerrat monet

kun hiljaa kasvoin ja kehityin

aikoina ammoisina.

Merkittävä semiootikko Juri Lotman on kirjoittanut runosta perusteellisen analyysin, joka on luettavissa täältä: http://www.ruthenia.ru/lotman/papers/apt/2.3.html. Hän arvioi sen äänne-, merkitys- ja aikatasoja. Lotman analysoi paitsi riimitystä, myös äännejonoja, eritellen vokaaleja ja konsonanttien käyttöä. Hän huomaa mm. tiettyjen konsonanttiyhtymien toistoa. Lisäksi hän tarkastelee ilmaisujen merkityksiä ja monimerkityksisyyttä.

Lotman löytää runosta kaksi tasoa. Nykyhetken tason, jossa siirrytään soiton kaikuessa muualle. Sitten on lapsuuden muistojen taso. Ne erottaa toisistaan mm. runon rytmin muutos. Kun alkuosa on jambinen, niin muisteluosassa siirrytään nelipolviseen trokeehen. Tämä runomitta on sama kuin Kalevalassa. Alla olevasta kuvasta voi nähdä Juri Lotmanin luoman rakennekaavion runosta. Pystyviiva merkitsee painollista tavua. Lotman panee merkille erityisesti ensimmäisen ja kuudennen säkeen samankaltaisuuden.

 

Juri Lotmanin laatima rakennekaavio runosta

Rytmin muutoksen myötä runon kertoja siirtyy muisteloihin, unen kaltaiseen tilaan. Siirtymävaiheena on viides säe Дух далече улетает/Vie henki kauas, jonnekin/ Ajatukset erkanee/ The spirit is far away. Tässä runon rytmi muuttuu. Siirrytään venäläisessä lyriikassa tutusta jambimitasta Suomessa kalevalamitaksi kutsuttuun nelipolviseen trokeehen. Omassa versiossani olen yrittänyt kiinnittää siihen erityistä huomiota. Myös Tiihosen suomennoksessa muutoksen huomaa selvästi.

Lotman osoittaa runon hienosti rakennetut aikasuhteet. Yhteenvetona Lotman toteaa, että runon rakentavana ideana on aika ja muisti. Aika järjestyy ketjuksi. Tarve yhdistää nykyhetki menneeseen on Lotmanin mukaan puškinilaisen historiankäsityksen perusta.

Merkitykseen liittyvistä sekoista voi mainita pari monimerkityksisyyttä, mikä estää tarkan kuvan saamista. Runon taustatiedoissa kerroin kaukaa kuuluvan äänen olevan rumpujen ääntä. Se ei kuitenkaan selviä itse runosta, mistä syystä käännöksissä sekä Belina-Johnson että Tiihonen ovat kutsuneet ääntä kirkonkelloksi. Myös omassa versiossani se oli ensin kello, mutta yritin sitten hiomisvaiheessa korjata lopputulosta.  Toisaalta kääntäjän lukijana kuuluisi runoa tulkitessaan pitäytyä pelkässä runossa, jonka perusteella äänen voi tulkita myös kirkon kelloksi tai vaikka torven fanfaariksi.

Runosta jää myös epäselväksi, kuuluuko ääni aamun sarastaessa vai iltahämärässä. Venäjän kielessä käytetään nimittäin samaa sanaa. Runoilija on voinut lukea Danteansa illalla, jolloin kyseessä on varuskunnan iltasoitto, tai hän on voinut lukea sitä läpi yön, jolloin soitto on kuulunut aamuherätyksen merkiksi.

Lisäksi rupeaa miettimään itse runon luomaa tilannetta. Luonnollisin vaihtoehto on tulkita runo omaelämäkerralliseksi ja kuvitella itse runoilija runon kokija-minäksi. Puškin kuulee itse soiton ja siirtyy ajatuksissaan muistoihinsa lapsuudesta, jolloin hän kuuli samanlaista soittoa. Tällöin kyse on runoilijan kouluvuosista Tsarskojen selossa Pietarin lähistöllä. Tätä ei ole kuitenkaan runossa suoraan kerrottu. Näin voidaan päätellä tutkijoiden keräämien tietojen pohjalta. Koulun lähistöllähän sijaitsi kasarmialue.

Tulkinta jää kääntäjän vastuulle. Ymmärrän, että herkän, henkisyyttä huokuvan laulun tarkoitukseen sopii parhaiten kuvitella äänen olevan kirkon kello. Niin on Georgi Sviridov halunnut ajatella ja niinhän minäkin hänen sävellyksensä pohjalta alussa kuvittelin.

Puutun vielä yhteen merkitysasiaan. Sanan дух merkitys ’henki’ voidaan ymmärtää tässä myös ajatukseksi tai sieluksi. Päädyin omassa versiossani sanan ajatus monikkomuotoon, koska se soi minusta suomalaiseen mieleen luontevammalta. Venäläiset puhuvat mielestään sielusta (душа), suomen kielessä se kuulostaa kovin vanhahtavan korkealentoiselta.

Palaan vielä suomennoksiin. Tiihosen käännöksessä pitäydytään konkreettisella tasolla. Omaan käännökseeni on paljolti vaikuttanut Sviridovin laulun herättämä olotila, vaikkei sitä luonnollisestikaan ole mukauttanut laulettavaksi. Toisessa säkeessä mainitun Danten johdosta olen tehnyt kai liiankin rohkean tulkinnan ja kuvitellut runoilijan matkaavan oman sivistyksensä alkukotiin. Mielestäni runon unenomaisessa matkassa ei siis ole kyse pelkästä lapsuuden maailman muistelosta vaan laajemmasta kulttuurievolutiivisesta näkökulmasta.

On todettava vielä se, että sävellyksen myötä runo on alkanut elää uutta elämää, mikä on tuonut sille uusia tulkintoja. Sviridovin musiikissa runo on aivan kuin siirtynyt hengelliseen sfääriin. Laulua on alettu yleisesti esittää venäläisen hengellisen musiikin kontekstissa. Laitoinhan minäkin vaistomaisesti ”iltakellot” soimaan. Samaan on päätynyt myös Tiihonen – Mallinen sekä vastaani tulleet englanninnokset.

 

Georgi Sviridov

Laulu

Georgi Sviridov sävelsi ”Iltakellonsa” vuonna 1979 Puškinin seppele –kuorolaulusarjaan, runoilijan syntymän 180-vuotisjuhlan kunniaksi. Se on siis syntynyt säveltäjän elämän kypsässä vaiheessa ja siinä on aistittavissa filosofista pohdiskelua elämän ja kuoleman kysymyksistä. Yllä mainittu kuorosarja Puškinin seppele (Пушкинский венок) on kuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä: http://solamusica.narod.ru/s/Sviridov_G.V.-Pushkin_Garland.html.

Kuten yllä totesin, musiikin kautta Puškinin runo on alkanut elää aivan kuin toista elämää. Sitä esitetään jollain tapa hengellisenä musiikkina. Onhan se nimikappaleena myös Dmitri Hvorostovskin levyllä, jossa laulajamestari esittää pääasiassa juuri hengellistä musiikkia. Sviridovin sävellyksestä henkii syvähenkinen kokemus, jossa sopraanojen leijailevat sointukuvio voidaan ymmärtää sielun vaellukseksi.

Belina-Johnson luonnehtii Sviridovia seuraavasti:

”Like many Russian and Soviet composers, poetry was a huge inspiration in Sivridov’s compositional practise. His music is expressive, emotive, and accessible, remaining uncomplicated in its character and style even when the composer deals with complex emotional issues.”

Tämän voin alleviivata. Sviridovin säveltämä Aleksandr Puškinin teoksiin pohjautuva orkesterisarja kuuluu suosikkeihini. Se on todellakin helposti lähestyttävää, ilmaisurikasta ja tunnevoimaista. Ja tämä nyt käsiteltävä kuorokappale on hyvänä esimerkkinä siitä helppoudesta ja yksinkertaisista musikaalisista ratkaisuista, joihin säveltäjä on päätynyt, vaikka kyseessä on rakenteeltaan moniulotteinen runo.

Nyt käsiteltävästä sävellyksestä Belina-Johnson kertoo seuraavaa:

”The Bells on Dawn is an atmospheric song, and … melancholy, wistful tale of the past memories. It begins and ends with the soprano voice singing short rhythmical phrases echoing somewhere in the vastness of Russia’s expansive lands. The three layers here – solo voice, the soprano, and the rich choral foundation – all combine to create an almost otherworldly and remote soundscape.”

Mielenkiintoista tässä luonnehdinnassa on viittaus avaraan venäläiseen maisemaan ja lisäksi kuvaus musiikin luomasta tunnelmasta. Säveltäjä on pystynyt löytämään runoilijan luomuksesta toisen, unenomaisen nykyhetkestä etääntyvän äänimaailman.

Yllä olevat kuvaukset sisältyvät Dmitri Hvorostovskin levyyn The Bells of Dawn. Russian Sacred and Folk Songs, jossa maailmankuulua baritonin taustalla laulaa The Grand Choir ”Masters of Choral Singing” johtajanaan Lev Kontorovich (Ondine 2014). Levyn päätöskappaleena on juuri tässä käsiteltävä Sviridovin sävellys. En haluaisi arvioida tulkintaa, mutta jotain kai siitä on todettava. Se on toki hyvä kokonaisuus ja laulajan ääni on teknisesti hienoa, mutta minua Hvorostovski ei tällaisen musiikin tulkitsijana täysin vakuuta. Toki se on kuulemistani versioista parhaiden joukossa.

Parhaimmaksi olen jo maininnut vajaat kaksi viikkoa sitten kuulemani live-esityksen. Toiseksi parhaimmaksi nostan ukrainalaisen Dzvinochok-poikakuoron ja basso S. Kovnirin esityksen:  https://www.youtube.com/watch?v=M2SYP4B6h20. Dzvinochok on kiovalainen vuonna 1967 perustettu poikakuoro, joka on viime vuosina saanut paljon kansainvälistä huomiota. Vladimir Mininin johtamalta Moskovan kamarikuorolta olen löytänyt kaksi esitystä. Youtubessa oleva esitys on muuten hyvä, mutta en pidä sopraanojen laulutyylistä. En osaa sitä sanallisesti luonnehtia, mutta se kuulostaa liian ”oopperamaiselta” (https://www.youtube.com/watch?v=4rV-vaNG1SY), mikä häiritsee muutamassa muussakin kuulemassani versiossa. Samaa keveyttä siinä ei ole kuin Smolnan katedraalin kamarikuoron ja Dzvinochokin versioissa. Solisti Dmitri Beloselskin osuus on toki loistava. Täällä (http://music.edu.ru/attach/5/749.mp3) oleva V. Mininin johtaman Moskovan kamarikuoron esitys on parempi, nyt solistina A.Vedernikov.

Lisätään vielä, että Vladimir Begletsovin johtaman Smolnan katedraalin kamarikuoron levyllä (vuodelta 2009) on mielestäni hyvä versio, jossa solistina on P.Migunov. Tosin olin kuunnellut sitä kotonani muutaman kerran ja pitänytkin, mutta vasta aito konserttitilanne Aleksei Markovin ollessa solistina sai minut toden teolla syttymään.

Viipurin poika, baritoni Aleksei Markov