TILAA TERRORISMILLE. Katse keisari Aleksanterin viimeisiin vuosiin Juri Trifonovin romaanin valossa.

Tsaari Aleksanteri II ja salamurhaaja. Tämäkin yritys jostain kummasta syystä epäonnistui.

Matkaan kirjoituksessani 1800-luvun lopun Venäjälle. Itselläni tätä valmistellessani on oikeastaan ollut koko ajan mielessäni oma yhteiskuntamme tila. Asiat tuntuvat olevan sekaisin eikä ainakaan sellaisia ratkaisuja näy edessäpäin, joiden avulla kansakuntamme voisi säilyä yhtenäisenä. Tätä kautta ei toki turvaa saa mutta vertailukohdat eivät ole pahitteeksi.

Juri Trifonovin romaani ”Malttamattomuus” (Neterpenije - Нетерпение) ilmestyi Neuvostoliitossa vuonna 1973. Se alkaa näin:

”Seitsemänkymmentäluvun loppua kohti tultaessa alkoi näyttää ilmeiseltä, että Venäjä oli sairas. Kiisteltiin vain siitä, mistä sairaudesta on kyse ja miten sitä voisi hoitaa?”

Alku on kaksimielinen siinä mielessä, että romaani käsittelee 1870-luvun loppua, mutta hienovaraisia viitteitä on myös Trifonovin omaan aikaan. Kirja on tutkielma 1870-luvun narodnikeista (”kansan ystävät”), jotka haluavat uudistaa aikansa yhteiskuntaa ja valitsevat ratkaisukeinokseen terrorismin. Malttia ei riitä hitaaseen kehitykseen, halutaan kaikki ja uskotaan ratkaisun olevan väkivallan käytössä. Edessä siintää oikeudenmukaisen yhteiskunnan ihanne, jonka yhdessä versiossa sittemmin kirjailija Trifonov eli.

Neuvostovalta sai myöhemmin voimavarojansa myös tästä liikkeestä, vaikkei suoranainen jatke sille olekaan. Trifonovin isä oli kommunismin puolesta sisällissodassa taistellut bolševikki, hän itse syntyi vuonna 1925, jolloin noita narodnikkeja vielä oli elossa. Joten hänelle side noihin aikoihin on ilmeinen. Trifonovin tarkoituksena on vetää pitkiä linjoja maan historiaan, auttaa löytämään kansakunnalle historiallista muistia. Saman teeman liittyy myös muita teoksia.

Trifonovin tunnetuin teos on kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Talo rantakadulla, joka on suomennettu. Se kertoo erään Moskovan keskustassa sijaitsevan puolueen virkailijoiden asuttaman talon elämästä 30-luvun lopulla. Talossa asui puoluevirkailijoita ja vainojen aikaan sen asukkaita alkoi yllättäen kadota. Se liittyy myös Trifonovin omaan elämään, koska hän asui siinä talossa pikkupoikana ja hänen isänsä ja äitinsäkin sieltä joskus haettiin. Ja poika jäi mummonsa hoiviin.

Romaanin teemana on pelko. Siinä mielessä se on sopiva jatke ”Malttamattomuudelle”, koska tästä avautuu myös tuo pelon teema. Talossa rantakadulla se sitten varsinaisesti puhkeaa. Näin kirjailija luo pitkää linjaa yhteiskuntaansa, jolta muisti oli tukahtunut.

Vaikka Talo rantakadulla on kirjailijan tunnetuin teos, niin kirjailija itse piti tärkeimpänä teoksenaan tuota ”Malttamattomuutta”. Se oli yksi syy, miksi ylipäänsä siihen tartuin. Sen kautta aion nyt avata keisari Aleksanteri II:n aikaa, joka päättyy häntä vastaan suunnattuun pommi-iskuun maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1881.  Aleksanterin noustua valtaistuimelle maasta poistettiin maaorjuus. Sen kautta alettiin ottaa askelia uudistuksiin. Tukahduttavan Nikolain kauden jälkeen oltiin valmiita laajoille yhteiskunnallisille reformeille ja mielipiteen vapaudelle. Suomikin eli tuolloin tuossa hengessä mukana. Liberaali maailma odotti paljon, mutta pettyi ja riitaantui myös keskenään. Uudistuksia valmisteltiin, mutta tulosta syntyi hitaasti. Aleksanteri oli jo valmistuttanut uuden perustuslain, jonka eteenpäinmeno tyrehtyi tuohon attentaattiin.

Malttamattomuudessaan tuo liberaali väestönosa oli jopa valmis hyväksymään terrorin. Harva toki avointa väkivaltaa julisti, mutta hiljaa vaikenemalla monet sen kuitenkin hyväksyivät. Yhdistihän myös terroria käyttävä kansanliike Venäjää läntiseen Eurooppaan ja siellä tapahtuvaan valistuksen ajan muutokseen. Vapaamielisyyden hegemoniassa elettiin, mutta sairaudelle ei löytynyt ratkaisua.

Eräs tuon ajan hahmo oli Fjodor Dostojevski. Häneen viittaa myös Juri Trifonov kirjoittaessaan ”suuresta kirjailijasta” romaaninsa alussa:

” Mutta mitä sitten tapahtui? Kaikki näytti menevän tavallista latuaan: kaupungit kasvoivat, kaikkialle levisi villinä rautateitä, liikemiehet lapioivat voittojaan, talonpojat lakkoilivat, tilanomistajat joivat teetä verannoilla, kirjailijat julkaisivat romaanejaan, mutta yhtä kaikki tässä maassa oli tekeillä jotain outoa, jokin paise oli siihen iskenyt. Koko Venäjää riudutti pettymys. Oltiin pettyneitä uudistuksiin, Balkanin sotaan, valta oli pettynyt omaan voimaansa, kansanystävät olivat pettyneitä kansaan. Ilmestyi paljon elämään kyllästyneitä ihmisiä. ”Venäjän maa oli ikään kuin menettänyt voimansa pitää ihmisiä otteessaan!”, puhui katkerana kirjailija, mikä oli paha enne.”

Tuo Dostojevskin lausahdus on poimittu hänen Kirjailijan päiväkirjastaan. Pahalla enteellä Trifonov tarkoittaa hieman ironisesti Dostojevskin käyttämää pahan ja paheellisuuden symbolia, tarantula-hämähäkkiä (piccola bestia), joka oli luikerrellut Eurooppaan ja sitä myötä myös Venäjälle.

KUN VERA ZASULITš HALUSI KOSTAA

Aloitetaan matka Vera Zasulitšin tapauksesta, joka kärjistyi vuoden 1788 alussa. Lainaan ensin erästä historiakirjaa, jossa kyllä tiivistetään tapaus muutamalle riville, mutta samalla tullaan vääristäneeksi todellisuutta. Tuo Zemlja i volja  (”Maa ja tahto”) oli narodnikkien 70-luvun puolivälissä perustama uudistuksia ajava puolue, joka sittemmin vuonna 79 hajosi ja kahteen osaan. Niistä toinen Narodnaja volja –liike (”Kansan tahto”) ajoi suoraa terroria.

Venäjän historia (toim. Heikki Kirkinen, Otava 2000) kirjoittaa tapauksesta näin:

”Kun Pietarin sotilaskuvernööri kenraali Trepov oli määrännyt erään poliittisen vangin ruoskittavaksi ja tämä kuoli, yritti Vera Zasulitš –niminen vallankumouksellinen ampua hänet. Zemlja i volja –järjestö ei kuitenkaan ollut teon takana, sillä sen toimintalinjana oli edelleen propaganda. Kun valamiehistö vapauti Zasulitšin, siirrettiin poliittiset oikeudenkäynnit erityistuomioistuimiin.”

Katkelmassa on virhe. Tuo poliittinen vanki sai 25 ruoskaniskua eikä hän siihen toki kuollut. Tuota tapausta on historian saatossa haluttu suurennella ja tarttuu näköjään mukaan aina uusiin historiankirjoihin. Tämä kertonee omalla pienellä tavallaan historiankirjoituksen harhoista. Virheen löysin myös wikipedian artikkelista, siitä hieman tuonnempana.  

Murhayritys tapahtui tammikuussa 1878, mutta tarina alkoi jo edellisenä kesänä, 13. heinäkuuta. Kaupunginjohtaja (”gradonatšalnik”) – tai ehkä parempi nimitys on tuo yllä käytetty sotilaskuvernööri, koska henkilöllä oli kuvernöörin oikeudet – teki jostain syystä käynnin kaupungin tutkintavankilaan. Siellä hän hämmentyi, kun poliittiset vangit kulkivat pihalla vapaana ja seurustelivat keskenään, vaikka ohjesääntöjen mukaan se oli kiellettyä. Trepov kiinnitti huomiota kolmen vangin ryhmään, jossa oli mukana myös Arhip Bogoljubov (oikea sukunimi oli Emeljanov). Suuren herran saapuessa miehet kyllä ottivat lakkinsa päästä, niin kuin tapana on. Mutta kun Trepov nosti hälyn, Bogoljubov huudahti hänelle jotain vastaan. Tällöin lakki oli päässä. Kiukkuisuuteen taipuvaisella Trepovilla oli huono päivänsä, hän kiivastui miehen huudahduksen johdosta silmittömästi ja kehotti miestä ottamaan lakkinsa päästä. Mies ei totellut, jolloin Trepov – tässä todistajainnäkemykset vaihtelevat – ehkä huitaisi kädellään lakin päästä. Joissakin kertomuksissa se muuttui iskuksi.  Sitten hän määräsi Bogoljuboville ruoskaniskuja, mistä lopulta kehkeytyi koko surullisesti aikanaan päättyvä prosessi.

Trepov oli pitkän sotilasuran läpikäynyt mies, luonut maineensa keisari Nikolain uskollisena sotilaana nousten sen myötä uransa huipulle. Hän lienee antanut määräyksensä kiivastuksissaan vaistonvaraisesti, sillä tuollaiset rangaistukset olivat hänen nuoruudessaan sotilasuralla olleet normaalia arkea. Nyt hän ei tajunnut, että maassa oli fyysisistä rangaistuksista luovuttu. Niistä oli tehty laitonta ja Trepov siis rikkoi lakia.

Yhtä kaikki, vahvistus rangaistukseen tuli vasta myöhemmin. Sen sijaan tuolla vankilan pihalla Trepovin kiivastelu nosti pystyyn vankilakapinan, joka kyllä sekin laantui pian.

Kaikki olisi mennyt hienosti, jos Trepov olisi unohtanut koko asian ja luopunut rangaistuksesta. Oma kunniantunto ei sitä kuitenkaan sallinut. Hän tajusi heti oman ylilyöntinsä. Hän jopa toivoi, että ylempää juridiselta taholta olisi tullut kielto. Mutta kun sitten itse oikeusministeri intoutui tukemaan tuota rangaistusta, ei paluuta ollut. Ruoskaniskujen määräksi tuli 25. Se oli kovin vähän, jos verrataan Trepovin nuoruuden aikoihin sotilasvaruskunnissa. Trepoville tuollainen määrä oli lähinnä isällistä ojentamista. Keisari Nikolain aikaisille sotilaille saatettiin antaa 200 iskua, joskus oli joku sotilas saanut väärin ommellusta napista 500 iskua. Mutta nyt ajat olivat muuttuneet. Trepov sisäisti sen liian myöhään.

Kerrotaan vielä hieman Arhip Bogoljubovista. Hänet oli vangittu joulukuussa 1876 Kazanin tuomiokirkon edessä tapahtuneen rauhanomaisen mielenosoituksen yhteydessä. Hän oli kyllä tottunut virkavallan voiman käyttöön, koska tuolloin pidätettäessä hän oli joutunut kokemaan kovia. Trepovin vierailun aikaan hän oli jo saanut 15 vuoden pakkotyötuomion. Tuomiosta oli valitettu ja hän odotti tutkintavankilassa tuomion täytäntöönpanoa. Raipaniskuihin hän ei kuollut vaan muutaman vuoden kuluttua ihan muiden syiden johdosta.

Sitten tuo tapaus unohtui. Julkisuuteen se ei varsinaisesti noussut, ja jos nousikin niin korkeintaan hetkeksi. Kunnes sitten puolen vuoden kuluttua Trepovin virkapaikassa tapahtui tuo murhayritys.

Vera Zasulitš pyrki Trepovin vastaanotolle Ekaterina Kozlovan nimellä. Nimi oli valittu huolella. Sen piti herättää miellyttäviä mielikuvia. Hän ajatteli naisen pyytävän jotain avustusta. Ja tietysti Trepov otti hänet vastaan. Yleisesti tiedettiin Trepovin olevan perso nuorille kauniille ja köyhille naisille, joiden edessä hän saattoi esiintyä pelastajana.

Vera Zasulitsh ampuu Trepovia. Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Hän ampui kylkeen, luultavasti myöhästyi hermostuksissaan hieman. Siksi hän ei osunut sydämeen. Mutta Trepoville se ei ollut helpotus. Luotia ei koskaan saatu ruumiista pois. Se laskeutui sieltä hiljalleen alaspäin aiheuttaen koko loppuelämäksi kauheita tuskia. Kun Zasulitš aikanaan oikeudessa vapautettiin, Trepov irtisanoutui virastaan ja muutti kaupungista pois. Hän kuoli vuonna 1889 kärsien koko loppuelämänsä kovia tuskia.

…

Mennään tutkintaan. Tuntui jo silloin oudolta, että jutussa päädyttiin normaaliin oikeudenistuntoon, jossa valamiehistöä ratkaisi asian, vaikka kyseessä oli selkeä terrori-isku. Asiassa on epäilty palaneen käryä. Fjodor Trepov ei vanhakantaisuutensa ja luonteensa vuoksi ollut suosittu henkilö. Nousee epäilyjä, että häntä haluttiin vähintäänkin näpäyttää. Ja tämän asian noustessa pinnalle, jopa hänelle uskolliset piirit kääntyivät häntä vastaan.

Kun murhayritys tapahtui, myös tsaari kävi tapaamassa haavoittunutta Trepovia. Tämän kerrotaan todenneen keisarille kyynisesti jotenkin siihen tyyliin, että luoti oli tarkoitettu hänelle. Enää hän ei Trepovia tavannut, suhde kylmeni. On epäilty, että tuo lausuma osoitti röyhkeyttä keisaria kohtaan ja että Trepovia haluttiin siksi nöyryyttää järjestämällä tavallinen oikeudenkäynti, jossa siis päätös luotetaan valamiehistölle.

On vaikea olla varma tuon tapauksen todenperäisyydestä, koska se esiintyy vain oikeuden istunnon tuomarin Anatoli Konin muistelmissa, mutta yhtä kaikki päätös normaalista oikeudenkäynnistä on täytynyt tehdä valtakunnan korkeimmalla tasolla. Toki keisarin hovissa oli omat liberaalit voimansa, joista luonnollisesti keskeisin henkilö oli keisarin veli amiraali Konstantin Nikolajevitš Romanov. Mutta hänen vaikutuksestaan on vaikea sanoa mitään.

Nyt joka tapauksessa tutkinnassa noudatettiin suoranaista leväperäisyyttä. On aiheellista kysyä, miksi niin tehtiin. Yleensä tutkitaan terrori-iskuihin osallistuneiden kaikki yhteydet. Nyt jätettiin tarkemmin tutkimatta, mm. se kuka hankki Vera Zasulitšille revolverin. Kauppiasta kyllä kuulusteltiin, mutta ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi jäljittää ostajaa. Haluttiin ehdoin tahdoin luoda mielikuva, että Zasulitš toimi yksin. että hän – niin kuin hän oikeudelle kertoi - halusi vain kostaa Bogoljubovin kokeman nöyryytyksen ja vääryyden. Vältettiin tutkimasta mahdollisuutta, että kyseessä olisi ollut salaliitto, johon olisi ollut kytköksissä useampikin henkilö.

Toisaalta Vera Zasulitšin kerrotaan olleen koko tutkinnan ajan hyvin määrätietoinen. Hän oli käyttäytynyt hyvin tyynesti, kuin itse rauhallisuus. Hän oli vain kertonut halunneensa kostaa Bogoljubovin kokeman vääryyden ja todennut toimineensa yksin. Tosiasiassa hänellä ei ollut mitään suhdetta Bogoljuboviin. He eivät olleet nähtävästi koskaan tavanneet. Kun rangaistus julistettiin, hän ei siitäkään hätkähtänyt. Aivan kuin kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan.

Ei kuitenkaan odotettu, että valamiehistö päätyisi vapauttamaan syytetyn, toivottiin vain pientä rangaistusta. Täydellinen vapauttaminen kovin epämääräiseltä syyltä tuntuvan koston nojalla tuntui epärealistiselta.

Päätöksestä kiitettiin puolustusasianajajaa. Tässä yhteydessä wikipediassa on virhe. Se väittää puolustusasianajaksi liberaalia juristia Anatoli Konia. Hän oli kuitenkin oikeuden puheenjohtaja, jolla toki oli oma tärkeä roolinsa siinä, että hän aivan oikein evästi valamiehistöä tekemään päätöksensä itsenäisesti ja selkeytti kysymyksillään sen tehtävää. Syytetyn puolustusasianajajana toimi Pjotr Aleksandrov, joka piti syytetyn puolesta loistavan puheen. Valamiehistö päätyi sitten vapauttamaan syytetyn ja kyllä siinä wikipedian tieto on oikeassa, että päätöksen vaikutti puolustusasianajajan toiminnan ohella myös syytetyn ”naiivi vilpittömyys ja viehätysvoima”.

Oikeuden päätös oli aikansa sensaatio. Oikeussalin ulkopuolella odottanut valtaisa väkijoukko otti vapautetun naisen hurraten vastaan. Sotilaskuvernööri Trepov joutui naurun ja pilkan kohteeksi. Liberaali maailma oli voittanut vanhan valtaperinteen.

Kuva Vera Zasulitshin oikeusistunnosta maaliskuulta 1878

Zasulitšin vapautuminen johti sitten julkiseen kohuun, joka myöhemmin levisi jopa ulkomaille. Terrori-iskut saivat lisää pontta ympäri maailman. Zasulitš pyrki nopeasti ulkomaille, jottei häntä vangittaisi uudelleen. Päätös vangitsemisesta ja uudesta oikeudenkäynnistä tuli, mutta liian myöhään. Zasulitš oli silloin jo Sveitsissä. Hän palasi myöhemmin Venäjälle. Vallankumouksen aikoihin hän oli menševikki, katsoi, että bolševikkien hirmuhallinto oli tsaarinvallan jatke.

Anatoli Konin muistelmien pohjalta on uskottava, että Trepov ei ollut lainkaan pidetty hahmo 70—luvun Pietarissa. Anatoli Koni kertoo muistelmissaan hänestä. Ystäviä ja ymmärtäjiä hänellä oli vähän. Monet riemuitsivat avoimesti Trepovin onnettomuutta ja oikeuden päätöstä. Oltiin uteliaita tietämään hänen terveydentilastaan, mutta mitään myötätuntoa he eivät julkisesti osoittaneet. Ymmärtäjiä oli niukanlaisesti. Jopa hänelle alamaiset poliisihenkilöt tunsivat hiljaa sisimmässään vahingoniloa ”Fedkaa” kohtaan (niin kuin häntä ammattipiireissä kutsuttiin).

Voi katsoa, että Trepov liberaalin hegemonian jalkoihin jäänyt uhri. Häntä haluttiin nöyryyttää. Hänet oli leimattu ja historian saatossa häntä on leimattu lisää. Unohtuu, että hän sai myös paljon aikaan. Kaupunki kuitenkin kasvoi ja uutta syntyi määrätietoisesti. Ja jonkunhan on tuota työtä pitänyt johtaakin.

Toki Trepov oli kovan kurin mies, tsaarin satraappi ja yhteiskuntansa pitkäaikaisen perinteen jatke. Hän oli läpikäynyt uraportaillaan pitkän polun, noussut lopulta huipulle. Ja nyt yhteiskunnan murros oli painamassa vanhaa järjestelmää maan rakoon.

Joku on kirjoittanut, että Trepovista olisi ilman tuota Bogoljubovin ja Zasulitšin tapausta tullut kaupungin merkkimies. Hän olisi saanut viettää seesteisiä eläkepäiviä.

Nykyisen oikeustajun kannalta tuntuu joka tapauksessa ihmeelliseltä, että yhteiskunnassa jätetään selkeästi murhaa yrittänyt henkilö tuomiotta, koska maassa vallitsee liberaali hegemonia ja uhri edustaa toisenlaista maailmankatsomusta ja toimintaperiaatetta.

TILANNE KÄRJISTYY, SYNTYY NARODNAJA VOLJA – ”Kansan tahto”

Uskottiin, että Zasulitš vapauttamalla väkivalta saadaan taantumaan ja ilmapiiri rauhoittuisi, mutta toisin kävi. Tilanne kiristyi maassa huomattavasti. Murhasta ja väkivallasta näytti tulevan luvallista. Merkittäviä virkamiehiä joko murhattiin tai he joutuivat väkivallantekojen kohteiksi. Pietarissa sai mm. surmansa santarmien päällikkö kenraali Mezentsov. Poliisi oli avuton, syyllisiä ei aina tavoitettu. Lisäksi työväki lakkoili. Elettiin epävakaata aikaa. Kaiken kaikkiaan vuosina 1878 – 1880 tuomittiin 22 terroristia.

Narodnikkien liike oli alkanut siitä, että mentiin maaseudulle opettamaan köyhiä maaorjuudesta vapautuneita talonpoikia. Se ei tuonut menestystä, talonpojat torjuivat kaupunkilaisten agitoinnin. 70-luvun puolivälissä perustettiin Zemlja i volja –järjestö (”Maa ja tahto”), jossa ei vielä puhuttu terrorista. Zasulitšin tapauksen jälkeen toiminta tiivistyi. Vuonna 1879  Zemlja i volja –liike hajosi jakaantuen kahteen osaan. Perustettiin Narodnaja volja –liike (”Kansan tahto”), joka julisti avoimen terrorin keisarin suistamiseksi valtaistuimeltaan. Alkoi sarja pommi-iskuja keisaria vastaan, joista Aleksanteri II selvisi kerta toisensa jälkeen lähes yliluonnollisten voimien avulla.

Ennen ratkaisevaa iskua murhayrityksiä voi laskea olevan kuusi, joista ensimmäinen tapahtui Pietarissa vuonna 1866. Jokainen näistä tapahtumista olisi oma, hyvin mielenkiintoinen tarinansa, mutta ohitan ne nyt lyhyesti. Keisari selvisi niistä hengissä kuin ihmeen kaupalla, niin että hän itse alkoi jo uskoa olevansa kohtalon erityisessä suojeluksessa. Jotta tarina olisi täydellinen, hänen kuolemaansa liittyy kaiken lisäksi oma mystiikkansakin. Kerrotaan Aleksanterin kohdanneen nuoruudessaan Tamara-nimisen mustalaisnaisen, joka ennusti, että hän kohtaa kuolemansa seitsemännellä kerralla ja siitä merkkinä on vaaleaverinen valkohuivinen nainen. Tuo ennustus kävi toteen ja tuon kohtalokkaan naisen roolin sai siihen viimeiseen ja onnistuneeseen attentaattiin nykyisen Pietarin verikirkon luona osallistunut Sofia Perovskaja, jolla sattui olemaan tuolloin mukanaan valkea huivi, jota huiskuttamalla hän antoi merkkejä terroristikumppaneilleen. Tämä – ja paljon muutakin – paljastuu vuodelta 2009 peräisin olevasta dokumenttielokuvasta ”Aleksanteri II:n seitsemän kuolemaa”: https://www.youtube.com/watch?v=C3Q0DcT_noM. Mennään näistä mysteerijutuista kuitenkin faktoihin.

Tsaari oli terrori-iskujen aikana vaikeassa välikädessä. Elettiin epävarmuuden aikaa, mutta hän yritti luoda pitkäjänteisesti uutta järjestystä. Uutta perustuslakia valmisteltiin, mutta Narodnaja volja vastusti sitäkin. Kompromisseja ei ollut, tsaari haluttiin hengiltä. Perustuslaki oli enää hyväksymistä vailla, kunnes sitten vuonna 1881 murhayritys onnistui. ”Vapauttaja-tsaari” koki tuskaisen kuoleman, hänen poikansa tuli tilalle – ja suunta muuttui. Epävarmuuden aika oli vienyt maan liberaalien kannalta ojasta allikkoon.

Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Aleksanteri II:n aikana alkoi Venäjän kehitys kohti kansalaisyhteiskuntaa, mikä pysähtyi hänen poikansa Aleksanteri III:n tultua valtaan. Se oli liberaalin maailman saama maksu tsaarin surman johdosta.

Semjon Ekštut kirjoittaa, että Aleksanteri II:n aika oli epäröinnin ja epävakauden aikaa:

  

”Se ei johtunut vain tsaarin luonteen heikkoudesta, jonkun pahantahtoisuudesta tai hovin sisäisestä vehkeilystä. Ei ollut yhtenäisyyttä edes liberaalibyrokraattien kesken, saati heidän vastavoimien piirissä, joka hehkutti yksinvaltiuden säilyttämisen puolesta Venäjällä. Tilanne maassa oli poikkeuksellisen vaikea.”

Pjotr Valujev oli liberaaleista uudistajista tärkein. Hänen uskonsa uudistuksiin alkoi horjua: ”Tuntuu, että pohja sortuu, rakennusta uhkaa vajoaminen.”  Hänen rinnallaan toinen merkittävä uudistusmielinen oli tsaarin veli, amiraali Konstantin Nikolajevitš Romanov. Yhteistyö miesten kesken alkoi kuitenkin tulla säröjä. Valujev alkoi lopulta herjata samalla puolen rintamaa toiminutta Konstantin Romanovia, joka oli arvokas tuki taistelulle yksinvaltiutta vastaan. Ekštut tulkitsee Trifonovin romaanin pohjalta, että se oli merkki rintaman sortumisesta. Epävarmuus levisi kaikkialle. Vanhoillisten toivo oli kruununperijä Aleksandr, mutta hänenkään lujuuteen ei täysin luotettu.

Oman aikansa satiirinen pilakuva Pjotr Valujevista

Kun Aleksanteri III nousi valtaistuimelle, maan keskeiseksi vaikuttajaksi nousi äärikonservatiivinen Konstantin Pobedonostsev, jolle Aleksanteri II:n haaveileva uusi perustuslaki oli kauhistus. On olemassa sellaisiakin salaliittoteorioita, että hän olisi todellisuudessa ollut tsaari Aleksanteri II:n murhan takana ja siis itse asiassa ohjannut Zheljabovin ja muiden toimintaa. En ole niihin perehtynyt, kun tuntuvat niin uskomattomilta.

Juri Trifonov

JURI TRIFONOV JA HÄNEN ROMAANINSA NETERPENIJE (”MALTTAMATTOMUUS”)

Trifonov syntyi vuonna 1925. Hän menetti Stalinin puhdistuksissa vuonna 1937 isänsä, hänen äitinsä joutui vankilaan. Isä oli bolševikki ja osallistunut sisällissotaan. Trifonovin lapsuuteen kuuluu myös Helsinki, sillä perhe asui siellä isän toimiessa jonkin aikaa Neuvostoliiton edustajistossa.

Trifonov oli lapsena siitä erikoinen poika, että hän kirjoitti päiväkirjaa. Jo noina vaikeina aikoina, jäätyään bolševismin nimeen vannoneen isoäitinsä hoiviin, hän kirjoitti, että hän aikoo selviytyä elämässä. Ja hän pysyi loppuun asti omalla linjallaan, ei noussut kapinaan, eri mielistellyt. Pysyi erillään, mutta hänellä oli suvussaan kasakan verta, ja se näkyi hänen luonteessaan. Pinnasta huokuvat rauhallisuuden takaa saattoi purkautua välillä villi tahdonvoima ja päättäväisyys.

Näin Trifonovista tuli jo pienenä kansanvihollisen lapsi, jonka olisi pitänyt sulkea portit hänen tulevaisuudeltaan, mutta sota pelasti pojan., Hän selviytyi ja sai kuin ihmeen kaupalla 50-luvun alussa ensiteoksena julkaistua merkittävässä Novyj mir –aikakauslehdessä. Hän sai Stalinin palkinnon ja nousi pinnalle. Sitten tie oli upottava, mutta kirjailijan määrätietoisuus vuosien kuluessa vain kasvoi.

Kirjailijan tytär luonnehtii artikkelissaan (http://magazines.russ.ru/znamia/2013/4/t9.html) Trifonovin henkilöhahmoja seuraavasti: jokaisessa ihmisessä on yhtä paljon pahaa kuin hyvääkin. Idealisoimatta sankareitaan hän myötäelää heidän kanssaan. Se on Olga Tangjanin mukaan nähtävissä jo varhaisimmissa teoksissa. Sama koskee myös hänen läheisiään, joiden henkilö paljastuu hahmojen takaa – ilman moitteita, ilman suopeutta.

Trifonov ei saarnaa, ei moralisoi suoraan, hän jättää lukijalle tilaa pohdintaan.  Historiasta kirjoittaessaan hän luo pitkiä linjoja. Hän kirjoitti ”Malttamattomuuden” 1970-luvun alussa, mutta ei se mikään oman aikansa allegoria ole. Hän kyllä tuo teoksessaan hienovaraisia viitteitä omaan aikaansa ja omille aikalaisilleen. Niitä minä en voi samalla lailla tajuta, kuin kirjailijan aikalaiset.

Semjon Ekštutin mukaan Neterpenije käsittelee historiaa Leo Tolstoin kirjallista perintöä seuraten. Suurista asioista on kyse: pois valheesta, totuutta kohti. Romaani luo katseen epävakaaseen aikaan huipentuen  tsaarin murhaan, sen tutkintaan ja rangaistusten toimenpanoon. Romaanin keskushenkilönä on Andrei Zheljabov. Hänen toimintaansa pääasiassa seurataan, mutta henkilöhahmoja on niin runsaasti, että putosin kyllä välillä kärryiltä. Ja kun lisäksi romaanissa liikutaan eri puolilla Venäjää, niin jouduin välillä  ymmälle. Mikään helppo lukukokemus se ei ollut. 

Vera Zasulitšin tapaus on vain yksi monista. Mutta muiden mukana se avaa historiallista muistia. Ja onhan se tärkeä siksikin, koska siitä tapahtumain ketju alkoi vyöryä räjähtäen eteenpäin. Minua itseäni alkoi lukiessani myös tuo Fjodor Trepovin hahmo kiinnostaa.

…

Semjon Ekštut kertoo Trifonov-teoksessaan omista vaikutelmistaan ja elämyksistään lukiessaan 70-luvulla alle parikymppisenä yliopisto-opiskelijana ”Malttamattomuutta”. Hän kertoo eräästä ”yleisestä totuudesta”, jota ei ole kyseenalaistettu, mutta jota Trifonovin romaani pani miettimään. Vertailukohdaksi hän ottaa katsojalukujen kärjessä noina aikoina olleen elokuvan ”Varo autoa” (Берегись  автомобиля, 1967), kansaa viihdyttäneen komedian, joka viljelee tuota samaista käsitystä itsestäänselvyytenä. Se koskee yksityisyrittäjää, nilviäistä ja nylkyriä, joka pyrkii hyötymään köyhän kansan työn tuloksilla. Jokainen rikastumaan pyrkivä ”hyödyn tavoittelija” on aina väärintekijä, silloinkin kun tuo rikastuminen olisi hänen omien henkilökohtaisten ponnistelujensa ja oman työnteon hedelmä. Sama ajatus on Ekštutin mukaan vakiintunut laajasti venäläiseen ja neuvostokirjallisuuteen. Trifonovin romaania lukiessaan hän kokee, kun Zheljabov yrittää värikkäin kielikuvin iskostaa noita mielikuvia köyhien talonpoikien päähän joutuen sitten hankalaan tilanteeseen erään talonpojan kanssa väitellessään, kun kirjaviisaus ei menekään perille. Tuo elävä tilanne saikin hänet ajattelemaan asiaa hieman laajemmin.

Trifonov toi toisenlaista näkökulmaa. Noista asioista oli tuolloin kerrottu ideologisten silmälasien läpi marxismi-leninismin kirjaviisauksia viljellen. Trifonov meni tavallisen ihmisen tasolle. Ekštutiin itseensä iski kuin auringonpistos kertomus hallitsijasta ja hänen rakastajattarestaan ruhtinatar Ekaterina Dolgorukovasta tilanteessa, kun kirvesmieheksi tekeytynyt Halturin kavereineen räjäytti Talvipalatsissa pommin, jolla saatiin kyllä huomattavan paljon tuhoa aikaiseksi ja palvelus- ja muuta työväkeä menetti runsain mitoin henkensä, mutta keisari sukulaisineen säilyi jälleen kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana. Lainaan Trifonovia:

”Hallitsija juoksi portaita ylös, ruhtinattaren huoneeseen olettaen, että hän oli saanut surmansa, mutta Katja juoksi häntä elävänä vastaan huudahtaen ”Sasha! Sashenka!” ja he syleilivät pimeydessä niin kuin voitaisiin syleillä paratiisissa toisena hetkenä kuoleman jälkeen”.

Keisari Aleksanteri II ja ruhtinatar Dolgorukova

Pommi Talvipalatsissa. Neterpenije-romaanin kuvitusta.

Minutkin tuo herkkä kohtaus kaiken karuuden ja kauheuden kohdalla yllätti. Ja tähän voi liittää romaanista esiin käyvä Narodnaja voljan sosialistien asenne: iskujen viattomia uhreja ei säälitty. Tuossakin iskussa heitä tuli valtavasti. Mutta ”yhteinen asia” vaati näköjään uhrinsa.

Vähintään yhtä vaikuttavia olivat Ekštutille tuolloin myös tulisten vallankumouksellisten Andrei Zheljabovin ja Sofia Perovskajan rakkaudesta  ja suhteen kehittymisestä kertovat sivut. Se oli Trifonovilta tuolloin aivan uusi lähestymistapa: ”sellaisesta ei meille Moskovan yliopistossa kukaan koskaan kertonut”. Itselleni tuo ”avoimuus” jäi kyllä etäiseksi, vaikka kyllähän se minuakin kouraisi, kun vähän ennen suurta tehtävää Sofia sanoi rakkaalleen haaveilevansa yhteisistä hetkistä, jolloin voitaisiin lukea vaikka George Sandia.

Oma huomioni tarttui jo romaanin alkuvaiheessa Zheljabovin asenteeseen omaa perhettä kohtaan. Hän hylkäsi heidät jättäen oman onnensa nojaan. Toki Trifonov kuvaa hänen omantunnon tuskiaan, mutta jokin kylmä kovuus miehestä paistaa. Tällä voi kyllä olla esikuvansa kirjailijan omassa elämässä, sillä joutuihan hänkin jättämään nuoren vaimonsa yksin lapsensa lähdettyään 50-luvun alussa pitkälle työmatkalle Turkmeniaan. Kyse olisi siis itsekritiikistä.

Zheljabov hylkää perheensä. Neterpenije-romaanin kuvitusta

Trifonov tuo  esille sen tilanteen, kun nuoria pyrki yhä suuremmin joukoin opiskelemaan ja sivistymään, mutta yhteiskunnassa vallitsi edelleen vanha järjestys. Sitten alkoivatkin nuo vanhat monia sukupolvia vanhat keisarilliset arvot murtua kerralla. Pietari Suuren ajoilta peräisin oleva arvohierarkia, jonka piti olla ikuinen ja jossa ihmisellä itsellään ei ollut mitään merkitystä, alkoikin menettää asemaansa. Enää ei virka-arvo ollutkaan niin määräävä kuin sen piti perinteen mukaan olla. Tästä esimerkkinä käy sotilaskuvernööri Fjodor Trepovin tapaus. Asemassaan ylennyt pitkän linjan sotilashenkilö alkoikin saada halveksuntaa osakseen. Opiskeleva ja sivistyvä nuori ei suostunut tällaisen edessä olemaan ”se pieni mitättömyys”, joka esimerkiksi Gogolin teoksista paljastuu.

Kun virkamieshierarkialla ja tottelevaisella pokkuroinnilla ylemmän edessä ei enää ollut potkua, alkoi nuoria sen sijaan kiinnostaa erilainen uraputki. Narodnikit olivat heistä oma lukunsa. He lähtivät rakentamaan uutta, itselleen mielekästä yhteiskuntaa, mihin kansan sivistystyö maaorjuudesta vapautuneiden talonpoikien parissa ei sitten tuonutkaan toivottuja tuloksia.  Tultiin yhä kärsimättömiksi. Toivottiin nopeita tuloksia ja haluttiin kaataa pikimmiten keisarin valta keinoja kaihtamatta.  Näitä innostuneita nuoria ohjasi jonkinlainen mieleen iskostunut kuva uudesta tasa-arvoisesta ja vapaasta yhteiskunnasta. Valtakunta kehittyi omaa vauhtiaan, mutta se ei riittänyt. Itse asiassa uusi tekeillä oleva perustuslaki nähtiin vain haittaavan toivottua kehitystä. Sitä vastustettiin. Päädyttiin julistamaan sota yksinvaltiutta vastaan. Keisari sai murhatuomion.

…

Vaikka kirjoitukseni venyy, niin nostan vielä esille joitakin muistoja 60-luvun Neuvostoliitosta, jotta ymmärtäisi, mihin henkisen ilmapiirin rakoon tuo Trifonovin historiallista muistia avaava teos ilmestyi.

Suojasään aika oli ohi, Hruštšev oli pantu syrjään ja maassa pelättiin Stalinin maineen palauttamista. Sen pelossa 14. helmikuuta 1966 lähetti 25 merkittävää tieteen kirjallisuuden ja taiteen Leonid Brežneville, jossa ilmaistiin huoli tällaisesta suunnitelmasta. Sitä seurasi samansisältöinen 13 henkilön kirje puolueen keskuskomitean johdolle. Se heijastaa maassa vallinnutta epävakauden ilmapiiriä, aivan niin kuin oli sata vuotta aikaisemmin. Trifonov ei näissä ollut mukana omaksumansa periaatteen mukaisesti, mutta oli varmasti huolissaan tällaisesta uhasta.

Juri Trifonovin serkku – myös kirjailija – matkusti vuonna 1968 Ranskaan ja päätyi pyytämään turvapaikkaa. Sen johdosta myös Juri Trifonovilta kiellettiin ulkomaan matkat viideksi vuodeksi. Niitä olikin ollut suhteellisen runsaasti urheilulehden toimittajan tehtävien vuoksi. Viittä vuotta ei kuitenkaan tarvinnut odottaa: hän pääsi 70-luvun alussa Mongoliaan, koska arveltiin, että ei hän sieltä turvapaikkaa hae.

Vuonna 1967 ilmestyi elokuva Perovskaja, joka käsittelee samaa aihetta kuin Neterpenije. Elokuvan nimi viittaa Sofia Perovskajaan, joka oli viimeiset vuodet Zheljabovin elämänkumppani ja osallistui viimeiseen Aleksanteri II kohdistuneeseen pommi-iskuun vastuuhenkilönä, koska Zheljabov itse oli tuolloin vangittuna.  Elokuva on lähinnä asenteellinen melodraama, jossa luodaan teon suorittajiin myönteisiä mielikuvia ja myötäillään Perovskajan kärsimyksiä. Elokuva kuvastaa maan henkistä asennetta tuollaista väkivallan kulttuuria kohtaan.

Katsoin jokin aika sitten uudelleen Mihail Rommin vuodelta 1962 peräisin olevan elokuvan Vuoden yhdeksän päivää.  Sekin käsittelee uhrautumista yhteisen hyvän edessä. Siinä kaksi atomifysiikan parissa työskennellyttä tiedemiestä uhraavat elämänsä neuvostotieteen ja maailman paremman tulevaisuuden edessä. Elokuva on klassikko ja aiheutti aikanaan maassa paljon eettistä keskustelua. Ehkä se voi johtua vain ajankohdasta, mutta löydän tuolla elokuvalla yhteyksiä Trifonovin romaanin aiheeseen. Niin elokuvan kuin myös Trifonovin romaanin päähenkilöt päättävät uhrata elämänsä yhteisen hyvän eteen. Molemmista teoksista jää pintaan samoja kysymyksiä. Eräässä Filmihullu-lehdessä julkaistussa haastattelussa Gleb Panfilov toteaa, että elokuvan päähenkilö Gusev on vanhan perinteen edustaja. Myös siksi elokuva oli hyvä lähtökohta uudelle kehitykselle. Tämä ajatus mielestäni lähentää Trifonovin romaanin näkemystä elokuvaan.

Romaani Neterpenije on osa laajempaa kokonaisuutta. Trifonov pureutui kansakunnan historialliseen muistiin myös muiden teosten kautta. Talon rantakadulla jo mainitsin.  Lisäksi hän pureutuu maan kansalaissotaan tutkien sen problematiikkaa mm. oman isänsä Valentin Trifonovin elämän kautta. Vuonna 1978 ilmestyneessä teoksessa ”Vanhus” (Cтарик), vanha mies muistelee kansalaissodan aikojaan ja tekee yhteenvetoa noista ajoista ja elämästään. ”Nuotion kajossa” (Отблеск костра, 1965) käsittelee ensimmäisen kerran vallankumouksen merkitystä ja seurauksia maalleen ja kansalleen. Siinä päämotiivina on kirjailijan isän maineen palauttaminen. Hän haluaa antaa teoksellaan tunnustuksen tämän elämänuralle. Viimeiseksi jääneessä teoksessaan ”Aika ja paikka” (Время и место, 1981 ) kirjailija tutkii menneitä vuosikymmeniä oman elämänsä taustoista käsin. Romaani paneutuu eri vuosikymmeninä näkyviin toiveisiin ja ihanteisiin ja sisältää paikoin julmaakin analyysia.

 ,,,

I. Grinevitski, keisari Aleksanteri II:n murhaaja

Pommi-iskua johti Sofia Perovskaja. Nimenomaan hän antoi huivilleen merkin pommin heittäjille. Ensiksi pommin heitti Nikolai Rysakov. Siitä keisari selvisi. Tämä nousi vaunuista ylös, vaikka häntä kehotettiin pakenemaan paikalta. Siinä samassa puolalaissyntyinen Ignati Grinevitski sai Perovskajalta merkin ja hän heitti pommin, jossa keisari loukkaantui vakavasti ja kuoli myöhemmin kovissa tuskissaan Talvipalatsissa. Hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Pommin heittäjä puolalaissyntyinen Ignati Grinevitski loukkaantui niin ikään samassa tilanteessa ja kuoli neljän tunnin kuluttua sairaalassa. Iskuun osallistunut ryhmän nuorin jäsen Nikolai Rysakov saatiin attentaatin yhteydessä kiinni ja taitava kuulustelija sai hänet ilmiantamaan ryhmän muut jäsenet lievemmän rangaistuksen toivossa. 

Tuomiot keisari Aleksanteri II:n murhasta olivat kovia. Andrei Željabov, Sofja Perovskaja, Nikolai Kibaltšitš, Timofei Mihailov ja Nikolai Rysakov tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin kolmantena päivänä huhtikuuta 1881 Pietarissa Semjonovskin kentällä.

"Tsaarinmurhaaja".Neterpenije-romaanin kuvitusta.

LOPUKSI: RYSAKOVIN MONOLOGI

Romaanissa on normaalin dokumentoivan kerronnan ohessa henkilöiden monologeja ja sitten on Kleio-osioita. Sanahan viittaa kreikkalaisessa mytologiassa käytettävään historian muusaan. Siinä kirjailija tarkkailee tapahtumia nykyhetken näkökulmasta.

Laitan loppuun aika pitkän katkelman romaanista. Olen sen itse suomentanut. Tässä on ensimmäisen pommin heittäneen, ryhmän nuorimman N.Rysakovin monologi. Hän heitti viimeisessä ratkaisevassa pommi-iskussa ensimmäisen pommin, joka kyllä sai aikaan tuhoa, mutta keisaria se ei vahingoittanut. Rysakov otettiin heti kiinni ja keisari nousi vaunuista katsomaan pommin heittäjää. Se oli häneltä kohtalokas virhe, koska pian sen jälkeen hän sai kuoliniskun toiselta terroristilta.

Monologin loppuosa puhututtaa minua. Hän pystyy kertomaan myös kuolinhetkensä. Aivan kuin hän olisi jäänyt henkiin. Niin, mielestäni sen kirjailija haluaakin kertoa oman aikansa lukijoilleen. Lukija tulkitkoon sen omalla tavallaan.  Halusin alun pitäen suomentaa koko monologin, mutta muutaman puheen pikkuruisen puheenpätkän olen jättänyt lopullisesta versiosta pois. On huomattava, että Rysakovin kotipaikka on Vytegrassa, Äänisjärveltä kaakkoon päin, siis Karjalassa.

Rysakovin kohtalo oli yhtä karu kuin muidenkin.  Hän yritti ilmiannollaan välttää kuolemantuomion. Se hänelle luvattiin, mutta avoimuus ei nuorukaista kuitenkaan lopulta auttanut. Hänet hirtettiin muiden mukana.

Käännöksessäni esiintyvä Dobržinski on maineikas kuulustelija, jonka ansioksi Rysakovin ilmianto luetaan. Tästä käännös alkaa ja siihen kirjoitukseni päättyy.

”N.I. Rysakovin ääni:

Miksi minun oli heitettävä ensimmäisenä? Ei siitä ollut sovittu. Tapahtui traaginen väärinkäsitys. Minun kaikkein nuorimpana olisi täytynyt olla kolmas tai neljäs, pitää kaiken varalta ylimääräisenä räjähdettä mukana. Mutta Mihailov pelkäsi, tai ehkä hän huijasi. Niin järjestys meni sekaisin, ja sitten kävi niin kuin kävi. Blondi huiskutti huiviaan, ja sitten heitin. Totta puhuakseni, koska olin nuorin ja kokemattomin, ei Zheljabov olisi minua siihen paikkaan laittanut. Mutta hän oli pidätettynä. Ja ilman Zheljabovia kaikki meni päin mäntyä. Zheljabov piti kaiken otteessaan, hän osasi saada jokaisesta tarvittavan irti.

Ja minutkin hän muovasi mieleisekseen. Ehkä samalla lailla kuin herra Dobržinski kertoi – ensimmäisenä päivänä. Hän kertoi, miten se tehdään. Hän tietää, kun on nähnytkin. Herra Dobržinski on nähtävästi hyvin viisas ja kiltti ihminen, ei vihastu, ei huuda, keskustelee rauhallisella äänellä, tarjoaa väliin papirossia ja - mikä tärkeintä – suhtautuu ihmisiin myötätuntoisesti. Hän esimerkiksi näkee, että olen nuori, kokematon, ja siksi hän selittääkin minulle kaiken juurta jaksain. Minut pannaan penkille, laitetaan pääni päälle jokin valkoinen viitta tai kaapu. Ja sitten kun se on asetettu, lasketaan pääni yli silmukka, kaulan ympärille, ja kiristetään sitä sitten kevyesti, ei kuitenkaan liiaksi, ettei hengitys korise. Hän sanoo, että köysi ei ole liian paksu, hän on sen itse tarkastanut. Sillä jos silmukka paksu, se ei kiristy heti, ja siinä se juju onkin, että kaiken on tapahduttava hetkessä. Se tietysti on hamppua, joka on lihdattu ja häkilöity, ja paksuus mitataan säikeiden määrän mukaan: on olemassa kaksi-, neljä- ja kuusisäikeisiä köysiä. Ja on todettu, että venäläinen hamppuköysi on arvostettua, sitä viedään ulkomaillekin. Kaiken tämän herra Dobržinski kertoi minulle jo ensimmäisenä päivänä, ilman mitään ilkeilyä.

Kerroin hänelle kaiken, mitä tiesin, ensi päivästä alkaen, sillä kuolema on kauhea asia! Kauhea! Sietämättömän kauhea. Sillä en ole ehtinyt vielä lainkaan elää, en hitustakaan. En ole nähnyt vielä mitään hyvää: vain nälkää, köyhyyttä ja tyhjyyttä. Olen yhdeksäntoista. vanhemmat ovat porvareita, isä johtaa sahaa Vytegorskin kihlakunnassa Olonetskin kuvernementissa. Kävin kihlakunnan koulua, sitten Tsherepovetskin reaalikoulua, siellä opettajana oli Vasiljev, karkotettu nihilisti. Lapsena ja poikaiässä näin ympärilläni pelkkää köyhyyttä… Muistan, kuinka kuudennen luokan jälkeen olin lomalla isän kanssa Kobžinskaja Zapanin kylässä. Siellä oli metsätöissä kauheasti miehiä, noin 300. Työ oli äärimmäisen raskasta. Ja silloin voin sanoa tietoisesti alkaneeni tutustua heidän taloudelliseen tilaansa. Tuolloin luin jo Vasiltšikovin kirjoja, olin tutkinut Saksan perustuslakia ja Sherrin kirjaa Maailmanhistorian komedia. Vuonna 1878 pääsin vuori-instituuttiin ja varattomana sain hallinnolta rahallista tukea. Tutustuin Shirjajeviin. Minulla oli läheinen suhde erääseen naiseen, joka tunsi Shirjajevin. Nainen pidätettiin pian sen jälkeen, kun Shirjajev oli pidätetty, ja silloin myös minut raahattiin poliisiasemalle.

No, mitä minä saatoin kertoa, millaisia salaisuuksia paljastaa?  Yksi oli minulle hyvin tuttu: nälkä. Voin todeta, että nälkä raastoi minua kaikessa suhteessa. Olisin kaivannut lihanpalaa, tai ylimääräistä ruplaa, jolla olisin voinut ostaa itselleni kengät. Kaipasin ihmisiä, naista. Janosin kaikkea, olin onneton, kaikkea kylläisyyttä paitsi. Olisin kaivannut naista kuin naista. Edes vanhaa, rumaa. Tarvitsin ystäviä, jotka olisivat voineet ymmärtää minua ja luvata toisen elämän - ilman yksinäisyyttä, ilman köyhyyttä. Sitten tapasin ihmisen, jolla ei ollut mitään oikeuksia. Kohtasin hänet sosialistien parista ja näin, että oikeus on heillä taskussaan: revolverin piipussa. Zheljabov käänsi elämäni. Yhtäkkiä näin, että tuo henkilö on samanlainen kurja, yksinäinen, rikkinäinen ja koditon, kuin minäkin, kuitenkin – mahtia täynnä ja lähes kaikkivoipa!...

…Zheljabov sai minut vakuuttuneeksi siitä, että terrori on sosialistisessa liikkeessä välttämätöntä. Hän sanoi, että jos hallitus tekee omien intressiensä pohjalta muutoksen käskyyn ”Älä tapa”, niin puolueella on kansan hyvyyden tähden tappamiseen mitä suurin moraalinen oikeutus. Loman jälkeen, kun olin käynyt isäni luona ja nähnyt kansan kärsimyksiä, sairauksia, pernaruton, nälän ja muun aiheuttamaa joukkotuhoa ja olin näkemästäni syvästi suruissani, Zheljabov hyödynsi taitavasti minun tuntojani. Minä menin mukaan terroristiryhmään. Se oli minulle sangen vaikeaa. En voinut päästä eroon vaistomaisesta veren kammostani. Pyydän huomiomaan sen, että on suuri ero tappamisen keinoissa. Kuristaa voi nautiskellen uhrin kärsimyksistä, aivan sama on tikarinpistossa, niin kuin nimenomaisesti tämä kyynisyys ilmeni Perovskajan sanoissa ensimmäinen maaliskuuta. Laukaus vaatii jo vähemmän moraalista jännitettä. Pommin heittäminen näkemättä sen vaikutusta voi tapahtua jo melkein ilman sankarillista sydämen tuskaa.  Mutta jos murha ylittää tavallisten rikosten rajat, jos sen tuloksena on todellinen sosialistinen hyvä, kuten työläisten ja talonpoikien parempi elämä, niin moraalista tuskaa ei siitä sen vuoksi tarvitse kokea. Minä en pitänyt tätä pommi-iskua edes murhana, kertaakaan ei piirtynyt mielikuviini verta tai haavoittuneiden kärsimyksiä, attentaatti hahmottui minulle eräänlaisena valoisana tosiseikkana, joka tuo yhteiskunnalle uuden elämän. Siinä määrin huumaannuin tuon miehen vaikutuksesta! Ei! En minä heti alkanut kertoa kaikkea. Tietysti, puhuin paljon ensimmäisenä päivänä, paljastin huoneiston Talažnaja-kadulla, kerroin Perovskajasta ja Zheljabovista, mutta monista seikoista vaikenin, eräissä asioissa johdin tietoisesti harhaan. Esimerkiksi Perovskajasta kerroin, että hän on keskiverinen. Ja hänhän on selkeä vaaleaverikkö. Zheljabovista kerroin, että hänellä on punertava ranskalainen parta, vaikka hänellä on tumma pitkä parta, mistä syystä häntä kutsuttiinkin Partasuuksi, ”papaksi”. Harhautin yrittäen tiedostamatta olla hyödyksi. Mutta ensimmäisenä yönä… Näin oman kuolemani – nelisäikeisen köyden jatkona.., sen mistä herra Dobržinski oli puhunut – niin selvästi, että aloin huohottaa, korista, ajattelin, etten elä aamuun saakka.

Miksi minun on kuoltava vain siksi, että tapahtui vahinko, järjestys meni sekaisin ja jouduin ensimmäiseksi?  Ajattelin: enhän minä ollut syypää hallitsijan kuolemaan. Minun pommistani hän, luojan kiitos, jäi henkiin. Antakaa minun elää edes vähän, edes neljä vuotta, 23-vuotiaaksi asti. Edes kaksi vuotta! Se on niin mitättömän vähän, mutta minulle se on valtavan paljon – kaksi vuotta. Olen tuskin saanut mitään kosketusta elämään. Kaksi vuotta, ja sitten olen vapaaehtoisesti valmis hirttoköyden jatkoksi. Ja kaiken päälle ilmaisen kiitokseni. Suurkiitos kahdesta onnen vuodesta, sillä elämä on onneni. Viisaat hakkaavat päätään: ”Mitä onni on?” Se on niin yksinkertainen juttu. Ja maaliskuun toisesta alkaen rupesin puhumaan kaiken, mitä tiedän.  Herra Dobržinski ravisti minusta kaiken irti, käänsi nurinpäin; olin kuin sotasaalis, jonka vierestä kulki rykmentti. Minusta jäi kuori, sisälmykset kaikkine ajatuksineni, sanoineni, toiveineni ja muistoineni luovutin herra Dobržinskille. Mutta myös se jäljelle jäänyt kuori oli minulle loputtoman rakas, halusin sen säilyttää. Samantekevää – miten. Nyt kun on jäänyt vain kuoret jäljelle, minulle on täysin samantekevää.

Herra Unkovski, asianajajani, viittasi saamaani tippuriin lieventävänä seikkana. Ymmärrän, että se on noloa, mutta suostuin.  Se tuli syksyllä ja ilmeni lievänä, minkä vuoksi se ei minua paljoa huolestuttanut, mutta asianajaja vaati, että minulle tehtäisiin lääkärintarkastus, ja 20. maaliskuuta se tehtiinkin. Tiedän, että näytän kauhealta, kuin vainaja. Kasvoille on ilmestynyt sinertäviä paiseita. Lääkärit eivät tienneet, mistä ne läikät olivat tulleet ja tekivät erilaisia olettamuksia. Minä tiedän mistä: kuoleman pelosta. Kun olin ristikuulustelussa Arkadin kanssa, niin tämä kavahti minua, ja muutama tunti sitä ennen minä olin Perovskajan kanssa, ja tajusin, ettei hän minua tunnistanut. Mutta lääkärit, nuo sieluttomat roistot, päättivät näin: ”mitään hermostollista sairautta ei ole, eikä älyllisissä toiminnoissakaan ole mitään vikaa, mutta mitä tulee krooniseen virtsaputkentulehdukseen, niin sillä sairaudella ei ole mitään huonoa vaikutusta psyykkiseen kuntooni”. Yritin antaa kaikkeni, kun vastasin Dobržinskin kysymyksiin, ja jos kahtena ensimmäisenä päivänä pidin jalona hänen antamaansa lupausta siitä, että minun avoimia tunnustuksiani, joissa mainitsin henkilöiden nimiä ja osoitteita, ei merkittäisi pöytäkirjaan, niin ei niitä oikeastaan merkittykään. Sen sijaan merkittiin minun kummallisimmatkin pohdinnat sosialismista, työläisjärjestöstä, taloudellisesta vallankaappauksesta. Eikä Dobržinski kertaakaan keskeyttänyt, päinvastoin, kuunteli vilpittömän kiinnostuneena herkeämättä – mutta pian tuo tärkeys minun silmissäni lopahti. Ymmärsin, että noiden pöytäkirjojen lisäksi tehdään toisia ja ennemmin tai myöhemmin kaikki saadaan tietää. Ja mikä merkitys sillä nyt oli, mitä minusta puhutaan ja ajatellaan? Eihän nyt ollut kyse vaatimattomuudesta tai häpeämättömyydestä, vaan elämästä ja kuolemasta.

Ja kun minut kutsuttiin kuulusteluun 11. maaliskuuta ja osoitettiin Sofia Perovskajaa, sanoin välittömästi, että hän on juuri sama blondi, joka johti meitä sunnuntaina maaliskuun ensimmäisenä ja piirsi kuoreen suunnitelman. Hän toi räjähteet nyytissä. Perovskaja siristeli pienillä sinisillä silmillään niin vihaisena, että hämmästyin: miksi en ollut hämmentynyt, miksei ääneni vapissut? Siksi koska kaikki oli minusta jo varissut. Ja se ulkoinen, mitä oli jäänyt jäljelle, ei kyennyt vapisemaan tai häkeltymään.

Sitten tunnustin Arkadi Tyrkovin, Jelizaveta Olovennikovin, Kibaltšitšin, sitten kuvan pohjalta  Vera Fignerin… Tiedättekö muuten, mitä tarkoittaa yökuulustelu? Kun ei anneta nukkua ja kun hieman uinahdat tuolilla, kaadut kyljellesi, sinua tönäistään raa’asti: ”Älä nuku! Vastaa kysymyksiin!” He lupasivat pelastaa elämäni. Loppuun sakka uskoin lupaukseen, ja kun oikeudessa kuulin ” kuolemanrangaistus hirttämällä” silti jatkoin uskomista.. Minusta tuntui, että se julistetaan muille ja minusta mainitaan myöhemmin erikseen. Ei mainittu mitään.  Sen sijaan kaikki minusta puristettiin viimeiseen pisaraan. Jopa viisi minuuttia ennen teloitusta Dobržinski  yritti jotain minusta lypsää irti. Ja minä uskoin. Ja kun huppu puettiin ja köysi pudotettiin kaulaani, minä yhä vielä uskoin, että nyt julistetaan armahdus: pyöveli vai altani jakkaran, ja minä pidin siitä jaloillani kiinni, koska uskon viimeiseen sekuntiin…

Kun ensimmäisenä maaliskuuta sotilaat hyökkäsivät kimppuuni ja väkijoukko ahtautui ympärilleni, joku huusi: ”Antakaa hänet meille, me revimme hänet!” ja sitten yhtäkkiä kaikui uusi räjähdys, kauhea paniikki, kaikki kaatuilivat. Mutta minä sanon heille: ”Älkää pelätkö kuolemaa, joskus se tulee kuitenkin”. Eikä ollut tuona sekuntina maan päällä ihmistä, joka olisi minua vähemmän kuolemaa pelännyt. Oi te, ihmiset hyvät, kalliit, jotka elätte sadan vuoden kuluttua, ettekö te tunne, kuinka ulvoo sieluni, joka tuhosi itsensä ikiajoiksi?”

Perovskaja-elokuvan kuva hirttotuomiosta

LÄHTEITÄ:

Длуголенский, Я. Н.                Век Достоевского. 2007.

Иконников-Галицкий, Анджей. Самоубийство империи. Терроризм и бюрократия 1866 – 1916.   Лимбус пресс, 2012.

Левандовский, Андрей         Прощание с Россией. Изд. Ивана Лимбаха, 2011.

Трифонов, Юрий.                     Нетерпение. Советский писатель, 1988.

Экштут, Семен.                         Юрий Трифонов. Молодая Гвардия, 2014.

SERGEI KIROV I: Mies, myytti, museo, murha

Juttu sai alkunsa syyskuisesta kotimuseokäynnistä Pietarissa. Siihen sen piti rajoittuakin, mutta kun aloin lähemmin tutustua miehen elämään ja myös hänen murhansa ympärillä käytyihin spekulointeihin, en selvinnytkään niin helpolla.  Pikkuhiljaa aihe on laajennut ja mielenkiintoinen elämäntarina pikkukaupungin orpopojasta valtakunnan johtoon on kehkeytymässä. Pitemmän kaavan kautta edetään ja tälle kirjoitukselleni on piakkoin tulossa myös jatko-osa, kun vain viitsin sen viimeistellä. Todetaan vielä se, että varsinkin murhan taustoja tutkiessani olen käyttänyt hyvin paljon erityyppisiä ja eritasoisia lähteitä, joiden luetteloa en ole kuitenkaan juttuuni liittänyt. Kun jälkimmäisessä osassa viittaan yksityiskohtiin, olen silloin tarkempi. Arvokasta perustietoa löytyy mm. museon sivuilta: www.kirovmuseum.ru.

I.                    TAUSTAA

Sergei Kirov (1886 – 1934) oli Stalinin lähipiiriin kuuluneita Neuvostoliiton johtohahmoja. Hän oli kansan suosima poliitikko, Leningradin ykkösmies, jonka suosio päättyi tylysti murhaajan niskalaukaukseen työpaikalla puolueen päämajassa Smolnassa. Sitä ennen hän oli toiminut kahdeksan vuotta - vuodesta 1926 alkaen - virallisesti ilmaisten Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä.  

Kirovin kuolema joulukuun ensimmäisenä oli aikanaan shokki ja mediatapahtuma, täysin verrattavissa John F. Kennedyn murhaan ja sen jälkipuintiin. Murhan taustojen ja motiivien puinti jatkuu edelleen. Monet kysymykset ovat jääneet ratkaisematta. Eikä murhasta kai selvää koskaan tulekaan, koska kaikki mahdollinen (ja mahdotonkin) on tehty jälkien peittämiseksi.

Syyllinen Leonid Nikolajev pidätettiin tapahtumapaikalta. Hän oli yrittänyt itsemurhaa mutta epäonnistunut. Valtakoneiston piti ”löytää” mahdollisimman nopeasti murhalle motiivi. Nähtävästi henkisesti häiriintyneen murhaajan henkilökohtaiset motiivit eivät siihen kelvanneet.  Nikolajev ”paljastui” puolueen virallisen linjan vastaisen trotskilais-zinovjevilaisen salaliiton toteuttajaksi. Tämä puolestaan laukaisi maassa laajan pidätysaallon. Seurasi kuolemanrangaistuksia ja pitkiä vankeustuomioita.  Maa joutui sittemmin lähes vainoharhaiseen tilaan.

Samaan aikaan Kirovin kansan suosiota haluttiin härskisti hyödyntää vallitsevan tavan mukaan. Kiroville nimettyjä kaupunkeja, katuja, tuotantolaitoksia ja muita paikkoja syntyi kuin sieniä sateella. Niiden kautta mies tuli kaikille tutuksi. Myytti oli puettu valkoisiin vaatteisiin.

Sergei Mironovitš Kirov syntyi pienessä muutaman tuhannen asukkaan Uržumin kaupungissa, joka sijaitsee pari sataa kilometriä Kazanista pohjoiseen. Pojan oikea sukunimi oli Kostrikov. Poika joutui jo lapsena orvoksi. Ensin isä jätti perheen ja sitten äiti kuoli. Pojan kaksi sisarta otti mummo huostaansa, Sergei lähetettiin orpokotiin.  Tästä huolimatta poika menestyi koulussa erinomaisesti ja hän sai hankittua itselleen Kazanissa kartografin ammatin. Tämän jälkeen vallankumouksen aate vei kuitenkin nuoren miehen mennessään.

Kirovin nimen Sergei Kostrikov otti käyttöön vuonna 1912 seuraten bolševikkivallankumouksellisten perinnettä. Tosiasiassa Sergei oli vielä tuolloin maltillinen sosialisti, vaikka olikin jo joutunut aatteensa vuoksi vankeuteen. Vuonna 1917 hänen on todettu kallistuneen vielä menševikkien puolelle. Varsinaisesti bolševikkeihin hän liittyi vuonna 1919, vaikka puolueen virallisessa historiikissa väitetäänkin liittymisvuodeksi vuotta 1904. Tuolloin hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen, joka piti sisällään useita suuntauksia.

Kirov-nimen taustalla on persialainen Kir-keisarisuku. Tosin on tullut vastaan myös viittauksia, joiden mukaan taustalla olisi muinaiskreikan sana kiros ’arvovalta’.

II.                  KUN KOHTASIN KIROVIN

Oli vuoden 1979 syksy. Olin kieliharjoittelussa Leningradissa ja asustelin Mytninskaja naberežnajan opiskelija-asuntolassa, joka itse asiassa sijaitsi melko lähellä yllä mainitsemaani Kirovin kotimuseota. Tuolloin ei minulla kuitenkaan ollut sinne minkäänlaista kiinnostusta poiketa. En tiennyt hänestä paljoakaan eikä hänen elämällään ja persoonallaan ollut tilaa minun senhetkisessä tajunnassani. Eräänä iltana Kirov kuitenkin nousi asuntolassa puheenaiheeksi. Minulla oli edessä treffit. Olin lähdössä oopperaan paikallisen opiskelijatytön kanssa. Valmistauduin asuntolassa iltaan. Olin menossa kaupungin ykköspaikkaan, Kirovin ooppera- ja balettiteatteriin, siihen samaan, joka nyttemmin on saanut takaisin vanhan nimensä Mariinskin (Mariinsky Theater). Kysäisin sivumennen eräältä venäläiseltä huonetoveriltani (asuin kuuden hengen huoneessa), kuka oli Kirov ja miksi teatteri on saanut hänen nimensä. Ehkä jotakin tiesin, mutta joskus yhteinen puheenaihe on tärkeämpää kuin oman tietämyksen osoittaminen.  Pojan vastaus äänenvärinöineen on jäänyt mieleeni.

Huonetoverini kertoi aivan kuin hiljentyen. Sydän tuntui olevan rakkautta täynnä. Muuten niin reipas ja kaikin puolin menevä nuori mies oli siirtynyt pyhitettyyn tilaan. Yleensä hieman kimakka ääni soi nyt matalampana ja rauhallisempana. Sisällöstä en enää paljoa muista, mutta ymmärsin, että Kirov oli ollut koko kansan rakastama johtaja, joka joutui katalan verityön uhriksi. Murhaaja iski ja tuon poikkeuksellisen sivistyneen kaupungin ykkösmiehen elämä sammui kesken kukoistuksensa. Juttelimme hieman siitä, kuinka monet erilaiset paikat kantoivat tuolloin Kirovin nimeä. Huonetoverini mukaan se heijasti kansan tuntoja. Ja oopperatalolle sopi Kirovin nimi erityisen hienosti, koska mies oli kulttuurin ja erityisesti oopperan ystävä.

Ilta tuli ja meni. Seuralaiseni oli saanut liput hommattua lähisukulaisensa kautta, joka työskenteli teatterissa. Istuimme erinomaisella paikalla, entisessä tsaarin aitiossa. Ooppera taisi olla La Traviata, joka jäi mieleeni senkin vuoksi, koska seuralaiseni kauhisteli ehkä sijaisen sijaiseksi paikalle kiidätetyn miespääosan esittäjän laulusuoritusta. Minulle toki kaikki oli vain koreaa ja hienoa, olin kuin suuressa juhlassa enkä löytänyt kenenkään suorituksista arvosteltavaa. Tuolloin minulle nimenomaan Kirovin teatteri oli se hienoin ja perinteisin.

Sen koommin emme huonetoverini kanssa Kirovista keskustelleet. Eikä mitään romanssiakaan teatterimatkan myötä kehittynyt. Sen verran miehen kohtalo jäi painamaan, että mielessä vilahti ajatus käydä tutustumassa miehen kotimuseoon. Aikaa oli kuitenkin niukalti ja nuorella miehellä ajatukset hypähtivät nopeasti aivan muihin asioihin.

Nyt kun tuota asuntolassa käymääni keskustelua ajattelee, niin tulee mieleen kämppäkaverini henkinen yhteys 30-luvun puoliväliin. Kirovin murha oli tapahtunut neljännesvuosisata ennen, mutta poliittisesti aktiivisen asuntokaverini mielentilan kautta olin päässyt yllättäen maistelemaan noita vanhoja tuntoja. Kun Kirov murhattiin, koko yhteiskunta valjastettiin luomaan mielikuvaa rakastetusta johtajasta, joka oli joutunut katalan salaliiton uhriksi. Elokuvateattereihin ilmestyi Kirovin elämää ylistäviä filmejä, julkaistiin hänen elämäänsä perehtyviä kirjoja (mm. vuonna 1936 Antonina Golubevan nuorisoromaani Мальчик из Уржума ”Poika Uržumista”). Samaan aikaan etsittiin syyllisiä ja kansanvihollisia. Miehestä luotavalle myytille löytyi yhteiskunnassa vankka kasvupohja ja se eli vielä 80-luvun kynnyksellä vahvana tuon poliittisesti aktiivisen opiskelijapojan mielessä.

Katselin juuri 30-luvun lopulla valmistunutta kaksiosaista elokuvaa ”Suuri kansalainen” (Великий гражданин). Se on poliittisesti propagandistinen elokuva kuvitteellisesta puoluejohtajasta Petr Shahovista, joka taistelee urheasti trotskilais-zinovjevilaista porvarillista klikkiä ja sen johtajaa Kartašovia vastaan. Shahovin hahmo on ulkoista olemusta myöten Sergei Kirov. Sitä ei ole edes pyritty peittämään, vaikka henkilön nimi onkin toinen. Toki elokuva on nykykatsojan edessä jo vanhentunut, mutta se on nykynäkökulmastakin katsoen hyvin taitavasti tehty. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia ja kuvauksellisestikin se on tuon ajan tekniset mahdollisuudet ja myös muut olosuhteet huomioon ottaen korkeatasoinen. Näyttelijätyö on antaumuksellista ja elokuvasta näkyy selvästi, kuinka jokaisen roolin taustalla oleva henkilö on mukana elokuvassa koko sydämellään. Luin Wikipediasta, että elokuvan positiivisten hahmojen esittäjiksi oli tunkua, mutta kukaan ei olisi halunnut esittää ”vastavallankumouksellisia” henkilöhahmoja. Se koettiin lähes rangaistukseksi.

"Suuri kansalainen". Elokuvan juliste.

Myöhemmin 60-luvulla alkoi ilmestyä toisenlaista näkemystä 30-luvun tapahtumiin. Esimerkiksi Anatoli Rybakov kirjoitti romaanitrilogian Arbatin lapset, joka luo kuvaa Iosif Stalinin ja Sergei Kirovin suhteesta. Se avaa karulla tavalla Kremlin kulisseja ja Neuvostoliiton johtajien toiminnan moraalia. Kaikesta huolimatta myös Rybakovin näkemyksessä Kirovista elää tuo vanha myytti. Muut olivat pahoja, Kirov oli puolueen ”kullannuppu”, vilpitön rehti toimija. Teosten pohjalta on tehty Suomenkin televisiossa 2000-luvun alkuvuosina näytetty TV-sarja, jonka näkemys tosin poikkeaa itse romaanin näkemyksestä, ei tosin Kirovin hahmon osalta.

Stalinin kuoltua Nikita Hruštšovin aloitteesta myös tulkinta murhan syyllisestä muuttui. Nyt tutkintalautakunta päätti, että kaiken takana oli Stalin. Hän halusi päästä eroon kilpailijastaan ja antoi sen maan salaisen poliisin NKVD:n tehtäväksi.  Yllä mainitussa Rybakovin romaanissa painopiste on Stalinissa. Hän hautoo murhaa mielessään. TV-sarjassa Stalinin hahmo on jo epävarmempi. Hän tuntuu olevan salaisen poliisin päällikön Genrih Jagodan ohjailtavissa.

Yhtä kaikki myös Hruštšovin ratkaisussa häiritsevänä tekijänä on poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Eri kertomuksista ja tulkinnoista on valittu tähän versioon sopivimmat selitykset. Muut on jätetty huomiotta. Ei vieläkään haluttu selvittää, mitä todella tapahtui.

III.                MUSEO

Sergei Kirovin museo avattiin vuonna 1939 aluksi puolalaissyntyisen Venäjän keisarillisen Mariinski-teatterin ballerinan Matilda Feliksovna Kšesinskajan (puolaksi Matylda Krzesińska, 1872 - 1971) taloon. Kyse on ns. Kšesinskajan talosta, josta voi lukea täältä: https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%A1esinskajan_talo. Kšesinskaja oli tulevan tsaarin, silloisen kruununprinssin Nikolain rakastajatar, joka lahjoitti tälle talon. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 talo jäi bolševikkien haltuun eikä maasta paennut entinen omistaja onnistunut sitä myöhemmin lunastamaan itselleen.

Museoon sijoitettu Kirovin työhuone Smolnasta

Vuodesta 1955 lähtien (museon omien kotisivujen mukaan) museo on sijainnut Sergei Kirovin entisessä asuinpaikassa, jonne museon esineistö oli siirretty. Tarkka osoite on Kamenno-ostrovski prospekt 26/28 (Каменноостровский проспект 26/28). Nykyisin museo sijaitsee kahdessa kerroksessa. Kirovin entisen asunnon lisäksi on kolmen naapuriasunnon tiloja otettu käyttöön. 

Myöhemmin museon tiloissa on avattu Kirovin Smolnassa sijainneen työhuoneen tarkka jäljitelmä. Se itse asiassa siirrettiin sinne Smolnasta, jossa oli vuonna 1946 avattu museon sivupiste.

Museo sijaitsee oikeastaan Gorkovskajan ja Petrogradskajan metroasemien puolivälissä. Minä nousin ylös Gorkovskajalla ja kävelin Kamenno-ostrovskiprospektia eteenpäin noin 700 metriä kunnes vastaani tuli Kirovin museon kyltti. Kyseessä on varsin vilkkaasti liikennöity katu. Kadun varrella on varsin komeita uusklassista tyyliä jäljitteleviä rakennuksia, joiden julkisivussa voi ihastella erilaisia koristeita, mm. upeita eläinkuvia. Tietysti jotkut kaipaavat perusremonttia.

Benois-talo

Kyseessä on massiivisen iso ja komea tummanharmaa rakennus. Sitä kutsutaan ”kolmen Benois’n taloksi”, tai lyhyemmin se on ”Benois-talo”. Nimensä se on saanut rakennuksen suunnittelusta vastanneiden arkkitehtien mukaan. Työryhmään kuului kolme tunnettuun Benois-sukuun kuuluvaa arkkitehtia: Leon, Jules-Louis-Auguste  ja Albert. Se valmistui vuonna 1914 ja oli valmistuessaan varsin ylellinen rakennus. Se edusti aikansa viimeisintä teknologiaa: hisseistä keskuslämmitykseen. Rakennukseen oli asennettu vesijohdot, puhelinlinjat, oma sähkönvaraaja, hevostalli, autotalleja, pannuhuone, pesula, ja jopa lumensulatin.

Vallankumouksen jälkeen rakennus kuului puolueen haltuun ja siihen muutti merkittäviä puolueen johtoa ja muita nimihenkilöitä. Rakennuksessa on asunut merkittäviä tutkijoita, taiteilijoita, arkkitehtejä, kirjailijoita ja muita kulttuurihenkilöitä, jonkin aikaa jopa Dmitri Shostakovitš. Neuvostoliittolaisista kommunisteista voi mainita Kirovin lisäksi hänen edeltäjänsä Grigori Zinovjevin sekä Nikolai Shvernikin, suomalaisista kommunisteista rakennuksen asukkaina ovat olleet jonkin aikaa ainakin Otto Wille Kuusinen, Kustaa Rovio ja Eino Rahja.

Sergei Kirov muutti taloon vuonna 1926 tultuaan valituksi kaupungin johtoon ja asui kuolemaansa asti. 

Rakennuksella on Suomeen myös läheisempi, surullisen kuuluisa sidos. Talon viidennessä kerroksessa huoneistossa nro 116 sijaitsi ns. Kuusisen klubi. Huoneiston numeron pohjalta voi päätellä, että se sijaitsi eri portaikossa kuin Kirovin asunto. Huoneisto oli nimetty Otto Wille Kuusisen kunniaksi ja sitä käytettiin suomalaisten kommunistien kokouspaikkana. Rakennuksessa asui ainakin wikipedian mukaan lukuisia suomalaiskommunisteja. Huoneistoon liittyy traaginen joukkomurha, joka tapahtui elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1920. Siellä poliittista kokousta pitäneet suomalaiset joutuivat yllättäen salamurhaajien hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen ja tunnetuin uhri oli Jukka Rahja, joka ammuttiin hänen ollessaan esitelmänsä jälkeen porraskäytävässä tupakalla. Muut yrittivät soittaa apua tai hakeutua turvaan. Ammunta loppui, kun hyökkääjiltä loppuivat panokset. Kuolonuhreja ehti tulla kahdeksan, kymmenkunta haavoittui.

Kuusisen klubille kokoontuneet kommunistit olivat paenneet sisällissodan jälkeen Venäjälle ja viettivät siellä ylellistä elämää, koska olivat tuoneet mukanaan Suomen pankista keploteltua ulkomaanvaluuttaa. Hyökkäyksen takana oli suomalaisia köyhyydessä eläneitä rivikommunisteja, jotka muodostivat ns. oppositioryhmän.

Uhrit haudattiin Pietarin Mars-kentille ja muistolaattaan heidät kirjattiin valkosuomalaisten murhaamiksi, vaikka murhien takana oli vääryyttä kokeneiden suomalaiskommunistien ryhmä. Eli tosiasiassa kyseessä oli entisten punakaartilaisten keskinäinen välienselvittely. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuusisen_klubin_murhat)

Käydessäni museossa en tiennyt tuosta joukkomurhasta mitään. Jos olisin tiennyt, olisin varmasti etsinyt rakennuksen seiniltä mahdollista muistokylttiä.

…..

Sisäänkäynti museoon

Menin ovesta sisään. Alakerrassa sijaitsi jokin kaupungin asuntotoimisto. Nousin hissillä viidenteen kerrokseen, jossa sijaitsi museon sisäänpääsy. Varsinainen Kirovin asunto sijaitsi kerrosta alempana huoneistossa nro 20, jonne laskeuduin maksettuani pääsymaksun ja jätettyäni päällystakkini narikkaan. Yllä mainittu Smolnan työhuone on rekonstruoitu asunnon viereiseen huoneistoon, johon kuitenkin on pääsy samasta sisäänkäynnistä.

Kirovilla oli viiden huoneen asunto, jossa hän asui vaimonsa (Maria Markus 1885 - 1945) ja palvelijansa kanssa. Museo on kuitenkin laajempi. Kerrosta ylempänä esitellään Kirovin ajan lasten elämää. Huomaa, että museon tärkeänä kohderyhmänä ovat koululaiset.

Asunnossa kiinnitin huomiota kahteen seikkaan. Kirov oli innokas metsästyksen harrastaja, asunnosta löytyy täytettyjä eläimiä sekä lattialta ketunnahka ja jääkarhuntalja. Makuuhuoneeseen sijoitettu ketunnahka lienee itse saalistettu, mutta työhuonetta komistava jääkarhuntalja oli Tšeljuskin-nimisellä jäänsärkijällä (engl. SS Chelyuskin, ven. Челю́скин ) matkustaneen tutkimusretkikunnan lahjoitus vuodelta 1934. Työpöydän alla oli ruskean karhun talja. Sen alkuperä jäi tuntemattomaksi.

Toisenlainen näkymä samaan huoneeseen. Työpöydällä näkyy mm. neuvostovalmisteinen kello.

Tässä lähikuva vuonna 1929 valmistetusta kellosta 24 tunnin näytöllä. Todellinen harvinaisuus.

Ketunnahka makuuhuoneessa. Pöydällä oleva punainen munanmuotoinen erikoisuus on radio 

Toinen merkille pantava seikka on hyvin laaja kirjasto. Kirjoja tutkiessa voi päätellä paitsi puoluejohtajan monipuolisesta lukuharrastuksesta myös hänen laajasta perehtymisestä työhönsä. Kirjasto koostuu 20 000 niteestä. Politiikkaan liittyviä teoksia on runsaasti. On kaunokirjallisuutta ja jopa runoutta. Huomasin näkyvällä paikalla Dostojevskin kootut teokset. Kirovin elämään tutustuneena tiedän mm. Leo Tolstoin olleen Kiroville läheinen kirjailija.

Myös tieteellistä kirjallisuutta on monipuolisesti. Oma lukunsa ovat myös runsaat hakuteokset ja ensyklopediat. Kirov vietti paljon aikaansa lukemisen parissa. Myös tavalliselta kansalta kiellettyjä kirjoja ja muita julkaisuja kirjastosta löytyy. Niihin Kirovilla oli politbyroon jäsenenä oikeus tutustua. Siellä on mm. emigranttien muistelmateoksia.

Asunnossa on kirjasto, työhuone, ruokailuhuone, makuuhuone ja lepohuone. On kaksi eteistä, keittiö, kotiapulaisen huone, kylpyhuone ja WC. Kirovin luona vieraili ja myös yöpyi monia maan poliittisia johtajia Stalinista lähtien. Mm. Ordžokinidze oli Kirovin läheinen ystävä, ja hänen kuvansa on työhuoneessa työpöydällä. Luonnollisesti seinällä on Leninin ja Stalinin kuvat. Lisäksi sinne on sijoitettu Kirovin saamia lahjoja.

On kerrottava myös, minkä minä suomalaisena heti huomasin. Löysin kaksi suomeen liittyvää asiaa. Kotimuseoesineistön joukossa lasikaapissa on Kirovin suomalaista tekoa olevat hiihto- ja luistelukengät eli ”pieksut” (venäjäksi пексы).  Lisäksi museon muusta osastosta löytyy pienoisveistos nuoresta Kirovista jakamassa lentolehtisiä (Киров с листовками ’Kirov ja lentolehtiset’). Se liittyy Suomeen tekijänsä kautta. Patsaan on luonut suomalaissyntyinen kuvanveistäjä Viktor Ellonen (1891 – 1980). Hän on luonut uransa Neuvostoliitossa ja hänen töitään on esillä Venäjän suurissa taidemuseoissa. En ollut aikaisemmin hänestä kuullutkaan.

 

Kirovin suomalaisvalmisteiset "pieksut"

Viktor Ellosen veistos nuoresta Kirovista

Anders Mård muistuttaa matkaoppaassaan (Mondo  matkaopas Pietari, Keuruu 2014) kävijöitä , ettei saa ohittaa Kirovin ainutlaatuista höyhenistä tehtyä muotokuvaa. Minä ohitin. Se jäi huomaamatta eivätkä matkaoppaan sanatkaan olleet jääneet muistiini. Saattoihan se toki olla väliaikaisesti poissa. Netistä sen kuitenkin löysin.

Minulta huomaamatta jäänyt Kirovin muotokuva

Kotimuseo on oiva mahdollisuus vilkaista 20- ja 30-luvun puolue-eliitin – eli parempiosaisten - yksityiselämään. Lisäksi myös keittiö ja saniteettitilat täydentävät tuota kuvaa. Ja onhan siellä myös ns. ”lepohuone”, jonka kautta välittyy lisätietoa Kirovin harrastuksista. Se toimi myös vierashuoneena, jossa arvovieraatkin nukkuivat.

Ainakin yksi asia minua ja Sergei Mironovitšia yhdistää. Hänkin oli innokas klassisen musiikin ystävä. Hänen levykokoelmansa koostui yli sadasta levystä ja oli aikakauden huomioon ottaen hyvin laaja. Kirovin suosikkeja olivat mm. Tšaikovskin 5. ja 6. sinfonia, Beethovenin yhdeksäs sekä maailman oopperaklassikot, kuten Carmen ja Jevgeni Onegin. Myös Musorgski kuului suosikkeihin.

Levysoitin oli aikansa viimeistä huutoa. Se ja radio sijaitsivat ruokailuhuoneessa. Siellä oli myös kaksi akvaariota, joista isommassa uiskenteli Kirovin elinaikana peilikarppeja, pienempään oli sijoitettu kultakaloja.

…

Kirovin museo ei luo pelkästään katsetta puoluejohtajan kotiin ja elämänympyröitä. Siellä on myös muuta esineistöä ja aktiviteetteja, joiden kautta voi tutustua kansan ja erityisesti lasten elämään 20- ja 30-lukujen Leningradissa. Siellä löytyy erilaisia pelejä, joiden kautta lapset voivat eläytyä Kirovin ajan kouluun ja ylipäänsä taloudellisesti niukkaan elämäntapaan.

On kaksi erillistä nurkkausta, joissa näytetään koulupojan ja -tytön kotitarpeistoa. Voi saada kuvan heidän koulunkäynnistään ja harrastuksistaan. On mielenkiintoisia valokuvia noiden aikojen katulapsista ja lapsirikollisista. Näytetään heistä kuvia poliisin huostassa ja toisaalta internaateissa ja kuvateksteissä viitataan heidän rikoksiin. On kuvia myös sokeiden lasten sisäoppilaitoksesta, jossa tehdään käsitöitä ja opitaan lukemaan.

Kerrotaan partioliikkeestä, josta sitten kehittyi neuvostoliittolainen versionsa pioneerijärjestö. Itse asiassa hieman yllätyin, kun keskipisteenä on kansainvälinen partiojärjestö, mutta ehkä se on jonkinlainen taktinen veto kuvaamaan nykylapsille tuon ajan pioneerien toimintaa.

Ylipäänsä museota on aktiivisesti pyritty suuntaamaan myös pikkulapsia kiinnostavaksi. Nähtäväksi on haluttu saada sinne koululaisryhmiä – ja nimenomaan alakoululaisia - tutustumaan neuvostoajan varhaisvuosien elämää. Tästä on selkeänä esimerkkinä myös palvelijan huoneen seinälle sijoitettu museon johtajan kehittämä ”ruokakorttipeli”. Pelin tarkoituksena on avata lapsille heitä kiinnostavalla tavalla sitä puutetta, jossa tavallinen kansa joutui elämään. Tähän tuo kontrastia läheinen asunnon keittiötila, jonka esitteessä kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten yltäkylläisesti puoluejohtaja Kirov söi.

Kirov oli kalaruoan ystävä. Keittoja hän ei suostunut nauttimaan, ne olivat hänestä ”vatsan huijaamista”. Poikkeuksen teki tuhti kalasoppa. Suosikkeja oli sisävesikala lahna, säyne ja ruutana. Peruna ja tattari ja maltillisesti suolattu kurkku kuuluivat asiaan. Siperialaiset pelmenit ja haudutettu liha olivat myös mieleen. Asunnossa kävi keittäjä varta vasten ruokaa valmistamassa. Tosin vaimo valmisti kaalipiirakoita, jotka saivat puolisolla veden herahtamaan kielelle. Vaimo ei kylläkään varsinaisesti muuten ollut mikään kulinaristi. Vahva tee kuului asiaan ja sen kanssa mustaherukka- ja mansikkahillo.

Kirov työskenteli päivittäin Smolnassa. Tämän museon yhteyteen on viereisestä asunnosta tehty sisustettu työhuoneen täyskopio, joka käsittää myös alkuperäiset huonekalut ja tarpeiston. Kiinnitin huomioni paitsi Stalinia kuvaavaan maalaukseen myös runsaaseen puhelimien määrään, Myös varsinaisessa asunnossa taisi olla neljä puhelinta.

Smolnassa ja työmatkoilla Kirovin ruoan tarpeesta huolehtivat parhaat kokit. Yksi heistä oli työskennellyt tsaarin perheelle, toinen oli olut Kreikan kuningasperheen palveluksessa. Tämä uhkasi museon esitteen mukaan erota ja piti sitä itse asiassa pilkantekona, kun puoluejohtaja pyysi valmistamaan yksinkertaista kotiruokaa. Tälläkin toteamuksella vahvistetaan Kirovista luotua mielikuvaa vaatimattomana kansanmiehenä.

Keittiö (konstruoitu myöhemmin, ei siis ole alkuperäinen)

Jääkaappi (amerikkalainen)

Tämä on jääkaapin edeltäjä,  kylmäkaappi, joka pitää jäiden avulla ruoan kylmänä.

…

Kerron hieman peleistä. Ruokakorttipeli on nimeltään ”Ota mitä annetaan”.  Kyselin pelistä perässäni kulkevalta kovin hiljaiselta vartijamummolta. Hän kertoi, että sen on tosiaan museon johtaja kehittänyt museossa vierailevia lapsia ja koululaisia varten. Sitten hän lisäsi, että eivät lapset ole siihen oikein syttyneet. He ovat tottuneet nykypäivän yltäkylläisyyteen siinä määrin, että ei 20- ja 30-lukujen elintarvikepula ruokakortteineen tunnu avautuvan heidän maailmaansa.

Pelissä tarvitaan noppaa. Siinä eletään vuotta 1931. Tarkoituksena on kuvata vuosien 1929 – 1931 aikaa, jolloin Leningradissa ja koko maassa oli hyvin ankara elintarvikepula. Kansa oli jaettu kolmeen ryhmään: työläiset, palkansaajat ja lapset. Nähtävästi aidot työväenluokan edustajat olivat etuoikeutettuja.

Pelaaja saa oman viiteryhmänsä satunnaisesti. Saamansa vastakirjan (заборная книга) mukaan hän lähtee sitten hankkimaan päivän ruoka-annostaan. Vastakirja on vihkonen, jolla ruoka lunastettiin. Lisäksi peliin hahmoihin kuuluu myös korkean ammattitaidon omaava asiantuntija, jolla myönnettiin erityisruokavalio. Ja on vielä myös ”kansalaisoikeuksia vailla oleva henkilö”, jolla ei ole lainkaan vastakirjaa. Todellisuus tuodaan karulla tavalla lasten eteen.

Pelaaja saa oman viiteryhmänsä ja sen myötä pelissä eletään. Siinä on kolme kierrosta. En alkanut tutkia tarkemmin pelin sääntöjä enkä näin ollen valitettavasti tiedä, miten pelissä edetään. Tarkoitus lienee kuitenkin selvä.

Kotiapulaisen huoneen seinälle sijoitetun pelin yläpuolta koristaa suurikokoinen kirkkaanpunainen Lenin-sitaatti: ”Iskurityöläisen etuna on etuasema kulutuksessa.” Pientä ironiaa siinä on, liekö tahatonta vai tahallista?

"Ruokakorttipeli", ylhäällä vilahtaa Lenin-sitaatti.

Virtuaalimatka 30-luvun alun kouluun

Sitten museossa on vielä tietokonepeli, johon tutustumiseni jäi hyvin pintapuoliseksi. Pelin kautta lapset pääsevät tutustumaan kiinnostavalla tavalla Kirovin ajan kouluun ja opetukseen. Lapset voivat havainnollisesti nähdä sen totalitarismin, joka järjestelmään liittyi. Vieressä oli myös sivuja, joissa oli lista tuon ajan vallankumouksellisista nimistä, joita kehotettiin tuolloin lapsille antamaan. Tuon esimerkkeinä vain kaksi ensikirjaimista muodostettua nimeä: Vil (Vladimir Iljitš Lenin) ja Vinun (Владимир Ильич не умрёт никогда  ”Vladimir Iljitš ei kuole koskaan”). Tässä yhteydessä voisi mainita myös Kirovin murhaajan Leonid Nikolajevin ja hänen vaimonsa Milda Draulen toisen pojan nimi Marks.

,,,

On monia Kirovin elämään liittyviä seikkoja, joista museossa ei kävijöille kerrota. Kirovin murhaa käsitellään suhteellisen niukasti, vaikka sen kautta hänet maailmalla tunnetaan. On esillä Kirovin viimeisenä päivänä yllä ollut puku. Siitä voi erottaa verijäljet. Ja lakin reunuksessa on pienen pieni luodinreikä. Sitä kautta luoti upposi huoneiston entisen asukkaan takaraivoon tuhoaan tehden. Paljon muuta ei sitten olekaan. Seuranani kulkenut vartijamummo kehottamalla kehotti minua tutustumaan asuun ja luodinreikään, kun näytti, että se voi jäädä minulta huomaamatta. Vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan murhan yksityiskohdista. Tuntui, että nainen aivan kuin kunnioituksesta olisi madaltanut ääntään siitä puhuessaan.

Tässä käytöksessä huomasin saman, minkä olen yleensä venäläisissä kotimuseoissa käydessäni havainnut. Työntekijät ovat koko sydämestään sisäistyneet huoneiston entisen asukkaan maailmaan. Se on sitä venäläistä sielukkuutta.

Toinen hyvin vähälle huomiolla museossa jäänyt seikka on Kirovin yksityiselämä. Museo keskittyy paljolti luomaan myyttiä. Kirovin perhe-elämän kuvaus ei siihen kehykseen sovi.

Mainitsin jo yllä Kirovin vaimon Maria Markusin (Мария Львовна Маркус), joka oli tunnetun juutalaissyntyisen, vuonna 1919 kaatuneen vallankumoustaistelijan J.Markusin sisar. Hänestä löytyy toisessa yhteydessä kuva. Maria-vaimosta on pieni kuva lepohuoneen peräseinällä. Yritin kysellä vartijamummolta heidän perhe-elämästään, mutten saanut paljoakaan irti. Nainen vetosi vain puolisoiden vallankumoukselliseen taustaan ja totesi, ettei heillä ollut aikaa lapsille.

Toisaalta kuitenkin museossa lapsiin on kiinnitetty paljon huomiota.

Kirov tutustui Maria Markusiin jo 1910-luvun alussa. Kuitenkin he avioituivat vasta 20-luvulla ja kyseessä oli Kirovin toinen avioliitto, joka jäi lapsettomaksi. Museossa ei kuitenkaan mainita sanaakaan, että Kirovilla oli Vladikavkazissa asuessaan myös toinen nainen, josta hänelle jäi vuonna 1921 syntynyt tytär Jevgenija. Lapsen äiti sairastui ja kuoli pian tyttären syntymän jälkeen. Kun sitten isä muutti Leningradiin, ei uusi puoliso huolinut tytärtä heidän yhteiseen kotiinsa ja näin Kirov jätti tyttären valtion ”turviin”. Hän teki siis saman tyttärelleen kuin oli käynyt hänelle itselleen. Sergei Kostrikov sai äitinsä kuoltua hoivan kirkon hyväntekeväisyysjärjestön kautta, tyttärestä huolehti kommunistihallinto. Tytär kasvoi ilman isänsä turvaa internaatissa, eli juuri samankaltaisessa orpokodissa, joita museossa laajalti esitellään. Museossa esiteltävät internaatit ja orpokodit liittyvät Kiroviin sekä hänen oman lapsuutensa että tyttärensä kautta.

Tyttären kohtalo kuuluu Kirovin elämän nurjiin ja vaiettuihin puoliin. Sanaakaan hänestä en museossa löytänyt.

Nuo internaatit (lastenkodit, työsiirtolat) olivat tuon ajan Neuvostoliitossa hyvin tavallisia. Maassa kannettiin paljon huolta lasten uudelleenkasvatuksesta. Esimerkiksi lännessäkin legendaksi noussut Anton Makarenko ja myös Leninin leski Nadežda Krupskaja tekivät paljon työtä kodittomiksi ilman vanhempia jääneiden lasten eteen.

Isä Sergei oli omistautunut vallankumoukselle eikä sen hehkussa eläessään voinut tai halunnut huolehtia tytöstään, joten tämä sijoitettiin viisivuotiaana orpokotiin. Sitä en tiedä, oliko tähän todella pääsyynä vaimo, joka suhtautui nuivasti toisen naisen kanssa hankittuun lapseen. Perhe ymmärrettiin tuolloin porvarillisen yhteiskunnan jäänteeksi eikä sitä tuolloin pidetty arvossa. Nähtiin, että valtio voi kasvattaa lapset paremmin omien kommunististen arvojen mukaisesti.

Isästä tuli Jevgenia-tytölle kuitenkin suuri esikuva. Sen mukaisesti tytöstä kasvoi aito kommunisti ja sotilas. Samaan lastenkotiin sijoitettiin vuonna 1936 Espanjan kansalaissodan syttyessä pakolaislapsia. Tytär oli innokas pioneeri ja komsomolilainen ja paloi halusta päästä Espanjaan taistelemaan. Se ei kuitenkaan ehtinyt toteutua, koska kansalaissota siellä päättyi vuonna 1939. Siihen mennessä Evgenija oli päässyt koulusta ja mennyt insinöörin oppiin tekniseen opistoon. Kun talvisota alkoi, Evgenija halusi kovasti mukaan taistelemaan uuteen isänsä nimen Kirovin saaneeseen panssarivaunuun.  Sota kuitenkin ehti loppua ennen kuin tuo toive pääsi toteutumaan. Suuren isänmaallisen sodan syttyessä Evgenija kävi sairaanhoitajan pikakurssin ja ilmoittautui vapaaehtoisena suuren isänmaalliseen sotaan saksalaisia fasisteja vastaan. Hän oli palavasieluinen nuori neuvostopatriootti, joka näki suurimmaksi kunniakseen kaatua isänmaansa puolesta. Evgenija ei kuitenkaan kaatunut. Hän eteni jopa panssarivaunun komentajaksi, mihin ei monikaan nainen tuolloin yltänyt. Hän taisteli mm. Stalingradissa. Sodan loppuessa hän oli Tšekkoslovakiassa rintamalla ja tuolloin oli ylennyt yliluutnantiksi. Hän jatkoi isänsä tiellä eikä koskaan perustanut perhettä.

Tätä ei museossa kerrottu. Siellä kuitenkin kerrottiin paljon muuta kiinnostavaa. Hyvin antoisa oli museoretkeni Benois-taloon. Pois lähdettyäni poikkesin saman talon kivijalassa sijaitsevaan ruokalaan myöhäiselle lounaalle. Ruoka oli huokeaa ja yksinkertaista: kanakeitto, jauhelihapihvi ja riisiä. Näin myös ruumis tuli ravituksi.

IV.                MURHA

 

Smolna - paikka jossa Kirov murhattiin

Olen käynyt läpi murhaa käsitteleviä juttuja ja TV-ohjelmia. Kaikki eri versiot taustaoletuksineen ovat tulleet tutuiksi. Paljon on tullut vastaan keskenään ristiriitaista tietoa ja varsin mielikuvituksellisiin päätelmiin on saatettu päätyä. Siihen syynä on pelkästään se, että kaikki murhaan liittyvät todistajat ja silminnäkijät eliminoitiin. Jäivät jäljelle vain huhut.

Murha haluttiin nähdä vastavallankumouksellisten iskuna vallassa olleiden bolševistien ytimeen. Se oli versio, jota valtakoneisto syötti kansalle ja maailmalle aloittaen samalla massiivisen puhdistusten, pidätysten ja oikeudenkäyntien sarjan kuviteltuja vihollisia vastaan. Koneiston taktiikka puri ja myöhemmin itse pääsyylliset - 20-luvulla Stalinin politiikkaa vastustaneet ja toimiaan sittemmin nöyrinä katuneet Zinovjev ja Kamenev – saatiin tunnustamaan olemattomia ja suuren terrorin koittaessa teloitettiin. Kaiken vihamielisten voimien isähahmo Trotski oli paennut maasta jo 20-luvun lopulla, mutta pyövelin kirves osui häneenkin aikanaan. Mitään vastavallankumouksellista trotskistis-zinovjevilaista järjestöä ei ollut olemassakaan, mutta kun sitä aikansa joka tuutista iskostettiin, alkoivat jo syyllisiksikin väitetyt uskoa pahuuteensa. Kommunistisen hierarkkisen ideologian pääperiaatteiden mukaisesti yläpäästä tulleita päätöksiä ja ratkaisuja vastaan ei protestoitu. Vaikkei hyväksyä voitukaan, niin kuitenkin vaiettiin.

Ystävykset

Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin tultua valtaan selitettiin Kirovin murhan tapahtumiakin uudella tavalla. Nyt pääsyylliseksi nähtiin itse Stalin, Kirovin läheinen ystävä. Kaveri olisi eliminoinut hengiltä uskollisimman kannattajansa. Sävel oli aivan sama kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. Yhtä totuutta laulettiin kaikkialla ja sen taustakuoroon oli helppoa saada kansainvälisetkin piirit. Suuri johtaja oli delegoinut sisäministeriön salaisen poliisin murhaamaan kuvitellun vastustajan. Faktat tässäkin unohtuivat. Monista mahdollisista todisteista valittiin ne, jotka tukivat omaa versiota. Vasta-argumentit torjuttiin.

Stalin-demonisointi kävi kaupaksi helpommin kuin salaliittoteoriat.

Mutta totuus ei pala tulessakaan. Murhan taustojen tutkimista jatkettiin. Alkoi päästä esiin se luontevin vaihtoehto. Jos ehkä kuitenkin Leonid Nikolajev itse olisi ollut kaiken takana. Siihen oli taipumassa 60-luvun lautakunnat ja varsinkin 80-luvun lopun tutkinta, jonka yhteenvetona vuonna 1990 päädyttiin ratkaisuun, että Sergei Kirovin kuolemaan johtivat Leonid Nikolajevin omat henkilökohtaiset motiivit. A.N.Jakovlevin muistio murhatutkinnan historiasta on mielestäni asiallinen (http://www.alexanderyakovlev.org/fond/issues-doc/67970). Siinä mm. todetaan olleen seikkoja, jotka on jätetty selvittämättä vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.  

Ei tutkimus ole kuitenkaan tähän pysähtynyt. Myös Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit vaativat tarkennuksia. Ja lisäksi Stalinin ja salaisen poliisin osallisuudelle on omat kannattajansa. Siirrettiinhän murhaa edeltävänä syksynä Leningradin salaisen poliisin toiminta Moskovan alaisuuteen. Näin ollen sisäministeriön Leningradin alueen osastossa murhaa olisi voinut valmistella Kirovin siitä tietämättä.

Leonid Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit ovat viime aikoina joutuneet suurennuslasin alle. Syynä epätoivoiseen ratkaisuun saattoi olla epäonnistunut työura puolueen tehtävissä. Runsaat epäonnistumiset olivat johtaneet kaunaan ja mieli järkkyi. Tosin tässäkin versiossa kummasti ne salaisen poliisin voimat yhä ”kummittelevat”. Ei saada aikaan yksiselitteistä ratkaisua. Ja ei kai niitä huhuja yhteyksistä vieraan vallan edustajiinkaan ole pystytty täysin kumoamaan.

Ja tottahan tosiaan mediaseksikkyydenkin pitää nousta esiin. Kyseessä olikin triangelidraama. Kirovilla oli suhde Nikolajevin vaimoon, latvialaissyntyiseen Milda Drauleen. Mustasukkaisuus ajoi aviomiehen veritekoon. Draule oli itse töissä Smolnassa, samassa rakennuksessa, jossa Kirov työskenteli. Sitä vahvistavat mm. ne seikat joiden mukaan Draulen tiedetään saaneen erityiskohtelua. Ja sekin on selvinnyt, ettei naisten hurmuri Kirovin seksielämä oman vaimonsa kanssa enää toiminut tämän sairastelun vuoksi. Ja kaiken lisäksi reilut pari vuotta aikaisemmin perheeseen syntynyt poika tuntui kovasti olevan Kirovin näköinen.

Tuonpa tähän yhteyteen esimerkin mielikuvituksellisista todisteista. Yhtenä todisteena tähän on nimittäin liitetty Kirovin alushousujen kemiallisen koostumuksen tutkimus. Tutkinnassa niistä löytyi vanhaa spermaa. Olisiko se sitten todistamassa yllä hahmoteltua kolmiodraamaa? No, ainakin se osoittaa itse Kirovin viriiliyttä, joka etsi purkautumisteitä, kun vaimo ei enää pystynyt tyydyttämään miehen seksuaalisia tarpeita.

Ja tällainenkin sattuma yhdistää Kirovia ja Milda Draulea. Viimeksi mainittu oli elokuussa 1934 lomailemassa Leningradin lähistöllä Sestroretskissa (suomeksi Siestarjoki). Ja kas kummaa! Kirov sattui olemaan siellä samaan aikaan. Heidän yhteisestä tapaamisesta ei ole kuitenkaan mitään faktoja.

Toisaalta tämä suhde Milda Drauleen vaihtoehto on tyrmätty sillä seikalla, että ei hän mikään kaunotar ollut. Paljon parempaa ja viehättävämpää olisi kulttuuripiireissä viihtyneelle kansan suosikille ollut tarjolla.

…

Leonid Nikolajev ja Milda Draule

Virallisen version mukaan murha tapahtui käytävällä. Kirov oli menossa työhuoneeseensa ja murhaaja iski takaapäin juuri työhuoneen oven edustalla. Tämä on esitetty niin yksiselitteisesti, ettei sitä ole epäilty. Mutta olisihan se voinut tapahtua toisinkin. Vaikea on totuutta selvittää, kun kerran silminnäkijät oli vaiennettu. 

Julkisuudessa murhatilanne on kuvattu tarkasti. Kirov nousi kolmanteen kerrokseen. Lähin turvamies Borisov kulki jatkuvasti vanavedessä, vaikka Kirov itse kansan keskuudessa liikkuessaan koki sen haitaksi. Mutta sellainen oli määräys ja tälläkin kertaa Borisov kulki taustalla, mutta nyt hieman ennen Kirovin saapumista työhuoneensa luo, joku ulkopuolinen pysäytti hänet ja pyysi tulta. Borisov pysähtyi auttamaan pyytäjää, Kirov jatkoi matkaansa. Murhaaja Leonid Nikolajev oli hieman ennen osunut WC:stä saapuessaan kohdalle. Hän kulki Kirovin perässä ja ampui tämän juuri oven edustalla. Virallisen version mukaan kuului kaksi laukausta. Murhaaja yritti sitten ampua itsensä mutta käsi taisi vapista sen verran, että hän epäonnistui.

Elokuvassa Suuri kansalainen (josta yllä olen maininnut) tuo murhatilanne on hieman poikkeava. Siinä päähenkilö menee huoneeseensa ja kuuluu laukaus. Se on tietysti fiktiivinen elokuva, jossa on pelkästään mukailtu Kirovin tapausta.

Borisov oli tässä avainhenkilöitä, mutta hän sai parin päivän kuluttua surmansa kummallisessa auto-onnettomuudessa, jossa on enemmän kuin palaneen käryä. Ei tällaista voi tapahtua kuin saduissa. Jostain syystä Borisovia vietiin Stalinin luo kuulusteluun kuorma-auton lavalla. Sitten tapahtui jotain äkillistä, kuljettaja menetti mutkassa autonsa hallinnan ja juuri tuo Borisov iskeytyi auton lavalta kivitalon seinään saaden kallon murtuman. Toisen version mukaan hän ei iskeytynytkään seinään vaan saattajana ollut mies oli iskenyt häntä kivellä kalloon, jolloin juttu olisi siis lavastettu. Selvitys Borisovin kallosta tukevat tätä jälkimmäistä tulkintaa, mutta tiedä häntä. En usko enää ihan kaikkea, mitä teksteissä syötetään.

Triangelidraamaversiossa juttu onkin toteutunut hieman toisella lailla. Se versio on kuitenkin jonkun mielikuvituksen tuotetta, sillä kuten yllä olen todennut, tapahtuman silminnäkijät onnistuttiin ”vaimentamaan”. Tämän ratkaisun mukaan Milda Draule odotti Kirovia tämän työhuoneessaan, kun Kirov tuli sisälle hän syöksyi syleilemään sohvalla makaavaa naista. Tuolloin aviomies Nikolajev ryntäsi paikalle, järkyttyi näkemästään ja ampui Kirovia takaraivoon.

Tälle versiolle on olemassa looginen selitys. Nimittäin kyse on luodin jäljestä Kirovin lakissa ja takaraivossa. Kummassakin tapauksessa luodin jäljestä päätelty luodin suunta on erilainen. Takaraivosta voi päätellä, että luoti on ammuttu miehen ollessa makuuasennossa, kun taas lakin jäljestä voi päätellä että mies on ollut pystyasennossa. Ja edelleen lakin läpi laukaistu luoti on tullut erityyppisestä aseesta kuin kuoleman aiheuttanut luoti.

Näin ollen julkisuuteen esitetty murhan kulku olisi lavastettu. Olisi ollut vastoin kommunistisen moraalin periaatteita löytää puolueen johtomies vieraan naisen seurasta. Siksi murhalle piti antaa julkisuuteen toisenlainen kuva. Tapahtumapaikka siirrettiin käytävälle ja ”femme fatalen” roolissa ollut Milda Draule suljettiin tapahtumien kulusta. Se kyllä tiedetään, että hän ilmestyi pian tapahtumapaikalle, koska oli töissä samassa rakennuksessa.

Jatkoa seuraa.