Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

PARI VUOSIKYMMENTÄ UKRAINAN HISTORIASTA

Juliste vuodelta 1920: ”Vain työläisten ja talonpoikien tiivis, rikkumaton liitto voi pelastaa Venäjän tuholta ja nälänhädältä”

I.                     

Alkusysäys tähän kirjoitukseen tuli hieman nurjalta puolelta, sillä alun perin minua kiinnosti Neuvosto-Karjalan historia ja karjalan kielen asema. Lainasin kirjastosta Markku Kangaspuron väitöskirjan (Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920 - 1939. SKS, Helsinki 2000) ja pari muuta aihetta sivuavaa kirjaa, kuten Anna-Lisa Sahlströmin kirjoittaman elämäkerran Neuvostoliitossa Karjalan johtoon nousseesta Edvard Gyllingistä (Viimeinen ruhtinas. 2009). Molemmat teokset ovat näkökulmiltaan antoisia luoden aiheeseen myös laajempaa kontekstia. Kangaspuron väitöskirjaa luin kuin jännitysnäytelmää. Pääteemansa ohessa hän tuo lukijansa eteen myös Ukrainaa, joka oli esikuvana Karjalan tapahtumille niin hyvässä kuin pahassa. Molemmat alueet olivat koekaniineina kansallisuuspolitiikan kokeilussa. Innolla lähdettiin liikkeelle, ja lopputuloksen me tiedämme. Kangaspuron viittaukset Ukrainaan tipahtelivat kirjan sivuilla sen verran kiinnostusta herättäen, että halusin koota niiden pohjalta itselleni jonkinmoisen katsauksen siitä, mitä alueella 20- ja 30-luvuilla tapahtui. Tämä teksti olkoon tämän tutkimusmatkani päätepiste. Olen kyllä aikaisemmissa kirjoituksissani käsitellyt Ukrainan kehitystä ja ongelmia, mutta samalla sivuuttanut nyt Kangaspuron esiin nostamia kysymyksiä, joten jonkin aukon se täyttää. Minulle vanhastaan tutumpi Karjala odottakoon myöhempää syvätarkastelua.

Kävi pian ilmi, että noista vuosikymmenistä on netissä liuta blogikirjoituksia, joista kutakuinkin kaikki käsittelevät vuosien 1932-33 suurta nälänhätää eli holodomoria (http://fi.wikipedia.org/wiki/Holodomor ).  Pääasiassa kirjoitukset ja niihin liittyvät kommentit myötäilevät Wikipedian artikkeleista esille tulevaa kantaa, mikä on toki myös nykypäivän poliittiseen ilmapiiriin hyvin istuva näkemys. Wikipedian artikkelin mukaan suuri nälänhätä oli Moskovan ja venäläisten keksimä ajojahti Ukrainaa ja ukrainalaisia vastaan. Kuolonuhreja oli useita miljoonia. Wikipedian mukaan Ukrainan presidenttinä vuosina 2005-2010 toiminut Viktor Juštšenko  nosti asian esille ja pyrki hankkimaan sille kansainvälistä tunnustusta kansanmurhana. Traagisuutta lisäsi se, että Neuvostoliiton historiassa holodomor salattiin ja monet saivat siitä tietää vasta 90-luvulla Ukrainan itsenäistyttyä. Ukrainassa säädettiin laki, joka kielsi asian kyseenalaistamisen, millä oli kielteistä vaikutusta Venäjän ja Ukrainan väleihin. Euroopan parlamenttikin otti tähän asiaan kantaa hyväksymällä vuonna 2008 kansanmurhakäsitystä tukevan päätöslauselman, pitäen holodomoria Neuvostoliiton aiheuttamana ja rikoksena ihmisyyttä vastaan.  Juštšenkon jälkeen presidentiksi noussut Viktor Janukovytš oli nälänhädän syistä toista mieltä pitäen nälänhätää koko Neuvostoliittoa koskevana tragediana. Palaan asiaan alempana esittäessäni Kangaspuron katsauksen asiasta.

Lisäksi noukin kirjahyllystäni englantilaisen journalistin Edward Crankshaw’n elämäkerran Nikita Hruštševista (Hruštšev. Suomentanut Seppo J. Loponen. Otava, 1967), jota edellisen kerran olen sitä selaillut vuosikymmeniä sitten. Hruštševia on pidetty ukrainalaisena ja halusin hieman katsahtaa, miten Ukraina hänen elämäänsä liittyy. Kirja on kärjekäs mutta samalla kattava kuvaus Hruštševin elämästä. Se leimaa kohteensa osin turhan provosoivasti ja vetää välillä mutkat suoraksi kuvatessaan hyvin tunnevoimaisesti Neuvostoliiton historian tapahtumia. Hruštšev toimi Ukrainassa kommunistisen puolueen tehtävissä kahteen otteeseen, sekä 20-luvulla että 30-luvulla. Kerron siitä kirjoitukseni lopussa.

II.                 TAUSTAA

Neuvostoliitto sai Venäjältä perinnöksi hyvin monikulttuurisen yhteiskunnan. Kangaspuron mukaan Neuvostoliitossa laskettiin eläneen 1920-luvulla peräti 169 eri kansallista ryhmää ja kansallisuutta. Venäjän mongolivallan ajoilta periytyvässä hallitsemistavassa maan reuna-alueilla saatettiin eri kansallisuuksille sallia monenlaisia vapauksia. 1800-luvun lopulla keisari Aleksanteri II:n murhan jälkeen Venäjä kuitenkin tiukensi otettaan, mikä merkitsi vähemmistökansojen oikeuksien kaventamista. Tilanne maassa kärjistyi, kun vähemmistökansat alkoivat vaatia itsehallintoa. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa kaikki puolueet joutuivat laatimaan omat kansallisuuspoliittiset ohjelmansa.  Kansallisuuskysymys oli Venäjän sosialidemokraattiselle puolueelle keskeisimpiä kysymyksiä.  He olivat vuoden 1905 ohjelmassaan alkaneet vaatia kansallisille vähemmistöille autonomioita ja maahan federalistista valtiorakennetta. Tsaarin kukistuttua vuonna 1917 Lenin ja bolševikit vetosivat suoraan itsenäisyyttä vaatineisiin vähemmistökansoihin. Puolueessa saatiin läpi vaatimus kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.  Noustuaan valtaan Lenin ja bolševikit alkoivat ajaa federalistista hallintorakennetta, jossa vähemmistökansoilla oli monessa suhteessa itsenäisyys ja autonomia. Tämä oli ainoa tapa saada eri etniset ryhmät vallankumouksen taakse.

Vähemmistökansallisuudet saivat vaatimuksensa niin vahvasti läpi, että bolševikit hyväksyivät alun perin jopa eroamisen Venäjästä. Tämä oli Kangaspuron mukaan Leninin poliittista taktikointia. Pelkän työväestön voimin ei valtaa pystytä hankkimaan. Tarvittiin liittolaisia, ja niitä löydettiin talonpojista ja vähemmistökansallisuuksien edustajista. Myös juutalaisten Bund-järjestö oli yhteistyössä mukana.

Bolševikit voittivat kansalaissodan pääosin juuri vähemmistökansoille tekemien myönnytysten ansiosta. Ukrainasta tuli kuitenkin kansallisuuspolitiikan koetinkivi. Sen ja Neuvosto-Venäjän suhteet nähtiin vallankumouksen kohtalonkysymykseksi. Venäjä oli nälänhädän kourissa ja siten riippuvainen ukrainalaisesta viljasta. Lisäksi siellä sijaitsi tärkeitä teollisuuslaitoksia ja kivihiilikaivoksia. Ukrainalaiset vaativat kansallista itsehallintoa, mikä taas oli vastoin Venäjän taloudellisia ja sotilaallisia etuja. Paljon annettiin periksi, mutta puolueyhtenäisyydestä pidettiin kuitenkin kiinni.  Ukrainalaisten vaatimukset itsenäisen kommunistipuolueen perustamisesta torjuttiin.

III.                UUSI KANSALLISUUSPOLITIIKKA - KORENIZATSIJA

Vuonna 1921 puolueessa hyväksyttiin päätös korenizatsija-politiikan aloittamisesta. Sana korenizatsija merkitsee ’juurruttamista’ ja tarkoituksena oli suosia vähemmistökansojen kieltä ja kulttuuria ja auttaa samalla niitä myös oman hallinnon ja talouden kehittämisessä. Katsottiin, että tämä oli paras keino luku- ja kirjoitustaidossa jälkeenjääneiden etnisten ryhmien sivistämisessä.  

Korenizatsija antoi Ukrainalle mahdollisuuden alkaa kehittää omaa kansallista kieltään ja omaa ukrainalaista identiteettiään.  Tulosta alkoi syntyä siinä määrin hyvin, että vuosikymmenen loppupuolella kehitykseen alettiin pikkuhiljaa luoda säröjä. Neuvosto-Karjalassa oli enemmän ongelmia, koska siellä käytiin alusta alkaen kiistaa siitä, pitäisikö tasavallan kieltä alkaa kehittää suomen kielen vai karjalan kielen pohjalta.   Leninin ja Stalinin kannattamana suomen kieli peri voiton ja se sai virallisen aseman venäjän kielen rinnalla jo vuonna 1922. Tulokset olivat kuitenkin laihoja vastustuksen takia ja 30-luvulle tultaessa tasavallassa haluttiin yhä voimakkaammin ryhtyä karjalan kielen kehittämiseen.

Kun huomattiin, että eri kansallisuuksien sitoutuminen maan keskusjohtoon alkoi höltyä, alettiin vähemmistökansallisuuksia suosivasta politiikasta vähin erin luopua. Tämä tapahtui 30-luvulla, kun koko Neuvostoliiton alueella alettiin luoda eri kansallisuuksia yhdistävää isänmaallisuuden eli neuvostopatriotismin ideologiaa. Näin korenizatsijan periaatteet murtuivat. Uuden politiikan myötä maa alkoi kehittyä aivan eri suuntaan venäläistämisineen ja Stalin-kultteineen. Tämä suunta kärjistyi vuoden 1937 tapahtumissa.

IV.                20-LUVUN UKRAINALAISTAMISTA

Tasavaltaan laadittiin heti konkreettinen ukrainalaistamisohjelma (ukrainization; ks. wikipedian englanninkielinen artikkeli) ja kansallisuusaate sai voimaa taakseen. Ukrainan kieli haluttiin valtion virastojen ja laitosten kieleksi kaikilla tasoilla. Lukutaito kasvoi, lukutaidottomien määrä väheni 47 prosentista (1926) 8 prosenttiin (1939). Ukrainan kielen opetus alkoi kehittyä. Vuoteen 1929 mennessä yli 97 % sai koulutuksensa ukrainan kielellä.

Teollisuuden kehittyessä myös kaupunkeihin siirtyi maaseudulta ukrainankielistä väestöä, minkä johdosta ukrainan kielen asema käyttökielenä laajeni eri laitoksiin ja työpaikoille. Vuonna 1926 kaupunkiväestöstä noin neljäsosa oli etnisiä ukrainalaisia. Ratkaiseva nousu tapahtui 30-luvun alussa.  Kangaspuro toteaa lakonisesti, että ”pakkokollektivisointi ja teollisuuden työvoimapula tekivät ukrainalaisista kaupunkien enemmistökansan”.

Myös kulttuurilaitoksissa ja joukkotiedotuksessa alkoi kehityksen suunta näkyä.  Vuonna 1931 teattereista selkeästi suurin osa oli ukrainankielisiä (66/88). Ukrainankieliset sanomalehdet olivat vielä 1922 puuttuneet lähes tyystin. Nyt niiden määrä kasvoi huimasti (vuonna 1931 ukrainankielisiä sanomalehtiä oli 373, kun kokonaismäärä oli 426). Ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisuprosentti oli 83.

Ukrainan kommunistinen puolue (UKP) ei saanut kuitenkaan riippumattomuutta emopuolueestaan. Siksi sen hallinto säilyi venäjänkielisten hallussa jo Moskovan yhteyksien vuoksi. Puolueen sisällä tapahtui kuitenkin ”soluttautumista”. 20-luvun loppuun mennessä etnisten ukrainalaisten osuus UKP:n jäsenistä ylitti 50 %. Ukrainalaisten osuus puolueen hallintokoneistossa ylitti vuoteen 1934 mennessä 50 %. Piiri- ja paikallistasolla luku oli jo 68- 86 prosenttia tasosta riippuen.

Myös kirkkojen toiminta pystyi Ukrainassa kehittymään, vaikka Neuvostoliitossa kokonaisuudessaan käytiin kovaa uskonnonvastaista kampanjaa. Maan keskushallinto keskittyi puhdistamaan tsaarin hallintoa myötäillyttä Venäjän ortodoksista kirkkoa.  Ukrainan eri kirkot saivat tämän vuoksi toimia vielä 20-luvulla suhteellisen vapaasti. Ukrainassahan perustettiin vuonna 1921 myös autokefaalinen ortodoksikirkko, jonka Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka vahvisti vuonna 1924.

Yllättävä tieto Kangaspuron kirjasta minulle on se, että virallisesti ukrainan kieli julistettiin tasaveroiseksi venäjän ja muiden kielten kanssa vasta kesällä 1927. Se on Karjalaan verrattuna kovin myöhään, koska siellä suomen (tai karjalan) kielestä tuli tasaveroinen venäjän kanssa jo 1922. Ukrainassa elettiin vuonna 1927 kuitenkin jo kansallismielisyyden harjalla. Esimerkiksi samana vuonna kokoontui Harkovissa kielitieteilijöiden konferenssi, joka esitti kyrillisestä kirjaimistosta luopumista ja siirtymistä latinalaiseen kirjoitustapaan. Tällä haluttiin korostaa Ukrainan eurooppalaisuutta ja itsenäisyyttä suhteessa Venäjään.

Säröjä alkoi kuitenkin tulla. Tasavallan venäläisväestö ja puolueen virkamiehet alkoivat vähitellen kokea olonsa vähintäänkin epämukavaksi. Samanlaisia tuntemuksia oli pitkin aikaa ollut myös Karjalan venäläisellä väestöllä.  Ukrainassa venäläiset olivat miehittäneet yleisliittolaiset virastot ja tuotantolaitokset ja joutuivat seuraamaan ukrainalaistamiskehitystä sivusta.

Vuonna 1929 alkoi näkyä vakavia merkkejä tulevasta käänteestä. Heinäkuussa aloitettiin Ukrainassa kansallismielisten johtajien puhdistukset, kun turvallisuuspoliisi (OGPU) ”paljasti” salaliiton. Joukko taiteilijoita ja muuta sivistyneistöä tuomittiin vuosien vankeusrangaistuksiin.  Tästä seurasi samanlaisia toimia myös muualla Neuvostoliitossa, mm. Karjalassa ja Udmurtiassa (1932 - 33).

V.                  KIELIPOLITIIKKAA KARJALASSA JA UKRAINASSA

Ukrainalaisia ja suomalaisia kansallismielisiä yhdisti ns. Piedmont-politiikka, joka otettiin Neuvostoliitossa yleisesti käyttöön. Esimerkkinä tästä otettiin Moldavian autonominen tasavalta. Sen rajanaapuri Bessarabia oli joutunut ensimmäisessä maailmansodassa Romanian haltuun. Moldaviasta oli tarkoitus viedä vallankumous Bessarabiaan ja saada se sitä kautta Neuvostoliiton yhteyteen. Tästä syystä Moldavian kieleksi valittiin Bessarabian moldavialaisten puhuma kieli. Tätä pyrkimystä, jossa käytetään hyväksi valtiolliset rajat ylittäviä etnisiä yhteyksiä, nimitettiin Piedmont-politiikaksi. Sanan ja myös periaatteen tausta on Italiassa.

Kun Edvard Gylling suunnitteli 20-luvun alussa tulevaisuuden linjoja, hän nosti esimerkiksi nimenomaan Ukrainan. Hän halusi korostaa Karjalan laajaa itsehallintoa Neuvosto-Venäjän yhteydessä. Tosin tuolloin oli vielä niin Ukrainassa kuin Karjalassakin epäselvää, millaiseksi tuo autonomia järjestettäisiin.

Gyllingillä oli tuolloin hyvin vahvana peruslähtökohtana haave skandinaavisesta vallankumouksesta ja tarkoituksena oli, että perustettavasta Karjalan kommuunista (josta myöhemmin tuli autonominen tasavalta) tulisi sen levittämisen tukikohta. Siksi hän kannatti ajatusta, että alueen kieleksi olisi valittava suomi. Hänen mielestään karjalan murteet poikkesivat liian paljon toisistaan, jotta niiden pohjalta olisi voitu rakentaa oma kirjakieli. Kiista karjalan ja suomen valinnasta ratkaistiin lopulta suomen eduksi Leninin ja Stalinin päätöksellä. Päätöksen jälkeen suomen kielen aseman vankistumisessa oli paljon mutkia matkassa.

Tuon päätöksen jälkeen Neuvostoliiton kansallisuuksien neuvoston istunnossa käsiteltiin Karjalan kielikysymystä kahteen otteeseen, vuosina 1927 ja 1931. Suomalaiset Edvard Gylling ja Santeri Nuorteva yrittivät vakuutella, että suomen kieli oli ainoa mahdollinen ratkaisu.  Vuonna 1927 Ukrainan kaksi kansallismielistä edustajaa Mykola Skrypnyk (Мико́ла Скри́пник; olen käyttänyt tässä englantilaista translitterointitapaa, suomalaisittain olisi Mikola Skripnik, Kangaspuron kirjassa on Mykolan Skrypnik)  ja Vladimir Zatonski antoivat heille voimakkaan tukensa. Vuonna 1931 näiden samojen ukrainalaisten kanta oli kuitenkin muuttunut. Skrypnyk piti suuruudenhulluutena suomalaisten haaveiluja eri heimojen yhdistämisestä. Zatonski totesi lakonisesti, että ”Stalin tuskin oli osannut karjalan tai suomen kieltä tehdessään päätöstä Karjalan kielipolitiikasta”. Karjalan kielipolitiikkaa syytettiin ”suomalaiseksi šovinismiksi”. Alettiin pelätä, että kansallis-romanttisen ideologian synnyttämä laajentumishalu voi suuntautua itään muiden suomalais-ugrilaisten kansojen asuinsijoille, aina Uralille saakka. Ukrainalaiset suosittelivat Karjalaan Moldavian ratkaisua, josta yllä jo kerroin. Moldavian ASNT oli luotu samalle bessarabialaisen kulttuurin ja kielen perustalle yhdistämään myös rajantakaisten alueiden kansoja. Heidän mielestään Neuvosto-Karjalaan luotava karjalan kirjakieli ja kulttuuri voisivat vedota Suomessa asuviin karjalaisiin.

Kokous päätti, että karjalan kielestä tulee suomen rinnalle Karjalaan virallinen kieli. Tämä juna lähti siis liikkeelle oikeaan suuntaan. Sillä ei kuitenkaan päästy pitkälle, sillä valitettavasti pian lähti liikkeelle myös toinen juna, joka jyräsi alleen koko kansallisuuspolitiikan ja sitä ajaneet henkilöt.

Vladimir Zatonski, kuva nuoruuden vuosilta

Yllä olevasta voi panna merkille sen, että vuonna 1931 Zatonski saattoi arvostella Stalinin tekemiä päätöksiä eikä hänelle tullut siitä suoria seuraamuksia. Päinvastoin, hän sai oman kantansa läpi. Myöhemmin Zatonskille kävi kyllä aivan yhtä huonosti kuin ”Karjalan keisarille” Edvard Gyllingille. Vuonna 1937 heidät molemmat vangittiin ja seuraavana vuonna teloitettiin. Skrypnyk oli kansanvalistusasiain komissaari ja ukrainalaistamisen keskeisimpiä toimijoita (http://en.wikipedia.org/wiki/Mykola_Skrypnyk ). Häntä voi kiittää ukrainan kielen käyttöön otossa ja lukutaidon poistamisessa tehdyistä hyvistä tuloksista. Ja juuri hän oli vuonna 1927 Harkovissa luomassa ukrainan kieleen uutta kirjoitusjärjestelmää (ortografia).

Vuoden 1931 kokouksessa Skrypnyk korosti Kangaspuron mukaan kielen merkitystä kansallisen identiteetin muodostumisessa ja kiinnitti huomiota kielipolitiikan merkitykseen Neuvostoliitossa. Hän totesi Staliniin viitaten, että kieli oli keskeinen kansakuntaa määräävä tekijä. Hän oli perehtynyt Karjalan kielitilanteeseen ja päätyi kannattamaan karjalan kielen käyttöönottoa, vastoin Gyllingin ja muiden suomalaisten kantaa.  Hän näki vaarallisena heimojen sukulaisuudesta lähtevät aluevaatimukset ja katsoi sen vain vahvistavan ”suomalaista fasismia”.

Kansallisuuksien neuvostossa vuonna 1931 keskustelun keskiössä oli nationalismi ja kielen merkitys. Sama suuntaus oli tuolloin vallalla myös Suomessa ja ylipäänsä Euroopassa käytävässä keskustelussa.  Tämä oli heijastumaa kansainvälisestä ilmapiirin muutoksesta, jota myös talouslama ruokki. Tämä vaikutti myös Neuvostoliiton tulevaan ilmapiiriin. Suuntaa alettiinkin kääntää ja kansallisten kulttuurien korostaminen jäi taustalle. Tässäkin muutoksessa Ukrainasta tuli esimerkkitapaus muille alueille. Ja ukrainalaiset siitä kai joutuivat myös kärsimään eniten.

Haluan puuttua vielä Mykola Skrypnykiin. Hän oli vielä 1931 uransa huipulla ja toimi mielestäni oikein ajaessaan karjalan kieltä Karjalan alueen viralliseksi kieleksi. Yksittäisen ihmisen ponnistuksilla ei ollut kuitenkaan merkitystä kun suuremmat voimat ottivat vallan. Tammikuussa 1933 Stalin lähetti Ukrainaan uuden puoluejohtajan, Pavel Postyševin, pitämään yllä järjestystä. Hänen tehtävänsä oli eliminoida Stalinin oppositio, puhdistaa puolueesta kaikki nationalistiset ”poikkeamat”, lopettaa kansallismielinen ukrainalaistamispolitiikka ja saattaa kollektivisointi päätökseen hinnalla millä hyvänsä. Postyševin apuna oli satoja Venäjältä tuotuja virkailijoita. Skrypnyk joutui uuden suuntauksen kanssa vastahankaan. Hänet leimattiin vastavallankumoukselliseksi nationalistiksi ja hänen oli näin ollen jätettävä työnsä opetuksen ja koulutuksen kehittämisen parissa.  Skrypnyk ei jäänyt odottamaan pidättämistään vaan heinäkuussa 1933 hän teki oman ratkaisunsa ampuen itsensä asunnossaan Harkovissa.

 

Mykola Skrypnyk (Mikola Skripnik)

VI.                UKRAINAN SUURI NÄLÄNHÄTÄ ELI HOLODOMOR 1932 - 33

Vuonna 1929 käynnisti pakkokollektivisointi Ukrainassa talonpoikaiskapinan. Sitten vuosina 1932 - 33 koko maassa levisi nälänhätä ja sen myötä kapinointi vain lisääntyi.  Aluksi syy pantiin yksittäisten henkilöiden niskoille, mutta 30-luvun ongelmat olivat jo niin suuria, että keskusjohto joutui turvautumaan talonpoikien pakkosiirtoihin ja karkotuksiin. Sadattuhannet talonpojat joutuivat nälänhädän vuoksi lähtemään kotiseuduiltaan vaeltamaan pitkin Neuvostoliittoa ja etsimään paikkaa, mihin asettua.

Kun Ukrainassa oli kauhea nälänhätä, puolueen keskuskomitea jätti huomiotta Ukrainan Moskovaan lähettämät vetoomukset ja syytti tammikuussa 1933 Ukrainan puoluejohtoa siitä, että se oli jättänyt toimittamatta vaadittavat viljakiintiöt. Syytettiin nationalisteja siitä, että paikalliset tarpeet oli asetettu etusijalle.

Suuren nälänhädän muistomerkki

Ukrainan tilanne riistäytyi käsistä. Nälänhädän seurauksena kuoli 4-8 miljoonaa ukrainalaista.  Kangaspuro toteaa tutkijoiden kiistelleen siitä, oliko nälänhätä aiheutettu tahallaan. Äärimmäisissä kannoissa jopa arveltiin, että tarkoituksena oli tuhota kokonainen kansa.  Toisten mielestä tilanne oli vain riistäytynyt hallinnasta. Kangaspuro torjuu yksioikoisen tahallisuuden. Hän arvioi hänellä käytössä olleiden uusimpien tutkimusten pohjalta, että kyse oli lähinnä ”tahallisuutta lähentelevästä piittaamattomuudesta ihmishenkeen”. Nälänhätä koetteli koko Neuvostoliittoa, ei vain Ukrainaa. Ukrainan merkitys Neuvostoliitolle oli keskeinen siellä olevien hiilikenttien ja maan viljavuuden vuoksi. Toisaalta se koettiin uhaksi, koska se oli edustanut bolševikeille ”kulakkien, valkoisten kasakoiden ja nationalismin tyyssijaa”.

VII.              POLITIIKAN MUUTOS

Kansallisuuspolitiikassa tapahtui lopullinen linjanmuutos vuoden 1932 lopulla, kun puolueen keskuskomitea syytti Ukrainan kommunistista puoluetta siitä, että se suhtautui suvaitsevaisesti ukrainalaiseen nationalismiin. Moskova alkoi vastoin puoluesääntöjä sekaantua Ukrainan kommunistisen puolueen sisäisiin asioihin. Vuonna 1933 pääuhriksi joutui kansanvalistusasiain kansankomissaari Mykola Skrypnyk, josta jo yllä kerroin. Hänet erotettiin ukrainalaisena nationalistina ja sai osakseen rajua julkista kritiikkiä.

Lopullinen käänne maan sisäpolitiikassa tapahtui vuosina 1933 – 1934, kun alettiin luoda uutta neuvostokansalaisen identiteettiä. Tässäkin kehitysprosessissa Ukraina sai näyttää muille mallia siinä, miten nationalismia vastaan piti taistella. Noita tapahtumia ennen Neuvostoliiton ja Ukrainan kansalaiset joutuivat todistamaan ensimmäisen viisivuotiskauden (1928 - 1933) täydellisen epäonnistumisen, pakkokollektivisoinnin ja nälänhädän. 

Lähtölaukauksena uudelle politiikalle Stalin piti tammikuussa 1933 puheen, jossa hän totesi kollektivisoinnin vastustajien aktivoituneen ja varoitti heistä puolueen jäsenistöä.  Seuraavan vuoden tammikuussa oli puolueen 17. edustajakokous. Siihen mennessä tasavalloissa oli jo tapahtunut paljon. Yllä kerroin jo kansallismielisen kansankomissaarin Mykola Skrypnykin erosta. Moskovan kuriin panema Ukrainan kommunistinen puolue hyväksyi marraskuussa 1933 uuden nationalismin vastaista taistelua korostavan kansallisuuspoliittisen linjauksen. Muut tasavallat seurasivat Ukrainan esimerkkiä. Ukrainan erotettua johtoa syytettiin isovenäläisyyden vastustamisesta. Lisäksi sen väitettiin yrittäneen eristäytyä Venäjästä.

Ukrainan uuden puoluejohtajan Postyševin esittämissä syytöksissä marraskuussa 1933 nousee esille kolme seikkaa. Kritiikin kohteena on Ukraina, mutta asiat voisi liittää yleisellä tasolla yhtä hyvin myös esimerkiksi Karjalaan.

1)      Ukrainaan oli luotu kansallinen identiteetti, joka näki Ukrainan ja Venäjän toisistaan erillisinä. Ukrainalaistaminen oli erottanut ukrainalaiset Neuvostoliiton muista kansoista, erityisesti venäläisistä. Ukrainan tiedeakatemian vuonna 1930 julkaisemaa kulttuurihistoriaa syytettiin siitä, että se esitti Ukrainan kuuluneen aina osaksi eurooppalaista universaalia kulttuuripiiriä. Ukraina oli määritelty eurooppalaisen kulttuurin viimeiseksi reunaksi idässä. Venäjä määriteltiin osaksi vierasta, aasialaista kulttuuripiiriä. Postyševin mukaan nationalistit yrittivät eristää ja jopa irrottaa Ukrainan Venäjästä suuntautumalla länteen ja Puolassa sijaitsevaan Galitsiaan.

2)      Väärä kansallisuuspolitiikka pantiin syyksi pakkokollektivisoinnin epäonnistumiselle sekä nälänhädälle ja sille ettei viljanhankintakiintiöitä ollut täytetty. Mykola Skrypnyk sai erityistä kritiikkiä mm. siitä, että oli arvostellut kulakkien likvidoimispolitiikkaa. Moskovan määräyksiä ei ollut puhujan mukaan toteutettu, vaan niitä oli ”hillitty”.

3)      Kolmas syytös koski Ukrainan ja liittovaltion välistä suhdetta. Mykola Skrypnykia syytettiin siitä, että hän oli vastustanut yleisliittolaisten elinten vallan kasvattamista. Hänen katsottiin myös vaatineen Ukrainalle oikeutta omaan ulkopolitiikkaan. Lisäksi hän oli vastustanut Neuvostoliiton maalakia, jonka mukaan kaikki maa on liittovaltion omaisuutta. Skrypnyk oli vaatinut, että maan tuli kuulua tasavalloille, jolloin niillä säilyisi alueillaan itsenäinen toimivalta. Skrypnykin väitettiin yrittäneen muuttaa Neuvostoliitto ”Kansainliiton tapaiseksi valtioliitoksi”, jossa tasavalloilla olisi itsenäinen asema.

Syytöksistä tulee ilmi, että yleisliittolaisen keskushallinnon ja periferian suhteet olivat ajautuneet ristiriitaan sekä taloudenhoidossa että politiikassa. Mennyt suuntaus oli ajautunut umpikujaan.

Poliittinen tasapaino oli järkkynyt, mikä näkyi vallanpitäjien ja kansan välisissä suhteissa. Toiseksi talouden ratkaisut vaativat keskusvallan lujempaa otetta. Vuonna 1928 käynnistynyt ensimmäinen viisivuotissuunnitelma oli tässä ensiaskel. Talouden keskittäminen, pakkoteollistaminen ja -kollektivisointi eivät jättäneet tilaa korenizatsija-politiikkaan perustuville paikallisille kansallisille ratkaisuille. Kompromissia keskusvallan sekä etnisyyteen perustuvien kansallisten tasavaltojen ja alueiden itsenäisyyden välillä ei ollut.

VIII.            UUSI KANSALLINEN IDENTITEETTI

Neuvostoliitossa otettiin käyttöön aikaisemmin porvarilliseksi, internationalismin vastakohdaksi ymmärretty termi (neuvosto)patriotismi. Sille annettiin vuodesta 1934 vahva venäläisyyden leima. Uuden neuvostoidentiteetin rakennusaineiksi omaksuttiin venäläistä mytologiaa ja Venäjän historiaa alettiin muokata sopivaan muottiin. Uuden historiakäsityksen piti perustella venäläisyyden varaan rakentuva neuvostopatriotismi. Tätä käännettä ei voitu kuitenkaan toteuttaa nopeasti, sillä Neuvostoliiton identiteetti oli ollut juuri itsenäisten neuvostotasavaltojen muodostamassa liittovaltion ideassa ja esimerkiksi 1920-luvulla kirjoitettu Neuvostoliiton syntyhistoria oli kuvattu paljolti vähemmistökansallisuuksien vapautumisen historiaksi.

Uudessa suuntauksessa keskeisenä oli venäjän kielen aseman korostaminen. Vaikka venäjää ei nimetty valtionkieleksi, sen asemaa yleisliittolaisena kielenä vahvistettiin monin tavoin.

Maassa alettiin luoda eri kansoja yhdistäviä symboleja. Stalinin kultin rakentaminen sopi hyvin venäläisen hallitsemistavan perinteeseen. Uuden neuvostoideologian pohjana olivat Venäjän imperiumin tukipilarit: Stalin (tsaari), puolue (kirkko) ja valtio-ideologia (oikeauskoisuus). Yleisliittolainen venäläisyyteen samaistettu patriotismi palveli ennen kaikkea hallinnon yhtenäistämistä ja reuna-alueiden tiukempaa kontrollia.

Kun maahan alettiin luoda neuvostokansalaisen identiteettiä, sen seurauksena venäjän kielen asema alkoi kaikkialla maassa vahvistua. Venäjän kielestä tuli 1930-luvun puolivälistä alkaen yhä selkeämmin neuvostopatriotismin keskeinen tunnusmerkki. Tämän voi nähdä myös psykologisena vastareaktiona 1920-luvun kehitykselle, kun venäläiset saivat šovinistin leiman ja kokivat joutuneensa syrjityiksi. Kyse ei ollut kuitenkaan kansan spontaanista noususta oman kielensä ja kulttuurinsa puolesta, vaikka se saikin venäläisväestön keskuudessa suosiota. Sekä venäläistäminen että sen rinnalla käynnistynyt terrori olivat ylhäältä aloitettuja operaatioita.

Neuvostojohto halusi lujittaa keskusvaltaa ja siinä tehtävässä se käytti tietoisesti hyväkseen venäläistä kansallistunnetta. 20-luvun alussa omaksutun kansallisuuspolitiikan koettiin rikkoneen valtakunnan yhtenäisyyttä. Ja ehkä sisäpolitiikan ohella myös kansainvälinen nationalistinen kehitys oli johtanut siihen tilanteeseen, että Neuvostoliitossa oli ”kansakunnan rivit tiivistettävä”.

”Ihmisille annettiin kaksi vaihtoehtoa: omaksua venäläismielinen neuvostopatriotismi tai tulla leimatuksi nationalistiseksi vastavallankumoukselliseksi.” Näin Kangaspuro luonnehtii osuvasti ajan henkeä. Minulla tulee tässä yhteydessä mieleen kaikkien tuntema lausahdus Pepe Wilbergin laulamasta Aira Sinervon runosta: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Kangaspuro kokoaa yhteen seikkoja, jotka johtivat venäläismielisen neuvostopatriotismin syntyyn. Hän viittaa Terry Martiniin, joka on nostanut esiin neljä tekijää.  (1) Keskittäminen ja valtiollisuuden korostaminen saivat valtiokoneiston tukeutumaan Venäjän kansaan. (2) Toinen syy oli ulkopolitiikka: Neuvostoliitto ei kyennyt hyödyntämään rajaseutujen lähistöllä asuvien vähemmistökansallisuuksien etnisiä siteitä naapurimaihin. Ja kun niistä ei ollut hyötyä, ne muuttuivat venäläisten silmissä epäilyttäviksi. (3) Kolmanneksi Martin mainitsee pakkokollektivisoinnin: vähemmistökansallisuudet olivat sitä kiihkeimmin vastustaneet. (4) Kansallisissa tasavalloissa toteutettu korenizatsija-politiikka oli aiheuttanut venäläisväestössä tyytymättömyyttä. Stalin tiesi, että kansallismielisyyden nousun myötä venäläisväestö oli joutunut ahtaalle.

Puoluekokouksen ”innoittamana” alettiin alueilla nostaa venäjän kielen asemaa. Nähtiin, että vähemmistökansojen oli välttämätöntä osata venäjää. Tätä perusteltiin sillä, että venäjän kieli oli Neuvostoliiton kehittyneimmän kulttuurin kieli ja sen avulla he voisivat kohota korkeammalle kulttuuritasolle. Nämä päätökset pantiin myöhemmin eri puolilla Neuvostoliittoa käytäntöön.

En voi tässä yhteydessä olla kommentoimatta Edvard Gyllingin ajatuksia suomen ja karjalan suhteesta. Gylling perusteli suomen kielen valitsemista Karjalan alueen kieleksi vedoten tosin samankaltaisiin perusteluihin suomen kielen ”korkeammasta tasosta”. 

Karjalassa oli 30-luvulla karjalan kielellä nostetta, mutta venäjän kieli nousi väestön valtavirran mukana keskeiseen asemaan. Alettiin korostaa venäjän kielen ”sivistyksellistä lähetystehtävää”. Vain se mahdollisti vähemmistökansojen kehityksen. Venäläiselle kulttuurille annettiin itseoikeutettu asema neuvostokulttuurin peruspilarina ja Neuvostoliiton kansojen yhteisenä kielenä. Näin venäjästä tuli käytännössä Neuvostoliiton valtiollinen ensimmäinen kieli.

Puoluekokouksen jälkeen ryhdyttiin myös kansallisissa kielissä kieliuudistuksiin. Jo samana vuonna Ukrainassa julkaistiin lista ukrainan kieleen lisättävistä venäläisperäisistä ”internationalistisista” sanoista (samantapaisia kuin suomen kieleen tuotu sana sovjetti).  Tällaiset muutokset aiheuttivat luonnollisesti riitaa semminkin kun venäjän kielellä oli muutenkin monien vähemmistökansojen sivistyneistön keskuudessa psykologisesti huono kaiku.

Kielikiistoja seurasivat kansallismielisten vangitsemiset ja laajempi paikallisen nationalismin vastainen kampanja, mistä tehtiin varoittava esimerkki muille tasavalloille.  Kampanja laajeni kaikkialle Neuvostoliittoon. Oltiin pian kierteessä, joka johti vuonna 1937 laajaan terroriaaltoon. Esimerkiksi Karjalassa annettiin kiintiö, kuinka monta suomalaista on vangittava ja teloitettava. Toimeenpanevat virkailijat yrittivät täyttää kiintiöt mahdollisimman tehokkaasti ja pyytää lisäkiintiöitä.  Tehokkuus ylhäältä tulleiden määräysten noudattamisessa oli ainoa keino selviytyä itse hengissä.

Vuonna 1937 toimien ja syytösten vauhti kiihtyi. Puolue teki lukuisia kansallisuuspolitiikkaan vaikuttavia päätöksiä. Venäjän kielen kouluopetus tehtiin pakolliseksi. Ukrainassa ilmestyvien venäläisten lehtien määrää ryhdyttiin lisäämään. Ukrainalaisia nationalisteja syytettiin yrityksestä irrottaa ukrainalainen kulttuuri Venäjän kulttuurista. Ukrainalaiset lingvistit leimattiin puristeiksi. Syyskuun alusta lukien vuonna 1938 venäjä tuli koko Ukrainan alueella opetuskieleksi. Siihen katsotaan ukrainalaistamiskehityksen loppuneen.

IX.                NIKITA HRUSHTSHEV ja LAZAR KAGANOVITSH

Nikita Hruštševia pidetään yleisesti ukrainalaisena. Hän on kuitenkin kotoisin Ukrainan rajaseudulta, mutta Venäjän puolelta. Hän tosin muutti perheensä mukana 14-vuotiaana nykyisen Donetskin (silloisen Jusovkan) lähistölle itäiseen Ukrainaan asentajanoppiin ja toimi jonkin aikaa asentajana ennen siirtymistään bolševikkien riveihin ja puolueeseen viemään vallankumousta eteenpäin. Hän itse mielellään tekeytyi ukrainalaiseksi. Hän meni ensimmäisen kerran naimisiin vuonna 1915, sai siitä liitosta kaksi lasta, kunnes vaimo kuoli vuoden 1920 suuressa nälänhädässä.   

Yhtenä tärkeänä tukena Hruštševilla oli Lazar Kaganovitš, jonka suurimpana saavutuksena pidetään Moskovan metron rakennustöitä. He tapasivat vuonna 1916 Hruštševin ollessa 22-vuotias ja Kaganovitšin vain vuotta vanhempi. Kaganovitš oli Kievin juutalaisia ja ollut aktiivinen bolševikki jo vuodesta 1911, istunut vankilassa lakkoon yllytyksestä ja saavuttanut kovuudellaan vahvan vaikutusvallan työtoverien keskuudessa. Kaganovitšin tehtävänä oli käännyttää työläiset Leninin puolueeseen. ”Näin Hruštševista tuli ensin Kaganovitšin suojatti, sitten apulainen, seuraaja ja lopulta vuonna 1957 hänen kukistajansa”, kirjoittaa Crankshow. Kuin ihmeen kaupalla Kaganovitš selvisi puhdistuksista hengissä ja kuoli vasta vuonna 1991 nähden vielä Neuvostoliiton hajoavan.

Crankshow’n Hruštšev-elämäkerran mukaan Nikita Hruštšev otti vuonna 1927 Ukrainassa työskennellessään aktiivisesti kantaa puolueen organisatorisiin kysymyksiin. Hän vaati Ukrainan 10. puoluekokouksessa puolueen valvonnan tehostamista ja piirikomiteoiden itsenäisyyden kaventamista (kun hänet itse oli juuri ylennetty korkeammalle tasolle). Hruštševin vaikutuksesta kommunistista puoluetta alettiin pikkuhiljaa kehittää entistä keskusjohtoisempaan suuntaan.  Tavoitteena oli myös alemman organisaatiotason tilaisuuksien vähentäminen. Näissä tilaisuuksissa käytiin juuri ankarinta kriittistä keskustelua.  Hruštševin puhe oli vasta ehdotus, mutta ennen pitkää ne pantiin toimeen. Tuolloin hän oli vielä pikkuvirkailija, mutta tie urkeni nopeasti eteenpäin. Nämä pyrkimykset kertovat hänen autoritaarisesta luonteesta. Siinä se näytti todellisen voimansa.

Tuolloin Ukrainan kommunistisen puolueen pääsihteerinä oli Lazar Kaganovitš. Hän pyrki taiteilemaan kahden suuntauksen välillä. Toisaalta oli ukrainalaistamisen linja, joka pyrki ukrainankielisen kulttuurin edistämiseen. Toisaalta käytiin ”porvarillisen ja pikkuporvarillisen kansallismielisyyden vastaista taistelua”. Hänellä oli paljon konflikteja ukrainalaisten kansallismielisten puoluejohtajien kanssa (kuten Vlas Tšubar ja Aleksandr Shumski). Teollisuuden kehittämisessä hänellä lienee ollut tasavallassa ansaitusti saavutuksia, mutta politiikan ja kulttuurin saralla aiheutui vain ristiriitoja ja vastustus häntä kohtaan lisääntyi. Kansallismielisten valitusten johdosta Stalin siirsi vuonna 1928 Kaganovitšin Moskovaan. Tästä nähdään, että vielä tuolloin kansallismielisillä ukrainalaisilla oli vielä vaikutusvaltaa Staliniin.

30-luvun tapahtumia käsitellessään Crankshaw kuvaa Hruštševia häikäilemättömän opportunistiseksi vallankäyttäjäksi pitäen häntä Stalinin politiikan uskollisimpana tukijana ja liittäen hänen nimensä useisiin vangitsemisiin ja poliittisiin murhiin. Crankshaw antaa räiskyä leimatessaan hänet ”stalinistisemmaksi kuin Stalin itse”, missä todennäköisesti on mukana tunteiden palosta aiheutuvaa liioittelua. Yhtä kaikki ei 30-luvun Neuvostoliitossa voinut puolueessa minään kuoropoikana edetä. 

Hruštšev siirtyi 20-luvun lopulla Moskovaan, mutta palasi Ukrainaan vuonna 1938. Stalin nosti hänet Ukrainan kommunistipuolueen johtoon, mikä merkitsi muuttoa Kieviin. Crankshown mukaan Kievissä hänestä tuli ”terrorikoneiston tärkeä osa”, kun hän tuota ennen oli vain yllyttänyt muita terroriin. Työssään hän profiloitui ”taistelijaksi kansanvihollisia vastaan”, ja tulosta syntyi.  Hruštšev jatkoi Ukrainan kommunistisessa puolueessa edeltäjiensä aloittamia laajoja puhdistuksia. Puoli vuotta hänen saapumisensa jälkeen oli vuoden 1937 puolueen keskuskomitean 166 jäsenestä ja ehdokasjäsenestä jäljellä vain kolme, ja puhdistukset yhä vain jatkuivat. Hänen itsensä ura puolueessa jatkoi nousuaan. Vuonna 1939 hänestä tuli jo puolueen keskuskomitean politbyroon täysvaltainen jäsen.

X.                  LOPUKSI

Kirjoitan tähän loppuun jotakin, vaikka tämä voi olla kaukaa haettua. Olen eräässä edellisessä tekstissäni kertonut maailmankuulun lingvistin ruhtinas Nikolai Trubetzkoyn vuonna 1927 julkaisemaa artikkelia ukrainalaisuudesta. Hän on siinä arvostellut sitä jyrkkyyttä, millä ukrainalaiset haluavat erkaantua venäläisyydestä ja sen vaikutuspiiristä.  Hän näki ideologisen katsomuksensa mukaisesti ukrainalaisuuden ja venäläisyyden kuuluvan yhteen, mutta kannatti kuitenkin ukrainalaisten oikeutta rakentaa omaa kulttuuriaan ja kehittää kieltään. Toki hänellä oli omat painotuksensa, johon katolisuus ei sopinut. Voimakkaasta vastakkainasettelusta hän ei kuitenkaan pitänyt. Vuonna 1876 Venäjä oli säätänyt lain pakollisesta venäjänkielisestä koulusta torjuen näin ukrainan kielen ja ukrainalaisen kulttuurin kehityksen. Trubetzkoy näki 20-luvun Ukrainan toimet tähän vastareaktiona. Ukrainassa oltiin tekemässä sama virhe kuin 50 vuotta aikaisemmin, mutta toisin päin. Hänen mielestään äärireagoinnit ruokkivat toinen toisiaan.  

Venäjän hallinto oli halunnut pakottaa ukrainalaiset venäläisiksi. Tällä se teki väkivaltaa ihmisluontoa vastaan. ”Aja luonto ovelle, se lentää ikkunaan” (”Гони природу в дверь, она влетит в окно”), Trubetzkoy lainaa venäläistä sanontaa. Pakkotoimien myötä vastakkainasettelu ukrainalaisten ja venäläisten välillä vain kasvaa.

Myös Aleksandr Solženitsynin mielipiteisiin olen viitannut samassa kirjoituksessani. Hän oli nähnyt vankileireillä ukrainalaisten katkeruuden ja kärsimyksen. Hän ennakoi, että jälkipolvien oli maksettava vanhempiensa virheistä. Myöhemmin 90-luvulla hänen huutonsa sovun puolesta tuntuivat menevän kuuroille korville. Vaikka hänet mielletään hyvin venäläiseksi, hän oli äitinsä puolelta puoliksi ukrainalainen, joten ukrainan kielikin oli tullut hänelle tutuksi. Tällaisia puolivenäläisiä ja -ukrainalaisia on nykyisin paljon molemmin puolin rajaa. Näin syrjästä katsottuna eripura ja kauna raastaa mieltä. Vastaantuloa ja kompromisseja tarvittaisiin puolella ja toisella, lähempänä ja kauempana.