KONSERTTEJA PEKINGISSÄ

 

Pekingin oopperatalo NCPA

I.                    Aluksi

Käväisin pääsiäisenä Pekingissä.  Kerron jutussani kahdesta matkalla kokemastani konsertista ja niiden herättämistä ajatuksista. Lisäksi muistelen paria muutakin konserttia vajaan kymmenen vuoden takaa. Enkä onnistu rajaamaan kirjoitustani pelkkiin konsertteihin.  Musiikkielämyksistä tahtoo versoa muitakin muisteloita sen verran, että itse musiikki meinaa välillä jäädä toiseksi.

Edellisestä Kiinan reissustani olikin vierähtänyt jo viitisen vuotta. Asuin lähellä keskustaa vaatimattomassa pikkuhotellissa, jossa ympärillä kaikui vain kiinan kieli. Se oli ns. hutong-aluetta, matalia harmaan sävyisiä pikkutaloja tiiviisti yhdessä vieri vieressä. Televisiosta näkyi vain kiinalaisia ohjelmia, pääasiassa kamalia sarjafilmejä, paikallisia uutisia, liikenteen seurantaa ja lähinnä nuorisolle suunnattuja tieto- ym. kilpailuja.  En jäänyt kuitenkaan emämukavaan koppiini tv-lähetyksiä seuraamaan, päivät ja illat olivat täynnä erilaista ohjelmaa. Paitsi että hengitin suurkaupungin saasteita, tapasin tuttuja ja kävin monissa itselleni läheisissä paikoissa, ne ovat minun Pekingiäni ja niiden takia haluan kaupunkiin aika ajoin palata.

En tälläkään matkalla jäänyt ilman musiikkielämyksiä. Pekingin konserttisalit ovat tulleet minulle jo ennestään tutuiksi ja valmistautuessani yritin löytää itselleni sopivaa konserttiohjelmistoa. Kahtena iltana sellainen mahdollisuus löytyi. Molempina kertoina paikkana oli se suurin ja kaunein konserttitalo, vuonna 2008 valmistunut, Tiananmen-aukion ja Kielletyn kaupungin liepeillä sijaitseva ”Muna”, National Centre for the Performing Arts (国家大剧院 ), joka tunnetaan myös kirjaimista NCPA  (http://www.chncpa.org/ens/).  Se on siis virallisesti ”Kansallinen esittävän taiteen keskus”, jota suomeksi kutsutaan Pekingin oopperataloksi. Lempinimensä rakennus on saanut ulkomuodostaan. Se on rakennettu tekolammen keskelle ja on munan muotoinen.  Käynti rakennukseen menee tunnelin kautta veden alitse.

Rakennuksessa on neljä eri salia. Niistä suurimmat ja tärkeimmät ovat oopperanäyttämö ja konserttisali, joissa molemmissa on yli 2 000 istumapaikkaa. Sen lisäksi on kaksi pienempää tilaa: lähinnä perinteisiin kiinalaisiin oopperaesityksiin tarkoitettu teatterisali (paikkoja yli 1 000) ja sitten on vielä alakerrassa sijaitseva vieläkin pienempi ns. monikäyttötila (Multi-functional Theatre). Minun konserttivalinnoistani ensimmäinen osui tuohon pienempään ”multifunktionaaliseen” tilaan, toinen oli varsinaisessa konserttisalissa.

Lisään heti tähän johdantolukuun huomioni virallisesta kuulutuksesta ennen molempien konserttien alkua. Yleensä kaikkialla maailmalla konserttien alussa monitoreista kuuluu tervetulotoivotuksen jälkeen ilmoitus, jossa kielletään videointi ja valokuvaus konserttien aikana. Niin tapahtui myös täällä, sekä kiinaksi että englanniksi. Mutta se oli vasta toisella sijalla. Aivan alkuun kuuluttaja muistutti, että tupakointi konsertin aikana on kielletty. Yllättihän tuo minut, vaikka toki tiedän, että kiinalaiset ovat kovia sauhuttelemaan ja että joskus heidän on vaikea omaksua uudenlaista tapakulttuuria. 

Laitan tähän muutaman kuvan konserttitalosta, yllä on jo yksi. Todettakoon, että ensimmäisellä kerralla sain vietyä kameran sisälle. Toisella kerralla se ei enää onnistunut. Ihmiset ottivat kyllä molemmilla kerroilla kuvia puhelimillaan, joita rajoitukset eivät siis koske.

Ennen konsertin alkua yleisöllä oli mahdollisuus kuunnella perinteistä kiinalaista musiikkia

II.                  Oopperakuoro

NCPA-kuoro

Konserttiohjelman kansilehti

Lauantaina suuntasin alakerran pikkusaliin, jossa olen ollut kerran aiemminkin. Molemmilla kerroilla esittäjä on ollut sama - NCPA-kuoro.  Kuoro on perustettu vuonna 2009, pian sen jälkeen kun konserttitalo valmistui. Minulla on kuorosta kokemusta vuodelta 2010. Tuolloin se esiintyi samassa tilassa. Ohjelmassa oli ensimmäisessä osassa kiinalaista musiikkia ja toisessa osassa kansainvälisiä kuoroteoksia. Tuolloin kuoron taidokkuus ja monipuolisuus yllättivät positiivisesti. Kiinalainen osio oli minulle kiinnostava jo eksoottisuudellaan ja toisessa osassa yllätyin, kuinka aikaansa seuraten ohjelmistoon oli valittu sekä kuoromusiikin uutuuksia että hauskasti sovitettuja kevyen musiikin helmiä. Nyt odotin samanlaista linjaa, mutta suoraan sanoen hiukan petyin, kun teemana olikin oopperamusiikki. Ymmärtääkseni kuorolla on selkeitä kansainvälisiä ambitioita ja tämänkaltainen ohjelmisto on valittu ulkomaankiertueita silmällä pitäen. Motivaatio on suuri ja se näkyi toteutuksessa.

Konsertin ohjelmistossa oli tunnettuja ooppera- ja oopperasävelmiä, jotka esitettiin pianon säestyksellä. Konserttista oli tehty juonellinen kokonaisuus, jossa kuoroesitysten väliin oli sijoitettu sooloja ja duettoja. Konsertilla oli oma juontajansa, joka kertoi valikoiden lauluihin sisältyvää tarinaa. Länsimaiset oopperat ja operetit eivät ole kiinalaiselle yleisölle lainkaan tuttuja. Sen vuoksi juontaja oli sinällään järkevä ratkaisu. Ja hän selvisikin tehtävästään mallikkaasti. Tarkoitus oli tehdä konsertin seuraamisen helpommaksi, sillä kiinalaiset ovat tottuneet tarinoihin ja niiden myötä länsimaisen oopperan maailman uskotaan kai tulevan tutummaksi. Tarkoitus oli hyvä, mutta arvelenpa, että ei tuo hyvä aikomus tainnut täysin toteutua.

Konsertin alussa oli katkelmia Gaetano Donizettin oopperasta Lemmenjuoma  (L'elisir d'amore). Sitä seurasi muidenkin säveltäjien tuotantoa.  Yksittäisistä aarioista jäivät ensimmäisinä mieleen Una furtiva lagrima Lemmenjuomasta ja La donna e mobile  Verdin Rigoletosta.  En ole mikään hyvä oopperan tuntija, minkä vuoksi osa ohjelmanumeroista jäi minulta tunnistamatta. Operettinumeroista mieleen jäi duetto Vait’ on huulet Franz  Leharin Iloisesta leskestä (Die Lustige Witwe), toki alkuperäiskielellä esitettynä.

Esitykset olivat kyllä ihan hyviä, laulajat lahjakkaita. Eräs baritoni jäi erityisesti mieleeni. Mutta ongelmana oli yleisö. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun klassisen musiikin konsertissa tai ylipäänsä oopperassa petyin kiinalaiseen yleisöön. Länsieurooppalainen konserttikulttuuri sattuu vain olemaan kiinalaisille täysi vieras. Perinteisessä kiinalaisessa Peking-oopperan esityksessä yleisö ei suinkaan istu hartaana ja hiljaa, vaan katsojat jutustelevat ja kommentoivat äänekkäästi suorituksia ja tapahtumia, tai mistä minä tiedän, vaikka juttelevat vain omista asioistaan. Nyt olin hankkinut kalliin, 200 yuania eli noin 30 euroa maksavan lipun ja odotin, että voisin keskittyä kuuntelemaan taiteilijoiden esityksiä. Sen sijaan molemmin minua juteltiin niin äänekkäästi, että läheltä piti, etten siitä huomauttanut. 

Vasemmalla puolellani syypää oli eräs vanhempi nainen, joka oli jopa tuonut mukanaan konserttiin evääksi muovipurkkiin paloiteltuja hedelmiä. Ne hän kuitenkin söi nuoremman seuralaisensa kanssa jo ennen konsertin alkua. Toisella puolella kommentoijana oli vielä vanhempi mummeli, jonka puhekumppanina oli teini-ikäinen nuorimies, todennäköisesti lapsenlapsi.   Konsertin ajan kävi salissa jonkinmoinen kuhina, syvää hiljaisuutta oli vain pieninä hetkinä. Se ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän ketään. Länsimaalaisia ei konsertissa ollut minun lisäkseni montakaan, en huomannut kuin korkeintaan pari-kolme. Oli kuitenkin tiettyjä hetkiä, kun kansa hiljeni. Alkulaulun koreogradfia oli niin jännästi toteutettu, että yleisö keskittyi sen seuraamiseen.  Yksittäisistä aarioista herkkä ja pysähdyttävä Una fugriva lagrima meni tuolle yleisölle toisesta korvata sisään ja toisesta ulos. Se sai vain laimeat aplodit. Sen sijaan La donna e mobile sai jo paljon myrskyisämmät suosionosoitukset. Siihen oli selkeä syy. Laulun esitti jykevä baritoni, joka osasi laulun loppunousun esittää niin voimallisesti, että siinä äänivirrassa yleisökin mykistyi. Lopetus oli yleisölle kuin kehotus runsaisiin aplodeihin. Samoin kävi eräälle sopraanon esittämälle aarialle, jossa kiinalaisittain kimakasti esittävä laulaja osasi taitavasti korottaa äänivarojaan juuri sopivasti loppuun. Myrskyisät aplodithan siitä seurasi. Todettava on, että yleisö ei aina oikein jaksanut keskittyä laulujen maailmaan. Enkä syytä siitä laulajia.

Näyttää siltä, että kiinalaisyleisö odottaa näyttämöllä jonkinlaista ”rähinää” ja voimaa. Kun ääntä riittää, niin huomiokin kääntyy vierustoverista pois. Tämä on tietysti sarkasmia. Rehellisyyden nimissä on todettava, että kyllä siellä kuitenkin jonkinlainen kuuntelurauha oli. Minun viereeni oli sattunut vain tulemaan pari äänekkäämpää pulinatätiä.

Väliajan aikana kuoro ehti vaihtaa vaatteita. Uudet asut toivat tapahtumiin väriä. Toisen osan loppunumero oli mielestäni todella hienoa kuultavaa ja nähtävää. Kuorolaiset olivat juhla-asuissa esteettisen hienosti esiintymislavalle asettautuneina ja yhteissointi oli vaikuttava. Se ei kuitenkaan saanut koko yleisöä mukaansa. Tarvittiin vielä ”se ylimääräinen numero”, jonka tarkoitus oli saada yleisö viimeistään valloitettua, minkä jälkeen konserttivieraat voivat lähteä hyvin mielin kotimatkalleen. Tuona ylimääräisenä oli koko konsertin ainoa kiinaksi esitetty laulu. En tunnistanut laulua, mutta arvatenkin kyseessä on joku kuoroa varten sovitettu tunnettu iskelmä. Kauniisti se sointui, mutta noiden tunnettujen oopperasävelten rinnalla se jäi minulle kovin valjuksi. Paikallinen yleisö otti kuitenkin esityksen vastaan riemumielin hurraten. Kuoro pystyi yllättämään yleisönsä ja se lähes hukkui aplodeihin. Uutta ylimääräistä ei kuitenkaan tullut. Oli kotiinlähdön aika.

Konsertissa pitää kiinnittää huomiota vielä yhteen erikoiseen seikkaan. Moni isä tai äiti tai isovanhempi oli tuonut konserttiin mukanaan pikkulapsensa tai lapsenlapsensa. Alle kymmenvuotisten osuus yleisöstä oli huomattava. Oli tietysti hellyttävä näky, kun isoisä tulee konserttiin juuri koulunkäyntinsä aloittaneen tai pian aloittavan lapsosen kanssa.  Lapsellekin se on varmasti suuri tapahtuma. Konsertin ohjelmanumeroiden sisältö lemmenseikkailuineen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pikkulapsille sopivaa. Tämä on minulle tuttu ilmiö jo aikaisemmilta ajoilta, josta kerron alempana. Tulkitsen ilmiön niin, että vanhemmat haluavat saattaa lapsiaan länsimaisen kulttuurin ääreen, sillä he tajuavat, että länsimaisen kulttuurin tuntemus on heidän tulevan menestyksensä ja pärjäämisensä perusehtoja. Aikuiset ovat läsnä konsertissa siis pelkästään lastensa vuoksi. Ristiriitaiseksi tämän tekee se, että eivät nuo lapsetkaan pysty sisäistämään itseensä oopperoiden ja operettien henkilöhahmojen lemmentuskaa.

Kuitenkin nuo lapset eivät varsinaisesti olleet konsertissa häiriöksi. Heidän kimakkaa huutoaan ei kuulunut lainkaan. Edessäni istui kaksi pienokaista aivan hiljaa, kuin ihmetellen outoa ohjelmistoa ja kieltä.

 

Kuoron naislaulajista onnistuin ottamaan kuvan virkailijoiden sitä huomaamatta.

Kuten yllä totesin, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun näin pikkulapsia konsertissa. Mm. jazzia kiinalaiset pitävät jostain syystä lasten musiikkina. Tuon toisen esimerkin.  Seitsemän vuotta sitten olin lyömäsoitintaiteilija Li Biaon konsertissa Kielletyn kaupungin konserttisalissa aivan Tiananmenin kupeessa Kielletyn kaupungin länsipuolella. Kyseessä on varsin merkittävä taiteilija, joka esiintyi kuuden muun eri puolilta maailmaa kotoisin olevan perkussionistin kanssa.  Li Biao tunnetaan siitä, että hän hallitsee lukemattoman määrän eri lyömäsoittimia rummuista ja kelloista vibrafoniin ja ksylofoniin. Siksipä konserttisali oli aivan täynnä kalleimpia eturivin paikkoja lukuun ottamatta, paikalla ei ollut kuitenkaan pitkätukkaisia hippejä tai länsimielistä opiskelijaälymystöä, vaan nuoria äitejä alle kolmivuotiaan lapsensa kanssa. Häly oli välillä kuin lastenkonsertissa. Li Biao oli kuitenkin suunnitellut kaiken paljon kypsemmälle yleisölle. Hiljaiset ja herkät osiot vetivät vesiperän äidin kullannuppujen hälinässä. Itse asiassa tässäkin nuo äidit hälisivät enemmän, kun he yrittivät pitää pienokaisia paikoillaan. 

Tuossa konsertissa sattui varsin erikoinen tapaus. Edessäni istui muutama nuori äiti kullannuppunsa kanssa. Siinä istuvalle pojalle tuli ”yllättäen” pissihätä.  Äiti ei ruvennut raahaamaan poikaa vessaan, keskeltä penkkiriviä sinne pääsy olisi käynyt liian hankalaksi. Mutta hän oli tilanteeseen valmistautunut. Hän kaivoi laukustaan esille muovipussin, johon poika siten lorautti pippelinsä tyhjäksi. Taisi siinä samassa pirahtaa jotain lattiallekin, mutta väliäkös sillä. Sitten äiti sulki pussin ja taas jatkettiin taidenautintoa.

Konsertti sinällään oli minulle ikimuistoinen elämys myös musiikillisesti. Ostin väliajalle taiteilijan uuden levyn, mutta ei tuo lyömäsoitintaide kuulosta levyllä yhtään miltään. Väliajan jälkeen ujuttauduin permannon eturivien kalliimmille tyhjiksi jääneille paikoille, joten pääsin lopulta minäkin nauttimaan maailman kuulun lyömäsoitintaiteilijan luomistyöstä.

III.                Perinteistä kiinalaista musiikkia ja vähän muutakin

Sunnuntain pääsylippuni

Mutta palaan viime viikonloppuun. Sunnuntaina suuntasin NCPA:n suureen konserttisaliin, jossa oli vuorossa perinteistä kiinalaista musiikkia. Siellä esiintyi pipataiteilija Wu Yuxia, joka on luonut merkittävän uran ja saanut myös kansainvälistä mainetta esiintyen mm. Wienin Golden hallissa ja New Yorkin Carnegie hallissa. Hän taitaa olla alansa ykkösnimiä.

Ennen kuin kerron itse konsertista, hypähdän taas hieman muistelemaan. Tämä konserttisali on nimittäin ehtinyt tulla minulle hyvin läheiseksi.  Siellä olen saanut kokea monenlaisia musiikkielämyksiä – kansainvälisistä tähtiorkestereista ja länsieurooppalaisista kuoroista perinteiseen kiinalaiseen kansanmusiikkiin. Myös suomalaisia esiintyjiä olen saanut siellä muutamaan otteeseen seurata.

Konserteissa aina sattuu ja tapahtuu. On tasokasta ja usein myös valitettavasti vähemmän tasokasta. Olkoonpa kyseessä vaikka taiteellisesti merkityksettömämpi esitys, niin aina löydän tapahtumasta jotain kiinnostavaa.

Ehkä laadun puolesta ensimmäisenä on muistissa Amsterdamin kuninkaallinen Concertgebouw Orchestra. Parempaa en ole kuullut ikinä. Huonoista paikoistakin on karvaita kokemuksia. Kerran ostin viimeisiä lippuja ja jouduin istumaan orkesterin selän taakse aivan salin eteen, kasvot muuhun yleisöön päin. Orkesterin nimeä en muista, mutta Mahlerin viides sinfonia oli konsertin päänumero. Siitä kuulin oikeastaan vain puhaltimet. Samassa konsertissa alkunumerona oli Richard Straussin Vier letzte lieder, josta solistin ääntä ei paikalleni kuulunut juuri mitään. 

Eräs joulunajan konsertti vaatii vielä erikoismaininnan, kun pääsin kuuntelemaan ”oman kylän tyttöä” sopraano Helena Juntusta. Hän esiintyi parin muun solistin kanssa kiinalaisen orkesterin solistina. Tuolloin taisi olla jouluaaton aatto – ehkä vuonna 2009 - ja koin, että Helena toi pirteällä olemuksellaan minulle Pekingiin suomalaisen joulun.

Helena lauloi hyvin ja uskalsi tuoda muuten niin kovin jäykkään tunnelmaan myös hiukkasen vauhtia. Hän nimittäin erään esitysnumeronsa aikana jopa tanssahti kapellimestarin kanssa valssia muutaman tahdin verran.  Tuolloin oli kuitenkin aika kylmä sää, ja pitkä rivi kiinalaisyleisöä istui eturivillä värikkäät toppatakit yllä. Kiinassa on ihan tavallista, että sisällä istutaan talvisin päällystakit yllä. Vanhemmasta väestä oli kyse, kasvot olivat kylmän ilmeettömät niin kuin kiinalaisille usein. Aariat ja operettisävellykset eivät näyttäneet heihin vaikuttavan. Minä olin jälleen vakiopaikallani eli sivuparvella. Siitä katsottuna tilanne näytti huvittavalta. Solistit yrittivät välittää ympärille iloa ja suuria tunteita ja eturivin yleisö mökötti kuin värjötellen talvitoppiksissaan.  Helenankin iltapuku oli kaiken lisäksi hyvin avonaista mallia. Lieköhän ollut taiteilijallekin kalsea kokemus?  Tuo muutaman tahdin valssin pyörähdys sopraanosolistin ja kapellimestarin kesken sai tuolloin kuitenkin illan suurimmat aplodit ja saattoi pelastaa koko konsertin.

 

Wu Yuxian konsertin ohjelman kansilehti

Palaan sunnuntain konserttiin. Nytkin konsertissa koin jo ennen musiikin alkua eräs miellyttävä yllätys. Olin valinnut paikakseni tuttuun tapaan ensimmäisen parven toiselta sivulta. Pidän paikasta, koska siitä käsin on kiva seurata orkesteria ja esitystä ja myös yleisöä, vaikkei se kuuntelun kannalta olekaan paras mahdollinen. Nytkin paikka oli hieman liian edessä, minkä vuoksi solisti jäi ajoittain hieman pimentoon. Tulin paikalleni hyvissä ajoin ja viereisellä paikalla istui joku nainen, joka oli levittänyt laukkunsa minun paikalleni. Hän ei näyttänyt kiinalaiselta, eikä ollutkaan. Sattui nimittäin sellainen ihme, että hän oli suomalainen. Se kävi ilmi, kun vaihdoimme muutaman sanan englanniksi. Hän näki ylläni Marimekon paidan ja kysäisi sen perusteella, olenko mahdollisesti käynyt joskus Suomessa. Ihme tämä on siksi, koska konsertissa oli väkeä reilusti yli tuhat, niiden joukossa oli tuskin montakaan ei-kiinalaista, varmasti alle kymmenen. Ja heistä kaksi suomalaista sattuivat jonkin ihmeen sattuman kautta viereisille paikoille. Konsertti muuttui yhteiseksi elämykseksemme, kun pystyimme vaihtamaan ajatuksiamme. Molemmat olimme musiikista, taiteilijan intensiteetistä ja ylipäänsä pipan soitannasta varsin innoissamme. Naisen seurassa ollut kiinalainen rouva kertoi hieman tarkemmin konsertin musiikista ja esittäjistä.

Pipa on kiinalainen luuttu, peräisin joko Keski-Aasiasta ja Intiasta ja tullut Kiinaan kolmannella tai neljännellä vuosisadalla (jKr.). Soittimen tenho tulee vangitsevana esiin eräästä Tang-dynastian aikaisesta runosta. Vuosina 772 – 846 elänyt runoilija Bai Juji – tai toisin translitteroituna Po Chü-i – kirjoitti pitkän runomuotoisen tarinan pipaa soittavasta naisesta, joka valtasi soitollaan hänen ja hänen ystävänsä sydämen. Nainen oli päätynyt kauppiaan vaimoksi. Pertti Nieminen on sen suomentanut kokonaisuudessaan (nimeltään Laulu luutusta). Lainaan tähän siitä pari katkelmaa.

                             Hän viritti soittimensa ja heläytti muutaman sävelen

                             ja näistä jo hänen tunteensa soivat julki.

                             Kielet värisivät ja aaltoilivat; jokainen sävel oli ajatus:

                             hän soitti elämänsä täyttymättömät unelmat,

                             sitten suru laskeutui hänen otsalleen, hän levitti sormensa

                             ja paljasti sydämensä salaisuudet.

                             Hän hiveli luutun kieliä,

                             pyyhkäisi kevyesti, hitaasti punoi ja poimi…

                             Paksut kielet humisivat kuin kärsimätön sade,

ohuet kuiskailivat salaa, kiihkeästi…

…sävelet kietoutuivat toisiinsa,

isot ja pienet helmet putoilivat jademaljaan,

hsien-kuan solisi kuhankeittäjän laulu kukkien alla;

lähteen vesi syöksyi kosken tummaan nieluun

ja peitti kielet jäähän:

ne hiljenivät vähitellen

ja uusi tumma suru verhosi sävelet. Vaimeten

ne paljastivat yhä enemmän …

Äkkiä hopeamalja murtui, vesi syöksähti pois,

haarniskoidut ratsumiehet ryntäsivät esiin,

tikarit ja peitset kalskahtivat –

laulu loppui. Ennen kuin hän laski luutun rinnaltaan

neljästä kielestä värähti viimeinen sointu:

kuin silkki olisi revennyt. …

Soittaja kertoo katkerana elämän tarinansa ja kun kuulijat pyytävät, hän soittaa vielä lisää:

                             Hän seisoi hetken liikuttuneena,

                             istahti sitten, painoi luutun rinnalleen ja soitti:

                             jokainen kieli soi entistä kiihkeämmin,

                             tuskaisesti, koleasti, toisin kuin ennen.

                             Kuulijat peittivät kasvonsa ja itkivät.

                             Ja kiihkeimmin itki Chiu-chiangin virkamies,

                             itki sinisen viittansa märäksi.

(suom. Pertti Nieminen, kirjasta Veden hohde, vuorten värit, Otava 1988)

Tuo katkelma kertoo, että pipa ei ole pelkkä romanttisten tunteiden tulkki, sen neljä kieltä pystyvät kertomaan voimakkaista tunteista, sodasta ja kärsimyksistä. Myös Wu Yuxian ohjelmisto kertoi pipan monipuolisuudesta. Soitinta käytetään soolosoittimena ja sitä voidaan käyttää myös eri kokoonpanoissa, on olemassa myös länsimaisille orkestereille sävellettyjä pipakonserttoja ja  –sävellyksiä. Niistä saimme nytkin nauttia.

Konsertin alussa oli kaksi soolonumeroa, joista molemmat kuuluvat pipa-repertuaarin perinteisimpiin. Laitan nimet englanniksi ja suluissa kiinaksi: Blossoms on a Moonlit River in Spring  (春江花月夜 ) ja Ambush from all Sides (十面埋伏). Sen jälkeen kuultiin jatsahtavasti soiva kvartetti, jossa ”jazzkompin loi” kontrabasso ja jossa yhtenä voimahahmona oli kiinalaista ”bongorumpua” soittava nuori mies. Sitten oli duetto muinaisen kiinalaisen harpun eli konghoun kanssa.

Konghou poikkeaa ainakin ulkonäöltään siitä harpusta, jonka me olemme länsimaisessa orkesterissa tottuneet näkemään. Täällä voi tutustua soittimeen: https://www.youtube.com/watch?v=XqT7nfXTp5c, http://www.harpspectrum.org/folk/Chinese_Harp_Konghou.shtml, http://www.joyuharp.com/video.html.

Tämän jälkeen oli vuorossa kappale pienimuotoisen kamariyhtyeen kanssa. Yhtyeen soittimisto koostui pääosin kiinalaisista perinteisistä soittimista. Väliajan jälkeen lavalle tuli Pekingin sinfoniaorkesteri (Beijing Symphony Orchestra) ja kuulimme kaksi pienimuotoista pipakonserttoa.  Niistä ensimmäinen oli nuoren säveltäjän tuore luomus. Toisen takana on jo kokeneempi säveltäjä, jonka em. kiinalainen rouva tunsi siinä väärin hyvin, että löysi hänet yleisön joukosta.  Molemmat edustivat kuitenkin uutta tuotantoa, jälkimmäinenkin oli peräisin 1990-luvulta. Itse pidin kovasti jälkimmäisestä sävellyksestä, se soi välillä varsin melodisesti ja kokonaisuus oli tasapainoinen. Pipa tuntui varsin hyvin sopivan soolosoittimeksi ison orkesterin kanssa. En kuitenkaan satu pitämään uudesta kiinalaisesta klassisesta musiikista sen vuoksi, koska puhaltimia käytetään niissä turhan voimallisesti. Tähän sorruttiin mielestäni nytkin.

Orkesterin kapellimestarina toimi Tan Lihua, joka on Kiinan tämän hetken kapellimestari numero yksi. Ainakin täällä on hänestä esittely: http://www.bmf.org.cn/en/yinyuejie14_yishujia_xiangxi_19.html.

Tan Lihua, Pekingin sinfoniaorkesterin kapellimestari

Suomalainen seuralaiseni oli hyvin innostunut konsertista ja varsinkin sen solistista. Hän teki mielestäni oivan vertauksen. Kuvitellaan, että joku eurooppalainen tähtiviulisti tulisi konsertoimaan. Hän esittäisi ensin muutaman sonaatin ja jousikvarteton ja lopuksi vielä viulukonserton. Harvalta se onnistuisi. Wu Yuxia oli kuitenkin teräsrouva, joka tähän pystyi. On otettava huomioon, että pipa on varsin fyysinen, voimaa ja energiaa vaativa suurten tunteiden ja myös aggressioiden soitin.

Käsittelen hieman tarkemmin paria ensimmäistä soolokappaletta, koska sen myötä voi päästä syvemmälle kiinalaiseen perinteiseen musiikkiin. Kiinalaisessa perinteessä usein myös musiikin taustalla on jokin tarina. Aloitan jälkimmäisestä eli ”Piirityksestä”, joka lienee tunnetuin pipasävellys.

Ambush from all Sides (https://en.wikipedia.org/wiki/Ambush_from_Ten_Sides) on sotakuvaus, ei mikään rakkaustarina, vaikka kyllä se rakkauskin kappaleen taustatarinassa traagisena kuohuu. Kappale kertoo Gaixian taistelusta, joka tapahtui 200-luvulla ennen ajanlaskumme. Tuon taistelun myötä Kiinassa valtaan tuli Han-dynastia ja keisariksi nousi talonpoikaistaustainen Liu Bang, joka tunnetaan keisari Gaozuna (256/247 – 195).

Gaixian taistelussa vastakkain olivat Han-kansa ja Chu-kansa.  Chu-kansakunnan joukkojen sotapäällikönä  Xiang Yu(232 – 202), 30-vuotias voimakastahtoinen sotilas, jonka joukot olivatkin alussa niskan päällä. He joutuivat kuitenkin Liu Bangin joukkojen piirittämiksi. Piirittäjät lannistivat Xiang Yun joukkojen taistelutahdon hyvin erityisellä tavalla.  He alkoivat laulaa Chu-kansan kotiseudun lauluja. Kovia kokeneet sotilaat joutuivat huikean koti-ikävän valtaan. Monet sotilaat siirtyivät vastustajan puolelle, taistelutahto oli mennyttä. Sotapäällikkö Xiang Yu olisi voinut paeta kotiseudulleen, mutta tappio oli niin suuri häpeä, ettei hän voinut kasvoja menettämättä palata kotiin.

Tuo rakkauden tuska tulee esille, kun Xiang Yu kohtaa rakkaan jalkavaimonsa Yu Jin. Sotapäällikön rakas hevonen on kieltäytynyt laukkaamasta ja sotapäällikkö on epätoivoinen. Toisen rakkaan,  Yu Jin kanssa käydään katkera välien selvittely.  Jalkavaimo näkee tappion olevan varma eikä löydä mitään mielekkyyttä elämälleen. Hän tappaa itsensä.  Xiang Yu yrittää paeta muutaman jäljelle jääneen sotilaansa kanssa ja pääsee Wu-joelle asti. Siellä hän tajuaa, että kotiinpaluulle ei ole mitään mieltä. Kaiken lisäksi viimeisetkin uskolliset sotilaat saavat taistelussa Han-sotilaiden kanssa surmansa.  Xiang Yu päättää päivänsä miekallaan oman käden kautta.

Xiang Yun ja Yu JinTästä katkerasta rakkaustarinasta on luotu suosittu perinteinen Peking-ooppera Farewell to my Concubine (Jäähyväiset jalkavaimolle), jota ei pidä sekoittaa Chen Kaigen samannimiseen elokuvaan. 

Tuon taistelun myötä Kiinassa valtaan nousi neljäksi vuosisadaksi Han-dynastia. Se antoi nimensä myös Kiinan kansalle (Han-kansa; sana näkyy myös kiinan kieltä merkitsevässä sanassa hanyi).

Laitan alle Gaixian taistelusta englanninkielisen sarjakuvan, jonka olen löytänyt  kirjasta Origins of Chinese music (Asiapack books, 2007). Kirjan kuvittaja on Fu Chunjiang.

 

Tarina sävellyksen takana, suurenee hiirtä napsauttamalla

Konsertin aloittanut kappale Blossoms on a Moonlit River in Spring  on sitten sisällöltään romanttisempi ja filosofisempi. Todetaan heti, että kappaleen nimestä on erilaisia englanninkielisiä versioita. Sitä esitetään nykyisin yhä enemmän isommissa kokoonpanoissa. Sen taustalla on Tang-dynastian aikainen Zhang Ruoxun (660 – 720) runo, jonka englanninnokset ovat saaneet erilaisia nimiä. Edellisen lisäksi esiintyy myös mm. tällainen: Spring, River and Flowers on a Moonlit Night. Runosta en ole löytänyt suomennosta.  Itse asiassa yritin sitä itse kääntää, mutta luovuin. Tässä alla on samaisesta Origins of Chinese music –kirjasesta poimittu englanninkielinen katkelma. Katkelma on ihan edustava ja käännös toimii, joskin tästä otsikkoversiosta en itse pidä. Sävellys toki heijastaa vain runon tunnelmaa, tuon nimen se on saanut myöhemmin. Runo kuvaa viittä kauneinta seikkaa Kiinan luonnosta. Ne ovat kevät, joki, kukat, kuu ja yö. Runoilija kertoo kauniista naisesta kukkien keskellä kuutamossa kevätyönä. Hän ajattelee rakastaan purjehtimassa joella. Näin luonnon kauneus ja rakkaus sekoittuvat.

Runo on siis pitempi. Tässä versiossa on esillä vain runon alkuosa. Minua itseäni miellyttää tuon katkelman viimeisen runosäkeen elämänfilosofia. Vertailun vuoksi laitan linkin toiseen käännökseen: http://www.thedrunkenboat.com/zhang.html.

Tällaisia mielleyhtymiä voi kiinalaisen musiikin konsertti tuottaa. Laitan loppuun muutaman linkin. Kappaleen  Ambush from All Sides voi kuulla täällä: https://www.youtube.com/watch?v=0MJTeR1JZZc . Täällä Wu Yuxia kertoo pipasta: https://www.youtube.com/watch?v=6QpeXGZ7DBQ .

Konsertin avausnumerona olleen sävellyksen Blossoms on a Moonlit River in Spring voi kuulla täällä Liu Dehain esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=pVAI7C4C9Eg .