MIHAIL LERMONTOV I: Kosketuspintoja

Runoilija Mihail Lermontov (1814 – 1841) on Venäjän 1800-luvun kirjallisuuden suuria nimiä, joka mainitaan yleensä heti Aleksandr Puškinin jälkeen. Paitsi että he ovat eläneet saman aikaan, heillä on paljon myös muuta yhteistä. Ensimmäisenä mieleen tulee varmaan se, että kumpikin kuoli kaksintaistelun kautta. Viisitoista vuotta nuorempi Lermontov lähti tästä maailmanajasta neljä vuotta esikuvaansa myöhemmin. Enempää en kuitenkaan aio näitä suuria runoilijoita verrata. Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessani käsittelen aluksi Lermontovia hieman yleisemmin avaamalla omia kosketuspintojani häneen ja hänen tuotantoonsa.

Oikeastaan kirjoituksia on kolme, joista ensimmäinen syntyi tuntemuksistani, kun vierailin viime syksynä Moskovan matkallani runoilijan kotimuseossa: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/10/mihail-lermontov-ja-hanen-moskovan.html. Jutussani kerron tuosta käynnistä ja avaan samalla muutamia ydinseikkoja runoilijan elämänkohtalosta. Se olkoon ensimmäinen kosketuspintani.

Toinen kosketuspintani liittyy maaliskuiseen Pietarin matkaani. Kävin Aleksandrinskin teatterissa katsomassa Lermontovin näytelmää Naamiaiset (Маскарад), jonka on ohjannut maineikas Valeri Fokin mukaillen venäläis-neuvostoliittolaisen kulttiohjaajan Vsevolod Meyerholdin ohjausta samassa teatterissa kesällä vuonna 1917. Meyerhold toi Lermontovin teokseen aivan uuden ulottuvuuden. Esitystä oli valmisteltu muutama vuosi ja se tuotiin ensi-iltaan kesällä 1917 keskelle täyttä anarkiaa. Samanaikaisesti Pietarin kaduilla aseet paukkuivat ja väkijoukot ryntäilivät: työläiset ja talonpojat olivat kaatamassa keisaria vallasta. Näytelmästä kehkeytyi vanhan ja uuden ajanjakson yhteentörmäyksen symboli. Meyerhold lisäsi näytelmään siinä mustasukkaisuuden vuoksi miehensä myrkyttämäksi tulleen Ninan panihidan eli muistojuhlan, jonka katsottiin samalla symboloivan jäähyväisiä menneelle tsaarien valtakaudelle.

Pidin Fokinin työstä. Se oli intensiivisesti etenevä näyttävä kokonaisuus perinteistä rikkaan teatterin upealla näyttämöllä. Lisäksi se avasi Meyerholdin teatteritaiteen maailmaa ja innostaa varmasti perehtymään syvemmin hänen elämäänsä ja tuotantoonsa. Se taisi myös olla ensimmäinen näkemäni Lermontovin tuotantoon liittyvä näyttämöversio. Runoilija on näin taas tullut minulle jonkin verran tutummaksi. Alun perin kirjoitukseni piti liittyä tähän näytelmään ja sen ohjauksiin. Mutta päätinkin jakaa kirjoitukseni kahteen osaan. Palaan tuohon näytelmään yksityiskohtaisemmin toisessa osassa.

Lermontov eli lyhyen ja kiihkeän elämän. Hän kuoli vain 26-vuotiaana Kaukasuksella. Kenties tämäkin on myötävaikuttanut hänen maineeseensa. Kaukasus-vuoristosta tuli hänelle henkisesti tärkeä paikka, mikä näkyy hänen tuotannossaan tuoden siihen oman romanttisen eksotiikkansa ja traagisuutensa. Runoilijan elämänvaiheisiin voi perehtyä vaikka englanninkielisen wikipedian kautta, ja suomen kielelläkin kirjoitettuna löytyy jotakin. Itse en rupea nyt niiden sivujen tietoja toistelemaan. Tyydyn lainaamaan vuonna 1946 julkaistua kokoelmaa Venäjän runotar (toimittaneet V.Kiparsky ja Lauri Viljanen, Otava), jossa luonnehditaan häntä seuraavasti (s.62-63):

Lyhyen elämänsä aikana L. näytti olevansa omintakeinen, voimakas runoilijapersoonallisuus, jonka merkitystä ei kuitenkaan ole liioiteltava, sillä hänen käytettävänään oli jo Puškinin luoma uusi venäläinen runotyyli ja –kieli.

Vaikkei häntä Puškinin tasolle nostetakaan, hänellä on kuitenkin venäläisten ja venäläistä kulttuuria tuntevien ihmisten sydämissä oma vakaa paikkansa. Oman erityisen sykkeensä hänen tekstinsä ovat lukijoiden sydämissä aikaansaaneet.

Mihail Lermontovin oma piirros Kaukasus-vuorilta

Lermontov ja Puškin eivät tainneet koskaan tavata henkilökohtaisesti. Pitäisi kai lisätä, että eivät EHTINEET tavata. Kuolema tuli niin yllättäen. Heti Puškinin kuolemasta kuultuaan Lermontov kirjoitti esikuvalleen muistorunon, joka joutui sensuurin hampaisiin ja oli ajaa tekijänsä karkotettavaksi. Tästä runosta olen jo kertonut eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/09/bulgakov-ja-pushkin-pugatshovin.html). Alle olen liittänyt runon suomennoksen kokonaisuudessaan. Sen on laatinut Lauri Kemiläinen ja löytyy yllä mainitusta teoksesta Venäjän runotar.

…

Menen omakohtaisempiin kokemuksiin. Aloitan opiskeluvuosistani, kun tuore professorimme alkoi pitää Venäjän kirjallisuuden luentoja ja olin parikymppisenä keltanokkana häntä kuulemassa. On niistä joitain jäänyt mieleen. Sisällöt ovat lähes unohtuneet, mutta tuntemukset eivät: ne vaappuivat luentosarjan aikana epätoivosta huvittuneisuuteen. Kovin äkkiä mentiin niin kovin syvälle, perustiedoissa oli aukkoja, en minä eikä moni opiskelukaverikaan ollut vielä tarpeeksi kypsä kaikkea sisäistämään. Suomeksihan luennot pidettiin, mutta ei siitä paljoa apua ollut. Luennoitsija liikkui kovin eri aaltopituudella ja lisäksi hänen hento äänensä ei kantanut akustiikaltaan sopimattomassa salissa, mikä selvällä suomella sanottuna merkitsee, että emme kuulleet riittävän hyvin. Tosissani kyllä yritin päästä perille opettajan sanomisista. Nimenomaan Lermontovia käsittelevä osuus jäi mieleeni, koska se oli minulle paitsi uutta ja vierasta, myös kiehtovaa. Keskeisenä aiheena oli yllä mainittu näytelmä Naamiaiset. Siihen liittyi läheisesti runoelma uskonnollista symboliikkaa sisältävä Demoni (Демон). Mystisissä ympyröissä liikuttiin, mitä myös luennoitsijan ajoittain paatoksellinen äänenpainokin tuki. En saanut sanomasta otetta, mutta opettajan innostus jäi alitajuntaan.

Kun näin jälkeenpäin pohtii, niin tuossa vaiheessa opintoja olisi elämäkerrallinen lähestymistapa ollut ehkä sopivampi.

Demoni-runoelman kuvitusta eräästä kirjastani

Tuo kurssi oli ja meni. Ongelmia tentistä ei tullut. Ehkä siinä vaiheessa opettajakin antoi periksi. Minulle paljon haastavampi oli laaja kirjatentti, jossa yhtenä teoksena oli Lermontovin romaani Aikamme sankari (Герой нашего времени).

Romaani jäi tekijältään kesken, mutta se ei sen mainetta ole himmentänyt. Sitä pidetään Venäjän psykologisen realismin klassikkona. Siinä on mukana paljon omaelämäkerrallisia viitteitä. Kaksintaistelua kuvatessaan kirjailija tavallaan ennakoi omaa kuolemaansa. Romaani koostuu tavallaan erillisistä novelleista. Sen juonesta löytyy kattava kuvaus täältä, kun vain hieman etsii: http://jarjestot.uta.fi/lexica/konteksti/Konteksti_1_2009.pdf. Päähenkilö on armeijasta karkotettu upseeri Grigori Petšorin. Oikeastaan kyse on jonkinlaisesta elämäänsä pettyneestä antisankarista. Hän on kyllä älykäs, mutta katkeroitunut. Ainakin minulle kiinnostavin siinä on ruhtinatar Marysta kertova luku. Nainen rakastuu Petšoriniin, joka kuitenkin vain leikkii nuoren tytön tunteilla. Romaani löytyy myös suomenkielisenä käännöksenä.

Luin romaanin tenttiin alkukielellä. Paljon jäi varmasti ymmärtämättä, mutta romaanin henki ja tunnelma välittyi varmasti. Päähenkilö Petšorinin hahmo oli kyynisyydessään yllättävä. Muistan viettäneeni romaanin parissa pitkän tovin. Taitaa sama pehmeäkantinen huonolle paperille painettu kirja vieläkin löytyä vintiltä pahoin kellastuneena ja käpristyneenä, täynnä erilaisia merkintöjä. Eniten minua hämmensi romaanissa ruhtinatar Maryn ja kylmäkiskoiselta tuntuvan Petšorinin suhde. Kuvaavaa on sekin, että en vielä tuossa vaiheessa tiennyt Lermontovin omasta elämästä paljoakaan. En näin ollen osannut yhdistää kirjan maailmaa runoilijan omiin elämän vaiheisiin.

Aikamme sankarista tuli tuolloin suosikkiromaanejani Venäjän kirjallisuudessa. Kehuin sitä auliisti, jos jonkun venäläisen kanssa puhe siirtyi näihin aiheisiin. Pidin sen ansiosta oikeastaan Lermontovista enemmän kuin Puškinista, mutta tuolloin kyse oli lähinnä mielikuvista. Minua ärsytti tapa, jolla Pushkinia nostettiin jalustalle ja hänestä luotiin niin ylistävää myyttiä.

Kuvitusta romaaniin Aikamme sankari (Lermontovin Kootuista teoksista)

…

Seuraavana kosketuspintana nostan esiin yhden pienen kohtauksen Nikita Mihalkovin elokuvasta Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle (Неоконченная пьеса для механического пианино, 1977), joka perustuu löysästi Anton Tšehovin näytelmään Platonov. Kohtaus on pieni, mutta ainakin minulle järkyttävän voimallinen. Paljoa muuta en elokuvasta muista. Siinä elämäänsä kyllästynyt päähenkilö saa turhaumapuuskan: “Мне 35 лет! А я ничего в вашей проклятой жизни не сделал!… Лермонтов восемь лет как лежал в могиле! Наполеон был генералом! Я ничтожество по вашей милости!” Tässä on suomennos: ”Olen 35! Enkä teidän kirotussa elämässänne ole tehnyt yhtään mitään!... Lermontov on jo 8 vuotta maannut haudassa! Napoleon on ollut kenraali! Minä olen tyhjänpäiväisyys teidän armostanne!” Platonovin roolissa on tunnettu näyttelijä ja ohjaaja Aleksandr Kaljagin, jonka ura on tuon roolin jälkeen tullut minulle verrattain tutuksi.

Elokuva ilmestyi 70-luvun lopulla ja melko pian ilmestymisensä jälkeen sen näin. Tuota lausahdusta toistelin sitten melko usein omaan elämääni mukautettuna, kun itsellänikin oli tuolloin noin 26 ikävuotta takana eikä elämässäni todellakaan ollut mielestäni mitään kehuttavia saavutuksia. Summa summarum: näin Lermontovista tuli minulle vertailukohta ihmisestä, joka nuoren elämänsä aikana ehti saada suhteellisen paljon aikaan.

…

Mihail Lermontovin lyriikka on koskettanut monissa yhteyksissä. Ensimmäisenä on mainittava runo, joka oli minulle läheinen ennen kuin edes tiesin, kuka oli sen takana. Kyseessä on tietysti venäläinen romanssi Kuljen yksin autiolla tiellä (Выхожу один я на дорогу). Runo on valmistunut runoilijan kuolinvuonna 1941.

Oikeastaan Lermontov tunnetaan Suomessa juuri tämän laulun ansiosta. Sen on sanoittanut minulle täysin tuntematon Antero Byman. Levytyksiä on useita. Niistä klassisin lienee Kauko Käyhkön versio: https://www.youtube.com/watch?v=y_pFjFIQDjU. Laulusta on tullut Suomessa venäläisen melankolian ikoni:

Yksin kuljen autiolla tiellä
Halki seudun aavan, sumuisen.
Yö on vaiti, hiljaisina siellä
”Tähdet vilkkuvat vain toisilleen.”

Öinen taivas tumman kaaren lailla
Kietoo tienoon siniloistollaan.
Miksi mieleni on rauhaa vailla?
”Elon onneako odotan?”

Mitä toivon enää elämältä
Mua mennyt ei voi lohduttaa.
Etsin rauhaa että voisin täältä
”Unhoituksen uneen uinahtaa.”

Öin ja päivin hellän äänen soisin
Lemmenlaulun mulle laulavan.
Toivon, että nukkuessa voisin
”Aina kuulla tammen huminan.”

Yllä on siis laulun sanoitus. Lermontovin runosta on kyllä olemassa myös suomennos, jonka voi lukea alla olevasta kuvasta. Sen on laatinut V.K. Trast ja olen sen kaapannut hänen toimittamastaan teoksesta Slaavilaisten kirjallisuuksien kultainen kirja (WSOY 1936). Alkuperäinen runo on luettavissa esimerkiksi täältä: http://www.stihi-rus.ru/1/Lermontov/23.htm. Trastin suomennos on kovin pateettinen. En kuitenkaan ala yrittääkään tehdä omaa versiota. Tuo Bymanin sanoitus tuntuu toimivalta. Liitän mukaan myös alkukielisen tulkinnan, tässä romanssin esittää Valamon luostarin kuoro: https://www.youtube.com/watch?v=6hSox3BUPoc. Oma elämyksensä on nähdä, kuinka hartaasti venäläinen yleisö on esityksessä mukana. Syvillä sielun maisemissa liikutaan.

V.K.Trastin suomennos runosta, voi sitäkin laulaa

,,,

En jätä vielä tuota runoa. 1980-luvulla - opiskeluaikanani jo ohitettuani - toin Neuvostoliiton matkaltani mukanani LP-levyllisen lausuttua Lermontovin lyriikkaa. Lausujana oli ennenaikaisesti kuollut legendaksi noussut näyttelijä Oleg Dal (Олег Даль). Kokoelmaan kuuluu myös Kuljen yksin autiolla tiellä, joka lausutaan koskettavasti musiikin soidessa taustalla. Kyse ei ollut erillisistä runoista, vaan levy on äänite runoesityksestä. Runot ovat nivoutuneena kokonaisuuteensa, johon taustalla soiva musiikki kuuluu olennaisena osana. Enää en ole tuota levyä vuosikausiin kuunnellut ja tarkistettuani löysin sen edelleen hyllystäni muiden vinyylilevyjeni joukosta.  Koin jonkinlaista jälleennäkemisen riemua. Huomasin tuon lempirunoni löytyvän myös Youtubesta: https://www.youtube.com/watch?v=325bTZed72k. Täytyy kuitenkin todeta, että ei tämä yksittäinen raita kosketa samalla tavalla, kun sen kuuntelin omasta vinyylistäni osana kokonaisuutta. Jälleen kerran kiitän itseäni siitä, etten ole hävittänyt vanhaa levykokoelmaani.

Dalin levyä kuunnellessa vahvistuu käsitykseni, että tämänkaltaiset runot on tarkoitettu lausumista varten. Lauletuissa versioissa ollaan jo ihan toisessa maailmassa. Oleg Dal oli tunnettu näyttelijä ja pidetty runojen tulkitsija, joka kuoli traagisesti hotellihuoneessaan Kiovassa vuonna 1981. Syynä lienee sydänkohtaus, joka taas johtui huomattavan runsaasta alkoholin käytöstä. Yhtä kaikki, Dalin tulkinta koskettaa edelleen. Äänitys on vuodelta 1980, kovin likellä taiteilijan kuolemaa.

 

Oleg Dalin levy Lermontovin runoja  "Yhdessä kanssasi, veli" 

Kuva levyn käntöpuolesta

Mielestäni Lermontov on löytänyt paikkansa venäläisten sydämiin nimenomaan pienimuotoisten runojensa ansiosta. Niitä lausutaan ulkoa erilaisissa tilanteissa, ilon ja murheen keskellä. Lermontovin ollessa kyseessä runot tuovat lähinnä lohtua suruun. Yksi pidetyimmistä on runo Purje (Парус), joka kuuluu runoilijan varhaistuotantoon (1832) (http://lib.ru/LITRA/LERMONTOW/l1.txt). Luin jostakin, että venäläiset lausuvat sitä paljon hautajaisissa. Se on kiintoisa myös siksi, koska siitä löytyy useampi suomennos. Yksi on luonnollisesti ylitse muiden, nuo muut ovat lähinnä harrastajien yritystä kokeilla siipiensä kantavuutta. Runon päällisin puolin yksinkertainen rakenne antaa siihen mahdollisuuden. Vielä minunkin opiskeluaikanani venäläiset opettajat laittoivat jo kielenopintojen varhaisvaiheessa oppilaat opettelemaan ulkoa jonkin venäläisen klassikkorunon. Monien osalle on osunut tämä Белеет парус одинокий (”Loistaa purje yksinäinen…”). Minun opettajani suosi Puškinia.

Ei ole Lermontovia helppo suomentaa. Lauri Kemiläinen (kokoelmassa Venäjän runotar) on saanut aikaan aivan kelpotuloksen, vaikka sekin on toki vain yksi versio, jossa on ainakin minua häiritseviä kohtia. Hyvin siinä on kuitenkin pystytty säilyttämään loppusointu ja tunnelma.

PURJE

Tuoll’ loistaa valkopurjeen kaista

sinessä meren autereen.

Mit’ etsinee se kaukomaista?

Miks jätti oman rannan, veen?

Käy tuuli, laine kulkuansa,

natisee masto kallellaan…

Ei, ei se etsi onneansa,

ei pakene myös onneaan.

Kun päivä päällä kultaa valaa

ja välkkyy meri sininen,

niin myrskyä vain purje halaa,

kuin myrskyssä ois onni sen!

Runo kertoo 17-vuotiaan, elämäntehtäväänsä etsivän nuoren miehen tunnoista. ”Purje” viittaa runoilijan omaan elämäntilanteeseen, kyse ei ole mistään pelkästä luontokuvasta. Siinä on runon traagisuus. En ala tulkintoja pohtia. Netin kautta olen löytänyt monenlaisia vaihtoehtoja. Lähinnä kysymyksiä herättää tuo viimeinen säkeistö, sen toiseksi viimeinen säe: А он, мятежный, просит бури ”Se kaipaa levottomana myrskyä”. Sana мятежный viittaa kapinaan (’kapinallinen’), ja netistä löytyy suomenkielisiä ja englanninkielisiä versioita, joissa tuo merkitys on otettu räväkämmin huomioon.

Omaa versiotakin yritin tehdä, mutta jouduin luopumaan. Tässä on pari englanninkielistä käännöstä.

The Sail

A lone white sail shows for an instant

Where gleams the sea, an azure streak.

What left it in its homeland distant?

In alien parts what does it seek?

The billows play, the mast bends, creaking,

The wind, impatient, moans and sighs...

It is not joy that it is seeking,

Nor is't from happiness it flies.

The blue waves dance, they dance and tremble,

The sun's bright rays caress the seas.

And yet for storm it begs, the rebel,

As if in storm lurked calm and peace!...

(1832, translated by Irina Zheleznova, from Mikhail Lermontov: Selected Works, Progress Publishers, Moskow, 1976; http://authorscalendar.info/mihaille.htm)

Vertailukohdaksi tässä on vielä toinen versio, jonka on kääntänyt  Denis M. Henderson:

The Sail

Gleams white a solitary sail

In the haze of the light blue sea.—

What seeks it in countries far away?

What in its native land did leave?

The mast creaks and presses,

The wind whistles, the waves are playing;

Alas! It does not seek happiness,

Nor from happiness is fleeing!

Beneath, the azure current flows,

Above, the golden sunlight streaks:—

But restless, into the storm it goes,

As if in storms there is peace!

—M.I. Lermontov, 1832

Henderson on kirjoittanut Lermontovista laajan artikkelin, joka on luettavissa täällä: http://www.schillerinstitute.org/fid_02-06/034_lermontov.html. Artikkeli on julkaistu aikakauslehdessä Fidelio (Vol. XII,No, 4 Winter 2003). Suosittelen.

…

Palaan romansseihin. Itse olen laulanut runoon Отчего (”Minkä tähden?”) perustuvaa romanssia, onneksi vain naapureiden kauhuksi. Sekin liittyy runoilijan traagisiin naissuhteisiin. Ja hyvin vahvoja tunteita tässäkin miniatyyrissä hehkuu: ”Olen surullinen, koska sinä iloitset…”. Eipä kannata sen enempää kajota tämän vuonna 1840 kirjoitetuksi merkityn lyhyen runon analyysiin. Tykkään siitä, koska se on tuntunut sopivan äänelleni. En löydä runosta suurempia samastumiskohteita, mutta myönnän, että elämäni pettymyksiin olen saanut Lermontovin tuotannosta ainakin jonkin verran vastakaikua.

Tämä lausuttuna esitetty versio on katkelma vuonna 2014 valmistuneesta Lermontov-elokuvasta: https://www.youtube.com/watch?v=YdWVvHzj4IY. Linkistä löytyy myös runo alkukielisenä. Laulettuna olen pitänyt eniten eräästä Oleg Pogudinin versiosta, mutta sitä minä enää löydä. Laitan linkit pariin versioon, toinen on sopraanon, toinen basson (Nesterenko) esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=5tSWxFTwH9s, https://www.youtube.com/watch?v=MaQiBfQFaVs. Kuitenkin Pogudin on mielestäni herkkien romanssien aidompi tulkki.

…

Sitten lopuksi mennään Troitse-Sergijevin luostariin (Троице-Сергиева Лавра), joka sijaitsee nykyisessä Sergijev Posadissa. Niin Lermontov kuin minäkin olemme siellä vierailleet. Oma matkani tapahtui noin 30 vuotta sitten. Olin venäläisen turistiryhmän mukana kiertämässä suosittua Kultaisen renkaan (Золотое кольцо) matkailureittiä. Lermontov oli siellä vuonna 1830 ystäviensä kanssa. En tätä kosketustamme muuten tietäisi, ellei tuolloin oman käyntini yhteydessä matkaoppaamme olisi siitä kertonut.

Matkaoppaamme luostarissa kuuluu niihin innostuneisiin venäläisiin, joiden silmät loistavat ja elävät kertomuksen joka hetkessä ja jotka saavat kuulijat mukaansa. Tärkein on säilynyt edelleen muistissa. Hän kertoi tuolloin vuonna 1830 sattuneesta tapauksesta luostarin portilla. Runoilija Lermontov oli kavereineen siellä käymässä ja näki, kun luostarin portilla muutama nuori mies teki pilkkaa siellä istuvalle sokealle kerjäläiselle. Tästä tapauksesta syntyi sitten runo Нищий (”Kerjäläinen”), jonka alkuperäinen versio (http://feb-web.ru/feb/lermont/texts/fvers/l21/l21-1391.htm) ja myös englanninkielinen käännös löytyvät netistä (http://www.poetryloverspage.com/poets/lermontov/beggar.html).

Runolla on oma taustansa. Tapauksesta on kertonut sen silminnäkijänä ollut Jelena Suškova. Eikä hän ollut pelkästään silminnäkijä vaan myös osallisena itse runon syntyyn. Suškova on kirjoittanut pari vuosikymmentä myöhemmin muistelmiaan Lermontovista ja kertoo myös tuosta luostariretkestä. Hän oli samassa seurueessa kuin Lermontov. He näkivät luostarin portilla kuppi kädessään sokean kerjäläisen, joka kiitti almusta lämpimästi kuullessaan kolikon kolahtavan kuppiin. Ryhmä seurasi vierestä, kun jotkut ilkeämieliset nuoret kaatoivat kupin täyteen kiviä. Sen jälkeen Lermontovin seurue meni jonnekin viettämään yhdessä aikaa, Lermontov istui muissa syrjässä kirjoittamassa. Pian hän esitteli muille runonsa. Näin Suškova on muistelmissaan kutakuinkin kertonut.

Suškova itse oli niitä, joihin vain 16-vuotias teinipoika Mihail L. oli sokeasti ihastunut. Tämä näki vain neidon tummat silmät (”Miss Black-eyes”), kirjoitti niihin liittyen jopa tunnetun rakkausrunon. Jelena oli kuitenkin kaksi vuotta Mihailia vanhempi eikä hänellä ollut minkäänlaisia tunteita tätä kohtaan. Hän vain leikitteli Mihailin kanssa ja tämä koki tulleensa nöyryytetyksi. Mihail ei pelkästään nykykielellä ilmaisten ”ottanut herneitä nenäänsä” vaan tosissaan loukkaantui. Tähän kohtaan syntyi tuo runo. Sittemmin Mihailin ja Jelenan tiet erosivat ja he tapasivat uudestaan vuonna 1834. Tuolloin molempien elämäntilanne oli muuttunut. Jelena oli saanut huonon maineen flirttailevana miesten liehittelijänä. Hän suunnitteli avioliittoa toisen miehen, Lermontovin hyvän ystävän, kanssa. Lermontov oli kouluttautunut upseeriksi. Ja tapaamistilannekin kehkeytyi päinvastaiseen suuntaan. Se oli nyt Jelena, joka yritti lähennellä Lermontovia. Lermontov oli puolestaan se torjuva osapuoli eikä tapaaminen johtanut mihinkään. Tässä ollaan kuitenkin jo kaukana tarinan lähtökohdasta, runosta. Palaan siihen.

Lermontov rinnastaa runossaan tuon naisen – eli nähtävästi juuri Jelena Suškovan – pilkan ja ivan kerjäläisen kokemaan nöyryytykseen. Runoilijaminä on kuin tuo sokea kerjäläinen, joka saa vastaukseksi rakkaudelleen vain ”kiven”. Runo ei siis ole pelkästään kuvaus ihmisten sydämettömyydestä köyhiä kohtaan vaan runonsa kautta Lermontov myös purkaa omaa nöyryytystään naisen edessä.

Tässä on oma pikaisesti kyhätty versioni ilman loppusointuja ja muuta viimeistelyä:

Kerjäläinen

Pyhän luostarin portilla/ seisoi armoa kerjäävä/ riutunut köyhä, elossa tuskin/nälästä janosta kärsivä.// Vain leivän palaa hän pyysi/ näkyi katseesta vilpitön suru,/ joku sitten yhtäkkiä/ työns kiven käteen ojentuneeseen.// Niin minäkin anelin rakkauttasi/  kyynelin katkerin, kaipauksin;/ mut tunteeni parhaat/ ainiaaksi petit sä mun.

Nykyaikaan sijoitettuna tilanne tuntuu jopa huvittavalta. Kyseessä on kuitenkin vain 16-vuotias teinipoika, jonka aidoista tunnoista kaksi vuotta vanhempi jo aikuistunut neito tekee pilkkaa. Ei ihme, että neljän vuoden kuluttua miesten suosiota vonkuva nainen saa itsetunnossaan vahvistuneelta, urheaksi sotilaaksi kouluttautuneelta Lermontovilta hatkat.

…

Lermontovin elämästä on Neuvostoliitossa ja Venäjällä tehty vuosien saatossa ainakin muutama elokuva. Osa on juonellisia, osa dokkareita, osa niiden sekoitus. En niitä oikein innostu katsomaan. Niissä luodaan sellaista myyttiä, joka sopii koulujen ja muiden oppilaitosten opinto-ohjelmaan. Mitään todellista kuvaa aidosti tuntevasta, elämää kokevasta ja sitä haastavasta nuoresta miehestä en usko niistä löytyvän. Tosin viimeisimmässä vuonna 2014 valmistuneessa (nimeltään lyhyesti ЛЕРМОНТОВ) on jotain oikean suuntaista, vaikka se etenee mielestäni hyvin reportaasimaisesti. Se on tehty runoilijan syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Sieltä voi löytää mm. kohtaukset, joissa kerrotaan Lermontovin ja Jelena Suškovan välirikosta. 16-vuotiaan Mihailin törttöilyä näytetään noin 18. minuutin kohdalla: https://www.youtube.com/watch?v=nU7g1SOiU7E&feature=related. Seuraavasta neljä vuotta myöhemmin sattuneesta tapaamisesta kerrotaan noin 50. minuutin kohdalla.