16-vuotias tappaa luokkatoverinsa. Ekaterina Bondarenkon näytelmän taustalla tositapaus.

I.                    Johdanto

Käsittelen tässä viime viikolla Pietarissa katsomaani näytelmää, jonka suomennan hieman vapaasti Kumu. Alkukielinen nimi Шум (šum) merkitsee melua. Näytelmää esitetään maineikkaan Aleksandrinski-teatterin uudella näyttämöllä, joka sijaitsee keskustassa Fontanka-kanavan varrella vasta valmistuneessa komeassa rakennuksessa. Näytelmä on nykyteatteria aidoimmillaan: se käsittelee ajankohtaista asiaa, etsii rohkeasti uutta ilmaisua ja vieroksuu perinteistä melodraamaa. 

Näytelmä pohjautuu tositapahtumaan: koulupojan murhaan, jossa motiivina on mitättömästä pikkuseikasta tulvinut riita. Aiheen luulisi koskettavan täällä meidänkin puolella maailmaa.

Ekaterina Bondarenko - näytelmän kirjoittaja

Kumu-näytelmän on kirjoittanut Uuden näyttämön päädramaturgi  Ekaterina Bondarenko ja ohjannut Mihail Patlasov.  Taustalla draamassa on vuonna 2008 Ural-vuoriston eteläpäässä sijaitsevassa Verhnyj Ufalein pikkukaupungissa sattunut tapaus. Koulupoika murhasi katkaistulla haulikolla luokkatoverinsa, kun tämä oli tehnyt hänelle kesken oppitunnin pientä pilaa ja tahrinut kynästä vuotaneella musteella hänen nenänsä.  

Tapahtumapaikkana oleva Verhnyj Ufalei on 37 000 asukkaan kaupunki. Se kuuluu Tšeljabinskin hallintoalueeseen, joka sijaitsee Kaspianmerestä koilliseen Kazakstanin pohjoispuolella. Karttaan ja alueeseen tarkemmin voi tutustua täällä: https://en.wikipedia.org/wiki/Verkhny_Ufaley, https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1eljabinskin_alue.

Näytelmän päähenkilöä ja murhan tekijää kutsun Vanjaksi, koska se on myös näytelmän roolihahmon nimi. Vanja oli muista eristäytyvä tietokonepelien maailmaan uppoutunut yksinäinen poika. Hän ei viihtynyt koulussa, mutta tutki monenlaisia asioita itsekseen. Häntä pidettiin älykkäänä. Hän oli pienempänä ollut erityislahjakkuus, joista venäjän kielessä käytetään saksalaisperäistä sanaa wunderkind (ihmelapsi). Hän oli vastikään tullut kouluun. Vanhemmat olivat eronneet ja hän asui välillä äitinsä luona muualla, mutta palasi nyt hieman ennen tätä tapahtumaa isänsä luokse vanhaan kotikaupunkiinsa.

Tämä Pietarin näytelmäversion on ohjannut Mihail Patlasov. Kyseessä on lahjakas ohjaaja, joka on ehtinyt jo hankkia itselleen mainetta. Hänelle on myönnetty korkein kansallinen teatteripalkinto Zolotaja maska vuonna 2013 näytelmästä Антитела (Antitela), jota on esitetty Baltijski dom -teatterissa.

Näytelmän ohjaaja Mihail Patlasov kädessään merkittävä teatteripalkinto "Kultainen naamio"

Näytelmän ensimmäinen versio valmistui jo vuonna 2010 ja sitä esitti Moskovassa dokumenttipohjaiseen ilmaisuun erikoistunut teatteri nimeltä TEATR.DOC. Tämä Pietarin versio on kokenut perusteellisen muodonmuutoksen, josta olennaisimpana on monimuotoinen media- ja ääniefektien käyttö (3D-tehosteet). Näyttämöstä on tehty kuutionmuotoinen tietokonepelin tapahtumakenttä. Videokuvaa projisoidaan näyttämölle viidellä eri tasolla. Katsojalle luodaan vaikutelma, että näyttelijät ovat aivan kuin tietokonepelin sisässä. Lisäksi käytetään hyvin harvinaista binauraalista äänitehostetta, joka on toistaiseksi omaksuttu vain elokuvatuotannossa. Siinä on kyse jonkinlaisesta kolmiulotteisesta äänestä, joka tekee aistivaikutelman todemmaksi. Tajuan itse kehnosti näistä teknisistä uutuuksista. Googlaamalla löytyy riittävästi lisätietoa.

Kuva näyttämöstä

Näytelmää seuratessani kokonaisvaikutelma tuntui jopa häkellyttävän voimakkaalta. Katsojalle tosiaan tuli tunne, että nuo oikeat elävät ja hengittävät, todellisia ihmisiä esittävät näyttelijät olivat osana päähenkilön pelimaailmaa. Toistaiseksi tämä on minulle aidoin ja paras yritys kuvata tietokonepelien valtaan joutuneen teinin psyykettä, persoonaa sekä toiminta- ja ajattelutapaa.

Patlasov valmistautui tehtäväänsä varsin perusteellisesti. Hän kävi itse tuossa pikkukaupungissa, jossa tuo verityö tapahtui. Hän haastatteli silminnäkijöitä ja todistajia ja tutustui perusteellisesti tapahtumapaikkoihin. Hän kertoo valmistautumisesta seuraavaa:

”Matkustin murhapaikalle, kiinnitin päähäni GoPro-kameran ja juoksin saman 200 metrin matkan, jonka tuo uhriksi joutunut koulupoika juoksi. Se oli vaikuttava kokemus. Kaveri kuoli, mutta minä juoksen kamera päässä ja valmistan näytelmää. Kun hän juoksi, hän ei enää kuullut mitään. Pelkästä laukauksen voimasta hänen kaulansa vaurioitui.  Ja lisäksi aseen kahdesta piipusta lähteneistä osumista hänen korvansa lukkiutuivat. Voimien ehdyttyä hän kaatui ja makasi kasvot maahan päin siihen asti kun hänen äitinsä käänsi hänet. Oletteko koskaan kuulleet metsästysaseen laukausta?  Siitä paukkeesta ihminen joksikin aikaa kuuroutuu, hänen päässään soi, hän ei kuule mitään, on vain tuo kaiken täyttämä kumu. Haluaisin, että katsojassa syntyisi vastaavanlainen olotila – kuin kumu laukauksen jälkeen.”

Varsinaisessa esityksessä roolihenkilöinä ovat mm. Vanjan isä, isoäiti ja sisko. Vanjan äitikin on, mutta yllättävässä yhteydessä, siitä kerron hieman edempänä. Uhrin äiti on hyvin keskeinen henkilö. Lisäksi siellä on opettaja, oikeuden jäseniä ja eräs samaa luokkaa käynyt tyttö. Oikeus ei tuomitse Vanjaa vankilaan, vaan hänet määrätään mielisairaalaan hoitoon. Siellä hän käyttäytyy mallikkaasti ja pääsee aikanaan vapauteen, ei kuitenkaan vielä näytelmässä. Tapahtumat etenevät hyvin hektisesti. Kerronta on tiivistä. Roolihenkilöt välittävät monologeissaan oman näkemyksensä asiaan.  

…

Kirjoitin illalla esityksen jälkeen hotellihuoneessani muistiin ensituntemuksiani ja ajatuksiani. Seuraava luku perustuu lähinnä niihin. Se avatkoon esityksen sisältöä. Lukijan kannalta ongelma on se, että ajatukseni eivät tulleet missään loogisessa järjestyksessä. Etenen hieman hyppelehtien. Jonkinlainen kokonaiskuva tuosta puolentoista tunnin esityksestä kuitenkin muodostunee. Olen samaa mieltä kuin eräs nuori mies blogissaan: esityksestä on vaikea kertoa, se pitää itse kokea. Täytyy lisätä, että olen myöhemmin tekstiä kommentoinut ja tehnyt lisäyksiä. Jokunen tulkinta saattaa viedä pohdintaa väärään suuntaan, mutta ymmärrän näytelmän päätehtäväksi saada ihmiset ajattelemaan asioita eri näkökulmista.

Tunnustan, että vasta nyt näytelmää kypsyteltyäni alan sitä arvostaa. Ensi reaktio oli pieni pettymys, vaikken toki harmitellut sitä, että ylipäänsä menin sitä katsomaan. Iltaohjelmaa suunnitellessani oli ilman muuta selvää, että näytelmä on nähtävä. Minua onnisti, että sain samana päivänä esitykseen vielä lipun.  Eikä vaihtoehtoja paljon ollut. Olen melodramaattisia huokailuja nähnyt elämäni aikana jo niin paljon, että oli pitkästä aikaa tarve nähdä jotain poikkeavaa. Tosin viime hetkeen mietin, menenkö katsomaan Daniil Harmsin teoksiin perustuvaa monospektaakkelia.

Näytelmän käsittelyn jälkeen vilkaisen vielä tapauksen taustoja. Alkoi nimittäin kiinnostaa, mitä todella tapahtui. Syyskuussa 2008 tuo ampumatapaus sai pikkukaupungin elämän sekaisin. Onneksi netistä löytyy vielä tapausta tuoreeltaan käsitteleviä uutisia ja kommentteja. Selvitän tapauksen kulkua niiden pohjalta.

Vuonna 2013 valmistunut Pietarin Aleksandrinski-teatterin uusi näyttämö

II.                  Näytelmää katsomassa

Näytelmä jätti minut hämilleen. Eikä vain minua, vaan muutkin katsojat, sen mitä ohikulkevien kommenteista olin kuulevinani. Pikkupettymyksestä huolimatta se kuitenkin kannatti nähdä. Todella hyvin oli yhdistetty tietokonepelien maailma, 16-vuotiaan teinipojan tajunta sekä hänen suhteensa ja asenteensa muihin ihmisiin. Pojan todellisuuteen ja ihmissuhteisiin ovat sekoittuneet tietokonepelien fiktiiviset taistelukentät.

Traagiselta tuntuu eräitä näytelmän henkilöiden suhtautuminen Vanjaan. Hän oli lahjakas kaveri, jota pidettiin eräänlaisena nerokkaana ihmelapsena. Hän oli kuitenkin suorittanut murhan. Yhtä kaikki häntä aletaan näytelmän kuluessa puolustella. Hän on joutunut mielisairaalaan ja on niin ollen kuin tuomittu luonnottomaan elämään. Jopa fiksuilta tuntuvat henkilöt alkavat nähdä hänen tekonsa oikeutetuksi, ja he osaavat sen myös perustella tosin yrittämättä kuitenkaan vaikuttaa muiden mielipiteeseen. He pelkästään toteavat oman kantansa.

Esityksessä oli monta tasoa yhtä aikaa näyttämöllä: tietokonepeli, ihmiset ja murhaaja Vanjan tajunta. Lisäksi voi todeta, että siellä vastapainona liikkui myös murhatun pojan äiti. Hänen tajuntansa tukahdutettuine tuntoineen vaelsi kuin kiusallinen haamu.

Sitten oli myös eräs mielenkiintoinen näkemys. Siellä yleisö kohtasi murhaajan äidin rooliin valitun näyttelijän. Hän kertoi, että murhaajan äiti vaikeni tapauksesta eikä halunnut puhua siitä. Sittemmin hänkin ”kieltäytyi” äidin roolista. Vanjan äiti ei siis näytelmässä esiintynyt, oli vain näyttelijä, jonka piti esittää Vanjan äitiä.  Tässä roolissaan hän kertoi tuosta äidin ja pojan suhteesta, minkä voi. Se jäi yhteen puheenvuoroon, joka oli yllättävä ulostulo, muista tapahtumista irrallinen, mutta mielestäni kuitenkin koko näytelmän keskeisimpiä kohtauksia.

Hektistä oli välillä eteneminen. Jalkaa polkaisemalla Vanja saa tilanteet pysähtymään ja ihmiset katoamaan. Valot sammuvat, ja kun ne sitten taas syttyvät, edellistä puhujaa ei ole missään, ollaan uudessa tilanteessa. Tilanteet etenevät kuin tietokonepeleissä, tulevat ja menevät, uusia syntyy ja vanhoja ei enää ole olemassa. Muisti tuntuu kadonneen. Katsojakin saa olla tarkkana.

Tuon yhden esimerkin. Näytelmässä on Vanjan luokkakaveri - tyttö, joka tunsi sympatiaa eristäytynyttä uutta luokkakaveria kohtaan. Hän lähestyy poikaa, riisuutuu, aletaan halata, mennään seksiin. Ollaan näytelmän ainoassa intiimissä kohtauksessa. Kesken syttyvän intohimon Vanja lopettaa, panee tilanteen poikki omalla tutulla tavallaan. Valot sammuvat. Niiden uudestaan syttyessä ei tyttöä enää näy missään. Ollaan aivan uudessa tilanteessa.

…

Näytelmän loppu tulee sitten yllättäen. Eivät sitä katsojatkaan tajua. Se haluttiin jättää kesken. Kumuun tulee hiljaisuus, videoefektit eivät enää vaihdu.

Ennen tuota hiljaisuutta pojan isä, jo vanha mies, kepin kanssa kävelevä jalkavammainen, toteaa, että poika oli ollut mielisairaalassa jo kuusi vuotta, kahden vuoden kuluttua hän pääsee kotiin ja on silloin 24-vuotias. Jos tuon siirtää todellisuuteen, niin ensi vuonna (2016) poika on jälleen vapaa.

Liian vanhan oloinen mies on pantu isän rooliin. Kyseessä on joka tapauksessa kokenut näyttelijä Viktor Smirnov, joka on saanut näyttelijän urastaan Venäjän kansantaiteilijan arvonimen. Hän toteuttaa roolinsa tasapainoisen rauhallisesti. Hieman edempänä kerron oikean isän toimista, ne eivät oikein tahdo istua samaan hahmoon.

Viktor Smirnov isän roolissa

Isä voivottelee, ettei poika ole vielä elämässään pystynyt luomaan kestäviä ihmissuhteita. Hän toivoo, että vapauduttuaan hän voi aloittaa uuden elämän, jolloin hänellä on aikaa luoda elämässään jotain pysyvämpää. Poika on sairaalassa ilmiselvästi piristynyt; hänen tervehtyminen ja optimismi ovat valaneet isäänkin toivoa.

Muistan yhden kohtauksen isän kanssa, jossa Vanja aivan kuin havahtuu. Isä kertoo, että jalkavaivansa vuoksi pystyy vain satunnaisiin töihin. Hän kertoo kalastuksestaan. Hän toteaa, että on ruvennut kasvattamaan Vanjan sänkynurkkauksessa matoja. Aivothan madoista mieleen tulevat. Minä aistin Vanjan sisäisen pettymyksen. Madot ovat vallanneet hänen paikkansa. Isältä pääsee tahtomattaan ikävä mutta niin välttämätön totuus: pojalla ei ole enää paluuta vanhaan, on luotava oma elämä.

…

Löysin ihan hauskan blogitekstin. 23-vuotias Aleksei (http://magiclex.livejournal.com/45443.html) kertoo illasta, kun hän meni katsomaan tyttöystävänsä kanssa tuota näytelmää. Tyttöystävä opiskelee teatterialalla, katsoo kaikki uutuudet ja kyllä hänenkin täytyy jotain katsoa, kun ei ollut käynyt kahteen vuoteen teatterissa. Kaiken lisäksi se on lähes velvollisuus, kun kerran hän ”asuu maan kulttuuripääkaupungissa”. Kyseessä on hyvin raikkaasti kirjoitettu juttu yhdestä teatteri-illasta. Hän vaikuttui esityksestä ja monet seikat tehosivat häneen. 3D-tehosteita hän odotti kovasti eikä jutun mukaan pettynyt. Hänen mielestään tapahtumista ei voi sanoin kertoa, se täytyy itse nähdä. Hän olisi odottanut, että näyttelijät olisivat tulleet lopussa vielä yleisön eteen. Nyt he vain hävisivät. Aleksei kiinnittää myös huomiota samaan, mihin minäkin. Nimittäin ennen pitkää kaikki rupeavat puolustelemaan Vanjaa. Hän muistaa näytelmästä kohdan, jossa kerrotaan amerikkalaisesta poliisista, joka tappaa mustan miehen mutta siltä oikeus päätyy vapauttavaan tuomioon.

Minulle tuo amerikkalaisen poliisin tapaus ei jäänyt mieleen, mutta sen kyllä aloin esityksen edetessä huomata, että vaikka Vanja oli murhannut koulukaverinsa, hänet nähtiin uhriksi. Voisi tietysti löytää yhteyksiä ihmisten käytökseen laajemminkin. Sinä aikana kun olin Pietarissa, Suomessa julkaistiin uutinen somalialaisista nuorukaisista, jotka Tapanilan asemalla olivat raiskanneet samanikäisen tytön ja saivat lopulta ehdollisen vankeusrangaistuksen. Todellakin ei vain ihmiset vaan myös instituutiot alkavat suojella rikollisia pitäen heitä uhreina. Ja tuttuahan on, että kaikenlaiset murhamiehet saavat vankilaan naisilta huomattavan paljon rakkauskirjeitä, jotka haluavat miehen kanssa joko naimisiin tai pyrkivät muuten vain auttamaan tätä. Tämä ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä olennaista. Jos psyykettä tarkastelee, niin ehkä verrata pitäisi kouluampujiin ja kauppakeskuksen pommin räjäyttelijään.

Kun nyt myöhemmin tutustuin netissä todelliseen Verhnyj Ufaleissa syyskuussa 2008 sattuneeseen Vanjan tapaukseen, niin kyllä siellä keskustelupalstoilla vaadittiin murhaajalle ankarinta mahdollista rangaistusta aivan niin kuin Tapanilan raiskaajillekin on vaadittu. Se on anonyymien vihan purkausta. Näytelmässä on toinen tilanne: Vanjan tuntevissa herää syyllistä kohtaan myötätunto.

Rikoksen kärsinyt osapuoli – murhatun pojan äiti – unohdetaan ja olin aistivinani, että ainakin äidin itsensä mielestä lähes syyllistetään. Äiti yrittää saada oikeusistuimen kautta korvauksia aiheutuneista menoista, joista hautajaismenot olivat suurimpana. Oikeus torjuu uhrin äidin pyynnön. Myös tosi-tv-ohjelma (Пусть говорят ”Pust govorjat” – valtakunnallisesti suosittu viihdeohjelma) pyytää äitiä ohjelmaansa. Äiti toivoo saavansa siellä ymmärrystä. Hän kokee sen lähinnä nöyryytyksenä. Äidin elämä oli tuhoutunut pojan kuoleman johdosta. Myöhemminkin se vaikuttaa ihmissuhteisiin ja hän kokee joutuneensa syrjityksi.

…

Olin siis näytelmän lopun hetkellä hämillään ja osittain pettynyt. Itse asiassa ennen näytelmää mietin, mitenhän tuollainen näytelmä lopetetaan. Ajattelin, että melodramaattinen loppuhuipennus voisi lytätä sen, viedä siltä tehon. Olin oikeilla jäljillä. Näytelmän tekijätkin olivat tuon oivaltaneet. Näytelmä vain loppui. Valot sammuivat, äänet kaikkosivat. Näyttämö tyhjeni. Näyttelijöitä ei ollut missään. He olivat kadonneet kuin heitä ei olisi ollutkaan. Suuri osa yleisöä jäi vielä istumaan paikoilleen odottaen sen jatkumista.  He siis uskoivat, että oli väliaika. Sitten kaikki pikkuhiljaa lähtivät pois. Hienoa, että heille suotiin mahdollisuus vaihtaa paikan päällä tuoreita ajatuksia näytelmästä ja sen toteutuksesta. Minä jäin tarkkailemaan tilannetta, kun en ollut ihan varma loppumisesta.

Paljon huomiota sai lopussa näytelmän päähenkilön Vanjan piirros, jonka äiti (eli näyttelijä, jonka piti esittää äitiä) jättää näyttämön eteen ja pyytää yleisöä tutustumaan siihen. Äiti (oikea äiti) oli joskus löytänyt piirustuksen ja ihmetteli poikansa mielikuvitusta ja yliluonnollisia kykyjä. Siinä oli outo hahmo, jossa oli jotain ihmisestä ja jotain eläimistä. Siinä oli tekijän nimi (jota en painanut mieleen) ja ikä: 14 v. Ei kai se oikeasti Vanjan tekemä ollut, vaikken enää sitä täysin sulje pois. Monet nuoret ottivat siitä valokuvia, tutkivat sitä tarkoin ja vaihtoivat ajatuksiaan. Heille siis siitä jotakin avautui. Minulle ei avautunut mitään. En kuullut, mitä he keskustelivat. Olikohan kyseessä jonkinlaista ”mustetahratestin” tapaista analyysia?

…

Näytelmän johdantoteksti lupasi enemmän. Ohjaaja oli juossut kamera päässä uhrin kuoleman polkua kuuroutunut tajunta kumun hakkaavista lyönneistä sekaisin. Sitä videokuvaa ei esityksessä näkynyt. Eikä johdantotekstistä aistimani kuoleman kumu tullut minulle esityksessä kovin konkreettisesti vastaan. Kuvaannollisesti se ääniefekteissä ja kohisevassa ”lumisadesumussa” kyllä eli. Binauraaliset äänitehosteet, 3D ja niiden teho jäivät minulle salaisuudeksi. En tiedostanut sellaista tajuntaan syvästi vaikuttavaa kokemusta. Se ei kuitenkaan merkitse, ettei sellaista olisi ollut.

Mitä minulle jäi esityksestä päällimmäisenä mieleen? Mieleeni jäi hirveä melu ja kumu. Näyttelijät käyttivät mikrofoneja ja huusivat niihin niin, että korviani lähes särki.  Kaiuttimet olivat liian kovalla, mutta luulen, että se on ollut tekijöille tietoinen ratkaisu. Minä siitä kuitenkin ainakin vaivauduin.

Kun ensipettymys oli mennyt ohitse ja kävelin teatterista poispäin kohti Nevski prospektia, näytelmästä alkoi valjeta myös myönteisiä puolia. Kaikesta huolimatta esitys pani ajattelemaan, mihin lapsemme on kasvatettu, miten heitä pitäisi kasvattaa.

Vanjan sisar on aika kovasanainen. Hänellä on kaksi lasta ja hän valvoo heitä paljon. Esityksestä tulee esiin kanta, että lapsia pitäisi kuunnella, heidät tarpeita ottaa huomioon. Toisaalta sisko haluaa valvoa lastensa elämyksiä. Epätietoisuus jää ilmaan, mikä on ihan hyvä asia.  Saamme näitä asioita pohtia itse omissa ympyröissämme.

Vanjan sisar näyttämöllä (O. Belinskja)

”Rakkaus ei merkitse sietämistä.” Tämä lausahdus jäi näytelmästä mieleen. Sen voisi kääntää myös ”kestämiseksi”. Se oli minusta puhutteleva näkemys. Tulee mieleen pari venäjän ilmausta: ”Я его терпеть не могу” (”En voi sietää häntä”), ”Я больше не могу” (”En kestä enää”, ”kärsivällisyyteni on lopussa”). Aikuinen ihminen pyrkii sietämään nuorta ja peittämään oman kyllästymisensä. Sitten tulee hetkiä, jolloin noustaan kipurajan yli. Näin kai vanhemmat liian usein ajattelevat. Näytelmä on huuto rakkauden puolesta, se huutaa syvempää lähestymistä nuorten maailmaa, heidän ajatuksiaan ja ongelmiaan kohtaan. Nyt näytelmän yleisö koostui suurimmaksi osaksi nuorista ihmisistä. Ehkä saliin olisi pitänyt haalia enemmän teini-ikäisten vanhempia.

Sietäminen merkitsisi englanniksi ”tolerate”, joka on käännetty ’suvaitsevaisuudeksi’. Jos joku ajattelee, että nuoria pitäisi suvaita, ollaan samassa pisteessä kuin sietämisen suhteen, raja voi tulla vastaan. Rakkaus ei merkitse suvaitsemista, vaan syvempää: osallistumista ja mukana oloa.

Näytelmässä arvostellaan venäläisen (ja myös vanhan neuvostoyhteiskunnan) arvoja. Tässä niillä tarkoitetaan militarismia ja sotahulluutta. Nuorten tajuntaan syötetään jo pienenä sodan ylistystä ja sotilaallista kasvatusta. Lapset oppivat ”vihaamaan fasisteja”. Tällaista ajatusmallia Vanjan isoäiti voivottelee. Tuo kyllä jää näytelmässä aseettomaksi ”voivotteluksi”. Yhteiskunnan pinta ilmiöihin ei mennä. Sen sijaan näytelmä kyllä pureutuu ihmisen tajunnan maailmaan. Hyvä, että siinä on onnistuttu.

…

Esityksen jälkeen oma kommenttini oli jotenkin tähän tapaan: ”Esityksellä oli vähän annettavaa, parasta siinä oli tekninen toteutus, siihen paneutuminen ja sen teho.” Tarkoitan, että näytelmässä pystyttiin menemään ihmisen tajuntaan. Kun sitten aloin näytelmää punnita tarkemmin, niin huomaan sen antaneen paljon enemmän. Ja uskon sen jääneen myös katsojien tajuntaan.

Tuosta ”tajuntaan menemisestä” voisin tuoda esimerkin. Mitä tekee nuori, kun päähän tulee tietokonepelin kysymys: ”tuhotaanko kohde? Valitse kyllä tai ei!” Vanjan maailmassa kaikki seuraa tuota mallia, myös ihmissuhteet. Hänellä ei ole syvällisiä ihmissuhteita, ei aitoja tunnesiteitä. Tai ehkä saattaa niitä jossain alitajunnassa olla.

Isoäiti (M.Roslova)

Sitten näytelmässä on Vanjaa vastassa motkottava isoäiti, joka yrittää panna pojan maailmaan rajoja. Vanjan ensireaktio on kuin tietokonepelissä: tuhottava se on! Viime hetkellä poika kuitenkin havahtuu ja pystyy palaamaan oikeaan todellisuuteen. Kuristukseen ohjautuvat kädet taipuvatkin lopulta viime hetkellä halaukseen. Tässä tapauksessa poika pystyy tekemään eron todellisuuden ja fiktion välillä. Omat jälkensä tuo tietokoneiden fantasiamaailma on kuitenkin jättänyt. Paljosta ei jää katastrofi kiinni.

Hyvä, että tällaisia kokeiluja tehdään. On jotain vaihtoehtoista teatterielämystä. Luulen, että Pietarin kokoisessa kaupungissa samaan aikaan esitettiin kymmenittäin melodraamoja, joissa loppuhuipennuksen jälkeen aplodien mukana katoavat mielestä tyhjyyttään huokuvat tosielämälle vieraat teatraaliset tunteet.

Aleksandrinski-teatterin uudelta näyttämöltä voi vastedeskin odottaa kiinnostavia esityksiä

III.                Tapauksen käsittelyä vuonna 2008

Nyt myöhemmin halusin käyttää verkkoa hyväkseni ja tutkia, mitä tuolloin vuonna 2008 paikallinen media kirjoitti tapauksesta. Googlasin hakusanoja ja löytyihän sieltä mielenkiintoisia uutisia, kirjoituksia ja kommentteja. Oli myös vähemmän kiinnostavaa. Joku lehti oli yrittänyt suojata tapauksen yksityisyyttä muuttamalla poikien nimet, mutta ei se auttanut, sillä toinen sivusto kertoi kyllä kaiken aivan pikkutarkasti hienotunteisuudesta välittämättä. Kuviakin pojista löytyy, en niitä kuitenkaan tähän halua kopioida. Tässä tulee vielä katsaus samaan tapaukseen. Verhnyj Ufalein kaupungista löytyy kyllä netistä tietoa, mm. juttuni alussa on linkki englanninkieliseen juttuun wikipediassa.

…

Muistoseppele oikealla murhapaikalla

Kun ruumis löydettiin, rinnassa oli osuma ja kaulassa kymmenen sentin haava. Todistajien kertoman mukaan pojat olivat edellisenä päivänä riidelleet, mikä johti tappouhkaukseen. Epäillyn tuttavat ja sukulaiset eivät tienneet, mihin uhri oli kadonnut.

Hieman myöhemmin samassa lehdessä oli uutinen, jonka mukaan epäilty ilmoittautui itse poliisille ja tunnusti ampuneensa luokkatoverinsa metsästysaseella, jonka hän oli varastanut aiemmin läheisestä kylästä. Erään toisen jutun mukaan hän oli löytänyt sen metsästä.

Pojat kävivät kymmenettä luokkaa. Vanja oli luokassa uusi, lukukautta oli käyty vasta vajaat pari viikkoa, häntä ei siis luokassa tunnettu.  Hänellä oli kuitenkin eräänlainen ihmelapsen maine. Se osaltaan vaikutti siihen, miten muut suhtautuivat uuteen, vetäytyvään luokkatoveriinsa.

Pojat istuivat vierekkäin. Maailmankulttuurin (kulttuurihistorian?) oppitunnilla toisella alkoi mustekynä vuotaa, hän pyyhki musteen paperiin ja halusi tehdä vierustoverilleen pientä pilaa aikoen tahria paperilla hänen nenänsä. Vanja varotti: ”Uskallappas vain, niin tapan sinut!” Poikaa tuo kielto ei pysäyttänyt, hän toteutti aikomuksensa. Tytöt taustalla leikkimielisesti hihittelivät. Vanja muuttui kasvoiltaan tuskanpunaiseksi ja häipyi luokasta kesken oppitunnin.

Seuraavan päivän aamuna Vanja koputti luokkatoverinsa kodin ovelle ja pyysi tätä ulos selvittämään välejä. Sitä ennen Vanja oli hakenut varastamansa aseen salaisesta piilostaan ja sahannut sen piipun pois. He menivät tyhjillään olevalle alueelle. Vanja ojensi kiusaajalleen majoneesipurkin, jossa oli keltaista maalia. Hän kehotti kiusaajaansa sotkemaan sillä itsensä tai hän ampuu. Samassa hän suuntasi haulikon luokkatoveriaan päin. Tämä ei ottanut kehotusta todesta vaan käski Vanjaa painumaan hiiteen. Vanja vastasi: ”Jos on sinulle samantekevää, niin minulle se on sitä enemmän.” Hän ampui heti. Haulit osuivat rintaan ja keuhkoihin, mutta pojalla oli vielä voimia sen verran, että hän lähti juoksemaan kotiin. Hän juoksi noin sata metriä, kaatui ja alkoi kuolemankorinansa. Sitä kesti muutaman minuutin.

Poika katosi. Hänet ilmoitettiin etsintäkuulutetuksi. Kun isä kuuli tapahtuneesta, kerrotaan, että tämä aikoi tappaa poikansa omin käsin. Poika piileskeli metsässä neljä päivää, saapui sen jälkeen kotiinsa. Isä vei hänet suoraan päätä miliisille. Ovensuussa Vanja kertoi, että haluaa tunnustaa tekonsa. Hänelle ojennettiin paperi. Poika kirjoitti itse tunnustuksensa, joka oli niin selväjärkisesti luotu, että se löi kaikki ällikällä. Tekstiä olisi voinut luulla ammattijuristin kirjoittamaksi. Motiiviksi Vanja ilmoitti koston.

Isä kertoo:

”Vaimoni ajatteli, että poikamme on nero ja laittoi hänet suoraan kolmannelle luokalle. Se tuhosi hänen elämänsä. Kuvitelkaa itse kuusivuotiasta tekemässä laskutehtäviä kolminumeroisilla luvuilla kahdeksanvuotiaiden katsellessa hölmöinä ympärillä! Eivät lapset pidä niistä, jotka erottuvat joukosta. Siksi häntä kiusattiin koulussa jatkuvasti. Kaiken lisäksi äiti oli alkanut tuntea vetoa uskontoihin. Aluksi hän meni Jehovan todistajiin, siirtyi sitten helluntailaisiin. Poika kasvoi ankarassa kurissa. Äidille oli tärkeää, että hän ei juonut, ei polttanut eikä käynyt tytöissä. Sen sijaan se, mitä päässä tapahtui ja miten hän kehittyy, ei häntä kiinnostanut. Yhtä kaikki, poika istuskeli tuntikausia pelihallissa tietokoneen kimpussa ampumassa vihollisia.”

Vanjan elämä jakautui kahtia viisivuotiaana, kun vanhemmat erosivat. Hän muutti äitinsä kanssa muualle, isä jäi Verhnyj Ufaleihin. Muutaman kerran poika karkasi ankaran äitinsä luota. Isä kuitenkin matkatyöläisenä asusteli väliin eri paikkakunnilla. Siksi Vanja joutui vaihtamaan usein koulua, ja aina luokkatoverit olivat uusia eikä kaverisuhteet päässeet kehittymään. Sitten poika muutti jälleen äitinsä luokse. Hän oli laiha, huomaamaton eikä mitenkään urheilullinen, kaikkialla hänet koettiin vieraaksi. Huolimatta lahjoistaan ja kyvyistään, opiskelu ja koululäksyt jäivät vähitellen kokonaan, hän jäi jopa luokalle. Edellisenä vuonna poika lähti oma-aloitteisesti Tšeljabinskiin, jossa hän hakeutui  paikallisen ”Punaisten nuorten etujoukon” soluun. Kyse on kommunistisesta liikkeestä. Sielläkään hän ei tullut muiden kansa toimeen, muut alkoivat vieroksua häntä hänen äkkipikaisuutensa vuoksi. Poika ansaitsi kaupungissa rahaa pikkuhommissa mm. liimaillen seiniin mainoksia, mutta ennen pitkää miliisi palautti hänet isänsä luo. Poika aloitti jälleen koulunkäyntinsä.

Kuulustelijat kysyivät hänen harrastuksistaan. Tämä kertoi zen-buddhismista. Siitä hän oli lukenut itsenäisesti ja pystyi käsittelemään aihetta syvällisesti, kertoi jopa zenin ongelmakohdista ja erityispiirteistä.

Kymmenettä luokkaa Vanja ehti käydä vain kymmenen päivää ennen kuin tragedia tapahtui. Luokkatoverit kertoivat, että ei häntä kukaan kiusannut eikä pitänyt pilkkanaan. Mutta poika pysyi muista erillään. Vierustoveri (siis se jonka Vanja ampui) oli luokan henkinen johtaja. Hän harrasti KVN:ää. Se tarkoittaa humoristisia leikkimielisiä sketsiesityksiä ja lauluja, joissa eri oppilaitosten kesken käydään kilpailuja, jopa valtakunnallisella tasolla. Kirjainyhdistelmä tarkoittaa ”Iloisten ja kekseliäiden kavereiden kerhoa”: https://en.wikipedia.org/wiki/KVN.

Isä kertoo oman käsityksensä tapahtumasta. Hänen mielestään Vanja ei kestänyt sitä, että häntä nöyryytettiin luokan edessä. Hän ei halunnut olla mikään hylkiö tai sylkykuppi. Poika halusi säilyttää muiden kunnioituksen. Hän ajatteli, että jos hän ei asiaan reagoi, muut lakkaavat kunnioittamasta. Nyrkkitappelulla hän ei voinut ratkaista ongelmaa. Hänhän oli luokan pienikokoisin. Siksi hän oli hankkinut aseen.

Heitän väliin yhden kommentin. Minun silmääni pistää lehtijutuissa se, että äidistä ei kirjoiteta juuri mitään. Hän on asian käsittelyssä jäänyt ulkopuoliseksi. Hänestä tiedetään vain se, mitä isä kertoo. Tätä vasten ymmärrän näytelmän ratkaisun: äitiä ei näy, näkyy vain äidin rooliin valittu näyttelijä, joka käy vain pitämässä yhden monologin.

Tšeljabinskilainen psykoterapeutti Andrei Babin käsittelee kommentissaan lapsinerojen maailmaa. Hänen mukaansa he elävät ilman tunteita. Hän nostaa esille käsitteen ”indigolapsi”, joilla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä. Suomenkielisessä netissäkin tuo käsite esiintyy, mutta se yhdistetään New age –liikkeeseen: https://fi.wikipedia.org/wiki/Indigolapsi.  Ken jaksaa surffailla, löytää muutakin.

Yhtä kaikki Babinin mukaan näillä lapsilla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä, mutta samalla kun hänet nostetaan näin jalustalle, hänen tunne-elämänsä häiriintyy. Lapsi kompensoi vaillinaista tunne-elämäänsä erilaisilla keinotekoisilla korvikerakennelmilla.  Ne ovat toisen luokan tunteita, joita voidaan ymmärtää vain älyn kautta. Ne toimivat lapsen älyn varassa. Mitään vahvaa tunne-elämään juurtunutta pohjaa niillä ei ole. Kun Vanja ei saanut lämpöä ja ymmärrystä vanhemmiltaan, hän keskittyi itsensä kehittämiseen. Kunnia muodostui hänelle tärkeäksi käsitteeksi. Hänellä oli hyvin vahva kunnian- ja omanarvotunto. Anteeksianto ei ollut hänelle mielekäs ratkaisu. Hän halusi karkaista itseään. Nuoruuden maksimalismi ja vahva hormonaalinen kehitys ovat sellainen energiasekoitus, jonka ei toivoisi räjähtävän. Koulussa oppitunnin aikana tuo oikosulku sitten tapahtui.

Vanja ajatteli, että muu maailma on vihamielinen häntä kohtaan. Siksi hän varasti aseen. Psykoterapeutin mielestä hän ei suunnitellut kenenkään ampumista. Kun sitten vierustoveri nöyryytti häntä, hän ei voinut olla reagoimatta. Se ei ollut sokeaa raivoa. Hän oli punninnut tekoaan, sillä hän toteutti sen vasta seuraavana päivänä. Hän halusi vain saada moraalisen tyydytyksen. Nyt uhri ei ottanut Vanjan uhkausta todesta ja joutui maksamaan siitä liian kovan hinnan. On huomattava, että psykoterapeutti Andrei Babin pohtii pojan tilannetta pian murhan jälkeen. Hän ei vielä tiedä, että hänet päätetään sijoittaa mielisairaalaan. Hänellä on selkeä näkemys mahdollisen vankeusrangaistuksen vaikutuksesta:

”Jos nyt poika joutuu vankilaan, hänen ympärilleen kehittyy vielä paksumpi suojakerros, hän kääntyy vielä enemmän sisäänpäin. Sen kuoren murtaminen tulee olemaan hyvin vaikeaa.”

Poika päätettiin sijoittaa mielisairaalaan. Näytelmän perusteella pojan kehitys ja tervehtyminen näyttää olevan hyvällä mallilla. Poika on alkanut avautua, kuori on alkanut murtua.

Litän loppuun linkkejä, joita olen käyttänyt kolmannessa luvussa hyväkseni: http://www.nakanune.ru/news/2008/9/17/2130569/,  http://www.nakanune.ru/news/2008/9/15/2130353/, http://www.kp.ru/daily/24169/380780/, http://glavnymetallist.livejournal.com/5725.html.