 |
| Andrei Zvjagintsev |
En ole edelleenkään vielä nähnyt Andrei Zvjagintsevin
elokuvaa Leviatan (Leviathan). Kuitenkin palaan taas aiheeseen. Laitan tähän alkuun linkin The Guardianin elokuvaa käsittelevästä kirjoituksesta: http://www.theguardian.com/film/2015/jan/16/leviathan-russian-reaction-oscars-golden-globes.
Voisin mainita alkuun muutaman sanan Venäjän
kulttuuriministerin Vladimir Medinskin esittämästä kritiikistä. Hän käytti elokuvasta nimitystä «Рашка-говняшка». Minun on vaikea suomentaa ilmausta, mutta hyvin halveeraava se kuitenkin on. Lisäksi sen käytöllä voi olla minulle tuntemattomia taustoja. Alkuosa ”raška” on muunnos sanan Venäjä
englanninnoksesta (Russian). ”Govnjaška”
on sen sijaan deminutiivi eli eräänlainen ”hellittelymuoto” sanasta govno (говно, lausutaan ”gavnoo”) ’paska’. Jokainen
voi tämän pohjalta itse miettiä sopivinta käännösvaihtoehtoa (jos unohtaa lähtökielen
luomat rajoitukset, minulle tulee mieleen vapaasti mukailtu ’ruskaa pakkasella’). Tuon ilmaisun
jälkimmäistä sanaa ei ole julkisuudessa sopivaa käyttää. Varsinkaan ministerin
suusta sitä ei odottaisi missään nimessä kuulevan. Kaiken lisäksi ministeri
meni käyttämään ilmausta Venäjän parlamentin eli Duuman tiloissa, erään
merkittävän poliittisen ryhmän (Venäjän kommunistisen puolueen) tilaisuudessa.
Tämä nosti tietysti aikamoisen äläkän, minkä vuoksi ministeri on joutunut julkisuudessa
katumaan sanojaan (http://lenta.ru/news/2014/12/15/rashka/).
Ja ministeriökin on sittemmin ilmaissut kantanaan, että ministeri on ilmaissut
kantansa yksityishenkilönä (kirjailijana), ei kulttuuriministerinä (http://www.rbc.ru/rbcfreenews/548ef0922ae5962a8c159f29).
Medinski toteaa anteeksipyynnössään löytäneensä ilmaisun elokuvaa käsitelleistä
blogikirjoituksista.
 |
| Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski |
Sittemmin ministerin lausuma on herättänyt sosiaalisessa
mediassa laajaa huomiota ja keskustelua. Ollaan ennen kaikkea syvästi
närkästyneitä ministerin kielenkäytöstä, mutta se on myös kirvoittanut
keskustelua elokuvasta puolesta ja vastaan. Näyttää siltä, että mm. Venäjän kommunistisen
puolueen sisällä elokuva on tuomittu.
Sitten haluan tähän yhteyteen kertoa yhden syyn, miksi
elokuva on herättänyt minussa kiinnostusta. Vähän ennen kuin sain ylipäänsä
tietää elokuvasta, katsoin Vadim Dubrovitskin Anton Tšehovin
klassikkonäytelmään Ivanov perustuvan
elokuvafilmatisoinnin nimeltään Ivanov
(Ивановъ, 2010). Elokuva on herättänyt minussa paljon ajatuksia
ja olin jo alkanut kirjoittaa siitä juttua, kun vastaan tuli Leviatan. Zvjagintsevin elokuva alkoi kiinnostaa
myös siksi, että siinä ja Ivanovissa miespääosaa esittää sama näyttelijä – Aleksei
Serebrjakov. Mielestäni hän on onnistunut Nikolai Aleksejevitš Ivanovin
roolissa todella hyvin. Hänen suoritustaan Leviatanissa
Nikolai Sergejevin roolissa en pysty vielä arvioimaan, mutta ainakin se näyttää
vaativalta. Ohjaajalla lienee ollut näyttelijän valintaan päteviä perusteita.
Minulle Ivanov on elokuvana tyyppiesimerkki
venäläisestä melankoliasta. Serebrjakov pystyy välittämään hahmonsa historian
taakasta perimän näköalattomuuden. On mielenkiintoista, millaisen yhteyden
Serebrjakov luo minussa aikanaan näiden kahden elokuvan välille, kun saan vain
joskus tuon toisen katsottua.
 |
| Leviatanin pääosan esittäjä Andrei Serebrjakov elokuvassa Ivanov |
Siirryn nyt sitten varsinaiseen kirjoitukseni pääasiaan.
Nimittäin tänä aamuna huomasin, että myös Vladimir Pozner on katsonut elokuvan
ja kirjoittanut siitä mielipiteensä omille kotisivuilleen: http://pozneronline.ru/2015/01/10158/.
Poznerin mielipiteitä ja haastatteluja olen esitellyt aiemmin useaan kertaan.
Pozner viittaa aluksi Tohtori
Zhivagon tapaukseen ja Boris Pasternakin kohtaloon. Romaanihan kiellettiin
Neuvostoliitossa ja se sai sittemmin Nobel-palkinnon. Poznerin mukaan monet Leviatanin arvostelijat ovat nostaneet
sen tietoisesti tähän yhteyteen. Tuolloin vain todella harvoilla Neuvostoliiton
kansalaisilla oli tuo Pasternakin romaani mahdollista lukea. Se ei silti ollut
esteenä sille laajalle tuomitsemiselle, jonka Pasternak sai kotimaassaan
kokea. Hänet tuomittiin kollektiivisesti
neuvostovastaisuudesta, hän joutui julkisen häpeän kohteeksi ja erotettiin myös
Neuvostoliiton kirjailijaliitosta. Näihin tapahtumiin Pozner rinnastaa omalla
tutulla ironiallaan ne, jotka syyttävät Zvjagintsevia ”russofobiasta”. Hän
lisää, että onneksi Zvjagintsevin ei enää nykypäivänä tarvitse kokea
Pasternakin kohtaloa, vaan hän voi jatkaa elokuvien tekoa entiseen
malliin.
Pozner viittaa sitten kulttuuriministeri Medinskin lausuntoihin
(ja yllä mainittuun ”raška-govnjaškaan”) todeten, että niistä huolimatta
Zvjagintsev saanee tulevaisuudessaankin rahoitusta projekteilleen.
Hän kertoo katsoneensa kaikki Zvjagintsevin tähänastiset elokuvat
ja pitää Leviatania on niistä
parhaimpana. Hän ei ole siitä ihan täysin hurmaantunut, mutta elokuva teki
häneen kuitenkin vaikutuksen. Näyttelijäsuoritukset olivat hyviä ja kuvaus oli
loistava. Eniten hän kuitenkin vaikuttui siitä, että elokuva kertoi
säälimättömän totuuden. Hänen mielestään yrityksillä mollata elokuvaa arvostelemalla
sen rivoja puheita ja yltiöpäistä alkoholin käyttöä pyritään vain kiinnittämään
huomio pois elokuvan ytimestä. Epäolennaisella tyhjänpuhumisella elokuvasta
viedään sen purevin terä pois.
Elokuvan ydin on siinä, että Leviatanin – siis valtion - edessä tavallinen ihminen on täysin
puolustuskyvytön. Korruptoitunut ei ole vain Valta vaan myös Kirkko, joka on
itse asiassa kasvanut Valtaan kiinni. Se ei ole olennaista, miten hyviä tai
huonoja ihmisiä Zvjagintsev katsojien eteen tuo, vaan se, miten lohduton noiden
ihmisten asema vallan edessä on. Sen Zvjagintsev osoittaa Poznerin mukaan
erityisen vahvasti ja vakuuttavasti.
Pozner kiteyttää:
”Voi olla Zvjagintsevin kanssa eri mieltä ja väittää
vastaan. Ei saa kuitenkaan syyttää Zvjagintsevia russofobiasta, sillä tällaisen
elokuvan on pystynyt tekemään vain Venäjää syvästi rakastava ihminen, jonka
sydän kärsii sen puolesta.”
”Eikä tähän liittyen saa syyttää Zvjagintsevia siitä, että
hän olisi tehnyt antivenäläisen elokuvan saadakseen Golden Globe –palkinnon tai Oscarin.
Tämänkaltaisten väitteiden esittäminen ei ole vain typerää vaan se on myös
katalaa. Se olisi samaa kuin syyttäisi Pasternakia, Solženitsynia ja Brodskia
siitä, että he ovat kirjoittaneet proosaa ja lyriikkaa saadakseen Nobelin ja harjoittaneet siksi neuvostokansan
”mustamaalaamista”. Zvjagintsev ei mustamaalaa ketään. Hän näyttää totuuden
niin kuin hän sen itse näkee. Saako hän Oscarin
vai eikö saa, ei minua kiinnosta vähääkään. Sen sijaan minua huolestuttaa
monilukuisten venäläisten kyvyttömyys nähdä itsensä sellaisina kuin he ovat.”
Loppuun Vldimir Pozner heittää vielä pienen ”kritiikinkin”:
”Itseäni koskien minulla on Zvjagintseville vain yksi moite:
hän vie minulta toivon kertoessaan, ettei näe valoa tunnelin päässä. Sellaisen
vakaumuksen kanssa en voi elää.”
Maksim Shevchenko on niin ikään kirjoittanut
facebook-sivuilleen jatkokirjoituksen elokuvasta. Hän löytää yhteyksiä Mel
Gibsonin Maya-kulttuurin rappiota kuvaavaan elokuvaan Apocalypto (2006): http://fi.wikipedia.org/wiki/Apocalypto. Minä tunnen kovin huonosti näitä viime vuosien suurelokuvia
enkä näin ollen voi arvioida Shevchenkon näkemystä. Sen sijaan näistä
poliittisista allegorioista tulee mieleen eräs oman nuoruuteni viihteellinen suuren
yleisön kauhuelokuva, Steven Spielbergin Tappajahai
vuodelta 1975. Vertailua en tässä yhteydessä yritäkään tehdä. Toteanpa, että
tuolloin keskustelimme vakavissamme siitä, että tuo elokuva on poliittinen
allegoria. Nyt huomaa, että tällaiset tulkinnat eivät ole saaneet tuulta
purjeisiin. Liekö sitten Spielberg piilottanut sanomansa niin taitavasti?
Loppuun laitan Leviatanista muutaman kuvan:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti