A Late Quartet – Beethovenilla höystettyä sotkuista melodraamaa

Vuoden 2015 ensimmäisenä päivänä jätin tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen ja Wienin filharmonikkojen konsertin katsomatta. Sen sijaan katsoin elokuvan, jonka ajattelin hankkiessani sopivan minunlaiselleni klassisen musiikin ystävälle. A Late Quartet oli jo muutaman kuukauden odotellut hyllylläni katsomishetkeään. Teemasta huolimatta epäilin kyseessä olevan ihmissuhdedraaman, jollaisista en erityisemmin välitä. Beethovenin traaginen kvartetto nro 14 cis-molli veti kuitenkin puoleensa. Jos se saa elokuvan tekijät liikkeelle, on tuloksen oltava muutakin kuin pelkkää ajantäytettä. Tulinpa jopa ajatelleeksi, että filmi voisi olla minulle porttina Beethovenin kvartettojen maailmaan.

DVD:n takakannesta poimittu esittelyteksti:

”Kun maailmankuulun jousikvartetin rakastettu sellisti saa kuulla lääkäriltään mullistavan diagnoosin, on koko ryhmän tulevaisuus vaakalaudalla. Tukahdutetut tunteet, kilpailevat egot ja hallitsemattomat intohimot uhkaavat suistaa vuosien ystävyyden ja yhteistyön raiteiltaan. Valmistautuessaan 25. vuosipäivän juhlakonserttiinsa, joka saattaa hyvinkin jäädä myös viimeiseksi, on toivo heidän maineensa säilymisestä kiinni yhteisistä siteistä ja musiikin voimasta. Beethovenin Jousikvartetto nro 14 cis-molli opus 131:n ympärille rakennettu A LATE QUARTET on koskettava kunnanosoitus kamarimusiikille ja New Yorkin kulttuurimaailmalle.”

Kvartetti on nimeltään Fugue String Quartet.   Kvartetin jäsenet ja näyttelijät ovat seuraavat:

-          sellisti Peter (kvartetin isähahmo) – Christopher Walken

-          ykkösviulisti Daniel - Mark Ivanir

-          kakkosviulisti Robert - Philip Seymour Hoffman

-          alttoviulisti Juliette - Catherine Keener.

Lisäksi keskeisessä roolissa on nuori viulisti Alexandra - Imogen Poots.

Elokuvan on ohjannut Yaron Zilberman. Tämä on hänen ensimmäinen fiktiivinen täyspitkäelokuvansa. Taustalla on dokumenttifilmejä. Zilberman on myös tehnyt elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Seth Crossmanin kanssa. Elokuvassa esiintyy tunnettu mezzosopraano Anne Sofie von Otter. Häpeän tunnustaa, että pääosien esittäjät ovat minulle ennestään tuntemattomia suuruuksia. Hoffmania tunnutaan kovasti arvostavan, koska hänet mainitaan yleensä aina ensimmäisenä. Walkenin kerrotaan esiintyvän aikaisempiin töihinsä nähden kovin epätyypillisessä roolissa.

Asetelma elokuvassa on mielestäni hieno. Klassisen musiikin maailmassa mainetta niittänyt sellisti joutuu Parkinsonin taudin oireiden vuoksi luopumaan yli kaiken rakastamastaan kvartetista ja ylipäänsä muusikon urastaan. Dramaattiseksi tilanteen tekee myös se, että jousikvartetti on harjoittelemassa Beethovenin viimeisiin töihin kuuluvaa cis-mollikvartettoa juhlakonserttiaan varten.

Sellisti Peter on hieno persoonallisuus. Hän taistelee sairautta vastaan ja tekee samalla vilpittömästi uskoen kaikkensa, että hänen elämäntyönsä – The Fugue Quartet – voisi jatkaa elämäänsä. Hän järjestää jopa itselleen seuraajan, mikä ei osoittaudukaan kovin helpoksi hommaksi. Elämä tuo kuitenkin mukanaan odottamattomia käänteitä.

Jo elokuvan alkuvaiheessa tajuaa, että melodramaattiset käänteet alkavat dominoida elokuvan muuten niin hienolta tuntuvaa kehyskertomusta. Se on tietenkin luonnollista, jos ylipäänsä haluaa saada elokuvalle levikkiä ja sen myötä katsojia.  Nuo käänteet alkavat mielestäni kuitenkin ennen pitkää johtaa juonta vastenmieliseen suuntaan. Tapahtumien kulku alkaa inhottaa, mutta samalla katsoessani toivon, että ihmissuhdekiemurat saadaan kuntoon ja kvartetin jäsenet pääsevät varsinaiseen asiaan.

 …

Kvartetissa tuntuu olleen johtajuuskriisi. Sellisti tuntuu pitäneen kvartettia koossa auktoriteetillaan, ja kun hän ilmoittaa luopumisestaan, nousee tuo kriisi pintaan. Kvartetin ykkös- ja kakkosviulistin suhteissa on jotain vastahankaa ja myös taiteellisia erimielisyyksiä, jotka vain odottavat purkautumistaan ilmiriidaksi. Kakkosviulisti Robert tuntee alemmuuskompleksia kollegaansa kohtaan. Hän haluaisi ”päästää intohimot valloilleen” ja soittaa Beethovenia ilman nuotteja. Siihen ei varsinkaan ykkösviulisti Daniel halua suostua. Taiteellisten erimielisyyksien lisäksi pakkaa sekoittaa myös intiimimmät seikat. Alttoviulisti Juliette ja kakkosviulisti Robert ovat keskenään naimisissa, eikä heidän keskinäisessä liitossaan tunnu asiat sujuvan ihan normaalisti. Mukana on myös nuori lahjakas teini-iän kriisissään oikutteleva viulisti Alexandra, joka sattuu olemaan kakkosviulistin ja alttoviulistin tytär mutta on sellisti Peterin toiveesta annettu ykkösviulisti Danielin yksityisoppilaaksi. Tämä tuo vain lisää kitkeryyttä viulistien periaatteellisien erimielisyyksien soppaan. Eivätkä nämä ihmissuhdekoukerot tähän lopu. Alttoviulistin vanhemmat ovat kuolleet tämän ollessa pikkutyttö ja hänen toisena ottovanhempanaan on toiminut kvartetin sellisti Peter vaimonsa kanssa. Sellisti itse on jäänyt vastikään leskeksi, mikä lisää hänen roolinsa traagisuutta.

Tärkeänä sivujuonteena elokuvassa on tuo Danielin ja Alexandran opettaja-oppilas -suhde. Ykkösviulistin yksityisopetus on tytön mielestä niuhotusta. Ja hän ilmaisee sen käytöksellään, joka on jälkipuberteettista oikuttelua, ”isänmurhaa”. Erimielisyyksistä ja oikuista huolimatta heidän välille kehittyy kiihkeä romanssi, jossa kyllä teinityttö vie aikuista huippuviulistia kuin höpsähtänyttä peräkammarin poikaa. Ei tunnu näyttelijä Mark Ivanirkaan pysyä roolinsa perässä. Asian tullessa ilmi tytön vanhemmat joutuvat tietysti raivon partaalle. Tuleepa elokuvassa jopa tilanne, jossa kakkosviulisti lyö ykkösviulistia mojovasti turpaan.

Toinen herkempi sivujuonne on sellistin nuorille soittajille pitämä mestarikurssi, jossa myös Alexandra on mukana.  Se tasapainottaa mukavasti elokuvan rytmiä ja valaisee myös musiikin sisäistä merkitystä katsojille. Se tuo elokuvaan juuri sitä näkökulmaa, jota DVD:tä ostaessani toivoin. Mestarikurssia kuvaavat pari lyhyttä kohtausta ovat harvoja elokuvan musiikillisesti hienoja hetkiä. 

Musiikin sijaan elokuvassa saavat vallan melodramaattiset kliseet. Homma tuntuu etääntyvän kauas alkuperäisistä toiveistani.  Musiikillisen luomisen prosessia ei käsitellä juuri ollenkaan. Se on vain pintakiiltoa, vaikka näyttelijät kyllä pyrkivät tekemään voitavansa. Ohjaaja lähtee yleisön kosiskelussaan turhan kauas. Huumoriyrityksissäänkin hän menee metsään.

Danielin ja Alexandran ”rakastuminen” on käsikirjoittajan mielikuvituksen puutetta. En ylipäänsä ymmärrä kriitikoiden suopeutta elokuvaa kohtaan. Käänteet ovat niin absurdeja ja tilanne on täysin todellisuuden vastainen. Juonen käänteiden myötä musiikillinen uskottavuus ontuu. Jokainen tajuaa, ettei tällainen kvartetti ole voinut toimia vuosikausia yhdessä.

Näyttelijöiden roolisuoritukset ovat mielestäni epätasaisia. On kohtauksia, joissa jokainen välillä onnistuu, välillä he eivät saa hommasta otetta. Mielestäni parhain on viulisti Philip Seymor Hoffman. Arvioinneissa ylistetään Christopher Walkenin roolisuoritusta sellistinä. Kumman flegmaattinen ja jäykkä hän välillä on, jäykkyys tuntuu tarttuvan itse elokuvaankin.  Tosin Walkenin roolisuoritus taitaa olla osin tietoinen ratkaisu, koska hänellähän on etenevä Parkinsonin tauti.

Mezzosopraano Anne Sofie von Otterin esityksen sisältämä kohtaus jää elokuvassa valitettavan huomaamattomaksi.

….

Kun vertaan mielipidettäni siihen, miten elokuvaa on yleensä arvioitu, taidan jäädä kovin yksinäiseksi sudeksi. Lukemani kirjoitukset tuntuvat nimittäin pursuavan ylistystä:

”Hienovaraisessa ja vähäeleisessä tarinassa on voimaa.”

”A Late Quartet on teoksena hypnoottinen, hienot näyttelijäsuoritukset sulautuvat yhteen soljuvan klassisen musiikin saumattomasti.”

”A Late Quartet on upea elokuva: tunteikas, tarkkaan rakennettu kuvaus ihmisten välisestä piirileikistä, lahjakkuudesta, luopumisesta ja intohimosta musiikkiin.”

”Kohtaukset kehittyvät, muuttavat tempoaan ja muotoaan kuin Beethovenin kvartetossa. Elokuvassa on tenhoa, jota ei voi selittää puhki.”

”Yaron Zilbermanin elokuva on mestarinäyttelijöiden bravuuri.”

Elokuvaa tunnutaan kehuvan kuin yhdestä suusta. Liiasta melodramaattisuudesta annetaan joissakin kirjoituksissa varovaista kritiikkiä. Eräällä sivulla joku kommentoi tyyliin ”paras katsomani elokuva”. Uskoin sen alkuun olevan joko kriitikon paras ystävä tai muuten vain trolli. Kun sitten luin arviointeja enemmän, annoin periksi.

Mennään Suomesta etäämmälle. Eräs kanadalainen arvio rinnastaa elokuvan Woody Allenin parhaimpiin töihin.

Indeed, the working musician angle of the screenplay (co-written with Seth Grossman, The Elephant King) remains the most intriguing part of a rather familiar story where mid and late-life crises come to a head for the members of the world renowned, Manhattan-based Fugue String Quartet.

…

Set in and around various uptown apartments, with plenty of requisite Central Park rendezvous scenes, A Late Quartet can’t help but evoke the narrow demographics of Allen’s oeuvre, with a cameo by Manhattan’s Wallace Shawn only enforcing the point. But Zilberman’s self-important characters are incapable of taking things lightly, save for one welcome tongue-in-cheek scene where a rehearsal quickly turns sour. http://www.hollywoodreporter.com/review/a-late-quartet-toronto-review-369021

Ulkomaisissa arvioinneissa hehkutetaan paljon näyttelijäsuorituksia. Lainaan vielä toista lähdettä, jossa kriitikko ylistää elokuvan loppukohtausta. Siinä kriitikko tuo esille samana vuonna ilmestynyttä ja samaa teemaa sivuavan Dustin Hoffmanin ohjausdebyyttinsä Quartet (http://en.wikipedia.org/wiki/Quartet_(2012_film)), suomeksi Kvartetti.  Todettakoon, että myös suomalaisissa katsauksissa on niitä vertailtu.

While it’s a bit light on plot and heavy on musical metaphor, this is nonetheless a delightful film about the power of art and family and love. It conveys successfully what Dustin Hoffman’s film, Quartet tried and failed to. When Walken lays down his cello in the middle of a concert, indicating his official resignation, and the other three musicians put away their sheet music to play by heart, these are huge decisions and seismic changes. When they launch into the film’s final performance of the piece, it’s with such energy and optimism, it’s clear that it is indeed a happy ending. To take such a small story and turn it into this huge emotional journey is a credit to the screenplay, the director (Yaron Zilberman), and these performers. http://www.avclub.com/article/philip-seymour-hoffman-gives-a-very-nuanced-perfor-201044

…..

En ole nähnyt Dustin Hoffmanin filmiä eikä minulla ole mitään näkemystä Woody Allen-vertauksiin. Sen sijaan aion ottaa seuraavaksi esille erään puolen, joka minua kaikkein eniten tässä elokuvassa (sen tilanteiden etenemisessä ja kehityksessä) häiritsee. Ollaan elokuvan lopussa. Asiat ovat täysin umpikujassa. Kaikki ovat ilmiriidoissa. On aviokriisi, Danielin elämän suuri ”love story” menee mönkään, samoin kakkosviulisti Robertin au-romanssi. Sitten loppukuvassa yllättäen siirrytään jäähyväiskonserttiin, jossa kaikki hymyilevät ja hehkuvat. Asiat ovat hoituneet itsestään, aivan kuin mitään todellisia kriisejä ei olisi ollutkaan.

Kovin oli loppuratkaisu teennäinen, vaikkakin yllättävä – ja yllätyksethän kuuluvat tämänkaltaiseen viihteeseen. Ei kai melodraamalta voi odottaakaan muuta kuin valjua happy endiä.

Elokuva luo tilanteita, juonesta tehdään houkutteleva, ihmiset vedetään mukaan seuraamaan suurta draamaa. Ja huippukohdassa, kun ollaan täydellisessä umpikujassa ja kun katsoja odottaa ratkaisuja irti konfliktista, pannaan peli poikki. Tästähän suuren draaman varsinainen loppuhuipennus pitäisi vasta alkaa. Kvartetti pitäisi saada työskentelemään yhdessä, löytämään kadoksissa oleva yhteinen sävel. Mutta mitä tapahtuu! Siirrytään suoraan jäähyväiskonserttiin. Kaikki hymyilevät, ongelmat ja kriisit on pyyhkäisty maton alle. Ymmärrän niin, että sellisti Peter on arvovallallaan saanut asiat järjestykseen. Kompromisseihinkin ollaan valmiimpia, koska nyt myös rakkausseikkailussa nöyryytetty Daniel suostuu siihen, että soitetaan ilman nuotteja.

Vaikka katsoja saa käyttää luovaa mielikuvitustaan tapahtumien aukkoa täyttäessään, niin kuitenkin olen sitä mieltä, että tässä ohjaaja sortuu turhan helppoon ratkaisuun. Se on ennemminkin laiskuutta kuin nerokkuutta. Voihan se olla myös leikkauspöydällä syntynyt päätös. Katsojana koin tulevani petetyksi.

Lisäksi elokuva jättää ilmaan erään keskeisen kysymyksen kvartetin tulevaisuudesta. Nähtävästi toiminta jatkuu, kun kerran uusi jäsenkin ilmestyi mukaan. Ja yhteiselokin on entistä kypsempää.

 ...

Harvoin elokuva, romaani tai näytelmä pystyy kuvaamaan ihmisessä tapahtuvaa muutosta niin, että lukija tai katsoja tajuaa sen siihen sisäistyen, pystyen elämään nuo prosessit päähenkilön tai -henkilöiden mukana. Tavallisempaa on, että Deus ex machina vie tapahtumia eteenpäin toivottuun tilaan.

Totta kai maailma on täynnä taideteoksia, joissa tällaiseen ei sorruta. Koska elokuva ei ole minulle loppujen lopuksi kuitenkaan vahva alue, loikkaan vanhemman suomalaisen kirjallisuuden pariin ja tuon pari vastakkaista esimerkkiä. Eihän tämä kovin tyylikkäältä tässä yhteydessä tunnu, mutta kun nämä sattuvat tulemaan mieleen. Nobelisti F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus (1918) on esimerkki romaanista, jossa kirjailija pystyy kuvaamaan päähenkilönsä Toivolan Jussin kehitystä. Vastaavasti Minna Canthin näytelmä Papin perhe (1891) päättyy samantapaiseen ratkaisuun kuin A Late Quartet. Perheessä on paljon sisäisiä ristiriitoja, mutta onnelliseen loppukohtaukseen siirrytään kuvaamatta lainkaan isän tietä mielenmuutokseen.

…..

Elokuva päättyy samaan juhlakonserttiin, mistä se myös alkaa. Minulle siitä tulee mieleen Roman Polanskin tunnettu elokuva Death and The Maiden vuodelta 1994 (suomeksi Yö ei tunne armoa).  Elokuvan varsinainen tarina on kehykseensä liitetty takauma. Lopussa palataan alun tilanteeseen. Molemmissa elokuvissa on kyseessä jousikvartetto.

Polanskin elokuvassa soitetaan Franz Schubertin jousikvartettoa D-molli (http://en.wikipedia.org/wiki/String_Quartet_No._14_(Schubert)), jolla on sama lisänimi kuin elokuvan alkuperäisen version nimi. Luulen, että A Late Quartetin tekijät ovat tietoisesti jäljitelleet Polanskin elokuvan ratkaisua. Ja kyllä Zilbermanin luomuksessa myös puhutaan Schubertista. Tämän sanotaan kuunnelleen ennen kuolemaansa Beethovenin cis-molli-kvartettoa. Schubertin ja Beethovenin suhde on muutenkin hyvin läheinen. Schubert osallistui hänen hautajaisiinsa ja pyysi tulla haudatuksi esikuvansa viereen.

Elokuvia verrattaessa huomaa tasoeron. Polanskin elokuvassa ollaan ennen konserttia jyrkänteen reunalla eteläamerikkalaisessa diktatuurivaltiossa. Sigourney Weaverin näyttelemä Paulina vaatii ase kädessä tunnustusta mieheltä, jonka hän väittää kiduttaneen tätä ja raiskanneen useita kertoja soittaen samalla tuota Schubertin jousikvartettoa. Lopulta mies kuolemanpelossaan tunnustaa tekonsa. Tilanne jää auki ja katsoja saa harteilleen tuomarin roolin: oliko mies syyllinen vai tunnustiko hän vain kuolemanpelon edessä? Sitten ollaan yhtäkkiä konsertissa. Permannolla istuu Paulina miehensä kanssa, parvella heitä katsoo tuo Ben Kingsleyn esittämä mahdollinen kiduttaja vaimonsa ja lastensa kanssa. Elokuvan katsoja on kvartettoa kuunnellessaan moninaisten pohdintojen edessä.

Polanskin elokuvan loppukohtauksen vuoren jyrkänteellä voi katsoa täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=1Ls3WG8kNvw

A Late Quartetin loppukohtaus ei tuo mukanaan vastaavanlaista jännitettä. Ohjaaja Yaron Zilberman tyytyy turhan helppoon ratkaisuun. Voi häntä syyttää ainakin mielikuvituksen puutteesta.

….

Tässä vaiheessa ei varmaan enää kannata pyöritellä elokuvan yksityiskohtia. Yhteenvetona voisi kuitenkin todeta, että ei tämä elokuva sittenkään niin huono ole kuin alun alkujaan tuntui. Taiteen tehtävänähän on luoda katsojien eteen yhteyksiä ja ajatuslinkkejä. Ja olenhan löytänyt yhteyden ainakin Schubertiin ja Polanskiin. Ja prosessi on vielä kesken.

Kun tilanne valuu täysin käsistä, kun keskinäiset suhteet ovat totaalisen tulehtuneet ja ollaan jo toisten kurkussa kiinni, on vain yksi ulospääsy: sopu. Siinä on minun elokuvasta innoituksensa saanut positiivinen sanomani.

…

Vertailun vuoksi voi tutustua vaikka Tuuve Aron kirjoitukseen: http://www.mtv.fi/viihde/elokuvat-ja-arvostelut/arvosteluarkisto/artikkeli/a-late-quartet/3042978 . Tuuve Aro on hyvä kirjoittaja ja kirjailija. Arviossa kerrotaan hieman enemmän myös Beethovenin seitsemänosaisesta kvartetosta (”sävellyksen seitsemän osaa kuvastavat jäsenten omaa ja yhteistä matkaa, josta ei myrskyjä puutu”). Lisäksi hän mm. nostaa vertailukohtana esille juuri yllä mainitun Dustin Hoffmanin elokuvan.

Kannattaa myös kuunnella Anne Sofie von Otterin vaikuttavaa laulua Marietta’s song oopperasta Die tote Stadt (The Dead City): https://www.youtube.com/watch?v=WN_vsAUEE8s. Laulaja ilmestyy esittämään sen kohtauksessa, jossa Peter yksinäisyydessään muistelee vaimovainajaansa. Minulle laulu oli uusi upea tuttavuus.

Viimeiset kirjoitukseni sanat saakoon Ludwig van Beethovenin myöhäinen jousikvartetto. Olen siitä nyt elokuvan jälkeen kuunnellut kaksi versiota, toisen osin kahteen kertaan. Se on hienoa musiikkia, herkkää ja syväluotaavaa sydämen viestiä kahdensadan vuoden takaa.