Зорю бьют… - sanat Aleksandr Puškin, säveltänyt Georgi Sviridov

Johdannoksi

Varsinaisesti tässä kirjoituksessani on kyse venäläisen runoilijan Aleksandr Puškinin (1799 – 1837) eräästä runosta ja siihen perustuvasta Georgi Sviridovin (1915 – 1998) kuorosävellyksestä. Aion nyt esitellä paitsi runon myös pari siitä tehtyä suomennosta, joista toinen on omani. Puškinista olen kirjoittanut tähän blogiini jo aiemmin. Sen sijaan Sviridov ansaitsisi tulla esitellyksi laajemmin. Ehkä joskus palaankin häneen. Esittelen kirjoitukseni loppuosassa nyt käsiteltävään aiheeseen liittyviä kuoroversioita. Aivan suoraan en varsinaiseen asiaan mene vaan tuon esille myös taustoja. Jutussani tärkeällä sijalla on myös Smolnan katedraalin kamarikuoro (Chamber Choir of Smolny Cathedral), jonka Rahmaninovin Vigilian esityksestä olen aiemmin kirjoittanut. Lisäksi jutussa vilahtavat mm. pietarilainen Mariinski-teatteri ja sen laulajiin kuuluva baritoni Aleksei Markov, italialainen runoilija Dante Alighieri (1265 – 1321), maailmankuulu baritoni Dmitri Hvorostovski, semiootikko ja kirjallisuuden tutkija Juri Lotman (1922 – 1994) sekä suomalainen runoilija Ilpo Tiihonen.

Sytykettä kirjoitukseeni sain sunnuntaina 22.3. Pietarin Mariinski-teatterin konserttisalissa pidetystä kuorokonsertista, jonka otsikkona oli ”Venäläinen konsertti”.  Kuorona oli yllä mainittu Smolnan katedraalin kamarikuoro ja solistina pietarilainen baritoni Aleksei Markov, syntyjään Viipurin poikia. Istuin ylimmällä parvella. Akustiikaltaan sali oli aivan loistava. Kuoron hiljaiset osat leijailivat ylös kevyenä kuin höyhen, forteosat olivat muhevia. Konsertti eteni a cappella –tyyliin, välillä kuoro lauloi yksin, välillä solistin kera. Alkuosa koostui hengellisestä musiikista, loppuosa kansanmusiikista. Konsertin päätteeksi aplodit raikuivat ja kuoro esittikin vielä muistaakseni peräti kolme ylimääräistä kappaletta. Yksi niistä oli tämän jutun aihe ”Зорю бьют…”. Se pysäytti tunnelmallaan ja herkkyydellään. Tutulta se kuulosti, mutten sitä tunnistanut. Lauluun olennaisena osana kuuluva kahden sopraanon sointumaalailu oli mielestäni erityisen koskettavaa ja pehmeää, Aleksei Markovin ääni tuntui löytäneen erityisen hengen syvyyden. Hienossa akustiikassa esitys sai minut miltei väreisiin.  Konsertin jälkeen kysäisin jopa vieressä istuneelta rouvalta, tunnistiko hän kappaleen, mutta hän sanoi kuulleensa sen ensi kertaa.

Konsertti Mariinski-teatterin konserttisalissa, kuoro yksin lavalla odottamassa johtajaansa

Sviridovin laulun jälkeen sopraanosolistit esittelyssä, kuoron johtaja halaa kiitokseksi Aleksei Markovia

Kotiin palattuani aloitin salapoliisin työni. Kaivoin esille omistamani Smolnan katedraalin kamarikuoron levyn (vuodelta 2009) ja sieltähän laulu löytyi. Se oli toki koskettanut jo aiemmin, mutta konsertin myötä laulu oli tuonut minuun varsinaista värinää, kiitos raikkaasti sointuvien sopraanoäänien. Nyt vasta tajusin paneutua sen taustalla olevaan runoon. Löysin netistä muutaman version ja kirjastosta baritoni Dmitri Hvorostovskin levyn The Bells of Dawn, jonka nimikappale on juuri tuo sama sävellys. Oli mielenkiintoista verrata eri versioita, mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja konsertissa kuulemalleni.

Runo

Runo on merkitty kirjoitetuksi vuonna 1829, se on löydetty runoilijan jäämistöstä ja julkaistu ensi kerran vuonna 1855.

Runon syntymisen taustalla kerrotaan olevan seuraava tilanne. Puškin oli Kaukasuksella sotilasleirissä ja luki Dantea, kun hän kesken lukemisen kuuli sotilasrummun kaiun. Nuo äänet palauttivat hänelle mieleen kouluvuodet Tsarskoje selossa, jossa kasarmista tai palatsin vartiopaikasta kantautui täsmälleen samanlaista soittoa. Runossa siis lapsuuden muistot palautuvat nykyhetkeen, eikä unohtaa saa myöskään Dantea, jonka kulunutta kirjaa runoilija on paraikaa lukemassa ja lausumassa ääneen tämän runoja. Myös se tuo runoon historiallista perspektiiviä.

Runon alkukielinen versio on tässä:

Зорю бьют… из рук моих
Ветхий Данте выпадает,
На устах начатый стих
Недочитанный затих —
Дух далече улетает.
Звук привычный, звук живой,
Сколь ты часто раздавался
Там, где тихо развивался
Я давнишнею порой.

Runon englanninnoksen löysin Dmitri Hvorostovskin levyn esitteestä. Kääntäjänä on Anastasia Belina-Johnson. Hän on pyrkinyt suoraan käännökseen. Totean, että kyseessä on laulun sanojen käännös, mikä eroaa hieman alkuperäisestä. Viidennen rivin säkeessä Дух далече улетает ’Henki kauemmas lentää’ sanan далече ’kauemmas’ tilalla laulussa on käytetty sanaa далеко ’kauas’.

The Bells of dawn… from my hands

Ancient Dante tome falls out,

On my lips an unfinished poem

Falls silent –

The spirit is far away.

A familiar, alive sound

How often did you ring out

There, where so long ago

I quietly grew up.

Runosta löysin yhden julkaistun suomennoksen, jonka on luonut runoilija Ilpo Tiihonen Jukka Mallisen raakakäännöksen perusteella. Runo on julkaistu Mallisen toimittamassa Puškin-kokoelmassa Muistomerkki (WSOY 1999, s. 44). Runossa puhutaan ”Sarastuksen kelloista”.

Sarastuksen kellot… käsistäni

ikuinen Dante putoaa,

huulilla säe jonka aloitin

hiljenee kesken kulkuaan –

vie henki kauas, jonnekin.

Tuttu sointi, sointu helkähtää;

ja kuinka usein kuulla saikaan

ääntäs silloin entisaikaan

siellä missä vartuin elämään.

Olen toki pelkkä maallikko, mutta rohkaistuin tekemään myös oman versioni. Tein sen tietoisesti ennen tutustumista työparin Mallinen – Tiihonen versioon. Myöhemmin runon taustoja selvitettyäni olen sitä kuitenkin jonkin verran korjannut. Pinnalta tarkasteltaessa se näyttää olevan kauempana alkuperäisestä, mutta olen pyrkinyt avaamaan syvämerkitystä ja katson sen ainakin paikoin olevan lähempänä alkuperäisen runon henkeä. Olen halunnut ottaa huomioon runon rakenteen ja merkitystasot. Niistä kerron alempana.

Kajossa soitto kumajaa… Käsistäin

Dante hauras valuu

huulilta säe

kesken jää,

ajatukset erkanee.

Ääni tuttu eläväinen

kantautunut kerrat monet

kun hiljaa kasvoin ja kehityin

aikoina ammoisina.

Merkittävä semiootikko Juri Lotman on kirjoittanut runosta perusteellisen analyysin, joka on luettavissa täältä: http://www.ruthenia.ru/lotman/papers/apt/2.3.html. Hän arvioi sen äänne-, merkitys- ja aikatasoja. Lotman analysoi paitsi riimitystä, myös äännejonoja, eritellen vokaaleja ja konsonanttien käyttöä. Hän huomaa mm. tiettyjen konsonanttiyhtymien toistoa. Lisäksi hän tarkastelee ilmaisujen merkityksiä ja monimerkityksisyyttä.

Lotman löytää runosta kaksi tasoa. Nykyhetken tason, jossa siirrytään soiton kaikuessa muualle. Sitten on lapsuuden muistojen taso. Ne erottaa toisistaan mm. runon rytmin muutos. Kun alkuosa on jambinen, niin muisteluosassa siirrytään nelipolviseen trokeehen. Tämä runomitta on sama kuin Kalevalassa. Alla olevasta kuvasta voi nähdä Juri Lotmanin luoman rakennekaavion runosta. Pystyviiva merkitsee painollista tavua. Lotman panee merkille erityisesti ensimmäisen ja kuudennen säkeen samankaltaisuuden.

 

Juri Lotmanin laatima rakennekaavio runosta

Rytmin muutoksen myötä runon kertoja siirtyy muisteloihin, unen kaltaiseen tilaan. Siirtymävaiheena on viides säe Дух далече улетает/Vie henki kauas, jonnekin/ Ajatukset erkanee/ The spirit is far away. Tässä runon rytmi muuttuu. Siirrytään venäläisessä lyriikassa tutusta jambimitasta Suomessa kalevalamitaksi kutsuttuun nelipolviseen trokeehen. Omassa versiossani olen yrittänyt kiinnittää siihen erityistä huomiota. Myös Tiihosen suomennoksessa muutoksen huomaa selvästi.

Lotman osoittaa runon hienosti rakennetut aikasuhteet. Yhteenvetona Lotman toteaa, että runon rakentavana ideana on aika ja muisti. Aika järjestyy ketjuksi. Tarve yhdistää nykyhetki menneeseen on Lotmanin mukaan puškinilaisen historiankäsityksen perusta.

Merkitykseen liittyvistä sekoista voi mainita pari monimerkityksisyyttä, mikä estää tarkan kuvan saamista. Runon taustatiedoissa kerroin kaukaa kuuluvan äänen olevan rumpujen ääntä. Se ei kuitenkaan selviä itse runosta, mistä syystä käännöksissä sekä Belina-Johnson että Tiihonen ovat kutsuneet ääntä kirkonkelloksi. Myös omassa versiossani se oli ensin kello, mutta yritin sitten hiomisvaiheessa korjata lopputulosta.  Toisaalta kääntäjän lukijana kuuluisi runoa tulkitessaan pitäytyä pelkässä runossa, jonka perusteella äänen voi tulkita myös kirkon kelloksi tai vaikka torven fanfaariksi.

Runosta jää myös epäselväksi, kuuluuko ääni aamun sarastaessa vai iltahämärässä. Venäjän kielessä käytetään nimittäin samaa sanaa. Runoilija on voinut lukea Danteansa illalla, jolloin kyseessä on varuskunnan iltasoitto, tai hän on voinut lukea sitä läpi yön, jolloin soitto on kuulunut aamuherätyksen merkiksi.

Lisäksi rupeaa miettimään itse runon luomaa tilannetta. Luonnollisin vaihtoehto on tulkita runo omaelämäkerralliseksi ja kuvitella itse runoilija runon kokija-minäksi. Puškin kuulee itse soiton ja siirtyy ajatuksissaan muistoihinsa lapsuudesta, jolloin hän kuuli samanlaista soittoa. Tällöin kyse on runoilijan kouluvuosista Tsarskojen selossa Pietarin lähistöllä. Tätä ei ole kuitenkaan runossa suoraan kerrottu. Näin voidaan päätellä tutkijoiden keräämien tietojen pohjalta. Koulun lähistöllähän sijaitsi kasarmialue.

Tulkinta jää kääntäjän vastuulle. Ymmärrän, että herkän, henkisyyttä huokuvan laulun tarkoitukseen sopii parhaiten kuvitella äänen olevan kirkon kello. Niin on Georgi Sviridov halunnut ajatella ja niinhän minäkin hänen sävellyksensä pohjalta alussa kuvittelin.

Puutun vielä yhteen merkitysasiaan. Sanan дух merkitys ’henki’ voidaan ymmärtää tässä myös ajatukseksi tai sieluksi. Päädyin omassa versiossani sanan ajatus monikkomuotoon, koska se soi minusta suomalaiseen mieleen luontevammalta. Venäläiset puhuvat mielestään sielusta (душа), suomen kielessä se kuulostaa kovin vanhahtavan korkealentoiselta.

Palaan vielä suomennoksiin. Tiihosen käännöksessä pitäydytään konkreettisella tasolla. Omaan käännökseeni on paljolti vaikuttanut Sviridovin laulun herättämä olotila, vaikkei sitä luonnollisestikaan ole mukauttanut laulettavaksi. Toisessa säkeessä mainitun Danten johdosta olen tehnyt kai liiankin rohkean tulkinnan ja kuvitellut runoilijan matkaavan oman sivistyksensä alkukotiin. Mielestäni runon unenomaisessa matkassa ei siis ole kyse pelkästä lapsuuden maailman muistelosta vaan laajemmasta kulttuurievolutiivisesta näkökulmasta.

On todettava vielä se, että sävellyksen myötä runo on alkanut elää uutta elämää, mikä on tuonut sille uusia tulkintoja. Sviridovin musiikissa runo on aivan kuin siirtynyt hengelliseen sfääriin. Laulua on alettu yleisesti esittää venäläisen hengellisen musiikin kontekstissa. Laitoinhan minäkin vaistomaisesti ”iltakellot” soimaan. Samaan on päätynyt myös Tiihonen – Mallinen sekä vastaani tulleet englanninnokset.

 

Georgi Sviridov

Laulu

Georgi Sviridov sävelsi ”Iltakellonsa” vuonna 1979 Puškinin seppele –kuorolaulusarjaan, runoilijan syntymän 180-vuotisjuhlan kunniaksi. Se on siis syntynyt säveltäjän elämän kypsässä vaiheessa ja siinä on aistittavissa filosofista pohdiskelua elämän ja kuoleman kysymyksistä. Yllä mainittu kuorosarja Puškinin seppele (Пушкинский венок) on kuunneltavissa kokonaisuudessaan täällä: http://solamusica.narod.ru/s/Sviridov_G.V.-Pushkin_Garland.html.

Kuten yllä totesin, musiikin kautta Puškinin runo on alkanut elää aivan kuin toista elämää. Sitä esitetään jollain tapa hengellisenä musiikkina. Onhan se nimikappaleena myös Dmitri Hvorostovskin levyllä, jossa laulajamestari esittää pääasiassa juuri hengellistä musiikkia. Sviridovin sävellyksestä henkii syvähenkinen kokemus, jossa sopraanojen leijailevat sointukuvio voidaan ymmärtää sielun vaellukseksi.

Belina-Johnson luonnehtii Sviridovia seuraavasti:

”Like many Russian and Soviet composers, poetry was a huge inspiration in Sivridov’s compositional practise. His music is expressive, emotive, and accessible, remaining uncomplicated in its character and style even when the composer deals with complex emotional issues.”

Tämän voin alleviivata. Sviridovin säveltämä Aleksandr Puškinin teoksiin pohjautuva orkesterisarja kuuluu suosikkeihini. Se on todellakin helposti lähestyttävää, ilmaisurikasta ja tunnevoimaista. Ja tämä nyt käsiteltävä kuorokappale on hyvänä esimerkkinä siitä helppoudesta ja yksinkertaisista musikaalisista ratkaisuista, joihin säveltäjä on päätynyt, vaikka kyseessä on rakenteeltaan moniulotteinen runo.

Nyt käsiteltävästä sävellyksestä Belina-Johnson kertoo seuraavaa:

”The Bells on Dawn is an atmospheric song, and … melancholy, wistful tale of the past memories. It begins and ends with the soprano voice singing short rhythmical phrases echoing somewhere in the vastness of Russia’s expansive lands. The three layers here – solo voice, the soprano, and the rich choral foundation – all combine to create an almost otherworldly and remote soundscape.”

Mielenkiintoista tässä luonnehdinnassa on viittaus avaraan venäläiseen maisemaan ja lisäksi kuvaus musiikin luomasta tunnelmasta. Säveltäjä on pystynyt löytämään runoilijan luomuksesta toisen, unenomaisen nykyhetkestä etääntyvän äänimaailman.

Yllä olevat kuvaukset sisältyvät Dmitri Hvorostovskin levyyn The Bells of Dawn. Russian Sacred and Folk Songs, jossa maailmankuulua baritonin taustalla laulaa The Grand Choir ”Masters of Choral Singing” johtajanaan Lev Kontorovich (Ondine 2014). Levyn päätöskappaleena on juuri tässä käsiteltävä Sviridovin sävellys. En haluaisi arvioida tulkintaa, mutta jotain kai siitä on todettava. Se on toki hyvä kokonaisuus ja laulajan ääni on teknisesti hienoa, mutta minua Hvorostovski ei tällaisen musiikin tulkitsijana täysin vakuuta. Toki se on kuulemistani versioista parhaiden joukossa.

Parhaimmaksi olen jo maininnut vajaat kaksi viikkoa sitten kuulemani live-esityksen. Toiseksi parhaimmaksi nostan ukrainalaisen Dzvinochok-poikakuoron ja basso S. Kovnirin esityksen:  https://www.youtube.com/watch?v=M2SYP4B6h20. Dzvinochok on kiovalainen vuonna 1967 perustettu poikakuoro, joka on viime vuosina saanut paljon kansainvälistä huomiota. Vladimir Mininin johtamalta Moskovan kamarikuorolta olen löytänyt kaksi esitystä. Youtubessa oleva esitys on muuten hyvä, mutta en pidä sopraanojen laulutyylistä. En osaa sitä sanallisesti luonnehtia, mutta se kuulostaa liian ”oopperamaiselta” (https://www.youtube.com/watch?v=4rV-vaNG1SY), mikä häiritsee muutamassa muussakin kuulemassani versiossa. Samaa keveyttä siinä ei ole kuin Smolnan katedraalin kamarikuoron ja Dzvinochokin versioissa. Solisti Dmitri Beloselskin osuus on toki loistava. Täällä (http://music.edu.ru/attach/5/749.mp3) oleva V. Mininin johtaman Moskovan kamarikuoron esitys on parempi, nyt solistina A.Vedernikov.

Lisätään vielä, että Vladimir Begletsovin johtaman Smolnan katedraalin kamarikuoron levyllä (vuodelta 2009) on mielestäni hyvä versio, jossa solistina on P.Migunov. Tosin olin kuunnellut sitä kotonani muutaman kerran ja pitänytkin, mutta vasta aito konserttitilanne Aleksei Markovin ollessa solistina sai minut toden teolla syttymään.

Viipurin poika, baritoni Aleksei Markov