Juttu sai alkunsa syyskuisesta kotimuseokäynnistä
Pietarissa. Siihen sen piti rajoittuakin, mutta kun aloin lähemmin tutustua
miehen elämään ja myös hänen murhansa ympärillä käytyihin spekulointeihin, en
selvinnytkään niin helpolla. Pikkuhiljaa
aihe on laajennut ja mielenkiintoinen elämäntarina pikkukaupungin orpopojasta
valtakunnan johtoon on kehkeytymässä. Pitemmän kaavan kautta edetään ja tälle
kirjoitukselleni on piakkoin tulossa myös jatko-osa, kun vain viitsin sen
viimeistellä. Todetaan vielä se, että varsinkin murhan taustoja tutkiessani
olen käyttänyt hyvin paljon erityyppisiä ja eritasoisia lähteitä, joiden
luetteloa en ole kuitenkaan juttuuni liittänyt. Kun jälkimmäisessä osassa
viittaan yksityiskohtiin, olen silloin tarkempi. Arvokasta perustietoa löytyy
mm. museon sivuilta: www.kirovmuseum.ru.
I.
TAUSTAA
Sergei Kirov (1886 – 1934) oli Stalinin lähipiiriin
kuuluneita Neuvostoliiton johtohahmoja. Hän oli kansan suosima poliitikko,
Leningradin ykkösmies, jonka suosio päättyi tylysti murhaajan niskalaukaukseen
työpaikalla puolueen päämajassa Smolnassa. Sitä ennen hän oli toiminut
kahdeksan vuotta - vuodesta 1926 alkaen - virallisesti ilmaisten Neuvostoliiton
kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä.
Kirovin kuolema joulukuun ensimmäisenä oli aikanaan shokki
ja mediatapahtuma, täysin verrattavissa John F. Kennedyn murhaan ja sen
jälkipuintiin. Murhan taustojen ja motiivien puinti jatkuu edelleen. Monet
kysymykset ovat jääneet ratkaisematta. Eikä murhasta kai selvää koskaan tulekaan,
koska kaikki mahdollinen (ja mahdotonkin) on tehty jälkien peittämiseksi.
Syyllinen Leonid Nikolajev pidätettiin tapahtumapaikalta.
Hän oli yrittänyt itsemurhaa mutta epäonnistunut. Valtakoneiston piti ”löytää”
mahdollisimman nopeasti murhalle motiivi. Nähtävästi henkisesti häiriintyneen
murhaajan henkilökohtaiset motiivit eivät siihen kelvanneet. Nikolajev ”paljastui” puolueen virallisen
linjan vastaisen trotskilais-zinovjevilaisen salaliiton toteuttajaksi. Tämä
puolestaan laukaisi maassa laajan pidätysaallon. Seurasi kuolemanrangaistuksia
ja pitkiä vankeustuomioita. Maa joutui
sittemmin lähes vainoharhaiseen tilaan.
Samaan aikaan Kirovin kansan suosiota haluttiin härskisti
hyödyntää vallitsevan tavan mukaan. Kiroville nimettyjä kaupunkeja, katuja,
tuotantolaitoksia ja muita paikkoja syntyi kuin sieniä sateella. Niiden kautta
mies tuli kaikille tutuksi. Myytti oli puettu valkoisiin vaatteisiin.
Sergei Mironovitš Kirov syntyi pienessä muutaman tuhannen
asukkaan Uržumin kaupungissa, joka sijaitsee pari sataa kilometriä Kazanista
pohjoiseen. Pojan oikea sukunimi oli Kostrikov. Poika joutui jo lapsena
orvoksi. Ensin isä jätti perheen ja sitten äiti kuoli. Pojan kaksi sisarta otti
mummo huostaansa, Sergei lähetettiin orpokotiin. Tästä huolimatta poika menestyi koulussa
erinomaisesti ja hän sai hankittua itselleen Kazanissa kartografin ammatin.
Tämän jälkeen vallankumouksen aate vei kuitenkin nuoren miehen mennessään.
Kirovin nimen Sergei Kostrikov otti käyttöön vuonna 1912
seuraten bolševikkivallankumouksellisten perinnettä. Tosiasiassa Sergei oli
vielä tuolloin maltillinen sosialisti, vaikka olikin jo joutunut aatteensa
vuoksi vankeuteen. Vuonna 1917 hänen on todettu kallistuneen vielä menševikkien
puolelle. Varsinaisesti bolševikkeihin hän liittyi vuonna 1919, vaikka puolueen
virallisessa historiikissa väitetäänkin liittymisvuodeksi vuotta 1904. Tuolloin
hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen, joka piti sisällään useita
suuntauksia.
Kirov-nimen taustalla on persialainen Kir-keisarisuku. Tosin
on tullut vastaan myös viittauksia, joiden mukaan taustalla olisi muinaiskreikan
sana kiros ’arvovalta’.
II.
KUN KOHTASIN KIROVIN
Oli vuoden 1979 syksy. Olin kieliharjoittelussa
Leningradissa ja asustelin Mytninskaja naberežnajan opiskelija-asuntolassa,
joka itse asiassa sijaitsi melko lähellä yllä mainitsemaani Kirovin
kotimuseota. Tuolloin ei minulla kuitenkaan ollut sinne minkäänlaista
kiinnostusta poiketa. En tiennyt hänestä paljoakaan eikä hänen elämällään ja
persoonallaan ollut tilaa minun senhetkisessä tajunnassani. Eräänä iltana Kirov
kuitenkin nousi asuntolassa puheenaiheeksi. Minulla oli edessä treffit. Olin
lähdössä oopperaan paikallisen opiskelijatytön kanssa. Valmistauduin
asuntolassa iltaan. Olin menossa kaupungin ykköspaikkaan, Kirovin ooppera- ja
balettiteatteriin, siihen samaan, joka nyttemmin on saanut takaisin vanhan
nimensä Mariinskin (Mariinsky Theater). Kysäisin sivumennen eräältä
venäläiseltä huonetoveriltani (asuin kuuden hengen huoneessa), kuka oli Kirov
ja miksi teatteri on saanut hänen nimensä. Ehkä jotakin tiesin, mutta joskus
yhteinen puheenaihe on tärkeämpää kuin oman tietämyksen osoittaminen. Pojan vastaus äänenvärinöineen on jäänyt mieleeni.
Huonetoverini kertoi aivan kuin hiljentyen. Sydän tuntui
olevan rakkautta täynnä. Muuten niin reipas ja kaikin puolin menevä nuori mies
oli siirtynyt pyhitettyyn tilaan. Yleensä hieman kimakka ääni soi nyt
matalampana ja rauhallisempana. Sisällöstä en enää paljoa muista, mutta ymmärsin,
että Kirov oli ollut koko kansan rakastama johtaja, joka joutui katalan
verityön uhriksi. Murhaaja iski ja tuon poikkeuksellisen sivistyneen kaupungin
ykkösmiehen elämä sammui kesken kukoistuksensa. Juttelimme hieman siitä, kuinka
monet erilaiset paikat kantoivat tuolloin Kirovin nimeä. Huonetoverini mukaan
se heijasti kansan tuntoja. Ja oopperatalolle sopi Kirovin nimi erityisen
hienosti, koska mies oli kulttuurin ja erityisesti oopperan ystävä.
Ilta tuli ja meni. Seuralaiseni oli saanut liput hommattua lähisukulaisensa
kautta, joka työskenteli teatterissa. Istuimme erinomaisella paikalla,
entisessä tsaarin aitiossa. Ooppera taisi olla La Traviata, joka jäi mieleeni senkin vuoksi, koska seuralaiseni
kauhisteli ehkä sijaisen sijaiseksi paikalle kiidätetyn miespääosan esittäjän
laulusuoritusta. Minulle toki kaikki oli vain koreaa ja hienoa, olin kuin
suuressa juhlassa enkä löytänyt kenenkään suorituksista arvosteltavaa. Tuolloin
minulle nimenomaan Kirovin teatteri
oli se hienoin ja perinteisin.
Sen koommin emme huonetoverini kanssa Kirovista
keskustelleet. Eikä mitään romanssiakaan teatterimatkan myötä kehittynyt. Sen
verran miehen kohtalo jäi painamaan, että mielessä vilahti ajatus käydä
tutustumassa miehen kotimuseoon. Aikaa oli kuitenkin niukalti ja nuorella
miehellä ajatukset hypähtivät nopeasti aivan muihin asioihin.
Nyt kun tuota asuntolassa käymääni keskustelua ajattelee,
niin tulee mieleen kämppäkaverini henkinen yhteys 30-luvun puoliväliin. Kirovin
murha oli tapahtunut neljännesvuosisata ennen, mutta poliittisesti aktiivisen
asuntokaverini mielentilan kautta olin päässyt yllättäen maistelemaan noita
vanhoja tuntoja. Kun Kirov murhattiin, koko yhteiskunta valjastettiin luomaan
mielikuvaa rakastetusta johtajasta, joka oli joutunut katalan salaliiton uhriksi.
Elokuvateattereihin ilmestyi Kirovin elämää ylistäviä filmejä, julkaistiin
hänen elämäänsä perehtyviä kirjoja (mm. vuonna 1936 Antonina Golubevan nuorisoromaani
Мальчик из Уржума ”Poika Uržumista”).
Samaan aikaan etsittiin syyllisiä ja kansanvihollisia. Miehestä luotavalle
myytille löytyi yhteiskunnassa vankka kasvupohja ja se eli vielä 80-luvun
kynnyksellä vahvana tuon poliittisesti aktiivisen opiskelijapojan mielessä.
Katselin juuri 30-luvun lopulla valmistunutta kaksiosaista
elokuvaa ”Suuri kansalainen” (Великий гражданин). Se on
poliittisesti propagandistinen elokuva kuvitteellisesta puoluejohtajasta Petr
Shahovista, joka taistelee urheasti trotskilais-zinovjevilaista porvarillista
klikkiä ja sen johtajaa Kartašovia vastaan. Shahovin hahmo on ulkoista olemusta
myöten Sergei Kirov. Sitä ei ole edes pyritty peittämään, vaikka henkilön nimi
onkin toinen. Toki elokuva on nykykatsojan edessä jo vanhentunut, mutta se on
nykynäkökulmastakin katsoen hyvin taitavasti tehty. Näyttelijäsuoritukset ovat
loistavia ja kuvauksellisestikin se on tuon ajan tekniset mahdollisuudet ja
myös muut olosuhteet huomioon ottaen korkeatasoinen. Näyttelijätyö on
antaumuksellista ja elokuvasta näkyy selvästi, kuinka jokaisen roolin taustalla
oleva henkilö on mukana elokuvassa koko sydämellään. Luin Wikipediasta, että
elokuvan positiivisten hahmojen esittäjiksi oli tunkua, mutta kukaan ei olisi
halunnut esittää ”vastavallankumouksellisia” henkilöhahmoja. Se koettiin lähes
rangaistukseksi.
 |
| "Suuri kansalainen". Elokuvan juliste. |
Myöhemmin 60-luvulla alkoi ilmestyä toisenlaista näkemystä
30-luvun tapahtumiin. Esimerkiksi Anatoli Rybakov kirjoitti romaanitrilogian Arbatin lapset, joka luo kuvaa Iosif
Stalinin ja Sergei Kirovin suhteesta. Se avaa karulla tavalla Kremlin kulisseja
ja Neuvostoliiton johtajien toiminnan moraalia. Kaikesta huolimatta myös
Rybakovin näkemyksessä Kirovista elää tuo vanha myytti. Muut olivat pahoja,
Kirov oli puolueen ”kullannuppu”, vilpitön rehti toimija. Teosten pohjalta on
tehty Suomenkin televisiossa 2000-luvun alkuvuosina näytetty TV-sarja, jonka
näkemys tosin poikkeaa itse romaanin näkemyksestä, ei tosin Kirovin hahmon osalta.
Stalinin kuoltua Nikita Hruštšovin aloitteesta myös tulkinta
murhan syyllisestä muuttui. Nyt tutkintalautakunta päätti, että kaiken takana
oli Stalin. Hän halusi päästä eroon kilpailijastaan ja antoi sen maan salaisen
poliisin NKVD:n tehtäväksi. Yllä mainitussa
Rybakovin romaanissa painopiste on Stalinissa. Hän hautoo murhaa mielessään.
TV-sarjassa Stalinin hahmo on jo epävarmempi. Hän tuntuu olevan salaisen
poliisin päällikön Genrih Jagodan ohjailtavissa.
Yhtä kaikki myös Hruštšovin ratkaisussa häiritsevänä
tekijänä on poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Eri kertomuksista ja
tulkinnoista on valittu tähän versioon sopivimmat selitykset. Muut on jätetty
huomiotta. Ei vieläkään haluttu selvittää, mitä todella tapahtui.
III.
MUSEO
Sergei Kirovin museo avattiin vuonna 1939 aluksi
puolalaissyntyisen Venäjän keisarillisen Mariinski-teatterin ballerinan Matilda
Feliksovna Kšesinskajan (puolaksi Matylda Krzesińska, 1872 - 1971) taloon. Kyse
on ns. Kšesinskajan talosta, josta voi lukea täältä: https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%A1esinskajan_talo.
Kšesinskaja oli tulevan tsaarin, silloisen kruununprinssin Nikolain
rakastajatar, joka lahjoitti tälle talon. Helmikuun vallankumouksen jälkeen
vuonna 1917 talo jäi bolševikkien haltuun eikä maasta paennut entinen omistaja
onnistunut sitä myöhemmin lunastamaan itselleen.
 |
| Museoon sijoitettu Kirovin työhuone Smolnasta |
Vuodesta 1955 lähtien (museon omien kotisivujen mukaan)
museo on sijainnut Sergei Kirovin entisessä asuinpaikassa, jonne museon
esineistö oli siirretty. Tarkka osoite on Kamenno-ostrovski prospekt 26/28 (Каменноостровский проспект 26/28). Nykyisin
museo sijaitsee kahdessa kerroksessa. Kirovin entisen asunnon lisäksi on kolmen
naapuriasunnon tiloja otettu käyttöön.
Myöhemmin museon tiloissa on avattu Kirovin
Smolnassa sijainneen työhuoneen tarkka jäljitelmä. Se itse asiassa siirrettiin
sinne Smolnasta, jossa oli vuonna 1946 avattu museon sivupiste.
Museo sijaitsee oikeastaan Gorkovskajan ja Petrogradskajan
metroasemien puolivälissä. Minä nousin ylös Gorkovskajalla ja kävelin
Kamenno-ostrovskiprospektia eteenpäin noin 700 metriä kunnes vastaani tuli
Kirovin museon kyltti. Kyseessä on varsin vilkkaasti liikennöity katu. Kadun
varrella on varsin komeita uusklassista tyyliä jäljitteleviä rakennuksia,
joiden julkisivussa voi ihastella erilaisia koristeita, mm. upeita eläinkuvia.
Tietysti jotkut kaipaavat perusremonttia.
 |
| Benois-talo |
Kyseessä on massiivisen iso ja komea tummanharmaa rakennus.
Sitä kutsutaan ”kolmen Benois’n taloksi”, tai lyhyemmin se on ”Benois-talo”.
Nimensä se on saanut rakennuksen suunnittelusta vastanneiden arkkitehtien
mukaan. Työryhmään kuului kolme tunnettuun Benois-sukuun kuuluvaa arkkitehtia:
Leon, Jules-Louis-Auguste ja Albert. Se
valmistui vuonna 1914 ja oli valmistuessaan varsin ylellinen rakennus. Se
edusti aikansa viimeisintä teknologiaa: hisseistä keskuslämmitykseen. Rakennukseen
oli asennettu vesijohdot, puhelinlinjat, oma sähkönvaraaja, hevostalli,
autotalleja, pannuhuone, pesula, ja jopa lumensulatin.
Vallankumouksen jälkeen rakennus kuului puolueen haltuun ja
siihen muutti merkittäviä puolueen johtoa ja muita nimihenkilöitä.
Rakennuksessa on asunut merkittäviä tutkijoita, taiteilijoita, arkkitehtejä,
kirjailijoita ja muita kulttuurihenkilöitä, jonkin aikaa jopa Dmitri
Shostakovitš. Neuvostoliittolaisista kommunisteista voi mainita Kirovin lisäksi
hänen edeltäjänsä Grigori Zinovjevin sekä Nikolai Shvernikin, suomalaisista
kommunisteista rakennuksen asukkaina ovat olleet jonkin aikaa ainakin Otto Wille
Kuusinen, Kustaa Rovio ja Eino Rahja.
Sergei Kirov muutti taloon vuonna 1926 tultuaan valituksi
kaupungin johtoon ja asui kuolemaansa asti.
Rakennuksella on Suomeen myös läheisempi, surullisen
kuuluisa sidos. Talon viidennessä kerroksessa huoneistossa nro 116 sijaitsi ns.
Kuusisen klubi. Huoneiston numeron pohjalta voi päätellä, että se sijaitsi eri
portaikossa kuin Kirovin asunto. Huoneisto oli nimetty Otto Wille Kuusisen
kunniaksi ja sitä käytettiin suomalaisten kommunistien kokouspaikkana.
Rakennuksessa asui ainakin wikipedian mukaan lukuisia suomalaiskommunisteja.
Huoneistoon liittyy traaginen joukkomurha, joka tapahtui elokuun viimeisenä
päivänä vuonna 1920. Siellä poliittista kokousta pitäneet suomalaiset joutuivat
yllättäen salamurhaajien hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen ja tunnetuin uhri
oli Jukka Rahja, joka ammuttiin hänen ollessaan esitelmänsä jälkeen
porraskäytävässä tupakalla. Muut yrittivät soittaa apua tai hakeutua turvaan.
Ammunta loppui, kun hyökkääjiltä loppuivat panokset. Kuolonuhreja ehti tulla
kahdeksan, kymmenkunta haavoittui.
Kuusisen klubille kokoontuneet kommunistit olivat paenneet
sisällissodan jälkeen Venäjälle ja viettivät siellä ylellistä elämää, koska
olivat tuoneet mukanaan Suomen pankista keploteltua ulkomaanvaluuttaa. Hyökkäyksen
takana oli suomalaisia köyhyydessä eläneitä rivikommunisteja, jotka muodostivat
ns. oppositioryhmän.
Uhrit haudattiin Pietarin Mars-kentille ja muistolaattaan
heidät kirjattiin valkosuomalaisten murhaamiksi, vaikka murhien takana oli
vääryyttä kokeneiden suomalaiskommunistien ryhmä. Eli tosiasiassa kyseessä oli
entisten punakaartilaisten keskinäinen välienselvittely. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuusisen_klubin_murhat)
Käydessäni museossa en tiennyt tuosta joukkomurhasta mitään.
Jos olisin tiennyt, olisin varmasti etsinyt rakennuksen seiniltä mahdollista
muistokylttiä.
…..
 |
| Sisäänkäynti museoon |
Menin ovesta sisään. Alakerrassa sijaitsi jokin kaupungin
asuntotoimisto. Nousin hissillä viidenteen kerrokseen, jossa sijaitsi museon
sisäänpääsy. Varsinainen Kirovin asunto sijaitsi kerrosta alempana huoneistossa
nro 20, jonne laskeuduin maksettuani pääsymaksun ja jätettyäni päällystakkini
narikkaan. Yllä mainittu Smolnan työhuone on rekonstruoitu asunnon viereiseen
huoneistoon, johon kuitenkin on pääsy samasta sisäänkäynnistä.
Kirovilla oli viiden huoneen asunto, jossa hän asui vaimonsa
(Maria Markus 1885 - 1945) ja palvelijansa kanssa. Museo on kuitenkin laajempi.
Kerrosta ylempänä esitellään Kirovin ajan lasten elämää. Huomaa, että museon
tärkeänä kohderyhmänä ovat koululaiset.
Asunnossa kiinnitin huomiota kahteen seikkaan. Kirov oli innokas
metsästyksen harrastaja, asunnosta löytyy täytettyjä eläimiä sekä lattialta
ketunnahka ja jääkarhuntalja. Makuuhuoneeseen sijoitettu ketunnahka lienee itse
saalistettu, mutta työhuonetta komistava jääkarhuntalja oli
Tšeljuskin-nimisellä jäänsärkijällä (engl. SS Chelyuskin, ven. Челю́скин )
matkustaneen tutkimusretkikunnan lahjoitus vuodelta 1934. Työpöydän alla oli
ruskean karhun talja. Sen alkuperä jäi tuntemattomaksi.
 |
| Toisenlainen näkymä samaan huoneeseen. Työpöydällä näkyy mm. neuvostovalmisteinen kello. |
 |
| Tässä lähikuva vuonna 1929 valmistetusta kellosta 24 tunnin näytöllä. Todellinen harvinaisuus. |
 |
| Ketunnahka makuuhuoneessa. Pöydällä oleva punainen munanmuotoinen erikoisuus on radio |
Toinen merkille pantava seikka on hyvin laaja kirjasto.
Kirjoja tutkiessa voi päätellä paitsi puoluejohtajan monipuolisesta
lukuharrastuksesta myös hänen laajasta perehtymisestä työhönsä. Kirjasto
koostuu 20 000 niteestä. Politiikkaan liittyviä teoksia on runsaasti. On
kaunokirjallisuutta ja jopa runoutta. Huomasin näkyvällä paikalla Dostojevskin
kootut teokset. Kirovin elämään tutustuneena tiedän mm. Leo Tolstoin olleen
Kiroville läheinen kirjailija.
Myös tieteellistä kirjallisuutta on monipuolisesti. Oma
lukunsa ovat myös runsaat hakuteokset ja ensyklopediat. Kirov vietti paljon
aikaansa lukemisen parissa. Myös tavalliselta kansalta kiellettyjä kirjoja ja
muita julkaisuja kirjastosta löytyy. Niihin Kirovilla oli politbyroon jäsenenä
oikeus tutustua. Siellä on mm. emigranttien muistelmateoksia.
Asunnossa on kirjasto, työhuone, ruokailuhuone, makuuhuone
ja lepohuone. On kaksi eteistä, keittiö, kotiapulaisen huone, kylpyhuone ja WC.
Kirovin luona vieraili ja myös yöpyi monia maan poliittisia johtajia Stalinista
lähtien. Mm. Ordžokinidze oli Kirovin läheinen ystävä, ja hänen kuvansa on
työhuoneessa työpöydällä. Luonnollisesti seinällä on Leninin ja Stalinin kuvat.
Lisäksi sinne on sijoitettu Kirovin saamia lahjoja.
On kerrottava myös, minkä minä suomalaisena heti huomasin.
Löysin kaksi suomeen liittyvää asiaa. Kotimuseoesineistön joukossa lasikaapissa
on Kirovin suomalaista tekoa olevat hiihto- ja luistelukengät eli ”pieksut”
(venäjäksi пексы).
Lisäksi museon muusta osastosta löytyy pienoisveistos nuoresta Kirovista
jakamassa lentolehtisiä (Киров с листовками ’Kirov ja lentolehtiset’). Se liittyy Suomeen tekijänsä kautta.
Patsaan on luonut suomalaissyntyinen kuvanveistäjä Viktor Ellonen (1891 –
1980). Hän on luonut uransa Neuvostoliitossa ja hänen töitään on esillä Venäjän
suurissa taidemuseoissa. En ollut aikaisemmin hänestä kuullutkaan.
 |
| Kirovin suomalaisvalmisteiset "pieksut" |
 |
| Viktor Ellosen veistos nuoresta Kirovista |
Anders Mård muistuttaa matkaoppaassaan (Mondo matkaopas Pietari,
Keuruu 2014) kävijöitä , ettei saa ohittaa Kirovin ainutlaatuista höyhenistä
tehtyä muotokuvaa. Minä ohitin. Se jäi huomaamatta eivätkä matkaoppaan
sanatkaan olleet jääneet muistiini. Saattoihan se toki olla väliaikaisesti
poissa. Netistä sen kuitenkin löysin.
 |
| Minulta huomaamatta jäänyt Kirovin muotokuva |
Kotimuseo on oiva mahdollisuus vilkaista 20- ja 30-luvun
puolue-eliitin – eli parempiosaisten - yksityiselämään. Lisäksi myös keittiö ja
saniteettitilat täydentävät tuota kuvaa. Ja onhan siellä myös ns. ”lepohuone”,
jonka kautta välittyy lisätietoa Kirovin harrastuksista. Se toimi myös
vierashuoneena, jossa arvovieraatkin nukkuivat.
Ainakin yksi asia minua ja Sergei Mironovitšia yhdistää.
Hänkin oli innokas klassisen musiikin ystävä. Hänen levykokoelmansa koostui yli
sadasta levystä ja oli aikakauden huomioon ottaen hyvin laaja. Kirovin
suosikkeja olivat mm. Tšaikovskin 5. ja 6. sinfonia, Beethovenin yhdeksäs sekä
maailman oopperaklassikot, kuten Carmen ja Jevgeni Onegin. Myös Musorgski
kuului suosikkeihin.
Levysoitin oli aikansa viimeistä huutoa. Se ja radio
sijaitsivat ruokailuhuoneessa. Siellä oli myös kaksi akvaariota, joista
isommassa uiskenteli Kirovin elinaikana peilikarppeja, pienempään oli
sijoitettu kultakaloja.
…
Kirovin museo ei luo pelkästään katsetta puoluejohtajan
kotiin ja elämänympyröitä. Siellä on myös muuta esineistöä ja aktiviteetteja,
joiden kautta voi tutustua kansan ja erityisesti lasten elämään 20- ja
30-lukujen Leningradissa. Siellä löytyy erilaisia pelejä, joiden kautta lapset
voivat eläytyä Kirovin ajan kouluun ja ylipäänsä taloudellisesti niukkaan
elämäntapaan.
On kaksi erillistä nurkkausta, joissa näytetään koulupojan
ja -tytön kotitarpeistoa. Voi saada kuvan heidän koulunkäynnistään ja
harrastuksistaan. On mielenkiintoisia valokuvia noiden aikojen katulapsista ja
lapsirikollisista. Näytetään heistä kuvia poliisin huostassa ja toisaalta
internaateissa ja kuvateksteissä viitataan heidän rikoksiin. On kuvia myös
sokeiden lasten sisäoppilaitoksesta, jossa tehdään käsitöitä ja opitaan
lukemaan.
Kerrotaan partioliikkeestä, josta sitten kehittyi
neuvostoliittolainen versionsa pioneerijärjestö. Itse asiassa hieman yllätyin,
kun keskipisteenä on kansainvälinen partiojärjestö, mutta ehkä se on
jonkinlainen taktinen veto kuvaamaan nykylapsille tuon ajan pioneerien
toimintaa.
Ylipäänsä museota on aktiivisesti pyritty suuntaamaan myös
pikkulapsia kiinnostavaksi. Nähtäväksi on haluttu saada sinne koululaisryhmiä –
ja nimenomaan alakoululaisia - tutustumaan neuvostoajan varhaisvuosien elämää.
Tästä on selkeänä esimerkkinä myös palvelijan huoneen seinälle sijoitettu
museon johtajan kehittämä ”ruokakorttipeli”. Pelin tarkoituksena on avata
lapsille heitä kiinnostavalla tavalla sitä puutetta, jossa tavallinen kansa
joutui elämään. Tähän tuo kontrastia läheinen asunnon keittiötila, jonka
esitteessä kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten yltäkylläisesti puoluejohtaja
Kirov söi.
Kirov oli kalaruoan ystävä. Keittoja hän ei suostunut
nauttimaan, ne olivat hänestä ”vatsan huijaamista”. Poikkeuksen teki tuhti
kalasoppa. Suosikkeja oli sisävesikala lahna, säyne ja ruutana. Peruna ja
tattari ja maltillisesti suolattu kurkku kuuluivat asiaan. Siperialaiset
pelmenit ja haudutettu liha olivat myös mieleen. Asunnossa kävi keittäjä varta
vasten ruokaa valmistamassa. Tosin vaimo valmisti kaalipiirakoita, jotka saivat
puolisolla veden herahtamaan kielelle. Vaimo ei kylläkään varsinaisesti muuten
ollut mikään kulinaristi. Vahva tee kuului asiaan ja sen kanssa mustaherukka-
ja mansikkahillo.
Kirov työskenteli päivittäin Smolnassa. Tämän museon
yhteyteen on viereisestä asunnosta tehty sisustettu työhuoneen täyskopio, joka
käsittää myös alkuperäiset huonekalut ja tarpeiston. Kiinnitin huomioni paitsi
Stalinia kuvaavaan maalaukseen myös runsaaseen puhelimien määrään, Myös
varsinaisessa asunnossa taisi olla neljä puhelinta.
Smolnassa ja työmatkoilla Kirovin ruoan tarpeesta
huolehtivat parhaat kokit. Yksi heistä oli työskennellyt tsaarin perheelle,
toinen oli olut Kreikan kuningasperheen palveluksessa. Tämä uhkasi museon
esitteen mukaan erota ja piti sitä itse asiassa pilkantekona, kun puoluejohtaja
pyysi valmistamaan yksinkertaista kotiruokaa. Tälläkin toteamuksella
vahvistetaan Kirovista luotua mielikuvaa vaatimattomana kansanmiehenä.
 |
| Keittiö (konstruoitu myöhemmin, ei siis ole alkuperäinen) |
 |
| Jääkaappi (amerikkalainen) |
 |
| Tämä on jääkaapin edeltäjä, kylmäkaappi, joka pitää jäiden avulla ruoan kylmänä. |
…
Kerron hieman peleistä. Ruokakorttipeli on nimeltään ”Ota
mitä annetaan”. Kyselin pelistä
perässäni kulkevalta kovin hiljaiselta vartijamummolta. Hän kertoi, että sen on
tosiaan museon johtaja kehittänyt museossa vierailevia lapsia ja koululaisia
varten. Sitten hän lisäsi, että eivät lapset ole siihen oikein syttyneet. He
ovat tottuneet nykypäivän yltäkylläisyyteen siinä määrin, että ei 20- ja
30-lukujen elintarvikepula ruokakortteineen tunnu avautuvan heidän maailmaansa.
Pelissä tarvitaan noppaa. Siinä eletään vuotta 1931.
Tarkoituksena on kuvata vuosien 1929 – 1931 aikaa, jolloin Leningradissa ja
koko maassa oli hyvin ankara elintarvikepula. Kansa oli jaettu kolmeen ryhmään:
työläiset, palkansaajat ja lapset. Nähtävästi aidot työväenluokan edustajat
olivat etuoikeutettuja.
Pelaaja saa oman viiteryhmänsä satunnaisesti. Saamansa
vastakirjan (заборная книга) mukaan hän lähtee sitten hankkimaan päivän ruoka-annostaan.
Vastakirja on vihkonen, jolla ruoka lunastettiin. Lisäksi peliin hahmoihin kuuluu
myös korkean ammattitaidon omaava asiantuntija, jolla myönnettiin
erityisruokavalio. Ja on vielä myös ”kansalaisoikeuksia vailla oleva henkilö”,
jolla ei ole lainkaan vastakirjaa. Todellisuus tuodaan karulla tavalla lasten
eteen.
Pelaaja saa oman viiteryhmänsä ja sen myötä pelissä eletään.
Siinä on kolme kierrosta. En alkanut tutkia tarkemmin pelin sääntöjä enkä näin
ollen valitettavasti tiedä, miten pelissä edetään. Tarkoitus lienee kuitenkin
selvä.
Kotiapulaisen huoneen seinälle sijoitetun pelin yläpuolta
koristaa suurikokoinen kirkkaanpunainen Lenin-sitaatti: ”Iskurityöläisen etuna
on etuasema kulutuksessa.” Pientä ironiaa siinä on, liekö tahatonta vai
tahallista?
 |
| "Ruokakorttipeli", ylhäällä vilahtaa Lenin-sitaatti. |
 |
| Virtuaalimatka 30-luvun alun kouluun |
Sitten museossa on vielä tietokonepeli, johon tutustumiseni
jäi hyvin pintapuoliseksi. Pelin kautta lapset pääsevät tutustumaan
kiinnostavalla tavalla Kirovin ajan kouluun ja opetukseen. Lapset voivat
havainnollisesti nähdä sen totalitarismin, joka järjestelmään liittyi. Vieressä
oli myös sivuja, joissa oli lista tuon ajan vallankumouksellisista nimistä,
joita kehotettiin tuolloin lapsille antamaan. Tuon esimerkkeinä vain kaksi
ensikirjaimista muodostettua nimeä: Vil (Vladimir
Iljitš Lenin) ja Vinun (Владимир Ильич не
умрёт никогда ”Vladimir Iljitš ei kuole
koskaan”). Tässä yhteydessä voisi mainita myös Kirovin murhaajan Leonid
Nikolajevin ja hänen vaimonsa Milda Draulen toisen pojan nimi Marks.
,,,
On monia Kirovin elämään liittyviä seikkoja, joista museossa
ei kävijöille kerrota. Kirovin murhaa käsitellään suhteellisen niukasti, vaikka
sen kautta hänet maailmalla tunnetaan. On esillä Kirovin viimeisenä päivänä
yllä ollut puku. Siitä voi erottaa verijäljet. Ja lakin reunuksessa on pienen
pieni luodinreikä. Sitä kautta luoti upposi huoneiston entisen asukkaan
takaraivoon tuhoaan tehden. Paljon muuta ei sitten olekaan. Seuranani kulkenut
vartijamummo kehottamalla kehotti minua tutustumaan asuun ja luodinreikään, kun
näytti, että se voi jäädä minulta huomaamatta. Vaihdoin hänen kanssaan muutaman
sanan murhan yksityiskohdista. Tuntui, että nainen aivan kuin kunnioituksesta
olisi madaltanut ääntään siitä puhuessaan.
Tässä käytöksessä huomasin saman, minkä olen yleensä
venäläisissä kotimuseoissa käydessäni havainnut. Työntekijät ovat koko
sydämestään sisäistyneet huoneiston entisen asukkaan maailmaan. Se on sitä
venäläistä sielukkuutta.
Toinen hyvin vähälle huomiolla museossa jäänyt seikka on
Kirovin yksityiselämä. Museo keskittyy paljolti luomaan myyttiä. Kirovin
perhe-elämän kuvaus ei siihen kehykseen sovi.
Mainitsin jo yllä Kirovin vaimon Maria Markusin (Мария
Львовна Маркус), joka oli tunnetun juutalaissyntyisen, vuonna 1919 kaatuneen
vallankumoustaistelijan J.Markusin sisar. Hänestä löytyy toisessa yhteydessä
kuva. Maria-vaimosta on pieni kuva lepohuoneen peräseinällä. Yritin kysellä
vartijamummolta heidän perhe-elämästään, mutten saanut paljoakaan irti. Nainen
vetosi vain puolisoiden vallankumoukselliseen taustaan ja totesi, ettei heillä
ollut aikaa lapsille.
Toisaalta kuitenkin museossa lapsiin on kiinnitetty paljon
huomiota.
Kirov tutustui Maria Markusiin jo 1910-luvun alussa.
Kuitenkin he avioituivat vasta 20-luvulla ja kyseessä oli Kirovin toinen
avioliitto, joka jäi lapsettomaksi. Museossa ei kuitenkaan mainita sanaakaan,
että Kirovilla oli Vladikavkazissa asuessaan myös toinen nainen, josta hänelle
jäi vuonna 1921 syntynyt tytär Jevgenija. Lapsen äiti sairastui ja kuoli pian
tyttären syntymän jälkeen. Kun sitten isä muutti Leningradiin, ei uusi puoliso huolinut
tytärtä heidän yhteiseen kotiinsa ja näin Kirov jätti tyttären valtion ”turviin”.
Hän teki siis saman tyttärelleen kuin oli käynyt hänelle itselleen. Sergei
Kostrikov sai äitinsä kuoltua hoivan kirkon hyväntekeväisyysjärjestön kautta,
tyttärestä huolehti kommunistihallinto. Tytär kasvoi ilman isänsä turvaa
internaatissa, eli juuri samankaltaisessa orpokodissa, joita museossa laajalti
esitellään. Museossa esiteltävät internaatit ja orpokodit liittyvät Kiroviin sekä
hänen oman lapsuutensa että tyttärensä kautta.
Tyttären kohtalo kuuluu Kirovin elämän nurjiin ja
vaiettuihin puoliin. Sanaakaan hänestä en museossa löytänyt.
Nuo internaatit (lastenkodit, työsiirtolat) olivat tuon ajan
Neuvostoliitossa hyvin tavallisia. Maassa kannettiin paljon huolta lasten
uudelleenkasvatuksesta. Esimerkiksi lännessäkin legendaksi noussut Anton
Makarenko ja myös Leninin leski Nadežda Krupskaja tekivät paljon työtä
kodittomiksi ilman vanhempia jääneiden lasten eteen.
Isä Sergei oli omistautunut vallankumoukselle eikä sen hehkussa
eläessään voinut tai halunnut huolehtia tytöstään, joten tämä sijoitettiin
viisivuotiaana orpokotiin. Sitä en tiedä, oliko tähän todella pääsyynä vaimo, joka
suhtautui nuivasti toisen naisen kanssa hankittuun lapseen. Perhe ymmärrettiin
tuolloin porvarillisen yhteiskunnan jäänteeksi eikä sitä tuolloin pidetty
arvossa. Nähtiin, että valtio voi kasvattaa lapset paremmin omien
kommunististen arvojen mukaisesti.
Isästä tuli Jevgenia-tytölle kuitenkin suuri esikuva. Sen
mukaisesti tytöstä kasvoi aito kommunisti ja sotilas. Samaan lastenkotiin
sijoitettiin vuonna 1936 Espanjan kansalaissodan syttyessä pakolaislapsia.
Tytär oli innokas pioneeri ja komsomolilainen ja paloi halusta päästä Espanjaan
taistelemaan. Se ei kuitenkaan ehtinyt toteutua, koska kansalaissota siellä
päättyi vuonna 1939. Siihen mennessä Evgenija oli päässyt koulusta ja mennyt
insinöörin oppiin tekniseen opistoon. Kun talvisota alkoi, Evgenija halusi kovasti
mukaan taistelemaan uuteen isänsä nimen Kirovin saaneeseen
panssarivaunuun. Sota kuitenkin ehti
loppua ennen kuin tuo toive pääsi toteutumaan. Suuren isänmaallisen sodan
syttyessä Evgenija kävi sairaanhoitajan pikakurssin ja ilmoittautui
vapaaehtoisena suuren isänmaalliseen sotaan saksalaisia fasisteja vastaan. Hän
oli palavasieluinen nuori neuvostopatriootti, joka näki suurimmaksi kunniakseen
kaatua isänmaansa puolesta. Evgenija ei kuitenkaan kaatunut. Hän eteni jopa
panssarivaunun komentajaksi, mihin ei monikaan nainen tuolloin yltänyt. Hän
taisteli mm. Stalingradissa. Sodan loppuessa hän oli Tšekkoslovakiassa rintamalla
ja tuolloin oli ylennyt yliluutnantiksi. Hän jatkoi isänsä tiellä eikä koskaan
perustanut perhettä.
Tätä ei museossa kerrottu. Siellä kuitenkin kerrottiin
paljon muuta kiinnostavaa. Hyvin antoisa oli museoretkeni Benois-taloon. Pois lähdettyäni poikkesin saman talon kivijalassa sijaitsevaan ruokalaan myöhäiselle lounaalle. Ruoka oli huokeaa ja yksinkertaista: kanakeitto, jauhelihapihvi ja riisiä. Näin myös ruumis tuli ravituksi.
IV.
MURHA
 |
| Smolna - paikka jossa Kirov murhattiin |
Olen käynyt läpi murhaa käsitteleviä juttuja ja TV-ohjelmia.
Kaikki eri versiot taustaoletuksineen ovat tulleet tutuiksi. Paljon on tullut
vastaan keskenään ristiriitaista tietoa ja varsin mielikuvituksellisiin
päätelmiin on saatettu päätyä. Siihen syynä on pelkästään se, että kaikki
murhaan liittyvät todistajat ja silminnäkijät eliminoitiin. Jäivät jäljelle
vain huhut.
Murha haluttiin nähdä vastavallankumouksellisten iskuna
vallassa olleiden bolševistien ytimeen. Se oli versio, jota valtakoneisto
syötti kansalle ja maailmalle aloittaen samalla massiivisen puhdistusten,
pidätysten ja oikeudenkäyntien sarjan kuviteltuja vihollisia vastaan. Koneiston
taktiikka puri ja myöhemmin itse pääsyylliset - 20-luvulla Stalinin politiikkaa
vastustaneet ja toimiaan sittemmin nöyrinä katuneet Zinovjev ja Kamenev –
saatiin tunnustamaan olemattomia ja suuren terrorin koittaessa teloitettiin.
Kaiken vihamielisten voimien isähahmo Trotski oli paennut maasta jo 20-luvun
lopulla, mutta pyövelin kirves osui häneenkin aikanaan. Mitään
vastavallankumouksellista trotskistis-zinovjevilaista järjestöä ei ollut
olemassakaan, mutta kun sitä aikansa joka tuutista iskostettiin, alkoivat jo
syyllisiksikin väitetyt uskoa pahuuteensa. Kommunistisen hierarkkisen
ideologian pääperiaatteiden mukaisesti yläpäästä tulleita päätöksiä ja ratkaisuja
vastaan ei protestoitu. Vaikkei hyväksyä voitukaan, niin kuitenkin vaiettiin.
 |
| Ystävykset |
Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin tultua valtaan
selitettiin Kirovin murhan tapahtumiakin uudella tavalla. Nyt pääsyylliseksi
nähtiin itse Stalin, Kirovin läheinen ystävä. Kaveri olisi eliminoinut hengiltä
uskollisimman kannattajansa. Sävel oli aivan sama kuin parikymmentä vuotta
aikaisemmin. Yhtä totuutta laulettiin kaikkialla ja sen taustakuoroon oli
helppoa saada kansainvälisetkin piirit. Suuri johtaja oli delegoinut
sisäministeriön salaisen poliisin murhaamaan kuvitellun vastustajan. Faktat
tässäkin unohtuivat. Monista mahdollisista todisteista valittiin ne, jotka
tukivat omaa versiota. Vasta-argumentit torjuttiin.
Stalin-demonisointi kävi kaupaksi helpommin kuin
salaliittoteoriat.
Mutta totuus ei pala tulessakaan. Murhan taustojen
tutkimista jatkettiin. Alkoi päästä esiin se luontevin vaihtoehto. Jos ehkä
kuitenkin Leonid Nikolajev itse olisi ollut kaiken takana. Siihen oli
taipumassa 60-luvun lautakunnat ja varsinkin 80-luvun lopun tutkinta, jonka yhteenvetona
vuonna 1990 päädyttiin ratkaisuun, että Sergei Kirovin kuolemaan johtivat
Leonid Nikolajevin omat henkilökohtaiset motiivit. A.N.Jakovlevin muistio
murhatutkinnan historiasta on mielestäni asiallinen (http://www.alexanderyakovlev.org/fond/issues-doc/67970).
Siinä mm. todetaan olleen seikkoja, jotka on jätetty selvittämättä vaikka
siihen olisi ollut mahdollisuus.
Ei tutkimus ole kuitenkaan tähän pysähtynyt. Myös Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit vaativat
tarkennuksia. Ja lisäksi Stalinin ja salaisen poliisin osallisuudelle on omat
kannattajansa. Siirrettiinhän murhaa edeltävänä syksynä Leningradin salaisen
poliisin toiminta Moskovan alaisuuteen. Näin ollen sisäministeriön Leningradin
alueen osastossa murhaa olisi voinut valmistella Kirovin siitä tietämättä.
Leonid Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit ovat viime
aikoina joutuneet suurennuslasin alle. Syynä epätoivoiseen ratkaisuun saattoi
olla epäonnistunut työura puolueen tehtävissä. Runsaat epäonnistumiset olivat
johtaneet kaunaan ja mieli järkkyi. Tosin tässäkin versiossa kummasti ne
salaisen poliisin voimat yhä ”kummittelevat”. Ei saada aikaan yksiselitteistä
ratkaisua. Ja ei kai niitä huhuja yhteyksistä vieraan vallan edustajiinkaan ole
pystytty täysin kumoamaan.
Ja tottahan tosiaan mediaseksikkyydenkin pitää nousta esiin.
Kyseessä olikin triangelidraama. Kirovilla oli suhde Nikolajevin vaimoon,
latvialaissyntyiseen Milda Drauleen. Mustasukkaisuus ajoi aviomiehen
veritekoon. Draule oli itse töissä Smolnassa, samassa rakennuksessa, jossa
Kirov työskenteli. Sitä vahvistavat mm. ne seikat joiden mukaan Draulen
tiedetään saaneen erityiskohtelua. Ja sekin on selvinnyt, ettei naisten hurmuri
Kirovin seksielämä oman vaimonsa kanssa enää toiminut tämän sairastelun vuoksi.
Ja kaiken lisäksi reilut pari vuotta aikaisemmin perheeseen syntynyt poika
tuntui kovasti olevan Kirovin näköinen.
Tuonpa tähän yhteyteen esimerkin mielikuvituksellisista
todisteista. Yhtenä todisteena tähän on nimittäin liitetty Kirovin alushousujen
kemiallisen koostumuksen tutkimus. Tutkinnassa niistä löytyi vanhaa spermaa.
Olisiko se sitten todistamassa yllä hahmoteltua kolmiodraamaa? No, ainakin se
osoittaa itse Kirovin viriiliyttä, joka etsi purkautumisteitä, kun vaimo ei
enää pystynyt tyydyttämään miehen seksuaalisia tarpeita.
Ja tällainenkin sattuma yhdistää Kirovia ja Milda Draulea.
Viimeksi mainittu oli elokuussa 1934 lomailemassa Leningradin lähistöllä
Sestroretskissa (suomeksi Siestarjoki). Ja kas kummaa! Kirov sattui olemaan
siellä samaan aikaan. Heidän yhteisestä tapaamisesta ei ole kuitenkaan mitään
faktoja.
Toisaalta tämä suhde Milda Drauleen vaihtoehto on tyrmätty
sillä seikalla, että ei hän mikään kaunotar ollut. Paljon parempaa ja
viehättävämpää olisi kulttuuripiireissä viihtyneelle kansan suosikille ollut
tarjolla.
…
 |
| Leonid Nikolajev ja Milda Draule |
Virallisen version mukaan murha tapahtui käytävällä. Kirov
oli menossa työhuoneeseensa ja murhaaja iski takaapäin juuri työhuoneen oven
edustalla. Tämä on esitetty niin yksiselitteisesti, ettei sitä ole epäilty.
Mutta olisihan se voinut tapahtua toisinkin. Vaikea on totuutta selvittää, kun
kerran silminnäkijät oli vaiennettu.
Julkisuudessa murhatilanne on kuvattu tarkasti. Kirov nousi
kolmanteen kerrokseen. Lähin turvamies Borisov kulki jatkuvasti vanavedessä,
vaikka Kirov itse kansan keskuudessa liikkuessaan koki sen haitaksi. Mutta
sellainen oli määräys ja tälläkin kertaa Borisov kulki taustalla, mutta nyt
hieman ennen Kirovin saapumista työhuoneensa luo, joku ulkopuolinen pysäytti
hänet ja pyysi tulta. Borisov pysähtyi auttamaan pyytäjää, Kirov jatkoi
matkaansa. Murhaaja Leonid Nikolajev oli hieman ennen osunut WC:stä saapuessaan
kohdalle. Hän kulki Kirovin perässä ja ampui tämän juuri oven edustalla.
Virallisen version mukaan kuului kaksi laukausta. Murhaaja yritti sitten ampua
itsensä mutta käsi taisi vapista sen verran, että hän epäonnistui.
Elokuvassa Suuri
kansalainen (josta yllä olen maininnut) tuo murhatilanne on hieman
poikkeava. Siinä päähenkilö menee huoneeseensa ja kuuluu laukaus. Se on
tietysti fiktiivinen elokuva, jossa on pelkästään mukailtu Kirovin tapausta.
Borisov oli tässä avainhenkilöitä, mutta hän sai parin
päivän kuluttua surmansa kummallisessa auto-onnettomuudessa, jossa on enemmän
kuin palaneen käryä. Ei tällaista voi tapahtua kuin saduissa. Jostain syystä
Borisovia vietiin Stalinin luo kuulusteluun kuorma-auton lavalla. Sitten
tapahtui jotain äkillistä, kuljettaja menetti mutkassa autonsa hallinnan ja
juuri tuo Borisov iskeytyi auton lavalta kivitalon seinään saaden kallon
murtuman. Toisen version mukaan hän ei iskeytynytkään seinään vaan saattajana
ollut mies oli iskenyt häntä kivellä kalloon, jolloin juttu olisi siis
lavastettu. Selvitys Borisovin kallosta tukevat tätä jälkimmäistä tulkintaa,
mutta tiedä häntä. En usko enää ihan kaikkea, mitä teksteissä syötetään.
Triangelidraamaversiossa juttu onkin toteutunut hieman
toisella lailla. Se versio on kuitenkin jonkun mielikuvituksen tuotetta, sillä
kuten yllä olen todennut, tapahtuman silminnäkijät onnistuttiin ”vaimentamaan”.
Tämän ratkaisun mukaan Milda Draule odotti Kirovia tämän työhuoneessaan, kun
Kirov tuli sisälle hän syöksyi syleilemään sohvalla makaavaa naista. Tuolloin
aviomies Nikolajev ryntäsi paikalle, järkyttyi näkemästään ja ampui Kirovia
takaraivoon.
Tälle versiolle on olemassa looginen selitys. Nimittäin kyse
on luodin jäljestä Kirovin lakissa ja takaraivossa. Kummassakin tapauksessa
luodin jäljestä päätelty luodin suunta on erilainen. Takaraivosta voi päätellä,
että luoti on ammuttu miehen ollessa makuuasennossa, kun taas lakin jäljestä
voi päätellä että mies on ollut pystyasennossa. Ja edelleen lakin läpi
laukaistu luoti on tullut erityyppisestä aseesta kuin kuoleman aiheuttanut
luoti.
Näin ollen julkisuuteen esitetty murhan kulku olisi
lavastettu. Olisi ollut vastoin kommunistisen moraalin periaatteita löytää
puolueen johtomies vieraan naisen seurasta. Siksi murhalle piti antaa
julkisuuteen toisenlainen kuva. Tapahtumapaikka siirrettiin käytävälle ja
”femme fatalen” roolissa ollut Milda Draule suljettiin tapahtumien kulusta. Se
kyllä tiedetään, että hän ilmestyi pian tapahtumapaikalle, koska oli töissä
samassa rakennuksessa.
Jatkoa seuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti