Idea kirjoitukseeni tuli eräästä Uuden Suomen
puheenvuoroissa ilmestyneestä blogikirjoituksesta, jonka otsikkona oli ”Mitä
tein kun Pariisissa paukkui?”. En käsittele
tässä Pariisin tapahtumia, mutta terrorismista on kyse.
Istuin perjantaina iltamyöhällä tietokoneeni äärellä omien
asioitteni parissa, kun jätin ne hetkeksi syrjään, ja samassa uutissivuilta räjähtivät
eteeni Pariisin tapahtumien ensiuutiset. Siinä sitten seurasin järkyttyneenä tapahtumien
etenemistä pikkutunneille asti. Nuo omat asianikin sivusivat terroritekoja eli
läheltä liippasi.
Kirjoitan tässä juuri
siitä, mihin ennen Pariisin uutisia olin paneutunut. Oman johdantonsa se
kuitenkin vaatii.
Viimeksi olen kirjoittanut islamista ja Euroopan
maahanmuuttovirtojen taustoista. Siinä yhteydessä oli myös ISISin toiminta tullut
vastaan. Nyt olin kuitenkin toisen aiheen parissa. Kyse on lempiteemastani,
millä tarkoitan Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Olin lukemassa ja
pohtimassa erästä kirjailija Juri Trifonovin tekstiä, joka käsitteli Fjodor
Dostojevskia. Sillä on oma yhteytensä
viima aikoina käsittelemiini aiheisiin. Kirjoitin jokin aika sitten Leningradin
puoluejohtajasta Sergei Kirovista. Aihetta on tarkoitus jatkaa ja olenkin jo lukenut
lähes kaiken hänen murhastaan. Murhaaja Leonid Nikolajevin motiivien takaa on
löytynyt 1800-luvun lopun venäläinen terroristijohtaja, aikansa länsimielinen ”zapadnikki”,
älykkö Andrei Ivanovitš Željabov (1851 – 1881), joka hirtettiin osallisuudesta
tsaari Aleksanteri II:n murhaan. Hän oli
Nikolajeville eräänlainen esikuva. Željaboville oli Leninistä lähtien rakennettu
sankarin sädekehää. Mm. Pietarissa oleva katu Bolshaja Konjushennaja (Большая Коню́шенная улица) oli vuodesta
1918 vuoteen 1991 nimetty hänen mukaansa.
Hänen nimisiä katuja löytyy Venäjältä ja Ukrainasta edelleen ainakin
muutama.
Kirovin murha vei minut 1800-luvun lopun Venäjälle. Siellä
vastaani tuli Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) ja hänen aikansa terrorismia
käsittelevä romaaninsa Riivaajat (Бесы, 1871-72). Samalla matkallani
huomasin olevani sata vuotta Dostojevskia myöhemmin menehtyneen kirjailija Juri
Trifonovin (1925 – 1981) maailmassa. Pariisin terrori-iskujen aikaan olin juuri
lukemassa hänen esseekokoelmaansa, joka koostuu hänen eri vuosina
julkaisemistaan lehtikirjoituksista. (Se on venäjänkieliseltä nimeltään Как слово наше отзовется ja on julkaistu
postuumisti vuonna 1985, toimittajina kirjailijan vaimo Olga Trifonova ja A.P.
Shitov.)
Trifonov tunnetaan Suomessa lähinnä romaanistaan Talo rantakadulla (1976). Kiroviin hän liittyy murhaaja Leonid Nikolajevin
ihanteen kautta. Hän on nimittäin kirjoittanut romaanin yllä mainitun Andrei Željabovin
ja hänen terroristiryhmänsä elämästä. Se on nimeltään Neterpenije (Нетерпение
1973), suomeksi ”Kärsimättömyys”. En itse ole sitä lukenut. Mielenkiintoista on
sekin, että kirjailija pitää sitä parhaimpana teoksenaan. Sen tuo Hannu Mäkelä
esille kertoessaan tapaamisestaan Trifonovin kanssa (kirjassa Ruhtinas unelmain mailla : matkani kirjojen
kanssa. Otava, 2005).
 |
| Juri Trifonov |
Omaa suhdettani Trifonovin tuotantoon lähentää eräs
erityinen seikka. Olen nimittäin nähnyt hänet muutenkin kuin kuvissa. Hän
vieraili vuonna 1980 Jyväskylässä ja olin tuolloin kuuntelemassa hänen
esiintymistään. Lukiessani hänen tekstejään näen hänet silmieni edessä
samanlaisena ujona, sanojaan tarkasti punnitsevana älykkönä, kuin 35 vuotta
sitten, vuotta ennen kuolemaansa.
Perjantai-iltana Pariisin terrori-iskujen aikaan edessäni
oli Trifonovin kirjoitus Fjodor Dostojevskista ja nimenomaisesti romaanista Riivaajat: ’Netšajev, Verhovenski ja
muut’ (Нечаев, Верховенский и другие). Se on kirjoitettu alun perin vuonna 1980 ja julkaistu seuraavana
vuonna. Verhovenski on Dostojevskin romaanin keskeinen hahmo, jonka esikuvana
on oikea historiallinen henkilö Sergei Netšajev (https://fi.wikipedia.org/wiki/Sergei_Net%C5%A1ajev).
Romaanin tapahtumat liittyvät erään Ivanov-nimisen ylioppilaan murhaan, jonka
taustalla Netšajev hääri.
Olin pohtimassa erästä katkelmaa, joka löytyy myös netistä: https://www.litmir.co/br/?b=71204&p=15
. Tässä on siitä tekemäni suomennos. Suluissa olevat linkit olen lisännyt itse.
Trifonov kirjoittaa vuonna 1980:
Dostojevski kuoli kuukausi ennen
sitä päivää, kun Grinevitski murhasi tsaarin pommilla. Siitä ei ole seurannut
Venäjälle mitään muuta kuin onnettomuuksia. Oltiin valmistamassa uutta
perustuslakia, josta tsaari oli jo tehnyt olosuhteiden pakosta päätöksen. Sen
hyväksyminen viivästyi pitkäksi aikaa.
Hedelmiä terrorismi ei anna, mikä
on kaikkien nähtävissä. Sen
elinvoimaisuus jää vuosisadan arvoitukseksi.
Englantilainen filosofi Ian Schreiber
katsoo, että terrorismin vahvuus ei perustu lukumäärään tai taitavuuteen, vaan
yleiseen mielipiteeseen. Se pitää sisällään mutkikkaan vyyhteen vihaa,
ihastelua, epätoivoa, toiveita ja pelkoa. Se peili on vino, mutta siinä on
tehokas vahvistin. Ikuinen houkutus: ratkaista kaikki ongelmat kertaheitolla –
yhdellä pommilla, sillä viimeisellä ratkaisevalla murhalla. Dostojevski katsoi
– 1870-luvun loppupuolella, kun terrorismi oli Venäjällä puhjennut pelottavana
kukkaan – että yhteiskunta oli kehittänyt eräänlaisen erityisen nurinkurisen
häveliäisyyden tunteen suhteessa terrorismiin. Kustantaja A.S.Suvorin (1834 –
1912; https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksei_Suvorin)
on muistellut erästä keskusteluaan Dostojevskin kanssa:
Kuvitellaanpa, Aleksei
Sergejevitš, että seisomme Datsiaron liikkeen
(http://oldmos.ru/old/photo/view/70778)
näyteikkunoiden äärellä ja katsomme siinä esillä olevia kuvia. Lähellämme
seisoo mies, joka on myös niitä katsovinaan. Hän odottaa jotakin vilkuillen siksi sivuilleen. Yhtäkkiä hänen luoksensa ilmestyy toinen
henkilö, joka sanoo: ’Pian
Talvipalatsi räjähtää, laite on kytketty päälle’(eli
helvetinkone, aikapommi; Juri Trifonovin oma tarkennus). Me kuulemme tämän.
Menemmekö me Talvipalatsiin varoittamaan räjähdyksestä tai otammeko
yhteyttä viranomaisiin, menemme puhumaan asiasta kadulla päivystävälle poliisille, jotta tämä pidättäisi nuo henkilöt? Menisittekö te?” Suvorin
vastasi: ” En menisi.” ”Niinpä niin”, pohti Dostojevski, ”se juuri on
kauheaa! Pelko saada ilmiantajan maine. Kuvittelen, kuinka minuun katsottaisiin, alettaisiin kysellä, joutuisin ristikuulustelua, kenties tarjottaisiin palkkiota, tai ehkä epäiltäisiin rikoskumppaniksi. Lehdissä kirjoitettaisiin: Dostojevski osoittaa rikollisia sormella. Onko se minun asiani? Se on poliisin asia. Minulle eivät liberaalit
sitä antaisi anteeksi. He kiusaisivat, saattaisivat minut epätoivoon. Onko se
normaalia? Meillä on kaikki epänormaalia, siitä tämä tällainen johtuu.”
 |
| A.S.Suvorin |
Tähän loppuu Trifonovin lainaus noiden herrojen
keskustelusta. Kirjan loppukommenteissa teoksen toimittajat ovat kuitenkin
lainanneet lisää Suvorinin muistelmista. Tässä on siitä katkelmia.
Kyse on Suvorinin myöhemmin
julkaisemistaan päiväkirjamerkinnöistä. Se jatkuu näin:
”Tämänkaltainen kertoo siitä,
että kukaan ei tiedä, miten menetellä. Ei helpoissa eikä vaikeissa
tapauksissa…. Voisin kertoa monista hyvistä tai inhottavista asioista. Mutta
sitä ei voi tehdä. Meillä ei voi puhua kaikkein tärkeimmästä. Hän [Dostojevski]
puhui kauan tästä aiheesta ja oli hyvin innoissaan. Siinä samassa hän kertoi,
että on kirjoittamassa romaania, jossa päähenkilöksi tulee Aljoša Karamazov.
Dostojevski halusi saada Aljošan luostariin, jossa tästä kehittyisi
vallankumouksellinen. Hänen olisi määrä suorittaa poliittinen rikos, josta
hänet tuomittaisiin. Hän siis etsisi totuutta ja näissä etsinnöissään päätyisi
vallankumoukselliseksi.” (Lähde: Ф.М.Достоевский
в воспоминаниях современников. М., 1964, т. 2, с. 328 - 329.)
Kirjan toimittaja täsmentää:
”Tiedetään, että Dostojevski
suunnitteli vielä toista kirjaa Karamazoveista, jossa pyrkimys kuvata Aljoša
Karamazovia toiminnan ihmisenä johtaa 70-ja 80-lukujen taitteessa kirjailijan päätelmään,
että tuona aikana romaanin sankariksi kelpaa vain vallankumouksellinen.”
Jatkan Trifonovin tekstiä valikoiden ja tiivistäen:
Dostojevskin kauhistelemaa
yleistä mielipidettä ruokittiin huhupuheilla ja lehtikirjoituksilla. Nykyisin
[kirjoitettu vuonna 1980] tämä vaikutusvalta on huomattavasti voimistunut:
kaikki tulee tietoisuuteen välittömästi. Maailma seuraa television kautta
panttivankidraamoja, ei ole olemassa vetävämpää näkyä.
Terroristeista tulee elokuvan
sankareita.
Kansa ihmettelee ja kyselee,
keitä nämä ihmiset ovat? Mistä he ovat tulleet? Mihin he pyrkivät? Mitä he
meiltä haluavat? Ja ensimmäinen, sielua rauhoittava reaktio: Meiltä ei haluta
mitään, he haluavat muilta.
Terrorismista on tullut
maailmanlaajuista showta. Riivaajien
maailmasta on tullut teatteria, missä näyttämö pursuaa verta ja päähenkilönä on
kuolema. On epäilys, että juuri tähän terroristit itse sitä ymmärtämättä ovatkin
pyrkineet. … Terrori ja joukkotiedotus ovat aikamme siamilaiset kaksoset…
Tekstissään Trifonov tarkastelee 70-luvun maailmaa.
Nykyisessä Pariisin terrori-iskuissa on paljon räikeämmin kyse valtavasta
maailmanlaajuisesta mediatapahtumasta. Konteksti on muuttunut. Trifonovin
maailmassa tavalliset ihmiset ovat terrorin ulkopuolella. Nykyisin emme enää ole ulkopuolisia.
Trifonovin kirjoitukset – ei pelkästään tämä – kertovat
hänen kyvystään olla ajan hermolla. Hän yhdistää 1800-luvun lopun Venäjän myös
tulevaisuuden uhkakuvaksi. Eräässä
toisessa artikkelissa hän tosiaan hienovaraisesti viittaa siihen, että koko
neuvostoyhteiskunta on lähtöisin tuosta terrorismin aatteellisesta perinnöstä.
Siihen periytyvät yhteiskunnan toimintamallit. Ja kuvaavaa on, että Kirovin
murhanneen Nikolajevin esikuvana oli juuri Dostojevskin ajan älymystöön kuuluva
terroristijohtaja.
 |
| Leonid Nikolajaev - Sergei Kirovin murhaaja |
Trifonov palaa vielä artikkelissaan Dostojevskin Riivaajiin. Siitä nousevat ajatukset
voidaan kyllä liittää myös meidän aikaamme.
On pantu merkille terrorismit
kahdet kasvot: Verhovenski ja Shatov. Riivaajan [pirun, paholaisen] on ennemmin
tai myöhemmin tapettava pyhä. Aluksi itsessään. Miksi Dostojevskin viha ja kipu
elää vielä tänäkin päivänä. Elämme murroksen aikaa: elää vai tuhoutua?
Ympärillämme oleva maailma on järkyttävästi ja jättimäisesti muuttunut.
Dostojevski ei omissa fiktioissaan voinut olettaa, millaisia muutoksia on edessä. Tullakseen Jumalaksi nykypäivän Kirillovilla
on absoluuttinen kyky räjäyttää mukanansa koko maapallon väestö. Vuonna 1975
Amerikassa 20-vuotias fyysikko rakensi vain harrastusmielessä atomipommin
viidessä viikossa.
Sitten Trifonov pohtii Aldo Moron murhan vaikutuksia. Hänen
kidnappauksensa oli 70-luvun keskeisin mediatapahtuma, jonka olemme jo tainneet
unohtaa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Aldo_Moro).
Seuratessaan tv-raporttia Aldo Morosta siirrytään yhtäkkiä urheiluun –
kilpajuoksuun tai -ajoihin. Sana voi merkitä molempaa. Trifonov yhdistää sen
Dostojevskiin. ”Kilpa-ajot jatkuvat”, hän kirjoittaa. Tällä Trifonov viittaa Riivaajien mottoon, Luukkaan
evankeliumin luvun 8 jakeisiin 32 - 36. Se kertoo, kuinka Jeesus paransi riivatun
miehen, ajoi riivaajat laitumella olevaan sikalaumaan, joka syöksyi jyrkännettä
alas järveen ja hukkui. Riivattu mies symboloi Venäjää. Riivaajat (бес ’paholainen’, ’piru’) kuvaavat
terrorismin aaltoa. Kilpa-ajot viittaavat juoksevaan sikalaumaan.
Juoksu jatkuu, ihmiset ovat
kiinnostuneita tuloksesta. Verhovenskia ja Carlosia [70-luvun etsityimpiä
terroristeja] ei ole vieläkään saatu kiinni.
He vaeltavat meidän pienessä maailmassamme täydessä vapaudessa. Siksi
luemme edelleen Dostojevskia.
Kirjoitus loppuu tähän. Sovinnaisena pidetty kirjailija viitannee tuolla lopullaan myös maansa
menneisyyteen. Mutta se ei ole tässä yhteydessä tärkeää.
Mielestäni on kiintoisaa, että Trifonov arvostaa omassa
tuotannossaan eniten juuri tuota 1800-luvun loppupuolen terrorismia valottavaa
aikaa. Ymmärrän tämän niin, että hän on pohtinut aihetta kauan ja tehnyt paljon
työtä taustatietojen eteen ja ymmärtää tuon ajan yhteyden Neuvostoliiton
henkisessä kehityksessä ja ilmapiirissä.
Trifonov kirjoittaa sen omalla hienovaraisen älyllisellä
tyylillään, mikä ei antanut aikanaan aihetta sensuuriin.
Lähtökohtanaan 1800-luvun lopun liikehdintä Trifonov katsoo, että Venäjä on sairas. Diagnoosissaan hän ei
näe mongolivaltaa, ei taloudellista jälkeenjääneisyyttä, ei maaorjuutta eikä
lännen vehkeilyjä. Hän näkee sen älyllisessä kapea-alaisuudessa, jota ohjaa
eräänlainen lahkolaisuus. Pyritään esittämään oma näkemys ainoana mahdollisena
ratkaisuna, ei kyetä kuuntelemaan eri mieltä olevia. Kaiken lisäksi ollaan
itsepintaisesti sitä mieltä, että oma yksipuolinen näkökulma on universaali.
Tämä sama on hänen mukaansa nähtävissä myös myöhemmässä kehityksessä, jopa 1960-luvun ilmapiirissä. Kuusikymmentäluvun
nuori älymystökään ei ole hänen mukaansa voinut irtautua tuosta paheesta. Se on
eräänlainen venäläisen intelligentsijan (älymystö, sivistyneistö) alkusynti.
Tässä esitin hieman pintaa Trifonovin näkemyksistä, jotka
palautuvat romaanin Neterpenije
(”Kärsimättömyys”) maailmaan ja taustoihin. Siitä voi lukea Semjon Ekštutin
kirjoittamasta Trifonov-elämäkerrasta (Molodaja gvardija 2014, s. 232). Pystyn näitä asioita sisäistämään paremmin luettuani romaanin.
Lopuksi
Haluan palata Trifonovin tulkintaan Dostojevskin
näkemyksestä, jonka mukaan ”yhteiskunta oli kehittänyt eräänlaisen erityisen
nurinkurisen häveliäisyyden tunteen suhteessa terrorismiin”. Ei se ole vierasta
meidänkään ajallemme. Asioista on parempi vaieta, ettei tule leimatuksi ja
joudu tietyissä piireissä hankaluuksiin. Ihminen tulee kannoissaan hyvin
valikoivaksi. Pian opitaan, että jotakin on parasta pitää vakan alla. Tähän voi
ihminen pakahtua. Dostojevski pelkäsi
liberaalien reaktioita. He salaa hymistellen hyväksyivät terrorin, joka
kohdistui heidän toiveittensa mukaan vain pahantekijöihin. Željabovista
kerrottiin, että hän antoi tietyn teon suorittajille dynamiittia vain sen
verran, etteivät sivulliset kärsineet. Uuden älymystönkin silmissä hän oli fiksu
mies. Yleinen mielipide pystyi tukkimaan
ihmisten suut, aivan niin kuin nytkin. Pelättiin
seurauksia, maineen tahriintumista, säröjä ihmissuhteisiin.
Päivitys: Kieliasua korjattu 16.11.2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti