PLUNGE

Ajattelin ensin juttuni otsikoksi ”Liettualaisen Plungen kaupungin kauhea perintö”. Viime hetkellä siitä kuitenkin luovuin ja eri vaihtoehtoja läpi käytyäni jäljelle jäi vain tuo pikkukaupungin nimi. Sen voin tässä vaiheessa paljastaa, että lähtökohtana jutulle on tapahtumat Plungen pikkukaupungissa natsi-Saksan miehityksen aikaan. Siitä sitten laajennan näkymiä kaupungin historiaan ja Liettuan juutalaisten kohtaloon. Lähden kuitenkin liikkeelle siitä, mistä tämä aihe syntyi. Eihän vielä viikko sitten sana ”Plunge” herättänyt minussa minkäänlaisia mielikuvia.

…

Yleisradion Teema-kanavalla on näytetty hyvin kiinnostavaa BBC:n tuottamaa 5-osaista historiadokumenttia juutalaisten historiasta (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/juutalaisten-tarina  ). Siinä historioitsija ja Liettuan juutalaisten jälkeläinen Simon Schama perehtyy juutalaisten vaiheisiin vuosituhansien takaa meidän aikaamme asti. Sarjasta on vielä yksi osa näkemättä ja odotan sitä kovasti. Nyt palaan sarjan neljänteen osaan, jota katsoessa jutun otsikkona oleva Plunge tuli minulle ensi kerran vastaan. Osa näytettiin tiistaina 8.4. ja uusintana lauantaina 14.4.

Simon Schama toi eteemme Plungen tapahtumat kesällä 1941. Silloin siellä tapahtui järkyttävän raaka lähes 1800 uhria vaatinut juutalaisten joukkomurha. Heidät murhattiin kaupungin lähistöllä olevassa metsässä sen jälkeen kun heitä oli ensin pidetty lukitussa synagoogassa kaksi viikkoa ilman ravintoa.

Juutalaisten joukkomurhia on historia täynnä. Valitettavasti haluamme ottaa niihin etäisyyttä. Miksi sitten juuri tämä tarina hätkähdytti minua siinä määrin, että se pani minut tutustumaan aiheeseen lähemmin?

Ensiksikin olen asunut Liettuassa noin kaksi vuotta elämästäni, joten se on minulle periaatteessa tuttu maa. Plungesta sain nyt kuitenkin kuulla ensimmäistä kertaa. Ja koska tunnen paljon liettualaisia, niin ehkä jotenkin heti eläydyin hyvin tiiviisti noihin tapahtumiin.

Jacob Bunkan puuveistos

Toiseksi Schama haastatteli filmissä sympaattisen oloista vanhaa miestä Jacob Yosef Bunkaa, nykyisen Plungen kaupungin ainoaa jäljellä olevaa juutalaista. Bunka esitteli puuveistoksiaan, jotka hän oli veistänyt juuri joukkomurhan uhrien muistoksi. Pidän kovasti liettualaisista puuveistoksista ja  Bunkan töissä näkyi se sama liettualainen perinne, jonka vuoksi pidän tuosta maasta ja sen ihmisistä.

Kolmanneksi järkyttävintä oli se, että käytännössä kaikki kaupungin juutalaiset murhattiin, ja juutalaisia oli Plungessa tuolloin 45 % kaupungin väestöstä. Halusin tutkia tarkemmin, miten noinkin pienessä paikassa tuollainen verilöyly saattoi tapahtua. Ihmiset elivät toistensa kanssa sovussa kaupungin eteen työtä tehden. Varmasti kaikki tunsivat toinen toisensa. Ja olihan heillä kaikilla yhteistä taustaa. Monet juutalaiset olivat olleet taistelemassa liettualaisten rinnalla maan itsenäisyyden puolesta.  Kuitenkin paikallinen väestö meni mukaan juutalaisvastaiseen joukkohysteriaan hyväksyen raaimmat väkivallan teot ja kidutukset.  Tietysti oli paljon niitä, jotka niitä mielessään kauhistelivat, mutta pelon keskellä vaikenivat. Myös auttajia löytyi. Mutta tässäkin historian tapahtumassa paljastui ihmisen raadollisuus.

Kuka oli Jacob Bunka?

Schama haastatteli ohjelmassa Jacob Bunkaa, joka oli haastattelujen kautta kerännyt noista tapahtumista tietoa ja kirjoittanut niistä jiddishin kielellä. Muistelmat on vapaasti luettavissa englanniksi täällä:  http://www.jewishgen.org/yizkor/plunge/plu001.html . Löysin netistä monenlaista tietoa, joissa monet yksityiskohdat olivat keskenään ristiriitaisia. Bunkan muistelmista tutustuminen lähti kuitenkin liikkeelle ja lopputuloksena syntyi tämä kokonaisuus.  

Bunka on tehnyt elämäntyönsä juutalaisten muiston säilymiseksi omassa kotikaupungissaan. Hän on ensimmäisten joukossa ollut järjestämässä ja suunnittelemassa muistomerkkiä joukkomurhapaikalle Kausenain metsään. Myöhemmin hänen ansiostaan kaupunkiin saatiin muistomerkki myös ikivanhalle juutalaisten hautausmaalle. Neuvostovallan aikana paikalle oli rakennettu keskikoulu ja Bunka sai tehdä kovasti työtä, jotta kaupungin viranomaisten vastustus saatiin taltutettua.

Jacob Bunka äitinsä ja sisartensa kanssa vuonna 1932

Saksalaisen miehittivät Liettuan kesäkuussa 1941. Bunka oli tuolloin juuri 17 vuotta täyttänyt nuorukainen.
Tuolloin hän itse oli sotapalveluksessa Neuvostoliiton joukoissa taistelemassa natsi-Saksaa vastaan. Tv-dokumentin mukaan hän oli joutunut liittymään Neuvostoliiton joukkoihin. Tämä joka tapauksessa pelasti Bunkan hengen.

Plungen historiaa

Plunge sijaitsee Pohjois-Liettuassa, noin 50 kilometriä maan suurimpiin kuuluvasta merenrantakaupungista Klaipedasta itään. Kaupunkioikeudet se sai vasta 1700-luvun lopulla, mutta Plungen historia on toki paljon vanhempi. Kaupunki sijaitsi tärkeän maantien varrella ja siitä kehittyi tämän ansiosta merkittävä kauppakeskus.

Vanhan juutalaisen hautausmaan hautakivien perusteella Plungessa oli juutalaisasutusta jo 1500-luvulta lähtien. Vuonna 1719 sinne rakennettiin ensimmäinen synagooga.

Juutalaisorkesteri Plungesta, vuosi 1929

Ennen toista maailmansotaa kaupungin asukkaista noin 45 % oli juutalaisia. Vuoden 1923 väestölaskennassa kaupungissa oli  4236 henkeä, joista juutalaisten määrä oli 1 815. Vuona 1939 kaupungissa oli eräiden tietojen mukaan noin 2500 juutalaista. Tuolloin kaupunkiin oli rakennettu jo kuusi synagoogaa.

1930-luvulla kaupungin juutalaisten keskuudessa oli hyvin vilkasta kulttuuri- ja muuta toimintaa. Esimerkiksi kaupungin vapaapalokunta koostui pelkästään juutalaisista. Kaupungissa oli juutalainen urheiluseura, juutalainen orkesteri, tieteellinen kerho. Siellä oli juutalainen koulu ja myös pankki. Vuonna 1931 kaupungin kaupoista 87 % oli juutalaisomistuksessa.

Kaupunki on kasvanut nykyisiin mittoihinsa vasta neuvostoaikana, sillä vuonna 1950 kaupungissa oli 7 400 asukasta. Nykyisin kaupungin asukasluku on 23 000.

Mitä Plungessa tapahtui kesällä 1941?

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta vallaten ensin Liettuan. Plungeen natsi-Saksan sotilaat saapuivat 24. kesäkuuta. Jo tätä ennen olivat paikalliset natsimieliset ottaneet kaupungin haltuunsa. Heti seuraavana päivänä saksalaisten tulon jälkeen tuli määräys, että juutalaiset on koottava paikalliseen suureen synagoogaan.

Lähes kaikki juutalaiset ahdettiin kaupungin pääsynagoogaan, sen ovet suljettiin. Ruokaa ja juomaa ei annettu. Ihmisillä ei ollut mahdollisuutta käydä wc:ssä. Löyhkä kävi ennen pitkää sietämättömäksi. Hengittäminen oli tukalaa, ikkunoita ei saanut avata. Joukossa oli paljon vanhuksia ja sairaita sekä pikkulapsia. Eräs nainen jopa synnytti siellä. Ihmisiä alkoi kuolla nälkään ja janoon. Kärsimykset olivat valtavat. Kaikki tämä kesti kaksi viikkoa.

Myös synagoogan piha oli tapahtumapaikkana. Siellä juutalaiset saivat kokea monenlaista  kidutusta ja nöyryytystä. Pihan ympärille rakennettiin aita, jotteivät ulkopuoliset pystyisi kaikkea näkemään. Eräs juutalainen pakotettiin kaivamaan pihan keskelle kuoppa, johon sitten heitettiin kaikki juutalaisten pyhät kirjat ja sytytettiin ne tuleen.  Eräs toinen henkilö pakotettiin hämmentämään kepillä tulta, jotta kirjat palaisivat paremmin. Saksalaissotilaat tekivät hänelle kiusaa työntäen häntä lähemmäs liekkejä.

Kaupungin liettualaisväestössä pyrittiin kaikin keinoin lietsomaan vihaa juutalaisia kohtaan.  Sytytettiin tulipaloja, joista syytettiin juutalaisia. Apteekkaria syytettiin ihmisten myrkyttämisestä. Juutalaisten moraalia häpäistiin, saman kokivat myös liettualaiset, jotka olivat läheisissä tekemisissä juutalaisten kanssa.

Erästä Gilis-nimistä seppää syytettiin tulipalon sytyttämisestä. Häntä ei ollut vielä lukittu synagoogaan ja hänet tuotiin synagoogan pihalle.  Gilisiä nöyryytettiin ja häntä kidutettiin ruoskimalla ja kun hänen ihonsa oli jo täysin hakattu verille, häntä ammuttiin pistoolilla ohimoon.

Nöyryytetyksi joutuivat myös pari liettualaista naista. Toinen oli sotaa ennen mennyt naimisiin juutalaisnuorukaisen kanssa. Nyt nuorukainen oli teljettynä synagoogassa ja nainen oli jäänyt kiinni yritettyään viedä synagoogaan ruokaa. Toisella naisella oli venäläinen upseeri puolisona.

Kerran synagoogasta valittiin heikkokuntoisia pienikokoisia vanhoja miehiä, jotka pakotettiin raahaamaan olkapäittensä varassa raskasta puuparrua. Oli pakko liikkua, kaatua ei voinut.  Jos pysähtyi tai kaatui, sai vastaansa iskujen ryöpyn. Yhtä lyötiin vain siksi, että hän käveli liian hitaasti. Kidutusta tehtiin vain huvittelutarkoituksessa. Luin myös sellaisesta, että parru oli kasteltu kerosiinilla ja sytytetty tuleen. Sitä piti kantaa, kunnes vaatteet syttyivät tuleen. Natsisotilaat ympärillä nauttivat näkemästään.

Vain yksi henkilö pääsi synagoogasta ulos vapauteen. Hän oli eräs kristinuskoon kääntynyt juutalaismies.  Hänen liettualainen vaimonsa aneli aikansa ja anomukseen suostuttiin. Myöhemmin miehestä tuli tärkeä tapahtumien todistaja.

Heinäkuun 13. päivä synagoogan ovet avattiin. Juutalaisia alettiin kuljettaa joukkomurhapaikalle. Tapahtumaan kului kaikkiaan kaksi päivää.

Vainajia oli runsaasti. Vanhukset kärsivät kauheista tuskista. Ne, jotka vielä pystyivät kävelemään, käyttivät siihen viimeiset voimansa. Vanhukset ja liikuntakyvyttömät saatiin jollain lailla kuorma-autojen lavalle. Heitä sinne heitettäessä kuului tuskanhuutojen seassa luiden rusahtelua.

Uhrit kävelivät kaupungin pääkadun kautta joukkomurhapaikalle Kausenain metsään, joka sijaitsi neljän kilometrin päässä keskustasta. Kaupungin liettualaisväestö seurasi kadun varrella tapahtumaa. Askeleet painoivat, kulkue eteni hitaasti.

Aluksi vietiin ryhmä työkykyisiä miehiä, jotka pakotettiin kaivamaan kuopat joukkohautaa varten. Sitten vietiin muut. Kaikki pakotettiin riisuutumaan ennen ampumista.

Jacob Bunka Itkevä tyttö, Kausenai.

Pienet lapset riuhtaistiin äitiensä sylistä ja heidät tapettiin julmimmalla mahdollisella tavalla äitien silmien edessä. Sotilaat tarttuivat heitä jaloista kiinni ja iskivät heidän päänsä puunrunkoon tai kiveen. Näin tapahtui myös sille synagoogassa elämän saaneelle vastasyntyneelle.

Kun kaikki oli tapettu, pyydettiin eräs paikallinen kylähullu siirtämään kuopan ulkopuolelle jääneet ruumiit hautaan ja luvattiin palkinnoksi, että hän säilyy hengissä. Kuitenkin työn jälkeen hänet ammuttiin takaapäin.

Tämän ohella tapahtui myös muita joukkomurhia. 

Kauhea ja käsittämätön tapahtuma oli  70 koulutytön murha. Heidät pakotettiin kääntymään kristinuskoon. Kääntymyksestä huolimatta heille tehtiin seksuaalista väkivaltaa ja murhattiin. Kaikki oli kuin pilkkaa. Munkki, joka houkuteltiin käännytystyöhön, joutui asian todellisen puolen paljastuttua mielisairaalaan.

Toinen tapaus tapahtui heti saksalaisten tulon jälkeen.  60 juutalaismiestä vietiin työhön maatilalle Milosaiciain kylään, joka sijaitsi kuuden kilometrin päässä Plungesta. Kun työt oli tehty, heidät murhattiin. Myös sinne on myöhemmin pystytetty muistomerkki.

Kausenain metsän joukkohaudassa lepää 1800 juutalaista. On laskettu, että kaikkiaan Plungen ja sen lähiseudun alueella juutalaisuhreja on 2 234.

Plunge sodan jälkeen

Venäjälle Bunkan perheen ohella matkusti 300 juutalaista. Heistä kuoli sodassa 42 Plungen juutalaista, heidän joukossaan Jacob Bunkan isä ja veli. Jacob Bunka itse haavoittui saaden mm. luodin kaulaansa. Bunkan äiti emigroitui Israeliin.

Plungessa saksalaisten miehityksen aikana asuneista vain kuusi juutalaista selvisi hengissä. Siitä saa kiittää liettualaisia naapureita, jotka piilottelivat heitä.

Jacob Bunka palasi Plungeen vuonna 1947. Myös muita juutalaisia palasi kaupunkiin. Liettua oli nyt Neuvostoliiton osa. Kansan tunteet olivat varmasti ristiriitaiset ja sen sai myös Jacob ja muut idästä Liettuaan palanneet kokea. Osa liettualaisista piti juutalaisia vastuullisina Neuvostoliiton miehityksen aikaisiin raakuuksiin. Ainakin yksi Neuvostoliiton joukoissa sotaan osallistunut juutalainen murhattiin.

Jo pian sodan jälkeen alkoi juutalaisten joukkohaudan häpäisy. Paikalliset asukkaat alkoivat kaivaa hautoja etsien juutalaisten kultahampaita. Myös vanhasta juutalaisten hautausmaasta alettiin kaivaa hautoja toivoen, että sieltä löytyy juutalaisten rahakätköjä.

Jacob Bunka

Jacob Bunka joka tapauksessa näki oman elämäntehtävänsä. Joukkomurhaa ja sen uhreja ei saa unohtaa.

He tarvitsevat muistomerkin. Hänen elämänsä kaupungissa alkoi mennä raiteelleen.  Vuonna 1950 hän meni naimisiin Dalia-nimisen liettualaisnaisen kanssa ja perheeseen syntyi kolme lasta.

Juutalaisvastaisuus kaupungissa jatkui. Vuonna 1958 erästä juutalaista alettiin syyttää liettualaisen pikkutytön kidnappaamisesta. Arveltiin, että hän aikoi käyttää tytön veren rituaalisiin tarkoituksiin. Kaupunki joutui jonkinlaisen joukkohysterian valtaan. Tapahtuman pääagitaattori ja tytön äiti saivat yllytettyä paikallisen väestön sellaiseen vihaan ja raivoon, että kaupungin juutalaiset pelkäsivät joutuvana vaaraan. Poliisijoukot nousivat suojaamaan juutalaisväestöä ja järjestivät tytön etsinnät. Tyttö löydettiin onneksi hyväkuntoisena ja kaupunki rauhoittui. Tytön äiti joutui 15 kuukaudeksi työpalveluun ja pääagitaattorina ollut mies joutui lopulta kolmeksi vuodeksi vankeuteen, kun kävi ilmi, että hän oli heitellyt kiviä kaupungin juutalaisten kulttuuritalon ikkunoihin ja hänen hallustaan löytyi juutalaisilta varastettua omaisuutta.

Tällä tapahtumalla oli sellaiset seuraukset, että juutalaiset alkoivat muuttaa pois Plungesta. Osa muutti isompiin kaupunkeihin, osa lähti Israeliin. Vuonna 1970 oli vielä 41 juutalaista, 80-luvun lopussa vain 15. Pian tämän jälkeen Jacob Bunka jäi kaupungin ainoaksi juutalaiseksi.

Joukkomurhan johtajan kohtaloon liittyy myös oma tarinansa. Hänen nimensä oli Pabrieshza. Häntä voidaan pitää pääsyyllisenä juutalaisten murhiin ja kidutuksiin Plungessa ja sen lähistöllä. Vuonna 1988 hänet löydettiin yli 70-vuotiaana elossa Australiasta. Neuvosto-Liettua teki pyynnön hänen luovuttamisestaan. Luovutuksesta sovittiin, mutta sitten Australian hallitus ei löytänytkään häntä. Ehkä hän oli ajautunut kuolemaan saatuaan tietää uhkaavasta luovutuksesta.

Myöhemmin Kausenain joukkomurhan paikalle on rakennettu kestävämpi muistomerkki. Kaupungin synagoogan tiiliskivistä on rakennettu seinä. Siihen on käytetty 1800 tiiltä, yksi jokaista uhria kohden. Seinään on kiinnitetty nimilaattoja, joissa on kaikkien joukkomurhan uhrien nimet.

Vuonna 2011 vietettiin Kausenaissa muistotilaisuutta, koska joukkomurhasta oli kulunut 70 vuotta. Tuolloin saatiin kokea jotain, joka osoitti, että juutalaisvastaisuus elää edelleen. Joukkomurhan uhrien nimilaatat olivat joutuneet häpäisyn kohteeksi.

…

KATSAUS LIETTUAN JUUTALAISIIN

Vanhimmat tiedot Liettuan juutalaisasutuksesta on kai jo 700-luvulta. Juutalaisten maahanmuuttajien virta Liettuaan alkoi vuonna 1348, jolloin heidät karkotettiin Unkarista, Määristä, ja Serbiasta. Liettua otti heidät vastaan.

1400-luvulla Vytautasin hallitessa maata juutalaisilla oli maassa jopa etuoikeuksia. Jos juutalaista syytetään kristityn lapsen murhasta, hänen syyllisyytensä täytyy todistaa kolme juutalaista ja kolme kristittyä, ja jos syytöstä ei voida näyttää toteen, niin syytöksen esittäjää täytyy rangaista samalla lailla kuin syytettyä siinä tapauksessa, että syytös olisi näytetty toteen. Tällä lailla haluttiin estää kansan keskuudessa liikkuvat ns. rituaalimurhasyytökset (Blood libel). Myös juutalaisten hautausmaiden häpäisy oli Vytautasin aikana ankarasti rangaistavaa.

Tästä etenpäin juutalaisten määrä ja merkitys Liettuassa kasvoi. 1800-luvulla maa eli juutalaisen kulttuurin ja uskon kukoistuskautta.

Liettuan pääkaupunkia Vilnaa on joskus kutsuttu pohjoiseksi Jerusalemiksi.  Vuonna 1860 lähes 56 prosenttia Vilnan väestöstä oli juutalaisia. 1900-luvulla luku väheni, mutta vielä vuonna 1941 juutalaisväestöä oli 30 prosenttia.

Virallisen väestönlaskun mukaan vuonna 1923 Liettuassa oli 154 000 juutalaista. Se oli 7,6 % maan väestöstä. Kun vuonna 1939 Vilna ja sen ympäristö liitettiin takaisin Liettuaan, prosenttiluku kasvoi  8 – 9 prosenttiin (Kallio 2009, s. 225). Perinteisesti juutalaiset ovat asuneet kaupungeissa.

Vuosina 1941 – 1944 juutalaisvainojen aikana murhattiin Liettuassa 95 % maan juutalaisväestöstä. Murhattujen määrä oli 203 000 - 206 000.  Tässä luvussa ovat myös ne, jotka olivat siirtyneet Puolasta Liettuaan Puolasta Liettuaan vainoja pakoon. 

Ketkä selvisivät hengissä? Neuvostoliittoon karkotettuja ja evakuoituja oli 12 000. Saksalaisten leireille sodan lopulla viedyistä selvisi noin 8 000. Liettuassa eloon jäi 1700, joista yli puolet partisaaneja (Kallio 2009, s. 251-252.)

Mustimmat paikat olivat Paneriain (Ponaryn) metsä Vilnan lähistöllä ja Yhdeksäs linnoitus Kaunasin lähistöllä, joissa pantiin toimeen kauhistuttavimmat joukkomurhat. Plungen joukkomurha ei näiden tilastojen tasolle yllä.

Ketkä sitten osallistuivat juutalaisten tappamiseen?  Plungen tapahtumista kerrotaan wikipediassa  lyhyesti ”natsit tappoivat/fasistit tappoivat”.  Jätettiin selkeästi mainitsematta, että myös liettualaiset olivat näissä toimissa mukana, osa hyvinkin aktiivisesti. Tosin on pakko lisätä, että liettualaisia oli runsaasti mukana myös suojelemassa juutalaisia, laskelmien mukaan 2 700 liettualaista pelastivat kolme tuhatta juutalaista kuolemalta (Kallio 2009, s. 252). Suurin osa kansasta oli kuitenkin välinpitämättömiä seuraajia.

Nykyisin Liettuassa on 4 000 - 4 500 juutalaista.

Tomas Venclova

Olen aiemmin julkaissut Tomas Venclovan kärjekkään katsauksen Liettuan perintöön Saksan miehityksen ajalta. Tomas Venclova antaa ymmärtää, että maassa ei ole käsitelty natsimiehityksen aikaisia rikoksia. Hyvin monet paikalliset osallistuivat juutalaisten joukkomurhiin, suhteellisesti enemmän kuin muissa maissa. Tätä on pyritty selittelemään sillä, että maa oli ennen tätä Neuvostoliiton miehittämä. Juutalaisia pidettiin vastuussa kommunismin leviämisestä ja monet halusivat kostaa tuon miehitysajan rikokset juutalaisille. Mielestäni tämä on vain selittelyä. Liettuan itsenäistyttyä maa on ollut hyvin haluton paljastamaan omien kansalaistensa natsikytkökset (Kallio 2009, s.384-385). Tätä on puolusteltu kansallismielisyydellä  ja patriotismilla. Tomas Venclova katsoo, että kansallismielisyys ei saisi olla mikään pätevä puolustus.  Myös ranskalainen Philippe Petain liittoutui II maailmansodassa Hitlerin Saksan kanssa ja Petain oli hyvin isänmaallinen ranskalainen, joka halusi toimia vain maansa parhaaksi. Kuitenkin hänet tuomittiin. Liettuan natsirikolliset pelasti se, että maa liitettiin Neuvostoliittoon ja sen myötä asioista vaiettiin. Venclova leikkii ajatuksella, että Liettua olisikin sodan jälkeen tullut osaksi Länsi-Eurooppaa. Tästä olisi ollut automaattisesti seurauksena, että myös liettualaiset natsit olisi pitänyt panna tilille teoistaan. 

Aulis Kallio osoittaa Liettuan historiassaan (2009, s. 384-385), että itsenäistymisen jälkeen maa oli kovin haluton ryhtymään lännen vaatimiin toimiin.

Kirjallisuutta

Kallio, Aulis.     Liettuan historia. Tampere 2009.

Kasekamp, Andres. A History of The Baltic States. 2010.

Lukuisat nettisivujen osoitteet puuttuvat.

ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVAT IV: UHRI (OFFRET)

I.

Andrei Tarkovskin elokuva Uhri (Offret, Жертвоприношение) valmistui 1986. Se jäi ohjaajan viimeiseksi, sillä ohjaaja kuoli keuhkosyöpään saman vuoden lopussa.

Elokuvan valmistuttua en ollut siitä mitenkään innostunut, mistä syystä se jäikin katsomatta. Olin liittänyt Tarkovskin venäläisyyteen ja venäläisen sielunmaiseman kuvaukseen, joka tarvitsee ympärilleen venäläisen ympäristön. Stalkerin valmistumisen jälkeen Tarkovskihan oli siirtynyt Neuvostoliitosta Länteen. Olin jo asennoitunut niin, että ulkomainen tuotanto voi vain epäonnistua. Vierastin jo Italiassa kuvattua Nostalgiaa (1983), josta en ole saanut juuri minkäänlaista otetta.

Uhri on kuvattu Ruotsissa ja ruotsalainen ympäristö tuntui vielä vieraammalta kuin Italia. Lisäksi tekijöinä oli Ingmar Bergmanin elokuvista tuttuja hahmoja, mikä jo sinällään liitti elokuvan bergmanilaiseen perinteeseen. Tämä vähintäänkin häiritsi keskittymistä.  Ja vielä sekin, että elokuvasta lukemani arviot antoivat juonesta hyvin teennäisen kuvan. Syntyi epäily, että koti-ikävää poteva ohjaaja on kadottanut lännessä luomisvoimansa, mikä on pois muuttaneille venäläisille kirjailijoille kovin tavallista. Niinpä en katsonut elokuvasta kuin muutaman irrallisen katkelman.

Nyt oli siis edessä tuore katsojakokemus, jolle lisäväriä toi se, että olen muutaman kuukauden sisällä katsonut ohjaajan muun tuotannon.

Elokuva kuvattiin Ruotsissa Gotlannin saarella. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio tosin oli Moskovan vuosien perua. Tosin se muokkautui siitä paljonkin. Uhrin valmistamiseen löytyi mahdollisuus lähinnä kai ranskalaisen rahoituksen ja Ruotsin valtion myötävaikutuksen turvin. Tarkovskia puolestaan veti Ruotsiin Ingmar Bergmanin tuotanto. Tosin itse Bergmania hän ei koskaan tavannut.  Tarkovski sai projektiinsa mukaan Bergmanin elokuvien kuvaajan Sven Nykvistin ja pari luottonäyttelijää. Ruotsi ja eritoten Gotlannin saari tuntui tilanteeseen nähden ihanteelliselta ratkaisulta.

Kuten yllä kerroin, venäläisen sielunmaiseman kuvaaminen Ruotsissa antoi mielestäni elokuvalle hieman falskin pohjaväreen, mutta tällä kertaa halusin ennakkoluulostani irti. Halusin katsoa elokuvan uusin silmin. Ja elokuva tuntui tehoavan. Pitkät otokset ja hitaat kameranliikkeet olivat tuttua mukaansa tempaavaa Tarkovskia, johon aikaisemmassakin tuotannossa olin tottunut.  Tajusin pian, että tästäkään Tarkovskista ei yhdellä katsomisella selviä. Lisäksi juonen eräät yksityiskohdat tuntuivat niin kummallisilta, jopa naiiveilta, että ne ihan pakottivat pureutumaan syvemmälle.

Nyt  uusin silmin katsottuna elokuva osoittautuu kuin kruunuksi tekijän elämänuralle.  Elokuvan ohessa katsoin 1988 valmistuneen Michal Leszczylowskin dokumenttielokuvan Ohjaus Andrei Tarkovski, jossa ohjaajan muisteloiden ja haastattelujen ohessa seurataan tiiviisti Uhrin kuvausprosessia. Se täydentää hienosti katsomiselämystä. Ja paljastuu myös se, kuinka hienoja otoksia elokuvasta on leikkausvaiheessa jouduttu poistamaan.

Elokuvasta yleensä melkein alkuun kerrotaan, että siinä on käytetty vain 115 otosta eli näyttelijät ovat joutuneet näyttelemään hyvin pitkiä kuvausjaksoja. Lopussa olevaa tulipalo-otosta pidetään kai elokuvahistorian pisimpänä otoksena, mikä ei kai kuitenkaan ole totta. Elokuvan juoni on esitteissä kuvattu kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti. Pieni ryhmä läheisiä ystäviä kokoontuu elokuvan päähenkilön Alexanderin omakotitaloon luonnonkauniille saarelle viettämään tämän syntymäpäivää. Samaan aikaan he saavat television kautta tiedon, että maailmalla on tapahtunut jokin valtava ydinräjähdyksen tai uuden sodan kaltainen katastrofi. Tämä järkyttää heitä. Aleksander rukoilee elämänsä ensimmäisen kerran yksin huoneessaan ja lupaa rukouksessaan luopua talostaan ja perheestään sekä lopettaa puhumisen, jos vain katastrofi voidaan estää. Eräs vieras – salaperäiseltä vaikuttava postimies – kertoo Aleksanderille, että talon palvelustyttö Maria on noita ja hän voi vaikuttaa asiaan. Aleksander vierailee yöllä hänen luonaan ja aamulla hän huomaa maailman olevan ennallaan. Aleksander täyttää lupauksensa ja polttaa hänelle hyvin rakkaan omakotitalonsa.

Yllä mainittu Leszczylowskin dokumentti näyttää, kuinka elokuvan pisin otos – elokuvan kulminaatioksikin mainittu talon polttaminen – oli pilata koko elokuvan. Tulipalon ensimmäinen kuvaus epäonnistui, koska kamera rikkoutui. Ohjaaja ei halunnut mitään kompromissia ja koko elokuva oli jäädä siihen. Talo kuitenkin rakennettiin viidessä päivässä uudestaan ja otos uusittiin. Tällä kertaa kuvaus onnistui ja elokuva valmistui aikanaan. Dokumentti paljastaa raastavasti ohjaajan tunteet noina epäonnen  ja myöhemmin onnistumisen hetkinä.

II.

Kuten jo vihjasin, elokuva on paljon enemmän kuin juonensa. Minulle elokuva avautuu toisella tavalla. Sen aion kertoa, mutta haluan ensin tehdä katsauksen elokuvan henkilöihin.

Alexander (Erland Josephson)

Syntymäpäiväänsä viettävän päähenkilö Aleksanderin roolissa on Ingmar Begmanin elokuvista tuttu Erland Josephson, joka näytteli myös Nostalgiassa hullua Dimonicoa, joka sytyttää elokuvan lopussa itsensä palamaan.

Alexander on suupaltti tutkija, entinen suosittu näyttelijä, joka yllättäen luopui nuorena lupaavasta urastaan ja  on siitä lähtien omistanut elämänsä taiteelle ja filosofialle. Elokuvasta käy ilmi, että hän on odottanut elämältään paljon, mutta kokee epäonnistuneensa. Suhteellisen kypsässä iässä perheeseen on syntynyt poika, jonka Aleksander katsoo muuttaneen hänen elämänsä.

Alexander on mentaliteetiltaan hyvin itsekeskeinen, mikä paljastuu elokuvassa monella tavoin. Toisaalta hän on pidetty henkilö, mutta häntä myös karsastetaan hänen jatkuvan filosofoinnin ja uuvuttavien monologiensa takia. Nähtävästi hänellä on ollut myös erilaisia levottomia kausia elämässään, koska perheen sydänystävä Victor kysyy vaimolta Alexanderin vointia siihen sävyyn. Elokuvan alussa on kuvattu pitkiä otoksia Alexanderin ja hänen poikansa yhdessäoloa.  Kurkkuleikkauksesta toipuva poika on mykkä, ja hän joutuu olemaan isänsä seurassa kuulijan paikalla. Ymmärrettävästi poika ei ymmärrä isän puheesta paljoakaan. Puhuminen menee selkeästi liiallisuuksiin. Tulee jopa sellainenkin ajatus, että itse Alexander ja hänen edustamansa sivilisaatio olisi se varsinainen vaara tulevaisuudelle. Aleksander tosin itsekin huomaa oma ristiriitaisuutensa. Hän lainaa Hamletin vuorosanoja (”words, words, words”) ja toteaa: ”jos olisi joku joka ei puhuisi, vaan tekisi lopultakin jotain.”

Leonardo: Kuninkaiden kumarrus - taulu Alexanderin työhuoneen seinällä

Kerron esimerkin Alexanderin itsekeskeisyydestä. Esittäessään pojalle uuvuttavaa monologiaan, poika yhtäkkiä katoaa. Alexander ei sitä luonnollisestikaan heti huomaa. Huomattuaan katoamisen hän kutsuu poikaansa. Samalla poika hyppää puusta isän selkään. Alexander pelästyy ja huitaisee. Poika kaatuu maahan ja hänen nenästä alkaa vuotaa verta. Tilanteessa odottaisi, että isä menisi lohduttamaan lastaan. Aleksander ei sitä tee, ei auta eikä pyydä anteeksi. Hän sen sijaan kaatuu itse kuin draamanäyttelijä ja samalla avautuu ensi kerran elokuvassa äänetön välähdyksenomainen kuva katastrofista.

Adelaide (Susan Fletwood)

Alexanderin vaimo Adelaide on mielestäni hyvin salaperäinen hahmo. Roolissa on englantilainen Susan Fletwood. Mielestäni hänen roolisuorituksensa on loistava. Hänen englanninkieliset vuorosanansa on päälle äänitetty, mutta se on kai tehty hyvin taitavasti, koska en sitä huomannut. Hänen luonteensa paljastuu pikkuhiljaa. Alkuun hän tuntuu vastenmieliseltä hahmolta, mutta elokuvan kuluessa kuva monipuolistuu.

 Tarkovski itse kuvaa Fletwoodille Adelaidea seuraavasti:

”Adelaide on henkilö, joka on elänyt koko elämänsä valheessa, itse sitä toivomatta tai tekemättä siitä tiliä. Hän ei mahdollisesti ole koskaan pettänyt miestään, mutta on antanut jatkuvasti aiheen mustasukkaisuuteen. Valheellisuudellaan hän on kietonut pauloihinsa koko kotiväen, heidän oman tahtonsa halvaannuttaen ja muiden toimia manipuloiden. Adelaide on ylipäänsä hyvin traaginen persoonallisuus. Muita piinaamalla hän kiusaa itseään, muita nöyryyttämällä hän kärsii itse.” (lainattu kirjasta Виктор Филимонов  Андрей Тарковский. Сны и явь о доме, 2012)

Victor (Sven Wollter)

Victor on Alexanderin hyvä ystävä, joka on ystävystynyt myös Adelaiden kanssa. Hän on lääkäri, joka ilmoittaa jo elokuvan alussa muuttavansa Australiaan. Tämä tuntuu kovasti järkyttävän Adelaidea. Adelaide on jollain lailla kiintynyt Victoriin, mitään lähempää ei kuitenkaan heidän välillään ole. Tuona yönä, kun tulee tieto katastrofista, Adelaiden tytär (ja Alexanderin tytärpuoli) Marta  rakastelee Victorin kanssa.  Victorin sarkastinen kyynisyys tulee esiin aamulla, kun hän selittää todelliseksi syyksi Australiaan lähdölle sen, että ”hän on kyllästynyt olemaan Alexanderin ja Adelaiden lapsenvahtina”. Adelaide tulee tästä melkein tästä lähes hysteeriseksi ja haukkuu Victoria hulluksi. Victor ei kyynisyydessään pyydä anteeksi, vain pahoittelee pienellä kalsealla pardon-sanalla. Tämäkin tilanne kertoo, että ihmissuhteissa ei ole kaikki aivan kunnossa, vaikka edellisenä iltana tältä saattoi vaikuttaa.

Marta (Filippa Franzen)

Marta on nuori nainen, Adelaiden tytär. Hän yrittää salaaja hieman teennäisesti keimaillen tehdä jonkinlaista vaikutusta Victoriin. Yöllä hän sitten menee Victorin makuuhuoneeseen ja makaa tämän kanssa. Otoksessa Tarkovski käyttää hänen aikaisemmistakin elokuvista tuttua tehokeinoa:  Martan alaston vartalo näytetään peilin kautta. Elokuvassa on hyvin lyhyt otos, jossa alaston Marta ajaa yöllä talossa juoksevia kanoja pois.  Tämä kohtaus oli alkuaan paljon pitempi, mutta on lopullisessa versiossa huomattavasti lyhentynyt. Minulle jää epäselväksi kanojen symbolinen merkitys.

Otto (Allan Edwall)

Otto on eläkkeellä oleva opettaja, joka nykyisin toimii saaren postimiehenä. Hän on filosofinen hahmo, joka kertoo keräävänsä tapahtumia. Hän kertoo erään yliluonnollisista kokemuksista kertovan tarinan, joka saa aikaan teennäistä ihmettelyä. Otto kehottaa yöllä Alexanderia menemään Marian luo ja rakastelemaan hänen kanssaan. Maria on hänen mukaansa noita ja pystyy auttamaan Alexanderia. Elokuvan alussa Alexander ja Otto keskustelevat pitkään mm. Nietzschestä. Otto on Tarkovskin venäläisen luottonäyttelijän Anatoli Solonitsynin alter ego. Tarkovski etsi tähän rooliin Solonitsynin kaltaista näyttelijää.

Guðrún Gísladóttir

Maria (Guðrún Gísladóttir)

Maria on kaksi vuotta sitten Islannista saarelle muuttanut nainen. Myös näyttelijä on islantilainen. Maria on salaperäinen tummatukkainen hahmo, jolla on hyvin myyttiseltä vaikuttavat kesakkoiset kasvot ja syvään luotaava katse. Hän on Oton mukaan noita. Alexander kohtaa Marian kaksi kertaa. Ensi kerran he tapaavat pihalla Alexanderin katsellessa talosta rakennettua pienoismallia ja toisen kerran Marian kotona.

Poika (Tommy Kjellqvist)

Pojan kaula on vielä siteessä, koska hän on käynyt kurkkuleikkauksen. Hän on vielä mykkä. Puhumattomuutta esiintyy myös Andrei Rublevissa ja Peilissä, joten tällä on Tarkovskille oma sisältönsä.  Pojan rooliin oli lopulta kaikkein vaikeinta löytää esittäjää. Poika on elokuvassa lähinnä vaiti. Välillä hän yrittää Alexanderille vähän inistä, mihin itseään täynnä oleva isä suhtautuu lähinnä vähättelevästi. Pojalla on kuitenkin elokuvan viimeisessä kohtauksessa aivan keskeinen puherooli. Kun talo palaa ja Alexanderia viedään sairasautolla pois, poika on isänsä neuvon mukaisesti kastelemassa kuivaa puuta. Tuolloin poika toteaa koko elokuvalle keskeisimmän lauseen.

III.

Tarkovskin karkean jaottelun mukaan elokuvantekijöitä on kahdenlaisia: ne jotka kuvaavat ympäröivää todellisuutta ja ne jotka luovat itse oman todellisuutensa. Tarkovski itse sanoo kuluvansa jälkimmäiseen ryhmään. Muita tämän ryhmän ohjaajia hänen mukaansa ovat mm. Bresson, Bergman, Bunuel, Kurosawa ja neuvostoliittolaisista Dovzhenko. Unet ja alitajuinen sekoittuvat todellisuuteen.  Uhrin tulkinnoissa on ihmetelty , miksi talon palaessa paikalle kyllä tulee sairasauto, mutta palokuntaa ei näy missään.  Mielestäni tällaiset kysymyksenasettelut eivät kuulu Tarkovskin filmeihin.  Tarkka katsoja saattaa kuulla, että talon palaessa kuuluu puhelimen soitto. Braad Thomsenin mukaan kyseessä lienee leikkaushuoneessa tapahtunut erehdys. Tämän huomion voi kai luokitella sarkasmiksi.   Täysin selittämätön se ääni siinä yhteydessä kuitenkin on. Ainakin se kertoo sen että kyseisessä otoksessa on läsnä enemmän kuin yksi todellisuus.

Jos kyseessä olisi todellisuutta kuvaava realistinen elokuva, elokuvan juoni todellakin tuntuu keinotekoiselta. Miten ihmeessä maailma voidaan pelastaa ydinsodan uhalta rakastelemalla noidan kanssa? Mitä ohjaaja haluaa tällä kertoa?

Uhri ei ole mikään maailmaa kohdanneen katastrofin kuvaus. Ei ole mitenkään luontevaa väittää, että se kertoisi maailmaa kohdanneesta ydinvoimalaräjähdyksestä tai maailmansodasta. Olisi niin ikään kovin hassua uskoa, että sukupuoliyhteys noidaksi luullun naisen kansaa voisi pelastaa ihmiset tuholta. Elokuvaa katsoessa nousee väkisinkin esiin tällaisia tahattoman koomisia päätelmiä ja kysymyksiä. Tuskin kuitenkaan ohjaaja haluaa elokuvallaan väittää, että syy ydinsodan pelkoon on seksuaalisissa ongelmissa.  

Elokuvan käsikirjoitus muokkautui pitkän ajan kuluessa. Siinä on ollut eri vaiheessa eri painotuksia. Ensimmäinen versio oli nimeltään Noita. Tästä noidasta jäi lopulliseen versioon vain Marian hahmo. Noituutta voi löytää vain Marian kesakkoisessa katseessa.

Alexander on älyllisissä pohdinnoissaan umpikujaan ajautunut mies.  Alitajunnan voimat nousevat pintaan. Hän pyöräilee yöllä Marian luo. Hän kaatuu matkalla sotkien vaatteensa ja kätensä. Aikansa koputettuaan Maria avaa pelossaan oven. Hän huolehtii Alexanderista kuin pikkulapsesta, pesee hänen kätensä ja puhuttelee hellitellen. Sukupuoliyhteyteen hän ei aluksi suostu. Hän yrittää äidin mentaliteettiaan käyttäen vielä kiertää asian. Sitten Alexander ottaa esiin pistoolin ja suuntaa sen ohimoonsa. Tämän kiristyksen edessä Maria suostuu. 

Maria on Aleksanderille samanaikaisesti äiti ja rakastajatar. Eli Solariksesta ja Peilistä tuttu insestiteema nousee jälleen esille. Ja naisen nimikin sopii oikein hyvin tähän yhteyteen. Tapahtuu sama kuin Peilissä: pari nousee rakastellessaan ilmaan.  Sitten samassa ollaan jo Alexanderin talossa. Alexander nukkuu omassa sängyssään. Sivussa näemme Adelaiden hahmon vesilasi kädessään. Alexander on ilmeisesti nähnyt pahaa unta ja vaimo Adelaide on käynyt häntä hoivaamassa tarjoten vettä. Itse asiassa tällainen otos näkyy yllä mainitsemassani dokumenttielokuvassa. Lopullisessa versiosta se on jätetty pois.

Tulee aamu. Aleksander herää. Muut ovat alhaalla aamupalalla, keskustelevat mm. Victorin Australiaan lähdöstä, mistä jo yllä mainitsin. Sitten he lähtevät kävelylle. Aleksander sytyttää sillä aikaa talon tuleen.

Elokuva kertoo yhden ihmisen henkisestä romahtamisesta, pakkomielteistä uhrata itsensä ja pelastaa sillä maailma. Ehkä kyseessä ei ole yksityisestä ihmisestä vaan meistä kaikista, meidän kulttuuriperinnöstämme. Sota tai muu katastrofi ei tule ulkoa vaan meistä itsestämme.Elokuvassa liikutaan syvillä vesillä. Ollaan vastakkaisten voimien taistelukentällä. On selviä viitteitä insestistä, Oidipus-kompleksista, henkisestä kastraatiosta.  Elokuvan lopussa tulee vielä paikalle sairasauto ja vie Alexanderin pakkohoitoon. Yhteiskuntamme suojautuu.

Yleensä elokuvan kliimaksina pidetään talon polttamista. Elokuvan perussanoman kannalta keskeinen on kuitenkin elokuvan loppukuva.  Tulipalon aikana poika on kastelemassa kuivunutta puuta, jota hän aivan elokuvan alussa oli isänsä kanssa pystyttämässä. Isä oli kertonut tarinan munkki Pamvesta, joka pystytti joskus muinoin kuivuneen puun maahan ja kertoi oppipojalleen, että jos tämä kastelee sitä säännöllisesti päivittäin, puu alkaa kasvaa. Oppipoika kaatoi joka aamu puun juureen sangollisen vettä, ja kolmen vuoden kuluttua puu alkoi kukkia. Tämä jää pojalle mieleen ja hän onkin aamulla jo kantamassa vesisankoa. Työn tehtyään poika jää makaamaan puun katveeseen eikä kiinnitä huomiota ohi menevään sairasautoon. Siinä hän lausuu elokuvan ainoat sanansa: ”Alussa oli sana. Miksi, isä?” Kysymys viittaa Alexanderin sanoihin elokuvan alussa.

Lapset perivät maailmamme. Poika tuo elokuvan maailmaan mukanaan toivon. Hän löytää isänsä perinnöstä sen hyvän sanoman. Kuin pisteenä i:n päälle todetaan, että Andrei Tarkovski omisti elokuvansa omalle pojalleen.

IV.

Musiikilla on merkittävä osuus Tarkovskin elokuvissa. Tässä se nousee erityiseen arvoonsa. Japanilainen bambuhuilu ja ruotsalainen kansanmusiikki luo kohtauksiin traagisen ja maagisen tunnelman. Elokuvan alussa ja lopussa soi katkelma J.S.Bachin Matteus-passiosta. Unkarilainen kontra-altto Julia Hamari esittää aarian Erbarme Dich (Armahda minua). Se liittyy tilanteeseen, jossa Pietari on kolme kertaa kieltänyt Jeesuksen. Mielestäni Julia Hamari laulaa kuin transsissa.

Aariaan ja Julia Hamarin ääneen voi tutustua täällä: 

http://www.youtube.com/watch?v=aPAiH9XhTHc

Laulu tehköön kunniaa Andrei Tarkovskille. Onhan tänään 4. huhtikuuta hänen syntymäpäivänsä. Jos hän eläisi, hän olisi 82-vuotias.

LÄHTEITÄ:

Christian Braad Thomsen:  Leppymättömät, Helsinki 1989, suomennos Arvi Tamminen.

Виктор Филимонов: Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва 2012. 
...

JÄLKIKOMMENTTI 5.4.2014

Tarkovskin elokuvia katsellessa ja tulkitessa pitää ottaa huomioon, että ohjaaja tuo näkyviin omasta alitajunnastaan nousevia motiiveja ja kuvia. Jokainen kokee ne omalla tavallaan ja löytää niistä erilaisia ehkä nimenomaan häntä koskettavia tai hänen elämäänsä liittyviä asioita. En kovin mielellään haluaisi niitä tulkita, pikemminkin avata. Itselleni nousi Uhristakin suoria tähän päivään liittyviä assosiaatioita, joiden esiin tuominen latistaisi elokuvan eri ulottuvuudet. Uskon, että hänen elokuvansa vaikuttavat niin kuin ne ovat syntyneetkin – suoraan alitajuntaan.

Nyt tuntuu, että toistaiseksi en aio vähään aikaan kirjoittaa Tarkovskista. Seuraavan kerran kirjoitan todennäköisesti Andrei Rublevista, kun olen siihen tarpeeksi kypsä. Myös Stalker pohdituttaa, mutta sädekehä sen ympäriltä on uudelleen katsomisen myötä hieman hämärtynyt. Heti tulee mieli lisätä ”tosin vain hieman”, mikä kertoo osaltaan, että sieltä voisi sittenkin vielä jotain avautua.

VENÄJÄ JA UKRAINAN KRIISI. NÄKÖKULMA VENÄJÄLTÄ.

Vladimir Pozner on venäläinen journalisti, joka oli aktiivinen mediakasvo jo Neuvostoliiton aikana. Hän on syntynyt Ranskassa vuonna 1934. Ikää on siis jo 80 vuotta, mutta se ei tunnu menoa haittaavan. Itse olen tavannut Poznerin vuonna 1987 eräässä tilaisuudessa, jossa hän oli esittelemässä Neuvostoliiton poliittisia näkemyksiä. Sittemmin hänellä on ollut Venäjällä hyvin suosittuja ja sisällöltään mielenkiintoisia keskusteluohjelmia, joita on joskus tullut katsottua. Hänet tunnetaan myös kansainvälisesti, sillä onhan hän toiminut mm. CNN:n kommentaattorina. Vladimir Poznerin omat sivut on täällä: http://vladimirpozner.ru/.

 Nykyisinkin hänellä on Venäjän TV:ssä oma ohjelmansa nimeltään yksinkertaisesti Pozner. Ohjelma on vajaan tunnin mittainen ja sinne hän kutsuu yhden vieraan, jonka kanssa keskustellaan kahden kesken. Hiljattain vieraana oli venäläinen toimittaja ja politologi Fjodor Lukjanov. Isäntä keskusteli vieraansa kanssa Venäjän ulkopolitiikasta, päällimmäisenä kontekstina luonnollisesti Ukrainan kriisi. Tässä esittelen keskustelun sisältöä. Samalla avautuu yksi näkökulma nykyiseen poliittiseen tilanteeseen. Keskustelu on katsottavissa täällä: http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi30211 . Tekstini on jonkinlainen referoinnin ja suorien lainausten sekasotku. Suoria lainauksia olen kyllä typistänyt. Toivottavasti en vääristänyt.

Fjodor Lukjanovilla on filologin koulutus, minkä vuoksi hän  hän puhuu itsestään mieluummin journalistina kuin politologina. Hän on työskennellyt jo 70-luvulta lähtien kansainvälisen politiikan alalla. Nykyisin hän toimii päätoimittajana vaikutusvaltaisessa aikakauslehdessä nimeltään Venäjä globaalissa maailmassa (Россия в глобальном мире). Lisäksi hän on vuodesta 2012 alkaen ollut  Ulko- ja puolustuspolitiikan neuvoston (Совет по внешней и оборонной политике) puheenjohtajana. Kyseessä on maan hallituksesta riippumaton järjestö, johon kuuluu ulkopoliittisten asioiden parissa työskennelleitä tai työskenteleviä henkilöitä, kuten diplomaatteja, sotilashenkilöitä evp. ja toimittajia. Neuvoston keskustelutilaisuudet poikkeavat tavanomaisista keskusteluista siinä, että niissä pystytään huolimatta jyrkistä erimielisyyksistä keskustelemaan asioista hyvässä sovussa.  Lukjanovin mukaan Venäjällä tavanomainen leimakirveiden heittely on niissä vierasta.

Pozner nostaa esille kysymyksen maailmalla vallitsevasta Venäjä-kuvasta ja sen negatiivisuudesta. Hän palaa 80-luvulle, jolloin Ronald Reagan nimitti Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi”. Sitä lähtien kuva on välillä ollut positiivisempi, mutta  viime aikoina on jälleen notkahdettu alaspäin. Lukjanov toteaa muutoksen tapahtuneen Jugoslavian tapahtumien jälkeen 90-luvun lopulla. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmalla odotettiin demokraattisia uudistuksia ja toivottiin, että Venäjä mukautuu yhteisiin eurooppalaisiin arvoihin. Tästähän jo Mihail Gorbatshov oli puhunut. Sitten petyttiin, kun huomattiin, että Venäjä sisimmältään pyrkiikin jonkinlaiseksi suurvallaksi.

Siirrytään ajankohtaisempaan aiheeseen, eli Ukrainan kriisiin ja Krimiin.

Pozner toteaa, että Krimin kansanäänestyksessä äänestystulos oli selvä. Krimillä ja Venäjällä juhlittiin tapahtumaa ja juhlinta oli ilmiselvästi aitoa ja vilpitöntä. Itsekin CNN:ssä kommentaattorina toiminut Pozner toteaa amerikkalaisista kollegoistaan, että he ovat tässä asiassa hyvin kaukana objektiivisuudesta. Nykyisen kaltaista Venäjä-vastaisuutta hän ei ole kokenut sitten niiden aikojen, kun Neuvostoliitto siirsi joukkojaan Afganistaniin. Pozner kysyy, onko Lukjanovin mielestä Venäjän poliittisella johdolla mitään reaalista käsitystä toimiensa vahingollisuudesta Venäjä-kuvalle.

Lukjanov arvelee heidän olevan siitä tietoisia ja jatkaa: ”Kaikella kunnioituksella Krimiä ja Ukrainaa kohtaan kyseessä on iso eurooppalainen maa, mutta kyseessä ei ole maailman luokan kysymys. On kyse hyvin vaikeasta ja vaarallisesta kriisistä, mutta maassa, jolla ei ole maailmanpoliittista painoa. Molemmat osapuolet ymmärtävät…  että kyse ei ole Ukrainasta, eikä kyse ei ole Krimistä, kyse on karkeasti sanottuna siitä, kuka on isäntä talossa.”

Tällä viimeisellä kommentillaan Lukjanovin ”talo” tuskin viittaa Ukrainaan.

Venäjän periaatteena on Neuvostoliiton Gorbatshovista lähtien ollut periaatteena minimoida vahingot. Näin tapahtui Lukjanovin mukaan jopa Georgian kriisissä. Nyt kuitenkin Venäjä on tehnyt tietoisen ratkaisun olla menemättä myönnytyksiin.

Poznerin mukaan Länsi on nyt eristämässä Venäjää ”rautaesiripulla”. Yhteydet Venäjän ja Lännen välillä selkeästi supistuvat. Lukjanovin mukaan seuraukset voivat olla vakavia. Hän ei tarkoita matkustuskieltoja, vaan taloudellisia suhteita. Niistä kärsivät molemmat osapuolet.

Reaganin ajan ”kylmän sodan” paluu ei nykytilanteessa kuitenkaan ole mahdollista. Nyt ei eristäminen samalla tavalla onnistuisi.  Nyt siitä aiheutuisi haittaa molemmille osapuolelle. Jopa silloin, jos Länsi kokonaisuudessaan asettaisi Venäjän saartoon, se ei merkitsisi, että Kiina tai Intia seuraisi mukana.

Pozner pohjustaa seuraavaa aihetta:

”Vuonna 1954 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshev päätti lahjoittaa Krimin Ukrainan sosialistiselle neuvostotasavallalle. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston piti juridisesti vahvistaa päätös. Puolesta äänesti 13 neuvoston 27 jäsenestä. Kokous ei ollut päätösvaltainen. Kukaan ei äänestänyt vastaan, koska eivät tulleet paikalle. Näin ollen juridisesti katsoen Krim ei edes kuulunut Ukrainalle. Toiseksi historiallisessa mielessä se ei ole koskaan kuulunut Ukrainalle. Totta on toisaalta se, että Boris Jeltsin ei tähän aikoinaan puuttunut.”

Lukjanov: ”Oli tärkeämpiäkin asioita.”

Pozner: ”Aivan. Mutta kysyn tähän liittyen. Miksi Venäjä tarvitsee Krimin? Syntyy vain epäluottamusta ja vaaratilanteita. Maksaako se vaivan?”

Lukjanov toteaa aluksi, että kysymykseen ei ole selvää vastausta. Päättäjien logiikan taustaksi Lukjanov toteaa kaksi faktaa: Venäjä ei prosessia aloittanut, ja toiseksi tilanteen kärjistymistä ei voi laittaa Janukovichin vastuulle.

Pozner käyttää Janukovichista ranskankielistä ilmausta le coup de grace.

Lukjanov lisää:

”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna… Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu…  Kun Bialowiezan metsässä käytiin Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”

Tämä Krimin kysymys sivuaa valtavaa ongelmaa, josta tuolloin suljettiin silmät.

Lukjanov: ”Neuvostoliiton hajotessa 25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”

Pozner: ”Tässä pelissähän on käytännössä kaksi osapuolta: Venäjä ja USA. Mitkä ovat USA:n intressit ja motiivit?”

Samalla Pozner lisää: ”Mutta älkää sanoko, että se puolustaa ihmisoikeuksia ja köyhiä ukrainalaisia.”

Lukjanov kertoo aluksi vuonna 2008 pidetystä Venäjän ja NATOn yhteisestä kokouksesta Bukarestissa:

”Venäjän presidentti yritti selittää presidentti Bushille, että Ukrainan nykyrajat ovat aika keinotekoinen luomus, joka on syntynyt neuvostoliittolaisten puoluejohtajien ansiosta. Stalin liitti yhtä ja Hrushtshev toista.  NATOn ei pitäisi siihen puuttua. .. Mielestäni Putin halusi tällä vilpittömästi selittää, että USA ei tajua asiaa. Se ei kuitenkaan mennyt perille, vaan USA tulkitsi Putinin puheet uhkailuksi.”

Lukjanov toteaa, että silloin kuitenkin Georgian tapahtumien jälkeen pyrkimykset liittää Ukraina NATOon heikkenivät. Nyt Obaman asenteeseen vaikuttaa ensiksikin USA:n sisäpoliittinen tilanne. Obama taistelee omasta maineestaan presidenttinä, joka kykenee toimintaan eikä ole heikkohermo. Nythän hänestä ollaan luomassa kuvaa ”ihmisenä, johon kaikki pyyhkivät jalkansa”.

 ”Obaman tärkein agenda on sisäpoliittinen. Hän haluaa muuttaa Amerikkaa: on terveydenhuoltolaki jne.  Muuttaakseen Amerikan hänen on näytettävä vahvalta. Nyt kuitenkin on sattunut yhtä ja toista: ei onnistunut Syyriassa ja on vielä tämäkin tapaus.”

Lukjanovin mukaan USA:ssa pelätään, että Krimi on alku ja siitä mennään pitemmälle.

Silloin Euraasiaan muodostuu valtio, joka voi Neuvostoliiton lailla heittää haasteen.

Pozner: ”Liittyykö siihen jotain strategiaa, että Ukraina halutaan irrottaa Venäjän vaikutuspiiristä?”

Lukjanov: ”Luulen, että se on täysin rationaalinen strategia. Ukraina on klassisessa geopoliittisessa mielessä hyvin tärkeä alue… Toiseksi – jos puhutaan laajemmin Venäjästä itsestään - Ukraina on Venäjälle hyvin tärkeä sen eurooppalaisen identiteetin kannalta. Jos kuvitellaan, että Ukraina erkaantuu Venäjästä ja siitä tulee aivan toisenlainen valtio, ja Venäjä erkaantuu siitä. Mihin Venäjä sitten katsoo? Vain Itään…”

Pozner: ”Vaikuttaako Venäjän politiikkaan vaara siitä, että Ukraina liittyy NATOon ja Venäjän rajalle tulee amerikkalaisjoukkoja?”

Lukjanovin mukaan tietysti vaikuttaa, vaikka toisaalta puhutaan, että NATO ei ole Venäjän vihollinen (mikä ei Lukjanovin mielestä kuitenkaan ole totta).

Pozner: ”Onko sitten sillä vaikutusta, että ukrainalaisista puhutaan Venäjällä ’slaavilaisena veljeskansana’?”

Lukjanovin mielestä tästä puhuminen ei ole enää ajankohtaista. Kansan suussa tällaiset käsitykset voivat elää, mutta vakavia päätöksiä tehtäessä niillä ei ole merkitystä.

Pozner: ”Voiko tilanne laajeta Krimistä eli puuttuuko Venäjä Itä-Ukrainan tilanteeseen? Voisiko siis Venäjä nousta auttamaan Harkovin ja Donetskin venäjänkielistä väestöä?”

Lukjanov: ”Krimin tilanne eroaa hyvin paljon Ukrainan etelä- ja itäosien tilanteesta. Krim on erityinen alue, eristäytynyt, sitä on helpompi valvoa. Tulevaisuudessa kaikki riippuu siitä, mitä Ukrainassa tulee tapahtumaan. Siellähän eletään hyvin syvää kriisiä.”

Pozner: ”Ette siis sulje pois sitä mahdollisuutta?”

Lukjanov: ”Jos Ukrainan valtio alkaa murentua, tai jos se alkaa hankkia aivan toisenlaisia muotoja, kuten esimerkiksi radikalisoitua… Monet vertaavat helmikuun tapahtumia Helmikuun vallankumoukseen Venäjällä vuonna 1917, jossa aluksi oli yksi väliaikainen hallitus, sitten tuli radikaalimpi, sen jälkeen vallan ottivat taistelukykyisimmät. Ja jos – Luoja paratkoon – se tapahtuu, luulen, että Ukraina yksinkertaisesti vajoaa tilanteeseen, jossa Venäjä katsoo velvollisuudekseen puuttua siihen. Tuskin toistaiseksi on sellaisia suunnitelmia ja aikomuksia.”

Pozner: ”Olette joskus sanoneet – ja luultavasti olette sitä mieltä – että strategista kumppanuutta – puhumattakaan liitosta – Yhdysvaltojen ja Venäjän välille ei tule koskaan. Mutta te sanotte, että Euroopan kanssa se on välttämätöntä. Ensiksi haluan kysyä, eivätkö viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa aseta epäilyksenalaiseksi Venäjän kumppanuuden Euroopan kanssa? Ja lisäkysymys: mistä Euroopasta on kyse? Millaisesta strategisesta kumppanuudesta Euroopan kanssa voisi olla kyse?”

Lukjanov: ”Nyt ei minkäänlaisesta. Strateginen kumppanuus oli mahdollista noin kymmenen vuotta sitten 2000-luvun alkuvuosina, kun presidentti katsoi Eurooppaan toisella lailla ja tarjosi yhteistyötä. Silloin oli paljon keskinäisiä väärinymmärryksiä, mutta perusidea oli se, että Venäjä ja Eurooppa tarvitsevat toisiaan... Presidentti ehdotti jopa jotain samankaltaista, mistä alkoi Euroopan integraatio 40- ja 50-lukujen vaiheessa – Eurooppalaista hiili- ja terästuotannon yhtymää, jossa yhdistetään sotia ja konflikteja aiheuttavat strategiset teollisuusalat, jottei näillä aloilla syntyisi konflikteja… Ei onnistunut eri syistä.”

Keskustelu etenee sitten lähemmin yhteistyömahdollisuuksiin ja sivutaan käsitettä ”Venäläinen imperiumi”.

”Presidentti siteeraa usein A. Solzhenitsynia, joka noin 25 vuotta sitten ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjoitti siitä, mikä hänen näkökulmastaan on Venäjä. Hän kirjoitti eräässä artikkelissaan, että periferia eli koloniat katoavat. Keski-Aasia, Kaukasus, Baltian maat – ne ymmärrettiin eräänlaisen imperiumipolitiikan hedelminä. Mutta on alue, joka on Venäjää. Tämä sisälsi – ellen erehdy – Venäjän, Ukrainan, Valkovenäjän ja osan Kazakstania. Ja yritän hahmottaa: eikö se, mitä nyt tapahtuu, ole juuri etääntymistä imperiumi-paradigmasta? Imperiumi-paradigmahan on luonteeltaan jotain muuta, etenemistä ja jonkinlaista välttämättömyyttä. Siihen ei millään liity ajattelutapa ’tämä on venäläistä tai ei-venäläistä’… Tulliliitto ei ole imperiumi… ”

Aiheen pohdinta jää vähän auki. Lukjanov empii omaa näkemystään. Pohdiskelu kuitenkin avaa omalta osaltaan Venäjän lähtökohtia.

Kiinastakin keskustellaan. Lukjanov ei ihmettele sitä, että Kiina seuraa Ukrainan tapahtumia syrjästä.

Vakavammistakin talouspakotteista oli puhe. Voisiko Yhdysvallat sopia Saudi-Arabian kanssa öljyn hinnan laskusta?  Se olisi hyvin raskas isku Venäjän taloudelle. Tähän Lukjanov ei usko.

Lopuksi nousee kysymys siitä, millä lailla kriisi ja kansainvälisten suhteiden huononeminen vaikuttaa maan sisäiseen ilmapiiriin. Voisivatko nykyiset tapahtumat johtaa politiikan kiristymiseen maan sisällä?

Lukjanov: ”Sellainen vaara on. On merkkejä siitä ja minusta se on hyvin vaarallista. Nykyisessä vaikeassa kriisitilanteessa on välttämätöntä, että julkinen toiminta ja yhtenäisyys ei olisi patrioottisten hurraa-huutojen varassa, vaan olisi todellista. Tunnen hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi Krimin Venäjään liittämistä vastaan. Heidän mielestä se on väärin, Venäjän ei pitäisi toimia tällä tavalla.  He eivät kuitenkaan ole Yhdysvaltojen tai kenenkään muunkaan agentteja. He ajattelevat näin ja heillä on omat perustelunsa. Venäjällä valitettavasti syntyy houkutus leimata erimieliset viidenneksi kolonnaksi. Tämä on vaarallista, koska se voi sysätä yhteiskunnan suuriin ongelmiin.”

Fjodor Lukjanov

Vladimir Pozner

VOIKO MAKKARAA ENÄÄ SYÖDÄ?

Yksi seuraamistani Ylen radio-ohjelmista on Eurooppalaisia puheenvuoroja. Helmikuun lopussa esitetyssä ohjelmassa käsitellään ranskalaisen journalistin Jean Robinin tuoretta teosta  AFP:n musta kirja, jossa arvostellaan maailman keskeisimpiin mielipidevaikuttajiin kuuluvaa ranskalaista Agence France Presse –uutistoimistoa. Ohjelma paljastaa jälleen kerran oivalla tavalla sen, miten meitä median käyttäjiä yritetään ohjata ja miten heikoissa kantimissa tiedonvälitys välillä on. Otan tässä nyt esille muutamia ohjelman esittämiä näkökohtia ja esimerkkejä. Ohjelman voi katsoa täältä: http://areena.yle.fi/radio/2121152 .

AFP toimii 165 maassa ja tuottaa uutisia useilla kielillä. Pelkästään Ranskassa AFP tarjoaa muun median välitettäväksi peräti 80 prosenttia uutisvirrasta. Se on vaikutusvaltainen globaali toimija, mutta uutistoimiston toimintatavoissa Robin näkee puolueellisuutta, sensuuria, epätarkkuutta, tiedon suodattamista ja jopa valheita.

Ohjelma selvittää mm. yksityiskohtaisesti uutistoimiston tiiviitä taloudellisia sidoksia Ranskan hallintoon. Jätän nyt nämä taloudelliset kytkökset esittelemättä ja siirryn uutisesimerkkeihin.

Toissa vuonna Ranskassa tutkittiin laajasti median Venäjä-kirjoittelua. AFP:llä on tässä huomattava osuus. Le Parisienne käsitteli kolmen kuukauden aikana Venäjää 107 jutussa. Näistä jutuista 81 prosenttia oli AFP:n tuotantoa. Mutta AFP:n jutuista vain noin 7 % oli toimittajan nimellä signeerattuja. Sisällöllisesti yli puolet oli Venäjä-vastaisia ja maan oppositiota kannattavia. Maakuntalehdistä AFP hallitsi Venäjä-kirjoittelua 40 – 80 prosenttiin. Kymmenes osa oli signeerattuja ja yli kolmannes Venäjä-vastaisia.

Robinille kirjoitusten nimettömyys on yllättävintä. Hänen mukaansa pitää pohtia, mistä ilmiö johtuu. Asia on merkittävä jo lehtien levikkienkin pohjalta, esimerkiksi Le Parisiennen levikki on noin puoli miljoonaa. AFP:n rooli voi Robinin mukaan olla poliittinen väline.

Mielenkiintoisin ohjelmassa esitetty esimerkki on edellisen paavin Benedictus XVI:n haastattelun uutisointi ennen tämän Afrikan vierailua vuonna 2009. Paavi oli tuolloin lentokoneessa matkalla Kameruniin ja koneessa oli mukana kolmen suuren uutistoimiston – Reutersin, AP:n ja AFP:n – toimittajat. Paavin vastattavaksi oli tehty kysymyksiä kuudesta aihepiiristä, kuten maanosan köyhyydestä ja kirkon mahdollisuuksista toimia sitä vastaan, korruptiosta, katolisen kirkon suhteista muihin uskontoihin sekä  AIDS-ongelmasta, joka nousee uutisoinnissa keskiöön.

Reuters uutisoi AIDS-osiosta asiakkailleen näin:

”Kondomi ei ole ratkaisu AIDS:iin, sanoi paavi. Ongelmaa ei voi voittaa jakamalla kondomeja, se vain pahentaa asiaa, sanoi hän koneessa olleille journalisteille.”

AP kertoi maailmalle uutisen ja paavin sanomiset puolestaan tällä tavalla:

”Paavi vastustaa kondomien jakamista. AIDS:ia ei voi ratkaista kondomien jakamisella, sanoi paavi . Päinvastoin, se lisää ongelmaa, ilmaisi paavi.”

Ja AFP:n viesti oli seuraava:

”Afrikan matkallaan paavi kyseenalaistaa kondomin tehokkuuden. Hän arvioi, että ei voida selvittää AIDS-ongelmaa, pandemiaa, jolla on tuhoisat vaikutukset Afrikalle, kondomien jakamisella. Päinvastoin, hänen mukaansa niiden käyttö pahentaa ongelmaa.”

Robin katsoo, että yksikään uutinen ei ole siteerannut paavia oikein: ”AP eksyi ja kaksi muuta vääristelivät totuutta”. Sanatarkasti paavi sanoi lentokoneessa näin:

”Sanoisin, että kun tätä AIDS-ongelmaa ei voi voittaa ainoastaan rahalla, vaikka raha on välttämätöntä. Jos ei ole sielua, jos afrikkalaiset eivät auta itse itseään, ei tätä vitsausta voi ratkaista jakamalla kondomeja. Päinvastoin, se lisää ongelmaa.”

Robin luettelee virheitä, joita uutisoinnissa tapahtui.

1)      Uutistoimistot eivät siteeranneet paavia oikein ja merkitys vääristyi.

2)      Kaikilta jäi uutisoinnissa lähes kokonaan mainitsematta ne viisi muuta asiaa, joihin paavi vastasi.

3)      Kaikki otsikoivat vain AIDSista ja väärällä sitaatilla.

4)      Toimittajat antavat ymmärtää, että paavi otti Aidsin puheeksi koneessa. Hän kuitenkin vastasi toimittajien kysymyksiin.

5)      Vatikaanin näkemys kääntyi ainoastaan negatiivissävyiseksi.

Robinin arviossa voittajaksi tuli Reuters, koska sen uutinen oli niukkasanaisin.

Vaarana on, että suurten toimistojen uutisiin luotetaan liikaa. Kun virheellinenkin uutinen on kerran julkaistu, sitä on mahdoton kumota. Robin haluaa avata yleisön silmiä: ”…kuten amerikkalaiset sanovat, kun on kerran nähnyt miten makkara tehtaassa tehdään, epäröi sen syömistä”.

Robin kritisoi AFP:n suhdetta valtiovaltaan, sen puolueellisuutta, vasemmistosympatioita ja Israel-vastaisuutta lähes kaikissa Lähi-idän tapahtumissa: on vääriä tietoja, valokuvin manipuloituja tapahtumia ja kritiikitöntä raportointia arabi- ja palestiinalaissilmin.

Seuraava esimerkki käsittelee juuri Palestiinaa.

 ”AP:n ensimmäinen versio kertoi palestiinalaislapsen kuolleen haavoihinsa, kun Israelin ilmavoimien kone hyökkäsi asevarastotehdasta vastaan Gazassa. Palestiinalainen terveyspalveluiden vastuullinen edustaja oli lähteenä kaikille uutistoimistoille 8-vuotiaan lapsen kuolemasta Israelin koneen hyökättyä. Israelin armeija  kiisti… lentokoneensa olleen alueella. Uutistoimisto AP ryhtyi keräämään todistusaineistoa ja joutui korvaamaan uutisen kokonaan toisenlaisella versiolla.  Pojan perheen ilmoitus ja silminnäkijöiden todistukset kertoivat kokonaan toisenlaisen tapahtuman, kuin mitä ensin raportoitiin. Tuona päivänä pidettiin palestiinalaisterroristin hautajaiset Gazassa. Kuollut poika… otti osaa hautajaissaattueeseen, kun aseistetut miehet ampuivat ilmaan. Lapsi sai osuman yhdestä harhaluodista. AFP:n ensimmäisessä versiossa poikaan osui israelilaisluoti yhden eteläisen Gazan kaistaleen rajanylityspaikan läheisyydessä.”

Hieman provosoivilla esimerkeillään Robin vaatii suurilta uutistoimistoilta vastuuta toiminnastaan. Jos virheitä havaitaan, niitä selitellään - jos ylipäänsä viitsitään selitellä - hatarin perustein. Ja aina löytyy ”sopiva” henkilö, joka sanoo kokeneensa jotakin, millä sitten vahvistetaan toiveiden mukaista käsitystä.

Ohjelman lopussa Jean Robin kiteyttää ironisoiden AFP:n uuden strategian:

”Internet muuttaa uutistoimiston kolmella tapaa. Tiedon tarjonta sinällään on pelkkää kilpailua, sen levitys ohittaa tietotoimistojen perinteiset asiakkaat, kuluttajat vertaavat ja pohtivat löytämäänsä josko kokonaan AFP:n munimat uutiset ovat samoja kuin viestejä vievillä ankoilla.”

SUOMEA MAAHANMUUTTAJILLE: KIELENOPETUKSEN KOUKEROITA

SUOMEA MAAHANMUUTTAJILLE: kielenopetuksen koukeroita

I.

Kielenopetus on minulle tuttu asia. Tuttuja ovat myös maahanmuuttajien kielenopetuksen ongelmat. Mediassa on viime aikoina hehkutettu Suomen huonoa kielenopetuksen tasoa. En ole viitsinyt tätä keskustelua seurata. Suomen maa tuntuu olevat täynnä tietäjiä ja ”asiantuntijoita”. Syylliseksi leimataan opettaja, joka kuitenkin hankalassa tilanteessa yrittää parhaansa.

Avaan nyt hieman omaa kantaani ja jo edellisestä kappaleesta arvaa, että sympatiani ovat opettajan puolella. Kovin kaunista näkemystä minulla ei kielenopetuksesta kuitenkaan ole. Byrokratiakoneisto on valtava, opettaja on siinä vain pienen pieni osanen. Opetukseen kulutetuilla resursseilla pitäisi saada tulosta, mutta onkohan se aina edes alalla toimijoiden perimmäisissä intresseissä.

Ja totean heti alkuun: ei se uuden kielen opiskelu niin kovin helppoa ole. Sopii yrittää. Syyllisiä kehnoihin tuloksiin on helppo löytää. Jos ei tohdi katsoa peiliin, on useimmiten epäreilua syyllistää muita.

Mennään kuitenkin vähän pintaa syvemmälle. Minulla on jonkin verran kokemusta maahanmuuttajien opetuksesta reilun kymmenen vuoden ajalta. Ihmetyttää se, miten vähän alalla on otettu virheistä opiksi ja miten vähän on menty laadullisesti eteenpäin. Syyt ovat muualla kuin opettajistossa. Nyt käsittelen nimenomaan maahanmuuttajille TE-keskusten ja opetusministeriön tilaamia työttömille maahanmuuttajille järjestettyjä, täyspäiväiseen opiskeluun tarkoitettuja määräaikaiskursseja.

II.

Reilut kymmenen vuotta sitten työni maahanmuuttajien parissa varsinaisesti alkoi. Tarjontaa oli monenmoista ja alkuun tuntui, että opetus on tiukan tavoitteellista: pyritään saamaan kurssilaiset  mahdollisimman pian mukaan työelämään osaksi yhteiskuntaa.

Oli alkeiskurssia, jatkokurssia, oli ammattiin valmistavaa kurssia. Oli tavoite: ammattiin valmistavan kurssin jälkeen ammattikoulutukseen ja työelämään.  Sitten oli vielä muita orientoivia ja aktivoivia kursseja, osalle varmaan kyllästymiseen asti.

Ongelmat alkoivat näkyä siinä, kun alettiin pyöriä kehää. Samat tyypit kiersivät kurssilta kurssille, joskus jopa saman tason kurssia moneen kertaan.  Joskus palattiin alemmalle tasolle, tai mentiin vain sellaiselle kurssille, johon sattui olemaan tilaa. Saatettiin jopa ammattikurssin jälkeen palata taas jatkokurssille. Jatkokurssi ja ammattiin valmistava kurssi käytiin miten päin milloinkin. TE-keskuksen byrokraattien velvollisuus oli tarjota kursseja ja puoliväkisin asiakkaita työnnettiin milloin mihinkin.

Maahanmuuttajienkin intressissä on tietysti päästä kurssille. Ensimmäisen kolmen vuoden ajan hän kuuluu kotouttamistuen piiriin. Se kannustaa hakemaan kurssille, koska yhteiskunnan tuki kasvaa.

Suunnitelma ei toiminut, ei noustu portaalta toiselle, vaan pyörittiin oma aikansa portaikossa ja sitten kun määräaika meni, jäätiin roikkumaan johonkin ulkopuolelle. Jotkut työhaluiset jaksoivat odottaa, milloin heidän palveluja tarvitaan työvoimapulasta kärsivälle maalle.

Minä huomasin, että ammattiin valmistava kurssi ei toiminut.  Siihen sisältyi oppiaineita, jotka olisi voinut jättää pois ja keskittyä peruskielitaidon kehittämiseen.  Mitään ei tietenkään opettajan tasolla voinut tehdä.  Tilaaja (valtio tai TE-keskus) päätti, opettajat opettivat.

Motivaatio siinä menee itse kultakin.

Kurssin sisällä oli suuria tasoeroja. Oli eri koulutustason ihmisiä tohtorista luku- ja kirjoitustaidottomaan. Eikä ollut vain tasoeroja, oli myös erilaisia oppijatyyppejä, jotka olivat omassa maassaan oppineet kovin erityyppiseen opiskeluun. Tietynlainen tyyli ei sopinut kaikille. Opettaja sen kyllä huomaa, mikä kenellekin sopii, ja tekee parhaansa. Joskus onnistutaan paremmin, joskus huonommin. Koskaan ei päästä kaikkia tyydyttävään tulokseen. Se täytyy jokaisen rehellisen vieraan kielen opettajan uskaltaa tunnustaa.

Kurssin aikana opettaja pyrkii, että palaute olisi siedettävä. Se on jo oman työpaikan jatkuvuuden kannalta tärkeää. Opiskelijat kyllä osaavat tämän pelin ja lainalaisuuden. Tyytymättömyyttä ei kurssin viimeisenä päivänä annettavassa palautteessa useinkaan esitetä. Aidot tuntemukset pannaan johonkin syvälle piiloon. Aina pettymystä ei edes nosteta esille. Rehellisempi palaute saataisiin, jos se annettaisiin vasta kuukausi kurssin jälkeen, ja siinä kysyttäisiin muutakin kuin opetusta.

Sitten on vielä työpaikan sisäiset ongelmat. Oppilaitoksessa opettajien keskinäinen suhde ei ole aina rakentava ja tukeva. Jokainen pitää kiinni omasta reviiristään ja asemastaan. On persoonia, joilla on palava halu olla se pidetyin ja rakastetuin ja suosituin. Joku jää jalkoihin, joku vain muuten painetaan alas. Joku selviää ja jatkaa. Aina ”tylsemmälle” tai epäsuositummallekin opettajatyypille löytyy omat kannattajansa, ”säälipisteet” kuuluvat palautteen luonteeseen. 

Jossain välissä alkaa tympiä. Viimeistään silloin, kun joku laitoksen ulkopuolinen byrokraatti alkaa toden teolla ohjata toimintaa ja ylittää reviirinsä. Oppilaitoksella on omat säännöt ja periaatteet, byrokraateilla on omat ohjeensa. Aina ne eivät täsmää. Silloin joutuu tietysti oppilaitos antamaan periksi. Esimerkkinä mainittakoon poissaolot: mikä omaan kulttuuriin ja kansallisuuteen liittyvä tapahtuma antaa oikeuden poissaoloon?

Kotoutuminen oli minulle aluksi hyvä periaate. Ensimmäisen kotoutumisen käytäntöihin liittyvää kritiikkiä sain eräältä oppilaaltani. En silloin siihen puuttunut ja sivuutin asian. Olisi pitänyt jäädä kuuntelemaan. Ehkä olisin päässyt heti kiinni ongelmiin. Kotoutumisesta tuli tyhjä sana, joka vain oikeuttaa raskaan hallintorakenteen olemassaolon.

Nykyisin kotoutuminen on entistä vaikeampi toteuttaa. Eri maahanmuuttajaryhmille Suomessa on jo muotoutunut omat sisäänlämpiävät yhteisönsä. Ei pyritä sopeutumaan suomalaiseen elämäntapaan, eikä kantasuomalaisiin tutustuminen ole itsestäänselvyys eikä usein mahdollistakaan. Muslimeilla on omat tapansa, kantasuomalaisille omansa. Kantasuomalainen voi lähestyä heitä, jos on niistä kiinnostunut. Siinäpä opettajallekin tavoitetta: opettaa kertomaan omasta perinteestään ja kulttuuristaan. Eikä siinä olekaan sinällään mitään pahaa. Mutta… jokinhan tällaisessa kotoutumisessa ei toimi.

III.

Myös opetuksen sisältöjä ja menetelmiä on moitittu. Käsittelen vähän niitäkin. Mm. kieliopista tuntuu tulleen lähes kirosana. Lähestyn kuitenkin asiaa hieman kauempaa.

80-luvun alkupuolella oltiin kiinnostuneita suggestopediasta. Minäkin valmistuvana opiskelijana halusin siihen tutustua ja osallistuin jopa kielenopettajille tarkoitettuun erikoiskurssiin. Sen koettiin mullistavan kielenopetuksen. Menetelmänä se todellakin innosti. Se auttoi opiskelijaa eläytymään oppimistilanteeseen. Se avasi psyykkiset lukot ja se rohkaisi vapaampaan itseilmaisuun. Vieraan kielen opiskelusta tuli hauska persoonallisuuden vapautumisen keino. Se helpotti kommunikointia ja toi rentoutuneen mielen. Tajuttiin, että kun sydän on oppimisessa mukana, tulostakin syntyy.

Tuntui, että kielenopetuksessa oli kääntymässä uusi sivu, mutta sekin ilo vähitellen vaimeni. Se toi varmasti uusia näkymiä opetukseen ja luokkahuonetyöskentely monipuolistui. Kielenopetus oli kuitenkin paljon muutakin. Suggestopedian ansiot olivat alkeisopinnoissa ja suullisessa kielitaidossa.  Ennen pitkää huomattiin kuitenkin, että ei vierasta kieltä voi oppia pelkästään ”laulaen”. Tarvitaan myös monipuolisempia tavoitteita ja määrätietoisia ponnisteluja niiden eteen. On varmasti myös aiheellista pohtia, missä määrin suomen kaltainen monimuotokieli soveltuu tämänkaltaiseen oppimiseen.

Kielen opetuksen menetelmät ovat viime vuosisadan lopulla kehittyneet monipuolisemmiksi. On luovuttu vanhasta kielioppi-käännösmenetelmästä, jota minun kouluaikanani opetuksessa käytettiin. Eikä sitä voisi monikielisessä maahanmuuttajaryhmässä käyttääkään.

Suggestopedisen innostuksen jälkeen tartuin uuteen oppimiskäsitykseen – kognitiiviseen kielenoppimiseen. Se oli minulle ”taikasana”, johon nojautuen minä opettajana halusin aikoinani opetukseni ja opetusperiaatteeni rakentaa. Kognitiivinen oppiminen tarkoittaa systemaattista ohjausta. Opettaja ei ole tiedon jakaja, vaan oppimisprosessin tukija. Hän motivoi luomalla mielekkäitä opetuskokonaisuuksia. Opiskelija pyrkii tavoitteelliseen lopputulokseen. Vieraan kielen oppiminen on kuin talon rakentamista: perustan täytyy olla kestävä, kattoa ja seiniä ei synny ilman sitä. Opettaja tukee oppilasta tässä rakennustyössä.

Uudempi idea on konstruktivistinen oppimisnäkemys, joka pohjautuu juuri kognitiiviseen oppimiseen. Se on kuitenkin toiminnallisempaa. Kun kognitiivinen oppiminen sopii parhaiten yksinopiskeluun, niin konstruktivistisessa näkemyksessä tulee mukaan ryhmädynamiikkaa hyväksikäyttävä sosiaalinen toiminta. Ryhmä toimii yhdessä tavoitteiden eteen. Ryhmän jäsenet voivat myös tukea toisiaan opintojen eri vaiheissa.

Kun kurssilla keskitytään liikaa toiminnalliseen oppimiseen, saattaa käydä niin, että itse kielen rakenteiden systemaattinen oppiminen eli se edellä mainittu perustan rakentaminen jää vajaaksi. Tällöin talo ei pysy pystyssä. Opiskellaan tilannekohtaista kielenkäyttöä, irrallisia sanontoja ja fraaseja, joista ei loppujen lopuksi jää mitään käteen. Näin voi käydä, mutta tämä ei todellakaan ole itse menetelmän tarkoitus.

Toisaalta moititaan, että kielenopetuksessa on liikaa kielioppia. Kuitenkin kieliopin opettaminen on välttämätöntä, jotta kielenoppimisen perusta tulee kuntoon ja talo saadaan pystyyn.

Opettaja yrittää rimpuilla erilaisten menetelmien ja opiskelijoiden erilaisten toiveiden välillä. Ketään ei saa oppimisprosessin aikana torjua. Opettajan on tultava vastaan, hänen tulee tukea ja kannustaa.

Vastauksena kieliopin opettamiseen on funktionaalisuus. Kielioppi ei saa olla tyhjiä rakennekaavioita, sitä ei saa irrottaa kielen käytöstä. Aina mukana pitää olla kielen käyttötilanne. Oppilaan odotukset ja opettajan asettamat tavoitteet eivät kuitenkaan aina kohtaa.

Kurssin käyttöön on hyvin vaikea löytää sopivaa oppikirjaa. Tuoreenkin kirjan kieli saattaa olla vanhahtavaa. Myös puhekielisyydet ja kirjakielisyydet sekoittavat kuvioita. Siitä, miten oikeasti sanotaan, ollaan montaa mieltä. Opiskelijat pettyvät, kun ihmiset eivät puhukaan niin kuin oppikirja neuvoo. Opettaja on ymmällään puhekielen kanssa. Se ei tunnu istuvan ”talon rakennusaineeksi”.

Oppikirjan tekijöillä ei ole aina selkeää näkemystä kielen rakenteiden opettamisesta. Tai ehkä heidän päässä on jokin selkeä näkemys, mutta oppikirjassa se ei näy. Tilanne- ja teemalähtöisyys ja kielioppilähtöisyys tuntuvat kulkevan omia teitään. Oppikirjassa edetään teemoittain, ja niihin ympätään puoliväkisin tiettyjä kieliopin perusrakenteita.

Oppilaallehan oppikirja on turva, josta saa tukea oppimiselleen. Kun oppikirja ei tuekaan oppimista, opettaja yrittää korjata tilannetta. Turvasta tuleekin rasite. Oppikirjan pitäisi olla turva myös opettajalle. Hän voisi sen avulla keskittyä opetustilanteisiin: täydentää ja selventää. On kohtuutonta vaatia, että hän vielä opetusprosessin ja ryhmän ihmissuhteiden hoitamisen lisäksi joutuisi luomaan perusoppimateriaalia. Jos on vuosikausia opettanut samantasoista ryhmää, se saattaa onnistua. Tällaisessa työpaineessa voi uusi opettaja palaa pian loppuun. Ja tätä pakkaa vielä sekoittavat oppilaitoksen sisäiset kähminnät, ryhmän sosiaaliset ongelmat, byrokraattien sekaantuminen, joidenkin tyytymättömyys ja muut ikävät palautteet. Toivoisi myös, että oppilaitoksen johtajalla on näkemystä tämänkaltaisiin ongelmiin, ettei sieltä päin ala tulla triviaaleja neuvoja.

IV.

Seuraavaksi voisi käsitellä suomen kielen erityispiirteitä, mutta asia on tähän yhteyteen liian laaja. Ja jos sen käsittelisin kattavasti, niin voisinpa samassa kehua ratkaisseeni koko maahanmuuttajien kielen opetuksen ongelmat. Siihen en kuitenkaan pysty. Virheet ja epäonnistumiset ovat joka tilanteessa läsnä. Jokainen rehellisesti ammattina katsovat kielenopettaja tämän tajuaa. Opettaja saa työnilonsa onnistumisen hetkistä. Muulla tavalla oman arvon pönkittäminen on itsepetosta.

Kuten yllä mainitsin, tietäjiä riittää. Opettajaraukka ei vain tunnu ymmärtävän mitään. Kantasuomalainen aviopuoliso valittaa: ”Eihän se vaimo oppinutkaan sitä suomen kieltä, vaikka tuhlasi kurssiin peräti neljä kuukautta. Mitä te oikein siellä teette?” Joku ei ymmärrä, miksi ”noita partitiiveja jankataan”. Jollekin ei sovi jokin erityinen teema.  Joskus kevennykseksi ajateltu lisäohjelma onkin pelkkä rasite. Joskus tuntikausia valmisteltu toiminnallinen harjoitus meneekin täysin mönkään. Opettajalta vaatii kovaa itsetuntoa pitää oma päänsä ja periaatteensa. Mutta sittenkään ei tämmöisessä kierteessä välttämättä loputtomiin kestä.

Mutta myös sananen opiskelusta. Senhän tulisi olla asioiden pyörittelyn sijaan tavoitteellista. Kun sitten käykin niin, että kurssin jälkeen ei ole aikomustakaan tarjota kurssilaiselle työtä eikä opetus takaakaan jatkopaikkaa. Kun opiskelija palaa runsaan kurssittelun jälkeen samaan alkutilanteeseen, jossa TE-keskus pyörittää asiakastaan työharjoittelupaikasta toiseen ja puheet vakituisesta työstä osoittautuvat sanahelinäksi. Ennen pitkää maahanmuuttaja voi kokea tulleensa petetyksi. Hän on tullut rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa, toteuttamaan itseään ja elättämään perhettään, mutta siihen ei lupauksista huolimatta ole mahdollisuuksia. Käteen jää pelkkä luu. Tietysti runsaat sosiaaliavustukset voivat rauhoittaa. Eletään nyt sitten näin.

Nostetaan tähän loppuun kuitenkin myös positiivisia asioita. Usein maahanmuuttajien opettaminen on hyvin kiitollista touhua. Oppilaat ovat sympaattisia ja antavat mielellään myönteistä palautetta. Opettajaan luotetaan ja häntä kunnioitetaan. Järjestyshäiriöitä ei liiemmin ole. Jos siirtyy maahanmuuttajien opetukseen esim. peruskoulusta, niin tuskinpa vanhaan on enää halua palata.