LIPEÄKALAA!?

Tuttavapariskunta Lieksan laitamilta susien keskeltä otti lauantai-iltana Skypen kautta pitkästä aikaa yhteyttä. Isäntää voisi luonnehtia kulinaristiseksi herkuttelijaksi. Yleensä hänet tavatessani hän alkaa vesi kielellä silmät loistaen lähes liikuttuneena ylistää uusinta mieleen jäänyttä ruokailunautintoaan. Ja tälläkin kertaa hän piti heti alkuun hehkuvan selostuksen maittavasta lipeäkala-ateriasta, jonka hän vaimonsa kanssa oli kokenut jokin päivä sitten. Valmistaminen (tai ehkä kyseessä on kypsentäminen) oli onnistunut helposti mikroaaltouunilla, ja tuloksena oli ollut mitä maukkainta jouluherkkua. Kala oli laitettu mikroon muovipakkauksessa ja herkku oli valmista, kun se oli alkanut pihistä. Lieksan mies ehdotti, että kirjoittaisin aiheesta blogiini. Vastasin, että vaikea minun on siitä kirjoittaa, kun koko lapsuuteni ja nuoruuteni ja aikuisuutenikin aivan viime vuosiin asti olen sitä ja varsinkin sen etovaa lemua inhonnut yli kaiken.

Innostuksen hehku oli kuitenkin välittynyt kuin taikaiskusta Lieksasta kotini rauhaan. Toihan lipeäkala hajunsa mukana mieleeni myös monet kauniit muistot lapsuudestani. Parin yön yli ehdotus kypsyi pääkopassani idean asteelle ja päätin alkaa valmistella kirjoitusta.

Kirjoitan nyt siis aiheesta, josta en tiedä mitään. En ole mikään herkuttelijaluonne enkä nykyisin valmista kotona muuta kuin ehkä grillaan makkaraa, lämmitän uunissa kananpojan nugetteja ja keitän makaronia, johon sitten lisään purkillisen tonnikalaa.  Jätän kuitenkin ne nyt taustalle ja jatkan matkaani.

Lapsena sitä syötiin jouluaattona ja joulupäivänä. Varhaisesta lapsuudesta muistaakseni se oli joulupäivän aterialle eli sille varsinaiselle jouluaterialle valmistettu herkku. En itse syönyt sitä juuri koskaan. Joskus kyllä maistoin lähinnä muodon vuoksi.  Vaikka sen hajua inhosin, en pannut pahakseni katsoa, kun muut sen ääressä nautiskellen herkuttelivat. Vielä aikuisenakin vietin usein joulunaikaa vanhempien kotona. Tosin minulla on sellainenkin hämärä muistikuva, että aikojen kuluessa vanhempani jättivät lipeäkalan valmistamatta, kun se ei muille kelvannut. Ainakin nykyisin uskon olevani perheitä, jossa vanhemmat voivat jättää lipeäkalan valmistamatta, koska lapset inhoavat sen aiheuttamaa hajua. Tämä johtuu siitä, että lasten päätäntävalta nykyperheessä on lisääntynyt. Näin perinne on pikkuhiljaa alkanut menettää asemaansa. Nyt olen kuitenkin ollut havaitsevinani ja myös lukenut mediasta, että lipeäkalaperinne on alkanut elpyä, esimerkiksi tämä juttu on neljän vuoden takaa http://www.iltalehti.fi/ruoka/2010121712857386_ru.shtml).  Elpymiseen saattaa olla syynä myös valmistamisen helpottuminen.

Vanhempani eivät ole enää tässä maailmanajassa enkä näin ollen ole enää vuosikausiin päässyt palaamaan heidän kotinsa jouluisien tuoksujen ääreen. Näin myös lipeäkalan tuoksu on jäänyt vain muistoksi. Monia vuosia elin sitä suuremmin kaipaamatta, mutta nyt se on alkanut tuntua taas houkuttelevammalta. Syynä on kai se, että iän lisääntymisen myötä alkaa etsiä kadoksissa olleita perinteitä, palata juurilleen. On minulla eräs kokemus, josta tämä prosessi kai lähti liikkeelle. Taisi olla pari-kolme vuotta sitten kun olin sisareni luona joulunaikaa viettämässä ja hän tarjosi lipeäkalaa. Söin sitä pitkästä-pitkästä aikaa ja täytyy todeta, että se maistui yllättävän hyvältä, miltei erinomaiselta. Olenko siis kokemassa merkittävää eheytymistä joulun ikivanhoja perinteitä kohti?

Nyt kun Lieksan mies kehuskeli nauttimaansa mikrolipeäkalaa, alkoi päässäni tuo ajatus ottaa tuulta purjeisiin: entä jos minäkin! Hankkisinko jouluksi lipeäkalaa? Asun 60-luvulla rakennetussa pienessä kerrostalossa. Jos joku naapurini valmistaa ruokaa, tunnen sen kyllä aina sieraimissani. Eikä se läheskään aina mikään nautinto ole. Nytpä voisin aiheuttaa naapureilleni yllätyksen. Tässä olisi yksi helppo vaihtoehto: http://www.chipsters.fi/fi/ajankohtaista/herkuttele-lipeakalalla-modernilla-tavalla.  Ainakin sen mukaan lipeäkalan valmistus (kypsennys) onnistuu kätevästi mikroaaltouunissa, saman lailla kuin lieksalaistuttavani kertoi. Nyt sen päätän: aion ehdottomasti kokeilla. Ja naapuritkin saavat sen tuta! Jottei tämä juttu mene yksipuoliseksi mainostamiseksi, laitan vielä toisen linkin: http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/106984/Lipe%C3%A4kala%20ja%20Valkokastike%20helposti/.

Meillä kotona lipeäkala oli alkuruoka. Sen jälkeen oli vuorossa laatikot, kinkku ja ehdottomasti myös paisti. Lipeäkalaan kuuluu tietysti vitivalkoinen maitokastike. Wikipedian sivusto ehdottaa vielä tarjoiluvaihtoehdoksi maustepippuria ja imellettyä perunalaatikkoa. Totta kai pippuria tarvittiin makua antamaan, mutta kyllä meidän kotona syötiin lipeäkalan kanssa keitettyjä perunoita. Wikipedian mukaan kalaa liuotetaan etukäteen muutamia päiviä. Tästä minulla ei ole kotoani muita muistikuvia kuin että ainakin edellisenä päivänä se oli liukenemassa.

Jatkan vielä asian käsittelyä. Itse asiassa olen vasta innostumassa. Nyt tulee tunnustus, josta kertominen tosin hävettää. Lapsena, nuorena aikuisena ja vielä vähän vanhempanakin en tiennyt, mitä kalaa se lipeäkala oli. En ole koskaan ollut kalan ystävä enkä ole liioin kalastanutkaan kuin pikkupoikana. Siksi asia kiinnosti minua kovin vähän. Jouduin sitten aikuisena (ehkä jo opiskeluaikana) selvittämään ulkomaalaisille mm. venäjäksi, millaisia ruokaperinteitä Suomessa on jouluna ja tätä varten jouduin etsimään tietoa lipeäkalasta. Ja turskaahan se oli. Tätä sanomaa olen sitten joutunut kertomaan lähinnä englanniksi ja venäjäksi eri maalaisille ihmisille aina Venäjää ja Kiinaa myöten. Aina tämä ruokaperinteestä kertominen on minulle tuskastuttava kokemus. Se ei kuulu vahvuuksiini. Mutta palaan tuohon turskaan. Koin nimittäin tänään yllätyksen lukiessani wikipediasta, että Suomessa nykyisin lipeäkala ei ole turskaa vaan 99-prosenttisesti se on kuivattua molvaa. Koin tänään toisenkin yllätyksen. Nimittäin matkalla kauppahallin parturiin kävelin kalatiskin ohi ja näin kyltin: ”Meiltä saa norjalaista turskaa lipeäkalaksi”. En aio sitä kauppahallin tiskiltä ostaa, sillä uskon, että se lipeäkala täytyy valmistaa pitemmän kaavan mukaan. Rupesin kuitenkin miettimään, mikä merkitys lipeäkalan ystäville on sillä, onko kyseessä kuivattu molva, turska tai ehkä seiti.

Tänään ajattelin mennä lounaalle Nevilleen (eli tänne: http://www.neville.fi/) . Siellä oli tarjolla kuorrutettua uuniturskaa, jouluisia laatikoita, joulukinkkua, paprikaista broileripataa ym. Halusin mennä varta vasten maistamaan tuota turskaa. Halusin testata, löydänkö siitä lipeäkalan makua. Havaitsin ensiksikin, että moni jätti sitä noutopöydästä ottamatta. Laatikot, kinkku ja broileri olivat kyllä suosiossa. Minä otin ensin kalaa ja sen jälkeen kinkkua. Laatikoita – varsinkaan lanttulaatikkoa - en pysty syömään refluxin vuoksi.  Eli tässähän edettiin kuin lapsuuden kotona: ensin kalaa, sitten lihaa. Totean valittaen, että kalassa oli tuttua makua, mutta sanan ”maku” käyttö tässä yhteydessä on väärä. Mielestäni se kala oli mautonta, maun antoi kuorrutus. Nevillen kuorrutettu uuniturska oli siis selkeä pettymys. Kinkku oli ihan OK. Ja jälkiruoaksi oli riisipuuroa. Otin sitä pieneen jälkiruokakippoon. En olisi ottanut, ellen olisi huomannut vieressä kanelia. Panin päälle tuhdisti kanelia ja nautin. Valitettavasti puuro oli kylmää, mutta kanelia en ollut käyttänyt pitkiin aikoihin. Se toi lapsuuden joulun mieleen samalla kruunasi lounaani. Kanelipuuroni oli myös protestini tähän viestiin: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014121418927288_uu.shtml .

Kyllä minä sen muistan lapsuudestakin: lipeäkala on lähes mautonta. Makua tuo se valkoinen kastike ja pippuri. Lisäksi oman elämyksensä tuo aterialautaselta nouseva lämmin höyry. Ja kyllä siinä on kaikki aistit mukana: lautasella se valkean kirkkaana hivelee silmiä, suussa se sulaa kuin joulun lämpöä sisuksiin levittäen ja se ”inhottava” tuoksu kantaa sitä elämystä mukanaan vuodesta toiseen. Kun vielä vähän aikaa kirjoitan, lähden jo huomenna lipeäkalaostoksille.

Odotan yleisradion ykköskanavan joululahjavalvojaisia maanantai-iltana 22.12 klo 20.00 alkaen. Silloin ovat äänessä Risto Nordell ja Hannu Taanila. Herkkusuuna Taanila ottaa ruoka-asiat aina esille, kun vain saa siihen tilaisuuden, ja samoin Nordell tuntee musiikin lisäksi myös ruoanlaiton saloja. Itse asiassa hän taitaa olla kalamiehiä, muistaakseni kesämökki on jossain meren rannalla Länsi-Suomessa. Odotan mielenkiinnolla, tuleeko lipeäkala puheeksi.

Jätän lipeäkalan nyt tähän ja siirryn kertomaan suhteestani kalaruokiin. Kalaruoka sinällään ei ole kuulunut suosikkeihini. Syynä on se ikävistä kokemuksista. Asuessani aikoinani Neuvostoliitossa sain kerran kalasta pahan ruokamyrkytyksen, joka oli kokemuksena sen verran ikävä, että pitkään aikaan sen jälkeen en kalaa suuhuni pistänyt.  Kaiken lisäksi kalan ruotoja en ole koskaan sietänyt. Lapsena hermostuin, kun hyvää oli mutta aina jäi jokin ruoto kurkkuun kiinni, ja sitten yskiä retostelin pitkän aikaan päästäkseni siitä eroon. Nykyisin ruodoista ei ole haittaa. Nuorempana Neuvostoliitossa ne olivat jatkuvasti riesana. Paljon myöhemmin Kiinassa kala oli herkullista, mutta voi niitä paksuja ja piikinteräviä ruotoja. Kiinalaiset selvisivät niistä ongelmitta, mutta minä ylivarovaisuudessani tuskastuin, kun uskalsin pistää suuhuni vain pikkumurusia.

Kiinassa ruokaperinne eroaa kalan suhteen: kalaa syödään aterian lopussa, kun se Suomessa on alkupuolella (jos ylipäänsä samalla aterialla tarjotaan kalaa ja lihaa). Juhlapäivällisillä ruokaa on tarjolla hyvin runsaasti. Aloitetaan alkupaloista, sitten siirrytään lihaan. Kun sitten on syöty lihaa eri muodossa ja ollaan kylläisinä odottamassa jälkiruokaa tai ehkä jo poislähtöä, tuodaan pöytään kokonainen kala. Sieltä jokainen lohkaisee palan varoen samalla ottamasta mukaan niitä teräviä ruotoja. Ei millään jaksaisi, mutta maistaa täytyy ja suussahan se sulaa. Paljon ei voi ruotojen takia ottaa, mutta kyllä siinä vaiheessa on jo niin kylläinen, että makupalakin riittää. Loppuun tuodaan vielä keitto ja sitten on hedelmän tai jonkin muun makean vuoro.

Kerran minulla on ollut onni viettää perinteistä joulua bulgarialaisella maaseudulla pienessä kylässä, kaukana suurten metropolien hälinästä. Se on ikimuistoinen joulu - hauskaa yhdessäoloa, joka kesti koko jouluyön. Aloitimme alkuillasta. Tarjolla oli vain kasviksia ja - ellei muistini petä - ennen puoltayötä pöytään tuotiin myös kalaa. Ilmapiirissä oli suurta odotusta. Kun sitten koitti puoliyö, juhla vasta alkoi. Televisiosta alkoi soida iloinen musiikki, riemu täytti mielet. Samalla pöytä täyttyi liharuoasta.  Ja sitä oli varmasti riittämiin. Juhlimme ja tanssimme ja juovuimme ja nautimme väsyksiin asti. Minulle se kaikki oli jotain aivan uutta. Siinä oli jotakin aitoa perinnetietoisuutta. Suoraan sanoen kadehdin silloin bulgarialaisia. Tämän rinnalla suomalainen joulun vietto tuntui vesittyneeltä.

Lipeäkalaa odotellessa jatketaan päivä kerrallaan.

LISÄYS 16.12.2014

Risto Nordellin facebook-sivulta https://www.facebook.com/pages/Risto-Nordell-musiikkitoimittaja/265922880093986 saa vahvistuksen yllä kirjoittamalleni toiveelle. Ohjelmassa puhutaan myös lipeäkalasta. Muuten en tätä viestiä voi tulkita:

”Juuri saamani tiedon mukaan Nordell & Taanilan joululahjavalvojaisissa 22.12. klo 20.00 2014 ovat läsnä muun muassa Johann Sebastian Bach, lipeäkala, Clemens non Papa, härkäsimpunmäti, Aleksis Kivi, Anders Ramsay, Lyypekin marsipaani, Sebastian Knüpfer ja joulun eksapostilario.”

Avataan radio maanantai-iltana! 

FRANZ SCHUBERTIN VIIMEINEN PIANOSONAATTI. Maria Judinan tulkinnan pauloissa.

Franz Schubertia voisin kai pitää suosikkisäveltäjänäni. Kun häneen yhdistyy vuosina 1899 – 1970 elänyt venäläinen pianistilegenda Maria Judina (tunnetaan myös muodossa Maria Yudina; Мария Юдина), oli ainekset tähän kirjoitukseen valmiina.  Olin syksyn Venäjän matkaltani tuonut mukanani muutaman Maria Judinan levyn. Joukossa oli myös Franz Schubertin pianosonaatti B-duuri nro 21 (DV 960). Levyssä sille oli kyllä annettu jostain kumman syystä numero 10 (!), mitä jo ostaessani ihmettelin. Se osoittautui sitten vanhaksi tutuksi B-duurisonaatiksi. Kuuntelin sitä ensi kerran korvalapuilta kävelylenkillä. Kun panin musiikin soimaan, olin heti ihmeissäni: eihän tämän tällaiselta pitänyt kuulostaa. Judina vei Schubertinsa aivan muualle kuin mihin olin tottunut. Lenkistäni tuli varsin intensiivinen kokemus. Kotiin tultuani etsin käsiini samasta sonaatista ensimmäisen kuulemani version, esittäjänä Marta Deyanova, ja aloin tarkistaa, miksi ihmeessä ”Judinan Schubert” kuulostaa niin oudolta.  

Marta Deyanovan levyn olin hankkinut vuonna 2005. Maria Judina on minulle aivan viime vuosien tuttavuus. Hän oli alkanut kiinnostaa mielenkiintoisen elämänuransa ja persoonallisuutensa vuoksi. Hänestä minulla oli siis hajanaisia tietoja jo ennen ensimmäistä levyhankintaani. Deyanovan tulkintaan kasvoin kiinni tietämättä mitään soittajan elämän vaiheista. Haluan kirjoituksessani raottaa suhdettani tähän Schubertin viimeiseen pianosonaattiin. Kirjoitin aluksi otsikkoon ”viimeinen sävellys”, mutta muutin sen, koska nähtävästi hän on saattanut luoda jonkin laulun vielä tämän jälkeen.

Annan hieman taustoja. Judinan levytys on äänitetty vuonna 1947, Deyanovan äänitys on 1990-luvun lopulta. Eroa tulkintojen välillä on siis noin 50 vuotta, mikä on vaikuttanut ainakin äänityksen laadussa. Elämäkertatietoja näistä kahdesta pianotaiteilijasta löytyy alempaa. Judinasta kerron luonnollisesti enemmän. Kutsuin häntä yllä ”legendaksi”. Se pitää kirjaimellisesti paikkansa, sillä hänestä on olemassa paljon muisteloita, joita lukiessa monen kertomuksen todenperäisyyttä alkaa epäillä. Hyvin värikäs persoonallisuus hän on ollut vaatimattomantuntuiseen Deyanovaan verrattuna.

Marta Deyanovan Schubert-levyn kuvitusta

Franz Schubert kuoli syfilikseen ja lavantautiin. Wikipedia tosin kirjoittaa myös elohopeamyrkytyksen mahdollisuudesta. Hän oli saanut syfiliksen elämässään tekemänsä harha-askeleen johdosta useita vuosia aikaisemmin. Nykylääketieteen avulla hänet olisi voitu parantaa. Tuolloin sairaus riudutti häntä pikkuhiljaa ja kuolema tuli vuonna 1828 säveltäjän ollessa 31-vuotias. Schubert tuli toiveensa mukaisesti haudatuksi Ludwig van Beethovenin viereen.

Schubert sävelsi kolme viimeistä pianosonaattiaan lopulliseen muotoonsa syyskuussa pari kuukautta ennen kuolemaansa. Heti valmistumisen jälkeen hän esitti ne pienelle yleisöjoukolle, mutta ne eivät tuolloin innostaneet. Sävellykset julkaistiin vasta vuonna 1838, kymmenen vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen.

Sonaatissa on neljä osaa:

(1) Molto moderato.

(2) Andante sostenuto.

(3) Scherzo. Allegro vivace con delicatezza.

(4) Allegro ma non troppo.

En ala leikkiä asiantuntijaa. Laitan heti alkuun suoran lainauksen. Tässä tutkija Veijo Murtomäki kertoo sonaatista Sibelius-Akatemian ylläpitämillä musiikinhistorian verkkosivuilla:

”B-duuri-sonaatti (D960) on Schubertin vastine Beethovenin Hammerklavier-sonaatille, vaikkakin se on sankarillisen sijaan resignoitunut teos, jota hallitsevat "traaginen duuri" ja levottomasti häilyvät harmoniat. Sen leveä lied-melodiikka luo kouraisevan henkisen sisällön, "syksyisyyden" atmosfäärin. Nerokas on se tapa, miten avausmelodian sisälle ilmaantuva basson F1–Ges1-trilli tuottaa ensimmäisen osan tonaalisen suunnitelman: B-duurista edetään Ges-duurin ja fis-mollin kautta F-duuriin; kehittelyjaksossa cis/des-jännite purkautuu d-molliin, jonka pohjasävel heiluu ennen kertausjakson käynnistymistä d-mollin priimin ja B-duurin terssin välimaastossa. Hitaan osan Cis/His1-jännite on jatkoa avausosalle, ja scherzon modulaatio Des-duuriin jatkaa juonnetta. Bassoliike G–Ges–F vastaa yhä paljossa finaalin draamasta.” http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/View?id=rom_piano2

Olen itse eläytyjätyyppi enkä pysty hahmottamaan klassista musiikkia tuolla tasolla. Levottomuuden harmonioissa kyllä aistin heti ensimmäisestä kuuntelusta ja sonaatin henkisten sfäärien vuoksi olen siihen nimenomaan kiintynyt. Murtomäki mainitsee sävellyksessä toistuvan traagisen trillin, joka myös minulle kokijana on ollut sonaatin avainkohtia.

Omasta suhteestani Schubertin musiikkiin voin kertoa sen verran, että nuoruudestani mieleen ovat jääneet lähinnä eräät laulut. Kun sitten yliopistosta valmistuttuani aloin varsinaisesti kuunnella klassista musiikkia, sinfonioista suosikikseni nousi Schubertin 8. sinfonia, lisänimeltään ”keskeneräinen”. Sen kautta opin kuuntelemaan musiikkia mielikuvin. Minulle muotoutui käsitys, että nimenomaan Schubertin musiikista voi löytää jonkin ”syvemmän olemuksen”. Musiikin kuuntelu alkoi merkitä minulle mielikuvamatkoja. Aina musiikki ei tietenkään näin avautunut.

Hyppään 2000-lukuun. Muutin töihin minulle täysin vieraaseen maahan ja jouduin olemaan paljon yksin. Vietin usein aikaani musiikkikaupoissa levykokoelmia selaillen. Hankin sieltä kaksi Schubertin pianosonaattilevyä, esittäjänä juuri yllä mainittu Marta Deyanova. Sieltä ylitse muiden nousi juuri tämä b-duurisonaatti. Vasta myöhemmin tutustuin lähemmin säveltäjän elämään ja sain tietää, että säveltäjä oli luonut teoksen kuoleman kolkuttaessa oven suussa.

Deyanovan tulkinnasta löysin 8. sinfonian jälkeen Schubertini uudelleen. Deyanova oli minulle vain välittäjä Schubertin sävelmaailmaan. Myöhemmin Judinan tulkinnassa asetelma oli aivan toinen.

Deyanovaa kuunnellessa pianon kolkot lyönnit veivät minut mukanaan. Se oli kuin hauras kurkistus Schubertin musiikin arvoitukselliseen maailmaan. Hauraus kuitenkin huokui itsevarmaa herkkyyttä. Luotin taiteilijaan ja hänen tulkintaansa. Siitä avautui täydempi, uudenlainen kokemus, toinen maailma, jota olin taiteesta etsinyt.

Brendelin levyn kansi

Schubert miellytti siinä määrin, että hankin Deyanovan seuraksi myös pari Alfred Brendelin kokoelmaa, johon sisältyi tuo samainen sonaatti (äänityspaikka Lontoon Royal Festival Hall 1997). Suomessa ollessani sain käsiini Ralf Gothonin version vuodelta 1988. Niistä tuli nimekkäitä vertailukohtia. Brendel oli maailmankuulu musiikin tulkitsija ja myös Gothonin tiesin perehtyneen Schubertin musiikin filosofiaan. Odotin kai heidän kauttaan löytäväni jotain vielä syvempää.

Alfred Brendelin soitto vaikutti ensin kypsemmältä ja hiotummalta, kuuntelin sitä yhtä herkkänä kuin Deyanovaa. Olin kuitenkin kiintynyt Deyanovan karuhkona pitämääni tyyliin, joka aivan kuin olisi vienyt kertomusta eteenpäin. Brendelin soitto puolestaan jätti ennen pitkää kylmäksi. Myöhemmin Ralf Gothonin versiosta löysin erityistä herkkyyttä ja kirkkautta ja teknistä virtuositeettia, mutta myös eräitä erittäin häiritseviä yksityiskohtia, jotka saattoivat johtua äänityksestä. Sekin versio jäi syrjään. Aluksi hieman vähättelemäni Deyanovan tulkinta osoittautui ylivertaiseksi. Se oli tasapainoista ja harmonista, se kietoi minut ympärilleen ja vangitsi mieleni. Olennaisinta oli se, että koin esittäjän hallitsevan sonaatin kokonaisuutta. Sonaatti avautuu tavallaan eheämpänä. Kaikki osat tuntuvat olevan toisiinsa sidoksissa. Siinä ei ole huomattavia rytmin muutoksia, tulkinnalliset muutokset ovat erinäisten sävyjen ohella lähinnä voimakkuudessa. Musiikki vie rytmisen rakenteensa ansiosta minut matkalleen, joka on kuin kontemplatiivista seikkailua mielen syvyyksissä.

Sittemmin tutustuin myös muihin versioihin, lähinnä netin kautta. Ne jäivät kuitenkin tutustumisen asteelle.  Kun Judinan version kuultuani aloin tutkia tätä sonaattia tarkemmin, vastaani pongahti Youtubesta unkarilaisen Klara Wurtzin tulkinta, joka näytti hankkineen paljon kävijöitä ja ihailijoita. Siinä versiossa tuntui olevan ainakin lusikallinen nostalgian hunajaa. Pyrittiin kauniiseen sointiin, mutta se ei minua Schubertin ollessa kyseessä innostanut.

…

Marta Deyanova ja Franz Schubert

Ennen kuin menen tarkemmin Judinan tulkintaan, luon katsauksen sekä Deyanovan että Judinan elämään. Kuten yllä jo viittasin, Deyanovan urasta ja yksityiselämästä en tiennyt viime päiviin asti yhtään mitään. Judinasta tiesin jo jotain ennen ensimmäistäkään kuuntelukokemusta.

Marta Deyanova on syntynyt vuonna 1947. Levyn oheistietojen mukaan hän oli pienestä pitäen hyvin lahjakas. Hän voitti ensimmäisen kansallisen pianokilpailun vuonna 1964 ja seuraavana vuonna Italiassa oli vuorossa kansainvälinen voitto.

Pari vuotta vanhan artikkelin mukaan (http://novinar.bg/news/marta-deianova-nikoga-ne-poviarvah-che-sam-osinoveno-dete_NDE0NjsxNTE=.html ) Deyanova muutti kotimaastaan Bulgariasta  ja kotikaupungistaan Sofiasta vuonna 1994 poliittisista syistä (maahan tuli sosialistipuolueen johtama hallitus) ja asuu nykyisin Lontoossa arkkitehtimiehensä, kahden pojan ja boxerin kanssa.  Marta Deyanova on soittanut pianoa viisivuotiaasta lähtien. Hän kasvoi adoptiovanhempien kanssa. Oikeasta äidistään hän tietää vain tämän olleen saksalainen.  Hän on kovin perhekeskeinen ihminen, kaksi lasta on tuonut tarkoituksen hänen elämäänsä. Ja vaikka hän asuukin nyt Lontoossa, hän pitää artikkelin mukaan Bulgariaa kotinaan. Marta Deyanovan kotisivut ovat osoitteessa http://www.deyanova.com/index.html. Uusimpien tietojeni mukaan hän on jättänyt konsertoinnin.

Maria Judina (1899-1970) syntyi juutalaiseen perheeseen, mutta hylkäsi teini-iässä juutalaisuuden ja kääntyi ortodoksiseen uskoon. Hän kertoo itse kypsyneensä tähän jo aikaisemmin. Hänestä kehittyi harras ortodoksi. Hän aloitti opinnot Pietarin konservatoriossa vuonna 1912. Hän oli kiinnostunut filosofiasta ja osallistui esimerkiksi Mihail Bahtinin filosofiseen piiriin.

Maria Judina 22-vuotiaana

Judina valitsi elämänurakseen musiikin. Siihen oli uskonnolliset syyt: hän kohtasi Jumalansa musiikin kautta. Hän omistautui taiteelle ja katsoi että taiteilijan täytyy elää vaatimattomasti. ”Olen rengas taiteen ketjussa”, hänen kerrotaan todenneen.

Valmistuttuaan vuonna 1921 hän työskenteli konservatoriossa ja aloitti heti hyvin aktiivisen konserttitoiminnan. Vuonna 1930 hänet erotettiin konservatoriosta hänen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Tämän jälkeen hän onnistui pääsemään Gruusiaan Tbilisin konservatorioon hoitamaan professuuria ja siten vuonna 1936 Moskovan konservatorioon, jossa työskenteli vuoteen 1951. Sieltä hänet myös erotettiin. Tällä kertaa erottamisen syyksi kerrotaan modernin länsimaisen musiikin esilletuonti.

Maria Judinasta mainitaan yleensä hänen ulkoinen olemuksensa. Hänen kerrotaan pukeutuneen kuin nunna. Katsomassani tv-dokumentissa tämä kuitenkin tämä käsitys torjutaan. Eräs hänet hyvin tuntenut nainen kertoo, että hän pukeutui mustaan väljään mekkoon, koska hän halusi peittää naiselliset muotonsa. Eikä hänestä muutenkaan tuntunut löytyvän mitään ”nunnamaisuuteen” viittaavaa. Hän oli dokumentin mukaan lähinnä räväkkä persoonallisuus, ja luonteeltaan hyvin sosiaalinen. Puheen aiheeksi nousee myös hänen naimattomuutensa. Hän ei todellakaan mennyt koskaan naimisiin, mutta 30-luvun loppupuolella hänellä oli romanssi häntä noin 15 vuotta nuoremman muusikon kanssa. Häät oli jo suunnitteilla, mutta traaginen onnettomuus katkaisi sen tien. Mies harrasti vuoristokiipeilyä ja vuonna 1939 hän sai surmansa traagisessa onnettomuudessa Kaukasuksella. Tuolloin koko retkikunta menehtyi eikä muistaakseni heidän ruumiitakaan löydetty.

Judinasta puhuttaessa muistetaan korostaa, että hän oli syvästi vakaumuksellinen ortodoksi. Tämä pitää varmasti paikkansa. Aina mainitaan hänen rohkeutensa tunnustaa uskoaan. Hän ei myynyt vakaumustaan vaikeissakaan oloissa. Samassa yhteydessä todetaan myös se, että Stalin piti hänen musiikistaan niin paljon, että armahti hänet sallien hänen pitää vakaumuksensa.

Hän menetti paljon ystäviään suurten puhdistusten aikaan 1930-luvulla. Hän auttoi taloudellisesti vankileirille joutuneita ja eli samalla itse vaatimattomasti joidenkin tietojen mukaan hyvin köyhänä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään poliittinen henkilö. Esimerkkinä hänen patrioottisuudestaan kertoo sekin, että sotavuosina hän halusi itse lähteä rintamalle. Hän kävi sairaanhoitajakurssin ja lähtikin työskentelemään sotasairaalaan. Hän palasi sieltä kuitenkin takaisin huomattuaan, ettei hän kykene siinä työssä olemaan paljoa avuksi.

Stalinin ja Judinan yhteyksistä on olemassa eräs tarina. Siitä on eri versioita, joista kerron yhden. Se löytyy täältä: http://chtoby-pomnili.com/page.php?id=792 .

Kerran Stalin soitti Radioon. Hän kertoi kuulleensa Mozartin pianokonserton Judinan esittämänä ja halusi tietää, oliko esitys levyllä. ”Tietysti on”, oli vastaus. – ”Hyvä, lähettäkää se huomenna huvilalleni!”. Radiotalossa nousi paniikki. Levytystä ei tietenkään ollut, konsertti oli esitetty suorana. Puhelimessa ollut johtaja ei tietystikään uskaltanut vastata Stalinille kieltävästi. Aika oli vähissä. Judina kutsuttiin paikalle. Äänitys tehtiin yöllä. Judina oli rauhallinen, mutta orkesterinjohtajaa piti vaihtaa kaksi kertaa, koska he vapisivat pelosta. Äänitys saatiin tehtyä, se lähetettiin Stalinille. Juttu ei päättynyt vielä tähän. jonkin ajan kuluttua Judina sai kirjekuoren, jossa oli iso summa rahaa (20 000 ruplaa). Hän sai tietää sen olevan Stalinilta. Judina lähetti Stalinille kirjeen: ”Kiitän Teitä avustanne, Iosif Vissarionovitsh. Rukoilen Teidän puolestanne päivin ja öin ja pyydän Jumalalta, että hän antaisi anteeksi syntinne kansan ja maan edessä. Jumala on armollinen, hän antaa anteeksi. Rahat luovutan oman kirkkoni remonttiin.”

Stalin vaikeni. Judinalle ei käynyt mitenkään. Kerrotaan, että kun Stalin vuonna 1953 löydettiin kuolleena, tuo Mozartin pianokonserton levytys löytyi hänen gramofoniltaan. Kyseessä on Mozartin pianokonsertto nro 23. Muistelija kertoi tämän tarinan valaistakseen erästä Judinalle tyypillistä luonteenpiirrettä: suoruutta ja rehellisyyttä. Hän ei koskaan teeskennellyt ja sanoi suoraan, mitä ajatteli.

Luonteensa mukaisesti innostui valtavasti uusista asioista. Hän oli esimerkiksi uuden musiikin merkittävimpiä esiintuojia Neuvostoliitossa, mikä luonnollisesti toi hänelle myös ongelmia.  Lisäksi hänen toimintansa ei rajoittunut vain musiikkiin. Hän oli laajalti mukana kulttuurielämässä. Lähipiiriin kuului yllä mainitun Mihail Bahtinin lisäksi mm. runoilija Boris Pasternak.

Maria Judina konsertoi hyvin paljon. Hänen konsertteihinsa oli hyvin vaikea saada lippuja. Ulkomailla hän kävi vain kaksi kertaa: kerran Saksassa ja kerran Puolassa. Puolassa hän tutustui moniin musiikin modernisteihin, kuten Pendereckiin.

Vielä 1960-luvulla hän joutui esiintymiskieltoon, kun esitti konserttinsa yhteydessä Pasternakin runoja. Siitä vapauduttuaan hän vielä luennoi romantiikan ajan musiikista. Viimeisen konserttinsa hän piti 1969. Sitten hän joutui lopettamaan konsertointinsa käden vammautumisen vuoksi.

Musiikin tulkitsijana hän oli oman tiensä kulkija eikä aina noudattanut uskollisesti nuotteja ja niihin liittyviä soitto-ohjeita. Varsinkin romantiikan ajan musiikin tulkinnoissa hänen todetaan olleen hyvin omaperäinen. Tämä tuntuu sopivan nyt käsiteltävänä olevaan Franz Schubertiin.

Judina kissansa kanssa vuonna 1968. Hän rakasti kissoja.

…

Nyt siirryn tämän kirjoitukseni vaikeimpaan osaan. Yritän hahmottaa Marta Deyanovan ja Maria Judinan tulkintojen eroja. Saatan mielikuvamaalailussani mennä turhan etäisiin sfääreihin, toisaalta yksityiskohtien tarkastelu voi olla aika tylsää luettavaa eikä minulla ole siihen edes sopivia kielellisiä välineitä. Jotain vähäistä haluan kuitenkin kertoa.

Yllä jo kerroin Murtomäen lainauksen yhteydessä sonaatin alun traagisesta trillistä. Marta Deyanovalla se on kuin kaukainen ukkosen jyrähdys, sovinnaisesti soitettu hiljainen enne jostakin tulevasta. Brendelin tulkinnassa se jää vielä enemmän taustalle. Judinalla se taas korostuu muistuttaen lähinnä räjähdystä.

Deyanovan ja Judinan soiton erona ovat tempon ja voimakkuuden muutokset.  Deyanova soittaa tasaisemmin, kertoo sonaatista välittyvää tarinaa. Kuten yllä olen todennut, hän on uskollisemmin kiinni Schubertin maailmassa. Maria Judina sen sijaan välittää Franz Schubertin musiikin kautta oman aikansa tunnot ja omat sisäiset tuntonsa.  Hänen soittonsa tempon muutokset ja muut yllättävät eleet saattavat joskus vaikuttaa poukkoilulta.

Judinasta mieleen jää voimakkaat forteosuudet. Judina lyö pianon koskettimiin vimmalla, joka kipunoi kuulijaankin. Deyanovasta mieleen jäävät kohdat, joissa mennään kohti hiljaisuutta – pianissimoa. Se on kuin laskeutumista. Toki Judinan musiikissa eletään välillä hyvin kontemplatiivisessa maailmassa, jonka koen kuitenkin aina nousevan hiljaisuudesta. Siinä hiljaisuus ja voima vaihtelevat yllättävästi.

Deyanova tulkinta on sovinnaisempi. Siinä sävelet puhuvat kietoen pauloihinsa. Hän keskittyy sointien voimaan. Trillin ukkonen on maagisena taustalla, ulkopuolisena. Se ei lyö niin räikeästi päälle ja riko musiikin tenhoa kuin Judinalla. Deyanovan tulkinnasta aistin Schubertin musiikin moniulotteisuuden. Se lipuu mieleen molemmista suunnista, vasemmalta ja oikealta. Kesken uhan soitto saa lohdullisia ja myönteisiä sävyjä. Se vangitsee ja lohduttaa eri tavalla kuin Judinan räiske ja suruntäyteinen hidastempoinen mietiskelevyys, joka voi välillä ahdistaakin.

Deyanova toinen osa on mietteliästä. Sisäiseen harmoniaan alkaa tulla painetta. Yhteys edelliseen osaan kuitenkin säilyy. Judinalla huomaa eri osissa joutuneensa eri maailmaan. Pidän Deyanovan tulkinnan dialogisuudesta: erilaiset voimat myllertävät ja musiikki osaa sitä kovin hienovaraisesti ilmentää. Osan lopussa soitto rauhoittuu, se aivan kuin vaipuisi uneen. Kolmannessa scherzo-osassa sisäinen dialogi jatkuu. Hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä ollaan tultu ulos. Elämä virtaa.  Musiikista huokuu surumielinen perussävy, mutta myös muita tunteita paljastuu. Loppua kohde tunnelma nousee hieman painostavaksi. Neljännessä osassa tuo dialogisuus alkaa viehättää yhä enemmän. Se pitää kuulijan otteessaan ja kokonaisuuden hallinnassa. Tässä osassa Judina tuntuu olevan aivan eri maailmassa.

Kerron tähän yhteyteen erään poimintani katsomastani dokumenttielokuvasta. Oli sota-aika ja Judina oli soittanut juuri tätä pianosonaattia. Konsertin jälkeen joku kysyi, miksi hän soitti loppuosan niin nopeasti. ”Mutta nythän on sota”, oli vastaus. Tämä kiteyttää Judinan tyylin.

Deyanova vie matkalle alitajuntaan, mutta Judinan soitto tuo meidät tuskinemme ja tuntemuksinemme maan päälle. Kun tätä pyrkii sanallisesti hahmottamaan, voi joutua harhaan. Siksi koetan tarkentaa: Judina tuo ainakin oman tuskansa ja tuntemuksensa minun tajuntaani. Hän tekee sen tavalla, jota kutsutaan taide-elämykseksi.

…

Judina-levyni kansi

Nyt yritän paneutua syvemmin Judinan tulkintaan. Tämä saattaa olla toistoa, mutta palaan vielä sonaatin ensimmäisessä osassa usean kerran kuuluvaan uhkaavaan bassotrilliin.  Sen pitäisi soida pianissimossa, niin kuin Deyanovalla soikin. Brendelin versiossa se kuuluu kerran tai kaksi, muissa kohdissa hän on jättänyt sen soittamatta. Maria Judinan versiossa se soi dramaattisen voimakkaana. Aivan alussa sen kontrastisuus vain voimistuu, koska sonaatti alkaa hyvin rauhallisena ja hitaana, ja tämän levollisen aprikoinnin keskeyttää fortessa räiskyvä trilli. Tästä koko sonaatti saa uhkaavan ja pelottavan perussävyn. Sittemmin soittoon tulee valoisiakin sävyjä, mutta tuo odotus ja uhka on soitossa päällimmäisenä.

Jos ensimmäinen osa on täynnä uhkaa ja pelkoa ja odotusta, niin toinen osa on minulle kuin panihida (панихида), muistopalvelus kaikille kaatuneille ja kärsineille. Musiikki huokuu surua, itkua, läheisten kaipuuta. On rajuja tuskanhuutoja, on hiljaista itkua, epätoivon tunnetta.  Sormien herkkä kosketus on kuin hiljaista rukousta. Tästä soitosta välittyy rankka elämänkokemus ilman mitään keinotekoista kuorrutusta.

Kolmas osa on vastapainona edelliselle alkaa hyvin villisti, kuin vapauteen päässyt mieli. Sormet juoksevat koskettimilla, mutta herkkyys muuttuu lähes pakonomaiseksi eteenpäin yrittämiseksi. Se on kuin paniikiksi muuttuvaa epätoivoista pakoa. Soitto muuttuu nopeasti yhä pelkistetymmäksi, Kolkot iskut pianon kielille ovat kuin tyhjyyttään kumisevaa ahdistunutta sydämentykytystä. Raju vimma vie kuitenkin soittoa eteenpäin. Neljännessä osassa sama tahti jatkuu, mutta välillä soitto pikkuhetkeksi keskeytyy. Juoksutukset lähtevät aina uudelleen matkaan. Syke alkaa tuntua yhä kolkommalta. Väliin soitto pysähtyy vetämään henkeä, kuin etsisi inspiraatiota ja voimaa. Vauhti on huimaa, mutta samalla soiton yleisilme herkistyy, kevenee. Se osoittautuu lumeeksi. Vasen käsi saa väliin vallan. Sen päälle taas alkavat kevyet juoksutukset kiirehtiä aivan kuin vapautuisivat alkuosan ahdistuksesta. Loppuun tulee vapautumisen kokemus, joka on kuin hengen irtautumista, mutta samalla hapuileva vilkaisu takaisin, pakomatka on päättynyt.

Pianosonaatti päättyy voimakkaaseen loppunousuun, Yudinalla äkisti kuin salama, Deyanovalla sillä tyylillä kuin 1800-luvun alun musiikissa on tapana odottaa.  

…

Tein pienen koevertailun siitä, missä tempossa Brendel, Deyanova ja Judina soittavat ensimmäistä molto moderato -osaa. Halusin oikeastaan vain selvittää, mistä johtuu se, että Brendelin version pituus on vain 15:05, kun taas Judinalla on 22:00 ja Deyanovalla 22:21.  Deyanovalla tempo tuntuisi olevan tasainen. Brendel aloittaa hitaammin, mutta tempo alkaa pikkuhiljaa kiihtyä. Alkuminuuteilla Deyanova on hieman jäljessä, mutta jo neljännen minuutin jälkeen huomaan Brendelin olevan edellä. Judina on tässä vaiheessa keskitiellä, mutta alku on hänellä poikkeuksellisen hidas, hiljainen ja mietiskelevä. Fortessa soitettu trilli on ehkä hieman pitempi. Brendelin kiihdyttää tasaisesti tempoa. Judinalla tempo on lähinnä poukkoilevaa. Hänellä alun hiljainen meditatiivisuus katoaa, soitto saa voimaa, kuulijana aistin soitossa kivuliasta tuskaa ja epätoivoa. Noin viiden minuutin jälkeen huomaan syyn Brendelin version lyhyyteen. Kyse ei ole temposta. Hänen versiostaan on jätetty osia pois. Kun muut palaavat alun teemaan, Brender menee menojaan. Parissa minuutissa eroa tulee kuusi minuuttia (Brenderillä 7 minuuttia, Yudinalla 13 min.). Pari minuuttia myöhemmin eroa on tullut puoli minuuttia lisää. Tässä vaiheessa lopetin tarkastelun.

Laitan tähän kunkin version osien pituudet:

Alfred Brendel      15:05        9:08              4:02              8:46                     37:01

Marta Deyanova   22:21        8:08               4:45             8:37                     44:25

Maria Yudina        22:00        9:43              3:25              6:37                     41:45

Huomataan, että Yudinan tempo kiihtyy viimeisessä osassa aivan huimasti. Minulta puuttuu tietoa siitä, onko Alfred Brendelin version ensimmäinen osa hänen oma muunnelmansa, koska se tosiaan poikkeaa siitä, mitä muut ovat esittäneet.

Tutustuin eräisiin youtubesta löytämiini versioihin, joista en viitsinyt kuitenkaan laittaa tähän yhteyteen taulukkoa. Kyseessä ovat Maurizio Pollinen, Tatjana Nikolajevan, Grigori Sokolovin ja Svjatoslav Richterin versiot.  Pollini soittaa ensimmäisen osan ajassa18:48, mikä on siis Brendelin jälkeen nopein. Lisäksi Nikolajevalla se on alle 20 min. Myös Sokolovin versiossa ensimmäinen osa on suhteellisen nopea (20:15), vaikka sitten kokonaisaika ylittää 43 min. Selkeästi hitain on Richter (24:30). Hän onkin saanut yhden kiittävän kommentin, jossa kirjoittaja pitää sitä ehkä hitauden ansiosta ”mystisempänä” (more mystic). Richterin versio on myös kokonaisajaltaan selkeästi hitain (yli 46 min), vaikka kolmas scherzo-osa on lyhyempi kuin esimerkiksi Alfred Brendelillä. Maurizio Pollinin versio on katsomistani toiseksi nopein (40:20). Marta Deyanovan versio on minun vertailussani toiseksi hitain, mikä johtuu siitä, että hänen temponsa säilyy suhteellisen tasaisena, esimerkiksi scherzo-osa on hitaampi kuin kenelläkään muulla. Judina soittaa kaksi viimeistä osaa hyvin nopeassa tempossa.

Loppulause

Kirjoituksessani olen lähinnä käsitellyt kahta tulkintaa Franz Schubertin viimeisestä pianosonaatista. Tämän kokemuksen jälkeen enää viitsi vertailla, kumman versio on parempi. Ne ovat niin eri maailmasta.

PARI VUOSIKYMMENTÄ UKRAINAN HISTORIASTA

Juliste vuodelta 1920: ”Vain työläisten ja talonpoikien tiivis, rikkumaton liitto voi pelastaa Venäjän tuholta ja nälänhädältä”

I.                     

Alkusysäys tähän kirjoitukseen tuli hieman nurjalta puolelta, sillä alun perin minua kiinnosti Neuvosto-Karjalan historia ja karjalan kielen asema. Lainasin kirjastosta Markku Kangaspuron väitöskirjan (Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920 - 1939. SKS, Helsinki 2000) ja pari muuta aihetta sivuavaa kirjaa, kuten Anna-Lisa Sahlströmin kirjoittaman elämäkerran Neuvostoliitossa Karjalan johtoon nousseesta Edvard Gyllingistä (Viimeinen ruhtinas. 2009). Molemmat teokset ovat näkökulmiltaan antoisia luoden aiheeseen myös laajempaa kontekstia. Kangaspuron väitöskirjaa luin kuin jännitysnäytelmää. Pääteemansa ohessa hän tuo lukijansa eteen myös Ukrainaa, joka oli esikuvana Karjalan tapahtumille niin hyvässä kuin pahassa. Molemmat alueet olivat koekaniineina kansallisuuspolitiikan kokeilussa. Innolla lähdettiin liikkeelle, ja lopputuloksen me tiedämme. Kangaspuron viittaukset Ukrainaan tipahtelivat kirjan sivuilla sen verran kiinnostusta herättäen, että halusin koota niiden pohjalta itselleni jonkinmoisen katsauksen siitä, mitä alueella 20- ja 30-luvuilla tapahtui. Tämä teksti olkoon tämän tutkimusmatkani päätepiste. Olen kyllä aikaisemmissa kirjoituksissani käsitellyt Ukrainan kehitystä ja ongelmia, mutta samalla sivuuttanut nyt Kangaspuron esiin nostamia kysymyksiä, joten jonkin aukon se täyttää. Minulle vanhastaan tutumpi Karjala odottakoon myöhempää syvätarkastelua.

Kävi pian ilmi, että noista vuosikymmenistä on netissä liuta blogikirjoituksia, joista kutakuinkin kaikki käsittelevät vuosien 1932-33 suurta nälänhätää eli holodomoria (http://fi.wikipedia.org/wiki/Holodomor ).  Pääasiassa kirjoitukset ja niihin liittyvät kommentit myötäilevät Wikipedian artikkeleista esille tulevaa kantaa, mikä on toki myös nykypäivän poliittiseen ilmapiiriin hyvin istuva näkemys. Wikipedian artikkelin mukaan suuri nälänhätä oli Moskovan ja venäläisten keksimä ajojahti Ukrainaa ja ukrainalaisia vastaan. Kuolonuhreja oli useita miljoonia. Wikipedian mukaan Ukrainan presidenttinä vuosina 2005-2010 toiminut Viktor Juštšenko  nosti asian esille ja pyrki hankkimaan sille kansainvälistä tunnustusta kansanmurhana. Traagisuutta lisäsi se, että Neuvostoliiton historiassa holodomor salattiin ja monet saivat siitä tietää vasta 90-luvulla Ukrainan itsenäistyttyä. Ukrainassa säädettiin laki, joka kielsi asian kyseenalaistamisen, millä oli kielteistä vaikutusta Venäjän ja Ukrainan väleihin. Euroopan parlamenttikin otti tähän asiaan kantaa hyväksymällä vuonna 2008 kansanmurhakäsitystä tukevan päätöslauselman, pitäen holodomoria Neuvostoliiton aiheuttamana ja rikoksena ihmisyyttä vastaan.  Juštšenkon jälkeen presidentiksi noussut Viktor Janukovytš oli nälänhädän syistä toista mieltä pitäen nälänhätää koko Neuvostoliittoa koskevana tragediana. Palaan asiaan alempana esittäessäni Kangaspuron katsauksen asiasta.

Lisäksi noukin kirjahyllystäni englantilaisen journalistin Edward Crankshaw’n elämäkerran Nikita Hruštševista (Hruštšev. Suomentanut Seppo J. Loponen. Otava, 1967), jota edellisen kerran olen sitä selaillut vuosikymmeniä sitten. Hruštševia on pidetty ukrainalaisena ja halusin hieman katsahtaa, miten Ukraina hänen elämäänsä liittyy. Kirja on kärjekäs mutta samalla kattava kuvaus Hruštševin elämästä. Se leimaa kohteensa osin turhan provosoivasti ja vetää välillä mutkat suoraksi kuvatessaan hyvin tunnevoimaisesti Neuvostoliiton historian tapahtumia. Hruštšev toimi Ukrainassa kommunistisen puolueen tehtävissä kahteen otteeseen, sekä 20-luvulla että 30-luvulla. Kerron siitä kirjoitukseni lopussa.

II.                 TAUSTAA

Neuvostoliitto sai Venäjältä perinnöksi hyvin monikulttuurisen yhteiskunnan. Kangaspuron mukaan Neuvostoliitossa laskettiin eläneen 1920-luvulla peräti 169 eri kansallista ryhmää ja kansallisuutta. Venäjän mongolivallan ajoilta periytyvässä hallitsemistavassa maan reuna-alueilla saatettiin eri kansallisuuksille sallia monenlaisia vapauksia. 1800-luvun lopulla keisari Aleksanteri II:n murhan jälkeen Venäjä kuitenkin tiukensi otettaan, mikä merkitsi vähemmistökansojen oikeuksien kaventamista. Tilanne maassa kärjistyi, kun vähemmistökansat alkoivat vaatia itsehallintoa. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa kaikki puolueet joutuivat laatimaan omat kansallisuuspoliittiset ohjelmansa.  Kansallisuuskysymys oli Venäjän sosialidemokraattiselle puolueelle keskeisimpiä kysymyksiä.  He olivat vuoden 1905 ohjelmassaan alkaneet vaatia kansallisille vähemmistöille autonomioita ja maahan federalistista valtiorakennetta. Tsaarin kukistuttua vuonna 1917 Lenin ja bolševikit vetosivat suoraan itsenäisyyttä vaatineisiin vähemmistökansoihin. Puolueessa saatiin läpi vaatimus kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.  Noustuaan valtaan Lenin ja bolševikit alkoivat ajaa federalistista hallintorakennetta, jossa vähemmistökansoilla oli monessa suhteessa itsenäisyys ja autonomia. Tämä oli ainoa tapa saada eri etniset ryhmät vallankumouksen taakse.

Vähemmistökansallisuudet saivat vaatimuksensa niin vahvasti läpi, että bolševikit hyväksyivät alun perin jopa eroamisen Venäjästä. Tämä oli Kangaspuron mukaan Leninin poliittista taktikointia. Pelkän työväestön voimin ei valtaa pystytä hankkimaan. Tarvittiin liittolaisia, ja niitä löydettiin talonpojista ja vähemmistökansallisuuksien edustajista. Myös juutalaisten Bund-järjestö oli yhteistyössä mukana.

Bolševikit voittivat kansalaissodan pääosin juuri vähemmistökansoille tekemien myönnytysten ansiosta. Ukrainasta tuli kuitenkin kansallisuuspolitiikan koetinkivi. Sen ja Neuvosto-Venäjän suhteet nähtiin vallankumouksen kohtalonkysymykseksi. Venäjä oli nälänhädän kourissa ja siten riippuvainen ukrainalaisesta viljasta. Lisäksi siellä sijaitsi tärkeitä teollisuuslaitoksia ja kivihiilikaivoksia. Ukrainalaiset vaativat kansallista itsehallintoa, mikä taas oli vastoin Venäjän taloudellisia ja sotilaallisia etuja. Paljon annettiin periksi, mutta puolueyhtenäisyydestä pidettiin kuitenkin kiinni.  Ukrainalaisten vaatimukset itsenäisen kommunistipuolueen perustamisesta torjuttiin.

III.                UUSI KANSALLISUUSPOLITIIKKA - KORENIZATSIJA

Vuonna 1921 puolueessa hyväksyttiin päätös korenizatsija-politiikan aloittamisesta. Sana korenizatsija merkitsee ’juurruttamista’ ja tarkoituksena oli suosia vähemmistökansojen kieltä ja kulttuuria ja auttaa samalla niitä myös oman hallinnon ja talouden kehittämisessä. Katsottiin, että tämä oli paras keino luku- ja kirjoitustaidossa jälkeenjääneiden etnisten ryhmien sivistämisessä.  

Korenizatsija antoi Ukrainalle mahdollisuuden alkaa kehittää omaa kansallista kieltään ja omaa ukrainalaista identiteettiään.  Tulosta alkoi syntyä siinä määrin hyvin, että vuosikymmenen loppupuolella kehitykseen alettiin pikkuhiljaa luoda säröjä. Neuvosto-Karjalassa oli enemmän ongelmia, koska siellä käytiin alusta alkaen kiistaa siitä, pitäisikö tasavallan kieltä alkaa kehittää suomen kielen vai karjalan kielen pohjalta.   Leninin ja Stalinin kannattamana suomen kieli peri voiton ja se sai virallisen aseman venäjän kielen rinnalla jo vuonna 1922. Tulokset olivat kuitenkin laihoja vastustuksen takia ja 30-luvulle tultaessa tasavallassa haluttiin yhä voimakkaammin ryhtyä karjalan kielen kehittämiseen.

Kun huomattiin, että eri kansallisuuksien sitoutuminen maan keskusjohtoon alkoi höltyä, alettiin vähemmistökansallisuuksia suosivasta politiikasta vähin erin luopua. Tämä tapahtui 30-luvulla, kun koko Neuvostoliiton alueella alettiin luoda eri kansallisuuksia yhdistävää isänmaallisuuden eli neuvostopatriotismin ideologiaa. Näin korenizatsijan periaatteet murtuivat. Uuden politiikan myötä maa alkoi kehittyä aivan eri suuntaan venäläistämisineen ja Stalin-kultteineen. Tämä suunta kärjistyi vuoden 1937 tapahtumissa.

IV.                20-LUVUN UKRAINALAISTAMISTA

Tasavaltaan laadittiin heti konkreettinen ukrainalaistamisohjelma (ukrainization; ks. wikipedian englanninkielinen artikkeli) ja kansallisuusaate sai voimaa taakseen. Ukrainan kieli haluttiin valtion virastojen ja laitosten kieleksi kaikilla tasoilla. Lukutaito kasvoi, lukutaidottomien määrä väheni 47 prosentista (1926) 8 prosenttiin (1939). Ukrainan kielen opetus alkoi kehittyä. Vuoteen 1929 mennessä yli 97 % sai koulutuksensa ukrainan kielellä.

Teollisuuden kehittyessä myös kaupunkeihin siirtyi maaseudulta ukrainankielistä väestöä, minkä johdosta ukrainan kielen asema käyttökielenä laajeni eri laitoksiin ja työpaikoille. Vuonna 1926 kaupunkiväestöstä noin neljäsosa oli etnisiä ukrainalaisia. Ratkaiseva nousu tapahtui 30-luvun alussa.  Kangaspuro toteaa lakonisesti, että ”pakkokollektivisointi ja teollisuuden työvoimapula tekivät ukrainalaisista kaupunkien enemmistökansan”.

Myös kulttuurilaitoksissa ja joukkotiedotuksessa alkoi kehityksen suunta näkyä.  Vuonna 1931 teattereista selkeästi suurin osa oli ukrainankielisiä (66/88). Ukrainankieliset sanomalehdet olivat vielä 1922 puuttuneet lähes tyystin. Nyt niiden määrä kasvoi huimasti (vuonna 1931 ukrainankielisiä sanomalehtiä oli 373, kun kokonaismäärä oli 426). Ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisuprosentti oli 83.

Ukrainan kommunistinen puolue (UKP) ei saanut kuitenkaan riippumattomuutta emopuolueestaan. Siksi sen hallinto säilyi venäjänkielisten hallussa jo Moskovan yhteyksien vuoksi. Puolueen sisällä tapahtui kuitenkin ”soluttautumista”. 20-luvun loppuun mennessä etnisten ukrainalaisten osuus UKP:n jäsenistä ylitti 50 %. Ukrainalaisten osuus puolueen hallintokoneistossa ylitti vuoteen 1934 mennessä 50 %. Piiri- ja paikallistasolla luku oli jo 68- 86 prosenttia tasosta riippuen.

Myös kirkkojen toiminta pystyi Ukrainassa kehittymään, vaikka Neuvostoliitossa kokonaisuudessaan käytiin kovaa uskonnonvastaista kampanjaa. Maan keskushallinto keskittyi puhdistamaan tsaarin hallintoa myötäillyttä Venäjän ortodoksista kirkkoa.  Ukrainan eri kirkot saivat tämän vuoksi toimia vielä 20-luvulla suhteellisen vapaasti. Ukrainassahan perustettiin vuonna 1921 myös autokefaalinen ortodoksikirkko, jonka Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka vahvisti vuonna 1924.

Yllättävä tieto Kangaspuron kirjasta minulle on se, että virallisesti ukrainan kieli julistettiin tasaveroiseksi venäjän ja muiden kielten kanssa vasta kesällä 1927. Se on Karjalaan verrattuna kovin myöhään, koska siellä suomen (tai karjalan) kielestä tuli tasaveroinen venäjän kanssa jo 1922. Ukrainassa elettiin vuonna 1927 kuitenkin jo kansallismielisyyden harjalla. Esimerkiksi samana vuonna kokoontui Harkovissa kielitieteilijöiden konferenssi, joka esitti kyrillisestä kirjaimistosta luopumista ja siirtymistä latinalaiseen kirjoitustapaan. Tällä haluttiin korostaa Ukrainan eurooppalaisuutta ja itsenäisyyttä suhteessa Venäjään.

Säröjä alkoi kuitenkin tulla. Tasavallan venäläisväestö ja puolueen virkamiehet alkoivat vähitellen kokea olonsa vähintäänkin epämukavaksi. Samanlaisia tuntemuksia oli pitkin aikaa ollut myös Karjalan venäläisellä väestöllä.  Ukrainassa venäläiset olivat miehittäneet yleisliittolaiset virastot ja tuotantolaitokset ja joutuivat seuraamaan ukrainalaistamiskehitystä sivusta.

Vuonna 1929 alkoi näkyä vakavia merkkejä tulevasta käänteestä. Heinäkuussa aloitettiin Ukrainassa kansallismielisten johtajien puhdistukset, kun turvallisuuspoliisi (OGPU) ”paljasti” salaliiton. Joukko taiteilijoita ja muuta sivistyneistöä tuomittiin vuosien vankeusrangaistuksiin.  Tästä seurasi samanlaisia toimia myös muualla Neuvostoliitossa, mm. Karjalassa ja Udmurtiassa (1932 - 33).

V.                  KIELIPOLITIIKKAA KARJALASSA JA UKRAINASSA

Ukrainalaisia ja suomalaisia kansallismielisiä yhdisti ns. Piedmont-politiikka, joka otettiin Neuvostoliitossa yleisesti käyttöön. Esimerkkinä tästä otettiin Moldavian autonominen tasavalta. Sen rajanaapuri Bessarabia oli joutunut ensimmäisessä maailmansodassa Romanian haltuun. Moldaviasta oli tarkoitus viedä vallankumous Bessarabiaan ja saada se sitä kautta Neuvostoliiton yhteyteen. Tästä syystä Moldavian kieleksi valittiin Bessarabian moldavialaisten puhuma kieli. Tätä pyrkimystä, jossa käytetään hyväksi valtiolliset rajat ylittäviä etnisiä yhteyksiä, nimitettiin Piedmont-politiikaksi. Sanan ja myös periaatteen tausta on Italiassa.

Kun Edvard Gylling suunnitteli 20-luvun alussa tulevaisuuden linjoja, hän nosti esimerkiksi nimenomaan Ukrainan. Hän halusi korostaa Karjalan laajaa itsehallintoa Neuvosto-Venäjän yhteydessä. Tosin tuolloin oli vielä niin Ukrainassa kuin Karjalassakin epäselvää, millaiseksi tuo autonomia järjestettäisiin.

Gyllingillä oli tuolloin hyvin vahvana peruslähtökohtana haave skandinaavisesta vallankumouksesta ja tarkoituksena oli, että perustettavasta Karjalan kommuunista (josta myöhemmin tuli autonominen tasavalta) tulisi sen levittämisen tukikohta. Siksi hän kannatti ajatusta, että alueen kieleksi olisi valittava suomi. Hänen mielestään karjalan murteet poikkesivat liian paljon toisistaan, jotta niiden pohjalta olisi voitu rakentaa oma kirjakieli. Kiista karjalan ja suomen valinnasta ratkaistiin lopulta suomen eduksi Leninin ja Stalinin päätöksellä. Päätöksen jälkeen suomen kielen aseman vankistumisessa oli paljon mutkia matkassa.

Tuon päätöksen jälkeen Neuvostoliiton kansallisuuksien neuvoston istunnossa käsiteltiin Karjalan kielikysymystä kahteen otteeseen, vuosina 1927 ja 1931. Suomalaiset Edvard Gylling ja Santeri Nuorteva yrittivät vakuutella, että suomen kieli oli ainoa mahdollinen ratkaisu.  Vuonna 1927 Ukrainan kaksi kansallismielistä edustajaa Mykola Skrypnyk (Мико́ла Скри́пник; olen käyttänyt tässä englantilaista translitterointitapaa, suomalaisittain olisi Mikola Skripnik, Kangaspuron kirjassa on Mykolan Skrypnik)  ja Vladimir Zatonski antoivat heille voimakkaan tukensa. Vuonna 1931 näiden samojen ukrainalaisten kanta oli kuitenkin muuttunut. Skrypnyk piti suuruudenhulluutena suomalaisten haaveiluja eri heimojen yhdistämisestä. Zatonski totesi lakonisesti, että ”Stalin tuskin oli osannut karjalan tai suomen kieltä tehdessään päätöstä Karjalan kielipolitiikasta”. Karjalan kielipolitiikkaa syytettiin ”suomalaiseksi šovinismiksi”. Alettiin pelätä, että kansallis-romanttisen ideologian synnyttämä laajentumishalu voi suuntautua itään muiden suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoille, aina Uralille saakka. Ukrainalaiset suosittelivat Karjalaan Moldavian ratkaisua, josta yllä jo kerroin. Moldavian ASNT oli luotu samalle bessarabialaisen kulttuurin ja kielen perustalle yhdistämään myös rajantakaisten alueiden kansoja. Heidän mielestään Neuvosto-Karjalaan luotava karjalan kirjakieli ja kulttuuri voisivat vedota Suomessa asuviin karjalaisiin.

Kokous päätti, että karjalan kielestä tulee suomen rinnalle Karjalaan virallinen kieli. Tämä juna lähti siis liikkeelle oikeaan suuntaan. Sillä ei kuitenkaan päästy pitkälle, sillä valitettavasti pian lähti liikkeelle myös toinen juna, joka jyräsi alleen koko kansallisuuspolitiikan ja sitä ajaneet henkilöt.

Vladimir Zatonski, kuva nuoruuden vuosilta

Yllä olevasta voi panna merkille sen, että vuonna 1931 Zatonski saattoi arvostella Stalinin tekemiä päätöksiä eikä hänelle tullut siitä suoria seuraamuksia. Päinvastoin, hän sai oman kantansa läpi. Myöhemmin Zatonskille kävi kyllä aivan yhtä huonosti kuin ”Karjalan keisarille” Edvard Gyllingille. Vuonna 1937 heidät molemmat vangittiin ja seuraavana vuonna teloitettiin. Skrypnyk oli kansanvalistusasiain komissaari ja ukrainalaistamisen keskeisimpiä toimijoita (http://en.wikipedia.org/wiki/Mykola_Skrypnyk ). Häntä voi kiittää ukrainan kielen käyttöön otossa ja lukutaidon poistamisessa tehdyistä hyvistä tuloksista. Ja juuri hän oli vuonna 1927 Harkovissa luomassa ukrainan kieleen uutta kirjoitusjärjestelmää (ortografia).

Vuoden 1931 kokouksessa Skrypnyk korosti Kangaspuron mukaan kielen merkitystä kansallisen identiteetin muodostumisessa ja kiinnitti huomiota kielipolitiikan merkitykseen Neuvostoliitossa. Hän totesi Staliniin viitaten, että kieli oli keskeinen kansakuntaa määräävä tekijä. Hän oli perehtynyt Karjalan kielitilanteeseen ja päätyi kannattamaan karjalan kielen käyttöönottoa, vastoin Gyllingin ja muiden suomalaisten kantaa.  Hän näki vaarallisena heimojen sukulaisuudesta lähtevät aluevaatimukset ja katsoi sen vain vahvistavan ”suomalaista fasismia”.

Kansallisuuksien neuvostossa vuonna 1931 keskustelun keskiössä oli nationalismi ja kielen merkitys. Sama suuntaus oli tuolloin vallalla myös Suomessa ja ylipäänsä Euroopassa käytävässä keskustelussa.  Tämä oli heijastumaa kansainvälisestä ilmapiirin muutoksesta, jota myös talouslama ruokki. Tämä vaikutti myös Neuvostoliiton tulevaan ilmapiiriin. Suuntaa alettiinkin kääntää ja kansallisten kulttuurien korostaminen jäi taustalle. Tässäkin muutoksessa Ukrainasta tuli esimerkkitapaus muille alueille. Ja ukrainalaiset siitä kai joutuivat myös kärsimään eniten.

Haluan puuttua vielä Mykola Skrypnykiin. Hän oli vielä 1931 uransa huipulla ja toimi mielestäni oikein ajaessaan karjalan kieltä Karjalan alueen viralliseksi kieleksi. Yksittäisen ihmisen ponnistuksilla ei ollut kuitenkaan merkitystä kun suuremmat voimat ottivat vallan. Tammikuussa 1933 Stalin lähetti Ukrainaan uuden puoluejohtajan, Pavel Postyševin, pitämään yllä järjestystä. Hänen tehtävänsä oli eliminoida Stalinin oppositio, puhdistaa puolueesta kaikki nationalistiset ”poikkeamat”, lopettaa kansallismielinen ukrainalaistamispolitiikka ja saattaa kollektivisointi päätökseen hinnalla millä hyvänsä. Postyševin apuna oli satoja Venäjältä tuotuja virkailijoita. Skrypnyk joutui uuden suuntauksen kanssa vastahankaan. Hänet leimattiin vastavallankumoukselliseksi nationalistiksi ja hänen oli näin ollen jätettävä työnsä opetuksen ja koulutuksen kehittämisen parissa.  Skrypnyk ei jäänyt odottamaan pidättämistään vaan heinäkuussa 1933 hän teki oman ratkaisunsa ampuen itsensä asunnossaan Harkovissa.

 

Mykola Skrypnyk (Mikola Skripnik)

VI.                UKRAINAN SUURI NÄLÄNHÄTÄ ELI HOLODOMOR 1932 - 33

Vuonna 1929 käynnisti pakkokollektivisointi Ukrainassa talonpoikaiskapinan. Sitten vuosina 1932 - 33 koko maassa levisi nälänhätä ja sen myötä kapinointi vain lisääntyi.  Aluksi syy pantiin yksittäisten henkilöiden niskoille, mutta 30-luvun ongelmat olivat jo niin suuria, että keskusjohto joutui turvautumaan talonpoikien pakkosiirtoihin ja karkotuksiin. Sadattuhannet talonpojat joutuivat nälänhädän vuoksi lähtemään kotiseuduiltaan vaeltamaan pitkin Neuvostoliittoa ja etsimään paikkaa, mihin asettua.

Kun Ukrainassa oli kauhea nälänhätä, puolueen keskuskomitea jätti huomiotta Ukrainan Moskovaan lähettämät vetoomukset ja syytti tammikuussa 1933 Ukrainan puoluejohtoa siitä, että se oli jättänyt toimittamatta vaadittavat viljakiintiöt. Syytettiin nationalisteja siitä, että paikalliset tarpeet oli asetettu etusijalle.

Suuren nälänhädän muistomerkki

Ukrainan tilanne riistäytyi käsistä. Nälänhädän seurauksena kuoli 4-8 miljoonaa ukrainalaista.  Kangaspuro toteaa tutkijoiden kiistelleen siitä, oliko nälänhätä aiheutettu tahallaan. Äärimmäisissä kannoissa jopa arveltiin, että tarkoituksena oli tuhota kokonainen kansa.  Toisten mielestä tilanne oli vain riistäytynyt hallinnasta. Kangaspuro torjuu yksioikoisen tahallisuuden. Hän arvioi hänellä käytössä olleiden uusimpien tutkimusten pohjalta, että kyse oli lähinnä ”tahallisuutta lähentelevästä piittaamattomuudesta ihmishenkeen”. Nälänhätä koetteli koko Neuvostoliittoa, ei vain Ukrainaa. Ukrainan merkitys Neuvostoliitolle oli keskeinen siellä olevien hiilikenttien ja maan viljavuuden vuoksi. Toisaalta se koettiin uhaksi, koska se oli edustanut bolševikeille ”kulakkien, valkoisten kasakoiden ja nationalismin tyyssijaa”.

VII.              POLITIIKAN MUUTOS

Kansallisuuspolitiikassa tapahtui lopullinen linjanmuutos vuoden 1932 lopulla, kun puolueen keskuskomitea syytti Ukrainan kommunistista puoluetta siitä, että se suhtautui suvaitsevaisesti ukrainalaiseen nationalismiin. Moskova alkoi vastoin puoluesääntöjä sekaantua Ukrainan kommunistisen puolueen sisäisiin asioihin. Vuonna 1933 pääuhriksi joutui kansanvalistusasiain kansankomissaari Mykola Skrypnyk, josta jo yllä kerroin. Hänet erotettiin ukrainalaisena nationalistina ja sai osakseen rajua julkista kritiikkiä.

Lopullinen käänne maan sisäpolitiikassa tapahtui vuosina 1933 – 1934, kun alettiin luoda uutta neuvostokansalaisen identiteettiä. Tässäkin kehitysprosessissa Ukraina sai näyttää muille mallia siinä, miten nationalismia vastaan piti taistella. Noita tapahtumia ennen Neuvostoliiton ja Ukrainan kansalaiset joutuivat todistamaan ensimmäisen viisivuotiskauden (1928 - 1933) täydellisen epäonnistumisen, pakkokollektivisoinnin ja nälänhädän. 

Lähtölaukauksena uudelle politiikalle Stalin piti tammikuussa 1933 puheen, jossa hän totesi kollektivisoinnin vastustajien aktivoituneen ja varoitti heistä puolueen jäsenistöä.  Seuraavan vuoden tammikuussa oli puolueen 17. edustajakokous. Siihen mennessä tasavalloissa oli jo tapahtunut paljon. Yllä kerroin jo kansallismielisen kansankomissaarin Mykola Skrypnykin erosta. Moskovan kuriin panema Ukrainan kommunistinen puolue hyväksyi marraskuussa 1933 uuden nationalismin vastaista taistelua korostavan kansallisuuspoliittisen linjauksen. Muut tasavallat seurasivat Ukrainan esimerkkiä. Ukrainan erotettua johtoa syytettiin isovenäläisyyden vastustamisesta. Lisäksi sen väitettiin yrittäneen eristäytyä Venäjästä.

Ukrainan uuden puoluejohtajan Postyševin esittämissä syytöksissä marraskuussa 1933 nousee esille kolme seikkaa. Kritiikin kohteena on Ukraina, mutta asiat voisi liittää yleisellä tasolla yhtä hyvin myös esimerkiksi Karjalaan.

1)      Ukrainaan oli luotu kansallinen identiteetti, joka näki Ukrainan ja Venäjän toisistaan erillisinä. Ukrainalaistaminen oli erottanut ukrainalaiset Neuvostoliiton muista kansoista, erityisesti venäläisistä. Ukrainan tiedeakatemian vuonna 1930 julkaisemaa kulttuurihistoriaa syytettiin siitä, että se esitti Ukrainan kuuluneen aina osaksi eurooppalaista universaalia kulttuuripiiriä. Ukraina oli määritelty eurooppalaisen kulttuurin viimeiseksi reunaksi idässä. Venäjä määriteltiin osaksi vierasta, aasialaista kulttuuripiiriä. Postyševin mukaan nationalistit yrittivät eristää ja jopa irrottaa Ukrainan Venäjästä suuntautumalla länteen ja Puolassa sijaitsevaan Galitsiaan.

2)      Väärä kansallisuuspolitiikka pantiin syyksi pakkokollektivisoinnin epäonnistumiselle sekä nälänhädälle ja sille ettei viljanhankintakiintiöitä ollut täytetty. Mykola Skrypnyk sai erityistä kritiikkiä mm. siitä, että oli arvostellut kulakkien likvidoimispolitiikkaa. Moskovan määräyksiä ei ollut puhujan mukaan toteutettu, vaan niitä oli ”hillitty”.

3)      Kolmas syytös koski Ukrainan ja liittovaltion välistä suhdetta. Mykola Skrypnykia syytettiin siitä, että hän oli vastustanut yleisliittolaisten elinten vallan kasvattamista. Hänen katsottiin myös vaatineen Ukrainalle oikeutta omaan ulkopolitiikkaan. Lisäksi hän oli vastustanut Neuvostoliiton maalakia, jonka mukaan kaikki maa on liittovaltion omaisuutta. Skrypnyk oli vaatinut, että maan tuli kuulua tasavalloille, jolloin niillä säilyisi alueillaan itsenäinen toimivalta. Skrypnykin väitettiin yrittäneen muuttaa Neuvostoliitto ”Kansainliiton tapaiseksi valtioliitoksi”, jossa tasavalloilla olisi itsenäinen asema.

Syytöksistä tulee ilmi, että yleisliittolaisen keskushallinnon ja periferian suhteet olivat ajautuneet ristiriitaan sekä taloudenhoidossa että politiikassa. Mennyt suuntaus oli ajautunut umpikujaan.

Poliittinen tasapaino oli järkkynyt, mikä näkyi vallanpitäjien ja kansan välisissä suhteissa. Toiseksi talouden ratkaisut vaativat keskusvallan lujempaa otetta. Vuonna 1928 käynnistynyt ensimmäinen viisivuotissuunnitelma oli tässä ensiaskel. Talouden keskittäminen, pakkoteollistaminen ja -kollektivisointi eivät jättäneet tilaa korenizatsija-politiikkaan perustuville paikallisille kansallisille ratkaisuille. Kompromissia keskusvallan sekä etnisyyteen perustuvien kansallisten tasavaltojen ja alueiden itsenäisyyden välillä ei ollut.

VIII.            UUSI KANSALLINEN IDENTITEETTI

Neuvostoliitossa otettiin käyttöön aikaisemmin porvarilliseksi, internationalismin vastakohdaksi ymmärretty termi (neuvosto)patriotismi. Sille annettiin vuodesta 1934 vahva venäläisyyden leima. Uuden neuvostoidentiteetin rakennusaineiksi omaksuttiin venäläistä mytologiaa ja Venäjän historiaa alettiin muokata sopivaan muottiin. Uuden historiakäsityksen piti perustella venäläisyyden varaan rakentuva neuvostopatriotismi. Tätä käännettä ei voitu kuitenkaan toteuttaa nopeasti, sillä Neuvostoliiton identiteetti oli ollut juuri itsenäisten neuvostotasavaltojen muodostamassa liittovaltion ideassa ja esimerkiksi 1920-luvulla kirjoitettu Neuvostoliiton syntyhistoria oli kuvattu paljolti vähemmistökansallisuuksien vapautumisen historiaksi.

Uudessa suuntauksessa keskeisenä oli venäjän kielen aseman korostaminen. Vaikka venäjää ei nimetty valtionkieleksi, sen asemaa yleisliittolaisena kielenä vahvistettiin monin tavoin.

Maassa alettiin luoda eri kansoja yhdistäviä symboleja. Stalinin kultin rakentaminen sopi hyvin venäläisen hallitsemistavan perinteeseen. Uuden neuvostoideologian pohjana olivat Venäjän imperiumin tukipilarit: Stalin (tsaari), puolue (kirkko) ja valtio-ideologia (oikeauskoisuus). Yleisliittolainen venäläisyyteen samaistettu patriotismi palveli ennen kaikkea hallinnon yhtenäistämistä ja reuna-alueiden tiukempaa kontrollia.

Kun maahan alettiin luoda neuvostokansalaisen identiteettiä, sen seurauksena venäjän kielen asema alkoi kaikkialla maassa vahvistua. Venäjän kielestä tuli 1930-luvun puolivälistä alkaen yhä selkeämmin neuvostopatriotismin keskeinen tunnusmerkki. Tämän voi nähdä myös psykologisena vastareaktiona 1920-luvun kehitykselle, kun venäläiset saivat šovinistin leiman ja kokivat joutuneensa syrjityiksi. Kyse ei ollut kuitenkaan kansan spontaanista noususta oman kielensä ja kulttuurinsa puolesta, vaikka se saikin venäläisväestön keskuudessa suosiota. Sekä venäläistäminen että sen rinnalla käynnistynyt terrori olivat ylhäältä aloitettuja operaatioita.

Neuvostojohto halusi lujittaa keskusvaltaa ja siinä tehtävässä se käytti tietoisesti hyväkseen venäläistä kansallistunnetta. 20-luvun alussa omaksutun kansallisuuspolitiikan koettiin rikkoneen valtakunnan yhtenäisyyttä. Ja ehkä sisäpolitiikan ohella myös kansainvälinen nationalistinen kehitys oli johtanut siihen tilanteeseen, että Neuvostoliitossa oli ”kansakunnan rivit tiivistettävä”.

”Ihmisille annettiin kaksi vaihtoehtoa: omaksua venäläismielinen neuvostopatriotismi tai tulla leimatuksi nationalistiseksi vastavallankumoukselliseksi.” Näin Kangaspuro luonnehtii osuvasti ajan henkeä. Minulla tulee tässä yhteydessä mieleen kaikkien tuntema lausahdus Pepe Wilbergin laulamasta Aira Sinervon runosta: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Kangaspuro kokoaa yhteen seikkoja, jotka johtivat venäläismielisen neuvostopatriotismin syntyyn. Hän viittaa Terry Martiniin, joka on nostanut esiin neljä tekijää.  (1) Keskittäminen ja valtiollisuuden korostaminen saivat valtiokoneiston tukeutumaan Venäjän kansaan. (2) Toinen syy oli ulkopolitiikka: Neuvostoliitto ei kyennyt hyödyntämään rajaseutujen lähistöllä asuvien vähemmistökansallisuuksien etnisiä siteitä naapurimaihin. Ja kun niistä ei ollut hyötyä, ne muuttuivat venäläisten silmissä epäilyttäviksi. (3) Kolmanneksi Martin mainitsee pakkokollektivisoinnin: vähemmistökansallisuudet olivat sitä kiihkeimmin vastustaneet. (4) Kansallisissa tasavalloissa toteutettu korenizatsija-politiikka oli aiheuttanut venäläisväestössä tyytymättömyyttä. Stalin tiesi, että kansallismielisyyden nousun myötä venäläisväestö oli joutunut ahtaalle.

Puoluekokouksen ”innoittamana” alettiin alueilla nostaa venäjän kielen asemaa. Nähtiin, että vähemmistökansojen oli välttämätöntä osata venäjää. Tätä perusteltiin sillä, että venäjän kieli oli Neuvostoliiton kehittyneimmän kulttuurin kieli ja sen avulla he voisivat kohota korkeammalle kulttuuritasolle. Nämä päätökset pantiin myöhemmin eri puolilla Neuvostoliittoa käytäntöön.

En voi tässä yhteydessä olla kommentoimatta Edvard Gyllingin ajatuksia suomen ja karjalan suhteesta. Gylling perusteli suomen kielen valitsemista Karjalan alueen kieleksi vedoten tosin samankaltaisiin perusteluihin suomen kielen ”korkeammasta tasosta”. 

Karjalassa oli 30-luvulla karjalan kielellä nostetta, mutta venäjän kieli nousi väestön valtavirran mukana keskeiseen asemaan. Alettiin korostaa venäjän kielen ”sivistyksellistä lähetystehtävää”. Vain se mahdollisti vähemmistökansojen kehityksen. Venäläiselle kulttuurille annettiin itseoikeutettu asema neuvostokulttuurin peruspilarina ja Neuvostoliiton kansojen yhteisenä kielenä. Näin venäjästä tuli käytännössä Neuvostoliiton valtiollinen ensimmäinen kieli.

Puoluekokouksen jälkeen ryhdyttiin myös kansallisissa kielissä kieliuudistuksiin. Jo samana vuonna Ukrainassa julkaistiin lista ukrainan kieleen lisättävistä venäläisperäisistä ”internationalistisista” sanoista (samantapaisia kuin suomen kieleen tuotu sana sovjetti).  Tällaiset muutokset aiheuttivat luonnollisesti riitaa semminkin kun venäjän kielellä oli muutenkin monien vähemmistökansojen sivistyneistön keskuudessa psykologisesti huono kaiku.

Kielikiistoja seurasivat kansallismielisten vangitsemiset ja laajempi paikallisen nationalismin vastainen kampanja, mistä tehtiin varoittava esimerkki muille tasavalloille.  Kampanja laajeni kaikkialle Neuvostoliittoon. Oltiin pian kierteessä, joka johti vuonna 1937 laajaan terroriaaltoon. Esimerkiksi Karjalassa annettiin kiintiö, kuinka monta suomalaista on vangittava ja teloitettava. Toimeenpanevat virkailijat yrittivät täyttää kiintiöt mahdollisimman tehokkaasti ja pyytää lisäkiintiöitä.  Tehokkuus ylhäältä tulleiden määräysten noudattamisessa oli ainoa keino selviytyä itse hengissä.

Vuonna 1937 toimien ja syytösten vauhti kiihtyi. Puolue teki lukuisia kansallisuuspolitiikkaan vaikuttavia päätöksiä. Venäjän kielen kouluopetus tehtiin pakolliseksi. Ukrainassa ilmestyvien venäläisten lehtien määrää ryhdyttiin lisäämään. Ukrainalaisia nationalisteja syytettiin yrityksestä irrottaa ukrainalainen kulttuuri Venäjän kulttuurista. Ukrainalaiset lingvistit leimattiin puristeiksi. Syyskuun alusta lukien vuonna 1938 venäjä tuli koko Ukrainan alueella opetuskieleksi. Siihen katsotaan ukrainalaistamiskehityksen loppuneen.

IX.                NIKITA HRUSHTSHEV ja LAZAR KAGANOVITSH

Nikita Hruštševia pidetään yleisesti ukrainalaisena. Hän on kuitenkin kotoisin Ukrainan rajaseudulta, mutta Venäjän puolelta. Hän tosin muutti perheensä mukana 14-vuotiaana nykyisen Donetskin (silloisen Jusovkan) lähistölle itäiseen Ukrainaan asentajanoppiin ja toimi jonkin aikaa asentajana ennen siirtymistään bolševikkien riveihin ja puolueeseen viemään vallankumousta eteenpäin. Hän itse mielellään tekeytyi ukrainalaiseksi. Hän meni ensimmäisen kerran naimisiin vuonna 1915, sai siitä liitosta kaksi lasta, kunnes vaimo kuoli vuoden 1920 suuressa nälänhädässä.   

Yhtenä tärkeänä tukena Hruštševilla oli Lazar Kaganovitš, jonka suurimpana saavutuksena pidetään Moskovan metron rakennustöitä. He tapasivat vuonna 1916 Hruštševin ollessa 22-vuotias ja Kaganovitšin vain vuotta vanhempi. Kaganovitš oli Kievin juutalaisia ja ollut aktiivinen bolševikki jo vuodesta 1911, istunut vankilassa lakkoon yllytyksestä ja saavuttanut kovuudellaan vahvan vaikutusvallan työtoverien keskuudessa. Kaganovitšin tehtävänä oli käännyttää työläiset Leninin puolueeseen. ”Näin Hruštševista tuli ensin Kaganovitšin suojatti, sitten apulainen, seuraaja ja lopulta vuonna 1957 hänen kukistajansa”, kirjoittaa Crankshow. Kuin ihmeen kaupalla Kaganovitš selvisi puhdistuksista hengissä ja kuoli vasta vuonna 1991 nähden vielä Neuvostoliiton hajoavan.

Crankshow’n Hruštšev-elämäkerran mukaan Nikita Hruštšev otti vuonna 1927 Ukrainassa työskennellessään aktiivisesti kantaa puolueen organisatorisiin kysymyksiin. Hän vaati Ukrainan 10. puoluekokouksessa puolueen valvonnan tehostamista ja piirikomiteoiden itsenäisyyden kaventamista (kun hänet itse oli juuri ylennetty korkeammalle tasolle). Hruštševin vaikutuksesta kommunistista puoluetta alettiin pikkuhiljaa kehittää entistä keskusjohtoisempaan suuntaan.  Tavoitteena oli myös alemman organisaatiotason tilaisuuksien vähentäminen. Näissä tilaisuuksissa käytiin juuri ankarinta kriittistä keskustelua.  Hruštševin puhe oli vasta ehdotus, mutta ennen pitkää ne pantiin toimeen. Tuolloin hän oli vielä pikkuvirkailija, mutta tie urkeni nopeasti eteenpäin. Nämä pyrkimykset kertovat hänen autoritaarisesta luonteesta. Siinä se näytti todellisen voimansa.

Tuolloin Ukrainan kommunistisen puolueen pääsihteerinä oli Lazar Kaganovitš. Hän pyrki taiteilemaan kahden suuntauksen välillä. Toisaalta oli ukrainalaistamisen linja, joka pyrki ukrainankielisen kulttuurin edistämiseen. Toisaalta käytiin ”porvarillisen ja pikkuporvarillisen kansallismielisyyden vastaista taistelua”. Hänellä oli paljon konflikteja ukrainalaisten kansallismielisten puoluejohtajien kanssa (kuten Vlas Tšubar ja Aleksandr Shumski). Teollisuuden kehittämisessä hänellä lienee ollut tasavallassa ansaitusti saavutuksia, mutta politiikan ja kulttuurin saralla aiheutui vain ristiriitoja ja vastustus häntä kohtaan lisääntyi. Kansallismielisten valitusten johdosta Stalin siirsi vuonna 1928 Kaganovitšin Moskovaan. Tästä nähdään, että vielä tuolloin kansallismielisillä ukrainalaisilla oli vielä vaikutusvaltaa Staliniin.

30-luvun tapahtumia käsitellessään Crankshaw kuvaa Hruštševia häikäilemättömän opportunistiseksi vallankäyttäjäksi pitäen häntä Stalinin politiikan uskollisimpana tukijana ja liittäen hänen nimensä useisiin vangitsemisiin ja poliittisiin murhiin. Crankshaw antaa räiskyä leimatessaan hänet ”stalinistisemmaksi kuin Stalin itse”, missä todennäköisesti on mukana tunteiden palosta aiheutuvaa liioittelua. Yhtä kaikki ei 30-luvun Neuvostoliitossa voinut puolueessa minään kuoropoikana edetä. 

Hruštšev siirtyi 20-luvun lopulla Moskovaan, mutta palasi Ukrainaan vuonna 1938. Stalin nosti hänet Ukrainan kommunistipuolueen johtoon, mikä merkitsi muuttoa Kieviin. Crankshown mukaan Kievissä hänestä tuli ”terrorikoneiston tärkeä osa”, kun hän tuota ennen oli vain yllyttänyt muita terroriin. Työssään hän profiloitui ”taistelijaksi kansanvihollisia vastaan”, ja tulosta syntyi.  Hruštšev jatkoi Ukrainan kommunistisessa puolueessa edeltäjiensä aloittamia laajoja puhdistuksia. Puoli vuotta hänen saapumisensa jälkeen oli vuoden 1937 puolueen keskuskomitean 166 jäsenestä ja ehdokasjäsenestä jäljellä vain kolme, ja puhdistukset yhä vain jatkuivat. Hänen itsensä ura puolueessa jatkoi nousuaan. Vuonna 1939 hänestä tuli jo puolueen keskuskomitean politbyroon täysvaltainen jäsen.

X.                  LOPUKSI

Kirjoitan tähän loppuun jotakin, vaikka tämä voi olla kaukaa haettua. Olen eräässä edellisessä tekstissäni kertonut maailmankuulun lingvistin ruhtinas Nikolai Trubetzkoyn vuonna 1927 julkaisemaa artikkelia ukrainalaisuudesta. Hän on siinä arvostellut sitä jyrkkyyttä, millä ukrainalaiset haluavat erkaantua venäläisyydestä ja sen vaikutuspiiristä.  Hän näki ideologisen katsomuksensa mukaisesti ukrainalaisuuden ja venäläisyyden kuuluvan yhteen, mutta kannatti kuitenkin ukrainalaisten oikeutta rakentaa omaa kulttuuriaan ja kehittää kieltään. Toki hänellä oli omat painotuksensa, johon katolisuus ei sopinut. Voimakkaasta vastakkainasettelusta hän ei kuitenkaan pitänyt. Vuonna 1876 Venäjä oli säätänyt lain pakollisesta venäjänkielisestä koulusta torjuen näin ukrainan kielen ja ukrainalaisen kulttuurin kehityksen. Trubetzkoy näki 20-luvun Ukrainan toimet tähän vastareaktiona. Ukrainassa oltiin tekemässä sama virhe kuin 50 vuotta aikaisemmin, mutta toisin päin. Hänen mielestään äärireagoinnit ruokkivat toinen toisiaan.  

Venäjän hallinto oli halunnut pakottaa ukrainalaiset venäläisiksi. Tällä se teki väkivaltaa ihmisluontoa vastaan. ”Aja luonto ovelle, se lentää ikkunaan” (”Гони природу в дверь, она влетит в окно”), Trubetzkoy lainaa venäläistä sanontaa. Pakkotoimien myötä vastakkainasettelu ukrainalaisten ja venäläisten välillä vain kasvaa.

Myös Aleksandr Solženitsynin mielipiteisiin olen viitannut samassa kirjoituksessani. Hän oli nähnyt vankileireillä ukrainalaisten katkeruuden ja kärsimyksen. Hän ennakoi, että jälkipolvien oli maksettava vanhempiensa virheistä. Myöhemmin 90-luvulla hänen huutonsa sovun puolesta tuntuivat menevän kuuroille korville. Vaikka hänet mielletään hyvin venäläiseksi, hän oli äitinsä puolelta puoliksi ukrainalainen, joten ukrainan kielikin oli tullut hänelle tutuksi. Tällaisia puolivenäläisiä ja -ukrainalaisia on nykyisin paljon molemmin puolin rajaa. Näin syrjästä katsottuna eripura ja kauna raastaa mieltä. Vastaantuloa ja kompromisseja tarvittaisiin puolella ja toisella, lähempänä ja kauempana.