Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.

Länsimaiden tuho – Timo Vihavaisen kirjan parissa kuuden vuoden jälkeen

Nyt jo eläkkeelle siirtynyt professori Timo Vihavainen julkaisi kirjansa Länsimaiden tuho vuonna 2009. Se koostuu aikaisemmin Kanava-lehdessä julkistuista artikkeleista. Kirja on tyyliltään pamfletti, mikä sallii lähdekirjallisuuden vapaamuotoisen referoinnin, railakkaan kommentoinnin ja väliin rajunkin kiusoittelun. Kirjoittajan näkemys on laaja, tiedot monipuoliset. Tyyli on sujuvaa, asiat pannaan poikki ja pinoon, ilman turhia taustajohdantoja. Siksi lukeminen edistyy ripeästi.

Itse hankin kirjan vasta pari vuotta julkaisemisen jälkeen. Se osui silmiini Helsingin asematunnelin halpakirjakaupassa, jonne poikkesin junaa odotellessani. Siitä tulikin sen vuoden mielenkiintoisimpia lukuelämyksiä. Kirja antoi ajattelemisen aihetta ja jo osin ennestään tutuille asioille löytyi lisää perusteluja.

Melko nopeasti sen tuolloin lukaisin, mutta kuitenkin sivuille ja sisäkanteen tuli runsaasti erinäisiä merkintöjä. Siitä lähtien kirja on työpöytäni vieressä olevalla hyllyllä silmiini aina pällistellyt, mutta enpä ole siihen tarttunut ennen kuin nyt.

Tämä kirjoitus sai alkunsa siitä, kun vastaani tuli youtube-linkki Yleisradion Aamu-TV:n haastattelusta: https://www.youtube.com/watch?v=SILewnME_ZE. Siinä toimittaja Leena Pakkanen juttelee Vihavaisen kanssa Länsimaiden tuhosta juuri kirjan julkistamispäivänä. Enkä minä sitä filminpätkää Vihavaisen vuoksi katsonut, vaan Leena Pakkasen. Hän on niitä viimeisiä oikeita toimittajia Yleisradiossa. Olen kovasti ihaillut hänen journalistisia taitojaan. Hän minut ylipäänsä sai aamuisin katsomaan Aamu—TV:tä. Haastatellessaan hän oli aina itse omana persoonanaan mukana jutussa. Haastateltava oli todellakin vieras, ei kiusan kohde. Hän kuunteli, teki kuulemansa pohjalta lisäkysymyksiä ja reagoi aidosti. Hän ei lukenut poissaolevana paperista kysymyksiä, ei peittänyt minäänsä tyhjänpuhuvaan hymyyn, niin kuin nykyisin tehdään (silloin kun sattumalta ohjelmaa katson). Taitavana toimittajana hän pysyi asiassa, kunnioitti kameran toisella puolella olevaa katsojaa.

Katsottuani haastattelun kaivoin kirjan hyllystäni ja sillä hetkellä päätin, että yritän kirjoittaa siitä, kun se tuntuu edelleenkin olevan niin kiinni ajassamme. En rupea kuitenkaan sen lähemmin tarkastelemaan, miltä kirjan sanoma nykynäkökulmasta tuntuu, mutta kyllä sekin olisi kieltämättä herkullista. Esimerkiksi Vihavaisen kirjassa todetaan useassa kohdin, että ”kansainvaellukset ovat alkaneet”, ja nythän ne ovat todella kärjistyneet. Merkkejä on todellakin nykykehitykselle ollut jo kauan. Jokin ideologinen harha on pakottanut pitämään noita ennusmerkkejä piilossa.

Ylipäänsä kirjasta minulla oli jäänyt mieleen kolme-neljä aihetta: konsumerismin kehittyminen uskonnon asemaan, islamin tuoma uhka ja feminismin kritiikki. Neljäntenä voisi mainita Venäjän tilanteen selvittelyn ja venäläisyyden  suomalaisuuden suhteen. Menen näihin teemoihin hieman edempänä. Ajattelin edetä niin, että poimin aluksi esille Aamu-TV:n jutusta minua kiinnostavia seikkoja. Sitten palaan kirjaan ja omiin tuntoihini. Laitan mukaan myös muutaman lainauksen.

Leena Pakkasen ja Timo Vihavaisen keskustelu

Mielestäni Pakkanen teki hyviä kysymyksiä.  Vihavaisessa taisi kyllä olla hieman aamujäykkyyttä. Hän ei pystynyt aivan selkeästi ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä toki on hyvin ymmärrettävää, kun takana oli hyvin varhainen herätys. Ei oikein kieli taipunut, virke tahtoi välillä jäädä kesken.  Onneksi kuitenkin epäselvyyksienkin takaa löytyy sisältöä.

Valitsin haastattelusta muutaman kohdan, joihin kuunnellessani kiinnitin huomiota. Laitan ne esille hieman muokatussa kieliasussa.

(1)

Pakkanen: Venäjän tutkija, professori Timo Vihavainen, huomenta!... Tervetuloa! Vaan ei tällä kertaa puhuta Venäjä-asiasta van länsimaisen järjestelmän tuhoa ennustavasta kirjastanne. Siinä on mielenkiintoinen sisältö. Te puhutte tässä monenlaisista arvojen murroksista ja mitä siitä seuraa, mutta ensimmäiseksi kysyn, mikä saa Venäjän tutkimukseen erikoistuneen tiedemiehen pohtimaan juuri tämäntyyppisiä maailmanlaajuisia aiheita?

Vihavainen: No se on tietysti hyvin luontevaa, koska Venäjällähän näitä on pohdittu ja pohditaan jatkuvasti. Ne olivat sata vuotta sitten Euroopassakin hyvin suosittuja puheenaiheita. Ja Venäjällähän sitten tämä keskustelu katkesi bolševikkivallan ajaksi. 70 vuotta pidettiin taukoa ja palattiin taas samoihin asioihin. Samat kirjat on sitten painettu uudestaan ja keskustelu jatkuu.

(2)

Pakkanen: Kirjan yksi keskeinen teema on islam. Miten merkittävä tekijä islam on länsimaiselle kulttuurille?

Vihavainen: Se on merkkinä siitä, miten pienet valtavirran vastaiset ryhmät pakottavat valtavirran omaan muottiinsa. Heillä on monessa suhteessa henkinen yliote. … On nähtävissä, että länsimaat joutuvat paljolti sopeutumaan islamilaisiin arvoihin. …

Pakkanen: Islamilla pelotellaan, onko se tarpeetonta? Katsotaanko meillä liian yksisilmäisesti, liian mustavalkoisesti? Pitäisikö meidän lähteä aktiivisesti hakemaan jotain sellaista mikä rikastuttaa kulttuuria?

Vihavainen: Sitähän on kyllä haettu jatkuvasti. Varmasti sellaisia aineksia on, enkä väitä, että se on joka suhteessa paha. Ihmisten sekoittuminen on ihan hyvä, mutta miten käy länsimaiselle kulttuurille, on ihan toinen juttu. Koska islam on hyvin usein ollut hyvin aggressiivista, se ei integroidu edes. Otetaan nyt esimerkkejä Hollannista, Ranskasta ja vaikka Ruotsista. Ei olisi mitenkään yllättävää, jos meille tapahtuisi ihan samaa, jos tietty määrä näitä elementtejä meille tulisi.

…

Pakkanen: Ollaanko me islamilaisuuteen rähmällään nyt Suomessa, kun me aikanaan olimme Neuvostoliittoon rähmällään?

Vihavainen: Sanoisin, että tämä on länsimaisen kulttuurin ominaisuus. Se kunnioittaa sellaista ideologiaa, joka on varma itsestään, koska se itse ei ole varma itsestään. Ja vaikka lähtökohta nykyisin on, että kaikki ovat tasa-arvoisia, niin jotka ovat määrätietoisia ja asiasta varmoja, ovat käytännössä tasa-arvoisempia kuin toiset.

(3)

Pakkanen: Mikä on loppupäätelmä kirjassanne?

Vihavainen: Länsimaat marginalisoituvat ja itäiset suuret kulttuurit kehittyvät toisella tavalla. Eivät ne muutu meidän kaltaisiksemme. Ei heillä ole tarvetta siihen.

Täytyy todeta, ettei vielä tuolloin kirjaa lukiessani islam ollut minulle niin keskeinen asia, kuin on nyt. Tuolloin lähinnä kauhistelin konsumerismin kehitystä. Siitä puhuttiin tässäkin haastattelussa, mutta ei se enää niin sytyttänyt. Vielä toteaisin, että Pakkaselta oli hieno veto liittää lisäkysymykseen tuo ”rähmällään olo”.

Kirjasta ja kirjan pohjalta

Kirjaan voi tutustua täällä: https://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4nsimaiden_tuho. Sieltä huomaa, että sitä on paljon arvosteltu, mikä toki on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kirjan tyylin ja valtaideologioihin, kuten multikulturalismiin, islamiin ja feminismiin kohdistuvan kriittisen asenteen.

Yllä jo kerroin omista muistikuvistani (konsumerismi, islam ja feminismi). Islamin suhteen olen viimeaikaisen kehityksen vuoksi tullut noista ajoista kriittisemmäksi, koska suomalaisen valtaelitismi tuntuu todellakin yhä selvemmin olevan siihen rähmällään. Ei ole enää kyse mistään yksittäistapauksista. Tuolloin Venäjästä luin ylimalkaisemmin, koska kirjassa oli niin paljon muuta minulle uutta ja kiinnostavaa. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Kiina menivät edelle. Tuo ylimalkaisuus näkyy siinä, että niiltä sivuilta merkinnät puuttuvat kokonaan.

Vihavaisen tekstejä luen kyllä mielelläni, vaikka joskus jotkut viittaukset ovat epäselviä, mutta toisaalta pakottavat ottaman asioista itse selvää. Blogiteksteissään hän parhaimmillaan ja pahimmillaan räiskii herkeämättä. Länsimaiden tuhon kaltaisessa teoksessa löytää jäsentyneempää tarkastelua. Monet asiat olivat sinällään lukiessa tuttuja, mutta kun ne Vihavaisen kaltainen laajasti maailman kehitystä tarkkaileva henkilö on laittanut kansien väliin, saa omille orastaville ajatuksille ja tunnoille tarvittaessa oivaa vahvistusta.

Kun pitää joitakin ajatuksia jollain tapaa kerettiläisinä, joista olisi paras kasvojen menetyksen muun leimautumisen pelossa vaieta, niin yhtäkkiä Vihavainen sanookin asiat halki liittäen ne laajempaan kehityskontekstiinsa.

Tuolla viimeksi mainitulla tarkoitan feminismiä ja naistutkimuksen kirousta tiedemaailmassa. Kerroin yllä, että ensi lukemalta kirjasta oli jäänyt mieleen feminismin kritiikki. Nyt selatessani kirjaa uudelleen huomasin, että feminismiä siinä käsitellään verrattain vähän. Ensimmäisellä kerralla se tulee esille, kun käsitellään Yhdysvaltain kehitystä viime vuosikymmeninä. Päästään tieteen kehitykseen kohti postmodernistista suuntausta ihmistieteissä. Tämä on hyvin mielenkiintoinen osa kirjasta, jonka referoimista hieman välttelen, kun en itse ole tutkija, enkä ole ainakaan viime aikoina perehtynyt lainkaan tieteenfilosofian perusteisiin. Samassa yhteydessä nousee esille tuo postmodernismin ristiriita, jossa ihmisen biologiset lainalaisuudet on pyritty irrottamaan ihmisen toiminnan tarkastelusta. Hienoa, että tämäkin nousee esille Vihavaisen kirjasta.

Postmodernin näkemyksen laajentuessa tiede alkoi ottaa vapauksia. Kyse ei ollut pelkästi pluralismista vaan se epä-älyllisyydestä (s. 90). Siirryttiin kohti irrationalismia. Tutkija keskittyi oman tajuntansa ilmiöihin eikä siinä näkemyksessä ollut sijaa ympäröivälle maailmalle. ”Hurjimmillaan vaadittiin oikeuksia täydelle subjektivismille, mikä jo uhkasi koko tieteellisyyden arvovaltaa”, Vihavainen kirjoittaa (s. 92.)

Tunnustanpa, että olen joskus yrittänyt lukea tämänkaltaisia tutkielmia. Eräs feministirunoilija on mielessä, mutta en kehtaa mainita nimeä. Tässä vielä yksi asiaan liittyvä lainaus:

”Traditionaalisen tiedekäsityksen kannalta tieteen muuttuminen taiteeksi oli melkoisen järkyttävä asia. Mikäli mitä tahansa voitiin esittää tieteenä, ilman objektiivisuuden, koeteltavuuden ja toistettavuuden kriteerejä – ja ylipäänsä ilman mitään kriteerejä – sopi kysyä, mikä sitten oli tieteen merkitys.” (s. 92-93.)

Vihavainen kuvaa sarkastisen sävyisesti eksaktin tieteen kehittymisen ”postmoderniksi tieteilyksi” (s. 94). Yhtenä kärjistyksenä siinä on feminismin lanseeraama patriarkka-teoriat, joiden hypoteeseja ei voi falsifioida eikä verifioida. Niihin voi vain uskoa. Tulokset ovat täysin ennalta arvattavia ja triviaaleja.

Vihavainen päätyy toteamaan, että tällainen tiedeyhteisö alkaa muistuttaa uskonnollisia yhteisöjä. Se alkaa muistuttaa keskiajan skolastista filosofiaa. Tällaiseen ”iloisen tieteen” piiriin Vihavainen liittää postmodernin feministisen tutkimuksen.

Feministisestä tieteestä on siis tullut uskonnon korvike. Se tuottaa tuloksena itsestään selviä banaliteetteja, joista ei käytännössä voi keskustella eikä niitä voi asettaa kyseenalaiseksi (muu kuin harva ja valittu ”oppineiden” aateli).

Toisessa yhteydessä feminismi nostetaan esille emansipaation käsitteen yhteydessä. Tuota 60-luvun opiskelijoiden liikehdintään liittynyttä sanaa feministit yrittävät vuosikymmenien jälkeenkin epätoivoisesti uhriutuen toistella. Sisäistetty herruus kahlitsee ihmisiä. Nainen ei tällaisessa yhteiskunnassa muka voi toteuttaa itseään. Vihavainen reagoi näihin vaateisiin omalla sarkasmillaan (s. 114-115). Nainen haluaa siis tehdä kaikkea mahdollista eikä se vielä riitä, mukaan tarvitaan yhteiskunnan arvostustakin.

Naiset siis vaativat itselleen erityiskohtelua. Toisaalta he haluavat biologisen erottelun poistamista. Mutta tällöinhän ”erityinen huolenpito naisen oikeuksista ja velvollisuuksista pitää myös lopettaa yksin tein” (s.116).

Tästä feminismin kritiikistä tuolloin neljä vuotta sitten riemastuin. Se oli minulle jonkinlainen vapautuksen hetki. Tähän on omat syyni. Noin kymmenen vuotta sitten feministisiä oikeauskoisia alkoi jo työnikin kautta tulla vastaan. Ennen pitkää oli vaikea hymistellä ja kantaa sisällään patoutuneita turhauman ja raivonkin tunteita. Olin sisäistänyt feminismin kritiikin yhdeksi nykyelämämme uudeksi tabuksi.

Vihavainen oli ensimmäisiä merkittäviä julkisuuden henkilöitä, jotka nostivat kissan pöydälle. Hän näki feminismin aatteellisen onttouden. Se oli mielestäni rohkea teko aikana, kun feminismistä oltiin tekemässä jonkinlaista valtionideologiaa. Oli merkittäviä politiikkojakin, jotka julistautuivat naisliikkeen painostuksen voimasta kilvan feministeiksi.

Muistan aikaa noin kymmenen vuotta sitten, kun työni vuoksi jouduin ulkomailla (en viitsi mainita maata) kuuntelemaan erästä Suomen ministeriöstä lähetettyä luennoitsijaa, joka käsitteli esityksessään Suomen julkista sektoria ja sosiaalipolitiikkaa. Puhe oli tietysti täynnä pelkkää Suomi-kehua ja ylistystä siitä, kuinka suomalainen järjestelmä turvaa laajoille väestökerroksille toimeentulon. Muistan ulkomaalaisten ihmetelleen, miten tuo saadaan maksettua. Tuolloin vielä julkisen sektorin osuus taloudesta taisi olla noin 45 prosenttia. Naisen hehkutukseen löytyi kuitenkin myös kritiikkiä. Suomen ongelmana ovat nimittäin vaimojaan hakkaavat miehet. Katselin luentoyleisön hämmästyneitä ilmeitä. Kuvittelin mielessäni heidän ajatuksiaan. Lähes aistin, millaisen kolauksen sai heille mahdollisesti muotoutunut kuva tyynistä ja ystävällisistä suomalaisista. Suomalaiset miehet ovatkin hirviöitä. Itse istuin tyynenä muiden joukossa, mutta sisälläni kiehuin. Onneksi pystyin olemaan vaiti. Muutamaa vuotta myöhemmin se ei olisi enää onnistunut.

Vasta vuosia myöhemmin Sofi Oksanen kertoi tämän saman karmean totuuden muistaakseni Tanskassa jossakin kirjailijapaneelissa.

…

Mutta palataanpa tästä syrjähypystä Länsimaiden tuhoon. ”Taustamörkönä” teokselle on luonnollisesti Oswald Spenglerin klassikkoteos Länsimaiden perikato (1918 – 1922). Hän löysi kulttuurien kehityksestä säännönmukaisuuksia. Länsimaisen kulttuurin huippu oli hänen mukaansa 1700-luvulla ja rappion tielle lähdettiin hänen mukaansa 1800-luvulla.  Spengler arvioi länsimaisen kulttuurin tuhoutuvan 200–300 vuoden kuluessa.

Nyt näyttää että se tapahtuu nopeammin. No, 100 vuotta on Spenglerin arviosta kulunut, toinen samanlainen ehkä saatetaan vielä tarvita. Kuolinkorinoiden alettua loppu on hidas. Vihavaisen sanoin ”Spenglerille länsimainen kulttuuri oli kuin kasvi, jonka geneettinen koodi oli määrännyt sen kuolemaan. Se ei ollut virvoitettavissa, vaan saisi antaa tilaa uusille kulttuureille.” (s. 11.)

Vihavainen kartoittaa johdantoluvussaan viime vuosisatojen kehityksen kulkua. Hän tuo esille eri historian aikoina nousseita pessimismin oraakkeleita ja nostaa yhtenä muutoksen merkkinä esille uskonnon merkityksen vähenemisen.

Kulutusyhteiskunta ja sen mukana kehittynyt -hysteria kuvastaa länsimaisen yhteiskunnan rappiota. Kun samanaikaisesti länsimaissa kristinuskonnon merkitys vähenee, kuluttaminen ottaa aivan kuin uskonnon aseman. Tähän liittyen Vihavainen nostaa esiin konsumerismin käsitteen. Ihmisen tajunnan on täyttänyt uusi konsumerismin uskonto.

Eräässä blogissaan vuodelta 2012 Vihavainen tuo esimerkin Neuvostoliitosta, jossa tuolle konsumerismin aatteelle ei annettu jalansijaa mutta sen sijaan 60-luvun alussa oli ”kehaistu”, että siellä rakennetaan parissakymmenessä vuodessa kommunistinen yhteiskunta ja ihmisille riittää ”kohtuulliset tarpeet”.

Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti rikas”. http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2012/06/kulutuksen-vuosisata.html

Länsimaiden tuhossa Vihavainen kirjoittaa konsumerismista näin:

Konsumerismi on ehkä enemmän kuin aikamme sairaus. Se taitaa olla myös aikamme uskonto. Siksi se tarvitsee oman teologiansa ja omat roolimallinsa eli pyhimyksensä, mutta myös omat syntinsä. Ihminen haluaa samaan aikaan sekä hyvän omantunnon että mahdollisuuden tehdä syntiä. Kun massoille lanseerataan sellainen devotio moderna, jossa hyve saavutetaan halujen vapautuksella, lienee yhtälö täydellinen. Se toimii luultavasti vain valkokankaan sadussa, mutta palveleehan se ainakin sitä yleistä hyvää, joksi kulutuksen kasvu on määritelty. (s. 118.)

Todettakoon että tuolla ”valkokankaan sadulla” viitataan Sinkkuelämää-ohjelmaan, jota Vihavainen hieman on käsitellyt yllä olevaa lainausta ennen. Siinähän päähenkilöt elävät jonkinlaisessa kulutuksen hurmiossa. Vihavainen jatkaa kulutuksesta:

Kulutus on yhä selkeämmin alettu nähdä yleisenä ihmisoikeutena, ei niinkään vaivalla hankittavana palkintona kieltäymyksistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että rahan haalimista pidettäisiin toisarvoisena toimintana. Päinvastoin, enimmillään siihen saattaa kohdistua intohimoja, jotka muistuttavat uskonnosta tai totalitaarisesta monomaniasta. (118-119.)

Tästä eteenpäin Vihavainen lyö mojovasti pökköä pesään alkamalla pohtia laajemmin rahan ansaitsemiseen sisältyvää elämäntapaa ja rahan ympärille pesiytynyttä mammonan palvontaa. Ja hän tuo ilmi myös kulutusideologiasta alkunsa saaneen vastareaktion. Ihmiset ovat alkaneet ajatella omaa elämäänsä ja vastuutaan maapallon tulevaisuuden kannalta. Vihavainen nostaa asiaa myös päälaelleen tuoden esille näkemyksen, jonka mukaan ”vastuu tulevasta maailmasta päättyy, ellemme itse osaltamme ole syyllistyneet elämän jatkamiseen”. Asia on varmaan nostettu esille pilke silmäkulmassa mutta se on kuitenkin merkkinä vastuukysymykseen liittyvistä ongelmista. Mitenköhän sitten, kun suomalaiset eivät teekään itse lapsia vaan alkavat tuottaa tänne maahanmuuttajia?

Seuraukset voivat olla arvaamattomia (s. 124 - 125). Siitä saattaa tulla jälkimaailman maksettavaksi merkittävä lasku. Täältä siitä voi lukea enemmän:

Sivut 124 - 125 (teksti suurenee napsauttamalla)

Olen valikoinut yllä olevalta aukeamalta muutaman mojovan pätkän.

(1)    Vihavaisen luoma lohduton sarkasmilla höystetty tulevaisuuden kuva:

”Talousmiesten ikuinen valitus työvoimapulasta kaikuu ekouskovaisten osalta kuuroille korville: mikäli pula tulee, selvitään asiasta kutsumalla ulkomaalaisia, joiden pelastaminen tänne korkean elintason ääreen on päästökaupan logiikan mukaan reilu teko. Voi siis päätellä, että maksimaalinen syntyvyyden rajoittaminen Suomessa palvelee koko jakamattoman ihmiskunnan etua ja ansaitsee mahdollisen tuen ja kannustuksen.”

(2)     

”Muuan merkittävä lasku, joka jälkimaailman maksettavaksi tällä elämäntavalla koituu, ovat väestön koostumuksen muuttumisen aiheuttamat kustannukset. Ihmisethän ovat paitsi kaikki tyynni höyhenettömiä kaksijalkaisia myös oman kansansa ja kulttuurinsa edustajia. Heidän yhteiselonsa järjestäminen ei onnistukaan päästökaupan logiikalla, vaan aiheuttaa myös sivukuluja. Tämän uuden asetelman tunnemmekin jo monista maista.”

(3)     

Jostain sosiaalisen median kommentista kai nousi jokin aika sitten eteeni pieni tähän liittyvä kommentti, jonka mukaan kaikesta maahanmuuttoon liittyvästä vastuuntunnosta huolimatta kuitenkin ihmistä ohjaa tarve omasta lapsesta. Ihmisen toiminnan perustana on siis kuitenkin jokin biologinen vietti ja huoli oman perimänsä jatkumisesta, vaikka toisaalta monessa yhteydessä tuo biologisuus on haluttu kieltää (vrt. yllä). Sopii miettiä, määrin siinä sitten ovat kulttuuritekijätkin mukana, jolloin konflikti vieraiden kulttuureiden täyttäessä maatamme on odotettavissa.

(4)     

”Suomessakin syntyy pääkaupunkiseudulla jo enemmän lapsia ulkomaalaistaustaisiin kuin suomalaisiin perheisiin. Ei ole vaikea ennakoida, että nähtävissä olevassa tulevaisuudessa tämä aines jo tulee olemaan useissa Euroopan maissa enemmistönä. Asiassa on nähty runsaasti valopuolia: ruokakulttuuri monipuolistuu ja viimeinkin löytyy ihmisiä, jotka suostuvat tekemään ikäviä töitä halvalla, joten omat työttömämme voivat keskittyä itsensä toteuttamiseen viinan parissa.”

(5)     

”Tämä tuleva monikulttuurinen yhteiskunta on monien mielestä kangastellut jonkinlaisena paratiisina, jossa vallitsee yleinen suvaitsevaisuus, kun kaikki ovat erilaisia. Herttainen hyväntahtoisuus kantaväestöä kohtaan oletetaan muuttajien perusasenteeksi, joka perustuu tietoisuuteen siitä, että he ovat saapuneet valmiiksi rakennetun hyvinvoinnin ääreen. Tämä kannustaa heitä tekemään kaikkensa, että heidän omakin panoksensa yhdistyisi yhteisen hyvinvoinnin lisäämiseen.”

,,,

Katsotaan myös hieman Venäjän suuntaan. TV-haastattelussa Vihavainen toteaa, että Venäjällä on aina käyty tiivistä keskustelua suhteesta länsimaihin ja myös länsimaisen elämäntavan rappiosta. Neuvostovuodet toivat siihen katkoksen.  Ja koska itse olen venäläisen kulttuurin ihailija ja jotain tunnenkin siitä, niin tämäkin aihe kirjassa kiinnosti. Olen itse kuitenkin Neuvostoliiton ajan lapsi. Neuvostoliittolaiset opettajat ovat minut saaneet venäläisyydestä kiinnostumaan ja tunnustan, että kovin helppoa ei ole ollut päästä heidän painopisteistään irti. Siksi tuo puoli venäläisyydestä on jäänyt minulle hieman vajaaksi.  Vasta viime aikoina olen alkanut tähän puoleen venäläisessä kulttuurissa laajemmin pohtia, vaikka onhan se minulle ollut aina jollain lailla tuttu joskus 80-luvulla Neuvostoliitossa käymieni keittiökeskustelujen kautta.

Vihavainen tuo esille Spenglerin jälkeisiä ”pahan ilman lintuja”, jotka ovat kaunokirjallisin keinoin visioineet länsimaisen sivistyksen rappiota: Jevgeni Zamjatin, Aldous Huxley, George Orwell. Tähän hän liittää yllättäen myös Aleksandr Solženitsynin, joka ”asettui käsittämättömän uljaasti vastustamaan valheen valtaa”. Se mihin se sitten johti, pani minutkin aikoinaan mietteliääksi:

”Kun se [Neuvostoliitto] sortui, hänestä tuli massaihmisten vähättelyn kohde niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin. Kaikki uskalsivat nyt jo potkaista kuollutta tiikeriä.”

Ehkä konsumerismin dystopia tuntui vetävän puolensa kommunistisen dystopian jälkeen.

Yhtenä keskustelun palauttajana Vihavainen mainitsee runoilija Anna Ahmatovan pojan Lev Gumiljovin, jonka monimutkaisiin ajatusrakenteisiin minäkin olen viime aikoina yrittänyt perehtyä. Ostin keväällä pari hänen kirjaansa. En kyllä suoraan sanoen pidä häntä slavofiileihin rinnastettavana messianistisena uhoajana, vaan kulttuurin tutkijana, joka joutui oman tieteellisen kutsumuksensa vuoksi Neuvostoliitossa paljon kärsimään. Hänen tutkimustensa päätelmiä voi toki jokainen päteväksi itsensä katsova kritisoida. Niihin voi parhaiten tutustua vaikka englanninkielisen wikipedian kautta.

Venäjällä on siis nähty suurta kansallista tulevaisuuden uskoa, mutta uskonvarmuuden sokaistessa ei ole huomattu maan demografista eikä ekologista tilaa. Siksi Vihavainen ei juurikaan arvosta esiin nousseita optimistisia visioita. (s. 11.)

Länsimaiden kehitystä tarkastellessaan Vihavainen ei nosta esille luonnonvaroja syövää tehokkuutta ja rationalisuutta, vaan länsimaiden kohtalo hänen mukaansa onkin tehottomuus ja irrationaalisuus. Tässä hän on ennustanut kehityksen suunnan. Euroopan unionin nykytila tulee mieleen. ”Se on yksinkertaisesti hallitsematon itsetuhon koneisto, joka ei tarjoa armoa itselleen eikä muille”, hän kirjoittaa.

…

Suomen tilaa tarkastellessaan tulee tunne, että Vihavainen on osannut nähdä sen, mitä viime päivinä on alkanut tapahtua. Tällä tarkoitan siirtolaisjoukkojen virtaa Lähi-idästä. Olen kuvannut kirjasta yhden aukeaman, jossa kerrotaan meille nyt niin tutuista ongelmista: pakkoruotsista, -venäjästä, massiivisista kansainvaelluksista, monikulttuurisesta Suomesta, Suomen väestön koostumuksen muutoksista, suomalaisen ja venäläisen kulttuurin henkisestä yhteydestä, Euroopan rajojen mullistuksesta integraation seurauksena. Vihavainen näkee vielä tuolloin myönteisenä asiana ”kontaktipintojen laajenemisen Venäjän kanssa”. Ehkä se on totta ja toivottavasti tällä hetkellä Euroopan unionista tulevan painostuksen myötä elämme vain väliaikaisessa notkahduksessa. Vihavainen näkee joka tapauksessa maahanmuuttopolitiikan myönteisimpänä vaihtoehtona venäläisten määrän lisääntymisen. Tosin hän näkee siinä kitkatekijöitä, joiden minimoimiseksi hän edellyttää uudelta kansanosalta halua integraatioon, kuin myös vastaavasti Suomelta kykyä vastata uuden väestönaineksen tarpeisiin.

Nythän on sitten tapahtumassa se pahin. Venäläisperäisen väestön kasvu on suhteessa paljon vähäisempi, kuin islamilaistaustaisen Lähi-idästä tulevan. On tapahtumassa integraation ja uhkakuvien kannalta se pahin vaihtoehto.

Sivut 208 - 209. (teksti suurenee napsauttamalla)

Edellisellä sivulla Vihavainen toteaa, että suomenruotsalaiset ovat esimerkki onnistuneesta integraatiosta. Hän lisää kuitenkin, että se perustuu aivan erityisen historialliseen kehitykseen. Hänen mukaansa suomenruotsalaisten nykyinen institutionaalinen asema saattaa käydä kestämättömäksi. No tänä päivänä tarkastellessa huomaamme Vihavaisen arvioineen tuolloin väärin. Nythän koko poliittinen valtakoneista, koulu- ja sivistyslaitos sekä yleisradio ja muu keskeinen media on valjastettu tukemaan suomenruotsalaisuutta pitämällä ehdoin tahdoin kiinni pakkoruotsista ja vaatimuksista ruotsin kielen todistuksesta valtion virkoja hakevilta.

Muutamia valintoja

Länsimaisen kulttuurin ja myös sen nykyisen sivilisaation saavutukset ovat niin ilmeiset, ettei niitä tarvitse erikseen todistella. Koko tieteellis-tekninen kulttuuri on valtaosin syntynyt läntisistä aineksista ja valloittanut koko maailman Sen sijaan lännen eettinen ja uskonnollinen asema tunnustetaan hiljaa ontoksi ja sitä hävetään. Lännen kannalta hankala kysymys on esimerkiksi kaikille yhteisen luonnon tuhoaminen läntisen nykyihmisen hedonismin takia. Mutta kaikki länsimaat näyttävät olevan samassa juonessa mukana ja kaikille muillekin maapallon asukkaille julistetaan demokratian ja ihmisoikeuksien evankeliumia yleispätevänä ja järjen sanelemana yhtä paatoksellisesti kuin Ranskan vallankumouksen aikoihin. (s. 29.)

Sivu 31:

Miksi pitäisi...

Sivut 98 – 99:

Lopuksi: Tulevaisuuden haaste

”Joka tapauksessa on selvää, että tuo uusi Suomi ei enää paljoakaan muistuta Snellmanin aikoinaan tarkoittamaa kansallisvaltiota, jolla oli määrä olla jokin erityisesti suomalainen antinsa annettavana maailmankulttuurille.” (s. 126.)

”Päästökauppaa käyvän, halujaan tyydyttävän höyhenettömän kaksijalkaisen vastaus tulevaisuuden haasteeseen on, että on parempi olla olematta suomalainen kuin olla suomalainen. Suomalainen kansallisvaltio on tältä kannalta katsottuna kuin raamatun mainitsema synti henkeä vastaan: sillä ei ole oikeutusta enempää nykymaailmassa kuin tulevassa. Kansallisuus ei kanna mitään erityisiä arvoja: vain yleismaailmalliset arvot, kuten halujen tyydytys ja tasa-arvo ovat todellisia.” (s. 126.)

Ihmiskauppaa ja muuta rajat ylittävää kanssakäymistä

Ei tästä niin kovin montaa vuotta ole, kun suomalaisia miehiä syytettiin ihmiskaupasta, kun he hankkivat itselleen Thaimaasta vaimon. Suomalaiset naiset jäivät rannalle ruikuttamaan, kun miehet käänsivät heille selkänsä ja solmivat rehellisen avioliiton ulkomaalaisen kanssa.

Muistan kun viime presidentin vaalien aikaan nousi pieni kohu vihreiden ehdokkaan Pekka Haaviston Etelä-Amerikasta kotoisin olevasta puolisosta, joka sattui olemaan huomattavasti suomalaista siippaansa nuorempi ja lähtöisin hyvin köyhistä oloista. Ivailtiin, että eipä nyt feministit ulputa ihmiskaupasta.

Sitten on ollut naistenlehdissä ja muussa mediassa ”ylistysveisuita” hieman vanhemmille puumanaisille, jotka ovat käyneet Afrikassa seikkailemassa ja iskeneet siellä nuoren pojan hemmotellen itseään rakkauden hehkussaan. Suomeen nämä leidit ovat palanneet uudistuneina ja henkisesti vireinä valmiina kohtaamaan suomalaisen arjen ankeuden, kestämään suomalaisen ykstotisen miehen henkisen kylmyyden ja inspiraation puutteen.

Tulee mieleen eräs tarina, jota seurasin sivusta mutta hyvältä paikalta. Se tapahtui yli kymmenen vuotta sitten. En tiedä, mitä osapuolille nykyisin kuuluu. Nainen oli muodottomaksi lihonut syöppö, josta ei erotiikkaa löytynyt hakemallakaan. Läskit häiritsivät jo liikkumistakin. Jonkin kehitysyhteistyöhomman kautta hän hankkiutui töihin Afrikkaan ja toi sieltä mukanaan pitkän, komean, pikimustan, valkoisine hampaineen hymyilevän nuoren uroksen. Mies hakeutui kielikurssille ja nainen yritti syömisen lomassa huolehtia omasta halinallestaan. Puolen vuoden kielikurssin mies sai vaivoin suoritettua, sitten hän karkasi ja katosi. Hän ei suoraan ollut valitellut muille parisuhteensa ankeutta, mutta se kävi ilmi jo yhä vaivautuneemmaksi käyvästä hymystään. Oli hän joskus valitellut jollekulle sitä, että ”kun se jatkuvasti syö”.

Mies siis katosi. Myöhemmin kävi ilmi, mihin. Hän pysyi kyllä Suomen rajojen sisäpuolella. Hänellä sattui olemaan tuttava Suomessa, kotoisin samaisesta pienestä Länsi-Afrikan maasta.  En tiedä miten hän puolestaan oli onnistunut hakeutumaan tänne pohjoiseen. Hän pakeni tämän luokse, toiselle puolelle Suomea. Kyseessä oli siis myös mies, mutta naisten perään molemmat katselivat. Kaupunki oli isompi, elämää ympärillä. Bailailtiin, seikkailtiin, nuoria vaaleita naisia vilisi ympärillä.

,,,

Tässä nyt kiihtyneessä turvapaikanhakijoiden invaasiossa on kyse ihmiskaupasta. Pyritään keinoja kaihtamatta uuteen elämään, kohti uusia mahdollisuuksia. Tilanne on monelle suomalaiselle ristiriitainen, koska köyhempiä toki halutaan auttaa. Mutta ei siitä pääse mihinkään, että kyseessä on räikeääkin räikeämpi ihmiskauppa. Lisäksi tämänkaltaiseen hallitsemattomaan kansainvaellukseen liittyy huomattavan paljon erilaisia riskejä, joilta hyväuskoiset suomalaiset sulkevat silmänsä. Sitten on aina niitä, jotka tämänkaltaisesta hyötyvät, taloudellisesti ja muuten. Media on heidän tukenaan. Kriitikot jätetään vähälle huomiolle. Kun heitä käsitellään, annetaan ymmärtää, että kyseessä on umpimielisiä ulkomaalaisvastaisia idiootteja. Esimerkiksi viikonloppuna Torniossa oli mielenosoitus hallitsemattoman ”pakolaisvirran” pysäyttämiseksi. Ilta-Sanomat kyllä asiasta kirjoitti, mutta haastatteli erästä mielenosoitukseen osallistunutta, jonka perustelut oli muotoiltu niin kuin oli. Samaan yhteyteen liitettiin vastapuolen kommentti, jossa joku ”fiksu” nuorimies vähätteli ongelmaa ja naureskeli protestoijien ”hölmöydelle”.

Voipa puhua jopa jonkinlaisesta ”maahanmuuttokiimasta” on kyse, sillä Kuopiossa on vapaaehtoisia naispuolisia auttajia varoitettu syväuurteisesta rintamuksesta, koska se voi hämmentää nuoren muslimimiehen mielen.

Jos haluaa auttaa maailman köyhiä, niin tällainen apu on veden heittämistä kaivoon. Apua on parasta suunnata paikan päälle. Jo sadalla eurolla voitaisiin turvata monen osattoman lapsen koulunkäynti ja auttaa häntä elämän alkuun.  Moni kyllä auttaisi, mutta avustuksen perillemenoon ei luoteta. Punaisen Ristin kaltaiset organisaatiot saattavat vetää välistä omaan laariinsa.

Sivistyneistön laaja kritiikki jätetään vähemmälle huomiolle. Media ei sitä noteeraa lainkaan. Joutuu olemaan ahkera sosiaalisen median käyttäjä, jos haluaa päästä siitä perille.  Ja on varmaan monia, jotka asiasta vaikenevat mahdollisen leimautumisen vuoksi.

Toki nyt tämän aamun uutisia seuratessani huomaan avoimempia juttuja ihmissalakuljetuksesta ja rikollisorganisaatioista. Ovatkohan silmät aukeamassa?

,,,

Aloitin tämän kirjoitukseni thainaisista, lopetan venäläisiin. Olihan aika, kun suomalaiset miehet hullaantuivat venäläisiin naisiin. Siitä nuo jutut ihmiskaupasta taisivat alkaa, tai ainakin saada vettä myllyyn. Mediakin heräsi ja alkoi mustamaalata molempia osapuolia: suomalaista ”miesressukkaa” ja venäläisiä ”huoria”.

Joskus 80-90-lukujen taitteessa minulla oli venäläinen tyttöystävä. Hän hankki viisumin ja tuli silloisesta Leningradista vieraakseni. Menin hänen kanssaan diskoon pitämään hauskaa. Muistan sen illan hyvin, koska se on niitä harvoja kertoja, kun minua on lyöty ja lyöjänä on vielä nainen. Joku suomalainen humaltunut neiti kävi kimppuuni sättien minua siitä, että hankin naisia ulkomailta eivätkä suomalaiset kelpaa. Siinä oli alkuvoimaista vihaa, jonka purkautumiseen alkoholista oli suuri apu.

Lopuksi:

 Kansainvälisyys on hieno asia. Monikulturismia en kannata. Kansainvälisyys ei ole monokulttuuria.