BULGAKOV

Juttuni sai alkunsa siitä, kun huomasin, että pietarilaisessa teatterissa Teatr na Litejnom (Театр на Литейном, ”Litejnyj-kadulla sijaitseva teatteri”) esitettiin Mihail Bulgakovin teokseen Teatteriromaani perustuvaa näytelmää ja päätin hankkia sinne lipun. Valmistauduin esitykseen lukemalla tuon romaanin, jonka olin toki lukenut joskus nuorempana kauan sitten. Samassa myös Bulgakovin elämä ja hänen kohtalonsa alkoi kiinnostaa. Toki kirjailija oli minulle tuttu ennestään, mutta huomasin tiedoissani paljon aukkoja.  Tästä alkoi hieman pitempi prosessi, kuin pelkkä teatterimatka. Suurena apuna oli kirjastosta löytämäni J. A. E. Curtisin laatima kokoelma Mihail Bulgakovin kirjeitä ja hänen viimeisen vaimonsa päiväkirjamerkintöjä  (J.A.E. Curtis. Käsikirjoitukset eivät pala. Mihail Bulgakovin elämä kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. WSOY, Juva 1994). Sitä kautta avautui kirjailijan persoonallisuus hyvin elävänä eteeni, mikä auttoi ymmärtämään myös lukemaani romaaniin sisältyviä käänteitä.

Mainitaan heti eräs seikka, joka tekee Bulgakovista nyt ajankohtaisen ja joka myös osaltaan vaikutti omaan kiinnostukseeni. Hän sattuu nimittäin syntyneen Kiovassa. Ja hänen eräs romaaninsa käsittelee hyvin merkittävää aikaa Kiovan ja samalla koko Ukrainan historiassa. Siitä kerron hieman edempänä. Totean kuitenkin jo alkuun, että Bulgakovin perhe oli Kiovan venäläisiä ja mitään kansallismielistä Ukraina-paatosta ei hänen teoksistaan löydä.

Mihail Bulgakovin muistopatsas Kiovassa

Tuoreesta näytelmäkokemuksestani kirjoitan juttuni lopussa. Alkuosassa käsittelen kirjailijan elämää ja tuotantoa siltä osin kuin se minua tässä yhteydessä kiinnostaa.

I.                    Aikaisempia kosketuksiani Bulgakovin tuotantoon

Mihail Afanasevitš Bulgakov (1891- 1940) tunnetaan ennen muuta romaanistaan Master i Margarita (Мастер и Маргарита ’Mestari ja Margarita’). Suomenkieliseen versioon julkaisija halusi kaupallisista syistä antaa vetävämmän nimen: Saatana saapuu Moskovaan. Bulgakov kirjoitti sitä 1930-luvulla öisin ja muina joutohetkinään muun työn ohessa tajuten, ettei sitä hänen elämänsä aikanaan tulla julkaisemaan. Kova polte kirjailijan sisimmässä on ollut sen valmiiksi saattamiseksi.

Tätä maagisen realismin ”kafkamaista” merkkityötä en tässä kirjoituksessa kuitenkaan aio käsitellä. Parissa yhteydessä se tulee kuitenkin mainittua.  Tuolloin käytän siitä nimitystä Mestari ja Margarita, koska suomenkielisen version nimitys  tuntuu niin teennäiseltä. Neuvostoliitossa se julkaistiin vasta vuonna 1966, silloinkin lyhennettynä versiona. Täydellinen versio näki päivänvalon vuonna 1973 yhdessä kahden muun pitkään julkaisukiellossa olleen teoksen Valkokaartin (Белая гвардия) ja Teatteriromaanin (Театральный роман) kanssa. Vapaampien aikojen koittaessa siitä on tehty Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä huomattavan paljon dramatisointeja ja filmatisointeja. Tälläkin hetkellä ympäri Pietaria on näkyvillä mainoksia moskovalaisen Mark Zaharovin teatterin vierailunäytännöstä elokuussa. Purevasta yhteiskunnallisesta satiirista on tullut maailmanluokan viihdettä.

Monille Mestari ja Margarita on ensimmäinen ja ehkä ainoa kosketus Bulgakovin tuotantoon. Myös minä tutustuin sen kautta kirjailijaan ja suoraan sanottuna huumaannuin romaanin arvoituksellisesta maailmasta. Sen jälkeen olen nähnyt siitä useita dramatisointeja ja aina ainakin jossain määrin pitänyt niistä. Nyt tuntuu kyllä nousseen jo kyllästymistäkin pintaan.

Toinen suosikkini on vuonna 1925 valmistunut pienoisromaani Koiran sydän (Собачье сердце). Olen nähnyt siitä Moskovassa noin 15 vuotta sitten todella hienon dramatisoinnin. Pidän myös siitä tehdystä elokuvasta (http://en.wikipedia.org/wiki/Heart_of_a_Dog_(film) ).

Olen toki saattanut lukaista Bulgakovin teoksia, mutta mieleen ne eivät ole jääneet. Esimerkiksi Teatteriromaania, jota tämän kirjoitukseni loppupuolella lähemmin tarkastelen, muistan joskus lukeneeni, mutta minkäänlaista kosketusta en siihen tuolloin saanut. Omia muistiinpanojani selatessani huomasin, että vuonna 2001 olen nähnyt Moskovan Taganka-teatterissa tuon samaisen Teatteriromaanin dramatisoinnin. Kommenttini on ollut tyly: ”Esitys jätti kylmäksi.” Ja kun muistelen tarkemmin, niin se tuntui pinnalliselta komediahömpältä. Pettymys oli ollut suuri, koska olin odottanut esitykseltä paljon. Nyt ymmärrän, että suurin syy pettymykseeni oli se, että tuolloin minulta jäi taustatyöt tekemättä. Ryntäsin teatteriin raskaan työpäivän päätteeksi valmistautumatta.

Toinen negatiivinen kokemus on erään pienen moskovalaisen teatterin dramatisointi kertomuksesta Morfiini (1926), samoilta ajoilta kuin edellinen.  ”Näytelmä on mielestäni huono”, purin tuolloin pettymystäni. Lisäsin, että monet teatterit esittävät tunnettujen kirjailijoiden vähemmän tunnettua tuotantoa ja tuntuvat epäonnistuvan.

Aivan vastikään kirjoitin tähän blogiini Aleksandr Puškinista. Valmistellessani tekstiä huomasin myös Mihail Bulgakovin kirjoittaneen Puškin-aiheisen näytelmän. Oli mielenkiintoista nähdä, että Bulgakov halusi jo tuolloin tuoda tuoretta näkökulmaa tuohon myyttinä elävään kansalliskirjailijaan. Näytelmä oli nimeltään Viimeiset päivät (Последние дни) ja valmistumisvuodeksi on merkitty 1935. Sille kävi niin kuin Bulgakovin monille muillekin teoksille: se ei nähnyt päivänvaloa kirjailijan elinaikana. Eikä se nykyäänkään ole tehnyt mitään läpimurtoa (mikä minun silmissä tekee siitä entistä kiinnostavamman). Minulle tämä työ vaikutti ainakin siten, että aloin kaivaa omaa Bulgakoviani elämäni naftaliinista. Sittemmin olen huomannut kirjailijalla olleen monipuolinen suhde Puškiniin.  Mm. romaanissaan Valkokaarti  hän on käyttänyt mottona lainausta Puškinin Kapteenin tyttärestä.   Romaani on minulla vielä kesken. Uusia löytöjä on varmaan odotettavissa.

II.                  Mihail Bulgakovin elämästä

Mihail Bulgakov syntyi Kiovassa vuonna 1891. Hän oli seitsenlapsisen perheen esikoinen. Hänellä oli neljä siskoa ja kaksi veljeä. Isä Afanasij Ivanovitš oli Kiovan hengellisen akatemian professori. Koti oli lämminhenkinen ja ilmapiiri sivistynyt. Opiskelualaa valitessaan Mihail päätti lukea lääkäriksi, koska lääkärin ura turvasi toimeentulon ja mm. hänen Moskovassa asunut enonsa oli menestyvä lääkäri.

Isä kuoli vuonna 1907 munuaissairauteen, samaan johon myös Mihail oli aikanaan menehtyvä. Isän kuoltua Mihail vanhimpana lapsena joutui ottamaan vastuuta perheen toimeentulosta. Lokakuun vallankumouksen jälkeen perheen nuoret joutuivat tekemään vaikeita ratkaisuja. Perheessä oltiin valkoisten puolella, puna-armeijaa ja bolševikkeja ei hyväksytty. Tästä syystä veljet Nikolai ja Ivan päättivät paeta länteen. He onnistuivat emigroitumaan Pariisiin. Veljeksillä oli hyvin erilainen kohtalo. Nikolaista tuli maailmankuulu bakteriologi. Pikkuveli Ivan oli taiteilijatyyppi, joka elätti itsensä mandoliininsoittajana ja välillä myös taksikuskina.

Perheen jälkeläisistä voisin vielä mainita yhden nimen, joka on omassa elämässäni tullut vastaan. Nimittäin merkittävä lingvisti Jelena Zemskaja oli Mihailin sisaren Nadeždan tytär. Zemskajan tuotantoon olen tutustunut opiskeluvuosinani. Hän on myös kirjoittanut enostaan kirjan.

Mihail valmistui lääkäriksi, mutta alusta alkaen häntä kiinnosti enemmän kirjoittaminen. Hänkin pohti kovasti emigroitumista. Toisin kuitenkin kävi. Sisällissodan aikaan hän joutui rintamalääkäriksi. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän joutui viettämään jonkin aikaa Vladikavkazissa lavantaudin kourissa. Vuonna 1921 Mihail hakeutui Moskovaan. Hänen lääkäri-enonsa (N.M.Pokrovski) lienee myös auttanut kotiutumisessa. Mihail sai alkuun töitä parista aikakauslehdestä. Lääkärin uran hän oli hylännyt jo aikaisemmin.  Näin unohtuivat haaveet emigroitumisesta, eikä Mihail koskaan elämässään päässyt käymään ulkomailla, vaikka siitä kovasti haaveilikin.

Nykypäivän valossa Bulgakovin mielenkiintoisin teos on hänen ensiromaaninsa Valkokaarti (Белая гвардия) vuodelta 1924. Tämän romaanin mielenkiinnon on huomannut myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1394189777359), joka hehkuttaa sen kiovalaista tapahtumaympäristöä ja historiallista arvoa. Romaani käsittelee vuosien 1918-1919 tapahtumia Bulgakovin kotikaupungissa Kiovassa. Tuolloin kaupunki on kaoottisessa tilassa. Tapahtumat ovat tosiperäisiä, taustalla ovat Bulgakovin oman perheen kokemukset noilta vuosilta. Romaanin päähenkilö on nuori 28-vuotias lääkäri Aleksei Vasiljevitš Turbin, Mihailin omakuva.  Niin ikään muille teoksen henkilöhahmoille löytyy esikuvat todellisesta elämästä.

 Romaanin perheen muodostaa kolme aikuistuvaa nuorta, vastikään äitinsä menettäneet sisar ja kaksi veljeä. Tarina keskittyy heidän kotitaloonsa. Perheen elämää kuvataan ensimmäisen maailmansodan ja Kiovan vallankaappauksen taustaa vasten.

”Kermankeltaiset kierrekaihtimet erottavat tämän lämminhenkisen kodin, joka on kuin turvallinen satama ulkopuolella riehuvasta ja alituisten poliittisten kaappausten synnyttämästä epävarmuudesta, kun tsaarinvaltaa kannattavat valkoiset, Saksan miehitysjoukot, Petljuran johtamat Ukrainan kansalliset talonpoikaisjoukot ja puna-armeijan joukot taistelevat Kiovan herruudesta.” (J. A. E. Curtis, Käsikirjoitukset eivät pala. Mihail Bulgakovin elämä kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. 1994, s. 17; original: Manuscrips don’t burn, Mihail Bulgakov – A Life in Letters and Diaries 1991.)

”Bulgakovin fiktiivinen perhe, Turbinit (sukunimi on äidin puolelta) ja perheen ystävät kestävät nämä kaikki mullistukset, koska he uskovat yhteiskuntaluokalleen ja poliittisille mieltymyksilleen ominaisiin arvoihin.” (mts.)

Bulgakov on itse kertonut, että valta vaihtui kaupungissa 14 kertaa ja kymmenestä niistä hänellä on omakohtaisia kokemuksia.

Kääntäjä Esa Adrianin esipuhe romaanin suomenkieliseen versioon (Valkokaarti, WSOY 1972) on mielestäni edelleen nykynäkökulmastakin oiva. Se antaa aineksia romaanin syvempään käsittelyyn. Adrian mainitsee esimerkiksi viittaukset Ilmestyskirjaan, kuten sen, että Kiovasta käytetään romaanissa sanaa Kaupunki isolla K-kirjaimella. Adrian mukaan  ’kaupunki’ on Ilmestyskirjan keskeistä käsitteistöä. Niin ikään teoksessa esiintyy ilmestyskirjan pedon luku 666 yhteyksissä, joka omalla tavallaan lyö leimaa kansallismielisten johtajaan Simon Petljuraan.

Adrianin mukaan Simon Petljura (http://fi.wikipedia.org/wiki/Symon_Petljura ) oli tuon ajan kansallismielinen ukrainalainen separatisti , joka haki kansan tukea jyrkällä antisemitismillä. Tätä tarvittiin vastapainoksi vahvalle venäläiselle nationalismille. Tämä tuntuu nykypäivän valossa hyvin mielenkiintoiselta. Romaani on minulla vielä kesken, joten en halua sen antamaa Petljura-kuvaa nyt käsitellä. Teos vaikuttaa monikerroksiselta, mikä koskee myös yllä II luvussa mainitsemaani Puškin-viitettä.

Romaanin ja myös Bulgakovin suvun yhteydessä nousee esiin kysymys ukrainan kielestä. Adrian toteaa, että Bulgakovin Turbinit edustavat puhtaasti venäläistä kulttuuria. Ukrainankieliset kommentit on sijoitettu ”etupäässä petljuralaisten ja muiden hämärien ainesten suuhun”. Käsittääkseni tuon ajan suhtautumista ei pitäisi sekoittaa nykypäivän tilanteeseen. Totean kuitenkin Adrianin tulkinnan. Hän rinnastaa Turbinien kannan ukrainalaisen 1600-luvun kasakkapäällikön Bogdan Hmelnitskin kantaan: tämän joutuessa valitsemaan Puolan ja Venäjän väliltä, hän valitsi Venäjän. Turbinien mielestä Ukrainan oli siis oltava Venäjän yhteydessä.

Liitän tähän vielä suorana lainauksena Adrianin esipuheen lopun, jonka viimeiset sanat voi varmasti yhdistää kaikkiin kirjailijan teoksiin:

”Luonnollisestikin Valkokaarti toimii parhaiten ensimmäiseksi havaittavassa pintakerroksessaan, kansalaissodan kuvauksena. Mihail Bulgakov oli kuitenkin siksi erikoislaatuinen kirjailijapersoonallisuus, että yllättäviinkin löytöihin ja havaintoihin sietää Valkokaartinkin kohdalla varautua.”

Romaani sai ilmestyessään paljon huomiota, koska se käsitteli vastapuolta myönteisemmässä valossa kuin tuohon aikaan oli totuttu. Bulgakov valmisti teoksesta näytelmän Turbinien päivät (Дни Турбиных, 1925), josta tuli tunnetumpi kuin itse romaanista. Mm. Stalinin kerrotaan nähneen sen useita kertoja. Näytelmää esitettiin Moskovan taiteellisessa teatterissa täysille saleille yli 800 kertaa. Myös näytelmä sai osakseen polemiikkia, juuri valkokaartisympatioittensa vuoksi. Vuonna 1929 se poistettiin teatterin ohjelmistosta, mutta palautettiin Iosif Stalinin vaikutuksesta.

Iosif Stalin toisaalta piti näytelmästä, vaikka toki tuomitsi sen. Hänen mielestään siitä aiheutui lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa. Lainaan Stalinin sanoja Esa Adrianin tekstistä:

”…tästä näytelmästä katsojalle jäävä perusvaikutelma on bolševikeille suotuisa: jos kerran Turbinienkin kaltaisten ihmisten on pakko laskea aseensa ja alistua kansan tahtoon ja myöntää asiansa lopullinen tappio, silloin bolševikit ovat voittamattomia…” (Esa Adrian, Esipuhe romaanin Valkokaarti suomenkieliseen laitokseen, 1972).

Yllä viittasin jo Stalinin vaikutukseen näytelmän palauttamisessa teatterin ohjelmistoon. Tällöin Bulgakov kävi myös henkilökohtaisen puhelun Stalinin kanssa. Stalin soitti hänelle sen jälkeen, kun Turbinien päivät oli poistettu Taiteellisen teatterin ohjelmistosta. Bulgakov eli vaikeita aikoja. Hän kärsi masennuksesta, kun sitkeistä yrityksistä huolimatta tuotannon julkaisemiseen Neuvostoliitossa ei tuntunut olevan mahdollisuuksia. Tästä syystä hän oli päätynyt anomaan muuttoa ulkomaille. Tällöin yllättäen tuli soitto. Stalin kysyi, haluaako hän todella muuttaa lopullisesti maasta pois. Nähtävästi Bulgakovin pelasti vastaus, jossa hän totesi, ettei hän ulkomailla pystyisi luovaan toimintaan.  Stalinin myötävaikutuksella Bulgakov pääsi apulaisohjaajaksi teatteriin ja sitten Turbinien päivätkin palasi ohjelmistoon.

Stalinin suhde Bulgakoviin (ja myös muihin taiteilijoihin) oli eräänlaista kissa-hiiri –leikkiä.  Kuvaavaa, että  Mestarissa ja Margaritassa  esiintyy kissa (Begemot) ja samoin Teatteriromaanissa päähenkilö Maksudovin vieraillessa Stanislavskin alter egon teatterinjohtaja Ivan Vasiljevitshin kotona huoneeseen ryntää yhtäkkiä kissa nousten ikkunaverhoja pitkin ylös ja repien sen lopulta riekaleiksi.

Tähän väliin voi lisätä, että Stalinin kanssa sattui myös toinen dramaattinen konflikti, jossa Bulgakov pelkäsi henkensä edestä. Hän oli vuonna 1939 kirjoittanut näytelmän Batumi , joka käsitteli Iosif Stalinin nuoruusvuosia. Näytelmän valmistelut keskeytti Stalinin viesti kesken Batumin matkan. Näytelmälle ei tullut esityslupaa. Mitään vakavampaa ei kuitenkaan tapahtunut.

Vuonna 1932 Bulgakov solmi kolmannen avioliittonsa, mikä toi valoa kirjailijan elämään. Hänen uusi vaimonsa Jelena Sergejevna (1893-1970) oli hänelle tärkeänä tukena aina kuolemaan saakka. Hänen päiväkirjoista on ollut apua tutkijoille ja kirjailijan kuoleman jälkeenkin hän huolehti tämän jäämistöstä.  Varmaan Jelena-vaimon ansiota on myös pääteoksen Mestari ja Margarita valmistuminen.

Romaani Valkokaarti ja sen pohjalta tehty näytelmäversio ovat teoksen Teatteriromaani tapahtumien taustana.  Päähenkilö Sergei Leontjevitš Maksudov on Mihail Bulgakovin oma kuva. Teos kuvaa Maksudovin romaanin Musta lumi syntyvaiheita sekä sittemmin sen dramatisointiprosessia ja erinäisiä vaiheita, kun teosta yritetään saada näyttämölle. Byrokratia on valtava, kokouksia seuraa yksi toisensa jälkeen ja absurdi valtapeli uuvuttaa kirjailijan tehden hänet lopulta aseettomaksi järjestelmän absurdissa viivytystaistelussa.

Teatteriromaani kirjoitettiin kutakuinkin vuonna 1937, aikana jolloin suuret oikeudenkäynnit ja puhdistukset olivat alkaneet. Samanaikaisesti työn alla oli pääteos Mestari ja Margarita. Teos ei toki ole mikään faktoissa pitäytyvä dokumentti. Se heijastaa Bulgakovin syvää pettymystä Moskovan teatterielämään. Vuosikymmenen aikana oli luonnollisesti tapahtunut kaikenlaista. Teosta kirjoittaessaan Bulgakov eli yhä syvempää turhaumaa, johon romaani toi purkautumistien.

Teatteriromaani on mielestäni raju satiiri moskovalaisesta teatterimaailmasta, ja vain tiettyyn rajaan saakka omaelämäkerrallinen. Romaanin henkilöiden takaa löytyy aivan oikeat, tuonaikaisessa todellisuudessa eläneet henkilöt. Pahimman pilkan ja vinoilun kohteeksi joutuu kuuluisa teatteriteoreetikko ja ohjaaja, aikansa teatterin suuri uudistaja ja vaikuttaja Konstantin Stanislavski(1863-1938), toinen taiteellisen teatterin johtajista.  Ivan Vasiljevitšin hahmo on hänestä tehty herskyvä pilakuva. Bulgakov työskenteli Konstantin Stanislavskin alaisena ja pääsi hyvin läheltä tutustumaan Moskovan taiteellisen teatterin sisäiseen maailmaan ja ilmapiiriin. Tämän hän onnistui purkamaan teoksessaan satiiriksi.

Bulgakov ei voinut sietää Stanislavskia, ei hänen autoritääristä johtamistapaansa  eikä liioin hänen menetelmiään. Curtisin kirjasta voi löytää Bulgakovin vaimon Stanislavskiin liittyviä päiväkirjamerkintöjä:

5.maaliskuuta 1935: Stanislavskin kotona pidetty Moliére-harjoitus oli ollut raskas. Miša (=Mihail) palasi kotiin masentuneena ja raivoissaan.

7.huhtikuuta 1935: Moliéren harjoitukset pidetään Stanislavskin kotona …, ja Miša on raivoissaan. Sen sijaan, että näyttelijät keskittyisivät näytelmään, Stanislavski teettää heillä pedagogisia harjoituksia ja puhuu joutavia, mikä ei millään tavalla edistä näytelmän valmistumista. Miša todistelee minulle, etteivät mitkään metodit eikä mikään mahti maailmassa tee huonosta näyttelijästä hyvää.

6. syyskuuta 1935: Turbinit esitettiin tänään 600. kerran. Teatteri ei onnitellut Mišaa, ei lähettänyt pienintäkään viestiä.

11. syyskuuta 1935: Stanislavski on ihmisenä hirveä. Nyt teatterilaiset tajuavat sen.

20. tammikuuta 1938: Taas tuota iänikuista valitusta, miten taitavasti monet ihmiset, lähinnä Stanislavski ja Nemirovitsh, ovat tuhonneet hänen näytelmäkirjailijanuransa.

9. elokuuta 1938 Mihail Bulgakovin kirjeestä poikapuolelle Sergeille: Ymmärrät varmaan, että Konstantinin [Stanislavskin] kuolema on vaikuttanut minuun. Mietin asioita yhä uudelleen ja uudelleen… […] ajatukseni ovat raskaat ja pakkomielteiset, mietin omaa kirjailijankohtaloani ja sitä, mitä MTT [Moskovan taiteellinen teatteri] teki minulle…

5. marraskuuta 1938: Että Stanislavskin Näyttelijän työ osaa olla vastenmielinen. Ja tarpeeton. Sen avulla ei tulla näyttelijäksi, ei edes ulkoa opettelemalla. Ja sitä paitsi se on kuolettavan ikävä.

Koko 30-luku oli Bulgakoville hiljaista riutumista. Syyt olivat selvät: jatkuva julkaisujen epääminen. Näytelmiä ei esitetty tai jos esitettiin, niin muutaman esityskerran jälkeen yleisömenestyksestä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) näytelmät poistettiin näyttämöiltä.

Yhtäältä sisua ja yrityshalua riitti. Paljon tähän auttoi vuonna 32 solmittu avioliitto ja uusi vaimo. Ilman häntä ei Mestaria ja Margaritaa olisi varmaankaan syntynyt. Myös ystäväsuhteet auttoivat kestämään, ikäviä kokemuksia ja varsinkin vuoden 37 järkytyksiä oli lohdullista jakaa. Bulgakovin koti oli turvasatama mm. kovia kokeneelle runoilija Anna Ahmatovalle.

Toisaalta syitä masennukseen ja työn ilon hiipumiseen oli runsaasti.

Kun näytelmät eivät saaneet esityslupaa, niin perheen tulot vähenivät. Kirjailija joutui maksamaan takaisin saatuja ennakkomaksuja sittemmin kielletyistä tai muuten mönkään menneistä hankkeista. Näin velat kasvoivat. Toimeentulo-ongelmista tuli selviämistaistelua.

Kirjailijan töitä julkaistiin ja esitettiin myös ulkomailla. Tekijänoikeuspalkkioista Bulgakov ei kuitenkaan päässyt nauttimaan. Syitä oli se, että kotiuttaminen oli vaikeaa ja toiseksi huijaritkin veivät suuren osan eikä länsimaiden ja Neuvostoliiton välillä ollut päteviä sopimuksia rojaltien maksamisesta. Jatkuva taistelu myös tämänkin tulokanavan hyödyntämiseksi vei voimia muusta toiminnasta.

Ranskassa asunut veli Nikolai auttoi, minkä voi. Hänenkään ei kannattanut lähetellä paketteja, koska tullimaksut olivat korkeat ja perilletulo epävarmaa. Muistan yhden kirjaan, jossa Mihail pyysi veljeä lähettämään sukat, ei kuitenkaan silkkisiä.

Lisäksi kirjailija uuvutettiin torjunnan kautta. Kirjailijaa tapettiin vaikenemalla. Julkisia huomionosoituksia menestyksistä ei tullut. Kun Moskovan taiteellisen teatterin näyttämöllä esitettiin vuodesta toiseen Turbinien päiviä täysille saleille, ei Bulgakovia edes mainittu teatterin toiminnasta kertovissa juhla-artikkeleissa. Bulgakov oli kuin muukalainen vieraalla maalla. Kirjailijaa tapettiin hitaasti vaikenemalla.

Kirjailija ei saanut mahdollisuutta matkustaa ulkomaille yrityksistä huolimatta. Hän lopulta tyytyi kohtaloonsa, mutta jäljet tämäkin jätti kirjailijan mieleen. Maan sisällä hän toki pystyi matkustamaan, mikäli talous ja työkiireet antoivat myöten.

Bulgakovia ja hänen näytelmiään riepoteltiin lehdistössä sekä sisäisissä ja julkisissa käsittelyissä. Yleensä hänen nimensä nousi esiin vain negatiivisessa valossa. Monet ”ystävät” saattoivat yllättäen yhtyä pilkkaajien kuoroon, kuten esimerkiksi merkittävä teatteriohjaaja Meyerhold.

Silti sisäinen palo pakotti toimimaan ja ryhtymään uusiin haasteisiin mahdottomissakin tilanteissa.

Kun sitten alkoivat vuoden 37 teloitukset ja oikeudenkäynnit, päiväkirjamerkinnöissään vaimo toteaa ne hyvin lakonisesti. Mihinkään riemunkiljahduksiin ei ryhdytä, vaikka entiset viholliset ja vastustajat – proletaarikirjallisuutta puolustavat byrokraatit - joutuvatkin yhtäkkiä vangituiksi ja teloitetuiksi tai vain katoavat.

Vielä ennen kuolemaansa Bulgakov kirjoittaa Iosif Stalinille pyytäen tätä armahtamaan ystävänsä Nikolai Erdmanin. Nähtävästi se tuotti tulosta, koska Erdman kuoli vasta vuonna 1970.

Kaiken tämän jälkeen isänsä perintönä saatu munuaissairaus iski Bulgakoviin kuin salama. Se alkoi siitä, että hän huomasi sokeutuvansa. Bulgakov tajusi heti, mistä on kyse. Vaimo oli jo ennen naimisiinmenoa luvannut olla miehensä rinnalla tämän kuolinhetkellä ja luvannut toteuttaa miehensä tahdon myös siinä, että tämä saisi viettää elämänsä viimeiset hetket kotonaan. Tämä toteutui. Mihail Bulgakov kuoli kotonaan 10. maaliskuuta 1940 kello 16.39 vaimonsa kädestä puristaen. Vielä tammikuussa hän oli tehnyt korjauksia Mestariin ja Margaritaan. Tämän jälkeen päiväkirjamerkintöjä ei ole kuin yksi tammikuun 16.päivältä, jossa todetaan ulkona olevat 42 astetta pakkasta. Tyhjistä sivuista voi aistia, miten viimeiset viikot ovat sujuneet.

Viimeisistä hetkistä vaimo on kirjoittanut Mihailin veljelle Nikolaille tammikuussa 1961. Jelena Sergejevna sai kokea vielä ennen kuolemaansa sen ilon, että vuonna 1966 Mestari ja Margarita näki Neuvostoliitossa päivänvalon.

”Toivon, että sinä ja perheesi paranette pian… Itselleni en toivo mitään, koska olen huomannut, ettei mikään ole koskaan mennyt niin kuin olisin toivonut.” Mihail Bulgakovin kirjeestä Jelena-sisarelle 31.12.1939.

Hautakivi moskovalaisella hautausmaalla

III.                Bulgakovia pietarilaisessa teatterissa

Näytelmän esite

Nyt on sitten aika käsitellä näytelmää Litejnyi-teatterissa. Kutsuttakoon sitä tässä yhteydessä vaikka näin. Tarkempia tietoja löytyy täältä: http://www.naliteinom.ru/ .

Venäläisessä teatterissa käynti on aina kiva seikkailu. Tykkään pelkästään katsella ja ihailla yleisöä. On kauniita naisia koreina, upeissa puvuissa, hiukset laitettuna. Joukossa on aina joku nuori kaunotar, mutta myös vanhemmissa löytyy niitä, jotka panostavat teatterin eleganssiin.  Näkyy, että teatteri on elämän juhlahetkiä.

Tälläkin kertaa nautin teatteriyleisöä katsellessani. Se oli selkeästi vanhempaa, mutta aina mukaan mahtuu myös muutama nuori. Tulkitsin, että Litejnyj-teatterin kohdeyleisö on vanhempaa. Mikään nuorison suosikkiteatteri ei liene kyseessä. Teatterisali on perinteisen nuhjaantunut. Katsomosta näkyvyys näyttämölle on erinomainen. Istuin takaosassa, kuuluvuus ei aina ollut paras mahdollinen.

Esityksessä oli iso miehitys. Näyttämöllä oli ainakin 22 näyttelijää. Vilskettä riitti. Ryhmäkohtaukset tuntuivat todella liikkuvilta ja jätti vaikutelman kypsästä, ammattitaidoltaan korkeatasoisesta teatterista. Esityksen ohjaaja Igor Larin esitti myös pääosaa kirjailija Maksudovin roolissa (siis Bulgakovia itseään). Lisäksi Larin on teatterin pääohjaaja, joten näytelmä on teatterin keskeistä ohjelmistoa, johtajalleen tärkeä.

Esitys koostui päähenkilö Maksudovin matkasta teatterin maailmaan. Monet kohtaukset olivat romaanista tuttuja. Huomasin kuitenkin, että jos musiikkitermiä käyttäisi, niin kyseessä voisi olla ”Fantasia Bulgakovin teemaan Teatteriromaani”. Välillä oli vaikea tunnistaa romaanin tapahtumia.

Maksudovin matka kuitenkin keskeytyi useasti. Päähenkilö jäi sivusta seuraamaan teatterin tapahtumia. Hän oli fyysisesti näyttämöllä, mutta henkisesti näkymättömissä. Teatterin näyttelijät ottivat pääroolin. Näyttelijät esittivät erilaisia kohtauksia eri klassikoista: oli Desdemona, Othello, Ofelia, Hamlet, Romeo ja Julia sekä Boris Godunov. Näyttelijät saivat hehkutella rooliaan. Yleisö tuntui pitävän luultavasti jo senkin vuoksi, että saivat nähdä suosikkinäyttelijänsä esiintymässä. Minä en näistä ”sooloista” nauttinut lainkaan.

Ymmärrän idean. Maksudov tutustui teatteriin ja yritti samalla tuoda sinne omia ideoitaan siinä onnistumatta. Sovinnaisuudessaan teatteri ei ollut siihen valmis.

Yllä kirjoitin, että Bulgakovin alkuteos on raju satiiri. Nyt tässä teatteriversiossa tämä satiiri ei purrut. Siinä oli liian näkyvällä paikalla yksilöiden (teatterin tähtinäyttelijöiden) bravuureita. Ne saattoivat olla loistavasti näyteltyjä kohtauksia, mutta edustivat juuri sitä, mitä Maksudov vastusti ja mihin Bulgakov kohdisti satiirinsa.

Bulgakovin satiiri kohdistuu juuri siihen venäläiseen teatteriperinteeseen, jota tämäkin teatteri edusti. Oli mahdotonta tehdä itsestään satiiria.Tulkitsin niin, että tämä näytelmä oli parodiaa, satiiriin se ei yltänyt.

Odotin kuumeisesti Ivan Vasiljevitšin eli ”Konstantin Stanislavskin” ilmestymistä lavalle. Arvonimestä päätellen häntä esitti ansiokas näyttelijä. Ensivaikutelma oli hyvin positiivinen. Kohtaus oli hienosti toteutettu. Hän saikin yleisöltä ylimääräisiä aplodeja. Näytelmän edetessä hänen hahmonsa mielestäni vesittyi. En tunnistanut häntä samaksi alkuteoksen hahmoksi. Näin kävi kyllä monen muunkin hahmon osalta.

Minua häiritsi eräät nuorehkot miesroolit ja niiden esittäjien maneerit. En löytänyt näyttämöltä bulgakovilaisia ihmisiä, vaan sovinnaistettuja stereotypioita. Ehkä tämä on pahasti sanottu, mutta jäi kuva, että hahmot on luotu muulta kuin Bulgakovin teoksen pohjalta. Ei tämä pelkästään nuoria miehiä koskenut, mutta satuin noihin miesnäyttelijöihin kiinnittämään enemmän huomiota.

Harrastan kuorolaulua, ja kuoronjohtajani totesi kerran, että jos yksittäisessä laulussa viimeinen sointi onnistuu, niin koko laulu on pelastettu. Hyvään loppusointuun unohtuu alun virheet. Tämä lausahdus tuli nyt mieleen näytelmää katsoessani. Esitys ei innostanut hyvistä yksittäisistä kohtauksista huolimatta, mutta sen loppu oli makoisa. Näyttelijät pohtivat, miten Maksudovin näytelmän saisi vielä paremmaksi. Suurimmaksi esteeksi havaittiin Maksudov itse. Hän sai lähteä. Hieno loppukohtaus pelasti muuten kovin sovinnaisen esityksen.

…

Hyppään lopuksi aivan toiseen tilanteeseen, joka palautui esitystä pohtiessani mieleeni. Asuessani Moskovassa 2000-luvun alkuvuosina olin yhteydessä juuri tuohon samaiseen teatteriin, josta Bulgakov kirjoitti satiirinsa. Teatterissa oli tuolloin tuoreena johtajana Oleg Tabakov. Olin tekemisissä johtajan sihteerin kanssa (en tiedä, olko hän viralliselta nimikkeeltään sihteeri) ja kyse oli jonkinlaisesta käännöksestä. En muista enää tarkkaan. Kun työni vähän viivästyi, olin huomaavinani tuossa naisessa samankaltaista pateettista ja kauhunsekaista johtajan pelkoa, kuin Bulgakovin henkilöissä. Ajattelin tuolloin, että teatterin johtajan pitää olla kauhea despootti ja diktaattori, kun nainen alkoi lähes täristä ja vapista niistä seuraamuksista, joita myöhästyminen saattaisi aiheuttaa. Eihän myöhästyminen hänestä johtunut, mutta teatterin hierarkiassa hän oli kai vastuussa toimeksiannoistaan.

No lopulta tehtävä valmistui ajoissa. Minulle luvattua pikkupalkkiota en kyllä saanut koskaan. Siinäkin kävi samanlailla kuin Bulgakovilla. Ajattelen vain, että jos sama perinne elää vielä 2000-luvullakin, niin vaikea siitä on satiiria tehdä.