Ei minulle kevättä tule - ”Не для меня будет весна…” (Uusi versio)

 Julkaisin vuonna 2015 jutun tunnetusta venäjänkielisestä kansan suussa elävästä laulusta ja sen syntyhistoriasta. Se löytyy täältä. Nyt pääsiäisen aikaan innostuin kuuntelemaan laulua uudestaan ja tein uuden version käännöksestäni. Todetaan heti, että laulettavaksi suomennokseni ei ole edelleenkään tarkoitettu. Liitän sen nyt tähän ja tuon sen jälkeen edellisen juttuni täytteeksi hieman lisäväriä laulun taustoihin. Laitan myös pari linkkiä tuoreemmista laulun tulkinnoista. Enkä aivan lopussa malta olla kajoamatta myöskään konfliktiin Venäjän ja Ukrainan välillä.

Koska Suomessa vietetään nyt pääsiäistä, niin puutun erääseen seikkaan laulun sisällössä. Venäjän ortodoksit juhliessaan pääsiäistä tervehtivät tuttaviaan huudahduksella ”Kristus on ylösnoussut!”. Siihen on oma vastauksensa (”Totisesti nousi!”). Tuo huudahdus kuuluu kaikkien perinteeseen, kyse ei ole hartauden harjoittajien uskonnollisesta liturgiasta. Minä en ole ortodoksi, mutta venäläiset ystäväni ovat minulle lähettäneet pääsiäistervehdyksen tuota huudahdusta käyttäen. Niin olen joskus tehnyt minäkin. Nyt pääsiäissunnuntaina ei viestiä kuitenkaan kuulu, sillä Venäjällä pääsiäistä vietetään vasta viikon kuluttua.

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Sydän neidon riemusta hehkuu

iloa sykkii – mut’ minulle ei.

 

Ei minulle puutarhat tuoksu

Kukkii kirkkaana laakson lehto

Soi kutsuen sirinä satakielen

Se kevään kohtaa – minä en.

 

En pääsiäisestä osaksi pääse

tulee juhlapöytään suku ja rakkaat

”Ylösnoussut on Kristus” – soljuvat suut

ilon päivä on heillä - ole mukana en.

 

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

vuotaa kyyneleet katkerat,

minulle suotu se elämä on.

 

Netistä löytyy laulusta huomattavan paljon eri versioita. Laitan tähän alkuun linkin, jossa laulun esittää Felix Davydov. Siinä on mukana kuusi säkeistöä. Se kertoo osaltaan, että laulu on historian saatossa muokkautunut monella tapaa.

Videon kommenteista käy ilmi, että monen katsojan isoisä oli laulua laulanut, joten pienestä lapsesta asti se oli tullut tutuksi. Laulun julkaisija toivoo laululle pitkää ikää, sukupolvia eteenpäin. Kommentteja lukiessa huomaa varmasti odotetun seikan. Laululla on symboliarvoa venäläisten patrioottien keskuudessa. Se liittyy myös Donin kasakoiden perinteeseen. Siihen se on itse asiassa  menneisyydessä mukautunut., Ymmärrän niin, että kasakkaperinteen vaalijat ja harrastajat ovat sen ottaneet omakseen.

Laulun taustalla oleva runo on syntynyt 1830-luvun lopulla. Seuraavassa toistan hieman vanhaa juttuani, mutta tuon myös hieman lisätietoa.

säveltäjä N.V. Devitte

Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V. Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen runoversio on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Kuin luonnostaan Donin kasakat omaksuivat laulun. Sen myötä todellakin Don-virta pääsi mukaan runon elämään. Laulu sai uutta voimaa ja sisältöä. Tyttö menetti nimensä. 1900-luvun alussa runo sai ikään kuin uuden elämän.

Edellisessä jutussani kerroin, että laulu unohtui neuvostovallan synnyttyä. Se jäi kyllä pimentoon, mutta eräässä jutussa todetaan laulun eläneen sotilaiden suussa. Muun muassa Suomeakin vastaan käyty sota mainitaan. Lopulta se nousi uudelleen pinnalle 70-luvulla Nikita Mihalkovin elokuvan Viisi iltaa myötä. Siinä elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa ravintolassa juopuneena yhtäkkiä toistella laulun sanoja.

Vanhassa jutussani linkkien myötä painotukseni on hieman toisenlainen. Silloin suuren vaikutuksen minuun teki Sretenskin mieskuoron esitys. Yllä olen liittänyt jo linkin yhden laulajan esityksestä. Tässä on vertailun vuoksi pari modernimpaa versiota. Aleksandr Ustjugovin versio (tässä) on saanut jo yli 3,9 miljoonaa katselukertaa. Tässä versiossa katsojia on ollut huomattavasti vähemmän. Eivät ne minua erityisemmin sytytä.

Laitan aivan juttuni loppuun vielä version, joka kosketti minua ja liittää kaiken lisäksi tuon laulun traagisella tavalla myös nyt meneillään olevaan sotaan. Toki se tuo mukanaan ristiriitaisia tuntoja, jotka vievät ajatukset pois itse laulusta. Esittäjänä on Länsi-Ukrainassa asunut ja elämäntyönsä tehnyt bardi Vasili Ždankin. Hän menehtyi 61-vuotiaana vuonna 2019 traagisessa onnettomuudessa, josta kerron lisää hieman alempana. Hän säestää itseään Ukrainan kansallissoittimeksikin mainitulla banduralla. Se on luuttua muistuttava kansansoitin. Jos tutustuu Ukrainan kansanmusiikkiin, niin suuret banduraorkesterit tulevat kyllä kiinnostuneelle pian vastaan. Toinen nimi soittimelle on kobza. Wikipedian suomenkielinen tynkäjuttu löytyy täältä. 

Ždankin oli syntynyt Etelä-Venäjällä (Krasnodarin alueella) vuonna 1958. Kaksivuotiaana hän muutti vanhempiensa mukana Ukrainaan. Aikuisiässä hän asui Länsi-Ukrainassa, jossa tuli ainakin myöhempinä vuosinaan leimatuksi venäjämielisenä. Hän käytti esiintymiskielenään yhtä lailla ukrainaa kuin myös venäjää. Oli ollut aktiivisesti mukana Ukrainan itsenäisyysliikkeessä Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä. Viimeisinä vuosinaan hän esiintyi paljon tyttärensä kanssa duona.

Seuraavaksi tulee tietoa, jonka todenperäisyydestä en ole varma. Kyse on laulajan kuolemasta, josta syyskuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta. Hän harrasti moottoripyöräilyä ja hän joutui sillä ajaessaan liikenneonnettomuuteen ja menehtyi siinä yhteydessä. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä, mutta on vahvoja epäilyksiä, että kyseessä oli murha. Sitä epäilyä ei aivan suoralta kädeltä pidä torjua, koska laulaja asui kuitenkin alueella, jossa oli hyvin vahva kansallismielinen ja venäjävastainen ilmapiiri. Ždankinilla oli paljon vihamiehiä, koska hän kuitenkin kävi paljon Venäjällä esiintymässä ja loi siten toiminnallaan siltaa Venäjän suuntaan. Tuo onnettomuus sattui aikoihin, kun ristiriidat maiden välillä olivat entisestään kärjistymässä. Venäjämielisiin kohdistuneita poliittisia murhiahan oli Ukrainassa tapahtunut runsaasti siitä lähtien, kun nykyiseen sotaan alkanut konflikti alkoi vuonna 2014.

(lähteitä: tämä ja tämä)

Mutta se siitä. Pääsiäispäivää odotellessa on hiljentymisen aika. Täältä voi katsoa ja kuunnella bardi Vasili (tai kenties ukrainalaisittain Vasil’) Ždankinin esitystä banduran säestyksellä.

Laitan loppuun vielä venäjänkieliset sanat. Kyseessä on yleisin neljän säkeistön versio:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

 

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

 

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Hiljaisen viikon matka 1 - Bach lohdun antajana, Dostojevski lisukkeena

 

Topi Linjama: Matkaopas Matteus-passioon. Basam Books, 2020.

 

Hiljainen viikko on alkanut. Hiljaa se on otettukin vastaan. Nyt valmistaudumme kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumiin. Pääsiäisen vuoro on sen jälkeen. Palmusunnuntai on nyt takana. Eilen oli malkamaanantai, tänään on tikkutiistai. Sitä seuraavat kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai (hiljainen lauantai) ja pääsiäinen eli sukkasunnuntai. Nuo perinteiset suomalaiset nimitykset jäävät helposti unholaan. Hiljaista viikkoa on kutsuttu myös piinaviikoksi. Itseäni tässä mielentilassa kiehtoo enemmän hiljaisuus. Ollaan mukana hengen virrassa. Valmistaudutaan kohtaamaan kirkon ja yhteisen uskomme mysteeri.

Itselleni hiljaiseen viikkoon ja pääsiäiseen kuuluu ehdottomasti Johann Sebastian Bachin Matteus-passio. Se edellä lähden tähänkin viikkoon. Olen kirjoittanut Matteus-passiosta aiemmin. Sitä en tässä enää toistele, kirjoitus löytyy täältä. Lapsuudesta muistan sen saman kuin ehkä moni muukin minun ikäluokkaani kuuluva. Pitkäperjantai tuntui todella pitkästyttävältä päivältä. Ehkä siinä oli mukana päivän nimeen sisältyvää maagista painetta. Lapsuudestani lähtien pääsiäisen viettoon ja siihen valmistautumiseen liittyy aina kristillinen lataus. Se on ollut joskus syvempi, joskus hyvin pinnallinen. Yksi maallinen muisto liittyy nuoruusvuosiin, kun lankalauantai-iltana istuin oululaisessa ravintolassa saman pöydän ääressä Kirkan ja hänen bändikavereittensa kanssa. Taisi siinä käväistä myös Frederik. Siitä kertova muisto löytyy täältä.

Tällä hiljaisella viikolla matkakumppaninani on Topi Linjaman viime vuonna julkaisema ohut kirjanen Matkaopas Matteus-passioon. Kirja on oiva johdanto kärsimysnäytelmään. Lisäksi tekijä palkitsee lukijansa suomenkielisellä libretolla, hänen itsensä kääntämänä. Passio itsessään pitää sisällään kuusi osaa: valmistautuminen, puutarha, ylipapit, maaherra, risti ja hauta. Niissä saamme seurata, kuinka Jeesuksen kohtalo sinetöidään.

Kirjan takasivulla on mielestäni osuva kiteytys: ”Bach menee musiikillaan sinne, missä ihmisenä olemisen kipu on”. Tänä pääsiäisenä Bach ei kuitenkaan valitettavasti voi vetää kirkkoja täyteen. Me saamme vastaanottaa ristiinnaulitsemisen ja pääsiäisen ylösnousemuksen kotona yksinäisyydessä tai lähimpien ystävien seurassa. Linjaman kirja on Bachin ystävien apuna. Kirjan esittelytekstissä todetaan, että kirja tuo Bachin teemoja rohkean henkilökohtaisesti tähän päivään. Nyt pääsen sen avulla tutustumaan oman hiljaisen viikkoni tärkeimpään musiikkiteokseen. Nousee luottavainen tunne. ”Bachin lohduttava, tyhjentymätön musiikki valaiseen passion tummanpuhuvaa kärsimystietä.” Se on kirjoittajan hieno kiteytys, jonka haluan tähän yhteyteen laittaa.

Kirjoittaja erottaa Matteus-passiossa kolme tulkinnallista aikatasoa. Pohjimmaisena on uuden testamentin kertomus Jeesuksen kärsimystiestä ja kuolemasta. Toisena tasona on säveltäjä ja hänen aikansa – barokki. Sen myötä kohdataan myös reformaatio ja Bachin aikakauteen sisältyvät kristinuskon suuntausten väliset kiistat. Bach itse syntyi luterilaisen kristinuskon läpäisemään maailmaan. Sen merkitystä en itse ole kyllä koskaan tullut ajatelleeksi. Bach kuvaa passiossa syvimpiä tunteitamme. Hänen seuraamassaan teologiassa ”Jumala on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Jumala kätkeytyy ihmisten vaivaan ja kärsimykseen. Siitä avautuu Matteus-passion ja myös Bachin musiikin eräs ulottuvuus: se on terapeuttista ja sielunhoidollista luonteeltaan. Bach ottaa elämämme vakavasti. Barokin teoreetikoihin viitaten Linjama kiteyttää, että pimeyden kautta ymmärrämme valon. (Linjama, s. 11.)

 Kolmannessa tasossa ovat meidän aikamme esittäjät ja kuulijat. Bachin aikana ihmiset saattoivat kuulla sen korkeintaan muutaman kerran elämänsä aikana.  Nyt meillä on mahdollista kuunnella passio useaan kertaan, vaikka toistojen kanssa. Me voimme avata passion sisältöä tutkimalla, miten siirrytään sävellajista toiseen tai miten passion esitykseen osallistuvat kuorot ja solistit käyvät dialogia keskenänsä. Linjama seikkailee tutkijana myös Matteus-passion musiikillisessa kielessä löytäen sieltä jopa erilaista numerosymboliikkaa. Yllättäviin kohtiin voi tehdä sen pohjalta tulkintoja muun muassa siitä, miten omakohtaista jokin kohta Bachille itselleen on ollut.

Itselleni yksi mielenkiintoinen tieto löytyy liittyen Leipzigin Tuomas-kirkon akustiikkaan. Kirkko oli yleensä Bachin aikaan täynnä väkeä. Tuolloin kirkossa jälkikaiku on erityisen lyhyt, vain hieman yli sekunnin. Se on tarjonnut hyvät puitteet polyfonialle ja harmoniamuutoksille. Vertailukohdaksi Linjama tuo Firenzen San Marcon basilikan, jossa jälkikaiku on neljä sekuntia. Alkaa miettiä, millaistahan musiikkia olisi Bach siellä säveltänyt. 

Topi Linjaman teksti on tiivistä ja pelkistettyä. Se toteaa, ennemmin kuin selittelee. Monisanaisuutta vältellään. Tyyli osoittaa, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa eikä halua sanomaansa turhaan ylimääräisin selityksin vahvistella. Kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia ja piristäviäkin väläytyksiä. Tuon esimerkin. Käsitellessään omaa suosikkiaariaani Erbarme dich – Armahda minua, hän panee merkille, että ennen sitä kukon kiekuessa kolmannen kerran korkeassa rekisterissä viihtyvän evankelistan ääni nousee korkeimmilleen (h). Se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun Pietari tajuaa tehneensä väärin ja alkaa katua. Ollaan Linjaman mukaan Bachin teologian ja ihmiskuvan ytimessä: katumuksessa ja parannuksessa. Nyt tulee se minua laulun harrastajaa kovasti huvittanut sivuhuomautus: ”Voisivatko itseään täynnä olevien bel canto -ajan sankaritenorien kaksiviivaiset c:t olla enää kauempana tästä?”

Erbarme dich-aariasta haluan todeta erään keskeisen seikan, jonka Linjama on tuonut esille. Siinä katujana ei ole Pietari, vaan ”minä”, siis jokainen meistä. Aaria on tullut minulle läheiseksi Andrei Tarkovskin elokuvasta. Siinä aaria todellakin osuu suoraan kasvojaan tuoden hänet elokuvan sisäiseen todellisuuteen.

Tekstistä löytyy yllättäviltäkin tuntuvia mutta kohdallensa osuvia lainauksia. Yksi sellainen on mystikko Mestari Eckhart. Mutta tekstistä käy ilmi, että Eckhart on syntynyt Bachin kotikulmilla, toki muutama sata vuotta aiemmin. Pär Lagerqvistin vuonna 1950 ilmestynyt pienoisromaani Barabbas on minulle tuttu nuoruudesta. Sieltä on jäänyt tajuntaani pysyväksi Barabbaan pohdinta, että hän oli tosiaan se ihminen, jonka edestä Jeesus kuoli.

Linjama on lestadiolaistaustainen ja hän pohdinnoissaan nostaa Matteus-passioon vertailukohdiksi myös lestadiolaisuuden uskon maailman. Itse löydän edelleen Siionin lauluista syvyyttä, oltakoon itse uskonsuuntauksesta mitä mieltä tahansa. Linjama löytää Bachin maailmankuvasta toisiinsa kietoutuvia vastakkaisuuksia. ”Kun hautajaismotetissa BWV 229 tanssitaan menuettia, elämä on vahvasti läsnä kuolemassa.” Hän löytää ilosta myös varjon. Esimerkistä käy kantaatti Christ lag in Todesbanden. Sitä hän kutsuu pietistiseksi iloksi. Kristuksen voittoa kuolemasta ylistetään kuin oltaisiin hautajaisissa. Hän löytää samanlaisen hengen vanhoillislestadiolaisten Siionin lauluista.

Linjama käsittelee kirjassaan kyllä myös irrottautumistaan lapsuutensa lestadiolaisuudesta. Se on mielestäni painavaa tekstiä. En sitä nyt käsittele, koska muutenkin mies näyttää tulleensa sen perusteella mediajulkisuuteen. Aivan juttuni lopussa siihen liittyen on kuitenkin pieni hyvin subjektiivinen havaintoni.

…

Kirjoitukseni loppuosassa käännän katseeni toisaalle – kirjan kanteen. Sieltä nousevatkin aivan erilaiset aatokset. Kannessa on nimittäin vuodelta 1521 peräisin oleva Hans Holbein nuoremman maalaus Der Leichnam Christi im Grabe (”Kuolleen Kristuksen ruumis haudassa”). Maalaus avautuu täältä. Olen tuota maalausta käsitellyt Dostojevskin teosten maailmaa käsittelevän juttuni yhteydessä viiden vuoden takaa (täällä). Nyt palaan siihen. Lainaan omaa tekstiäni hieman tiivistäen ja myös siistien. Tuolloin se hieman rönsyili.

Fjodor Dostojevski näki tuon maalauksen kerran vieraillessaan Baselissa sijaitsevassa taidemuseossa. Se teki häneen vaikutuksen, tai rehellisemmin sanoen kirjailija järkyttyi siitä. Dostojevskin romaanissa Idiootti tuo maalaus tulee yllättävässä kohdassa esille. Sen jäljennös on esillä erään henkilön asunnossa, ja aiheuttaa melkoisia mielenliikutuksia, verrattavissa Dostojevskin omiin.

Nähtävästi kyseessä on sama maalaus. Sitä säilytetään juuri Baselissa sijaitsevassa museossa, jossa Dostojevski vaimonsa kanssa aikoinaan vierailivat. Anna Dostojevskaja kertoo siitä muistelmissaan. Kirjailijaan maalaus oli tehnyt suuren vaikutuksen. ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmisiltä uskon”, oli hän todennut vaimolleen (Henry Troyat, Dostojevski. Gummerus 1963, s. 327).

Romaanissa Idiootti on sivuhenkilö nimeltä Ippolit Terentjev, kuolemansairas tavallaan säälipisteitä kerjäävä tyyppi. Hän on tietysti vain yksi hahmo romaanin moniäänisessä kokonaisuudessa, mutta Ippolit on ainakin yhdessä mielessä merkittävä. Hänen kauttansa on arveltu puhuvan kirjailijan oma ääni. Dostojevskilla on tapana panna tiettyjen henkilöhahmojen suuhun omia ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tavallisesti se on joku hieman rujompi, vastenmielisyyttä herättävä tyyppi. Idiootissa se osa tulee Ippolitille.  

Ippolit on langanohut ruipelo, pelkkää luuta ja nahkaa. Hän yskii sairautensa vuoksi lähes lakkaamatta. Hän on hyvin ärtyneen näköinen ja oloinen nuorukainen, mikä on ymmärrettävää, sillä sairaus on vakava. Ei saa unohtaa, että hän on vielä nuorukainen. Siitä huolimatta hänen elämänfilosofiset ja uskonnolliset pohdintansa tuntuvat kypsiltä, mikä vain vahvistaa sitä kantaa, että hän on kirjailijan itsensä äänitorvena.

Ippolit on ajautunut tilanteeseen, jossa hän pohtii vakavissaan itsemurhan mahdollisuutta. Vastaavia hahmoja muissa romaaneissa ovat Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov ja Riivaajien Kirillov. Ippolitilla se jää kuitenkin lopulta tekemättä. Hän kyllä järjestää muiden edessä hyvin teatraalisen kohtauksen, jossa hän ampuu itseään, mutta ”yllättäen” hän on unohtanut laittaa aseeseensa panoksen.

Ippolit on mukana viettämässä erään seurueen mukana iltaa. Siellä hän ottaa puheenvuoron, jossa hän esittää kuulijoille oman tilityksensä elämästään. Hän on kirjoittanut sen valmiiksi ja itse asiassa suunnitellutkin lukevansa sen tuolla eräällä huvilalla läsnä oleville tuttavilleen. Hänellä on tekstilleen jopa motto, Ludvig XV:n tunnettu lausahdus: «Après moi le déluge!» (”Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus”).

Hän äännähtelee puheen välissä kummasti. Romaanin suomentaja on löytänyt siihen osuvan sanan: ”hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista hengähdystäänkin säesti korahdus”. Ippolitin äänenkäyttöä kuvataan ylipäänsä jopa ironisen vastenmielisesti.  Välillä se on ”kimakka” tai ”särisevä”, välillä hän ”vinkuu” tai ”vingahtelee”. Se ei siis ole mitään kaunista kuultavaa. Kuitenkin hän esittää kuulijajoukolleen pitkän tilityksen omista näkemyksistään, minkä kaikki pitkin hampain kuuntelevat. Sen jälkireaktioiden tuoksinassa tapahtuu tuo yllä mainittu itsemurhayritys.

Kerron hieman tilityksen sisällöstä. Hän on siis saanut lääkäriltään vakavan keuhkotaudin vuoksi kuolemantuomion, elinaikaa on rajallisesti jäljellä. Hän kuitenkin tahtoo käyttää jäljellä olevan elämänsä järkevästi, hänellä on pyrkimys hyvään. Hän haluaa auttaa erästä vaikeaan elämäntilanteeseen joutunutta, kaupunkiin muuttanutta lääkäriperhettä ja joutuu sen auttamiseksi jopa ottamaan yhteyttä entiseen kouluaikansa vihamieheensä. Hän onnistuu järjestämään perheelle apua ja siitä auttamisen halu vain lisääntyy. Ippolit haluaisi löytää elämänsä viime päiviksi hyvää tekemistä, mikä kantaisi hedelmää myös hänen kuolemansa yli.  Mutta tuon hyvän aikomuksen murtaa mielen täyttämät ”pahan voimat”. Painajaiset ja erilaiset näyt saavat hänessä vallan. Aaveet kiusaavat. Hän näkee ympärillään hämähäkkejä. Eräs niistä puraisee hänen koiransa kielestä palasen.

Nyt päästään tuohon Holbeinin kuollutta Kristusta esittävään maalaukseen. Hän oli nähnyt sitä muistuttavan maalauksen erään häntä vainoavan (tai vainoavaksi luulemansa) henkilön asunnossa siellä vieraillessaan. Ippolit ei sen taulun nähtyään voi enää uskoa ruumiin ylösnousemukseen eikä kuoleman jälkeiseen elämään, ainakaan siinä muodossa kuin se tapahtuu maan päällä. Tässä on hieman pitempi lainaus romaanista (vahvennus minun):

”…Jos kaikki hänen opetuslapsensa, hänen tulevat apostolinsa näkivät juuri tuollaisen ruumiin… jos sen näkivät häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki jotka uskoivat häneen ja palvoivat häntä, niin miten he sellaista ruumista katsellessaan saattoivat uskoa, että tuo marttyyri herää kuolleista? Silloinhan tulee ajatelleeksi, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait niin vahvoja, kuinka ne ovat voitettavissa? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä ei voittanut edes hän, joka eläessään voitti luonnonkin, jota luonto alistui tottelemaan ja joka huusi: ’Talitha kumi’, ja tyttö nousi, ’Lasarus, tule ulos’, ja kuollut tuli ulos. Tuota maalausta katsellessa tuntuu siltä kuin luonto olisi jokin valtava, säälimätön ja mykkä peto, tai oikeammin, paljon oikeammin sanoen, vaikka se kuulostaakin omituiselta, jokin suunnattoman suuri, rakenteeltaan upouusi kone, joka on ahmaissut järjettömästi kitaansa, murskannut ja nielaissut tylsästi ja tunteettomasti suurenmoisen ja äärettömän kalliin olennon – sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen kaikkien lakien veroinen, jopa koko maailman veroinen, ehkä maailma oli luotukin vain tuon olennon ilmestymistä varten! Tuo maalaus tuntuu esittävän juuri tämän käsityksen pimeän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta, jonka valtaan kaikkien täytyy alistua, ja se siirtyy katsojaan aivan pakostakin. …”

 Teen tekstiin pienen korjauksen. Suomalaisen Raamatun mukaan Jeesus toteaa: ”Talitha kuum!” Se tarkoittaa: ”Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!” Kyseessä on tapaus, jossa Jeesus herättää synagoogan esimiehen Jairuksen tyttären kuolleista (Markuksen evankeliumi 5: 35-43).

Ippolit ei kuitenkaan taivu materialismiin. Hän jatkaa pohdintojaan. Mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, siitä emme hänen mukaansa voi tietää mitään.  Ikuisuus ja kuoleman jälkeinen elämä ovat käsityskykymme ulkopuolella eikä hän ole kyennyt tuota käsittämätöntä oivaltamaan.

Ippolit toteaa Jumalan johdatuksesta eli Kaitselmuksesta seuraavaa: ”Me loukkaamme Kaitselmusta kohtuuttomasti ymppäämällä siihen omia käsityksiämme, harmistuneina siitä, ettemme voi ymmärtää sitä.”

Ippolit päättääkin lopulta jättää uskonasiat omaan arvoonsa.

Kohdatessaan kuoleman enteitä eli aaveita, hämähäkkejä ja muita painajaisia, hän alkaa tuntea inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän kertoo tunteneensa olonsa nöyryyttäväksi.  ”En voi alistua pimeän voiman valtaan,” hän tuskailee tilityksessään. Hänen elämänhalunsa oli tyrehtynyt, mieleen alkoi punoutua itsemurhan ajatuksia. ”Itsemurha on ehkä ainoa teko, johon vielä ehdin ryhtyä ja jonka ehdin saattaa päätökseen omasta tahdostani”, hän kiteyttää pohdintojaan. Tähän hän lopulta päättää tilityksensä.

Hän tuntee sairautensa vuoksi itsensä alemmuudentuntoiseksi, hän epäilee, että hänelle nauretaan, että hän on pahanilkinen ja inhottava, että hän ei ole kenellekään tarpeen. Loppujen lopuksi kukaan ei olekaan hänestä kiinnostunut. Saatuaan tilityksensä päätökseen, hän saa osakseen välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä: ”Kaikki nousivat pöydästä kolistellen ja ärtyneinä”. Kaikki jaksoivat sen kuitenkin kuunnella, mutta sitä seurannut suoranainen ilkeämielisyys saa Ippolitin raivoihinsa, mikä sitten purkautuukin itsemurhayrityksenä. Hän ottaa aseensa esille.

Läsnäolijat alkavat suorastaan pilkata Ippolitia. Myötätuntoinen on ehkä vain romaanin päähenkilö ruhtinas Myškin mutta hänkin on lähinnä hämillään. Vaaditaan, että Ippolitin on luovutettava aseensa pois. Sitten Ippolit yllättäen toteuttaa uhkauksensa, mutta ase ei laukeakaan. Nousee yleinen hälinä. Ippolit yrittää hysteerisenä selittää, että teko ei ollut tahallinen vaan hän oli vahingossa unohtanut laittaa panoksen. Samassa hän menettää tajuntansa.

Tapahtuman jälkeen ruhtinas Myškin juttelee Ippolitin tapauksesta nuoren neidon (ja morsianehdokkaansa) Aglaja Jepantšinan kanssa, jolle Ippolit oli pyytänyt toimittamaan kirjoittamansa tilityksen. Aglajan mielestä Ippolit toimi täysin tietoisesti, ei hän halunnutkaan onnistua teossaan.  Aglaja epäilee, että Ippolit järjesti ampumiskohtauksen saadakseen hänet kiinnostumaan tilityksestä. Eli kyseessä on ollut nuorille niin luonnollinen huomion puute. Ruhtinas Myškin päätyy samanlaiseen arveluun: ”Hän varmaankin halusi, että kaikki kokoontuisivat hänen ympärilleen ja sanoisivat, että he rakastavat ja kunnioittavat häntä suuresti ja että kaikki pyytäisivät häntä hartaasti jäämään eloon.”

 Kokoavasti totean vielä, että Ippolit Terentjev uskoo elämään. Hän katsoo, että Jeesus pystyi herättämään Lasaruksen ja Jairuksen tyttären kuolleista ja nämä saattoivat jatkaa maanpäällistä elämäänsä. Molemmat kuitenkin kokivat aikanaan luonnollisen kuoleman. Myös Jeesus itse koki kuoleman eikä ollut mahdollista, että hän olisi voinut jatkaa elämää siinä kidutetussa ruumiissaan. Hän ei kuitenkaan sulje pois elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen, mutta se on sitten aivan toisenlainen olotila, jota emme voi tietää ja jonka todellisuudesta emme voi nyt olla osallisia.

Terentjevin henkilöhahmon kautta paljastuu Dostojevskin näkemys, jonka mukaan ikuisuus on läsnä ihmisen elämässä. Kuolema on siihen nähden toissijainen ilmiö. Ippolit halusi sairastuttuaan tehdä vielä jotakin hyvää. Se oli merkkinä elämän kunnioituksesta.

Tutkija Ivan Jevlampijev toteaa, että Ippolit on tavallaan dostojevskiläinen ”Hamlet”. Kysymys Ollako vai eikö olla? voisi sopia hänen suuhunsa. Häntä pidetään Riivaajien Aleksei Kirillovin esihahmona. Kirillovin hahmossa viedään eteenpäin Terentjevin nostamia kysymyksiä. Ja hän nousee lopulta uudeksi Kristus-hahmoksi, joka päätyy ampumaan itsensä todentaakseen sanomansa. Kirillov on myös Ippolitin tapaan hieman rujo tyyppi, näin ollen sopiva kirjailijan itsensä äänitorveksi.

…

LOPUKSI

En malta olla palaamatta Linjaman kirjaan. Hän käsittelee siellä (s. 75) nykyistä suhdettaan lestadiolaiseen uskonkäsitykseen.  Olen löytävinäni sieltä jotain samaa kuin siinä, mihin Ippolit Terentjev – siis Dostojevski itse - on päätynyt.

Olen numeroinut otsikon, koska aikomukseni on kirjoittaa jatkoa.

Pari muisteloa pääsiäislauantaista tanssikiellon ajalta

Pääsiäisestä nousee mieleen pari pikkutapausta 70-luvulta. Elettiin aikoja, jolloin välilauantaina ei ravintoloissa saanut tanssia. Asustelin tuolloin Oulussa. Ensimmäisestä jutustani minulla itselläni nousee mieleen eräs Junnu Vainion laulu, jonka esityksen voi nähdä täällä: https://www.youtube.com/watch?v=uG7sr6xdGcw. No, en sentään Dingoa tavannut mutta pari muuta julkkista kuitenkin. Toisessa muistelossa ollaan jo hartaammissa tunnelmissa.

Ensimmäinen muistelo

Elettiin 70-luvun puoliväliä. Oli välilauantai, pääsiäispäivän aatto, niin kuin tänäänkin on. Istuin illalla kaverini kanssa ravintola Seurahuoneella, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Tuolloin oli voimassa ns. huvittelukielto. Tanssilavallekin oli kannettu asiakkaille pöytiä lähinnä kai vain merkiksi, että pysyisivät aloillaan. Muistaakseni tanssikielto koski jostain syystä ainoastaan tuota välilauantaita. Tuolloin ravintola Seurahuone sijaitsi Isollakadulla, jossain Heinäpään suunnassa.

Aika hiljaista oli ja vietimme aikaa jutellen, jossain baaritiskin lähellä nurkassa. Sitten paikalle tuli iltaa viettämään joukko ns. poppareita, joiden joukossa oli hyvin tuttu hahmo. Kyseessä oli Kirka ja hänen bändinsä.  Heillä oli pohjoisessa jokin keikkamatka ja kun lauantaina keikat oli kielletty, he tulivat istumaan iltaa. Tunnistin tuolloin eräitä bändin jäseniä, kun olin nähnyt heidän telkkarissa, ehkä Syksyn sävelessä. Ja paikalle ilmestyi myös Frederik, pitkä kaveri jonka hiustyyli toi miehelle pituutta lisää. Hänkin oli keikkamatkalla pohjoisessa. Istuimme aivan lähekkäin, kaverini vieressä oli joku Kirkan bändin jäsen.

Rupesimme kaverini kanssa kuiskuttelemaan, että osaakohan Kirka venäjää. voisin vaikka vähän jutella. Ehkä vuosi oli 1974, jolloin paraikaa olin miettimässä tulevaisuuttani ja venäjän opinnot oli kovasti suunnitelmissa. No kaverini ei arkaillut vain otti asian puheeksi vieressä istuvan bändin pojan kanssa.  Ja tämä esitti asian Kirkalle. Siinä vaiheessa minä menin täysin lukkoon. Saimme tietää, että kyllä hän jonkin verran puhuu (olisikohan oppinut mummoltaan). No, Kirka katsoi minuun päin, hymyili leveästi tuttuun tyyliinsä ja olisi ollut valmis muutaman sanan vaihtamaan. Sen verran oli hälyä, ettemme olleet kuuloyhteydessä enkä ujona kehdannut huutaa. Olisi pitänyt mennä lähemmäs ja paikka oli ahdas.  Olinhan tuolloin vasta 18-19-vuotias. Kirka oli kuitenkin kovan tason julkkis (ei kuitenkaan niin kova kuin myöhemmin 90-luvulla) ja meikäpoika häkeltyi tilanteesta niin, että tuskin olisin pystynyt sanomaan mitään, vaikka Kirka olisi tullut viereeni. Nyt se voi tuntua hassulta, mutta tuohon aikaan elettiin eri maailmassa.

Lisäys: Tarkemmin ajatellen vuosi on kuitenkin ollut 1975. Olin nähnyt Kirkan Euroviisukarsinnoissa, jossa hän esitti kappaleen Oh, New York rakkain. Tuolloin tuo ohjelma oli vielä tuoreessa muistissani, mistä syystä tunnistin osan bändin jäsenistäkin.  Pidin piisistä kovasti ja pidän edelleen. Sijoitus karsinnoissa oli viides. Kappale löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=lljsY_p2jcM. Erityisesti videossakin esiintyvä pitkäviiksinen kaveri oli jonkinlainen maamerkki, jonka Seurahuoneella heti tunnistin.

Lisäys 2: Muistini tarkentuu koko ajan. Kirka taisi lisätä, että bändissä oli joku ulkomaalainen (ehkä romanialainen) mies, joka osasi hyvin venäjää.

Kirka euroviisukarsinnoissa vuonna 1975

Toinen muistelo

Toinenkin muisto liittyy pääsiäislauantain iltaan, mutta tapahtui pari-kolme vuotta myöhemmin kuin edellinen tapaus. Menin erään toisen kaverini kanssa jostain ravintolasta seuraamaan Heinäpäässä sijaitsevaan ortodoksikirkkoon pääsiäisyön vigiliaa. Keskiyöllä tapahtuva ristisaatto oli tapahtuma, joka keräsi kansaa. Nytkin väkeä oli pilvin pimein, joista vain pieni osa ortodokseja. Moni oli kai tullut jostain kapakasta eivätkä he menneet sisälle kirkkoon. Menimme kaverini kanssa joksikin aikaa sisälle ahtaaseen kirkkosaliin. Takanamme seisoi viinantuoksuinen mies, joka lauloi hiljaa kuoron mukana muistaen hyvin sanat ja vigilian kulun. Hän oli punakka, arkisesti pukeutunut, hieman elämän kuluttama, keski-ikään kallistuva syrjäytyneen oloinen tyyppi, joka ilmiselvästi oli imenyt ortodoksisen perinteen äidinmaidostaan. Kun sitten jonkun aikaa seurattuamme lähdimme kirkosta, kaverini totesi, että ei kai siellä yleisön joukossa tainnut sen miehen lisäksi montaa muuta ortodoksia ollakaan. Miehen vilpitön olemus oli tehnyt myös kaveriini vaikutuksen.

Getsemanen puutarhassa (Гефсиманский сад)

Kirjoitan tätä pitkänäperjantaina, elämme pääsiäisen odotuksessa. Sen nosteessa mielestäni kumpusivat nämä säkeet:

Mysteeri jää,

vuosisadat vuosisatojen perään sen kohtaavat – toivossa.

…

Kiirastorstai-iltana Jeesus meni Getsemanen puutarhaan hiljentymään. Joskus paikasta käytetään sanaa yrttitarha. Jutussani Getsemane viittaa kuitenkin runoon, jonka kirjoitusvuosi on 1949.

Olen ollut Boris Pasternakin lumoissa. Romaaniin tiiviisti liittyvien Tohtori Zhivagon runojen sarjan päättää Getsemane (alkuperäiseltä nimeltään Гефсиманский сад – ”Getsemanen puutarha”). Laitan kirjoitukseni loppuun sen päätössäkeet, aluksi suomennoksen, jonka on laatinut Helvi Juvonen. Sen perään laitan alkuperäisen venäjänkielisen tekstin.

Se - niin kuin sarjan kaikki 25 runoa - on mukana vuonna 1958 valmistuneessa Tohtori Zhivagon suomennoksessa. Romaanin on kääntänyt Juhani Konkka ja hän lienee vastannut myös runojen raakakäännöksistä. Konkka on yltänyt loistosuoritukseen, senkin huomioon ottaen, että käännöstä tehdessä on täytynyt pitää kiirettä. 

Tohtori Zhivagon runojen suomentamisen on täytynyt vaatia tekijöiltä paneutumista Pasternakin ilmaisumaailmaan. Arvo Turtiainen ja hänen elämänkumppaninsa Helvi Juvonen suoriutuivat siitä yhdessä hienosti. He päätyivät loppusoinnulliseen ratkaisuun ja saivat runot elämään, ne soivat niin kuin Pasternakin runojen kuuluukin. Olen niitä itse maiskutellut ja löytäisin joissakin kohdin kritisoitavaa. En kuitenkaan itse pystyisi suomentamaan yhtään säettä. Tunnustan, että olen yrittänyt.

Runoilijapariskunta teki työnjaon. Juvosen osaksi tuli tämä. Varmaankin he ovat toimineet tiiviissä yhteistyössä.

Tohtori Zhivagon runoissa on yksi runo ylitse muiden. Se on Joulun tähti (Рождественская звезда), myös Juvosen käsialaa. Mutta korostan, ei joukossa ole yhtään huonoa. Getsemane on loppurunona omalla paikallaan. Se jättää mysteerin leijumaan kuoleman ylle, saa lukijansa hiljentymään. Tässä linkissä sen loppusäkeet lausuu Oleg Menšikov. Kyseessä on lyhyt katkelma moniosaisesta TV-sarjasta Tohtori Zhivago.  Tuo runokatkelma on minulle kovasti mieleen. Siinä Juri Zhivago istuu raitiovaunussa. Jonkin hetken kuluttua hän kohtaa kuolemansa, mitä tässä emme ehdi nähdä: https://www.youtube.com/watch?v=xkV1CdYK374 . 

Katkelman suomennos:

Vaan sivu pyhin kirjasta elämän

ja kaikkein kallein nyt avattiin.

Sen totisesti näette täyttyvän.

Niin käy, sillä kirjoitettu on niin.

Vuosisatain kulku on kuin tarujen,

ja ne voivat syttyä matkallaan,

ja nimeen niiden kauhean suuruuden

vapaaehtoisesti käyn kuolemaan.

Kolmantena päivänä henkiin herään.

Kuin virrassa lauttoja uitetaan,

vuosisadat toinen toisensa perään

kuin lotja ui eteeni, tuomitaan.

                  (Helvi Juvosen suomentamasta Boris Pasternakin runosta  Getsemane)

…

Samat säkeet Boris Pasternakin alkuperäisestä runosta:

Но книга жизни подошла к странице,

Которая дороже всех святынь.

Сейчас должно написанное сбыться,

Пускай же сбудется оно. Аминь.

Ты видишь, ход веков подобен притче

И может загореться на ходу.

Во имя страшного ее величья

Я в добровольных муках в гроб сойду.

Я в гроб сойду и в третий день восстану,

И, как сплавляют по реке плоты,

Ко мне на суд, как баржи каравана,

Столетья поплывут из темноты.

Борис Пастернак

…

 Matkamme jatkuu kohti pääsiäisen riemua. Alla on kuvia Nikolai Gen (1831 - 1894) maalauksista. Ne olen kuvannut Tretjakovin galleriassa Moskovassa. Nikolai Gen taiteen voima on samoissa juurissa kuin Pasternakin. Hänen kuollessaan Boris oli neljävuotias.

Nikolai Ge: Kristuksen ja opetuslasten lähtö Getsemaneen

Nikolai Ge: Golgata

Nikolai Ge: Ylösnousemuksen sanansaattajat