Tyttöjä poikakuoroon – mitäs siitä?

Saksassa asuva vapaa toimittaja Pertti Rönkkö liitti viikonloppuna facebook-sivulleen monia hämmentävän ja kai myös huvittavan uutisen.  Sen mukaan äiti on haastanut Berliinin tuomiokirkon poikakuoron ylläpitäjän syrjinnästä oikeuteen. Äidin mielestä kuoron pitäisi ottaa myös hänen 9-vuotias tyttärensä riveihinsä. Ratkaisu on Berliinin hallinto-oikeuden käsissä. Jutusta kirjoittaa Focus-lehti ja Rönkön sivulla on linkki uutiseen.

Vaikka uutinen on tavallaan hämmentävä, niin totuuden nimessä on todettava, että olen osannut tämänkaltaista odottaakin. Jo useampi kuukausi sitten luin samankaltaisen uutisen. Sen mukaan jokin maineikas poikakuoro oli päättänyt alkaa ottaa riveihinsä myös tyttöjä. Muistini saattaa pettää, mutta totean kuitenkin, että kuoro on Etelä-Tirolin poikakuoro.

Poikakuoroilla on keskiaikaan yltäviä musiikillisia perinteitä. Nykyisin, kun on alettu pyrkiä sukupuolten häivyttämiseen, se saatetaan katsoa jopa taakaksi. Itse haluan puolustaa selkeästi kuorojen moninaisuutta. On olemassa tyttökuoroja, poikakuoroja ja sekakuoroja. Lisäksi poikien äänenlaatu on erityislaatuinen. Poikakuorojen sointi on nautittavaa kuulla. Moninaisuudesta kannattaisi pitää kiinni, mutta kaikille se ei tunnu kelpaavan. Tämäkin on väännetty ihmisoikeuskysymykseksi ja syrjinnäksi, ja sen takia puhdas poikakuoroperinne on yhteiskunnan sukupuolineutraalin poltteen mukana saatettava unholaan. Tai pehmennän hieman: poikakuorojen valtaamaa hegemoniaa on heikennettävä ja tyttöjenkin on päästävä siitä osalliseksi.

Olen itse aikoinani laulanut poikakuorossa. Se on kasvavalle pojalle todella mainio viiteryhmä. Tämänkin mielipiteen jakavat vain ne, jotka haluava edistää poikakulttuuria ja vahvistaa poikien omaa sukupuolista identiteettiä. Joku ehkä ajattelee, miten sitä haittaa, jos kuorossa on mukana muutama tyttö. Kyllä se haittaa. Ryhmän luonne siinä väistämättä muuttuu, ja ainakin pitemmällä tähtäimellä musiikin laatu.  

On otettava huomioon myös poikien äänen kehitys äänenmurroksen myötä. Senkin vuoksi pojat tarvitsevat lauluharrastukselleen erityistä huomiota.

Nyt taisin ilmaista jo kaiken, mitä halusinkin todeta, mutta pyöritään vielä asian ympärillä. Myös ZDF-lehti on julkaissut aiheesta uutisen, joka on luettavissa täällä. Tutustuin siihen vajavaisilla saksan taidoillani, Google-kääntäjän avustamana.

Hallinto-oikeus siis saa päättää, säilyykö kuoro enää tulevaisuudessa puhtaana poikakuorona. Tuomio tulee kai jo ensi viikolla. Jutun keskiössä olevalla pikkutytöllä on aiempaa laulukokemusta lastenkuoroissa. Tässä tapauksessa valintalautakunta oli kuitenkin hylännyt tytön pääsyn Berliinin tuomiokirkon poikakuoroon perustellen päätöstä muillakin kuin sukupuoleen pohjautuvilla syillä, mm. riittämättömällä motivaatiolla. Tämä taas herättää minussa epäilyksiä, että äitihän se varsinaisesti haluaakin sinne kuoroon, ei tytär.

Kuorolla on pitkät perinteet. Se on perustettu jo vuonna 1465. Ymmärsin jutusta niin, että jos päätös tulkitaan sukupuolisyrjinnäksi, kuoro voi menettää valtion avustuksia.

Valintalautakunta kiistää käsityksen, että tytön hylkääminen johtuisi hänen sukupuolestaan. Se korostaa, että jos se olisi ollut vakuuttunut tytön lahjoista ja vahvasta motivaatiosta, valintaa olisi tuettu. Toki on siinä vielä yksi tärkeä lisäseikka. Tytön äänen olisi pitänyt sopia laadullisesti poikakuoroon. Kun näin ei ollut, niin hylkäys tuli. Valintalautakunnan mukaan tyttöjen ja poikien äänessä on rakenteellisia eroja, mikä johtaa äänten erilaiseen laatuun. Hylkäämisessä oli siis myös taiteellisia perusteluja.

Tytön asianajajan mielestä perusteluista voisi päätellä, että tytöt laulavat huonommin. Hänen mielestään tytöt laulavat kuitenkin samalla tavalla. Berliinin taideyliopistoa edustava professori vertasi omassa näkemyksessään tyttöjen ja poikien lauluääntä eri soittimiin. Hänen mukaansa tyttö ei voi laulaa poikakuorossa samalla perusteella kuin klarinetillakaan ei voi soittaa jousikvartetissa. Eräs musiikkitieteilijä toteaa tuohon, että vaikka poikien ja tyttöjen äänissä onkin tiettyjä mitattavissa olevia laatueroja, niin ero on kuitenkin paljon pienempi kuin väitetään. Hän toivoo, että sekä pojilla että tytöillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet laulamiseen ja itseilmaisuun haluten samalla keskusteluun objektiivisuutta sekä vähemmän kliseitä ja myyttejä.

Päätös on nyt siis juristien käsissä. Se tässä tuntuu todella hassulta. En tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta niinhän poliisi ja juristit tekevät tulkintoja mm. vihapuheesta, vaikkei heillä ole minkäänlaista kielitieteellistä koulutusta eikä hajuakaan esimerkiksi semantiikasta.

Nyt juristit ovat astumassa myös taiteen saralle, jos sisältäpäin ei tajuta tehdä ”oikeita” ratkaisuja. Tässä yhteydessä minun mielikuvituksissani vilkkuu laajempiakin kauhunäkymiä, mutta jatkan kuoroissa.

Löysin brittiläisestä The Guardian -lehdestä samaa teemaa sivuavan jutun. Se on julkaistu alun perin vuonna 2016 ja viimeinen päivitys on tehty vuonna 2018. Juttu on kirjoitettu sukupuolineutraalissa hengessä. Siinä nähdään poikakuoroperinne syrjintänä. Asia koskee nimenomaan englantilaista kirkkolauluperinnettä, jossa tytöillä ei ole ollut sijaa. Tyttöjen pääsy poikakuoroihin nähdään väistämättömänä kehityksenä, mikä tuo kuoroihin moni-ilmeisyyttä, ja ilmapiirin vapautumisen myötä tytötkin pääsevät heiltä ennen kiellettynä olleelle alueelle.

Artikkelissa käsitellään mieslaulajien suosimia sävellyksiä (kuin myös miesten lauluina pidettyihin sävellyksiin) ja todetaan, että ne soveltuvat kyllä aivan yhtä hyvin myös naisten laulamiksi.

Jutussa kerrotaan hieman ironiseen sävyyn, kuinka eräs perinteisen poikakuoron kannattaja puolustaa poikien äänten erityisyyttä. Sellainen ”ällöttävä pieteetti” pitäisi toimittajan mielestä jättää asian käsittelyssä syrjään. Jutun mukaan käsitys poikien äänenlaadusta pohjautuu lauluperinteeseen ja tottumuksiin. Vuosien saatossa on muotoutunut käsitys, jonka mukaan poikaäänet sopivat tietyntyyliseen kirkkolauluun, ja käsitystä on yritetty vahvistaa erilaisin mielikuvin. Tuota ajattelutapaa on artikkelin kirjoittajan mielestä syytä laajentaa. Poikaäänen ainutlaatuisuus asetetaan jutussa kyseenalaiseksi. Sukupuolineutraalin ideologian mukaisesti asiaan liitetään näkemys sukupuolisesta syrjinnästä.

No, olen kai vanhanaikainen. Totean kuitenkin, että tyttöjen ja poikien äänenlaadussa on selviä eroja. Kuuntelemalla se selviää. En tietenkään halua asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.  On olemassa hienosti soivia poikakuoroja, samoin tyttökuoroja tai tyttövoittoisia sekakuoroja. Siitä saadaan kiittää paitsi laulajia myös kuorojen asiantuntevaa valintajärjestelmää. Onneksi lapsia on riittänyt, niin että valintakriteereistä on voitu pitää kiinni.

Olin talvella Pietarissa kuuntelemassa lasten- ja nuortenkuorojen katselmusta. Kuoroja oli ympäri Venäjää ja myös Valko-Venäjältä. Laatu oli korkeatasoista.  Mutta yksi asia pisti erityisesti minun silmiini – ja ehkä myös korviini. Kuoroissa oli joko pelkästään tyttöjä tai vain muutamia yksittäisiä poikia. Yhdessä kuorossa poikia oli hieman enemmän. He vahvistivat alttoääniä, mikä toi sen saundiin erityistä voimaa. Lopussa lauloi kyllä yksi miesvoittoinen lauluryhmä, mutta se oli paikallinen pietarilainen kuoro ja koostui aikuisista koulutetuista laulajista. Se esiintyi tavallaan väärässä tilaisuudessa. Kuorojen muutamille yksittäisille pojille se oli kuitenkin hyvänä esikuvana.

Nuo muutamat yksittäiset pojat eivät kuoroissa kuitenkaan päässeet esille. Luulen, että he olivat lähinnä koristuksina. Tytöt jyräsivät, tyttömäinen laulutyyli – jos niin uskaltaa kiteyttää -  hallitsi kenttää.

Kuorokatselmus Pyhän Marian kirkossa Pietarissa. Upea kuoro, josta löytyy yksi poika.

 

Tässä kuorossa silmiini osui kolme poikaa. Pyhän Marian kirkko, Pietari.

Seurasin kerran Vilnassa katukonserttia, jossa esiintyi eräs lapsikuoro. Sekin oli todellisuudessa tyttökuoro. Kuoro oli panostanut kovasti esitykseen koreita esiintymisasuja myöten.  Joukossa oli yksi ainoa poika. Hän seisoi kuoron keskellä ja piti kyllä näkyvästi silmiin, koska oli ikäisekseen melko kookas. Hyvin kuoro lauloi mutta minun kuuntelua häiritsi tuo poika. Ihailin yhtäältä pojan rohkeutta. Hän uskaltaa olla mukana, vaikka saattaisi luulla, että kaveritkin kiusaavat, kun esiintyy noin suuressa tyttöporukassa. Mietin myös sitä, ovatkohan hänen vanhempansa mahdollisesti muusikkoja ja onko poika mahdollisesti pakosta suostuteltu mukaan. Kasvoista se ei kyllä näkynyt. Sama lapsenomainen innostus niistä loisti, kuin muillakin. Liettuassa elää laulukulttuuri jykevän vahvana. Ehkä pojan silmissä siintää jo tuleva ura. Toisaalta ajatukset hapuilivat myös pojan ikätovereissa. Missä he ovat? Jos laulu ei kiinnosta, niin onko heillä viiteryhmää, johon he voisivat samastua ja kokea omakseen.

Katson tuntevani Venäjän verrattain hyvin. Siellä on tasokkaita poikakuoroja, joihin olen tutustunut mm. Pietarin Mariinsky-teatterin konserttien arkistovideoista. Pojat yltävät upeisiin suorituksiin, sekä yhteislaulun että soolojen osalta. Youtubesta löytyy kuvanauhoitus erään moskovalaisen poikakuoron esityksestä huhtikuussa 2015. Pojat lauloivat Mariinski-teatterin konserttisalissa. Ohjelmanumerona on Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater. Linkki löytyy täältä. Kyseessä on haastava kuorosävellys ja poikien antaumuksellista esitystä voi vain ihailla.

Tallinnan laulujuhlia on myös tullut seurattua. Olen iloinnut eteläisen naapurimme kuoroharrastuksen laajuudesta. Kuorojen moninaisuus on hieno asia. Poikakuoroillekin on siinä kulttuurissa sijaa. Ei kaikkien lauluryhmien tarvitse olla jonkin sukupuolineutraaliuden takia yhtä ja samaa pullamössöä. On hienoa, kun poikien lauluharrastusta aletaan jo varhain kehittää. Paras paikka laulusta pitäville pojille on poikakuoro. Siellä heidän oma äänenlaatunsa pääsee komeasti hehkumaan.

Mielestäni kirkkaiden poikaäänien ja nuorten, jo äänenmurroksen läpikäyneiden nuorten miesten yhteissointi on upeaa kuultavaa. olin aikoinani Pekingissä kuuntelemassa Kölnin poikakuoron esitystä. Se oli kaikin puolin upea esitys. Alttoäänten joukossa lauloi myös yksi aikuinen kaljuuntunut mies. Hän oli oiva vahvistus ja toi varmasti olemuksellaan ryhtiä esitykseen. Mies siis oli äänenlaadultaan kontra-altto. Lauluvalikoima oli sellainen, että sekä pienille sopraanoille että aikuisille miesäänille oli sopivaa ja todella monipuolista ohjelmaa.  Tämä poikkeaa elämyksenä lasten sekakuoroista, joissa tyttöäänten dominoidessa kuulijat saavat varsin yksipuolisen musiikkielämyksen.

Tuon tässä yhteydessä esille muutamia hienoja maailmalla tunnettuja poikakuoroja. Tutustuin kuorojen verkkosivuihin ja oli todella ilo nähdä kuvissa yhtenäinen joukko poikia. Kuvia katsellessa aistii, että kuoro merkitsee pojille muutakin kuin vain laulamista. Se on yhteistä elämää ja yhteisiä elämyksiä. Pojat kokevat tietynlaista samuutta. Sitä he tuntuvat juuri tarvitsevan.

Maineikkaista poikakuoroista mainitsen ensimmäisenä Leipzigissa sijaitsevan Tuomas-kirkon poikakuoron. Tuossa kirkossahan aikoinaan työskenteli itse Johann Sebastian Bach. Poikakuoro on ollut varmasti monelle nuorelle miehelle portti musiikin maailmaan. Pojat saavat tehdä säännöllisesti esiintymismatkoja eri puolille maailmaa. Yleisradio on kirjoittanut kuorosta jutun reilut viisi vuotta sitten. Se löytyy täältä.  J.S. Bachin H-mollimessua voi kuunnella ja seurata Thomanerchorin esittämänä täällä.

Tuomas-kirkon kuoron Matteus-passio on esityksenä varmasti ikimuistoinen. Ylipäänsä täysipainoisessa Matteus-passion esityksessä poikakuoro tuo mukaan värinää. Esimerkkinä mainitsen Karl Richterin vuonna 1958 johtaman version, jossa Münchenin Bach-orkesterin ja Bach-kuoron ohessa laulaa myös Münchenin poikakuoro. Sitä kuunnellessa poikien äänen erityislaatu kyllä käy selkeästi ilmi. Senkin takia haluan puolustaa poikakuorojen säilymistä poikien yhteisönä.

Tölzer Knabenchor on Baijerissa Tölzin kaupungissa asemapaikkaansa pitävä kuoro.  Olen itse ihastunut tuon kuoron versioon Matteus-passiosta. Se on nähtävissä täällä. Minulle esityksen seuraaminen on huikea elämys. Paljolti ihailun taustalla ovat monet poikien itsensä laulamat soolo-osuudet. Kyseessä on täyspitkä versio ja ei voi kuin ihailla laulajien sitkeyttä ja heittäytymistä musiikin maailmaan. Esityksessä laulajina on vain miessukupuolen edustajia, mistä varmasti joku feministi on saattanut pahoittaa mielensä. Siinä on nähtävästi haluttu tietoisesti seurata vanhaa perinnettä.

Ehkä kaikkein kuuluisin poikakuoro toimii Wienistä käsin. Sen esityksiä olen kyllä itse seurannut hyvin vähän.  Britannian kirkollisesta perinteestä nostan esille kuoron Kings College Choir.  Täällä  voi seurata, miltä sen esittämänä kuulostaa Gregorion Allegrin  Miserere . Ei siihen toki välttämättä poikaääntä tarvita, mikä todetaan myös yllä mainitussa The Guardianin artikkelissa. Mutta korvia hivelevän upeana pojan soolo soi.

Suomalaisten poikakuorojen lippulaiva Cantores Minores on totta kai mainittava. Se on jättänyt jäljen suomalaiseen kuorolauluun myös monen tulevan laulajan kasvualustana. Tampereella Poikakuoro Pirkanpojat on Tampereen tuomiokirkon yhteyteen perustettu kuoro. Sekin ansaitsee kasvattajana erityiskiitoksen. Ilman sitä Tampereen seudun kuoroissa saatettaisiin potea miespulaa.  Cantores Minores -kuoron olen kerran nähnyt esiintyvän Moskovassa. Ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorio, joka kuuluu usein poikakuorojen ohjelmistoon.

…

Yllä tein katsausta hierarkian huipulla oleviin kuoroihin. Tavallisella ruohonjuuritasolla kuoro on kuitenkin varsin arkista puurtamista ja yhteiseloa, välillä varmasti myös hauskanpitoa. Tavoitteita ei korkealle aina pysty asettamaan. Työtä tehdään poikien voimavarat huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa kirjoitustani haluan vielä korostaa poikakuorojen kasvatuksellista merkitystä. Kaikenlaisen sukupuolineutraalin hehkutuksen keskellä pojat ovat syrjäytymisvaarassa. Siksi senkin välttämiseksi poikakuorot olisivat hyvä mahdollisuus tuoda poikien elämänpiiriin laajempaa musiikillista kulttuuria. Pojat pääsisivät ilmaisemaan itseään koulutetun henkilön ohjauksessa. Se olisi kannustava ikkuna kulttuuriperinteeseen.

Poikakuoro olisi mainio viiteryhmä nykytilanteessa, jolloin pojat ovat ylipäänsä nykyisin vaarassa jäädä heikoille.  Valitettavasti lapset joutuvat selviämään erilaisten paineiden ja painostuksen alla. Eri-ikäisten poikien yhteisö terveen harrastuksen parissa voisi kannustaa selviämään. Tyttöjen ja poikien sekaryhmiin on kyllä totuttu jo koulussa. Kuorossa pojat voisivat olla keskenään. Hekin tarvitsevat keskinäistä yhdessäoloa. Ei tarvitsisi pelkästään harhailla ja pyöriskellä jossain parkkipaikkojen nurkilla.

……

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ei ole tietääkseni koskaan hehkuttanut poikakuorojen puolesta. Hän on kuitenkin puolustanut urheasti poikien ja tyttöjen erilaisuutta. Hän ei hyväksy ajatusta monista eri sukupuolista. Sukupuolia on joitakin harvoja poikkeamia lukuun ottamatta kaksi. Hänen mielestään on erityisen tärkeää, että sukupuolten eroja ja erityispiirteitä ei häivytetä unohduksiin. On tärkeää, että poikien kehitystä ja heidän sukupuolista identiteettiä tuetaan ja vahvistetaan.

Tämä Ilta-Sanomien juttu on parin vuoden takaa.  Siinä Sinkkonen toteaa, että sukupuoli on luovuttamaton osa identiteettiä. Hän ei näe hyvänä kehitystä, jossa sukupuolieroja hämärretään. Hän toistaa monen muunkin mielestä itsestään selvän seikan: tyttöjä on sanottava tytöiksi ja poikia pojiksi. Kaikenlaiset pyrkimykset lasten sukupuolisen identiteetin häivyttämiseen liittyvät hänen mukaansa enemmän aikuisten tasa-arvopyrkimyksiin. Lapset olisi pidettävä siitä erillään.

Ihmisen biologia ja anatomia ovat tuon sukupuolineutraaliuden poltteen keskellä unohtuneet. Hän toki samalla lisää, että sekä tyttöjen että poikien sukupuoliroolit ovat liian suppeita.  Sen eteen on siis tehtävä työtä, että poikien liikkuma-alue olisi laajempi. Siksi Sinkkonen kertoo puolustaneensa esimerkiksi tanssia ja klassista musiikkia harrastavia poikia.

Sinkkosen mielipiteitä on ollut esillä myös mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Tyttöjen ja myös naisten eteen on tehty paljon työtä, jotta heitä saataisiin enemmän ns. miehisten harrastusten piiriin. Minun käsittääkseni tytöt ovat juuri vertaisryhmissä voineet tutustua heille vieraisiin uusiin harrastuksiin ja toimintamuotoihin.  Siten heidän omaa identiteettiään ja keskinäistä yhteyttä on haluttu vahvistaa, poikien ja miesten läsnäolo on saatettu nähdä hajottavana tekijänä.  Näin on ollut omien havaintojeni mukaan ainakin vielä viime vuosina.

Nykyisin kun poikia on vaikeaa saada lauluharrastuksen pariin, sopii ihmetellä, miksi yhteiskunnassa on pyrkimystä evätä poikien omat vertaisryhmät. Poikia voisi kannustaa kuoron kaltaisiin omiin ryhmiin eikä sijoittaa heitä tyttöryhmien jatkeeksi.

Jos vastaavasti ajattelee yksittäistä tai muutamaa tyttöä poikakuorossa, niin toki he joutuisivat hankalaan asemaan, mutta luulenpa, että kaikenlaiset terapeutit tulisivat pitämään huolta siitä, ettei tyttö joudu sorretuksi ja syrjityksi. Silläkin tavalla he saisivat enemmän huomiota. Ja pelkään, että myös poikien huomio alkaisi kääntyä tyttöihin, minkä laajempia seurauksia kuoroyhteisössä kannattaa ennakolta pohtia.  

……

Koskettelen vielä hieman sukupuolineutraaliutta, vilkaisen sen taustalla olevaa ideologista liikehdintää. En tiedä, mitä tuon yhdeksänvuotiaan tytön äidin päässä liikkuu enkä niin ollen halua yhdistää pohdintojani tuohon yksittäisen Berliinin poikakuoron tapaukseen.

Näkemykseni saattaa jonkun mielestä olla jyrkänpuoleinen. En nimittäin katso, että taustalla olisi pelkkä kaunopuheinen sukupuolineutraaliuden ajatus. Sitähän nykyisessä elämänvirrassamme kaikissa mahdollisissa yhteyksissä vaaditaan. Kyllä luulen olevan piirejä, jotka haluavat heikentää poikakuorojen asemaa. Se kuitenkin ylläpitää sukupuolijaottelua, mistä feminismi ei tykkää.

Elämme nykyisin seksuaalivallankumouksen jälkeistä aikaa. Miehen rooli on kehittymässä ja ankarassa käymistilassa. Perinteiset mallit on hylätty.  Poikalapset ovat joutuneet siitä kärsimään. Ei ole pojan kasvulle ja kehitykselle hyväksi, jos varmuus omasta sukupuoli-identiteetistä häviää. Perinteinen perhemallikin on häviämässä ja tulevat vaihtoehtomallit ovat vielä hahmottumassa. Epävarmuus ja sen mukana hämmennys leviää. Lapset ovat jäämässä tuon kehityksen mukana tuuliajolle.

Vastareaktioita toki on näkyvissä. Vaikka ihmiset saattavatkin hymistellen tukea sukupuolineutraalia kehitystä, niin pohjalla kuitenkin elää edelleen kaipuu perinteiseen ajatteluun kahdesta sukupuolesta sekä miehen ja naisen erityispiirteistä. Erinäisissä yhteiskuntamme pintailmiöissä ilmenee pyrkimystä sukupuolten keskinäiseen riippuvuuteen, toisten kunnioitukseen. Perinteiselle avioliitolle halutaan antaa sijaa, sen myötä myös sitä tukevat sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin. Vakaa sitoutunut yhteiselo halutaan nähdä elämän perustana.

Nykyisin puhutaan suvaitsevaisuudesta mutta kirjailija Joonas Konstigin mukaan se on kääntymässä päälaelleen. Se on synnyttämässä uutta autoritaarisuutta. Tämä poikakuoro-oikeudenkäynti on mielestäni tuosta kehityksestä yhtenä merkkinä. Viranomaispäätöksillä tehdään ihmisten toimia rajoittavia päätöksiä. Konstig kirjoittaa, että arvokonfliktit ovat kärjistyneet. Kun vaaditaan äärimmäistä suvaitsevaisuutta, niin samanaikaisesti viha ja kauna eri lailla ajattelevia kohtaan kasvaa.

Feminismi ajaa yleisesti ottaen tasa-arvoa. Feministisesti ajattelevia ihmisiä on monenlaisia, mutta keskeinen suuntaus on kuitenkin ns. gender-feminismi. Nykyinen globaali kehitys tuntuu sitä suosivan ja ideologisesti sen tavoitteita ajetaan määrätietoisimmin.  Gender-feminismi ajaa sukupuolten häivyttämistä. Perusajatuksena on, että sukupuolen tulee olla ihmiselle ilmoitusasia. Jos joku haluaa olla mies, hän vain toteaa asian eikä sitä saa millään viranomaismenettelyllä kyseenalaistaa.

Feminismi ei ole koskaan tyytyväinen nykytilaan. Sen on keksittävä aina uusia tasa-arvorikkomuksia, jotta se voi sillä tavoin siirtää tasa-arvon toteutumista kauemmaksi ja jatkaa toimintaansa.  Edessä tavoitteena siintää aika, jolloin sukupuolia ei ole enää olemassa. Tuossa ajattelussa sukupuoli on vain pelkkä sosiaalinen konstruktio, jota käytetään naisten alistamiseen. Kyse ei siis ole mistään pelkästä sukupuolineutraaliuden ideologiasta, vaikka siksi monet juuri tukevat feminismiä. 

(Lähde: Mitä mieltä Suomessa saa olla, toim. Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig. Minerva 2015.)

……

Lopuksi palaan sinne, mistä lähdin alussa liikkeelle - toimittaja Rönkön Facebook-seinälle. Lyhyt uutinen sai melko paljon kommentteja – huvittuneita, närkästyneitä ja myös näsäviisaita. On hyvä, kun voi vapaasti ilmaista tuntemuksensa.

Suuttumus näkyy.  Puhutaan ”tuhoamisvimmasta”. Toisen mukaan lopullisena tavoitteena on poikakuorojen lopettaminen , aivan kuin muidenkin ”miesten yhdistysten”. Joku näkee sen kiusantekona: rikotaan sellaista, mikä toisille on tärkeää.  Toinen ihmettelee, kun toimitaan perinteistä toimivaa järjestelmää vastaan. Eräs löytää vertailukohdan historiasta – Hajota ja hallitse -periaatteesta. Ryhmä rikkoutuu sisäisesti, kun sen jäsenet saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Irvailun puolelle mennään, kun todetaan vain, että tyttö sanoo olevansa poika, niin sillähän asia on hoidettu. Minä totean, että jos hän äänenlaatunsa vuoksi joutuu kuoron pääsytestissä hylätyksi, niin sitten ei voidakaan enää käyttää ”tasa-arvokorttia”.

Luonnollisin reaktio on tämä, jonka minäkin allekirjoitan: ”Tasa-arvoisuus ei tarkoita samanlaisuutta.”  Kommentoijan mielestä tyttö ei sovi erilaisen äänensä vuoksi poikakuoroon, tyttö- ja poikakuorot on pidettävä erillään, sekakuorot ovat eri asia.

Tätä tietä jatkettakoon. Poikakuoroon kajoaminen on jälleen yksi uusi esimerkki yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme sikiävästä hulluudesta. Puolustetaan yhdessä arvokasta kulttuuriperintöämme.

....

JÄLKIKIRJOITUS (lisätty 20.8.2019)

Oikeus on puhunut. Äidin vaatimuksiin ei taivuttu.  Jutusta kirjoitetaan 16.8. berliiniläisessä verkkolehdessä (täällä) ja toimittaja Pertti Rönkkö kiteyttää uutisen sisällön Facebook-seinällään seuraavasti:

”Berliinin hallinto-oikeus päätti, ettei tyttöä tarvitse ottaa poikakuoroon. Tytön äiti oli valittanut, ettei hänen 9-vuotiasta tytärtään huolittu kuuluisaan Dom-poikakuoroon. Hän piti sitä perustuslain tasa-arvopykälää loukkaavana. Oikeuden mukaa taide ohittaa tässä tapauksessa perustuslain; tytön ääntä ei pystytä koulimaan pojan ääneksi luonnollisella tavalla. Tyttö oli pyrkinyt myös tyttökuoroon, mutta hänet oli hylätty asenneongelmien takia, BZ-lehti kertoo.”

Olen itse helpottunut mutta tunnustan myötäileväni erästä kommentoijaa, joka toteaa yllättyneensä, kun nykymaailmassa ”jossain asiassa käytetään vielä järkeäkin”. Sarkasmi sallittakoon täällä feministisen hegemonian hekumassa. Ilkamoidaan vielä lisää ja kysytään erästä kommentoijaa mukaillen, mikä olisi ollut oikeuden ratkaisu, jos 9-vuotias olisikin kokenut olevansa poika. No, se siitä. Jotenkin on kutina, että vastaavanlaisia asioita saattaa jossain Länsi-Euroopan keskuksessa ehkä jo piankin tulla taas eteemme.

Asiaan liittyvä uutisvideo löytyy täältä. Siinä haastatellaan mm. tytön äitiä Susann Bräckleinia, joka on tituleerattu tohtoriksi. Nainen ajaa siis näkyvästi asiaansa.

OLEN MIESKUOROSSA

Kirjoitukseni aiheena on yksi tämän hetken keskeisimmistä harrastuksistani – mieskuorolaulu. Sitä on kestänyt yli 10 vuotta. Tarkoitukseni on paitsi avata paitsi omaa taivaltani mieskuorossa, kertoa laajemmin siitä mitä harrastukseni olen ajatellut ja ajattelen nykyisin.  Alaotsikko voisi olla ”Näin sen koen”. Olen toki vain tavallinen rivijäsen ja sellaisena harrastuksestani kirjoitan. Kritiikkiäkin saattaa tulla, mutta ei mitään kaunaa. Tosiasiassa kuoro on merkinnyt minulle paljon. Tunnen olevani kiitollisuudenvelassa kuoroveljille ja johtajille yhteisistä lauluhetkistä ja kärsivällisestä ohjauksesta.

Mieskuorolaulu on väliin aitoa karhean hellää rakkaudenvuodatusta, väliin inhon rajamaille nousevaa isänmaallista uhoa. Laulajan täytyy pystyä ylittämään oman vakaumuksensa rajat, mutta menemään silti koko sydämellään mukaan sen sanomaan. Ateisti vaikeroi kirkossa: ”Tuolla taivaan asunnoissa autuaissa Jumalan… Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin”. Pasifisti uhoilee Porilaisten marssia: ”…viel' on Suomi voimissaan, voi vainolaisten hurmehella peittää maan. Pois, pois rauhan toimi jää, jo tulta kohta kalpa lyö ja vinkuen taas lentää luoti”. Kaikki sujuu yhtä aidosti amatöörin vilpittömyydellä. On kyse suurista asioista, suurista tunteista: hellästä rakkaudentunnustuksesta, joskus lämpöisestä joskus epätoivoisesta läheisen kaipuusta synkkiin kuoleman kuviin, isänmaalliseen uhoon tai jopa verta tihkuvaan itsepäisyyteen. Aina yritetään mennä täysillä.

"Mieskuorossa on meininkiä" - vuoden 2005 Lahden kuoropäivien t-paita on vielä tallessa ja ahkerassa käytössä.

…

Laulajantaipaleeni mieskuorossa ei ole ollut aivan yhtenäinen.  Katkoksia on ollut käytännön syistä. Aloitettuani olen ollut erinäisistä syistä kuorosta muutamaan otteeseen pois mutta palannut takaisin, kun se on ollut mahdollista. Kyllästymisen takia en ole kuorosta jättäytynyt, mutta olen kyllä välillä kokenut motivaation puutetta. Itse asiassa jättäytymiseni on vain syventänyt harrastustani. Palatessani olen ollut entistä motivoituneempi, väliin ehkä liiankin innostunut.  Löysä mukanaolo kuoron toiminnassa on haitannut integroitumista, mikä tarkoittaa, että olen ehkä jäänyt kuorossa hieman irralliseksi ja eräiden esiintymisrutiinien kehittyminen on jäänyt puolitiehen. En aio selitellä tarkemmin. Riittää, kun ymmärtää, että pitkistä poissaoloista on aina haittaa, sekä laulajalle että kuorolle. Nyt olen täysillä mukana, mutta ajoittainen puolinainen läsnäoloni on antanut mahdollisuuden tarkkailla kuoroelämää myös sopivan etäisyyden päästä.

TAUSTAA

Olin aikaisemmin laulanut parissa sekakuorossa. Lukioaikanani olin jonkin aikaa kotikaupunkini seurakunnan nuorisokuorossa. Siitä ei ole jäänyt paljoa mieleen. Ennen mieskuoroon tuloani lauloin pienessä harrastelijakuorossa. Asuin ulkomailla eräässä kaupungissa, kuoro toimi lähinnä siellä asuvien suomalaisten keskuudessa. Se oli aivan toimiva kuoro: lauloimme neljässä äänessä, harjoittelimme stemmoja ja yhteislaulua tosissaan. Joukossa oli ihan kunnon laulajia, muutama oli ottanut vuosikaudet yksityistunteja. Esiintymisemme onnistuivat ihan hyvin ja olivat tarpeeseen. Itsestäni huomasin, että opin stemmat helposti enkä tehnyt virheitä. Se antoi minulle itseluottamusta ja innostus laulun harrastukseen kasvoi.

Nyt hypähdän vielä kauemmas elämässäni. Olen harrastanut laulua koko ikäni. Isäni oli hyvä laulaja ja minä perin ääneni kai häneltä. Isällä oli tapana laittaa minut laulamaan erilaisiin tilaisuuksiin, useimmiten jouluna. Joululaulut ovat tulleet tutuksi. Suosikkilaulujani olivat Sylvian joululaulu ja Tuo armon valkokyyhky. Olin aikoinani myös innokas tiernapoika. Laulajan tai muusikon ura ei ammatinvalintaa tehdessäni ollut kuitenkaan suunnitelmissa. Valitsin ihan muun alan, mutta olen aina ollut innostunut menemään ensimmäisten joukossa mukaan erilaisiin lauluiltoihin. Karaokessa minulla oli pientä rimakauhua, mutta joskus 90-luvulla siitäkin kokeilin ja harvakseltaan mutta säännöllisesti kävin muutaman laulun lurittelemassa. Nyt en ole laulanut karaokea moneen vuoteen.

Palaan siihen, miten ajauduin mieskuoroon. Alun perin ajattelin etsiytyä sekakuoroon, koska siitä minulla oli kokemusta. Kerran eräässä kapakassa osuin samaan pöytään erään karaokeharrastajan kanssa ja jutustelun lomassa kävi ilmi, että olin suunnitellut johonkin kuoroon hakeutumista. Tuo kaveri kertoi laulavansa itse mieskuorossa ja hän suositteli mukaan. Niinpä siinä sitten kävi. Hieman myöhemmin minun oli mahdollista kuulla tuota kuoroa. Se oli melodisesti sulavaa voimallista tulkintaa. Miesenergiaa riitti ja laulajat tuntuivat nauttivan yhdessäolostaan. Tämä homma lähti liikkeelle siitä, että otin yhteyttä kuoron johtajaan.

ALKUTAIVALTA

Koelauluni taisi olla Orvon huokaus, joka alkaa sanoin ”Tääl’ yksinäni laulelen kun ilta tullut on…” Ei siinä montaa sekuntia hehkutettu, päätös oli selvä. Kuoronjohtaja laittoi minut heti ykköstenoreiden joukkoon. Ääneni on tuosta koelaulusta varmasti kehittynyt, koska nyt se sujuisi paljon paremmin.  Ääneni on täytynyt olla hyvin kireä ja ylä-äänien on täytynyt kuulostaa kauhealta puskemiselta. Kuorossa vahvuutenani oli käsittääkseni heleä falsetti.  Kouliintumaton ääneni kuitenkin oli ja sen on täytynyt kuulostaa hirmukireältä. En ollut mikään Pavarotti, mutta onneksi sitä ei lauluissa vaadittukaan, paitsi silloin, kun piti laulaa esimerkiksi Finlandia-hymniä. Opin kuitenkin siirtymään hyvin sulavasti ylä-äänissä falsettiin ja muistan saaneeni siitä jopa kiitosta. Jos vertaan tuota aikaa nykytilanteeseen, niin falsetti olisi nytkin usein parempi ratkaisu. Ei nykyinen ”röyhistelevä” tyyli aina välttämättä kovin kauniilta kuulosta, vaikka siinä voimaa saattaa ollakin.

Johtaja oli hyvin positiivinen ja ryhmä tuntui kannustavalta. Minut laitettiin kahden kokeneen laulajan keskelle. Joku kertoi, että silloin menee hyvin, kun kuulee vierustoverin äänen ja yrittää sopeutua siihen. Oma ääneni ei tule silloin läpi. Laulupaikkani oli hyvin onnistunut. Koin siinä oloni turvalliseksi. Ääneni ei ollut kypsä forteen. Siksi ei ollut pelkoa siitä, että ääneni olisi tullut läpi. Ongelmien tämän suhteen alkoi ilmetä siinä vaiheessa, kun ääneni alkoi voimistua ja kehittyä ja innostui joskus hehkuttamaan väärässä paikassa. Silloin se alkuvaiheen neuvo vierustoverin kuuntelemisesta saattoi unohtua. Olin kyllä aika tarkka omasta stemmastani. Mielestäni en stemmavirheitä tehnyt.

Alkuvaiheessa kävin itse kotona stemmoja läpi vanhoilla sähköuruilla säestäen. Pikkuhiljaa harjoittelu jäi vähemmälle. Yritin käydä säännöllisesti harjoituksissa. Se näytti riittävän. Sanojen ulkoa oppiminen oli paljon vaikeampaa kuin stemmat. Tunnustan, että sanat eivät edelleenkään jää mieleen. Esityksissä ne viimeistään unohtuvat. Tästä syystä kvartettilauluista en välitä.

Ensimmäisestä esiintymisestä en viitsi kertoa tarkemmin. Muistan, että se oli minulle kuin juhlatilanne. Jännitin sitä paljon. Työasiatkin painoivat mieltä, mutta yritin panostaa esitykseen. En pystynyt muistamaan sanoja, mutta onneksi sai käyttää nuotteja. Yhdestä aikaisemmasta esiintymisestä olin joutunut luopumaan, koska silloin ei saanut käyttää kansiota.

PIDEMMÄLLE EDETESSÄ – SÄRÖJÄKIN MATKASSA

Kuuntelen kaiholla vanhantyylistä mieskuorolaulua, jossa ei falsettia tunneta. Komealta se kuulostaa, mutta ei se ole minua varten. Ei ollut varsinkaan silloin reilut kymmenen vuotta sitten. Pikkuhiljaa minulle alkoi muotoutua omat mieltymykseni. Olin kerran mieskuoroliiton laululeirillä ja harjoittelimme hengellistä kirkkomusiikkia, jolloin me tenorit jouduimme liruttelemaan falsetissa hyvin korkealta. Se tuntui minulta vielä silloin sujuvan erinomaisesti. Esimerkkinä voisin mainita Edward Griegin sävellyksen Ave Maris Stella, jota kutsuimme ”kastraattilauluksi”. Valitettavasti vain mieskuorossamme ei sellaista musiikkia esitetty. En kuitenkaan edes harkinnut kirkkokuoroon menoa. Herkkyys ja lyyrisyys tuntuivat olevan vahvuuteni. Kuorossa sen sijaan laulettiin enimmäkseen perinteistä ohjelmistoa ja isänmaallisia lauluja perinteisellä tyylillä.  Yritin mukautua niiden vaatimaan laulutyyliin ja sopeuduin käsittääkseni nopeasti. Onneksi oli mukana myös minulle sopivampaa herkempää rakkauslauluromantiikkaa. Olisin kuitenkin kaivannut rinnalle jotain ns. taiteellisempaa. En olisi pelännyt vaikeitakaan stemmoja. Taisin kuitenkin edustaa kuorossa selkeää vähemmistöä.

Kansikuva mieskuoroliiton nuottivihkosesta, josta löytyy mm. yllä mainittu Griegin sävellys

Alku oli hienoa aikaa.  En tuonut omaa ääntäni esille, mukauduin nöyrästi muiden lauluun. Omalla kohdallani vedenjakajana oli vaihe, kun aloin laulaa rohkeammin, kokeilla äänenkäyttöni rajoja. Saatoin kai mennä liian pitkälle, kun sain osakseni jonkun mulkaisun. Alkoi häiritä, kun oikeaa palautetta ei tullut. Tulin varovaisemmaksi. Lähentymisen sijaan tulikin pintaan vieraantumisen tunnetta. Se oli kai merkkinä siitä, että odotukseni saattoivat olla ylimitoitetut enkä näyttänyt saavan kuorosta katetta.

Kuoroyhteisön ilmapiiri ei tuntunutkaan olevan minulle kovin mieleen. Ei se niin rehtiä ollut kuin ”kuoroveljeys” antoi ymmärtää. Kuoro näytti olevan kuin mikä tahansa yhteisö omine rajoitteineen ja jännitteineen sisäänlämpiävyyttä myöten. En tuntenut sitä omakseni, mutta halusin tulla sen kanssa toimeen. Laulujen harjoittelu oli raikas kokemus, jossa työelämän stressi unohtui. Lisäksi isossa ryhmässä moniäänisesti laulaminen oli uudenlaista yhteisyyttä: jo pelkkä kuoronjohtajan toiminnan seuraaminen ja hänen ratkaisunsa ison oikukkaan ryhmän edessä oli seuraamisen arvoista puuhaa. Sekavaa porukkaa yhdisti laulamisen ilo, se sai ajoittaiset ristiriidat unohtumaan.

Yritän hieman avata tuota minua risonutta ryhmädynamiikkaa. Huomasin, että ei kuoroveljeys ollut pelkkää harmoniaa. Oli selän takana puhumista, selän kääntämistä ja monenlaista kyräilyä, mikä liittyi myös laulajan äänen käyttöön ja hänen musiikilliseen persoonallisuuteensa (jos sitä sellaiseksi voi kutsua).  Olisin kaivannut avoimempaa palautetta, mutta sitä johtaja syystä tai toisesta varoi antamasta. Se minua kiusasi, vaikka sehän on vain normaalia ihmiselämän kanssakäymistä. Ja kyllä tähän on lisättävä kuorossa elävä huumori, mikä saattoi laukaista monia orastavia jännitteitä.

En välittänyt myöskään mieskuoroon liittyvästä hierarkkisuudesta ja sen toiminnan ympärille muotoutuneista perinteistä. En viitsi sitä lähemmin kertoa, totean vain, etten kokenut sitä omakseni. Toki tajuan, ettei perinteinen mieskuoro voi muuten elääkään. Uudelle laulajalle – ainakin nuoremmalle - oli vaikea tulla siihen mukaan. Kuoroyhteisö piti olemassaolollaan yllä näitä perinteitä, ja perinteiden ylläpitohan on vanhempien ihmisten harrastus. En löytänyt kuorosta itselleni henkistä kiinnekohtaa, mutta kuten yllä totesin, myönteiset seikat perivät voiton. En vakavassa mielessä pohtinut kuoron jättämistä. Tämä seuraava on ehkä voimakkaasti sanottu: tunsin, että laulaminen on kiinnekohtani elämään ja kuoro oli mukava paikka sen opiskeluun.

ÄÄNENMUODOSTUKSEN OPETTELUA

Harrastuksen edetessä äänen muodostukseen tuli kuitenkin vaatimuksia. Äänen piti saada syvempää kaikupohjaa. Kurkusta väkisin painamalla tuotettu ääni kuulosti rumalta ja kaiken lisäksi se rasitti äänihuulia. Ääneen piti saada resonanssia ja eräässä vaiheessa kuoromme johtaja alkoi kouluttaa meille tätä puolta. Tällä oli mielestäni loistavia tuloksi. Kuoron ääni parani huomattavasti, lauluun tuli eloa ja voimaa ja aloimme oppia hallitsemaan eri voimakkuuksia ja sävyjä.

Tunnustan nyt, että tämä on ollut tärkein vaihe kuorourallani. Jos johtajamme ei olisi ryhtynyt äänenmuodostusharjoitusten kautta parantamaan kuoron saundia, niin olisin jäänyt ilman kuorotaipaleeni keskeisintä ahaa-elämystä. Toki näitä asioita on sivuttu parilla laululeirillä, mutta kovin ylimalkaisesti. Nyt meidät kuorolaiset johdatettiin asiaan suhteellisen pitkällä kaavalla ja kärsivällisesti. Olin tuolloin myös kerran kuulijan paikalla ja hienolta kuulosti. Kyllä kuoron sointi on paljon parempaa, kun ääni kierrätetään päälaen kautta eikä puristeta väkisin kurkusta.

Kuoronjohtajamme kutsui sitä ”imemiseksi”. Ääntä ei saanut puristaa kurkusta tai keuhkojen yläpäästä, vaan sen tukipiste piti olla mahdollisimman alhaalla. Piti oppia hengittämään syvältä ja äänelle piti tulla tuki mahdollisimman alhaalta. Olin itse omaan kehitykseeni tyytyväinen. Ääneeni alkoi tulla voimaa ja uutta ilmettä. Samalla siihen tuli sellaisia seikkoja, joita en aluksi pystynyt hallitsemaan.

Laulaessa piti leikkiä mielikuvilla. Ääni lähti alhaalta ja eteni selkärankaa pitkin takaraivon kautta pääkoppaan ja vapautui.  Se oli jännää opettelua, hengitysharjoittelua, jatkuvaa sisäistä kuulostelua ja tuntemuksien aistimista. Kun huomasin äänessäni virheen, harjoituksien ansiosta pystyin tekemään korjausliikkeen.

Muistan erään tapauksen, kun kokenut kuoromies (ei oma johtajamme) opetti fortea. ”Oikea forte on oikeastaan pidättelyä”. Jotenkin tähän tapaan hän lausui.  Ja toden totta, se tuntui silloin toimivan. Silloin tunsin löytäneeni avaimen voimakkuuden säätelylle. Sittemmin olen sen unohtanut. Näiden asioiden parissa pitäisi olla jatkuvasti tekemisissä.

VETÄYTYMINEN

Sitten kävi niin, että jouduin jättämään laulamisen. Yhtäältä harmitti, koska olin mielestäni alkanut laulajana kehittyä ja tajusin, että kehitykseni pysähtyy siihen. Toisaalta en kokenut kuoroyhteisöä minun juttuna. Etäisyyden ottaminen oli myös vapautumista. Kun sitten säännöllinen harjoittelu jäi, moni laulamisen kannalta tärkeä asia unohtui. Palasin kuitenkin aikanaan takaisin, ja ihan mielelläni. Eron aikana motivaationi ei ollut kadonnut mihinkään. Mutta ei se palaaminen helppoa ollut. Tunsin, ettei ääneni ollut entisensä. Heleys ja virtavuus olivat poissa, koin oman ääneni katkonaiseksi ja epätasaiseksi. Tuntui yhä vaikeammalta sopeutua muiden ääniin. Tarkkailin liikaa itseäni, en pystynyt vapautumaan. Keskittymisessä oli ongelmia, mihin oli omia kuoron ulkopuolisia syitä.

Otin kiinni härkää (siis itseäni) sarvista. Yritin sopeutua ”ulkoiseen habitukseen”. Rupesin seuraamaan tiiviimmin johtajaa, jätin pois kaikki ylimääräiset eleet ja liikkeet. Yritin olla seuraamatta muiden kuorolaisten tekemisiä.

PERINNE VOI OLLA TAAKKA

Mieskuoroissa on vanhan tyylin kuorolaulajia, jotka laulavat koko ajan täysillä, vanhan perinteen mukaisesti ilman sordiinoja. Se laulutyyli on syvällä, sävyt unohtuvat helposti, vaikka niitä harjoiteltaisiin. Kuoronjohtaja voi olla kovilla tasapainoillessaan erilaisten laulajatyyppien edessä.

Yhtenäisyys siitä kärsii. Ääni ei soi yhteen, on joukko erillisiä yksilöjä, jotka päästävät omaansa toista kuuntelematta. Vierustoveria pitäisi kuunnella ja mukauttaa oma äänensä häneen, pitäisi antaa toiselle kohteliaasti tietä eikä rynniä eteenpäin kuin päätön kana. Myönnän myös itse sortuneeni tähän, mutta mielestäni suhteellisuudentajuni säilyttäen.

Yhteissointi risoo silloin tällöin, mutta olen joutunut sen hyväksymään. Tasalaatuisuuteen ei voi sellaisessa harrastelijaporukassa päästä. Kuorossa on eri-ikäistä väkeä ja erityyppisiä ääniä. Käsittääkseni nykyinen kuoronjohtajamme yrittää muuttaa mieskuoron ”säröisen saundin” rikkaudeksi, ja tulokset ovat puhuneet puolestaan.  Totta kai nuoremmat äänet soivat kauniimmin yhteen, mutta oma aneemisuutensa on myös nuorten miesten kuoroilla.

ON TÄHTIHETKIÄ MUTTA JOSKUS TÖKKII

Laulamisen tähtihetkiä on tilanne, jossa akustiikka on tukenut laulamista täydellisesti. On kuulunut laulajaveljen ääni tasapainoisesti ja on pystynyt täysin sopeuttamaan oman äänensä siihen. On ollut turvallista laulaa. Pahimmassa tapauksessa ei kuule oikeastaan lainkaan muiden ääntä, vain joitakin vierekkäisiä tai takana olevia ääniä tai muuten äänensävyltään dominoivia. Akustiikan parhaimmat kokemukset ovat sattuneet kirkkoihin ja valitettavasti myös huonoimmat (jos ei kauppakeskuksia oteta lukuun).

Lisäksi minulle tähtihetkiä ovat olleet sellaiset tapaukset, joissa on laulettu suurelle yleisölle haastavissa paikoissa, esim. suurissa konserttisaleissa, kuten laulukilpailuissa. Ennen esitystä tehdään tiukkaa työtä äänen ja soinnin puhtauden eteen. Johtaja vaatii täydellisyyttä ja - mikä tärkeintä - jokainen laulaja panee parastaan. Ryhmä yrittää yhtenäisenä parhaansa. Onnistuminen ei ole välttämättömyys vaan se tunne, että kaikkemme olemme antaneet. Jos siinä tilanteessa vielä akustiikka toimii, niin – vot, sanoi venäläinen.

Kolmas kiva tilanne on sellainen, jossa yleisön henkisen läsnäolon ja myötäelämisen aistii sydämessään, jossa laulajana tunnen, että me kuorona olemme heille tärkeitä. Löytyy sydämenyhteys. Lopputuloksella tai yhteissoinnin laadulla ja puhtaudella ei ole niin hirveästi väliä. Sillä on väliä, että me yhdessä voimme antaa kuulijoille hyvän mielen. Tällaisia tapauksia voi sattua esimerkiksi vanhainkodeissa. Myönteinen palaute voi näkyä monella lailla, sanallinen palaute on tietysti mukavin, mutta muullakin tavalla se voi näkyä. Aidon ilon kyllä huomaa.

Tähtihetkiä on harvassa. Liian usein kuoron esitys on jonkinlainen tilanteeseen liitetty pakkopulla. Mielissään ollaan, kun siitä eroon pääsee.

Joskus oma esiintymiseni on mennyt pilalle liian innostuksenkin vuoksi, esimerkiksi pitkän tauon jälkeen. Kun on harvoin päässyt laulamaan, niin ei oikein tahdo pysyä housuissaan. En kuuntele muita ääniä ja työnnän liikaa omaa ääntäni muiden ”yli”. Se kertoo kai siitä, että olen esityksessä täysin rinnoin mukana.

Joskus koko kuoro sortuu puskemiseen. Äänenmuodostus ei ole luonnollista, vaan yritämme kaikki laulavat kovempaa, ollaan kuin kilpalaulannassa. Ei luoteta tilaan ja akustiikkaan. Uudessa salissa aletaan helposti huutaa tai möläytellä. Kuoron pitäisi löytää ääneensä herkkyys ja tasapaino eri tenorien ja bassojen välille. Kuoronjohtajan tulisi meidät siihen psyykata ja parhaassa tapauksessa hän laukaiseekin jännitteen taitavasti ilmaistulla pienimuotoisella eleellä. Mielestäni tärkeissä esityksissä on tärkeää ottaa tuntumaa saliin etukäteen. Tilannetta voisi kai luonnehtia ravimaailman esimerkillä. Me mieskuorolaiset olemme esiintymään tullessamme kuin innokkaita orheja, jotka on alkulämmityksen aikana saatava rauhoittumaan.

Lisäksi haluan vielä lisätä a capella –laulun. Laulaminen ilman säestystä on sitä parasta mieskuorolaulua. Musiikin kanssa laulettaessa puhtausvaatimukset usein katoavat. Äärimmäisessä tapauksessa on aivan sama, miten me osuutemme huudamme. Ikävimpiä ovat säestystilanteet solistin ja sähköisten soittimien kanssa. Silloin laulaja saattaa kokea itsensä turhakkeeksi. Akustisen musiikin säestyksellä homma vielä toimii, parhaimpana esimerkkinä ison orkesterin kanssa laulettu Finlandia. Niitä on elämässäni sattunut muutama ja ne kuuluvat kuorolaulajan urani juhlahetkiin.

Epäonnistumiset liittyvät usein akustiikan heikkouteen tai häiritseviin ympäristötekijöihin. Jos jollakin äänialalla menee huonosti, niin se kyllä kumuloituu koko esityksessä. Omakohtaisista virheistä eniten harmittaa se, jos luottaa omaan ääneensä eikä se sitten aivan tottelekaan tahtoani. Näitä tilanteita on viime aikoina tullut. Olen miettinyt, alkaako ääneni rapistua. Jos alaspäin ollaan menossa, mutta eipä olla kynnystä korkeammalta laskeutumassa.

Muiden epäonnistumisissa minua kiusaa epäpuhtaudet aloituksissa ja äänen korkeuksissa. Perinteisille mieskuorolaulajille se lienee tyypillistä, että suhtaudutaan yliolkaisesti tarkkuuteen, ei paneuduta hienosäätöön. Tällainen huolimattomuus on vanhempien kokeneiden laulajien vika. Päästetään tulemaan kokemuksen ja tottumuksen voimalla ja siitähän seuraa epätäsmällisyyttä aloituksissa, epäpuhtauksia korkeudessa, pituudessa ja soinnuissa yleensä sekä huolimattomuutta lopetuksissa. Lisäksi ei välitetä hidastuksista ja muista tempon muutoksista eikä liioin äänen voimakkuuden säätelystä. Jokaisellehan tulee joskus virheitä, mutta suututtaa, jos joku ei viitsi edes yrittää.

JOHTAJUUDESTA

Olen ollut mieskuorourallani kolmen kuoronjohtajan ohjauksessa, lisänä on pari ns. kuoroleiriä. Toisaalta minusta on tärkeää, että johtaja on tuttu ja turvallinen ja että häneen voi luottaa. Jos johtaja vaihtuisi liian usein, voisi joutua kuin tuuliajolle. On kuitenkin ollut upeaa sopeutua eri johtajien tyyliin. Omat vahvuutensa ja heikkoutensa on itse kullakin. Yhtenä perustekijänä on kuitenkin se, että hänen täytyy voittaa kuorolaisten luottamus, ja nimenomaan keskeisten kuoropersoonien luottamus. Tai jos näiden kanssa ei luottamusta synnykään, niin on ainakin tultava heidän kanssa toimeen. He eivät kuorosta pois lähde. Aina johtajan vaihtuessa on osa kuorolaisista lopettanut, kun tyyli ei ole miellyttänyt. Yllättävän sitkeästi siihen kuoroon kuitenkin jäädään, vaikka monet piirteet uudessa johtajassa saattavatkin ärsyttää. Sopeutuminen on yksi mieskuorolaisen ominaisuus.

Alussa uudella johtajalla on kunnianhimoisia pyrkimyksiä kuoron kehittämiseksi, ajan myötä niistä suurimmat haaveet karisevat. Nämä karisevat tavoitteet saattavat liittyä kunnianhimoiseen taiteellisuuteen, jolloin tavallinen rivilaulaja jää eri aaltopituudelle. Ohjelmistossa palataan nöyrästi maanläheiselle tasolle jo mahdollista yleisöäkin ajatellen. Kuoronjohtaja ei saisi kuitenkaan taipua liiaksi kuoronsa edessä. Jonkinlaisesta tasosta olisi pidettävä kiinni, vaikka napinaa kuuluisikin.  Saattaa nimittäin olla kiusaus jonkinlaiseen suurpiirteisyyteen. Ei välitetä esimerkiksi sointien pituuksista tai tempon hidastuksista ja nopeutuksista. Myös voimakkuuden säätely unohdetaan. Laulut lauletaan tasapaksusti lähes samalla voimakkuudella. Kuoronjohtaja kyllä yrittää säädellä laulun tempoa tai voimakkuutta, mutta ei käytännössä puutu yksittäisten kuorolaisten virheisiin. Ehkä hän haluaa välttää vastarintaa ja konflikteja, mistä hänellä ehkä on jo karvaita kokemuksia.  Näin vaatimuksissa annetaan periksi ja sorrutaan miellyttämiseen. Virheistä tai toiveista ilmoitetaan epäsuorasti, kuin vihjaillen. Tämä on luonnollisesti ääriesimerkki. Huomannut olen, että johtaja pyrkii sopeutuman kuoron ilmaisuun ja kykyihin siinä määrin orjallisesti, ettei enää uskalla vaatia. Tällöin saattaa joku kokea, että haastavaa ohjelmistoa ei ole, ja motivaatio laskee. Hän alkaa etsiä toista kuoroa, josta saisi vastakaikua omille taiteellisille ambitioilleen. Ehkä jäädään vielä vanhaankin kuoroon, mutta harjoituksista aletaan laistaa. Ja kun keskittyminen heikkenee, niin ns. helpoissakin numeroissa tulee virheitä. Kuorossa aletaan tyytyä heikompaan tasoon.

Kuoronjohtajien tyylejä on toisaalta mielenkiintoista seurata. Miten johtaja puuttuu virheisiin, vai puuttuuko ollenkaan, kuunteleeko hän kuoron saundia lainkaan ja pystyykö tekemään muutoksia? Jos äänenmuodostuksessa tai jossakin muussa hommassa on ongelmia, puuttuuko hän siihen? Hienotunteisuutta tässä varmasti kaivataan, sillä vääränlainen möläyttäminen voi maksaa paljon. Liikaa ei toki saa vaatia, sillä joskus kuorolainen tulee kuoroon raskaan työpäivän päätteeksi.

Erään toisen mieskuoron laulajalta kuulin, kuinka heidän kuoronsa johtaja on yrittänyt panna aisoihin perinteisen tyylin mieskuorolaulajia, jotka rinta rottingilla päästävät kaikki laulunsa täysillä. Sävyjä mm. voimakkuudessa ei tunneta. Toisaalta nuo laulajat ovat kuitenkin kuoron perusjäsenistöä. Ilman heitä ei ehkä olisi enää kuoroakaan. Tulee johtajasta Don Quijote mieleen.

Sanojen ulkoa muistaminen on ikuinen ongelma. Tätä kuoronjohtaja vaatii jo roolinsa puolesta. Joskus siinä ei ole mieltä: ei kukaan viitsi opetella sanoja yhden esityksen takia.

LOPUKSI

Tähän loppuun laitan vielä muutamia irrallisia huomioita.

Kuoroyhteisöön kuuluvat tärkeänä osana myös kuorolaisten puolisot eli avecit. He ovat tärkeitä paitsi miehensä tukena harrastuksessa myös kuoron toiminnassa kahvinkeittäjinä ja lipunmyyjinä. Joskus he nimenomaan työntävät miehensä sohvan reunalta kuoroon.

Miehelle kuoro on terve harrastus. Tiedän niitä, joille vaihtoehtona olisi ollut alkoholismi. Toisaalta kyllä kuorossa joskus viina virtaa liikaakin. Tätä saattaa tapahtua yhteisillä matkoilla ja retkillä. Niillä on oma osansa mieskuoron toiminnassa. Mennään joko laulamaan johonkin tai sitten reissataan muuten vain. Joskus huvi ja hyöty on yhdistetty. Matkat tehdään joko avecilla tai ilman, joista viimeksi mainitut ovat niitä ”höyryisempiä”.

Rivot jutut ovat osa mieskuoroa. Ne ovat tuttuja varsinkin ennen esitystä. Niiden yhtenä tarkoituksena on laukausta jännitystä. Kuorolaisen on harjoituksissa ja muissa yhteisissä hetkissä totuttava välillä hyvinkin härskeihin juttuihin. Samaiset jutunkertojat ovat sitten avecinsa kanssa aivan toista maata.

On mainittava myös hiljaisuuden ongelma. Se voi tulla vastaan esiintymislavalla tai sen ulkopuolella. Esiintymislavalla on tilanteita, jolloin joko koko kuoro tai osa siitä joutuu seisomaan paikallaan liikkumatta.   Tämä on tuonut ongelmia ainakin minulle. On varsinainen haaste olla liikkumatta. Katse alkaa kiertää siellä täällä, nenää kutittaa. Kaikki pitäisi eliminoida. En opi sitä varmaan täysin koskaan. Nenän kaivaminen näyttäisi toki hirveältä. Toivottavasti en ole siihen sortunut.

Esiintymistilanteen ulkopuolella ongelmana on turha löpinä ja höpinä. Esiintymistä odotellessaan kuorolaiset eivät osaa olla hiljaa. Pulina saattaa häiritä muita ohjelmanumeroita. Mieskuorolaisia ei helpolla saa hiljaiseksi. Toivottavasti ne rivot jutut eivät kuulu saliin saakka.

Omakehu risoo. Ei meidän kuoro niin täydellinen ole, kuin joskus tuntuu, mutta tämä oman habituksen nosto kuuluu asiaan. Kaipaisin nöyryyttä ja huolellisuutta ylimielisyyden sijaan.

Ulkoiseen esiintymiseen ja tyyliin pitäisi kiinnittää huomiota. Nykyisin on menty hyvin suurpiirteiseksi. Yhtenäinen pukeutuminen ja tyylikäs esiintyminen on varmaan vähintään puolet esityksen kokonaisvaikutelmasta.

Yksi vaivaamaan jäänyt asia on kesken jääneet laulut tai projektit.  On siis ollut lähinnä moderneja kappaleita, joita olemme tosissamme harjoitelleet, mutta ne ovat sitten vaivihkaa unohtuneet. Kuoronjohtaja on kai huomannut, että niiden harjoittelua on turha jatkaa. Minulle ne ovat olleet mielenkiintoisimpia ja haasteellisimpia. Harmittaa, jos lopputulosta ei saa tuta. Kerran teimme erästä kolmiosaista pitkähköä teosta. Monet laulajat kyllä nyrpistivät nokkaansa, mutta minä iloitsin, että saammepa me ykköstenoritkin nyt haastetta stemmaharjoitteluun. Sitten laulua ei enää otettu esille eikä koko sävelmästä enää edes puhuttu.  On näissä perinteisempiä ja pienimuotoisempia tapauksia, mm. eräs iloinen reipas vanha joululaulu, jota bassot eivät oppineet. Olisi kerrankin ollut sopivaa täydennystä hitaille joulun nyyhkylauluille, mutta kun ei, niin ei.

…

Linkitän vielä tutustumisen arvoisia näytteitä:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/03/25/ylioppilaskunnan-laulajat-mieskuorojen-monivivahteinen-edellakavija?ref=ydd-related-content

      Tässä on tarinaa Ylioppilaskunnan laulajien taipaleelta. Siellä on esimerkkinäytteitä monilta eri vuosilta. Joukosta löytyy myös vuodelta 1938 peräisin oleva Suomen laulu. Siinä ei ykköstenoreiden tarvitse mennä falsettiin. Monia hyviä näytteitä löytyy, mm. mieskuoroklassikko Leevi Madetojan Hän kulkevi kuin yli kukkien (sanat Eino Leino). Kiitos YLE ja Elävä arkisto upeasta kokoelmasta!

https://www.youtube.com/watch?v=U5CwwgAFBLA

-          Tuonne taakse metsämaan (vuodelta 1938) YLL:n esittämänä. Meininki on perinteistä laadukasta mieskuorotyyliä.

https://www.youtube.com/watch?v=YoLrAxIzHe8

-          Oi kallis Suomenmaa  vuodelta 1954 YLL:n esittämänä. Ei ole tässä laulussa samaa hehkua kuin vuoden 1938 äänityksissä.

https://www.youtube.com/watch?v=96Io-JzI9Y8

-          Oi kallis Suomenmaa vuodelta 1998 Polyteknikkojen kuoron esittämänä. Laitan sen tähän vertailun vuoksi.  Tyyli eroaa edellisestä, mutta kauniilta kuulostavat molemmat versiot.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/01/30/isanmaallisissa-mieskuorolauluissa-soivat-luonto-ja-karsimys

-          Tästä linkistä löytyy paitsi hyvä artikkeli, myös mielenkiintoisia kuoronäytteitä eri vuosilta. Näytteet ovat enimmäkseen uudempaa tuotantoa, mutta löytyy sieltä yksi näyte vuodelta 1940: Finlandia-kuoron esittämä Nuijamiesten marssi, sävellys Toivo Kuulan. Nuijamiesten marssi on perusesimerkki sotilaallis-patrioottisesta uhosta, minun suosikkejani (vaikka olenkin pasifisti). Valitettavasti äänityksen taso ei vastaa nykykuuntelijan vaatimustasoa.