 |
| Juliste vuodelta 1920: ”Vain työläisten ja talonpoikien tiivis, rikkumaton liitto voi pelastaa Venäjän tuholta ja nälänhädältä” |
I.
Alkusysäys tähän kirjoitukseen tuli hieman nurjalta
puolelta, sillä alun perin minua kiinnosti Neuvosto-Karjalan historia ja
karjalan kielen asema. Lainasin kirjastosta Markku Kangaspuron väitöskirjan (Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta.
Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920 - 1939.
SKS, Helsinki 2000) ja pari muuta aihetta sivuavaa kirjaa, kuten Anna-Lisa
Sahlströmin kirjoittaman elämäkerran Neuvostoliitossa Karjalan johtoon
nousseesta Edvard Gyllingistä (Viimeinen
ruhtinas. 2009). Molemmat teokset ovat näkökulmiltaan antoisia luoden aiheeseen
myös laajempaa kontekstia. Kangaspuron väitöskirjaa luin kuin jännitysnäytelmää.
Pääteemansa ohessa hän tuo lukijansa eteen myös Ukrainaa, joka oli esikuvana
Karjalan tapahtumille niin hyvässä kuin pahassa. Molemmat alueet olivat koekaniineina
kansallisuuspolitiikan kokeilussa. Innolla lähdettiin liikkeelle, ja
lopputuloksen me tiedämme. Kangaspuron viittaukset Ukrainaan tipahtelivat kirjan
sivuilla sen verran kiinnostusta herättäen, että halusin koota niiden pohjalta
itselleni jonkinmoisen katsauksen siitä, mitä alueella 20- ja 30-luvuilla
tapahtui. Tämä teksti olkoon tämän tutkimusmatkani päätepiste. Olen kyllä aikaisemmissa
kirjoituksissani käsitellyt Ukrainan kehitystä ja ongelmia, mutta samalla sivuuttanut
nyt Kangaspuron esiin nostamia kysymyksiä, joten jonkin aukon se täyttää.
Minulle vanhastaan tutumpi Karjala odottakoon myöhempää syvätarkastelua.
Kävi pian ilmi, että noista vuosikymmenistä on netissä liuta
blogikirjoituksia, joista kutakuinkin kaikki käsittelevät vuosien 1932-33
suurta nälänhätää eli holodomoria (http://fi.wikipedia.org/wiki/Holodomor
). Pääasiassa kirjoitukset ja niihin
liittyvät kommentit myötäilevät Wikipedian artikkeleista esille tulevaa kantaa,
mikä on toki myös nykypäivän poliittiseen ilmapiiriin hyvin istuva näkemys.
Wikipedian artikkelin mukaan suuri nälänhätä oli Moskovan ja venäläisten
keksimä ajojahti Ukrainaa ja ukrainalaisia vastaan. Kuolonuhreja oli useita
miljoonia. Wikipedian mukaan Ukrainan presidenttinä vuosina 2005-2010 toiminut
Viktor Juštšenko nosti asian esille ja
pyrki hankkimaan sille kansainvälistä tunnustusta kansanmurhana. Traagisuutta lisäsi
se, että Neuvostoliiton historiassa holodomor
salattiin ja monet saivat siitä tietää vasta 90-luvulla Ukrainan
itsenäistyttyä. Ukrainassa säädettiin laki, joka kielsi asian
kyseenalaistamisen, millä oli kielteistä vaikutusta Venäjän ja Ukrainan
väleihin. Euroopan parlamenttikin otti tähän asiaan kantaa hyväksymällä vuonna
2008 kansanmurhakäsitystä tukevan päätöslauselman, pitäen holodomoria Neuvostoliiton aiheuttamana ja rikoksena ihmisyyttä
vastaan. Juštšenkon jälkeen
presidentiksi noussut Viktor Janukovytš oli nälänhädän syistä toista mieltä
pitäen nälänhätää koko Neuvostoliittoa koskevana tragediana. Palaan asiaan
alempana esittäessäni Kangaspuron katsauksen asiasta.
Lisäksi noukin kirjahyllystäni englantilaisen journalistin
Edward Crankshaw’n elämäkerran Nikita Hruštševista (Hruštšev. Suomentanut Seppo J. Loponen. Otava, 1967), jota
edellisen kerran olen sitä selaillut vuosikymmeniä sitten. Hruštševia on
pidetty ukrainalaisena ja halusin hieman katsahtaa, miten Ukraina hänen elämäänsä
liittyy. Kirja on kärjekäs mutta samalla kattava kuvaus Hruštševin elämästä. Se leimaa
kohteensa osin turhan provosoivasti ja vetää välillä mutkat suoraksi kuvatessaan
hyvin tunnevoimaisesti Neuvostoliiton historian tapahtumia. Hruštšev toimi Ukrainassa
kommunistisen puolueen tehtävissä kahteen otteeseen, sekä 20-luvulla että
30-luvulla. Kerron siitä kirjoitukseni lopussa.
II. TAUSTAA
Neuvostoliitto sai Venäjältä perinnöksi hyvin
monikulttuurisen yhteiskunnan. Kangaspuron mukaan Neuvostoliitossa laskettiin
eläneen 1920-luvulla peräti 169 eri kansallista ryhmää ja kansallisuutta.
Venäjän mongolivallan ajoilta periytyvässä hallitsemistavassa maan
reuna-alueilla saatettiin eri kansallisuuksille sallia monenlaisia vapauksia.
1800-luvun lopulla keisari Aleksanteri II:n murhan jälkeen Venäjä kuitenkin
tiukensi otettaan, mikä merkitsi vähemmistökansojen oikeuksien kaventamista.
Tilanne maassa kärjistyi, kun vähemmistökansat alkoivat vaatia itsehallintoa.
Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa kaikki puolueet joutuivat
laatimaan omat kansallisuuspoliittiset ohjelmansa. Kansallisuuskysymys oli Venäjän
sosialidemokraattiselle puolueelle keskeisimpiä kysymyksiä. He olivat vuoden 1905 ohjelmassaan alkaneet
vaatia kansallisille vähemmistöille autonomioita ja maahan federalistista
valtiorakennetta. Tsaarin kukistuttua vuonna 1917 Lenin ja bolševikit vetosivat
suoraan itsenäisyyttä vaatineisiin vähemmistökansoihin. Puolueessa saatiin läpi
vaatimus kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.
Noustuaan valtaan Lenin ja bolševikit alkoivat ajaa federalistista
hallintorakennetta, jossa vähemmistökansoilla oli monessa suhteessa itsenäisyys
ja autonomia. Tämä oli ainoa tapa saada eri etniset ryhmät vallankumouksen
taakse.
Vähemmistökansallisuudet saivat vaatimuksensa niin vahvasti
läpi, että bolševikit hyväksyivät alun perin jopa eroamisen Venäjästä. Tämä oli
Kangaspuron mukaan Leninin poliittista taktikointia. Pelkän työväestön voimin
ei valtaa pystytä hankkimaan. Tarvittiin liittolaisia, ja niitä löydettiin
talonpojista ja vähemmistökansallisuuksien edustajista. Myös juutalaisten
Bund-järjestö oli yhteistyössä mukana.
Bolševikit voittivat kansalaissodan pääosin juuri
vähemmistökansoille tekemien myönnytysten ansiosta. Ukrainasta tuli kuitenkin
kansallisuuspolitiikan koetinkivi. Sen ja Neuvosto-Venäjän suhteet nähtiin
vallankumouksen kohtalonkysymykseksi. Venäjä oli nälänhädän kourissa ja siten
riippuvainen ukrainalaisesta viljasta. Lisäksi siellä sijaitsi tärkeitä
teollisuuslaitoksia ja kivihiilikaivoksia. Ukrainalaiset vaativat kansallista
itsehallintoa, mikä taas oli vastoin Venäjän taloudellisia ja sotilaallisia
etuja. Paljon annettiin periksi, mutta puolueyhtenäisyydestä pidettiin
kuitenkin kiinni. Ukrainalaisten
vaatimukset itsenäisen kommunistipuolueen perustamisesta torjuttiin.
III.
UUSI KANSALLISUUSPOLITIIKKA - KORENIZATSIJA
Vuonna 1921 puolueessa hyväksyttiin päätös korenizatsija-politiikan aloittamisesta.
Sana korenizatsija merkitsee
’juurruttamista’ ja tarkoituksena oli suosia vähemmistökansojen kieltä ja
kulttuuria ja auttaa samalla niitä myös oman hallinnon ja talouden
kehittämisessä. Katsottiin, että tämä oli paras keino luku- ja kirjoitustaidossa
jälkeenjääneiden etnisten ryhmien sivistämisessä.
Korenizatsija
antoi Ukrainalle mahdollisuuden alkaa kehittää omaa kansallista kieltään ja omaa
ukrainalaista identiteettiään. Tulosta
alkoi syntyä siinä määrin hyvin, että vuosikymmenen loppupuolella kehitykseen
alettiin pikkuhiljaa luoda säröjä. Neuvosto-Karjalassa oli enemmän ongelmia,
koska siellä käytiin alusta alkaen kiistaa siitä, pitäisikö tasavallan kieltä
alkaa kehittää suomen kielen vai karjalan kielen pohjalta. Leninin ja Stalinin kannattamana suomen
kieli peri voiton ja se sai virallisen aseman venäjän kielen rinnalla jo vuonna
1922. Tulokset olivat kuitenkin laihoja vastustuksen takia ja 30-luvulle
tultaessa tasavallassa haluttiin yhä voimakkaammin ryhtyä karjalan kielen
kehittämiseen.
Kun huomattiin, että eri kansallisuuksien sitoutuminen maan
keskusjohtoon alkoi höltyä, alettiin vähemmistökansallisuuksia suosivasta
politiikasta vähin erin luopua. Tämä tapahtui 30-luvulla, kun koko
Neuvostoliiton alueella alettiin luoda eri kansallisuuksia yhdistävää
isänmaallisuuden eli neuvostopatriotismin ideologiaa. Näin korenizatsijan periaatteet murtuivat. Uuden politiikan myötä maa
alkoi kehittyä aivan eri suuntaan venäläistämisineen ja Stalin-kultteineen.
Tämä suunta kärjistyi vuoden 1937 tapahtumissa.
IV.
20-LUVUN UKRAINALAISTAMISTA
Tasavaltaan laadittiin heti konkreettinen
ukrainalaistamisohjelma (ukrainization;
ks. wikipedian englanninkielinen artikkeli) ja kansallisuusaate sai voimaa
taakseen. Ukrainan kieli haluttiin valtion virastojen ja laitosten kieleksi
kaikilla tasoilla. Lukutaito kasvoi, lukutaidottomien määrä väheni 47
prosentista (1926) 8 prosenttiin (1939). Ukrainan kielen opetus alkoi kehittyä.
Vuoteen 1929 mennessä yli 97 % sai koulutuksensa ukrainan kielellä.
Teollisuuden kehittyessä myös kaupunkeihin siirtyi
maaseudulta ukrainankielistä väestöä, minkä johdosta ukrainan kielen asema
käyttökielenä laajeni eri laitoksiin ja työpaikoille. Vuonna 1926
kaupunkiväestöstä noin neljäsosa oli etnisiä ukrainalaisia. Ratkaiseva nousu
tapahtui 30-luvun alussa. Kangaspuro
toteaa lakonisesti, että ”pakkokollektivisointi ja teollisuuden työvoimapula
tekivät ukrainalaisista kaupunkien enemmistökansan”.
Myös kulttuurilaitoksissa ja joukkotiedotuksessa alkoi
kehityksen suunta näkyä. Vuonna 1931
teattereista selkeästi suurin osa oli ukrainankielisiä (66/88).
Ukrainankieliset sanomalehdet olivat vielä 1922 puuttuneet lähes tyystin. Nyt
niiden määrä kasvoi huimasti (vuonna 1931 ukrainankielisiä sanomalehtiä oli
373, kun kokonaismäärä oli 426). Ukrainankielisen kirjallisuuden
julkaisuprosentti oli 83.
Ukrainan kommunistinen puolue (UKP) ei saanut kuitenkaan
riippumattomuutta emopuolueestaan. Siksi sen hallinto säilyi venäjänkielisten
hallussa jo Moskovan yhteyksien vuoksi. Puolueen sisällä tapahtui kuitenkin
”soluttautumista”. 20-luvun loppuun mennessä etnisten ukrainalaisten osuus
UKP:n jäsenistä ylitti 50 %. Ukrainalaisten osuus puolueen hallintokoneistossa
ylitti vuoteen 1934 mennessä 50 %. Piiri- ja paikallistasolla luku oli jo 68-
86 prosenttia tasosta riippuen.
Myös kirkkojen toiminta pystyi Ukrainassa kehittymään,
vaikka Neuvostoliitossa kokonaisuudessaan käytiin kovaa uskonnonvastaista
kampanjaa. Maan keskushallinto keskittyi puhdistamaan tsaarin hallintoa
myötäillyttä Venäjän ortodoksista kirkkoa.
Ukrainan eri kirkot saivat tämän vuoksi toimia vielä 20-luvulla
suhteellisen vapaasti. Ukrainassahan perustettiin vuonna 1921 myös autokefaalinen ortodoksikirkko,
jonka Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka vahvisti vuonna 1924.
Yllättävä tieto Kangaspuron kirjasta minulle on se, että
virallisesti ukrainan kieli julistettiin tasaveroiseksi venäjän ja muiden
kielten kanssa vasta kesällä 1927. Se on Karjalaan verrattuna kovin myöhään,
koska siellä suomen (tai karjalan) kielestä tuli tasaveroinen venäjän kanssa jo
1922. Ukrainassa elettiin vuonna 1927 kuitenkin jo kansallismielisyyden
harjalla. Esimerkiksi samana vuonna kokoontui Harkovissa kielitieteilijöiden
konferenssi, joka esitti kyrillisestä kirjaimistosta luopumista ja siirtymistä
latinalaiseen kirjoitustapaan. Tällä haluttiin korostaa Ukrainan
eurooppalaisuutta ja itsenäisyyttä suhteessa Venäjään.
Säröjä alkoi kuitenkin tulla. Tasavallan venäläisväestö ja
puolueen virkamiehet alkoivat vähitellen kokea olonsa vähintäänkin
epämukavaksi. Samanlaisia tuntemuksia oli pitkin aikaa ollut myös Karjalan
venäläisellä väestöllä. Ukrainassa
venäläiset olivat miehittäneet yleisliittolaiset virastot ja tuotantolaitokset
ja joutuivat seuraamaan ukrainalaistamiskehitystä sivusta.
Vuonna 1929 alkoi näkyä vakavia merkkejä tulevasta
käänteestä. Heinäkuussa aloitettiin Ukrainassa kansallismielisten johtajien
puhdistukset, kun turvallisuuspoliisi (OGPU) ”paljasti” salaliiton. Joukko
taiteilijoita ja muuta sivistyneistöä tuomittiin vuosien vankeusrangaistuksiin.
Tästä seurasi samanlaisia toimia myös
muualla Neuvostoliitossa, mm. Karjalassa ja Udmurtiassa (1932 - 33).
V.
KIELIPOLITIIKKAA KARJALASSA JA UKRAINASSA
Ukrainalaisia ja suomalaisia kansallismielisiä yhdisti ns. Piedmont-politiikka, joka otettiin
Neuvostoliitossa yleisesti käyttöön. Esimerkkinä tästä otettiin Moldavian
autonominen tasavalta. Sen rajanaapuri Bessarabia oli joutunut ensimmäisessä
maailmansodassa Romanian haltuun. Moldaviasta oli tarkoitus viedä vallankumous
Bessarabiaan ja saada se sitä kautta Neuvostoliiton yhteyteen. Tästä syystä
Moldavian kieleksi valittiin Bessarabian moldavialaisten puhuma kieli. Tätä
pyrkimystä, jossa käytetään hyväksi valtiolliset rajat ylittäviä etnisiä
yhteyksiä, nimitettiin Piedmont-politiikaksi.
Sanan ja myös periaatteen tausta on Italiassa.
Kun Edvard Gylling suunnitteli 20-luvun alussa tulevaisuuden
linjoja, hän nosti esimerkiksi nimenomaan Ukrainan. Hän halusi korostaa
Karjalan laajaa itsehallintoa Neuvosto-Venäjän yhteydessä. Tosin tuolloin oli
vielä niin Ukrainassa kuin Karjalassakin epäselvää, millaiseksi tuo autonomia
järjestettäisiin.
Gyllingillä oli tuolloin hyvin vahvana peruslähtökohtana
haave skandinaavisesta vallankumouksesta ja tarkoituksena oli, että
perustettavasta Karjalan kommuunista (josta myöhemmin tuli autonominen
tasavalta) tulisi sen levittämisen tukikohta. Siksi hän kannatti ajatusta, että
alueen kieleksi olisi valittava suomi. Hänen mielestään karjalan murteet
poikkesivat liian paljon toisistaan, jotta niiden pohjalta olisi voitu rakentaa
oma kirjakieli. Kiista karjalan ja suomen valinnasta ratkaistiin lopulta suomen
eduksi Leninin ja Stalinin päätöksellä. Päätöksen jälkeen suomen kielen aseman
vankistumisessa oli paljon mutkia matkassa.
Tuon päätöksen jälkeen Neuvostoliiton kansallisuuksien
neuvoston istunnossa käsiteltiin Karjalan kielikysymystä kahteen otteeseen,
vuosina 1927 ja 1931. Suomalaiset Edvard Gylling ja Santeri Nuorteva yrittivät
vakuutella, että suomen kieli oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Vuonna 1927 Ukrainan kaksi kansallismielistä edustajaa
Mykola Skrypnyk (Мико́ла Скри́пник; olen käyttänyt tässä englantilaista translitterointitapaa, suomalaisittain olisi Mikola Skripnik, Kangaspuron kirjassa on Mykolan Skrypnik) ja
Vladimir Zatonski antoivat heille voimakkaan tukensa. Vuonna 1931 näiden samojen
ukrainalaisten kanta oli kuitenkin muuttunut. Skrypnyk piti suuruudenhulluutena
suomalaisten haaveiluja eri heimojen yhdistämisestä. Zatonski totesi
lakonisesti, että ”Stalin tuskin oli osannut karjalan tai suomen kieltä
tehdessään päätöstä Karjalan kielipolitiikasta”. Karjalan kielipolitiikkaa
syytettiin ”suomalaiseksi šovinismiksi”. Alettiin pelätä, että
kansallis-romanttisen ideologian synnyttämä laajentumishalu voi suuntautua
itään muiden suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoille, aina Uralille
saakka. Ukrainalaiset suosittelivat Karjalaan Moldavian ratkaisua, josta yllä
jo kerroin. Moldavian ASNT oli luotu samalle bessarabialaisen kulttuurin ja
kielen perustalle yhdistämään myös rajantakaisten alueiden kansoja. Heidän
mielestään Neuvosto-Karjalaan luotava karjalan kirjakieli ja kulttuuri voisivat
vedota Suomessa asuviin karjalaisiin.
Kokous päätti, että karjalan kielestä tulee suomen rinnalle
Karjalaan virallinen kieli. Tämä juna lähti siis liikkeelle oikeaan suuntaan.
Sillä ei kuitenkaan päästy pitkälle, sillä valitettavasti pian lähti liikkeelle
myös toinen juna, joka jyräsi alleen koko kansallisuuspolitiikan ja sitä
ajaneet henkilöt.
 |
| Vladimir Zatonski, kuva nuoruuden vuosilta |
Yllä olevasta voi panna merkille sen, että vuonna 1931 Zatonski
saattoi arvostella Stalinin tekemiä päätöksiä eikä hänelle tullut siitä suoria
seuraamuksia. Päinvastoin, hän sai oman kantansa läpi. Myöhemmin Zatonskille
kävi kyllä aivan yhtä huonosti kuin ”Karjalan keisarille” Edvard Gyllingille.
Vuonna 1937 heidät molemmat vangittiin ja seuraavana vuonna teloitettiin.
Skrypnyk oli kansanvalistusasiain komissaari ja ukrainalaistamisen keskeisimpiä toimijoita (http://en.wikipedia.org/wiki/Mykola_Skrypnyk
). Häntä voi kiittää ukrainan kielen käyttöön otossa ja lukutaidon poistamisessa
tehdyistä hyvistä tuloksista. Ja juuri hän oli vuonna 1927 Harkovissa luomassa
ukrainan kieleen uutta kirjoitusjärjestelmää (ortografia).
Vuoden 1931 kokouksessa Skrypnyk korosti Kangaspuron mukaan kielen
merkitystä kansallisen identiteetin muodostumisessa ja kiinnitti huomiota
kielipolitiikan merkitykseen Neuvostoliitossa. Hän totesi Staliniin viitaten,
että kieli oli keskeinen kansakuntaa määräävä tekijä. Hän oli perehtynyt Karjalan
kielitilanteeseen ja päätyi kannattamaan karjalan kielen käyttöönottoa, vastoin
Gyllingin ja muiden suomalaisten kantaa.
Hän näki vaarallisena heimojen sukulaisuudesta lähtevät aluevaatimukset
ja katsoi sen vain vahvistavan ”suomalaista fasismia”.
Kansallisuuksien neuvostossa vuonna 1931 keskustelun
keskiössä oli nationalismi ja kielen merkitys. Sama suuntaus oli tuolloin
vallalla myös Suomessa ja ylipäänsä Euroopassa käytävässä keskustelussa. Tämä oli heijastumaa kansainvälisestä
ilmapiirin muutoksesta, jota myös talouslama ruokki. Tämä vaikutti myös
Neuvostoliiton tulevaan ilmapiiriin. Suuntaa alettiinkin kääntää ja
kansallisten kulttuurien korostaminen jäi taustalle. Tässäkin muutoksessa
Ukrainasta tuli esimerkkitapaus muille alueille. Ja ukrainalaiset siitä kai
joutuivat myös kärsimään eniten.
Haluan puuttua vielä Mykola Skrypnykiin. Hän oli vielä 1931
uransa huipulla ja toimi mielestäni oikein ajaessaan karjalan kieltä Karjalan
alueen viralliseksi kieleksi. Yksittäisen ihmisen ponnistuksilla ei ollut
kuitenkaan merkitystä kun suuremmat voimat ottivat vallan. Tammikuussa 1933
Stalin lähetti Ukrainaan uuden puoluejohtajan, Pavel Postyševin, pitämään yllä
järjestystä. Hänen tehtävänsä oli eliminoida Stalinin oppositio, puhdistaa
puolueesta kaikki nationalistiset ”poikkeamat”, lopettaa kansallismielinen ukrainalaistamispolitiikka
ja saattaa kollektivisointi päätökseen hinnalla millä hyvänsä. Postyševin apuna
oli satoja Venäjältä tuotuja virkailijoita. Skrypnyk joutui uuden suuntauksen
kanssa vastahankaan. Hänet leimattiin vastavallankumoukselliseksi
nationalistiksi ja hänen oli näin ollen jätettävä työnsä opetuksen ja
koulutuksen kehittämisen parissa. Skrypnyk
ei jäänyt odottamaan pidättämistään vaan heinäkuussa 1933 hän teki oman
ratkaisunsa ampuen itsensä asunnossaan Harkovissa.
 |
| Mykola Skrypnyk (Mikola Skripnik) |
VI.
UKRAINAN SUURI NÄLÄNHÄTÄ ELI HOLODOMOR 1932 - 33
Vuonna 1929 käynnisti pakkokollektivisointi Ukrainassa
talonpoikaiskapinan. Sitten vuosina 1932 - 33 koko maassa levisi nälänhätä ja
sen myötä kapinointi vain lisääntyi. Aluksi
syy pantiin yksittäisten henkilöiden niskoille, mutta 30-luvun ongelmat olivat
jo niin suuria, että keskusjohto joutui turvautumaan talonpoikien
pakkosiirtoihin ja karkotuksiin. Sadattuhannet talonpojat joutuivat nälänhädän
vuoksi lähtemään kotiseuduiltaan vaeltamaan pitkin Neuvostoliittoa ja etsimään
paikkaa, mihin asettua.
Kun Ukrainassa oli kauhea nälänhätä, puolueen keskuskomitea
jätti huomiotta Ukrainan Moskovaan lähettämät vetoomukset ja syytti tammikuussa
1933 Ukrainan puoluejohtoa siitä, että se oli jättänyt toimittamatta
vaadittavat viljakiintiöt. Syytettiin nationalisteja siitä, että paikalliset
tarpeet oli asetettu etusijalle.
 |
| Suuren nälänhädän muistomerkki |
Ukrainan tilanne riistäytyi käsistä. Nälänhädän seurauksena
kuoli 4-8 miljoonaa ukrainalaista. Kangaspuro toteaa tutkijoiden kiistelleen
siitä, oliko nälänhätä aiheutettu tahallaan. Äärimmäisissä kannoissa jopa
arveltiin, että tarkoituksena oli tuhota kokonainen kansa. Toisten mielestä tilanne oli vain
riistäytynyt hallinnasta. Kangaspuro torjuu yksioikoisen tahallisuuden. Hän arvioi
hänellä käytössä olleiden uusimpien tutkimusten pohjalta, että kyse oli lähinnä
”tahallisuutta lähentelevästä piittaamattomuudesta ihmishenkeen”. Nälänhätä
koetteli koko Neuvostoliittoa, ei vain Ukrainaa. Ukrainan merkitys
Neuvostoliitolle oli keskeinen siellä olevien hiilikenttien ja maan viljavuuden
vuoksi. Toisaalta se koettiin uhaksi, koska se oli edustanut bolševikeille
”kulakkien, valkoisten kasakoiden ja nationalismin tyyssijaa”.
VII.
POLITIIKAN MUUTOS
Kansallisuuspolitiikassa tapahtui lopullinen linjanmuutos
vuoden 1932 lopulla, kun puolueen keskuskomitea syytti Ukrainan kommunistista
puoluetta siitä, että se suhtautui suvaitsevaisesti ukrainalaiseen
nationalismiin. Moskova alkoi vastoin puoluesääntöjä sekaantua Ukrainan
kommunistisen puolueen sisäisiin asioihin. Vuonna 1933 pääuhriksi joutui
kansanvalistusasiain kansankomissaari Mykola Skrypnyk, josta jo yllä kerroin.
Hänet erotettiin ukrainalaisena nationalistina ja sai osakseen rajua julkista
kritiikkiä.
Lopullinen käänne maan sisäpolitiikassa tapahtui vuosina
1933 – 1934, kun alettiin luoda uutta neuvostokansalaisen identiteettiä. Tässäkin
kehitysprosessissa Ukraina sai näyttää muille mallia siinä, miten nationalismia
vastaan piti taistella. Noita tapahtumia ennen Neuvostoliiton ja Ukrainan
kansalaiset joutuivat todistamaan ensimmäisen viisivuotiskauden (1928 - 1933) täydellisen
epäonnistumisen, pakkokollektivisoinnin ja nälänhädän.
Lähtölaukauksena uudelle politiikalle Stalin piti
tammikuussa 1933 puheen, jossa hän totesi kollektivisoinnin vastustajien
aktivoituneen ja varoitti heistä puolueen jäsenistöä. Seuraavan vuoden tammikuussa oli puolueen 17.
edustajakokous. Siihen mennessä tasavalloissa oli jo tapahtunut paljon. Yllä
kerroin jo kansallismielisen kansankomissaarin Mykola Skrypnykin erosta.
Moskovan kuriin panema Ukrainan kommunistinen puolue hyväksyi marraskuussa 1933
uuden nationalismin vastaista taistelua korostavan kansallisuuspoliittisen
linjauksen. Muut tasavallat seurasivat Ukrainan esimerkkiä. Ukrainan erotettua
johtoa syytettiin isovenäläisyyden vastustamisesta. Lisäksi sen väitettiin
yrittäneen eristäytyä Venäjästä.
Ukrainan uuden puoluejohtajan Postyševin esittämissä
syytöksissä marraskuussa 1933 nousee esille kolme seikkaa. Kritiikin kohteena
on Ukraina, mutta asiat voisi liittää yleisellä tasolla yhtä hyvin myös
esimerkiksi Karjalaan.
1)
Ukrainaan oli luotu kansallinen identiteetti,
joka näki Ukrainan ja Venäjän toisistaan erillisinä. Ukrainalaistaminen oli
erottanut ukrainalaiset Neuvostoliiton muista kansoista, erityisesti
venäläisistä. Ukrainan tiedeakatemian vuonna 1930 julkaisemaa kulttuurihistoriaa
syytettiin siitä, että se esitti Ukrainan kuuluneen aina osaksi eurooppalaista
universaalia kulttuuripiiriä. Ukraina oli määritelty eurooppalaisen kulttuurin
viimeiseksi reunaksi idässä. Venäjä määriteltiin osaksi vierasta, aasialaista
kulttuuripiiriä. Postyševin
mukaan nationalistit yrittivät eristää ja jopa irrottaa Ukrainan Venäjästä
suuntautumalla länteen ja Puolassa sijaitsevaan Galitsiaan.
2)
Väärä kansallisuuspolitiikka pantiin syyksi
pakkokollektivisoinnin epäonnistumiselle sekä nälänhädälle ja sille ettei
viljanhankintakiintiöitä ollut täytetty. Mykola Skrypnyk sai erityistä kritiikkiä
mm. siitä, että oli arvostellut kulakkien likvidoimispolitiikkaa. Moskovan
määräyksiä ei ollut puhujan mukaan toteutettu, vaan niitä oli ”hillitty”.
3)
Kolmas syytös koski Ukrainan ja liittovaltion
välistä suhdetta. Mykola Skrypnykia syytettiin siitä, että hän oli vastustanut
yleisliittolaisten elinten vallan kasvattamista. Hänen katsottiin myös
vaatineen Ukrainalle oikeutta omaan ulkopolitiikkaan. Lisäksi hän oli
vastustanut Neuvostoliiton maalakia, jonka mukaan kaikki maa on liittovaltion
omaisuutta. Skrypnyk oli vaatinut, että maan tuli kuulua tasavalloille, jolloin
niillä säilyisi alueillaan itsenäinen toimivalta. Skrypnykin väitettiin
yrittäneen muuttaa Neuvostoliitto ”Kansainliiton tapaiseksi valtioliitoksi”,
jossa tasavalloilla olisi itsenäinen asema.
Syytöksistä tulee ilmi, että yleisliittolaisen keskushallinnon
ja periferian suhteet olivat ajautuneet ristiriitaan sekä taloudenhoidossa että
politiikassa. Mennyt suuntaus oli ajautunut umpikujaan.
Poliittinen tasapaino oli järkkynyt, mikä näkyi vallanpitäjien
ja kansan välisissä suhteissa. Toiseksi talouden ratkaisut vaativat
keskusvallan lujempaa otetta. Vuonna 1928 käynnistynyt ensimmäinen viisivuotissuunnitelma
oli tässä ensiaskel. Talouden keskittäminen, pakkoteollistaminen ja -kollektivisointi
eivät jättäneet tilaa korenizatsija-politiikkaan
perustuville paikallisille kansallisille ratkaisuille. Kompromissia
keskusvallan sekä etnisyyteen perustuvien kansallisten tasavaltojen ja alueiden
itsenäisyyden välillä ei ollut.
VIII.
UUSI KANSALLINEN IDENTITEETTI
Neuvostoliitossa otettiin käyttöön aikaisemmin
porvarilliseksi, internationalismin vastakohdaksi ymmärretty termi
(neuvosto)patriotismi. Sille annettiin vuodesta 1934 vahva venäläisyyden leima.
Uuden neuvostoidentiteetin rakennusaineiksi omaksuttiin venäläistä mytologiaa ja
Venäjän historiaa alettiin muokata sopivaan muottiin. Uuden historiakäsityksen
piti perustella venäläisyyden varaan rakentuva neuvostopatriotismi. Tätä
käännettä ei voitu kuitenkaan toteuttaa nopeasti, sillä Neuvostoliiton
identiteetti oli ollut juuri itsenäisten neuvostotasavaltojen muodostamassa
liittovaltion ideassa ja esimerkiksi 1920-luvulla kirjoitettu Neuvostoliiton
syntyhistoria oli kuvattu paljolti vähemmistökansallisuuksien vapautumisen
historiaksi.
Uudessa suuntauksessa keskeisenä oli venäjän kielen aseman
korostaminen. Vaikka venäjää ei nimetty valtionkieleksi, sen asemaa
yleisliittolaisena kielenä vahvistettiin monin tavoin.
Maassa alettiin luoda eri kansoja yhdistäviä symboleja.
Stalinin kultin rakentaminen sopi hyvin venäläisen hallitsemistavan
perinteeseen. Uuden neuvostoideologian pohjana olivat Venäjän imperiumin
tukipilarit: Stalin (tsaari), puolue (kirkko) ja valtio-ideologia
(oikeauskoisuus). Yleisliittolainen venäläisyyteen samaistettu patriotismi
palveli ennen kaikkea hallinnon yhtenäistämistä ja reuna-alueiden tiukempaa
kontrollia.
Kun maahan alettiin luoda neuvostokansalaisen identiteettiä,
sen seurauksena venäjän kielen asema alkoi kaikkialla maassa vahvistua. Venäjän
kielestä tuli 1930-luvun puolivälistä alkaen yhä selkeämmin
neuvostopatriotismin keskeinen tunnusmerkki. Tämän voi nähdä myös psykologisena
vastareaktiona 1920-luvun kehitykselle, kun venäläiset saivat šovinistin leiman
ja kokivat joutuneensa syrjityiksi. Kyse ei ollut kuitenkaan kansan
spontaanista noususta oman kielensä ja kulttuurinsa puolesta, vaikka se saikin
venäläisväestön keskuudessa suosiota. Sekä venäläistäminen että sen rinnalla
käynnistynyt terrori olivat ylhäältä aloitettuja operaatioita.
Neuvostojohto halusi lujittaa keskusvaltaa ja siinä
tehtävässä se käytti tietoisesti hyväkseen venäläistä kansallistunnetta.
20-luvun alussa omaksutun kansallisuuspolitiikan koettiin rikkoneen valtakunnan
yhtenäisyyttä. Ja ehkä sisäpolitiikan ohella myös kansainvälinen
nationalistinen kehitys oli johtanut siihen tilanteeseen, että Neuvostoliitossa
oli ”kansakunnan rivit tiivistettävä”.
”Ihmisille annettiin kaksi vaihtoehtoa: omaksua
venäläismielinen neuvostopatriotismi tai tulla leimatuksi nationalistiseksi
vastavallankumoukselliseksi.” Näin Kangaspuro luonnehtii osuvasti ajan henkeä.
Minulla tulee tässä yhteydessä mieleen kaikkien tuntema lausahdus Pepe
Wilbergin laulamasta Aira Sinervon runosta: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä
vastaan.”
Kangaspuro
kokoaa yhteen seikkoja, jotka johtivat venäläismielisen neuvostopatriotismin
syntyyn. Hän viittaa Terry Martiniin, joka on nostanut esiin neljä
tekijää. (1) Keskittäminen ja
valtiollisuuden korostaminen saivat valtiokoneiston tukeutumaan Venäjän
kansaan. (2) Toinen syy oli ulkopolitiikka: Neuvostoliitto ei kyennyt
hyödyntämään rajaseutujen lähistöllä asuvien vähemmistökansallisuuksien etnisiä
siteitä naapurimaihin. Ja kun niistä ei ollut hyötyä, ne muuttuivat venäläisten
silmissä epäilyttäviksi. (3) Kolmanneksi Martin mainitsee
pakkokollektivisoinnin: vähemmistökansallisuudet olivat sitä kiihkeimmin
vastustaneet. (4) Kansallisissa tasavalloissa toteutettu korenizatsija-politiikka oli aiheuttanut venäläisväestössä
tyytymättömyyttä. Stalin tiesi, että kansallismielisyyden nousun myötä venäläisväestö
oli joutunut ahtaalle.
Puoluekokouksen ”innoittamana” alettiin alueilla nostaa
venäjän kielen asemaa. Nähtiin, että vähemmistökansojen oli välttämätöntä osata
venäjää. Tätä perusteltiin sillä, että venäjän kieli oli Neuvostoliiton
kehittyneimmän kulttuurin kieli ja sen avulla he voisivat kohota korkeammalle
kulttuuritasolle. Nämä päätökset pantiin myöhemmin eri puolilla Neuvostoliittoa
käytäntöön.
En voi tässä yhteydessä olla kommentoimatta Edvard Gyllingin
ajatuksia suomen ja karjalan suhteesta. Gylling perusteli suomen kielen
valitsemista Karjalan alueen kieleksi vedoten tosin samankaltaisiin
perusteluihin suomen kielen ”korkeammasta tasosta”.
Karjalassa oli 30-luvulla karjalan kielellä nostetta, mutta
venäjän kieli nousi väestön valtavirran mukana keskeiseen asemaan. Alettiin
korostaa venäjän kielen ”sivistyksellistä lähetystehtävää”. Vain se mahdollisti
vähemmistökansojen kehityksen. Venäläiselle kulttuurille annettiin
itseoikeutettu asema neuvostokulttuurin peruspilarina ja Neuvostoliiton
kansojen yhteisenä kielenä. Näin venäjästä tuli käytännössä Neuvostoliiton
valtiollinen ensimmäinen kieli.
Puoluekokouksen jälkeen ryhdyttiin myös kansallisissa
kielissä kieliuudistuksiin. Jo samana vuonna Ukrainassa julkaistiin lista
ukrainan kieleen lisättävistä venäläisperäisistä ”internationalistisista”
sanoista (samantapaisia kuin suomen kieleen tuotu sana sovjetti). Tällaiset
muutokset aiheuttivat luonnollisesti riitaa semminkin kun venäjän kielellä oli
muutenkin monien vähemmistökansojen sivistyneistön keskuudessa psykologisesti
huono kaiku.
Kielikiistoja seurasivat kansallismielisten vangitsemiset ja
laajempi paikallisen nationalismin vastainen kampanja, mistä tehtiin varoittava
esimerkki muille tasavalloille. Kampanja
laajeni kaikkialle Neuvostoliittoon. Oltiin pian kierteessä, joka johti vuonna
1937 laajaan terroriaaltoon. Esimerkiksi Karjalassa annettiin kiintiö, kuinka
monta suomalaista on vangittava ja teloitettava. Toimeenpanevat virkailijat
yrittivät täyttää kiintiöt mahdollisimman tehokkaasti ja pyytää
lisäkiintiöitä. Tehokkuus ylhäältä
tulleiden määräysten noudattamisessa oli ainoa keino selviytyä itse hengissä.
Vuonna 1937 toimien ja syytösten vauhti kiihtyi. Puolue teki
lukuisia kansallisuuspolitiikkaan vaikuttavia päätöksiä. Venäjän kielen kouluopetus
tehtiin pakolliseksi. Ukrainassa ilmestyvien venäläisten lehtien määrää
ryhdyttiin lisäämään. Ukrainalaisia nationalisteja syytettiin yrityksestä
irrottaa ukrainalainen kulttuuri Venäjän kulttuurista. Ukrainalaiset lingvistit
leimattiin puristeiksi. Syyskuun alusta lukien vuonna 1938 venäjä tuli koko
Ukrainan alueella opetuskieleksi. Siihen katsotaan ukrainalaistamiskehityksen
loppuneen.
IX.
NIKITA HRUSHTSHEV ja LAZAR KAGANOVITSH
Nikita Hruštševia pidetään yleisesti ukrainalaisena. Hän on
kuitenkin kotoisin Ukrainan rajaseudulta, mutta Venäjän puolelta. Hän tosin
muutti perheensä mukana 14-vuotiaana nykyisen Donetskin (silloisen Jusovkan) lähistölle
itäiseen Ukrainaan asentajanoppiin ja toimi jonkin aikaa asentajana ennen
siirtymistään bolševikkien riveihin ja puolueeseen viemään vallankumousta
eteenpäin. Hän itse mielellään tekeytyi ukrainalaiseksi. Hän meni ensimmäisen
kerran naimisiin vuonna 1915, sai siitä liitosta kaksi lasta, kunnes vaimo
kuoli vuoden 1920 suuressa nälänhädässä.
Yhtenä tärkeänä tukena Hruštševilla oli Lazar Kaganovitš,
jonka suurimpana saavutuksena pidetään Moskovan metron rakennustöitä. He
tapasivat vuonna 1916 Hruštševin ollessa 22-vuotias ja Kaganovitšin vain vuotta
vanhempi. Kaganovitš oli Kievin juutalaisia ja ollut aktiivinen bolševikki jo
vuodesta 1911, istunut vankilassa lakkoon yllytyksestä ja saavuttanut
kovuudellaan vahvan vaikutusvallan työtoverien keskuudessa. Kaganovitšin
tehtävänä oli käännyttää työläiset Leninin puolueeseen. ”Näin Hruštševista tuli
ensin Kaganovitšin suojatti, sitten apulainen, seuraaja ja lopulta vuonna 1957
hänen kukistajansa”, kirjoittaa Crankshow. Kuin ihmeen kaupalla Kaganovitš
selvisi puhdistuksista hengissä ja kuoli vasta vuonna 1991 nähden vielä Neuvostoliiton
hajoavan.
Crankshow’n Hruštšev-elämäkerran mukaan Nikita Hruštšev otti
vuonna 1927 Ukrainassa työskennellessään aktiivisesti kantaa puolueen
organisatorisiin kysymyksiin. Hän vaati Ukrainan 10. puoluekokouksessa puolueen
valvonnan tehostamista ja piirikomiteoiden itsenäisyyden kaventamista (kun
hänet itse oli juuri ylennetty korkeammalle tasolle). Hruštševin vaikutuksesta
kommunistista puoluetta alettiin pikkuhiljaa kehittää entistä
keskusjohtoisempaan suuntaan.
Tavoitteena oli myös alemman organisaatiotason tilaisuuksien
vähentäminen. Näissä tilaisuuksissa käytiin juuri ankarinta kriittistä
keskustelua. Hruštševin puhe oli vasta
ehdotus, mutta ennen pitkää ne pantiin toimeen. Tuolloin hän oli vielä pikkuvirkailija,
mutta tie urkeni nopeasti eteenpäin. Nämä pyrkimykset kertovat hänen
autoritaarisesta luonteesta. Siinä se näytti todellisen voimansa.
Tuolloin Ukrainan kommunistisen puolueen pääsihteerinä oli
Lazar Kaganovitš. Hän pyrki taiteilemaan kahden suuntauksen välillä. Toisaalta
oli ukrainalaistamisen linja, joka pyrki ukrainankielisen kulttuurin
edistämiseen. Toisaalta käytiin ”porvarillisen ja pikkuporvarillisen
kansallismielisyyden vastaista taistelua”. Hänellä oli paljon konflikteja ukrainalaisten
kansallismielisten puoluejohtajien kanssa (kuten Vlas Tšubar ja Aleksandr
Shumski). Teollisuuden kehittämisessä hänellä lienee ollut tasavallassa
ansaitusti saavutuksia, mutta politiikan ja kulttuurin saralla aiheutui vain
ristiriitoja ja vastustus häntä kohtaan lisääntyi. Kansallismielisten valitusten
johdosta Stalin siirsi vuonna 1928 Kaganovitšin Moskovaan. Tästä nähdään, että
vielä tuolloin kansallismielisillä ukrainalaisilla oli vielä vaikutusvaltaa
Staliniin.
30-luvun tapahtumia käsitellessään Crankshaw kuvaa
Hruštševia häikäilemättömän opportunistiseksi vallankäyttäjäksi pitäen häntä
Stalinin politiikan uskollisimpana tukijana ja liittäen hänen nimensä useisiin
vangitsemisiin ja poliittisiin murhiin. Crankshaw antaa räiskyä leimatessaan
hänet ”stalinistisemmaksi kuin Stalin itse”, missä todennäköisesti on mukana
tunteiden palosta aiheutuvaa liioittelua. Yhtä kaikki ei 30-luvun
Neuvostoliitossa voinut puolueessa minään kuoropoikana edetä.
Hruštšev siirtyi 20-luvun lopulla Moskovaan, mutta palasi
Ukrainaan vuonna 1938. Stalin nosti hänet Ukrainan kommunistipuolueen johtoon,
mikä merkitsi muuttoa Kieviin. Crankshown mukaan Kievissä hänestä tuli
”terrorikoneiston tärkeä osa”, kun hän tuota ennen oli vain yllyttänyt muita
terroriin. Työssään hän profiloitui ”taistelijaksi kansanvihollisia vastaan”,
ja tulosta syntyi. Hruštšev jatkoi
Ukrainan kommunistisessa puolueessa edeltäjiensä aloittamia laajoja
puhdistuksia. Puoli vuotta hänen saapumisensa jälkeen oli vuoden 1937 puolueen
keskuskomitean 166 jäsenestä ja ehdokasjäsenestä jäljellä vain kolme, ja
puhdistukset yhä vain jatkuivat. Hänen itsensä ura puolueessa jatkoi nousuaan.
Vuonna 1939 hänestä tuli jo puolueen keskuskomitean politbyroon täysvaltainen
jäsen.
X.
LOPUKSI
Kirjoitan tähän loppuun jotakin, vaikka tämä voi olla kaukaa
haettua. Olen eräässä edellisessä tekstissäni kertonut maailmankuulun
lingvistin ruhtinas Nikolai Trubetzkoyn vuonna 1927 julkaisemaa artikkelia
ukrainalaisuudesta. Hän on siinä arvostellut sitä jyrkkyyttä, millä
ukrainalaiset haluavat erkaantua venäläisyydestä ja sen vaikutuspiiristä. Hän näki ideologisen katsomuksensa mukaisesti
ukrainalaisuuden ja venäläisyyden kuuluvan yhteen, mutta kannatti kuitenkin
ukrainalaisten oikeutta rakentaa omaa kulttuuriaan ja kehittää kieltään. Toki
hänellä oli omat painotuksensa, johon katolisuus ei sopinut. Voimakkaasta
vastakkainasettelusta hän ei kuitenkaan pitänyt. Vuonna 1876 Venäjä oli
säätänyt lain pakollisesta venäjänkielisestä koulusta torjuen näin ukrainan
kielen ja ukrainalaisen kulttuurin kehityksen. Trubetzkoy näki 20-luvun Ukrainan
toimet tähän vastareaktiona. Ukrainassa oltiin tekemässä sama virhe kuin 50
vuotta aikaisemmin, mutta toisin päin. Hänen mielestään äärireagoinnit ruokkivat
toinen toisiaan.
Venäjän hallinto oli halunnut
pakottaa ukrainalaiset venäläisiksi. Tällä se teki väkivaltaa ihmisluontoa
vastaan. ”Aja luonto ovelle, se lentää ikkunaan” (”Гони природу в дверь, она
влетит в окно”), Trubetzkoy lainaa venäläistä sanontaa. Pakkotoimien myötä
vastakkainasettelu ukrainalaisten ja venäläisten välillä vain kasvaa.
Myös Aleksandr Solženitsynin mielipiteisiin olen viitannut
samassa kirjoituksessani. Hän oli nähnyt vankileireillä ukrainalaisten
katkeruuden ja kärsimyksen. Hän ennakoi, että jälkipolvien oli maksettava
vanhempiensa virheistä. Myöhemmin 90-luvulla hänen huutonsa sovun puolesta
tuntuivat menevän kuuroille korville. Vaikka hänet mielletään hyvin
venäläiseksi, hän oli äitinsä puolelta puoliksi ukrainalainen, joten ukrainan
kielikin oli tullut hänelle tutuksi. Tällaisia puolivenäläisiä ja -ukrainalaisia
on nykyisin paljon molemmin puolin rajaa. Näin syrjästä katsottuna eripura ja
kauna raastaa mieltä. Vastaantuloa ja kompromisseja tarvittaisiin puolella ja
toisella, lähempänä ja kauempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti