Kirjoitin aiemmin tänä syksynä jutun Riikka Purran
radiokeskustelusta, jonka myötä kiinnostuin Purran teksteistä. Tässä välillä on
ollut tauko, jolloin en ole Purran sivuille eksynyt. Palasin kuitenkin ja
tutustuin tämän vuoden juttuihin entistä paneutuneemmin. Olen lukenut hänen tämän
vuoden juttujansa ja yritän luoda hieman alempana Purran näkemyksistä
kokonaiskuvaa. Enempiäkin tekstejä olisin käsitellyt, mutta aika ei salli
kaikkea.
Totean heti sen, että olen seurannut maahanmuuton kehitystä
enemmän tai vähemmän yli kymmenen vuoden ajan. Kun vuonna 2013 aloin kirjoittaa
omaa blogiani, päätin, että pyrin pitämään maahanmuuttoasiat ensisijaisesti
sisälläni ja keskittyväni muihin, itselleni sisäisesti haastavampiin aiheisiin,
koska aikaansa tiiviisti seuraavia maahanmuuttokriitikoita tuntui olevan riittävästi.
Lisäksi olen sellaista tyyppiä, etten pysty joka hetki olemaan ajan hermolla.
En ole kuitenkaan pystynyt pitämään sanaani. Alkuun on tullut erinäisiä
tunteenpurkauksia, jotka olen pohdinnan jälkeen jättänyt paikalleen. Viime
aikoina kirjoituksia on tullut enemmän, kun on tuntunut olevan tarvetta. Kun on
pakahtumaisillaan, niin kirjoittaminen auttaa.
Minulla on oma historiani myös mamujen parissa. Se jakautuu
eri kausiin, joiden välissä olen ollut heistä erillään. Yksi kausi sijoittuu
tämän vuosituhannen alkuvuosiin. Silloin vielä jotenkin uskoin mamujen
kotoutukseen, vaikka sain mm. suoraan heidän kauttansa Suomen kotouttamispolitiikasta
pohtimisen arvoista kritiikkiä. Ja tapasin tuolloin mm. somalinuoria, jotka
pyrkivät mukautumaan suomalaiseen elämäntapaan. Tosin sen rinnalla oli myös
uhkaa vastakkaisesta kehityksestä. Esimerkiksi työelämään sopeutumisessa tuntui
olemaan hidasteita, jotka johtuivat paitsi somaleista itsestään mutta – mitä haluan
korostaa - myös suomalaisten joustamattomuudesta ja tökeryydestä. Kun sitten 2010-luvun
alussa palasin maahanmuuttajien pariin, niin huomasin pian, että juna oli jo
mennyt. Toivoa heidän sopeutumisestaan ei ollut, pelkän uskon varassa oli
vaikea edetä. Meidän täytyi alkaa sopeutua heihin.
Tähän alkuun laitan analyysin vastapainoksi hieman
yleisluonteisia mielikuvia. Purra tuntuu olevan arvoliberaali, vaikka
kritisoikin jutussaan juuri arvoliberaalien maahanmuuttoon liittyviä
näkemyksiä. Hän siis pyrkii vaikuttamaan tavallaan sisältäpäin, pelastamaan oman
aatteensa. Purra on näin ollen selkeä vaihtoehto maahanmuuttokriittisten
blogistien ja muiden toimijoiden joukossa. Silläkin on vaikutuksensa, että hän
on nainen. Jutuista löytyy poikkeavaa
empaattisuutta, parhaimmillaan kommenteissa. Hän pyrkii ymmärtämään
kommentoijan ehkä piiloon jäänyttä ajatusta ja vastaamaan sen mukaisesti.
Piikittelyynkin hän reagoi, joskus yllättävän herkkänahkaisesti, mutta omana
itsenään. Kommentteja on kiinnostava lukea, koska parhaimmillaan niitä on
monipuolisesti eri lailla ajattelevilta lukijoilta.
En tiedä, tulkitsenko oikein, mutta minusta Purra
näyttää tuovan maahanmuuttokeskusteluun paitsi ennakkoasenteista vapaaksi
pyrkivän analyysin, myös empatian.
Seuraavan tulkinnan perusteella minut ehkä saatetaan liittää kummajaisten joukkoon, mutta ten sen silti.
Purra on ammatiltaan tutkija mutta blogistina hän on kun
maallikkosaarnaaja. Hän vetoaa samanlaisin kääntein. Hän ei mene tutkijan
kaavun taakse peittoon, vaan laittaa itsensä likoon. Sattuneesta syystä olen elämässäni joutunut kuuntelemaan
saarnoja. Maallikkosaarnaaja poikkeaa edukseen kuivahkosta papista, joka pitää
oman persoonansa piilossa ja keskittyy vain selittämiseen. Hän tuo puheeseensa
omakohtaisuuden, syvimmät tuntonsa. Hän ei ole pelkkä sananselittäjä. No, en
halua mennä tässä vertailussa älyttömyyksiin, mutta muutaman kerran minulla on
vain tullut tuntuma, että Purran kirjoitusten rytmistä huokuisi asiat omakohtaisesti
kokevan ihmisen sisäinen maailma. Esimerkkinä voisin mainita Charlie Hedbon
iskujen jälkeen tammikuussa kirjoitettu purkautuma ja nyt marraskuun
terrori-iskujen jälkeen luotu teksti.
Tämä johdanto-osa on vaarassa venyä liian pitkäksi. Siirryn
itse teksteihin.
…
Liberalismia kärkevästi piruileva Islamistitaistelijan probleema, liberalismin nimeen on julkaistu
heti Charlie Hedbo-iskujen jälkeen 8.tammikuuta. Se on jonkinlainen ironinen
tunteenpurkaus epänormaalista tilanteesta, jossa islamistit pyrkivät
toiminnallaan saamaan lännen polvilleen. Liberaalissa onnelassamme ei suostuta
ottamaan heitä todesta. ”Allahu akbar!” menee kuin kuuroille korville.
Kirjoittaja kaataa lukijoiden eteen sarkastista vinoilua kaikkien hyvien
ihmisten muumilaaksosta.
Me Euroopassa haluamme rakastaa terroristin hyväksi, muuttaa
hänet kaltaiseksemme. Miksi terroristi ei rakastakaan meitä? Mikä meissä on
vikana?
On perhesurmia, väkivaltaisia vaimojaan hakkaavia
sovinistimiehiä, pedofiilipappeja, takapajuisten lahkolaisuskontojen uupuneita synnytyskoneäitejä,
täpötäysiä turvakoteja epätoivoisten naisten suojaksi, on idioottimaisia homoliittojen
vastustajia… Omia kansalaisiamme
syytetään, paha on meissä. Mutta maahanmuuttajilla ei ongelmia ole samassa
määrin. Jos jotakin on, se johtuu meidän syrjivästä järjestelmästämme, ei
heistä itsestään.
Liberalismi on muumimamma, joka ottaa kaikki syleilyynsä. Se
vie elämää eteenpäin omaa rataansa, sitä on mahdotonta vastustaa. Muumilaakso
on onnen maa, jonne kaikki ovat tervetulleita. Täällä tahdottomat nöyryytetyt
idiootit odottavat.
Ongelma on se, että kaikki meistä eivät halua mitään
muumilaaksoa. Yhtä kaikki karavaani kulkee.
Liberalismi tietää, että me nujerrumme.
Purra jatkaa pöllytystään. Liberalismi tietää, mitä on olla
kunnon ihminen. Enempään se ei pysty. Se on sokeutunut uskossaan, eikä tiedä,
mitä on olla ihminen.
Se uskoo integroivansa koulutuksella ja tapakasvatuksella.
Jumalattomuudessaan liberalismi on tyhmä. Se ei osaa arvostaa, mitä täällä on
aikaansaatu. Purra kärjistää, mutta tuo sillä tavalla esille hiljaisimpien
syviä tuntoja. (http://riikkapurra.net/2015/01/08/islamistitaistelijan-probleema-liberalismin-nimeen/)
…
Maahanmuutto, yhteisö
ja henkilökohtaisen poliittisuus (9.1.) alkaa ilmaisusta ”Henkilökohtainen
on poliittista” (feminismiä kritisoiden) ja päätyy yhteiskuntamme
kaksoisstandardeihin (http://riikkapurra.net/2015/01/09/maahanmuutto-yhteiso-ja-henkilokohtaisen-poliittisuus/).
On yhteistä ja on henkilökohtaista. Feministit ovat
halunneet tehdä henkilökohtaisesta poliittista pyrkien näin parantamaan naisten
asemaa ja laajentamaan heidän vaikutusvaltaansa.
Pohjoismaat ovat edenneet tässä pitkälle. Järjestelmä on
alkanut pitää tätä edistystä itsestään selvänä.
On unohdettu, että globaalina aikanamme maahanmuutto tuo muutoksia. Kun yhteiskuntaan tulee lisää eri
arvomaailmaa edustavia ihmisiä, tämä ajattelu rapautuu. Kun olemme luulleet
olevamme mielipiteissämme yhtenäisiä, niin alkaakin tulla eri kerroksen väkeä.
Yhteisömme monimuotoistuu, syntyvät kaksoisstandardit.
Kaikille henkilökohtainen ei olekaan poliittista. Ei ole enää
selviö sekään ajatus, että nainen olisi miehen kanssa tasa-arvoinen.
Meitä suomalaisia on kasvatettu, ohjattu, opastettu,
palkittu, syyllistetty ja taas kasvatettu, mitä meidän tulee haluta, mitä tulee
arvostaa. Ollaankin tilanteessa, että se ei koskekaan enää kaikkia. Eroja ei
kuitenkaan tunnusteta. Luodaan vain kuvitelmaa samanlaisuudesta.
Purra tuo eteemme kolme tapaa toteuttaa kaksoisstandardia.
Niistä ensimmäinen on maahanmuuttajia pehmeästi sopeuttava, toinen edustaa
kultturirelativismia, kolmannessa ongelmista vaietaan. Tässä selvitän näitä
hieman tarkemmin:
1)
Tarvitaan tietoista työtä, mutta se ei saa tehdä
syyllistämällä niin kuin kantaväestön suhteen. Se on monikulttuurista tai
yksilökeskeistä sisältäpäin ohjautuvaa toimintaa, jossa yhteiskunta antaa
lähinnä taloudelliset puitteet, mutta yksilöillä on merkittävä määräysvalta ja
heitä tulee ”kunnioittaa”, ts. heidän tulee saada itse päättää. Kaikki on
omasta halusta kiinni: ihmisen ei välttämättä tarvitse tehdä mitään. Muslimi
saa autonomian, suomalainen ei. Liberalismi haluaa vaikuttaa heihin sisäisesti
mahdollisuuksien kautta. Maahanmuuttajille annetaan mahdollisuus uudistua,
tarjotaan vaihtoehto, mutta ei pakoteta.
Maahanmuuttajien henkilökohtainen ei ole poliittista.
Omaksuttua dogmia pidetään kuitenkin yhteiskunnassa yllä. Siksi se saattaa
väittää vanhojen uskomusten mukaisesti, että suomalainen mies on ongelma,
vaikka tosi asiassa hänestä on tullut varsin kuuliainen.
2)
Toinen tapa on selkeämmin monikulturistinen. Pitää
hyväksyä kulttuurien erilaisuus. Monista tavoista, uskomuksista ja hiljaisesta
hyväksynnästä vaietaan. Niistä on vaiettava, koska ne eivät kuulu
liberalismiin. Moraalinen vaatimustaso kohdistuu kanta-asukkaisiin. Kyseessä on
essentialistinen ihmiskäsitys.
3)
Kolmas tapa on synteesi kahdesta edellisestä. Se
perustuu pääasiassa vaikenemiseen. Pyritään estämään asioiden esiintulo, jotta
niihin ei tarvitsisi reagoida. Tähän tarvitaan aktiivista vääristelyä ja
mustamaalaamista. Käytetään leimakirvestä.
Purra kysyy, miten me voimme tällaisessa tilanteessa
kuvitella muuttavamme asioita.
…
Helmikuun 3. päivän kirjoituksessa oikea- ja väärämielisten
sananvapaudesta (http://riikkapurra.net/2015/02/03/oikea-ja-vaaramielisten-sananvapaudesta/)
Purra pureutuu sananvapauden ristiriitaisuuksiin. Yhtäältä liberaali maailma
hehkuttaa kansalaisvapauksia, toisaalta niitä halutaan kahlita. Charlie Hedbon
iskujen jälkeen valjastettiin koko maailma julistamaan eurooppalaisen sivistyksen
pyhän perusprinsiipin voimaa. Sitten kuitenkin halutaan nykymenon kyseenalaistajilta
rajoittaa oikeutta vapaaseen sanaan,. No, senhän näkee kun katsoo yleisradion
ajankohtaislähetyksiä. Ristiriitaista sanaa ei sallita. Ollaan valmiita
leimaamaan eri mieltä olevat, käännetään heille selkä tai jopa tehdään
hylkiöitä.
…
Kirjoituksesta Terroristien
hyveellisyys ja jihad grooming (25.2.) olen jutun luettuani kirjoittanut
itselleni tällaisen huomion:
Liberalismi ei halua ymmärtää, että jihadistit haluavat
palvella uskontonsa arvoja. Sellaiset ajatukset tulkitaan tyhjiksi. Kaikki
muokataan omaa maailmankatsomustaan vastaavaksi. Sille vieraat motiivit ja
uskomukset ”liberalistetaan”.
Kanadalainen sosiologian professori Lorne Dawson kuvaa
jihadismiin kääntyviä ”erityisen moraalisiksi ihmisiksi”. Tuo väite on Purran
mukaan kuitenkin väärä. Tosiasiassa jihadiin
kääntyneillä on ollut ongelmia integroitumisessa. Kaikki selitetään kuitenkin
itselle suotuisasti. Syynä on kantaväestö ja sen edustaman yhteiskunnan syrjivät
toimintatavat.
Toiseksi liberaalien edustama monikulttuurinen etiikka
edustaa kulttuurirelativismia, jossa moraaleja on monenlaisia. Väite ”moraalisista
ihmisistä” pitää sisältään näkemyksen, että heidän moraalinsa on syvempää kuin
länsimaisilla. Näin jihadismille annetaan moraalinen myönnytys meidän oman
maailmamme tyhjyyden rinnalla.
Grooming on manipulaatiota, kuin seksuaalista
hyväksikäyttöä, jihadistitkin ovat uhreja. Tämä johtaa siihen, että he
tarvitsevat rangaistuksen sijaan tukea ja apua. On epäinhimillistä esittää
groomingin uhreille rangaistusta.
Jokin ideologinen vimma panee ajamaan käärmettä pyssyyn.
Siinä loogiset perustelut unohtuvat. Purra näkee uhkakuvan. Väärintekijät
saavat yhä suuremman kannusteen korottaa pahuuden astetta, kun ”meidän hyveemme
kaikuvat pimeään.” (http://riikkapurra.net/2015/02/25/terroristien-hyveellisyys-ja-jihad-grooming/)
….
Pakolaiskriisi
ja pari metriä rautalankaa (18.08.) koskettelee eri käsitteiden sotkemista,
mikä saattaa palvella tiettyjä tahoja. Puhutaan pakolaisista, vaikka kyse on
turvapaikanhakijoista. ”Turvapaikanhakija […] on äärimmäisen poliittinen käsite
eikä sen moraalinen kantokyky yllä lähellekään pakolaisuutta”, Purra
kirjoittaa. Hän selittää pitkään käsitettä ”moraalinen kantokyky”. Se on yksi tutkijoiden luomista uusista
käsitteistä, joita käytetään uutta tilannetta kuvaamaan. En puutu nyt siihen.
Keskusteluosiossa hän selventää:
”Jos media/muu kirjoittaa siitä,
kuinka pakolaiset tulevat sinne tai tänne, on asia ehdottomasti vääristelevä,
koska kyseessä eivät ole pakolaiset. Pakolainen-sana herättää myötätunnon ja
”velvollisuutemme”, ja tunteisiin vetoava oikeamielinen media tietysti
pyrkiikin tähän. Ikävä vain, että tyhmä kansa alkaa olla eri mieltä, olkoon
syynä sitten kansallinen jääräpäisyys tai pitkittynyt taloudellinen laskukausi.”
Purra arvostelee Helsingin Sanomien artikkelia (http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305978043206
). Tosiasioita kierretään, hänen mukaansa fakta on se, että pakolaisvirta
kulkee vain yhteen suuntaan. Kehitysmaihin se vie vain keinona päästä jatkamaan
sieltä paremmin matkaa. Ja onhan
Euroopassakin Kreikka, jossa olot saattavat olla huonommat kuin lähtömaassa.
Sieltäkin tie vie vain eteenpäin.
Hesari on järjestänyt selittelyjen listan sille, miksi
”pakolaiset ovat nuoria miehiä”. Selityksiä riittää. Valtion kädet ovat Purran
mukaan sidotut tilanteen hallitsemiseksi. Erilaisten kansainvälisten sopimusten
lisäksi viime kädessä sitovat ”liberaalit käsiraudat byrokraattisten
käsirautojen lisäksi”.
Tämä kirjoitus on saanut erittäin paljon kommentteja. En
lukenut niistä kuin muutaman. Mutta kuten usein Purralla on varsin älykkäitä lukijoita.
Nytkin sieltä löytyi asioihin perehtynyt kommentoija. Eräs (nimeltään Halfdan)
on laittanut osittaisen käännöksen 22.8. 2015 tanskalaisessa Jyllands Postenissa olleesta historian
professori Bent Jensenin kirjoituksesta. Se on loistava kirjoitus. Purra
ihmettelee, että naapuristamme löytyy maa, joka julkaisee valtamediassaan
tällaista. Jensen käsittelee nykyisen kansanvaelluksen taustoja ja syitä
todeten historiallisessa perspektiivissä myös nykytilanteen
erityisluonteisuuden:
”Kyllä ihmiset ovat muuttaneet
isoin joukoin paikasta toiseen. Mutta nyt meneillään oleva kansainvaellus
poikkeaa noista edellisistä monin tavoin. Nyt puhutaan ihmisistä, jotka ovat
peräisin kulttuureista, jotka eroavat radikaalisti eurooppalaisesta
kulttuurista, ja joilla ei ole halua assimiloitua, vaan päinvastoin vaatia
erityiskohtelua. Ellei tätä määrätöntä ihmisvirtaa pysäytetä, eurooppalainen
yhteiskunta tuhoutuu.”
Myös kommentoijan tekemä käännös on kehumisen arvoinen. (http://riikkapurra.net/2015/08/18/pakolaiskriisi-ja-pari-metria-rautalankaa/)
…….
Kaksiosaisessa kirjoituksessa paneudutaan nyky-yhteiskunnan
kokoonpanoon. Aluksi (29.9.) hän tarkastelee yhteiskuntaluokkia yleisemmin,
toinen kirjoitus (5.11.) keskittyy maahanmuuttoon.
Näin alkaa ensimmäinen teksti:
”Tasa-arvoista yhteiskuntaa
leimaa vahingollinen ominaispiirre: koska sen ihmiset eivät tiedä, millaista
olisi asua epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, he eivät tunnista sen saapumista
eivätkä näin ollen osaa siihen puuttuakaan.”
Tuo ongelma koskee eniten sodan jälkeen syntyneiden suurten
ikäluokkien lapsissa, joiden ei ole tarvinnut taistella uudistusten puolesta
eikä seurata hyvinvointivaltion kehitystä. He ovat saaneet elää
”lottovoittovaltiossa”, joka on vain väline saavuttaa jotain vielä suurempaa.
Sitten mennään eri yhteiskunnan tasoihin: eliittiin,
ylimpään, keskimmäiseen ja alimpaan keskiluokkaan sekä lopuksi ylempään ja
alempaan alaluokkaan. Purran mukaan alemman keskiluokan väestö elää suurimmassa
vaaravyöhykkeessä. Ylöspäin on vaikea nousta mutta alaluokkaistuminen uhkaa.
Siihen vaikuttaa eniten suuret muutokset: koneellistuminen, digitalisaatio,
globalisaatio, talouden vapautuminen, liikkuvuuden vapautuminen. Sen sisälle
syntyy sukupuoleen, etnisyyteen ja maantieteelliseen sijaintiin liittyviä
rajalinjoja. Alin keskiluokka on Purran mukaan yhteiskunnan haurainta väestönosaa.
Tarkastellessaan tulonsiirtoja Purra pitää suurimpana hyötyjänä
ylemmän alaluokan väestöä. Siihen hän katsoo kuuluvaksi alimmasta keskiluokasta
pudonneita pitkäaikaistyöttömiä, syrjäytyneitä, maahanmuuttajia ja
halpatyövoimaa. Ironiakin tässä käsittelyssä on mukana: hän laittaa
lainausmerkit käsitteen ”tasa-arvoisen yhteiskunta” ympärille.
Alempaan alaluokkaan kuuluvat yhteiskunnan rattailta
pudonneet marginaaliryhmät.
Ylempi alaluokka on yhteiskunnan näkymätön osa (kuin myös
ylin yläluokka). Sillä ei ole mahdollisuutta eikä usein edes halua tuoda
itseään esille. Jos se näkyy, niin huonossa valossa. Ylemmät ryhmät pyrkivät
välttämään alaluokan kohtaamista ja tekemään siihen myös kulttuurista pesäeroa.
Eronteko siitä on keino kuulua muuhun ryhmään.
Ylemmän alaluokan ihmisistä puhuessaan Purra korostaa
henkilökohtaisten ominaisuuksien ja kykyjen merkitystä. Niiden avulla heillä on
parhaimmat mahdollisuudet selviytyä elämässä.
Toisessa osassa 5.11. Purra käsittelee maahanmuuttoa
suhteessa yhteiskunnan eri luokkiin.
Eliitille maahanmuutto on itsessään merkityksetön asia,
mutta välillisesti se, että Suomeen muuttaa ihmisiä, nähdään uusina
mahdollisuuksina. Siihen ei kuulu ketään, joka voisi kärsiä lisääntyvästä
maahanmuutosta (paitsi joku puoluepoliittinen toimija). Oleellista eliitille on
riippumattomuus.
Ylempi keskiluokka myötäilee eliittiä. Siellä on ryhmiä,
jotka hyötyvät maahanmuutosta. Toisaalta sekä yläluokka ja ylempi keskiluokka
välttävät kaikki henkilökohtaiset epämukavuustekijät.
Jos halutaan moraalisista syistä lisätä maahanmuuttoa, on
varmistettu, etteivät sen mahdolliset huonot seuraukset kosketa heitä itseään.
Oma selusta on turvattu.
Kun mennään hierarkiassa alaspäin, tulee mukaan syyllistäminen
ja halveksunta.
Ylimpien luokkien
maahanmuuttokannoissa olennaista on se, kuuluuko henkilö ns. valtio- vai
talouspohjaiseen liberaaliin eliittiin. Edelliset haluavat laajentaa sosiaalivaltiota
ja sen velvollisuuksia: ”maahanmuutto on kuin Viagraa valtiolle”. Jälkimmäisten
intresseissä on vapaa taloudellinen toiminta. Tässä ei kyse ole enää
poliittisesta vasemmisto-oikeisto-jaottelusta.
Keskimmäinen keskiluokka on maahanmuuton suhteen hajanainen.
Mahdollisuus omiin autenttisiin mielipiteisiin on rajallisempaa. Sen tulee
ottaa huomioon mahdolliset kielteiset seuraukset. Se tekee selvän pesäeron
alempiin luokkiin, pyrkii pois niiden heikosta moraalista ja itsekkyydestä.
Toisaalta mielipiteet ja valinnat vaativat jo konkreettisia uhrauksia.
Keskimmäisen keskiluokan pää on ylempien luokkien parissa,
mutta jalat vievät alaspäin: epävarmuus omasta asemasta lisääntyy. Purran
mukaan keskimmäisen keskiluokan naissukupuoli pitää moraalillaan monta instituutiota
koossa, vaikka se ajan myötä hyötyy niistä vähemmän.
Purra katsoo, että mikäli taloustilanne ei ala korjaantua,
maahanmuutto- ja hyvinvointiyhteiskuntakannat alkava jyrkentyä. Halukkuus
verojen maksuun ja yleisen solidaarisuuden ylläpitoon alentuu.
Hyvinvointiyhteiskunnan jakopolitiikasta alkaa keskimmäinen keskiluokka hyötyä
yhä vähemmän.
Yhteiskunnan selkäranka – itsensä ja lapsensa ja
veronmaksunsa hoitava keskiluokka – on murroksessa.
Alimman keskiluokan asema on haurain, koska se on kärsinyt
eniten suurista rakenteellisista muutoksista. Sillä ei ole keinoja puuttua
asioihin. Siltä puuttuu keskimmäinen keskiluokan hyväuskoisuus.
Alimman keskiluokan maahanmuuttokannat ovat negatiivisia
mutta se saattaa äänestää myös vanhan vasemmisto- oikeisto –ulottuvuuden
pohjalta. Se on yhteiskunnallisessa keskustelussa aika näkymättömissä. Se
huomataan mm. silloin, kun se sattuu äänestämään ”väärin”.
Alaluokat eivät aiheuta sellaista uhkaa, kuin ylemmät luokat
saattavat kuvitella. Kuitenkin ryhmässä on myös yhteiskunnan levottomuuden
lähteitä. Eniten sitä löytyy ylemmästä alaluokasta. Merkittävä osa
maahanmuuttajista kuuluu tähän ryhmään. Juopa heidän ja kantasuomalaisten
välillä voi olla huomionarvoinen.
Alaluokan poliittinen merkitys vaihtelee. Vasemmistopuolueet
saavat maahanmuuttajista uusia äänestäjiä, mutta kantasuomalaisten alaluokkaa
ei voida samalla lailla mobilisoida. Maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuva
puolue ei Suomessa selviä ilman keskiluokkaa. ”Toisaalta keskiluokka ei voi
enää kannattaa alaluokkaa kosiskelevaa puoluetta, koska sen jalat voivat
kastua”.
Alemman alaluokan rooli on olematon, vaikka se saattaakin olla
esimerkiksi mediassa useammin esillä.
…
On vielä yksi yhteiskunnan kokoonpanoa sivuava juttu Ikiliikkuja kiihtyy, bloggaaja ei (22.09.)
. Se koskettelee varsinaista maahanmuuttobisnestä. Jutun alkuun Purra toteaa,
että siinä toiminnassa ei auttamishalu tai empatia ole ohjaavana tekijänä,
minkä lienee meistä monet ovat jo sisäistäneet.
Koska juttua kirjoittaessaan Purra on seurannut jo jonkin
aikaa maahanmuuttomäärän räjähtämistä, hän toteaa, että vastaanottotoimintaan
on ilmestymässä paljon uusia toimijoita. Periferian ”pystyyn kuolleet hotellit
ja kylpylät” ovat saaneet uuden tehtävän vastaanottokeskuksina. Sijoittajat
ovat kekanneet uuden rahasammon. Miljoonat alkavat kiiltää silmissä ja kiinteistötoimessakin
haisee.
Maahanmuuttobisnes eroaa muusta valtion kustantamasta omasta
liiketoiminnasta. Maahanmuuttoa tuotetaan rajojen toiselta puolelta. Joka
tapauksessa raha liikkuu veronmaksajilta yrityksille ja yksityisille
toimijoille. BKT kasvaa.
Kun maahantulijoiden määrä on räjähtänyt, se avaa
kotouttamistoimintaan vielä isommat markkinat. Purra heittää likimaisarvion,
jonka mukaan kotouttamistoimiin kuluu noin nelinkertainen summa suhteessa
vastaanoton kuluihin. Tätä seuraa sarkasmintäytteinen lisäkehote
bisnesnenäisille tarttumaan toimeen. Opetustyötä olisi tarjolla luku- ja
kirjoitustaidosta pesäpalloon ja erilaisiin ”elämäntaitoihin”. Siitä vaan keksimään
mitä erilaisimpia tarpeita maamme uusille asukkaille. Työtä riittää,
toiminnassaan herpaantuneet kansalaisjärjestöt saavat uuden mahdollisuuden.
Eikä tämä vielä tähän
lopu. Hyötyä tulee myös muuta kautta. Uudet toimijat saavat näkyvyyttä ja
valtaa. Ne pääsevät määrittämään suoraan todellisuutta ja sitä kautta
vaikuttamaan, heistä tulee asiantuntijoita. Kansalaisjärjestöjen olemassaolo ja
rahoitus nojaavat valtion tukeen. Niiden asema vahvistuu siinä määrin, ettei
politiikka tai demokratia pysty niitä enää entisessä määrin ohjaamaan. Näin
tulkitsen Purran aavisteluja.
Näiden runsaslukuisten toimijoiden intressien mukaista on
kasvattaa maahanmuuttoa ja kaikkea siihen liittyvää oheistoimintaa. Siinä
päällimmäisenä ei enää ole ihmisten auttaminen vaan omien asemien säilyttäminen.
Purra täsmentää: …ei tarvitse
välttämättä olla ihmisten auttaminen. Prosessi on pantu liikkeelle ja kasvaa
kuin pullataikina. Yritä sitä sitten pysäyttää.
Mikään instanssi ei laske kuluja, ei arvioi eri tahojen
keskinäisiä suhteita, yhteyksiä tai riippuvuuksia. Oheen syntyy valtavasti
muuta toimintaa kunnissa, tutkimuslaitoksissa, eri hallinnonaloilla.
Työpaikkoja syntyy, ja siitä monet ovat mielissään. Eldorado se on, sanon minä.
Purra toteaa sarkastisesti, että me vanhan maailman jäänteet jäämme vain
vikisemään.
Tällaista kehitystä katsotaan eräiden puolueiden ajavan, koska
sen katsotaan olevan tie valtaan. Maahanmuuttajissa on uusi nopeasti kasvava
äänestäjäpotentiaali.
Keskusteluosassa eräät pitävät tuollaisten visioiden
esittelyä liioitteluna, pirujen maalaamista. Siihen Purra lienee pyrkinytkin. (http://riikkapurra.net/2015/09/22/ikiliikkuja-kiihtyy-bloggaaja-ei/)
…
Tunnevoimaisessa kirjoituksessaan Maahanmuuttajat, terrorismi ja keskustelun logiikka (18.11.) Purra
asettaa vastakkain kaksi kuvitteellista henkilöä rationalistin ja moralistin.
Rationalismi on nyky-yhteiskunnassa kuollut. Sijan on saanut moralismi, joka
yrittää vedota argumentoinnissaan tunteisiin ja hehkuttaa sentimentaalisuudellaan.
Tällaisessa ilmapiirissä oikeaa keskustelua on vaikea käydä. Kommenttiosastolla
tullaan myös länsimaista ihmistä riivaavaan syyllisyyden taakkaan. Näin Purra toteaa:
”Luulen
kuitenkin, että kyse on enemmän kulttuurista ja psykologiasta kuin historian
todellisuuksista. Suomella olisi verrattomat mahdollisuudet toimia myös uhrina,
ei syyllisenä, mikäli taaksepäin katsottaisiin rehellisesti.”
…
Kirjoituksessaan Pariisi,
islam, liberalismi ja Houellebecq (16.11.)
Riikka Purra käsittelee Michel Houellebecqin romaania Alistuminen (http://www.risingshadow.fi/library/book/7567-alistuminen).
Minua aihe kiinnosti tuon kirjailijankin vuoksi, mikä osoittaa myös sen, miten
etäällä näistä asioista todellisuudessa liikun. En tätä ennen ollut kuullutkaan
tuon nimisestä kirjailijasta, saati itse kirjasta.
Houellebeckin romaanista Purra lähtee liikkeelle ja etenee
kuin maallikkosaarnaaja, joka pyrkii saavuttamaan harhaanjohdettujen
lähimmäisten syvimmät tunnot.
Purra nimittelee kirjailijaa nihilistiksi ja lisää, että se
tarjoaa paljon suurempia selityksiä kuin uutiset. Hän toteaa, että Lännelle on
jäänyt jäljelle häpeä. Sen peittämiseksi se kiirehtii teeskentelemään
toipunutta pyrkien samalla hillitsemään reaktioitaan.
Ihmisiä ohjataan peittämään aidot tunteensa tuputtamalla
heille rakkautta ja ymmärtämystä. Pyritään ohjaamaan ihmisten ajattelua,
etteivät he menisi omassa logiikassaan väärään suuntaan. Liberalismi vie, muut vaikenevat.
Tässä Purra tuo syyllisyyden varsinaiseen kirjoitukseensa.
”Liberalistien ja islamistien
maailmankatsomuksissa on pelottavia yhtäläisyyksiä. Kummatkin vihaavat länttä
suvereenina johtoajatuksenaan. Edelliset polttavasta syyllisyydentunnostaan,
jälkimmäiset sen tyhjyyden, arvottomuuden ja puolustushaluttomuuden vuoksi.”
Vastapainona lännen nöyristelylle islamilla on
itsevarmuutensa omasta paremmuudestaan arvotyhjiössä elävän lännen rinnalla.
Romaanissa ranskalaiset valitsevat johtajakseen muslimin. Uusi
valta tarjoaa uusia mahdollisuuksia mutta se tuo myös uudet arvot. Inhimillisyydessään ihmiset hyväksyvät ne.
Liberalismin perintönä on jäänyt varmuus siitä, että jumala joustaa.
Romaanissa Ranska luovutetaan muille. Lehdistö on hiljaa,
vääriä mielipiteitä pimitetään, totuudesta ei välitetä. Vaivihkaa yhteiskunnan
rakenteet siirtyvät uuteen järjestykseen.
…
Viimeisin kirjoitus eilen 24. marraskuuta julkaistu Pelko, riski ja todellisuus (http://riikkapurra.net/2015/11/24/pelko-riski-ja-todellisuus/)
saattoi olla joillekuille Purran blogia seuraaville pieni pettymys. Sanottavaa
ei loppujen lopuksi ollut paljoa. On totuttu hyvään ja korkeatasoiseen. Ja nyt
jäätiin vähän puolitiehen.
Kirjoitus on reagointia Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen
kolumniin Pelko muuttaa maailmaa enemmän kuin terrorismi (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1448083503887?src=haku&ref=arkisto%2F
).
Siinä Kari Huhta vähättelee ihmisten pelkoa. Purra
asettautuu hieman vastahankaan. Terrorismin pelkoon on syynsä senkin vuoksi,
koska terrorismin todennäköisyys näyttää kasvavan. Se on toinen asia, onko
pelosta hyötyä. Vähätellä ihmisten pelkoja ei kuitenkaan pidä, koska niillä on
oma syynsä. (Minulla tuli tässä yhteydessä mieleen Lipposen ”Pöö”)
Tämäkin Hesarin kirjoitus liittyy tuttuun liberaalin
maailman suureen tehtävään, on mukana luomassa ihmisiin uskonvahvistusta. Se on
pienenä osana mukana rakentamassa kivijalkaa laajamittaiselle maahanmuutolle,
muokkaamassa asenneilmapiiriä.
Pienenä osana, mutta kuitenkin on. Siksi Purra edes särähti,
ei ärähtänyt, saati purrut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti