ATENEUM. JEAN SIBELIUS JA TAITEEN MAAILMA.

Tein lauantaina pääkaupunkiin pienen kyläilyreissun ja kun aikaa oli muuhunkin, niin päätin mennä Ateneumiin. Siellä on nyt meneillään näyttely Sibelius ja taiteen maailma. Mitään palavaa intoa aiheeseen minulla ei ollut, mutta tiedän kyllä kokemuksesta, että viimeistään museon saleissa tuo into herää. Toki aikatauluni huomioon ottaen myös sijainti auttoi kohteen valinnassa. Koska Ateneumissa käynti on minulle kokonaisuus, en aio kirjoituksessani tyytyä pelkästään tuon Sibelius-näyttelyn sisältöön.

En ole mitenkään erityisen innokas taidemuseossa kävijä saati taiteen eri suuntauksien tuntija.  Ateneum on minulle taidemuseoista läheisin, esimerkiksi Kiasmassa käyn korkeintaan kahvilassa, koska sieltä on niin kiva näkymä Mannerheimintielle. Ulkomailla käyn taidenäyttelyissä lähinnä muodon vuoksi. Toisaalta taiteen parissa kyllä nautin, silmäni lepää upeiden maalausten tai muun kuvataiteen parissa. Siksi esimerkiksi viettäessäni Pekingissä pitempiä aikoja, kävin melko usein eräässä taidehallissa, koska koin tuon paikan ”minun auralleni” sopivaksi. Ateneumissa on jotain samankaltaista vetovoimaa. Tapani on käydä siellä muutaman vuoden välein lähinnä katsomassa ja ihailemassa Suomen taiteen kultakauden perusteoksia (kuten Albert Edelfeltiä, Akseli Gallen-Kallelaa, Pekka Halosta, Eero Järnefeltiä, Magnus Enckelliä, Hugo Simbergiä, Tyko Sallista). Esimerkiksi Eero Järnefeltin maalauksen Raatajat rahanalaiset (Kaski) rankassa työssä uupunutta tyttöparkaa voisin tuijottaa silmiin useita minuutteja ja eläytyä hänen osaansa elämän kiertokulussa. Nyt tämä ei ollut mahdollista, sillä kolmas kerros oli remontin vuoksi suljettu. Alakertaan oli sieltä tuotu muutama Suomen taiteen kaanoniin kuuluva teos, joten jotain korviketta perinteiseen kierrokseeni sain, vaikkei tuota yllä mainittua maalausta siellä ollutkaan.

Ei minun tuota remonttia todellakaan tarvinnut surkutella, sillä Sibelius-näyttelyssä oli esillä minulle ennestään läheisien taiteilijoiden teoksia. Ja mikä hienointa, oli heidän harvemmin näkemiäni töitä. Sen lisäksi tuntemattomampien taiteilijoiden töiden joukosta löytyi suoranaisia helmiä. Näin taiteen tuntemukseni syventyi. Monet mielenkiintoiset työt oli tuotu näyttelyyn Sibeliuksen kotitalosta Ainolasta, jonne taiteilijoiden lahjoituksista ja myös Sibeliuksen omista hankinnoista oli kertynyt arvokas kokoelma.

Näyttelyssä on mukana 38 taiteilijaa ja 147 teosta. Tämän tiedon sain vasta tätä kirjoitusta valmistaessani. Löysin nimittäin Helsingin Sanomien sivuilta näyttelystä yllättävän hyvän jutun, johon liittyi myös noin neljän minuutin esittelyvideo: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1413431110556. Juuri videossa näyttelyn kokoamisesta vastaavat henkilöt antavat arvokasta lisätietoa.

Näyttelyssä on eri teemoja, joille on varattu kullekin oma salinsa: Sibeliuksen kuvat, nuoruus, kansainvälinen Sibelius, fantasia ja myytit, Finlandia, Ainola, muotokuvagalleria, puut, sinfoniset maisemat, olohuone, melankolia ja Sibelius-monumentti. Maalausten ja muun kuvataiteen ohessa musiikkinäytteet, videot ja jopa puhenäytteet laajentavat kokonaisvaikutelmaa. Jos olisi pakko valita suosikkini, niin se on epäilemättä Melankolia-sali. Täytyy heti lisätä, että Fantasia ja myytit oli yhtä vaikuttava. Ja jokaisesta löytyy jotakin kiinnostavaa. Taitoluistelusta pitävä voi vaikka ihastella Susanna Rahkamon ja Petri Kokon esittämää Valse tristeä. Jos vähiten kiinnostavaa etsii, niin taisi Finlandiasta kertova käytävätila jäädä minulle lähes läpikävelyksi. Sekin johtui vain muista virikkeistä ja ajan puutteesta.

Panin merkille, että Ainolan tuomiset olivat ehkä näyttelyn hienoimpia teoksia. Ilman niitä kokonaisuus jäisi selvästi köyhemmäksi. Olen kyllä joskus muinoin siellä käynyt, mutten silloin niihin kiinnittänyt erityisempää huomiota. Se saattoi johtua väenpaljoudesta ja ahtaudesta. Nyt vierailijoita oli vähän ja tilaa riittävästi. Sain keskittyä teoksiin kaikessa rauhassa ilman ympärillä hyöriviä pulisijoita. Oli siellä jopa eristetty valkoinen huone, jossa minun istuessani soi Finlandia orkesteriversiona. Muutaman muun näyttelyvieraan seurassa se oli herkkä hiljentymistuokio.

Lippua ostaessani en hoksannut ostaa kolmen euron esittelyvihkoa eikä lipunmyyjä liioin hoksannut sitä minulle kaupitella. Siitä olisin ainakin nähnyt, missä järjestyksessä näyttelytiloissa edetään. Nyt nousin portaita ylös ja astuin ensin ovesta pääsaliin, jossa oli kuvia Sibeliuksesta. Sitten olisi pitänyt kiertää huoneet vasemmalle kääntyen myötäpäivään ja olisin sitten palannut lopussa lähtöpaikkaani.  Pieni nuoli olisi ohjannut vierailijaa oikeaan suuntaan. Nyt en tajunnut näyttelytilan olevan kehänmuotoinen, ja kierroksestani tuli hiukan poukkoileva. Kokonaisvaikutelmaani tämä ei lie kuitenkaan häirinnyt. Onneksi huomasin pois lähtiessäni hankkia tuon esittelyvihkon. Onpahan ainakin muisto.

Sibeliuksen kuvat sopivat oikein hienosti näyttelyn aloitusteemaksi. Aivan ensiksi edessäni oli patsaskokoelmalla, jossa oli esitteillä säveltäjämestaria kuvaavia pystejä. Yksi pieni kokovartaloveistos siellä välissä oli. Tekijää ei ollut selvästi osoitettu. Luulin aluksi, että kyseessä on Kain Tapperin luomus, sillä tyyli sopisi esillä olevista nimistä häneen parhaiten. Nyt myöhemmin tutkittuani en ole siitä yhtään varma. Tekijä jääköön siis tuntemattomaksi. En voi antaa vaihtoehtojakaan, koska en kirjoittanut kuvanveistäjien listaa muistiin. Vartalosta oli tehty jollain lailla rujo ja muhkurainen, mutta pään hahmosta pidin. Se oli vartalon kokoon verrattuna luonnottoman iso. Jäin miettimään, oliko taiteilija tarkoittanut sen parodiaksi. Ainakin kaksijakoisuutta työstä löytyy. Tuo pieni patsas oli näyttelyn ensimmäinen varsinainen elämykseni.

Patsas-asetelman jälkeen huomioni kiinnittyi Akseli Gallen-Kallelan tunnettuun juopottelukuvaan Symposioniin, josta Kalervo Palsa oli tekaissut pilapiirroksen Senkin kännikalat. Se irrotti minua hieman siitä juhlavasta isänmaallis-kansallisesta ennakkoasenteesta, jollaisessa Sibeliukseni kohtaan. Työ mainitaan myös Helsingin Sanomien ansiokkaassa lehtijutussa (ks. yllä). Kannattaa käydä katsomassa myös sivulla olevia kuvia maalauksista.

Sibeliusta kuvaavat maalaukset ovat vuosien kuluessa käyneet tutuiksi. Yksi teos oli kuitenkin aivan outo. Se oli Eemu Myntin ekspressionistinen maalaus kansallissäveltäjästämme vuodelta 1930. Se eroaa selkeästi muista kirkkaudellaan ja räikeydellään. Eemu Myntti (1890 – 1943) oli minulle ensimmäinen täysin uusi taiteilijanimi. Ensin se näytti upealta, mutta alkuviehätyksen laannuttua sen värikylläisyys alkoi kiusata. Nyt jos menisin uudestaan Ateneumiin, yrittäisin ehkä jopa karttaa sitä.

Fantasia ja myytit -tila vie vierailijansa 1800-luvun lopun suurten mullistusten aikaan, jossa erilaiset henkistä kokemusta ja uskonnollisuutta korostavat liikehdinnät elivät vahvoina. Tässä huoneessa olisin halunnut viettää aikaani enemmänkin ja antaa tajunnan levätä eri värien, myyttisten kuvien ja kansallisromanttisen symboliikan ohjaamina. Siellä tulee enemmän esille myös säveltäjämestarin värit ja äänet yhdistävä synestesiataipumus. Itse asiassa sen parhaita esimerkkejä on jo ensimmäiseen huoneeseen sijoitettu Gallen-Kallelan vuonna 1894 maalaama, samannimisestä sävelrunosta innoituksensa saanut Satu, jonka nostaa esille niin Helsingin Sanomien juttu kuin myös muu media. Myös ostamani esittelyvihkosen kannessa oleva kasvokuva on lainattu tästä teoksesta. Taiteilija oli ajatellut sijoittaa teoksensa alanurkkaan myös nuotteja sävelrunosta, mutta se ei koskaan toteutunut Sibeliuksen vastustuksen vuoksi. Nyt tuo paikka hohtaa tyhjyyttään vain muistuttamassa taiteilijan alkuperäisistä suunnitelmista.

Akseli Gallen-Kallela: Satu (1894)

Akseli Gallen-Kallela: Väinämöisen venematka

Huoneen maalauksista Gallen-Kallelan isohko Väinämöisen venematka hallitsee oikeastaan koko tilaa. Sen utuinen muta samalla hehkuva fantasiamaailma vangitsi minutkin mukaansa, kuitenkin inspiroiden mielen muihin teoksiin. Kalevala teemaa käsittelee ruotsalaisen Louis Sparren Kalevala-aiheiset maalaukset (Kullervo-teema). Toinen uusi tuttavuus on Lennart Segerstrålen kolme lintuaiheista työtä, joista eniten vaikutuin vuodelta 1914 olevasta, Ainolasta tuodusta maalauksesta Joutsenia sumussa.  Ne ovat pienikokoisia, mutta niistä huokuu hyvin herkkä mystinen maailma. Suomenruotsalainen Segerstråle (1892 – 1975) tunnetaan parhaiten kirkkojen alttaritauluista ja lasimaalauksista.

Lennart Segerstråle: Joutsenia sumussa (1914)

Käytävälle sijoitetusta Ainola-teemasta jäi mieleeni kirjailija Arvid Järnefeltin maalaus Kukkiva hedelmäpuu. Eihän se kovin erikoinen ollut, mutta oli elämys sinänsä löytää tunnettu kirjailija muunkin kuin pelkän sanataiteen luojana. Osasto itsessään oli mielenkiintoinen, mutta nyt se kävi ahtaaksi, koska samaan aikaan siinä parveili koululaisryhmä. Sainpahan samalla hyötyä oppaan selostuksesta. Joku kysyi, oliko Sibeliuksella omia lapsia. Tuli selväksi, että hänellä oli vain tyttäriä, joiden kautta Sibelius-nimi ei valitettavasti ole jäänyt elämään. Hän mainitsi myös yhden lapsen kuolemasta, mutta siihen palaan tuonnempana.

Sali nimeltään Puut oli myös mielen herkistävä paikka. Tämäkin sali vie kävijän Sibeliuksen asuintalon Ainolan ympärillä sijaitsevaan metsikköön. Huoneeseen sijoitetun videokuvan avulla saatoin kuvitella säveltäjämestarin astelevan puiden keskellä, kuuntelevan linnunlaulua ja tuntea sen tuoksuja. Siellä hän sai inspiraationsa viiteen puuaiheiseen pianosävellykseen, joista suosituimmaksi on jäänyt Kuusi. Se on myös minulle mieleinen, ehkä Finlandian ja Valse tristen ohella Sibeliuksen läheisin teos. Viereinen Sinfoniset maisemat -sali sisälsi upeita säveltäjää inspiroineita luontonäkymiä, joista Kolilta avautuva järvimaisema on ilman muuta tunnetuin ja liitetään erottamattomasti Sibeliukseen.

Pääsin vierailemaan myös olohuoneessa. Vanhanaikaisen puhelimen luuria nostamalla saatoin kuulla Sibeliuksen keskustelevan.  Kotoisaksi huoneen sai Ainolasta paikalle tuotu kulunut nojatuoli ja pöytä. Säveltäjän elinaikana pöydällä oli tuhkakuppi ja siinä nojatuolissa istuskellen säveltäjällä oli tapana nautiskella päivän sikariannoksesta.

Siirrytään seuraavaksi Melankolia-tilaan, joka oli minulle se huoneista kaikkein vaikuttavin. Ehkä viehtymykseni siihen kertoo omalta osaltaan myös minun suomalaisesta perusluonteestani. Tilasta oli kai varta vasten tehty ahtaan tuntuinen, mikä osaltaan lisäsi ahdistuksen tunnelmaa.

”Melankolian koettiin olevan ylevöittävä ja taiteilijalle tarpeellinen olotila. Psykologia kasvoi tieteenalana 1800-luvun lopulla, jolloin Sigmund Freudin käsitteet unista sekä seksuaalisuuden ja kuoleman alkuvoimasta tulivat tärkeäksi osaksi taiteen kuvastoa. Taiteilijat halusivat avata alitajunnan portteja ja kuvata maailmaa näkyvän tuolla puolen.” (Katkelma näyttelyn opasvihkosta)

                                                                       

Ainolan flyygeli, taustalla Oscar Parviaisen maalaus Bönen till Gud

Minulla tuon tilan keskeisin maalaus on Oscar Parviaisen Rukous (Lapsen kuolema) - ruotsiksi Bönen till Gud  - vuodelta 1910. Se oli sijoitettuna Ainolassa flyygelin taakse. Näin ollen se oli aina Sibeliuksen edessä hänen soittaessaan. Maalauksen taustalle on perheen Kirsti-tyttären kuolema vuonna 1900. Maalaus pysähdyttää, se aivan kuin hengittäisi surua ja kaipuuta. Sen kautta tytär oli läsnä perheen jokapäiväisessä elämässä. Vuonna 1903 valmistunut Valse triste on sävelletty Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema. En ole asiaa tutkinut, mutta uskon, että Kirstin kuolema on siinä musiikissa läsnä. Ainakin eräässä haastattelussa vuonna 1924 Sibelius on kutsunut taulua nimellä Valse triste (http://www.sibelius.fi/suomi/ainola/ainola_sali_taide.html ).

Huoneessa on myös toinen Oscar Parviaisen maalaus – Hautajaissaatto, johon liittyy synestesiaa.  Maalauksen taustoista voi lukea esimerkiksi näiltä sivuilta: http://www.sibelius.fi/suomi/ainola/ainola_ruokasali_taide.html . Sibelius kiintyy taulussa dominoivaan keltaiseen väriin ja nimeää sen ”D-duuri-tauluksi”.

”Säveltäjä rinnasti D-duurin keltaiseen väriin. Parviainen on käyttänyt keltaista soihtujen valohämynä, joka heijastuu hevosista ja ruumisarkusta. Parikymmentä vuotta aikaisemmin Sibelius oli maininnut ystävälleen Adolf Paulille, että hänet tulisi haudata keltaiseen ruumisarkkuun.” (lainaus yllä olevalta nettisivulta.)

Hautajaissaatto jäi minulle näyttelytilassa hieman vähemmälle huomiolle, koska olin niin Bönen till Gud –taulun pauloissa.  Oscar Parviainen (1880 – 1938) oli ennen tätä näyttelyä minulle täysin tuntematon nimi. Wikipedian mukaan hänen maalauksissaan on vahvoja symbolismin vaikutteita sekä värikästä elämäniloa, ja hänen grafiikkansa on mehevän impressionistista.

Myös Lemminkäisen äidin tukahtunut itku on melankolia-tilassa läsnä.

Peitettyä erotiikkaa huokuvat myös Ville Vallgrenin veistokset alastomista toisiaan syleilevistä tytöistä. Ne tuovat tilaan kuoleman vastapainoksi elämää ja intohimoa.

Ainolassa pöytäkellon vasemmalla puolella Vallgrenin syleilevät tytöt

Näyttely oli ohi. Tähän loppuun laitan Aamulehden linkin, jossa näyttelyn kuraattori Anna-Maria von Bonsdorff antaa kolme vinkkiä Sibelius-näyttelyyn. Ne löytyvät täältä: http://m.aamulehti.fi/kulttuuri/kolme-tarppia-sibelius-nayttelyyn?v=2. Vinkeistä ensimmäinen (1) on Melankolia-huone ja Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti (1897).  Toinen (2) on Fantasia ja myytit –huoneen eläimet. Ne ovat von Bonsdorffin mukaan yksi näyttelyn punaisista langoista. Hän toteaa, että Lennart Segerstrålen Joutsenia sumussa oli Sibeliuksen oma lempiteos (”Sibelius jopa tapasi sanoa, että oli edellisessä elämässään ollut joutsen”). Kolmantena (3) hän mainitsee Puut-huoneen ja Ainolan metsässä liikkuvan videokuvan. Löysin nämä vinkit vasta myöhemmin, ja siksi niitä olikin hauska verrata omiin mieltymyksiini.  Huomaan, että olin itse kiintynyt samoihin tiloihin. Segerstrålen joutsentyö oli myös minun suosikkeja, mutta Lemminkäisen äiti jäi Oscar Parviaisen Bönen till Gud –teoksen varjoon.

….

Sibelius-näyttelyn jälkeen vasta huomasin kolmannen kerroksen olevan suljettu. Laskeuduin alas ja onneksi huomasin pohjakerroksessa olevan esillä valikoituja peruskokoelman töitä. Yritin saada aluksi kiinnekohtaa johonkin tuttuun maalaukseen. Oli mm. Gallen-Kallelan Poika ja varis ja Tyko Sallisen Pyykkärit. Tällä kertaa kiinnitin katseeni Albert Edelfeltin niin tuttuun mutta vähemmälle huomiolle jääneeseen työhön Luxemburgin puistossa (1887).  Pariisi-teemaa oli muuten ollut myös yläkerran Sibelius-näyttelyssä, sillä erästä seinää koristi hyvin karunnäköinen talvinen kaupunkikuva muistaakseni nimeltään Pariisi talvella (tekijää en kirjoittanut ylös). Nyt löysin puistosta elämää ja iloa, paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Näin itse asiassa ihmisten liikkuvan. Edelfeltin kerrotaan maalanneen tätä valokuvantarkkaa työtä kaksi vuotta (http://www.ateneum.fi/fi/pariisin-luxembourgin-puistossa ).

Johanneksen kirkko

Täysin uusi tuttavuus oli Greta Hällfors-Sipilä (1899 – 1974). Esillä oli hänen naivistinen työnsä Johanneksen kirkko (noin vuodelta 1918). Hänen aviomiehensä oli taidemaalari Sulho Sipilä. Vaimo jäi miehensä varjoon. Tätäkin työtä pidettiin Sulho Sipilän työnä vuoteen 2005 asti. Ei siis ole ihme, että en ollut kuullutkaan tästä naismaalarista. Näkymä on maalattu avioparin yhteisen kodin ikkunasta. Sekä Sulho että Greta olivat taiteen ennakkoluulottomia modernisteja. (http://www.ateneum.fi/fi/greta-h%C3%A4llfors-sipil%C3%A4-johanneksen-kirkko .)

Olen kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta. Ehkä sen vuoksi Vilho Lampi (1898 – 1936) on suosikkejani. Hänen töitä nähdessäni tulee kotoisa olo. Niinpä tuntui tämänkertaisen Ateneum-käyntini loppuhuipennukselta nähdä viimeisessä huoneessa Vilho Lammen maalaus Mietiskelijä, joka on omakuva vuodelta 1929 ( http://www.ateneum.fi/fi/vilho-lampi-mietiskelij%C3%A4-omakuva-1929). Hänen elämästään on Paavo Rintala kirjoittanut vaikuttavan romaanin (Jumala on kauneus, 1959). Luin sen joskus teinipoikana ja uskon sen jättäneen persoonaani oman jälkensä.

…

Tämän jälkeen menin vielä kahvilaan. Ennen pois lähtöä käväisin myymälän puolella. Näin valokuvan nuoresta Ainosta: kaunis nainen, ajattelin. Yläkerran näyttelyssä hän näkyi vanhempana harmaapäisenä rouvana, yhtä upeana. Aivan kuin nuoruuden kauneus ja herkkyys olisi hehkunut sädekehänä hänen yllään.

Tästäkin Ateneum-vierailusta jäi hyvä mieli. Jatkoin matkaani. Pysähdyin ulkona hetkeksi seuraamaan luistelukentän riemukasta elämää, kansallisteatterin julkisivu loisti taustalla.