Sota ja rauha

 Olen monen muun mukana ihmetellyt, mihin diplomatia on nykyisin kadonnut. Ja missä on rauhanliike? ei ole rauhantekijöillä sijaa mediapoolimme dominoimassa tajunnassamme

Nykyinen sota alkoi vuonna 2014. Eräät (mm. elokuvantekijä Sergei Sokurov) ennustivat jo vuonna 2007, että sota on väistämätön – Ukrainassa kuin myös Kaukasuksella. Ja siitä sen on helppo levitä idemmäksi keskiseen Aasiaan. Tarkoitan Neuvostoliiton hajotessa syntyneitä tasavaltoja. Sitä on hekumoinut USA. Se maa on käynyt hegemoniasotaa, jossa tavoitteena on Venäjän valta-aseman tuhoaminen. Taitaa siinä samassa jätevedessä mennä myös Eurooppa.

Ukraina on oligarkkivaltio, kuten Venäjäkin. Ei sinne ole saatu rakennettua minkäänlaista demokratiaa. Se on tarpeeksi heikko ja hajanainen kansainväliseen hyväksikäyttöön.

Kiinan kansantasavallassa puoluekokous alkaa tänään 16. lokakuuta. Sen on määrä kestää viikon. Ratkaisevat päätökset julkistetaan kokouksen viimeisenä päivänä. Sen jälkeen tiedetään enemmän ainakin henkilövalinnoista. On taas tilaa spekulaatioille siitä, miten arvoituksellinen Kiina menettelee kireässä kansainvälisessä tilanteessa. Ei mene Kiinankaan taloudessa hyvin, mutta yksi kai on kuitenkin varmaa. Tulevaisuus on Aasian. Ehkä se kuitenkin selviää parhaiten maailmantaloutta uhkaavalta romahdukselta. Kiina toimii eri tavalla kuin kvartaalitalouteen sortunut länsi. Se rakentaa kaikessa rauhassa infraa (esim. silkkitiehanke), mikä näkyy myös Afrikassa.

Eräs valtamerentakainen suurvalta käy taistelua omasta kansainvälisestä hegemoniastaan. Maailman merkittävänä aseiden valmistajana se yrittää saada tasettaan kuntoon. Sodat ovat sille elinehto. On kai taustalla muutakin, mutta on asioita, joista on vaiettava.  

…

Suoritin aikoinani siviilipalveluksen. Olin siitä ylpeä. Isälleni valinta oli järkytys. Hän toivoi kunniankin tähden ainoan poikansa suorittavan kansalaisvelvollisuutensa toisella tavalla.

 Kului vuosia ja aloin jo itsekin uskoa, että olisi kuitenkin pitänyt valita perinteinen intti, pelkästään perinteiden vuoksi. Isänmaallisuus oli vahva voima. Haluan edelleen toimia suomalaisuuden puolesta.

Työ vei minut Venäjälle. Isäni arvosti valintojani. Hän alkoi olla valinnastani ylpeä. Maa, jossa hän oli aikoinaan sotinut, siellä minä olin rakentamassa suhteita. Sopu oli kuitenkin tärkeintä. Hänelle toki Neuvostoliitto oli uhka, jonka kanssa kylläkin oli tultava toimeen. Hän oli Kekkosen ulkopoliittisen linjan miehiä.

Sittemmin työ vei myös Kiinaan. Löysin sieltäkin ennen kaikkea yhteistyön ja sovun. Totta kai siellä on totalitaristinen hallinto, millä on vaikutuksensa myös mentaliteettiin. Mutta pääasia on ollut ystävällismielisyys. Erinäistä kieroilua on kaikkialla.

On tullut selväksi, että Suomemme on muiden vietävissä. Euroopan unionin olin nähnyt alun pitäen uhkana suvereniteetillemme. Ja meitähän on viety kuin pässiä narusta. Olemme yhä enemmän vain tahdoton myötäilijä, jolta kansallisomaisuuttamme on alettu kahmia pois.

Tällä hetkellä olen ylpeä, että kuitenkin valitsin kuitenkin siviilipalveluksen. Olkoonkin, että valintani taustalla oli tarkoituksenmukaisuuslaskelmia. Se ei ollut kuitenkaan pelkkä valinta. Siinä piti komission edessä perustella valintaa ja saada taakseni kahden ihmisen vakuutus vakaumukseni aitoudesta.

Oman vakaumukseni todisti kaksi naista. Komission edessä ensimmäinen kysymys tuli troikan puheenjohtajalta: Ymmärtävätkö naiset mitään sodasta? Se huvitti tuolloin kovasti ja huvittaa edelleen. Haastattelutilanteessa pidin kuitenkin pääni kylmänä ja vastasin mielestäni järkevästi perustellen. Komissionkin sotilashenkilöt tekivät pelkästään heille asetettua tehtäväänsä.

Tulee mieleen eräs kansallisesti merkittävä siviilipalvelusmies, joka on valinnut rauhan rakentamisen sijaan uhon. Kunnioitukseni häntä kohtaan on kyllä romahtanut.

…

Ukrainan kriisi ei todellakaan alkanut tämän vuoden helmikuussa erään Putinin päähänpistosta, niin kuin jotkut ”asiantuntijat” ovat antaneet ymmärtää. Vuonna 2014 Ukrainan laillisesti presidentti syöstiin vallasta. Putin teki oman ratkaisunsa Krimiin liittyen. Donbass kapinoi Kiovan ratkaisua. Lugansk ja Donetsk julistautuivat itsenäisiksi. Siitä lähtien maat ovat käyneet sotaa, jonka vaiheista ja käänteistä länsi on vaiennut. Nyt alueet ovat liittyneet Venäjään, ja tilanne on, mikä on.

Ympäri maailman anarkismi leviää, samoin despotia. Tulee mieleen Acemoglun ja Robinsonin kirja Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). ”Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palveluiden tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voiman tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista.” Tuo on lainaus teoksen esipuheesta. Elämme demokratian kapealla käytävällä, jossa on pysyttävä tasapainossa, sillä molemmin puolin on uhka: toisaalla anarkia, toisaalla despoottinen hallinto. Nyt huojumme eikä demokratiamme toimi.

”Kun taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen eliitin ja yhteiskunnan tasapaino horjuu toisen osapuolen vahvistuessa, vapauskin horjuu. Yhteiskunta poistuu kapeasta käytävästä ja despotismi tai anarkia syrjäyttää vapauden.”  

YLEn aamu-TV:ssä joku ns. asiantuntija toteaa, että Ukrainan sota on käytävä loppuun. Kuin lohtua tuoden hän yrittää vakuuttaa, että keväällä se saataneen päätökseen.

Minä antaisin tilaa diplomatialle ja neuvotteluille. Mutta neuvottelut olisi pitänyt aloittaa heti kriisin puhjettua. Siihen olisi ollut kahdeksan vuotta aikaa. Olisi ehkä säästynyt ihmishenkiä ja elämälle olisi tullut mahdollisuus.

Toivoisin keskinäistä kunnioitusta, en julkista parjaamista ja leimaamista, josta kärsivät kaikki. Rauhalle ja sovulle on annettava mahdollisuus. Pelkästään kulttuurivaihdon ja yhteisen historiamme vuoksi itärajaa ei pitäisi sulkea. Olen tehnyt oman elämäntyöni yrittäen edistää yhteistyötä ja hyviä kulttuurisuhteita, vapaata sanaa ja mielipiteiden vaihtoa. Olen halunnut syventää keskinäistä ymmärrystämme, jolle ei polemiikkikaan saa olla vierasta. Nyt ihmiset harhailevat orpoina jonkinlaisessa yksimielisyyttä vaativassa mediamaisemassa. On vähintäänkin turhautunut olo.

(Tämä purkaumani syntyi hetken mielijohteesta varhaisena sunnuntaiaamuna. Linkit jätin laittamatta.)

 

Aluevaalit

 

Tänään on Suomen historian ensimmäiset aluevaalit. Olen lähdössä äänestämään. Olo on kieltämättä turhautunut, koska vaikuttamisen mahdollisuuksia ei tunnu olevan. En kuitenkaan luovuta omaa ääntäni muille.  Tässä seuraavassa on hieman aiheeseen liittyvää ja siitä versovaa pohdintaa.

…

Aluksi laitan hieman taustatietoa, jonka pohjana on erään kansanedustajan suullinen Facebook-päivitys.

Virallisesti puhutaan aluevaaleista mutta rinnalla käytetään myös nimitystä maakuntavaalit. On puhuttu myös sote-vaaleista, koska niiden myötä sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät kunnilta alueille.

Vaalien keskeisenä seurauksena tietty osa verokertymästä siirtyy kunnilta alueille. Osan suuruus vaihtelee kunnista riippuen, mutta se saattaa olla jopa kaksi kolmasosaa budjetista. Tuo määrä siirtyy valtion perittäväksi. Kansalaisilta peritään edelleen sama määrä veroja kuin ennenkin (ellei veroastetta muuteta), mutta nyt valtio perii suuremman osan ja kotikunnalle jää vähäisempi osuus. Valtion perimä rahasäkki jaetaan näille 21 ”hyvinvointialueelle”. Sillä niiden on pärjättävä ja järjestettävä nuo sotepalvelut.

Rahasumma on rajallinen, mutta on muistettava, että sitä tule seinästä. Siksi asiat pitää priorisoida, panna tärkeysjärjestykseen. Suomalaisten terveyspalveluihin pitää olla rahaa riittävästi eikä sitä ei saa kuluttaa mihinkään turhaan. Rahat eivät riitä kaikkeen. Siksi ei ole yhdentekevää, ketä valtuustoihin valitaan.

Maakuntavero on yksi malli. Se ei toimisi, koska alueissa on eroja. Valtiolla on iso rooli priorisoinnissa. Eduskunnan päästä maksetaan rahat. On tärkeää, että aluevaltuustoissa on myös kansanedustajia. Esimerkiksi talousvaliokuntakokemuksesta ja ylipäänsä talousosaamisesta on hyötyä. Toisaalta kuntavaltuustoissa vähenee vastuu. On iso riski, että kustannukset karkaavat.

Suomessa väki vanhenee, terveyspalveluiden tarve on lisääntymässä edelleen. Siksi pitää priorisoida. Rahaa ei saisi heittää valtion kassasta kaikkeen mahdolliseen vastuuttomasti.

…

Tätä kirjoitusta mukaillen hillotolppien ja tyhjien lupausten puolesta puhujia ei tarvita. Päätöksiä on tehtävä kansalaisten hyväksi, ei turhiin virkamiespalkkioihin. Äänestäminen kannattaa. Mikään ei muutu, jos muututaan välinpitämättömiksi.

…

Suurin näihin vaaleihin liittyvä uhka on se, että ollaan jälleen kerran luomassa turhia byrokratiahimmeleitä. Ja kansanvaltaa ikään kuin edustavat valtuustot alkavat valitettavasti yhä enemmän muistuttaa entisen Neuvostoliiton korkeinta neuvostoa. Aito kansanvalta hukkuu EU-byrokratiankin myötä virkakoneistojen ohjailuun. Valtuustoista tulee saneluautomaatteja. Nöyrästi vain siunataan byrokratiajärjestelmän luomat ratkaisut. Kun päätöksenteossa ikään kuin kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei esitettyihin ratkaisuihin voi tehdä muutoksia.

Päätökset hyväksytään joko nuijankopautuksella tai kyllä siihen saatetaan järjestellä jotain teatterimaista hymistelyä, että saadaan ulospäin luoduksi illuusiota demokratiasta. Suurin uhka siis on, että byrokratia tekee demokraattisesta kansanvallasta tarpeettoman. Luvassa on lumedemokratiaa.

Näillä mennään, mutta on uskottava kansalaisten mahdollisuuksiin vaikuttaa. Siihen tarvitaan tahdon voimaa ja yhteisyyttä.

…

Tässä yhteydessä tulee mieleen kirja Acemoglun ja Robinsonin kirja (Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020). Siinä puhutaan demokratian kapeasta käytävästä despoottisen vallan ja anarkian välissä. Se saattaa alkaa käydä aika kapoiseksi poluksi. On huolehdittava, ettei pinnasta tule liian kaltevaa. Kirjan alaotsikossa aprikoidulle vapauden kohtalolle saattaa käydä huonosti.

Yksi kirjasta nouseva teema on ”punaisen kuningattaren” hypoteesi. Sen taustalla on Lewis Carrollin romaani Liisan seikkailut peilimaassa.  Siinä maassa ollaan loputtomassa kilpajuoksussa ja Liisa huomaa yllättyneenä, ettei liikkeestä huolimatta edetä mihinkään. Hirviö nimeltä Leviathan on toinen päähahmo. Se on valtio, joka on kansan voimasta kahlehdittava, ettei despotia pääse syömään yhteistä kansan tahtoa.

”Carrollin romaanissa juokseminen oli täysin tarpeetonta. Yhteiskunnan kamppailussa Leviathania vastaan niin ei ole. Jos yhteiskunta hellittää eikä juokse riittävän nopeasti pysyäkseen valtion kasvavan vallan rinnalla, kahlehdittu Leviathan voi nopeasti muuttua despoottiseksi. Yhteiskunnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on, sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.” (s. 60.)

”Ihmisen edistys ja vapaus tarvitsevat punaista kuningatarta. Punainen kuningatar itse heiluttaa usein valtion ja yhteiskunnan vallan tasapainoa, kun osapuolet vuorotellen kirivät toistensa edelle.” (s. 61.)

Punaisen kuningattaren vaikutus tarkoittaa yhteiskunnan kykyä haastaa, rajoittaa ja valvoa valtiota ja poliittisia eliittejä. Sitä varten tarvitaan normeja, jotka auttavat yhteiskuntaa järjestäytymään, osallistumaan politiikkaan ja tarpeen vaatiessa kapinoimaan valtiota ja eliittejä vastaan. Valtion oma kapasiteetti on yhtä tärkeä, kunhan yhteiskunnalla on vastaava kyky säädellä sitä. (s. 173.)

On kyse vuorovaikutuksesta. ”Normien vankila on avattava sekä vapauden olosuhteiden luomiseksi että yhteiskunnan poliittisen toiminnan esteiden poistamiseksi” (174). Kahlehditusta Leviathanista ja sen voimasta on historiassa syntynyt taloudellisia kannustimia, jotka ovat vapauttaneet vaurautta edistäviä voimia (s. 179).

Punaisen kuningattaren voima tuo yhteiskuntaan käyttövoimaa. Sen vaikutus syntyy ”yhteiskunnan halusta valvoa valtiota tehokkaammin ja suojata itsensä paremmin yhä kyvykkäämmältä valtiolta ja vaativimmilta poliittisilta eliiteiltä” (390). Punaisen kuningattaren vaikutus on siis kansanvaltaa. Despoottiset voimat eivät pääse kirimään sen rinnalta kansalta karkuun. Leviathan on pidettävä kahleissa, demokratian kapeaa käytävää ei saa päästää kallistumaan.

…

Nyt aluevaalien myötä meneillään oleva muutos aiheuttanee uusia menoja, kuten byrokratiaa ja puoluetukia. Suurin uhka on, että aluevaltuustoihin valittavilla ei ole itsenäistä päätäntävaltaa. On kuitenkin estettävä kehitys, jossa valtuustoista tulee vain pelkkiä leimasimia. Byrokratian ja myös valtamedian vallan edessä joutuu helposti hiljennetyksi, mutta yhtä kaikki on uskallettava nostaa esille olennaisia asioita. Tervettä järkeä tarvitaan rohkeuden ohessa.

Uudistus on monien mielestä turha, mutta äänestämättä jättäminen ei byrokratiaan tuhlattavia menoja ainakaan vähennä.

Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

”Kansakuntaa tarvitaan” (Robert Scruton)

 

”Vastuullisuus on […] kansallisen itsenäisyyden luonnollinen sivutuote, jonka ylikansallinen hallitsemistapa vaarantaa.”

 

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia, vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapauntensa.”

 

”Oikeuksia ei turvata julistamalla. Ne turvataan menetelmillä, joiden avulla niitä voidaan suojella.”

Robert Scruton

 

 Suomalaisuuden liitto on keskustelua herättääkseen julkaissut brittiprofessori Roger Scrutonin (1944-1920) pienimuotoisen, vuodelta 2004 peräisin olevan teoksen The Need for Nations, suomennettuna Kansakuntaa tarvitaan. Sivuja vihkosella on 96. Aluksi yllätyin liiton ratkaisusta, nyt kirjan luettuani suhtaudun asiaan myönteisesti. Liitto on ahdettu nurkkaan, kun nykyinen hallitus eväsi siltä valtionavustukset. Ei silti ole käperretty toimettomuuteen. 

Teoksen ovat suomentaneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen. Rostila on emeritusprofessori ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja. Hän on myös yksi kolmesta esipuheen tekijästä. Kaksi muuta ovat FM Juuso-Ville Gustafsson ja FM, M.A. Erkki Seppänen. Kerron tuon, koska lainaan alla myös esipuhetta. 

Kirjan toivoisi luoda laajenevaa keskustelua kansallisvaltion puolesta. Yhteiskuntamme valtavirrassa on kuitenkin henkilöitä, jotka näkevät, että suomalaiseksi muututaan, kun raja ensin ylitetään eikä suomalaisuutta ole eräiden mielestä edes olemassa. Scruton kutsuu sitä oikofobiaksi. Omalle kodille ja kulttuuriselle perinteelle on käännetty selkä ja äärimmillään sitä jopa mustamaalataan.

Scruton on maailmankatsomukseltaan konservatiivi ja kirjassa on vahva EU-kriittinen sävy. Historian tutkija luo historiasta pitkää linjaa. Vastakkain ovat Ranskan vallankumouksesta lähtenyt kansallisvaltioita ylittävä näkemys ja toisaalta Scrutonin oma englantilaiseen taustaan pohjautuva kansallinen näkemys. Se ilmenee lainsäädännössä. 

Yleismaailmallisten ihmisoikeuksien tausta on keskiaikaisissa luonnollisen oikeuden pohdinnoissa. Se on kuin taivaallista oikeutta, jonka kautta arvioidaan myös ihmisten luomia lakeja. On ”luovuttamattomia luonnollisia oikeuksia”, joita mikään poliittinen järjestelmä ei voi kumota tai peruuttaa.  1700-luvun Euroopassa keskustelu ihmisoikeuskysymyksistä kiihtyi, kun despoottisena pidetty hallinto haluttiin kaataa. Scruton kuitenkin kyseenalaistaa tuon ihmisoikeuskäsityksen tavalliselle kansalaiselle tuoman turvan. Hän tuo esimerkin Ranskan vallankumouksesta, kun annettiin uusi ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien” julistus. Siitä tuli mielivallan oikeuttava poliittinen ase. Scrutonin mukaan vankiloissa virui satojatuhansia ihmisiä äärimmäisen kurjissa oloissa. Vallankumoustuomioistuimet epäsivät syytetyiltä erinäisiin syihin vedoten oikeudet avustajiin ja perusoikeuksiin. Syyt oli muotoiltu epämääräisellä kielellä. Perinteinen oikeus oli pantu romukoppaan. Julistuksen myötä tuomiovalta oli valunut ryhmälle lain tulkitsijoita, jotka toteuttivat käytäntöään perustellen sitä omalla filosofisella oppijärjestelmällään.

Tähän rinnasteinen on Neuvostoliitossa vuonna 1936 hyväksytty perustuslaki. Venäjän bolševikkien vallankumous oli Ranskan vallankumouksen perillinen. Tuo uusi perustuslaki piti sisällään myös neuvostokansalaisen oikeuksien julistukset. Silläkin saattoi olla hyvä tarkoitus, jos niin haluaa uskoa. Sitä pidettiin vapaamielisenä ja sivistyneessä maailmassa siihen suhtauduttiin myötäsukaisesti. Mutta - kuten Scruton toteaa – aivan kuin Ranskan vallankumouksen aikainen julistus, tämäkin perustuslaki jätti antamatta tavalliselle kansalaiselle keinot, miten soveltaa sitä käytäntöön. Sovellus, tulkinta ja toimeenpano olivat hallitsevan puolueen käsissä, siis Stalinilla itsellään..

Scruton puolustaa brittioikeutta. Hänen sanojaan mukaillen se perustuu menettelytapoihin, jossa laki otetaan pois valtiolta ja annetaan tavalliselle ihmiselle.

Teen lyhyen syrjähypyn. Minulle avartava teos on ollut Orlando Figesin 1800-luvun kulttuurielämää käsittelevä The Europeans (Orlando Figes, The Europeans. Three lives and the making of a cosmopolitan culture. Allen Lane 2019), johon liittyen olen myös kirjoittanut blogiini laajan tekstin. Se avautuu täältä. Luettuani Figesin teoksen ja rustatessani siitä viime toukokuussa kirjoitustani oikeastaan vasta oivalsin Englannin erityisen aseman Euroopan kansakuntien joukossa. Se sijaitsi hieman syrjässä vesireitin päässä manner-Euroopasta. Elettiin laajenevan kulttuurisen kosmopolitismin huumaa. Taiteilijoille Englanti oli oma välillä kummalliselta tuntuva saareke, jonka elämäntapa poikkesi tavanomaisesta. Kun poliittisesti kuohui, Lontoosta löytyi turvapaikka monelle vallanpitäjien kanssa hankaukseen joutuneelle mielipiteistä ja katsomuksista huolimatta. Muun muassa Ranskan kuningas pakeni sinne hulluna vuonna 1848. Myös Karl Marx joutui muuttamaan sinne, kun ei muualle huolittu. Sellainen oli myös Figesin teoksen päähenkilö oopperalaulaja Pauline Viardot’n puoliso Louis Viardot. Preussin ja Ranskan sodan aikana hänen perheensä mukana Lontooseen vei myös venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin tie. Tajusin tuolloin tuon kirjan kautta jotain Lontoon ja Englannin erityisluonteesta. Kun Roger Scruton asettaa kirjassaan vastakkain englantilaisen oikeusjärjestyksen ja ranskalaisen Code Napoléonin, tulee asetelma ymmärrettäväksi.

Keskityn nyt lähinnä EU-kritiikkiin ja yritän selventää Scrutonin kirjan perusviestiä, jonka olen sijoittanut myös oman tekstini otsikoksi. Scruton puolustaa kansallisvaltiota ja esittää vastapainoksi Euroopan unionin kehityksen kierouksia, jotka olivat selkeästi nähtävissä jo 2000-luvun alkuvuosina. Jos haluaa tutustua tarkemmin kirjan esittämän todellisuuden taustoihin, niin suosittelen lukemaan professori Timo Vihavaisen kirjoituksen, joka löytyy täältä. Vihavaisen tekstin pääotsikkona on sarkastisen sävyinen Onko Suomikaan nyt oikeasti olemassa?, alaotsikkona Terveen järjen puolustus. Se on erinomainen taustoitus.

Käyn tässä kirjoituksessani lävitse vain muutamia kirjan esittämiä asioita. Scrutonhan käsittelee mm. Immanuel Kantin teosta Ikuiseen rauhaan, jossa puolustetaan kansainliittoa. Hän kuitenkin korostaa, että Kantin ajatuksissa oltiin kuitenkin kaukana siitä, miten ylikansallinen vallankäyttö nykyisin ymmärretään. Enkä rajoitu pelkästään Scrutonin kirjaseen. Kirjoituksessani käännän huomioni muutamiin aihetta läheisesti sivuaviin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut tai jopa kirjoittanut. Siitä ylhäällä on jo yksi esimerkki. Yhteistä niille on Scrutonin kirjan suomennoksen otsikon sanoma kansallisen demokraattisen päätöksenteon säilyttämisen puolesta.

Johdannossa Scruton lähtee kansallisvaltiolle ja kansanvallalle luonteenomaisesta yhteenkuuluvuuden käsitteestä.  Jos kansallinen yhteenkuuluvuus on heikko tai se puuttuu, niin poliittisiin erimielisyyksiin voi olla hankalaa löytää yhdistävää sidettä.  Kansanvalta on tuolloin uhattuna.

Esipuheessa Scrutonin kansalaisuuskäsitystä tulkitaan niin, että se on luonteeltaan enemmän kohtalonyhteys kuin pelkkä sopimus. ”Kansakuntaan ei kävellä sisään, mutta sen jäseneksi – kansalaiseksi – voi kasvaa.” Tuossa on siis vastaus siihen kohtuuttoman brutaaliin kansainvaelluskäytäntöön, joka perustuu Vihavaisenkin yllä linkitetyssä tekstissä mainitsemaan, aivan toisenlaisessa tilanteessa vuonna 1951 luotuun YK:n pakolaissopimukseen. Asian perusteettomuutta on vuosikaudet selkeästi arvosteltu, mutta valtavirran globaalissa politiikassa tavoitteet eivät kaihda keinoja.

Kansakunnan ajatusta vastaan on laajalti hyökätty, mutta sille ei ole löytynyt selvää korvaajaa. Scrutonin mukaan ei ole olemassa uutta poliittista järjestystä, joka voisi tulla sen tilalle.  Scruton puhuu sanamagian kaltaisesta tyylistä, jolla sitä on yritetty perustella. Yksi sellainen on läheisyysperiaate. Sen pitäisi antaa jäsenvaltioille päätäntävaltaa. Muistelen itse, että tuota käsitettä on Suomessakin vuodatettu jo pitkään. Viime aikoina sen käyttö on kuitenkin vähentynyt. Kai siltä on mennyt pohja pois. Keskusjohtoisuus ja sanelupolitiikka tuntuvat vain kasvavan. Kansallisvaltioiden oma valta on selkeästi vähentynyt.

Viimeaikaiset yritykset korvata kansallisvaltio monikansallisella järjestyksellä ovat päätyneet joko totalitaarisiin diktatuureihin tai byrokratioihin. Edellisestä esimerkkinä on Neuvostoliitto, jälkimmäisestä Euroopan unioni. Niissä eivät toimijat tunne samalla lailla vastuuta teoistaan ja päätöksistään, niin kuin kansallisvaltiossa, johon poliittinen perintömme nojaa.

Scrutonin mukaan olemme käännekohdassa. Muistetaan kuitenkin, että kirja on luotu lähes 20 vuotta sitten. On palautettava lainsäädäntövalta ja toimeenpanomenetelmät omille parlamenteille ja tuomioistuimillemme. Se on aitoa itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin puhutaan ikään kuin tätä valinnanmahdollisuutta ei olisi. Scruton mainitsee meille tutut historian esimerkit. Venäjän vallankumouksen aikana bolševikit käyttivät samanlaista retoriikkaa. Tämä on kyllä ehkä turhankin vahva rinnastus. Mutta hänen mukaansa mielessä on pidettävä myös Ranskan ja natsien vallankumousten historiallinen muisti. Ne johtivat oikeusjärjestyksen romahtamiseen, joukkomurhiin ja uusiin sotiin. Arvokas perintö hylättiin ja luotiin kaaos.

Kun aikoinaan entiset Varsovan liiton maat äänestivät itsenäistyttyään Euroopan unioniin liittymisen puolesta, ne eivät tehneet sitä luopuakseen kansallisesta itsenäisyydestä. Ne katsoivat, että siten ne saavat itsenäisyytensä takaisin. Tuon Scruton aikoinaan havaitsi. Nyt vuonna 2021 nähdään, että ristiriidat EU:n keskusjohdon kanssa ovat vain syventyneet. Byrokratia ei anna periksi vaan on käynyt taistoon kansallisvaltion itsemääräämisoikeutta vastaan.

Ettei tästä jutusta tulisi pelkkää Scrutonin näkemysten ylistystä, niin toteaisin, että nykytilanteessamme maapallollamme on haasteita, jotka vaativat uudenlaista näkemystä. Tässä selviämiskamppailussa katsottava eteenpäin. Silti kansallisvaltion vahvuuksia ei saa kaivaa pinnan alle. Niin voisimme paremmin hyödyntää laajojen ihmisryhmien panosta.

…

Mennään syvemmälle kansakunnan olemukseen. Lainaan kirjan esipuhetta:

”Scrutonille kansakunta tarkoittaa […] historiallisesti kehittynyttä, asumiseen ja naapuruuteen perustuvaa järjestäytynyttä yhteiselämää, tästä yhteiselämästä noussutta ja sitä tukevaa oikeusjärjestelmää sekä poliittista järjestelmää, jossa päätöksentekijät ovat tilivelvollisia kansalaisille. Tämä yhteiskunnallisen järjestyksen muoto toteutuu Scrutonin mukaan parhaiten kansallisvaltiossa, joka edellyttää toimiakseen sekä kansalaisten yhteenkuuluvuutta että valtion itsenäisyyttä. Kunkin maan asukkailla täytyy olla me-henkeä, tunne kuulumisesta yhteen…” (kursiivi blogistin)

 

Tilivelvollisuus on tärkeä parlamentarismiin kuuluva seikka, joka puuttuu tyystin byrokratian varassa toimivalta unionin hallinnolta. Globaali kehitys sekä ylikansallinen päätöksenteko ja sopimusjärjestelmä muodostavat kansakuntien kohtalonkysymyksen, sen keskeisen haasteen. Yllä jo mainitsin Scrutonin esiin nostaman oikofobian (”oman kieltämisen”). Sen valtaan joutuneet haluavat luopua riippuvuudesta omaan taustaan ja perinteisiin. Nähdään, että yksilön vapauden kasvu menee kaiken ylitse. Se johtaa Scrutonin mukaan kuitenkin yhteenkuuluvuuden heikkenemiseen.  Yhteenkuuluvuus on puolestaan kansallisvaltion ydin ja parlamentarismin – kansanvaltaisen päätöksenteon -  voimavara. Päätöksentekijöiltä vaaditaan vastuuta, heidän tulee olla kansan luottamuksen arvoisia, huolehtia kansalaisten eduista. Läpinäkyvyys on kunniassa. Anonyymi byrokratia on piiloutunut virastonsa suojiin.

Kansakunnan toimintaa kutsutaan vastavuoroisten velvollisuuksien verkostoksi. Olemme kansalaisina valmiit luopumaan eduistamme ja maksamaan osan tuloistamme valtion tai kunnan yhteiseen kassaan, kun näemme siitä olevan yhteistä hyötyä. Samalla tapaa meillä on luottamus valtion tukeen, kun olemme itse avun tarpeessa.

Luvussa ”Kansallisvaltion hyveet” Scruton tuo esimerkin demokraattisen hallinnon kehittymisestä maassa, jossa hänen tarkoittamansa kansallistunne puuttuu. Seuraavan kaltaisia esimerkkejä löytyy Afrikasta tai Lähi-idästä.

”Miltei heti kun kansanvallan pelisäännöt otetaan käyttöön, jokin paikallinen eliitti saa vallan ja rajaa poliittiset oikeudet omalle ryhmälleen, heimolleen tai lahkolleen ja tuhoaa kaikki sellaiset toimintatavat, jotka pakottaisivat sen tekemään tiliä niille, joilta se on riistänyt oikeudet. ”

Mennään Euroopan unioniin. Samassa luvussa Scruton toteaa, että jokainen oikeusjärjestelmän laajennus yli kansallisvaltion rajojen johtaa tilivelvollisuuden ja vastuullisuuden ohenemiseen. Jos kansallisessa parlamentissa käsittelyyn tulisi lakialoite, jolla halutaan kieltää kansallisvaltiota puoltavat julkaisut, niin oppositio ja ehkä lehdistökin nostaisi myrskyn, jonka myötä lakialoite raukeaisi tai peräti hallitus kaatuisi. Jos Brysselistä tulisi saman sisältöinen direktiivi, sillä ei olisi mitään seurauksia.

”Ketään ei voitaisi pakottaa jättämään paikkaansa sen takia, että hän oli rohjennut tehdä moisen aloitteen: direktiivi olisi peräisin byrokraatilta, joka oli nimitetty, ei valittu vaaleilla. Komissaarit esittäisivät vain noudattaneensa edellisessä direktiivissä asetettuja suuntaviivoja: kansalliset hallitukset erehtyivät, kun eivät tutkineet kyseistä direktiiviä tarkemmin ja että joka tapauksessa direktiivi edistää pelkästään ”yhä tiiviimmän liittovaltion” päämäärää ja on saatettu voimaan Maastrichtin sopimuksessa…”

 

Kansallinen näkökulma vaatii valvontaa ja tarkkailua siitä, millaista lainsäädäntöä Euroopan unionista kansallisvaltioon tulee. Vastuuseen niistä ei voi kuitenkaan laittaa ketään.   Scruton tuo kuvitteellisen esimerkin rasismirikoksesta, josta halutaan tehdä Euroopan unionin alueella tuomittava. Jos protestoisi tuota lakia siksi, koska Britannian rikoslaki ei sellaista rikosta tunnista, on täysin mahdollista, että syyllistyisi rikokseen tuon protestin tehdessään.

Vastuullisuus vaarantuu, kuten jutun alkuosan motossa todetaan.

”Kansalaisyhteiskunnissa vallitsee poliittinen vapaus, mutta tämä vapaus ei takaa kansalaisten oikeuksia vaan heidän oikeutensa takaavat heidän vapautensa. Oikeudet taas riippuvat vastavuoroisten velvollisuuksien verkostosta, joka sitoo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa toisilleen vieraita ihmisiä.”

…………………….

Nyt siirryn Scrutonin sanomaa sivuaviin teemoihini. Tuo Orlando Figesin 1800-luvun Eurooppaa käsittelevä teos oli minulle yksi viime vuoden keskeisiä projekteja. Nyt alkaneen vuoden aiheista ensimmäisenä on mainittava edelliseen kirjoitukseeni liittyvä teos. Se on Daron Acemoglun ja James A.Robinsonin Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Tie vapauteen ei ole helppo, demokratiasta voidaan hairahtaa sivulle, jolloin ollaan joko keskellä anarkiaa tai sitten toisella puolella uhkana on despotismin kenttä. Demokratian kaita polku on siinä keskellä joka johtaa onneen kiitos vakaiden ja valveutuneiden vapaina toimivien kansalaisjärjestöjen.

Toiseksi olen kaikessa rauhassa käymässä läpi A. Avtorhanovin kirjaa ”Vallan teknologia” (Технология власти), jonka ensi painos ilmestyi 1950-luvulla. Tekijä – Neuvostoliitosta saksalaisten miehittäjien avustamana vuonna 1941 loikannut historian tutkija - käsittelee, miten valta lopulta keskittyi Neuvostoliitossa yhden henkilön käsiin.

Se on oiva teos, vaikkakin yksityiskohtien suhteen vaadittaneen kriittisyytä. Eri vaiheitten jälkeen valta vain hivuttautui yksiin käsiin. Matkan varrella piti ensiksi päästä sisään yhteiskunnan keskeisiin rakenteisiin. Stalin sen osasi. Hän oli harmaa taustahahmo, mutta sai tehtäviensä kautta kosketuksen laajoihin joukkoihin. Hän järjesti itsensä virkoihin, jotka muita eivät kiinnostaneet. Hän pääsi kosketuksiin puolueväkeen laajalti ympäri valtakuntaa. Hän toimi taustalla mutta samalla keskellä tulevia päättäjiä. Hän oli käytännön toimija. Aatteen miehet pantiin pikkuhiljaa syrjään.

Toiseksi piti saada kilpailijat kuriin. Oli poliittisia vastustajia, joiden kanssa ensin saatettiin liittoutua, jopa turvautua heidän apuunsa. Ajan tullen heistä oli päästävä eroon. Eräät nimekkäät bolševikkijohtajat oli saatava tuomituksi, mutta avaramielisyydessään Stalin ei halunnut heitä heti syrjään, vaan pelkästään yhteiskunnan valvontaan. Ja kun aika oli kypsä, heistä oli päästävä eroon. Tarvittiin puhdistuksia. Lopulta karkotukset tai vankeusrangaistukset eivät riittäneet. Palattiin menneisyyden menetelmiin. Ilmiannot ja nöyryytykset kuuluivat puolueen perintöön. Vuonna 1937 kärjistynyt suuri terrori oli vasta kehityksen huipentuma. Trotski oli surmattava Meksikossakin, ettei hän vain onnistuisi sodan sattumusten myötä nousemaan valtaan.

Ja nuo ”viholliset” sattuivat olemaan lähinnä aatteellista älymystöä, jotka nostivat esille kommunismin teoreetikkojen luomia ihanteita. Vanhat kommunistit ja erinäiset muualta riveihin nousseet loikkarit oli erinäisin keinoin saatava hiljaiseksi. Lopulta riveissä – keskuskomiteassa – ei ollut enää lukeneita teoreetikkoja ja kommunismin ihanteista väitteleviä teoreetikkoja. Stalin sai pragmaatikkona toimia kuin itse katsoi parhaakseen.  Puolueen johto koostui lopulta uuden polven poliitikoista ilman menneisyyttä. Heillä oli edessään vain virkaura, tarve puolustaa asemaansa, säilyä toimessaan ja päästä nousemaan virkaportaikossa. Sitä varten säännöt olivat selvät. Enää ei tuhlattu aikaa menneisyyden teoreetikkoihin eikä heidän ihanteisiinsa.

Kun sitten valtakin lopulta keskittyi pelkästään politbyroon haltuun, niin käytännössä tärkeät päätökset teki yksin Stalin.  Keskuskomitea ja Valtakunnan korkein neuvosto – tuo Euroopan parlamentin esikuva  – toimi tuossa teatterissa vain kuin hymistelevä yleisö.

”Euroopan parlamentin esikuva” viittaa puolestaan blogitekstiini Vladimir Bukovski ja hänen EU-kritiikkinsä, jonka olen julkaissut vuosi sitten tammikuussa. Se avautuu täältä. Bukovski oli mielisairaalaan pakotettu toisinajattelija, joka pääsi muuttamaan poliittisen vaihtokaupan myötä 1970-luvulla länteen. Hän asui Englannissa ja opiskeli itselleen yliopistotutkinnon. Myöhemmin hän pääsi perehtymään Neuvostoliiton arkistoihin ja teki rajuja paljastuksia. Ne puhuvat puolestaan. Euroopan unionista alettiin 1980-luvun lopulla luoda nykyisen kaltaista     liittovaltiota. Mihail Gorbatshovilta haluttiin siihen tukea, mutta hänen johtamansa imperiumi romahtikin heti pian emmekä koskaan ehtineet nähdä, mihin Gorbatshovinkin hehkuttama ”yhteisen eurooppalaisen kodin” idea olisi maanosamme johtanut. Neuvostojärjestelmä on kuitenkin ollut jonkinlaisena mallina. Euroopan parlamentin toimintamallin esikuvana oli alkuaan Neuvostoliiton korkein neuvosto. Siitä kyllä ollaan nykyisin kaukana mutta kyllä samankaltaisuutta edelleen löytyy. Bukovski oli elämänsä loppuun asti tiukka Euroopan unionin vastustaja. Hän oli omakohtaisesti kokenut neuvostoyhteiskunnan karuuden ja se taustanaan hän ymmärsi, kuinka Eurooppaan oli monella tapaa pesiytymässä totalitarismin uhka.

 

Viimeinen aiheeni liittyy Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa koettiin marraskuun presidentin vaalien myötä suunnan vaihdos. USA:n perustuslaki on ollut monelle ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolustajalle ihanteena. Niin oli ainakin tammikuuhun saakka myös tutkija Andrei Illarionoville. Hän luotti sananvapauteensa, mutta koki tyrmäyksen saatuaan työpaikastaan Cato-instituutissa potkut. Suunnittelin hänen ajatuksistaan kirjoitusta, mutta se jäi lopulta hieman kesken.

Andrei illarionov on syntyisin Siestarjoelta – paikasta, joka Suomen lahden rannalla Pietarista Suomeen päin. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa taloustieteitä, väitteli tohtoriksi vuonna 1987 ja päätyi lopulta 2000-luvulla Vladimir Putinin neuvonantajaksi toimien myös presidentin G8-yhteyksissä.

Sitten tuli välirikko presidentin kanssa vuonna. Hän päätyi seuraavana vuonna yhdysvaltalaiseen Cato-instituuttiin, jossa hän toimi tämän vuoden tammikuuhun asti. Kuudes päivä tammikuuta osoittautui kohtalokkaaksi. Hän otti kantaa presidentin vaalien epämääräisyyksiin, samoin Capitoliumin kongressitalon läheisyydessä pidettyyn presidentti Trumpin kannattajien mielenosoitukseen ja Kongressitalon sisälle ”tunkeutumiseen”.

Hän käsittelee asiaa seikkaperäisesti mm. YouTube-keskustelussa, joka löytyy täältä. Tuon keskustelun otsikkona on lainaus Illarionovin tekstistä: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta.”

Erostaan hän kertoo blogissaan lakonisesti todeten, ettei enää työskentele Cato-instituutissa. Sitten seuraa lyhyt kommentti Tullessaan instituuttiin, hänelle todettiin, että siellä ei ole muuta näkökulmaa kuin henkilökohtaisen vapauden puolustaminen: ”Olkoon asia mikä tahansa, ei ole mitään instituutin näkemystä, on erilaisia instituutin työntekijöiden näkemyksiä, joiden ilmaisemiseen heillä on täysi oikeus.” Illarionov toteaa lyhykäisesti, että nyt tuo kanta on muuttunut. ”Kuten olen monta kertaa todennut, sananvapaus on perusta, vapaan yhteiskunnan alkupiste”, hän lopettaa kirjoituksensa.

Samasta viestistä hän on laittanut myös englanninkielisen version. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan:

Information

I don’t work at the Cato Institute anymore.

As the vice-president of the institute told me, the reason is the content of the postscripts attached to my post “Burning of the Reichstag” – 2021 on this blog. When I was invited to work at the Cato Institute, to regularly asked questions about the position of the Institute on this or that issue, the answer was always the same: “The Institute has no other position except for the protection of individual liberty. On any issue there is not the position of the Institute, but there are different positions of the Institute's employees, for the expression of which they have every right."

Now this approach has changed.

As I have said more than once, freedom of speech is the foundation, the starting point, of a free society.

 Linkki lähteeseen on täällä.

Illarionov on sananvapauteen luottaessaan joutunut tavallaan USA:ssa käynnissä olevan sisäisen valtataistelun uhriksi.  Yllä linkittämässäni keskustelussa hän toteaa, että Amerikan Yhdysvallat on tällä hetkellä kansalaissodan tilassa. Se selittää maan viimeaikaiset viralliset toimet. Siinä tilassa ei demokratian periaatteilla ole mitään virkaa, ei liioin poliittisella korrektiudella. Tietystikään se ei merkitse ainakaan tässä vaiheessa, että pommit paukkuisivat ja väkivalta kukoistaisi. Se ilmenee ajanmukaisemmassa muodossa. Mihin tilanne kehittyy, on kuitenkin mahdotonta vielä sanoa mitään.

Yksi minulle keskeisenä haastattelusta jäänyt seikka on suhde ääntenlaskun tarkistukseen. Se ei toteutunut, kun jämähdettiin erilaiseen juridiseen kikkailuun. Valvontakameroiden kuvat näyttävät aivan selvästi, että väärinkäytöksiä on tapahtunut. Sen voi kuka tahansa todeta. Sitä ei tietenkään voi sanoa, olisiko ääntentarkastus johtanut eri tulokseen, mutta demokratian periaatteiden mukaisesti ääntenlaskun väärinkäytöksiin olisi pitänyt puuttua.  Nyt vaaleista on jäänyt pintaan vahva epäily, että ääntenlasku ei ole ollut rehellistä. Se ei ole pelkästään mitään irrallisia tuntemuksia.  Illarionov esittää kyselytuloksen, jonka mukaan republikaaneista 70% pitää tuloksia epäluotettavina, ja demokraateista 30%, mikä on itse asiassa painavampi seikka. Kaikkiaan siis selvästi yli 40% äänestäjistä pitää äänestystulosta epäluotettavana. Tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia demokratian periaatteiden mukaisesti ja suorittaa ääntenlasku uudestaan. Voihan käydä niin, että tilanne ei muutu, mutta tuleepahan asiaan sitten selvyys. Jos sitten tulokset muuttuvat, tai jos käy niin, että ääntenlaskua ei voi enää toteuttaa, niin pitää tehdä samalla tapaa kuin kävi Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004 presidentin vaalien toisella kierroksella (linkki). Silloin vastakkain olivat Viktor Janukovitš ja ns. oranssin vallankumouksen ehdokas Viktor Juštšhenko. Janukovitš voitti toisen kierroksen, mutta kun tulosta protestoitiin laajalti eikä uudelleenlaskua voinut enää toteuttaa, niin korkein oikeus päätti, että vaalien toinen kierros järjestetään uudelleen. Sen myötä Juštšhenko valittiin maan presidentiksi. Ukrainassa demokratia voitti, oikeusvaltio näytti voimansa. USA:ssa jäi nyt epäilys pintaan, todetkoon virallinen taho mitä tahansa.

USA:ta on pidetty entisissä sosialistisissa maissa esimerkkinä hyvin toteutetusta demokratiasta. Nyt käydyt vaalit käyvät niille kuitenkin huonosta esimerkistä. Esimerkiksi Venäjällä on ollut tavanomaista, että kun vaalitarkkailijat ovat poistuneet paikalta, niin jostain nurkasta vedetään matkalaukullinen ylimääräisiä vaalilipukkeita, jotta saadaan toivottu voittaja. Tuo sama käytäntö näkyi nyt marraskuun presidentin vaalien valvontakameran kuvista. Kaiken lisäksi postiäänestys, joka oli otettu käyttöön mukamas koronatilanteen vuoksi, on herättänyt vaalien toteutuksessa paljon epäilyjä. USA näyttäisi siis ottaneen käyttöön totalitaristisen maan käytännön.  Jos postiäänestyksessä olisi noudatettu demokraattisia periaatteita, olisi siinä pitänyt noudattaa erityistä tarkkuutta. Myös sähköinen äänestys on altis hyväksi käytölle.

Ylipäänsä Illarionov tuntee hyvin entisten sosialististen maiden katkuisen tien demokratiaan. Keskusteluista löytyy vertailukohtia mm. Valko-Venäjän demokratiaongelmiin.  Tuon esimerkin. Illarionov puhuu tammikuun kuudennen päivän mielenosoitukseen liittyen väkivaltaan provosoinnista. hän oli seuraamassa tapahtumia ja havaitsi Antifan toiminnan. Hänellä on esittää vertailukohta.  Valko-Venäjällä vuoden 2010 joulukuussa presidentin vaalien yhteydessä järjestettiin paljon mielenosoituksia. Minskissä ryhmä provokaattoreita ryntäsi kaupungin keskustassa hallituksen rakennukseen. Kävi ilmi, että kyseessä oli poliisivoimia tai sitten poliisin palkkaamia henkilöitä. Tarkoituksena oli nujertaa oppositio, ja tuolla provokaatiolla saatiin oikeutus hyökätä oppositiopoliitikkoja vastaan ennen presidentin vaaleja.

Tuosta tapauksesta on päätöksiä jopa Euroopan unionin tuomioistuimessa. Linkki löytyy täältä.

Illarionov viittaa selkeästi esille tulleisiin epäsäännöllisyyksiin Venäjän tai Valko-Venäjän vaalien ääntenlaskennan prosesseissa. Analogisesti samankaltaista tapahtuu Illarionovin mukaan myös Yhdysvaltojen vaalien ääntenlaskennassa, mutta – hän edelleenkin toteaa painokkaasti – se ei ole todiste siitä, että ääntenlaskennassa olisi ollut alueittain tulosten vääristelyä. Sen todentamiseksi tarvitaan tutkintaa.

Jos kansa havaitsee väärinkäytöksiä, se nousee kadulle ja vaatii ääntenlaskun uusimista. Se nähtiin esimerkiksi Jugoslaviassa vuonna 2000. Silloin tapahtui ns. raivaustraktorivallankumous, jonka myötä Milosevitch luopui vallasta ja sen jälkikaiuissa hänen toimintansa joutui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn. Sama nähtiin oranssivallankumouksen aikoihin Ukrainassa marras-joulukuussa vuonna 2004. Myös Gruusiassa (Georgiassa) tapahtui Illarionovin mukaan samankaltaista vuonna 2003.

Todellakin, silloin kun perinteiset lain edellyttämät toimet vaalien toteutuksessa ja ääntenlaskussa eivät toimi, suoran kansalaistoiminnan ansiosta saadaan aikaan muutos. Ihmiset nousevat kadulle protestoimaan. Nuo tapaukset ovat tapahtuneet postsosialistisissa maissa, joissa demokratiassa on otettu vielä ensiaskelia. Mielenosoituksista näissä yhteyksissä on muotoutunut vakiintunut käytäntö. Illarionov ei ollut kuitenkaan uskoa silmiään, että hän näki samaa tapahtuvan myös demokratian tyyssijassa USA:ssa. Ja kun hän havaitsi sen, miten kansalaisliikehdintään nyt suhtauduttiin.

Illarionovin menneisyydestä mainitsen syntymäpaikan lisäksi erään muunkin Suomeen liittyvän seikan. Kun vuonna 2014 suhteet Venäjän suhteet Ukrainan kanssa kärjistyivät ja maa otti haltuunsa Krimin niemimaan, antoi Illarionov kiintoisan lausuman. Hän totesi, että Venäjä saattaa vallata myös Suomen. Siitä kirjoittaa YLE.n uutisessa toimittaja Jessikka Aro (https://yle.fi/uutiset/3-7470369). Uutisen mukaan tilanne kehittyy Illarionovin mukaan siihen, että ”Venäjän rajat piirretään uudestaan”. Aro toteaa, että Illarionov on Putinin entinen sisäpiiriläinen ja siksi toimittaja katsoo hänen sanoillaan olevan painoarvoa. Olihan Illarionov ennakoinut myös Ukrainaan kajoamisen. Uutinen perustuu Virossa julkaistuun lehtijuttuun.

Kirjoitus päivitetty 6.2.2021, alussa oleva ihmisoikeuksia koskeva osa kirjoitetu uudelleen.

Demokratian kapea käytävä

 Acemoglu Daron, James A. Robinson: Kapea käytävä. Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Terra Cognita, 2020.

(Alkuteos The Narrow Corridor, States, Societies and the Faith of Liberty, Penguin Press 2019)

Tilasin itselleni jälleen uuden kirjan. Kyseessä on yllä mainittu yli 600-sivuinen tiiliskivi. En ole lukenut siitä vielä sivuakaan. Nyt tarkoitukseni on kertoa taustoja hankinnalleni ja avata myös tietä siihen, mitä omassa mielessäni kirjaa lukiessani varmaankin pyörii. Kirjoitukseni on siis eräänlainen kirjan pariin valmistautumisen rituaali. 

Olen suoraan sanoen hukkumassa kirjoihin, joten olen päättänyt, että hankinnalle on oltava kunnon perustelut. Nyt sitäkin enemmän, sillä kyseessä on suhteellisen hintava teos. Merkittävä seikka valinnalle on siinä, että teos on suomennettu. Siitä kustantamo ansaitsee suurkiitoksen. Englanninkielisen version läpikahlaamiseen tuskin löytäisin energiaa, kun aihepiirikin on hieman vieras. Voisin varata teoksen myös kirjastosta, mutta odottavan aika saattaa olla pitkä. Lisäksi omaan kappaleeseen on vapaus tehdä halunsa mukaan merkintöjä. Ja saanpahan lukea teosta itselleni sopivassa vauhdissa, kun ei tarvitse ajatella palauttamista.

Kirjoituksessani käsittelen muiden arvioita ja kannanottoja kirjasta ja sen aiheesta. Paljastan myös, mikä oli ostovalinnalleni ratkaiseva seikka. Teostahan on jo jonkin verran netissä mutusteltu, mikä minulle ei siis ole lopulta riittänyt. Minulle on muotoutunut kirjasta jo omia odotuksia. Samoin sen aiheesta on syntynyt erinäisiä mielikuvia, joista en varmaankaan kykene irtautumaan, vaikkei niillä olisikaan mitään yhteyttä kirjan tekijöiden ajatuksiin. Ja lisätään vielä sekin, että täysin tuoreena asiana mukaan tunkevat vielä USA:n viime päivien ja myös hetkien tapahtumat.

Ensimmäisen kerran kuulin teoksen olemassaolosta ekonomisti Tuomas Malisen suusta. Jouluaaton lähetessä hän oli YouTuben #neuvottelija-ohjelmassa keskustelemassa sivun ylläpitäjän Sami Miettisen kanssa aiheesta The Great reset, jonka voinee suomentaa ilmaisulla ”Suuri nollaus”. Keskustelu löytyy täältä. Kerron aiheesta lisää alempana. Malisen puheesta avautuu kiinnostavia seikkoja. Tuo teos oli niistä yksi. Malinen ei kirjaa paljoa esittele. Hän toteaa sen otsikossa esille tulevan perusasetelman ja tuo esille uhkakuvia. Demokratiamme on kuin kapea käytävä kahden vastakkaisen voiman puristuksessa. Toisaalta on despotismi – totalitaristinen yhteiskunta. Sen vastapuolella on taas täydellinen anarkia. Itse demokratia ja sitä tukeva kansalaisyhteiskunta on tasapainottava voima. Se on historiallisesti suhteellisen nuori ilmiö, eikä välttämättä niin vakaa, kuin saatamme luulla. Malisen puheesta ilmenee myös isänmaallisuus. Meidän oma demokraattinen järjestelmämme on kalliilla hinnalla hankittu, esi-isiemme uhrautuvan työn kautta. Siksi siitä on syytä pitää kiinni. Hän näkee sen todellisena uhkana nykyisen Euroopan unionin liittovaltiokehityksen ja talouden jyrkän velkaantumiskierteen. Globaalilla tasolla todelliseksi uhaksi on nousemassa  Maailman talousfoorumin perustajan Klaus Schwabin ajama The Great Reset. Vielä vuosi pari sitten hän näki sen puhtaana huuhaana, mutta seuratessaan viime aikaista kehitystä hän on alkanut huolestua. Kansalaisyhteiskunnan säilymisen kannalta suuri huolen aihe on myös kasvava keskuspankkien valta. Malisen näkemyksistä kerron lisää alempana.

Ensimmäisen itse kirjasta kertovan arvion luin Helsingin Sanomien verkkosivuilta, joka on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, tekijänä Vesa Siren.  Heti jutun otsikko ja aloitus luovat teoksesta Malisen uhkiin verrattuna poikkeavan kuvan. Kirjan ajatuksia tulkiten siinä lähdetään liikkeelle kuvaamalla pohjoismaista demokratiaamme myönteisessä valossa. Siren toteaa, että vapaus vaatii ”oikeaa valtion ja yhteiskunnan tasapainoa”. Jo ensi sanoista voi oikein henkiä suomalaisen demokratian hyvyyden ja toimivuuden. Minun tunteisiini ne maistuivat ensin lähes mielistelyltä. Toki tekstissä samalla varoitetaan vajoamasta itsetyytyväisyyteen. Sen myötä kirjoituksessa käsitellään teoksen esille tuomia historian kehityssuuntia, huonoja esimerkkejä pohjoismaisen mallin vastapainoksi. Yhtä kaikki, Siren tuo kuitenkin näkyvästi esille kirjan eittämättömän kansainväliseen vertailuun perustuvan faktan: kirjoittajien korkean arvion pohjoismaisesta demokratiasta ja samalla Suomesta.

Suomen paviljonki Shanghain maailmannäyttelyssä 2010

Käsitellessään teoksen kansainvälisiä ulottuvuuksia Siren toteaa saman kuin Malinen, että vapaus on historiassa varsin tuore ilmiö. Yhdysvaltoja käsitellessään hän palaa Suomeen, vertaillen maiden erilaista perintöä. Suomella oli jo varhain erittäin voimakas kieleen ja kulttuuriin sitoutunut identiteetti. Yhdysvalloilta se on puuttunut. Afrikasta ja Kiinasta hän tekee varmaa yhteenvetoa toimittajan ammattitaidolla. Hän nostaa esille myös nationalismin ja populismin. Minua teksti ei kuitenkaan paljolti innosta, ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun todetaan Unkarin pudonneen tuolta kapealta käytävältä. Teos näyttäisi siis vajoavan jonkinlaisen politikointiin, jossa aivan kuin heitettäisiin pikavinkkejä demokratian eheyttämiseksi. Loppuriveistä en saa suoraan sanoen mitään otetta. Tulee jopa mieleen, onkohan tuo löytämäni nettiversio lyhennelmä varsinaisesta arviosta. Pari lukijan kommenttia kyllä kiinnostavat. Se pienikin ajatus kirjan hankinnasta, joka oli syntynyt Malisen vuodatuksen jälkeen, alkaa hälventyä.

Voisi kiteyttää niin että siinä missä Malinen jää ahdistuneeseen tilaan, jäädään Hesarin jutussa eräällä tavalla lekottelemaan tyytyväisenä vakaan demokratiamme varaan.

Seuraavaksi eteeni osui Taloustieteen professorin Mika Malirannan kirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Otsikkona on Kukoistavan kehityksen kapea käytävä. En tuossa vaiheessa vielä ollut hoksannut, että tuo samainen Maliranta oli elokuussa ollut keskustelemassa Miettisen kanssa samassa ohjelmasarjassa kuin Malinen reilut neljä kuukautta myöhemmin. 

Maliranta antaa teokselle edellisestä poiketen vankkaa tiedollista pohjaa. Hän esittelee esimerkiksi Daron Acemoglun aikaisempia teoksia. Se on siis taustoittava kirjoitus. Yhtäältä kirjoitus perusteellisuudessaan etäännytti minut ajatuksesta lukea itse koko teos. Miksi tuhlata rahaa, kun Maliranta on jo yhteenvedossaan tiivistänyt tutkimuksen annin luotettavan tuntuisesti. Toisaalta kattava arvio myös lopulta vaikutti ratkaisevasti omaan päätökseeni. Kävi nimittäin niin, että kirjoituksen luettuani lähetin heti kirjatilauksen.

Ratkaiseva tekijä kirjan hankintaan oli minulle Kiinan historian käsittely. Acemogly ja Robinson tarjoavat seikkaperäisen katsauksen Kiinan poliittiseen ja taloudelliseen historiaan yli 2000 vuoden takaa tähän päivään. Maliranta taustoittaa valtion olemusta ja nykykehitystä kiinnostavasti. Hän käyttää lisäksi Kiinan suhteen vertauskuvana Thomas Hobbesin aikoinaan esille tuomaa Leviatan-merihirviötä. Se on kahleista vapaa uhka, nimenomaan Kiinassa sitä ei ole kahlittu. ”Kukoistavan kehityksen käytävälläkin” se on Malirannan mukaan elossa, mutta kahleissa. Toisella puolella käytävää odottaa puolestaan tehokas hajaannus tai puhdas anarkia.  Siinä yhteydessä Maliranta viittaa Syyrian esimerkkiin. Myös Montenegron historia mainitaan yhtenä kiinnostavana esimerkkinä. Sen asemasta ja kehityksestä tiedän vielä tässä vaiheessa tuskin mitään.

 

Hongcun South lake, Anhui Kiina

Malirannan esille nostama pohjoismaihin liittyvä ”punaisen kuningattaren vaikutus” herättää minulla epäilyjä. Kun talous kasvaa, nousee eri yhteiskuntapiireissä halu vaatia itselleen oikeuksia. Intressiristiriidoissa auttaa valtion sovittelukyky. Jos on vaara suistua käytävältä, apu tulee ns. punaisen kuningattaren vaikutus. Tässä yhteydessä annetaan suotuisa esimerkki pohjoismaiden hyvinvointivaltioiden kehityksestä. Niissä julkisen sektorin kasvu on ollut suurta, mikä on lisännyt tuon Leviatan-hirviön vapautumisen riskiä. Punaisen kuningattaren vaikutuksella tarkoitetaan panostuksia sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin sekä työehtoneuvotteluja. Ne voimistavat kansalaisyhteiskuntaa, mikä puolestaan on valtion vallan vastavoima.  

Voimistavatko lopulta panostukset sosiaaliturvaan ja julkisiin palveluihin kansalaisyhteiskuntaa toivotulla tavalla? Auttaako työntekijä- ja työnantajajärjestöjen neuvottelujen koordinointi? Maliranta viittaa von Hayekiin, josta minä en kykene sanomaan mitään. Nuo valtion kanssa tiiviissä yhteyksissä olevat järjestöt voivat kuitenkin hyydyttää muun kansalaisvaikuttamisen mahdollisuuden.

Lisäksi USA:n kehityksessä on paljon huolestuttavia piirteitä. Sitä voisi pohtia laajemminkin, koska viime aikoina on leviävä anarkia ja mielivalta alkanut kokeilla oikeusvaltion rajoja ja sietokykyä. En mene nyt kuitenkaan presidentin vaalien jälkipeliin. Pysyn ehkä vakaammassa aiheessa. Siellä sosiaaliturvaa on alettu laajentaa. Siitä varottavan esimerkin löytää Matti Virenin kirjoituksesta Hyvää tarkoittavat hölmöt. Samoin tässä toisessa blogitekstissä käsitellään samaa aihetta. Viren tuo esimerkin Kaliforniasta ja toisaalta Texasista. Kaliforniassa toimivat USA:n suurimmat teknologiayritykset ja asuvat rikkaimmat ihmiset. Elintasoerot ovat kuitenkin valtavat, koska siellä asuvat myös kaikkein köyhin väestön osa. Siellä on suuri julkinen sektori ja kireä verotus, paljon siirtolaisia. Siellä on myös kunnianhimoinen ilmasto-ohjelma rajoituksineen, mikä syö julkisia varoja. Samalla sosiaaliset ongelmat ja turvattomuus ovat lisääntyneet. Kaikki tuo on kuitenkin aiheuttamassa sen, että se maksava väestön osa – keskiluokka – on katsonut parhaaksi muuttaa muualle, mikä puolestaan vain lisää talouden epätasapainoa.  Kohdemaana muuttajille on Texas, joka on Virenin mukaan vapaan markkinatalouden mallimaa. On kyllä aiheellista pohtia, millaiseen murrokseen maa on ajautumassa.

Itse olin vajaat kuukausi sitten pallolaajennuksessa, josta olen kirjoittanut tähän blogiini oman erityisen jutun. Kirjoitin viestin eräälle amerikkalaiselle ystävälleni, jossa kerroin melko yksityiskohtaisesti oman sairaskertomukseni ja sairaalakokemukseni. Hän vastasi ja kiitti antaen samalla ylistyssanoja meidän korkeasta terveydenhoidon tasosta. USA:ssa pohjoismaita pidetään käsittääkseni korkean sosiaaliturvan ja terveydenhuollon mallimaana.  Vaikka sielläkin on menty eteenpäin, niin meihin verrattuna ollaan - Vireniä lainatakseni -  vielä ”valovuoden päästä”. Onhan meilläkin kyllä ongelmamme, ei kannata liikoja rehvastella. Tämä ystäväni asuu Coloradossa. Sen taloudesta en tiedä yhtään mitään.

…

Ja kuten yllä jo totesin, aivan sattumalta havaitsin, että Maliranta on ollut Sami Miettisen vieraana elokuussa. Keskustelun otsikkona on Talouskasvu ja instituutiot ja se avautuu täältä. Itse asiassa se on hyvin antoisa keskustelu nimenomaan siltä kohdin, kun käsitellään Acemoglun ja Robinsonin teosta. Maliranta osoittautuu hyvin valppaaksi keskustelijaksi. Lisäksi hän tuntee erittäin hyvin Acemoglun aiemmat tekstit. Niistä hän mainitsee yhtenä kiinnostavana esimerkkinä kirjoituksen Italian mafian kehityksestä.

Minulle erityisen miellyttävää on kuulla, että Maliranta kehuu erityisesti teoksen Kiina-analyysia. Siinä käsitellään imperiumin kehitystä hyvin pitkällä aikavälillä. Maliranta toteaa, että hän myös itse omissa pohdinnoissaan mielellään tutkailee talouskasvua evolutiivisesti alkaen pelokkaista reviiriään puolustavasta apinasta. Siitä ajasta on menty eteenpäin ainakin sinä mielessä, että enää ei syrjäytyvän ”uroksen” tarvitse pelätä tulevansa tapetuksi.

Xinjiang, Kiina

Voisin poimia yhden aiheen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta käydystä keskustelusta. Malirantakin korostaa, että teoksen mukaan pohjoismainen malli on osoittautunut kansainvälisessä tarkastelussa parhaaksi. On kovat veroasteet mutta siinä hyödynnetään markkinoita. Se on ns. pehmeää kapitalismia (soft capitalism), joka on lyhyellä aikavälillä hyötyseikka. Mutta aivan korkeimmalle Acemoglu ei kuitenkaan pohjoismaita nosta. Ne ovat kyllä innovatiivisia, monenlaisia asioita on kehitelty ja viety eteenpäin. Kuitenkin radikaalien innovaatioiden syntymiseen tarvitaan ”raakaa kapitalismia”, millä hän tarkoittaa Yhdysvaltain kaltaista järjestelmää. Pohjoismaat ovat Malirannan ilmausta lainaten kuin vapaamatkustajia. Ne käyttävät hyödyksi isoja keksintöjä kehitellen pehmeässä kapitalistisessa järjestelmässään uusia sovelluksia. Malirannan mielestä Acemoglun töissä on aiemmin vähäteltykin sitä, kuinka radikaaleja innovaatioita pohjoismaissa on tuotettu. Mutta myöhemmin hänen mukaansa kanta on lieventynyt.

 Keskustelun lopussa on keskustelua tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Iso julkinen sektori on tyytyväisyyden mittari. Keskustelussa palataan myös innovatiivisuuteen. Malirannan mielestä ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha on innovatiivisuuden kannalta hyvä idea. Ihminen uskaltaa ottaa riskejä myös työpaikkaa valitessaan, kun tietää, että epäonnistuessaan hän pystyy kuitenkin selviytymään ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan ansiosta.

Aivan keskustelun lopussa tunnelma on suoraan sanoen katossa. Maliranta muistaa vielä lähettää jopa terveisiä eräälle miesten yhteiselle tuttavalle.

…

Juttuni voisin oikeastaan lopettaa tähän. Avaan lopuksi kuitenkin Tuomas Malisen näkemystä ja liitän mukaan hieman myös omaa pohdintaa. Malisen näkemyksiä löytyy sosiaalisesta mediasta aivan riittävästi ja autenttisemmin.

…  

Nyt vastaani tuli myös aivan tuore keskustelu. Tässä on siitä aivan tuoretta selostusta, jonka liitän tähän väliin juttuani viimeistellessä. Se on Heikelän&Koskelon YouTube-sivulta. Se löytyy täältä. Siinäkin Malinen kertoo Acemoglun ja Robinsonin kirjasta (alkaen 32 minuutin kohdalta), itse asiassa entistä hiotummin ja vapautuneemmin, toki myös tiivistetymmin. Malinen vaatii siinä kansalaisyhteiskunnan vastaiskua. Hänen mukaansa nyt pandemian aikana yritetään lamauttaa kansalaisyhteiskunnan toiminta. Se aukaisee samalla ovet valtion suurelle haltuunotolle. Varoituksen sanoissa hän viittaa Kiinaan, jossa on menty yhä enemmän valtiojohtoisuuteen. Valtion keskuspankin aseman vahvistuminen - kaiken taloudellisen vallan keskittyminen sen käsiin - voi viedä kohti laajempaa kontrollia. Kiina on varoittava esimerkki. Siellä on yhteiskuntaa kritikoivien henkilöiden varoja alettu jäädyttää.  

Tuota keskuspankin vallan keskittymiseen sisältyy digirahaan siirtymisen vaihe, jolloin jokaiselle kansalaiselle perustetaan keskuspankkiin oma tili. Se mahdollistaa laajan manipuloinnin ja hyväksikäytön, myös poliittisen. Vaikka aikomukset voivatkin olla hyviä, niin vallan keskittyessä totalitaristinen kehitys mahdollistuu.

…

Palaan neuvottelija-sivun keskusteluun.

EU:n koronapakettina kaupiteltava elpymispaketti on Malisen mielestä suora tie liittovaltiokehitykseen. Sen perimmäisenä tarkoituksena on siirtää kansallista päätösvaltaa EU:lle. Sitä siis tehdään pandemian varjolla. Paketin todellisena tavoitteena on pitää Italia ja Espanja hinnalla millä hyvänsä mukana eurossa. 

Mennään yllä mainitsemani Maailman talousfoorumin esittämään The Great Reset -visioon. Siitä Klaus Schwab on kirjoittanut myös samannimisen kirjan (jota en kyllä aio hankkia). Sen luomisen taustalla on maapallomme tulevaisuutta uhkaava ilmastonmuutos. Alun perin on kyllä haluttu korostaa vahvan kansalaisyhteisön merkitystä ja yritysten vastuun lisääntymistä. Toki olen ymmärtänyt, että Malinen ei väheksy lainkaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Hän ei kuitenkaan niele talousfoorumin ja sen perustajan Klaus Schwabin visiota.  Hän tiivistää, millaisessa yhteiskunnassa elämme vuonna 2030: ” You will Own Nothing and You will be Happy” (”Et omista mitään mutta olet onnellinen”). Tuodaan esille kauniita ideoita, todellista unelmahöttöä. Siinä trendissä valtion rooli aina kasvaa. Se johtaa ja koordinoi. Kaikkea hallinnoi ”jokin entiteetti” (Malisen käyttämä sana). Kansalaiset eivät omistaisi mitään. Me vuokraisimme palveluja, emme siis ostaisi mitään.

Oudoltahan tuo vaikuttaa. Niin Malinenkin vielä naureskeli asialle vuosi sitten. Nyt kun hän on alkanut tajuta, että Schweb ja hänen kumppaninsa ovat tosissaan, hän on herännyt.

Malinen luo eteemme kehitysnäkymiä. Tuon murroksen alkuvaiheessa on tavoitteena nollata kaikki velat. Se ei kuitenkaan ole niin ruusuinen ajatus, kuin ensi alkuun vaikuttaisi. Malisen mukaan tarvitaan kuitenkin jotain vastineeksi.  Niitä ovat meidän säästömme, ja sen jälkeen omaisuutemme. Taustalla olisi siis yksityisen omistusoikeuden poistaminen. Me kansalaiset alkaisimme siis elää jollekin instituutiolle, jolta me vuokraisimme palveluita. Tällaiset ajatukset voivat tuntua absurdeilta mutta Malinen kehottaa tutustumaan Maailman talousfoorumin ajatuksiin.

Kaikki kansallisissa kehyksissä ennen toiminut valvonta ja yksilöihin liittyvä tarkkailu siirtyisi kansainväliselle taholle. Tähän ideaan istuu esimerkiksi pääministeri Marinin ehdottama Euroopan laajuinen sairauskortti. 

Malisen mukaan ensi vuosi tulee olemaan ratkaiseva sen suhteen, miten noita Maailman talousfoorumin linjauksia aletaan viedä eteenpäin. Malinen varoittaa fasismista. Ja hän myös antaa sille määritelmän. Lähtökohtaisesti se on yritysmaailman ja valtion täydellinen liitto, jossa valta keskitetään eliitille ja yksilön vapaudet uhrataan yhteisen hyvän puolesta. Tätä Maailman talousfoorumi Malisen näkemänä ajaa.

Itse näkisin, että erilaisten konsernien ja suuryritysten on ainakin helpompi laajentaa toimintaansa, kun sopimuksia ei tarvitse tehdä erikseen kunkin kansallisvaltion kanssa. Ne kykenevät kyllä sopeutumaan myös yhä laajenevaan hallinnolliseen sääntelyyn, jota yhä kasvava byrokratia-armeija kyllä itselleen varmasti keksii. Siitä taas seuraisi, että kansallisesti ja alueellisesti toimivilta keskisuurilta ja pienyrityksiltä viedään lähes tyystin toiminnan edellytykset.

Mielestäni Malisen huoli on otettava vakavasti. Toki kritiikkiäkään ei saa unohtaa, mutta uhkia on uskallettava nostaa esille. Demokratiamme ei ole mikään vahvan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden varassa etenevä idyllinen polku.  Se on alkanut muistuttaa kuluneiden köysien varassa olevaa riippusiltaa, josta voimme luiskahtaa syrjään tai jopa rotkoon.  Ei siis ole aihetta mihinkään itsetyytyväisyyteen. Mutta meillä tavallisilla pulliaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pysyä valveilla ja seurata samalla Martti Lutherin esimerkkiä. Jos tiedän, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänä päivänä pystytän vielä omenapuun.

Nyt alkanut vuosi 2021 on kehityksemme kannalta tärkeä. Se näyttää, millaiseen suuntaan me demokratian kapealla käytävällämme alamme edetä.

Timo Vihavainen on kirjoittanut jokin aika sitten blogissaan arvion Anne Applebaumin kirjasta Demokratian iltahämärä (täällä). Hän arvostelee sitä asenteellisuudesta. Tekijän puoluekantaisuus paistaa teoksesta lävitse, mistä syystä hän ei pidä sitä syvällisenä analyysina. Seppo Oikkonen on kommentoinut tekstiä tuttuun tyyliinsä napakasti. Hän toteaa, että nykyihmiset kaipaavat kovasti ”varmuutta” tarjoavia kirjoittajia. He yrittävät pätevöittää itseään noilla visioillaan. Hän itse kaipaa kirjoja, jotka jättävät lukijansa epävarmuuden ja hämmennyksen tilaan.  Tuota minäkin toivoisin. Ihmisen psyyke on kuitenkin raadollinen. Se hakee turvaa keinotekoisesta varmuudesta. Valtamedia on omassa agendajournalismissaan ”varmuuden” äänitorvi. Tuomas Malisen ja hänen pelastusrahastonsa (katso pelastusrahasto.fi) on nykyisin täydessä uutispimennossa. Valtamedia ei kaipaa sanomansa kyseenalaistajia. Onneksi sosiaalinen media vielä toimii.

…

Hypähdin jo hyvin kauas Acemoglun ja Robinsonin kirjasta. Se oli minulta myös jonkinlainen purkautuminen alkaneen vuoden uhkakuvista. Nyt kun pääsen kirjan pariin, niin palaan kiltisti ruotuun. Katsotaan sen jälkeen, onko minulla siitä mitään kerrottavaa. Luulisin, että ainakin Kiinaa käsittelevät sivut luen huolella.

Hongcunin kylä, Anhui.

PUOLALAINEN ELOKUVAOHJAAJA KRYSZTOF ZANUSSI MOSKOVAN TELEVISIOSSA

PUOLALAINEN ELOKUVAOHJAAJA KRYSZTOF ZANUSSI MOSKOVAN TELEVISIOSSA

I.             JOHDANNOKSI

Aluksi on kerrottava, miksi innostuin tällaisesta aiheesta. Luin Timo Vihavaisen kirjaa Ryssäviha, joka käsitteli Venäjän-pelon historiaa (Minerva 2013). Kirja käsitteli myös Venäjän ja Puolan suhteita. Kirjassa maat kuvataan jonkinlaisiksi perivihollisiksi. Historian tapahtumat ovat jättäneet särön suhteisiin. Inho on molemminpuolista ja Vihavainen osoittaa, että se on samankaltaistunut. Molemmin puolin haukutaan toisia samankaltaisin argumentein ja mielikuvin. Puolalaisten ja venäläisten jyrkät asenteet ruokkivat tavallaan toinen toisiaan ja käsitykset ovat siis jossain määrin toisiensa peilikuvia.

Kun siten vastaani tuli Krysztof Zanussin haastattelu Vladimir Poznerin ohjelmassa, niin innostuin heti. Puolalainen Venäjän ystävä Moskovassa keskustelemassa venäläisen toimittajan kanssa. Itse asiassa Zanussin elokuvatuotanto ei minulle ole kovin tuttua. Tiesin toki hänestä jotain etukäteen, ja ehkä olen nähnyt myös hänen elokuviaan.

Muitakin syitä toki oli. Tunnen eräitä suomalaisia Puolan ystäviä ja he ovat yleensä verrattain Venäjä-vastaisia. En ole koskaan pitänyt puolalaisesta patriotismista. Tunnen hieman Adam Mickiewitzin ajatuksia. Hän on kansallismielinen puolalainen messianisti, joka ei pidä venäläisiä todellisina slaaveina, vaan lähinnä suomalais-ugrilaisten kansojen perillisinä.

Kaikesta huolimatta olen aina myös ihaillut puolalaisia. Kulttuurin saralla he ovat hyvin taitavia monissa eri taiteenlajeissa.

Tutustuin aluksi tv-keskustelun kommentteihin. Ne olivat järjestään kiittäviä. Katsojat olivat siis todella pitäneet Zanussista ja hänen ajatuksistaan ja he ovat varmasti saaneet keskustelusta paljon monenlaista mietittävää. Tämä loi minullekin kiitollisen taustan ohjelman katsomiselle.

Haastattelu on esitetty 24.3.2014. SE on on katsottavissa täältä: http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi30337  .Yleensä Poznerin ohjelmat ovat suoria lähetyksiä, mutta tällä kertaa on käytännön syistä tyydytty nauhoitukseen. Käsittääkseni keskustelu on kuitenkin leikkaamaton. Välillä siinä kyllä mielestäni vähän jaaritellaan eikä keskustelu etene toivotulla tavalla. Tämä kuitenkin tuo vain avaruutta keskusteluun ja on hyvä asia. Se on rehellistä ja avointa keskustelua välillä hyvinkin henkilökohtaisista asioista, kuten uskon syvimmistä kysymyksistä, kuolemasta, onnesta, katumuksesta. Välillä tuntuu siltä kuin katolinen Zanussi olisi oman kirkkonsa lähettiläs. Myös Ukraina-keskustelu tuo mielenkiintoisen lisäsävyn aiheen tähänastiseen käsittelyyn.

Todetaan vielä, että Zanussi oli Moskovassa pitämässä elokuva-alan korkeakouluopiskelijoille käsikirjoittamisen kurssia. Hän on noin 24 vuoden ajan vieraillut vuosittain Moskovassa samoissa merkeissä.  Tämä oli hänen mukaansa tietoinen valinta. Hän halusi jollain lailla jatkaa ystävyyttä venäläisten kanssa, kun viralliset kontaktit Neuvostoliiton hajotessa loppuivat. Toki sekin on sanottava, että Zanussi pitää samanlaisia kursseja ympäri maailmaa, aina Kiinaa myöten. Jos pitää mainita yksi asia, mikä minua ja Zanussia yhdistää, niin se olisi tämä ystävyys venäläisiin ja venäläisyyteen.

En ole kääntänyt haastattelua aivan kokonaan. Olen jättänyt pieniä osia pois tai ehkä vähän referoinut niitä. Olen myös lyhentänyt joitakin repliikkejä, kuitenkin yllättävän vähän, koska halusin välittää myös aidon keskustelun tilanteen rytmin.Välillä referoin keskustelua. Välillä kommentoin. Tuon esille myös sen, mitä minä EU-kansalaisena olisin ollut kiinnostunut Zanussilta kuulemaan. Vladimir Pozner on kuitenkin keskustelun isäntänä halunnut tehdä ohjelmaan venäläisille katsojille. Siihen oli tyydyttävä. Väliotsikot ovat minun omiani. Ajattelin, että ne helpottavat lukijaa.

II.           PERUSTIETOA KRYSZTOF ZANUSSISTA

Krysztof Zanussi on syntynyt vuonna 1939 Varsovassa, tehnyt elokuvia vuodesta 1958

-          syntyi vanhaan italialaisperäiseen tehtailijasukuun, josta yksi haara oli muuttanut Puolaan kuusi sukupolvea aikaisemmin

-          Natsit teloittivat hänen äitinsä, kun tämä oli auttanut juutalaisia .

-          Isä oli rakennusinsinööri, joka menetti asemansa stalinistisella kaudella.

-          Hän alkoi aluksi opiskella fysiikkaa, suojasään kaudella hän siirtyi filosofian opiskelijaksi.

-          20-vuotiaana hän san palkinnon kaverinsa kanssa tehneestä amatöörielokuvastaan ja sen myötä hän pääsi opiskelemaan Lodzin elokuvakouluun opettajanaan Andrzej Munk.

-          Hän aloitti ammattiuransa Puolan televisiossa dokumenttielokuvilla ja lyhyilä fiktioilla.

-          toimi tavallisesti itse elokuviensa käsikirjoittajana. Hänen fiktioelokuvansa olivat alun pitäen ns. auteur-elokuvia. KZ:n tieteellinen ja filosofinen tausta näkyi hänen elokuviensa miljöissä ja kysymyksenasetteluissa.

Lähde: Alanen Antti, Elokuvan tekijät. Otava, 2012.

Krysztof Zanussi Moskovassa 2014

III.         VLADIMIR POZNER JA KRYSZTOF ZANUSSI MOSKOVAN TV:N YKKÖSKANAVALLA 24.3.2014

PUOLALAISET - VENÄLÄISET  

Lyhyen esittelyn jälkeen Pozner ja Zanussi pohtivat venäläistä ja puolalaista mentaliteettia. Olisiko syy puolalaisten ja venäläisten erilaisuuteen siinä, että puolalaiset ovat katolisia ja venäläiset ortodokseja?

Zanussi: ”Tämä selittää kaiken, koska Rooman perintö, latinalaisen ajattelun perintö, ’Välimeren’ ajattelu eroaa vahvasti bysanttilaisesta kulttuurista, bysanttilaisesta ajattelusta. Filosofian tasolla kiteytettynä: te venäläiset olette Platonin lapsia, me puolalaiset olemme Aristoteleen lapsia. Tässä on ajattelutapamme ero. On kyse aivan tavallisista asioista, kuten suhtautuminen valtaan tai arvoihin. Samankaltaisuutta tietysti on, mutta lähestymistapa on eri.”

Zanussi mainitsee esimerkkinä suhtautumisen omaisuuteen ja omistamiseen.

”Lännessä me pidämme omaisuutta absoluuttisena arvona, kun taas Idässä on paljon enemmän suuntauduttu henkisiin arvoihin, jolloin kaikki ymmärretään kuuluvan Jumalalle, ei ihmiselle. Tällöin se, mikä on käsissämme, on vain lainaa. Minulla on kotona isoisäni suurenmoinen kaappi. Se kuului joskus isoisälleni, siten isälleni, ja nyt se on minun omaisuuttani. Kun minä kuolen, se siirtyy jollekulle toiselle. Se ei ole oikeasti minun, mutta minulla Lännen ihmisenä on tällainen illuusio. Minusta meidän ajattelutapamme on praktisempi, mutta... minua miellyttää enemmän itäinen.”

Zanussi ottaa vielä esimerkin Venäjältä. Venäjällä tsaarin aikana maan omistusoikeus ei ollut pysyvää, se kuului aina tsaarille. Tämä ei olisi ollut Lännessä mahdollista.

Pozner: ”Maaorjuus alkoi Venäjällä itse asiassa 1000-luvulla. Tsaari Aleksei Mihailovitshin aikana vuonna 1649 se pääsi täysiin mittoihinsa. Siis 200 vuoden ajan suurella osalla Venäjän väestöä ei ollut mahdollisuutta siirtyä vapaasti paikasta toiseen eikä liioin ollut mahdollisuutta nauttia oman työnsä hedelmistä. Kansa siis eli jossain määrin orjuudessa. Vuonna 1861 maaorjuus lakkautettiin, mutta maata ei talonpojille annettu. Jonkin aikaa maaorjuuteen tottuneet talonpojat eivät tienneet, miten olla, eivät heidän aikuiset lapsetkaan. Parin sukupolven jälkeen he kuitenkin jotenkuten sopeutuivat.”

”Ja Neuvostoliiton aikanakin nämä ihmiset unohdettiin. Kolhoosin työntekijä ei saanut passia. Hänet oli sidottu paikkaansa lähes kuin maaorja. Mitä mieltä olette, onko tällaisella monivuosisataisella vankeudella vaikutusta kansanluonteeseen?”

Zanussi: ”Ilman muuta on. On positiivistakin perintöä, mutta enemmän kuitenkin negatiivista. Negatiivisen me näemme: puuttuu vastuu yhteisistä töistä.”

Pozner: ”Sillä orjallahan ei ole töistään vastuuta. Se kuuluu isännälle.”

Zanussi: ”Aivan. Hänellä ei ole omaa mielipidettä, hän täyttää isännän tahdon. Nykypäivän yhtiöissä siitä on paljon haittaa, koska niissä työ on rakennettu toiselle periaatteelle. Jos työntekijöiden käytös perustuu maaorjuuteen, tulee huonoa tulosta…”

”Mutta meillä Puolassakin on sama ongelma, sillä myös Puolassa oli maaorjuutta, erityisesti Ukrainassa, joka oli meidän hallussamme. Silloin me aiheutimme siellä paljon vahinkoa ja jätimme pahat muistot alistaessamme paikalliset asukkaat tilanherran ja omistajan määräysvaltaan. Vapaa tahto ei voinut tällä tavalla kehittyä. Olihan Ukrainassa tietysti myös kasakoita, jotka olivat vapaita, mutta eivät heistäkään kaikki.”

MILLÄ LAILLA SOSIALISMI VAIKUTTI ELÄMÄÄN?

Zanussi on syntynyt vuonna 1939 ja hän on näin ollen elänyt suurimman osan elämästään sosialistisessa Puolassa. Pozner nostaa esille käsitteen ”совки”, joka sanakirjan mukaan tarkoittaa ”neukkua”, mutta jolla tarkoitetaan neuvostoliittolaista toimintakulttuuria, joka oli vallalla myös sosialistisessa Puolassa. Hieman anteeksi pyydellen Pozner tekee provosoivan kysymyksen, oliko Zanussi ”Puolan neukku”.

Zanussi:”Osittain kyllä. Sanon näin hämmästyttääkseni teitä. Meillä alkoi sota ”neukkuelämää” vastaan jo kauan sitten. Me lapset ajattelimme samalla lailla, kuin vanhempamme. Kun menin kouluun 40-luvun lopulla, isä sanoi minulle: ”Kuuleppas, jos sinulle kerrotaan matematiikan tunnilla totuus, kuuntele, älä kysy. Jos sinulle opetetaan fysiikkaa ja kemiaa, se on oikein. Mutta kun on kyse historiasta, kirjallisuudesta, maantiedosta, tai jopa biologiasta, niin kotiin tultuasi kysy, ota asioista selvää, mutta koulussa älä puhu siitä.” Se oli meidän itsepuolustusta ja älykkyyttä, tuon neuvostosysteemin sisällä. Jonkin verran siitä oli apua. Tarkistin tiedot ja huomasin, että koulussa ei puhuta totta, mutta kodin totuutta ei saanut viedä mukanaan kouluun. Silloin meidät voidaan panna koulusta pois. Joten meillä oli kokemusta.”

”Kiinnostavampaa – ja tämän me olemme itse jopa unohtaneet – oli se, että Jaruzelskin aikaan 80-luvulla, kun olimme sotatilassa, opposition ihmiset eivät ajatelleet sitä, kuinka saada valta käsiinsä, vaan ajattelivat, miten onnistuisi vaikuttamaan asioihin. Jo silloin ajattelimme, millaisia lakeja tulisi säätää. Joitakin näistä laeista me säädimme vuonna 1991, ne olivat silloin jo valmiina. Näin me halusimme pelastautua neuvostosysteemistä.”

Neuvostojärjestelmä on Puolassakin ihmisissä syvällä läsnä. Zanussi toteaa vielä, että joskus reaktioita seuratessa tuntuu, ikään kuin vanha järjestelmä vielä eläisi.

Siirrytään lapsuuden ja nuoruuden muistoihin. Miten oli pioneeri- ja komsomol-järjestöjen laita?

Zanussi: ”Kyllä ne toimivat, mutta Puolassa kuitenkin eli muisto todellisista partiolaisista. Lisäksi meillä oli valtava murros vuonna 1956, kun Hrushtshev myönsi meille erivapauksia, koska Puolassa oli räjähdysaltis tilanne.”

Zanussin mukaan siihen vaikutti kyllä myös se, että Puolassa oltiin uudistuksiin valmiimpia, kuin muissa sosialistimaissa.

Pozner: ”Milloin tajusitte, että se järjestelmä ei ollut teidän?”

Zanussi: ”Se oli koko ajan selvää. Jo lapsena kotipiirissä puhuttiin, että emme ole täysin itsenäisiä emmekä elä vapaassa Puolassa.”

”Tajusin, että koulussa piti valehdella, ja kotona piti oppia totuus. Kyllä se oli kauheaa kasvatusta. Ristiriitaistahan se oli, kun pienen ihmisen täytyi tajuta, että totuutta ei saa kertoa koulussa, siitä seuraisi vain surua. Piti olla ajatukset valppaina.”

Pozner: ”Entä koulukaverit?”

Zanussi: ”He saattoivat kannella, ja näin kävikin. Sen olen kokenut. Mutta vuoden 1956 jälkeen ei ollut enää niin kauheaa. Vaarallistahan se oli toki silloinkin. Vuosina 1948-56 oli samanlaista kuin Venäjällä Stalinin aikaan.”

Pozner: ”Puhutte sujuvasti venäjää, onko se peräisin koulusta?”

Zanussi: ”Kyllä. Kun olin koulussa, kaverit haukkuivat: ”Etkös häpeä! Sinulla on viitonen (vastaa Suomen kiitettävää 9-10) venäjässä, vaikka pitäisi olla kolmonen (vastaa Suomen välttävää 5-6), koska se on vihollisen kieli.” Mutta minä vastasin: ”Isä puhuu päinvastaista: ei ole vihollisen kieltä, kaikki kielet ovat hyviä. Opiskele. Keitä uskot, kavereitasi vai minua?” Ja minä uskoin isää. Sen ansiosta mekin käymme tämän keskustelun venäjän kielellä.”

VAPAUDESTA

Zanussi: ”Tuolloin [nuorempana] vielä ajattelin, että tärkeintä on luoda sisäisen vapauden tunne. Vapaa voi olla vankeudessa, mutta ei voi olla vapaa, kun on omien intohimojensa panttivankina tai kun on oligarkkina tai muuten upporikkaana omien omistustensa vankina tai kun on pelon panttivankina, pelon, josta on vapauduttava. Teoreettisesti tämän voi ymmärtää, mutta käytännössä vapaudesta on taisteltava päivittäin, kuten tekin sen oikein hyvin tajuatte. Vapaus ei ole pysyvää.

Pozner: ”Se on niin kuin rakkaus.”

Zanussi: ”Kutakuinkin.”

DEMOKRATIASTA

Pozner: ” Puola on noin 23 vuotta elänyt kapitalismissa, markkinataloudessa, järjestelmässä jota on tapana kutsua demokratiaksi. Te olette sanonut näin: ”En tunne nykyisin yhtään maata, jossa demokratia olisi toiveittemme mukaista. Se on jähmettynyt paikalleen ja antaa vain yhden mahdollisuuden – äänestää niin, että olisi vähemmän pahaa. Siksi me vain valitsemme huonon ja hyvin huonon vaihtoehdon väliltä.” Onko tämä ymmärrettävissä niin, että olette pettynyt demokratiaan?”

Zanussi: ”En ole pettynyt. Olen vain ymmärtänyt, että ei paratiisia ole maan päälle kukaan luvannut.”

Pozner: ”Demokratia ja paratiisi ovat kaksi eri asiaa.”

Zanussi: ”Meillähän oli vähän sellainen luulo, että demokratiassa kaikki on heti hyvin. Mutta demokratiakin on prosessi. Se on prosessi, jossa me ymmärrämme, että myös vastustajillamme on oikeuksia. Ja jos en kykene perustelemaan käsityksiäni tarpeeksi hyvin, en saa käyttää voimakeinoja. Diktatuurissa käytetään voimaa. Mutta demokratiassa hidasälyisellekin on esitettävä ajatukset niin, että hän ne ymmärtää. Tämä tietysti aiheuttaa pettymyksiä. Kaikki sujuisi nopeammin, jos ei olisi demokratiaa hidastamassa. Mutta me emme voi kehittyä nopeammin. Jos vastapuoli ei ymmärrä, mihin me pyrimme, silloin väkivalta ei auta. Diktatuuri ei johda kehitykseen. Sen me tajuamme.”

Pozner avaa keskustelua suvaitsevaisuudesta. Siitä ei oikein kehity mitään. Zanussi toteaa, että suvaitsevaisuus ei saa olla sitä, että sulkee silmänsä pahuudelta. Zanussi mainitsee myös konformismin, joka on tullut suvaitsevaisuuskehityksen mukana. Tällä Zanussi lienee tarkoittanut EU:n sisällä vallitsevaa yhdenmukaisuuskehitystä. Siitä olisi mielestäni voinut kehittyä mielenkiintoinen keskustelu, mutta se jää nyt täysin huomiotta. Ehkä se on tietoinen valinta. Se mikä minua EU-kansalaisena kiinnostaa, ei ehkä kiinnosta venäläisyleisöä. Taustalla lienee myös Ukrainan kriisi jonkinlaisena mörkönä, mikä vaikuttaa kysymyksenasetteluihin.

EUROOPPALAISUUDESTA JA VENÄJÄSTÄ

Nousee keskustelu Euroopasta. Lähdetään siitä, että Puola on Länsi-Eurooppaa. Mikä sitten on Itä-Eurooppaa? Onko se maantieteellinen käsite?

Zanussi: ”Ei, se on mentaliteetti. Kaikki bysanttilainen – Kreikka, Romania, Bulgaria, Ukraina, Venäjä – on itää… Ja sanotaan esimerkiksi, että Viro on Länsi-Eurooppaa.”

”Se on historiallinen kysymys, ei ole kyse vain Bysantista ja Roomasta, vaan kehityksestä ylipäänsä, maallisen ja hengellisen vallan keskinäisestä taistelusta. Se on kahden vallan kohtaaminen Kanossassa, kun hallitsija pyytää polvillaan Paavilta armoa…”

Pozner: ”Onko Kreikka Itä-Eurooppaa?”

Zanussi: ”Aatteellisessa mielessä kyllä, mutta jos katsoo Kreikan kriisiä, niin näkee jälkiä myös toisenlaisesta ajattelusta.”

Pozner: ”Siis Bysantilla on siinä tärkeä merkitys?”

Zanussi: ”Varmasti.”

Zanussi viittaa tässä Kreikan kriisiin vähän epäselvästi. Tämä on niitä kysymyksiä, johon olisin EU-kansalaisena halunnut pureutua tarkemmin. Nyt kuitenkin Zanussi jatkaa yleisellä tasolla. Hänen mukaansa Eurooppa ”hengittää kahdella keuhkolla”: bysanttilaisella ja roomalaisella ajattelulla.

Pozner siirtyy Kreikasta häntä luonnollisesti kiinnostavampaan maahan – Venäjään. Onko Venäjä sitten osaa Eurooppaa vai onko se Euraasiaa vai jotain muuta? Pozner itse liittää Venäjän eurooppalaisuuteen perustellen sitä kulttuurilla. Dostojevski, Tolstoi ja Tshehov ovat eurooppalaista kirjallisuutta. Tshaikovski, Rahmaninov ja Musorgski edustavat eurooppalaista musiikkia. Maalaustaiteessa Shagall, Kandinski ja Malevitsh kuuluvat niin ikään Eurooppaan. Zanussi on samaa mieltä, mutta korostaa, että Venäjä on Itä-Eurooppaa. Zanussin mukaan vain yhdessä Länsi- ja Itä-Eurooppa voivat olla voimakkaita ja aikaansaada Euroopassa uutta. Itä- Ja Länsi-Eurooppa yhdessä on tuhannen vuoden ajan ollut johtava maanosa. Tämä on Zanussin mukaan unohdettu. ”Yhdessä on myös jatkettava tästä eteenpäin”, hän jatkaa.

Zanussin mielestä poliittinen konflikti Venäjän ja Euroopan välillä on käsittämätön, ja siitä on molemmille osapuolille valtavasti haittaa.

ELOKUVATAITEESTA JA KULTTUURISTA

Siirrytään Zanussin omaan alaan. Zanussi myöntää aluksi olevansa nykyisin elokuvamaailman ”dinosaurus”. Pozner pyytää tähän tarkennusta. Onko hänen tapansa työskennellä ajastaan jäljessä?

Zanussi: ”Yhteiskunnassa tapahtuu monenlaisia muutoksia. Olen niistä muutoksista iloinen, vaikka minä taiteilijana olen myös niiden uhri.”

”On tapahtunut suuren pimeän massan nousu. Joskus se oli pimeä, mutta nyt se on jo keskiluokkaa, joka nousee valtavalla vauhdilla. Ja tietysti siinä korkeakulttuuri häviää. Mutta toisaalta ei ole enää sellaisia pimeitä ihmisiä, kun oli 20 - 30 vuotta sitten. Edes syvimmällä syrjäseudulla ei enää ole ihmistä, joka ei tietäisi mitään siitä, mitä tapahtuu.”

Se on valtava edistysaskel, meidän pitää siitä iloita. Ihmiset elävät nykyisin paljon paremmin, kuin ennen.”

Zanussi käyttää sanaa темный ’pimeä’, jolla hän tarkoittaa kulttuurista täysin ulkopuolelle jääneitä. Nykyisin avautuu esimerkiksi internetin kautta kulttuurille uusia mahdollisuuksia. Hän näkee kehityksessä myös huonoja piirteitä.

”Valitettavasti elokuvan eliitti on laskenut tasoaan. On menty suuria massoja vastaan... Koen niin, että nykyisin korkea taide kuuluu pienelle eliitille, mutta se ei vie yhteiskuntaa eteenpäin. Eliittiä on vähemmän kuin ennen eikä nykyisin korkeakulttuuria kohtaan ole sellaista kunnioitusta, kuin oli ennen. Nykyisin ihmiset eivät häpeä katsoa roskasarjoja. Ennenkin katsottiin, mutta se pikkuisen hävetti.”

Pozner: ”Te sivusitte kiinnostavaa teemaa. Oli aika, jolloin suurin osa kansasta ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Ja oli hyvin pieni ryhmä eliittiä, joka osasi kieliä, harrasti musiikkia, tunsi filosofiaa. Ja taide oli heidän luomaansa ja heitä varten. Demokratian kehittyessä yhä suurempi osa kansasta oppi kirjoittamaan ja lukemaan ja kouluttautumaan. Sitten kaupallistuminen tuli tärkeämmäksi, tulivat suuret painokset, elokuvan kassamagneetit, televisiossa katsojaluvut olivat määrääviä. Ja lähdettiin etsimään pienintä yhteistä nimittäjää – miten saataisiin mahdollisimman laaja yleisö. Sen tuloksena vaatimukset yleisön suhteen laskivat. Oletteko samaa mieltä?”

Zanussi: ”Täysin. Näinhän se juuri käy.”

Pozner: ”Millainen tulevaisuus meitä tässä tapauksessa odottaa? Te sanoitte, että pimeydessä eläviä ei enää ole. Mutta käykö niin, että he eivät tosin ole enää sellaisessa pimeydessä, mutta toisaalta valoakaan ei enää tule? Tarkoitan luonnollisesti eliittiä. Kuka silloin maksaa?”

Zanussi: ”Luulen, että jokaisessa yhteiskunnassa muotoutuu uutta eliittiä. Muistatte varmaan englantilaisen historiantutkijan Arnold J. Toynbeen, joka puhui erinomaisesti siitä, että niin kauan kuin massat jäljittelevät eliittiä, on kehitystä, mutta kun eliitti alkaa jäljitellä massoja, siinä mennään jo alaspäin. Tässä mielessä me olemme laskusuunnassa. Mutta toivon, ettei kauaa. Käy kuin luonnossa: kun leikkaa ruohoa, se kasvaa.”

Pozner: ”Vaikka sementin läpi”

Zanussi: ”Niinkin voi käydä. Minä olen tässä mielessä vähän optimisti. Olen tavannut nuoria, joilla ei ole vain vaatimuksia. He eivät etsi vain viihdettä, heitä kiinnostaa elämän tarkoitus. Ja ehkä vain korkea taide voi välittää jonkun syvän näkökulman elämän tarkoitukseen ja antaa jonkun järjestyksen arvoillemme. Sen tähden kysyntä nousee.”

Pozner: ”Mihail Zhvanetskilla on loistavia miniatyyritekstejä. Hän on joskus kirjoittanut tällaista: ”Joka ei ole nähnyt muiden kenkiä, niin meidän kengät ovat tällaiset (Кто не видел других туфель, наши туфли – вот такие).” Eikö teistä tunnu nyt siltä, että on vallalla trendi, jossa ei nähdä toisten kenkiä? Nähdään vain näitä kassamenestyksiä (blockbusters) ja trillereitä. Ja tuloksena saadaan pinnallinen ihminen, joka ei kykene syvään myötätuntoon eikä voimakkaisiin tuntoihin. Toisin sanoen elämästä poistuu tärkeä osa olemustamme. Vai olenko väärässä?”

Zanussi: ” Luulen, että ette ole väärässä, mutta onhan kuitenkin olemassa pikaruokaa (fast food), eikä se ole tappanut hyviä ravintoloita. Hyvät ravintolat ja hyvät kokit ovat jääneet elämään. On molempia, pikaruokaa massoille ja hyviä ravintoloita valituille. Valitettavasti sinne pääsee vain rikkaat, ja minä haluaisin, että korkeakulttuuriin olisi pääsy niille, jotka ovat siihen kypsyneet, silloinkin jos he ovat köyhiä.”

Pozner: ”Uusi sukupolvi, nuori sukupolvi. Olemme ottamassa askeleen taakse. Taisi olla Aristoteles, joka aikanaan kirjoitti, että tulevaisuuden luo nykyinen nuoriso, eli meillä ei ole tulevaisuutta. Se on todettu yli 2000 vuotta sitten. Toisin sanoen vanhojen ihmisten tyypillinen piirre on moittia nuoria. Valitettavasti se on näin.”

Zanussi: ”Minä en ehkä ole tarpeeksi vanha, vaikka olen jo 75-vuotias, sillä ihailen nuorisoa, verrattaessa siihen, millainen kauhea sukupolvi me olimme.”

Pozner: ”Olen kenties teidän kanssanne samaa mieltä. Mutta kuitenkin tämä nuori sukupolvi katsoo elokuvia parhaassa tapauksessa tv-ruudusta, ja joskus jopa puhelimesta. Mitä hän siellä näkee muuta kuin juonen? Ei mitään. Elokuvat tehdään laajakankaille, joissa on syvyyttä, joissa se hengittää, joissa on ääni, joissa on paljon muuta. Näissä niitä ei ole. Harmittaako teitä, kun elokuvianne katsotaan … näistä…postimerkeistä?”

Zanussi: ”En salli itselleni mitään harmin tunnetta, sillä olen iloinen, että he ylipäänsä katsovat elokuviani. Jos he ovat valmiita katsomaan niitä jopa kännyköillä, olen heille kiitollinen. Sillä kilpailu on villiä. Jos joku kiinnittää huomiota siihen, mitä minä teen, jos joku kuuntelee keskusteluamme, se on hyvä asia. Meidän pitää vain olla kiitollisia niille, jotka meitä katsovat. Mehän yritämme keskustella tosissaan.”

Pozner: ”Sen suhteen, että meitä katsotaan älypuhelimella, olen samaa mieltä. Mutta Felliniä, Bergmania ym. on mahdotonta katsoa älypuhelimella.”

Zanussi: ”Tietysti se on niin. Mutta jos joku katsoo, niin seuraavalla kerralla hän menee elokuviin nähdäkseen, mitä siinä pikkuruudussa ei huomannut.”

ONNESTA JA VELVOLLISUUDESTA

Pozner: ”Katsoessani teidän elokuvianne olen päätellyt, että ette ole kovin optimistinen. Eräs elokuvanne on nimeltään Elämä on kuin kuolemansairaus, joka tarttuu sukupuoliteitse. Ja kysymykseen, miksi elokuvissanne onni yleensä päättyy onnettomuuteen, olette vastannut: ”Koska se on laki. me emme voi olla onnellisia Maan päällä. Onni ei kuulu tähän elämään.” Sallikaa minun kysyä, ette kai ole onneton ihminen?”

Zanussi: ”Se riippuuu määritelmästä.”

Pozner: ”Miten te ymmärrätte onnen?”

Zanussi: ”Ymmärrän niin, kuin olen tuossa haastattelussa sanonut: niin kauan kuin ihminen kärsii maan päällä, niin kauan kuin on epäoikeudenmukaisuutta, niin kauan kuin on tätä pahuutta, emme ansaitse olla onnellisia, se on häpeällistä: minä iloitsen, mutta täällä ihmiset kärsivät, kuolevat, sairastavat jne. Se on yksi käsitys. Jos sallitte, lainaan Andrei Tarkovskia, koska olin hänen tulkkinaan Amerikassa. Eräs naiivi amerikkalainen kysyi häneltä elokuvafestivaaleilla: ”Mitä voisi tehdä tullakseen onnelliseksi?” Tarkovski kiivastui ja sanoi suoraan: ”Miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen? Elämässä on paljon tärkeämpiä asioita, kuin olla onnellinen. Täytyy esimerkiksi ymmärtää, miksi te olette tulleet tähän maailmaan, ja täytyy tehdä meidän osamme, velvollisuutemme, kutsumuksemme”. Se oli hyvin mystisesti sanottu, mutta kauniisti. Jos matkamme varrella on onnea tai epäonnea, se on mukavaa tai ikävää, mutta jos meillä on tunne, että meidän elämällämme on tarkoitus, se jo riittää. Ja onnen ihmiset ymmärtävät hyvän tunteeksi, sellaiseksi mikä on mukavaa. Huumeet antavat tällaisen tunteen, mutta se olisi huono päätös, sitä en suosittele kenellekään.”

Pozner: ”Sallikaa kysyä. Te tiedätte esimerkiksi, että Afrikassa sadattuhannet lapset kuolevat nälkään, suoraan sanoen paisuvat. Tiedätte, että maailmassa on paljon onnettomuutta. Tuoko se teille huolta, ajatteletteko sitä, haittaako se teidän todellista elämäänne, otatteko te sen raskaasti, kärsittekö näiden täysin tuntemattomien ihmisten vuoksi?”

Zanussi: ” Sekä kyllä, että ei. Sillä tietenkin syntyy välinpitämättömyyttä, että en voi tuntea myötätuntoa kaikkia kohtaan. Mutta toisaalta mukavaksi en oloani tunne, sillä minulla on tieto heistä. Silloin kysyn itseltäni: olenko suorittanut velvollisuuteni voimieni mukaisesti? Ja jos ymmärrän, että en ole aina velvollisuuttani täyttänyt, ja jos voisin tehdä enemmän, niin tietysti voin huonosti.”

Pozner: ”Tiedättekö, mitä velvollisuutenne pitää sisällään? ”

Zanussi: ”Intuitiivisesti kyllä. Tämä voi kuulostaa hieman naiivilta, mutta jos ihminen voimiensa mukaisesti tekee kaikkensa lähentääkseen hyvää, kauneutta ja totuutta toisiinsa, niin silloin hän tekee velvollisuutensa. Ja jos hän ei sitä tee, silloin hän hukkaa aikaansa.”

ELOKUVISTA, MENNEISYYDEN KIPUPISTEISTÄ

Pozner: ”Teistä on tullut puolalaisen elokuvan ns. Moraalisen levottomuuden liikkeen perustajia. Alun sille panivat Andrzej Wajdan Marmorimies (Człowiek z marmuru 1976) ja teidän ohjaamanne Suojavärit (Barwy ochronne 1976). Näiden elokuvien kautta voi muun muassa opiskella konkreettisesti Puolan historian tärkeimpiä ja kireimpiä tapahtumia: Katynin tapahtumia, Solidaarisuus-liikkeen lakkoa jne. Venäjän elokuvamuseon johtaja Naum Kleiman on esittänyt kysymyksen: Miksei Venäjällä ole samankaltaisia elokuvia kuin Puolassa? Miksei meillä ole yhtään elokuvaa, joka olisi ikuistanut vaikkapa vuosien 1986 - 89, 1991 ja 1993 tapahtumia? Kysymys on mielenkiintoinen. Olisiko teillä tähän vastausta?”

Zanussi ensin toteaa, ettei voi vastata venäläisten kollegojen puolesta eikä tiedä, miksi venäläisessä yhteiskunnassa ei ole tarvittu sellaisia ponnisteluja. Sitten, ikään kuin olisi vähän empinyt, hän vastaa:

”On kuitenkin valtava ero meidän ja Venäjän historioiden välillä. Venäjällä ei ole koskaan tuomittu rikoksistaan muita vainonneita ihmisiä. Pitäisi edes symbolisesti sanoa, että se oli pahasti tehty. He elävät elämänsä hyvää eläkettä nauttien. Tässä on ero...”

Pozner: ”On ihmisiä, jotka väittävät, että niin kauan kuin ei ole todellista katumusta kaiken sen johdosta, mitä menneisyydessä ja tietysti Stalinin aikana on tehty - eikä vain menneisyyden johdosta, vaan katumusta yleensä – niin kauan Venäjä ei voi mennä eteenpäin.”

Zanussi: ”Kristillisen ajattelun perusteissa ymmärretään katumus vapautumisen hetkeksi. Se antaa vapauden, jos tunnustaa syntinsä, silloin tunnustan syyllisyyteni. Ja silloin voin luottavaisesti katsoa eteenpäin. Ja minusta tuntuu, sitä tarvitsee jokainen maa. Minä näen, kuinka sodan jälkeen ja kommunismin jälkeen on valtioita, joissa tämä prosessi on käyty läpi. Se ei ole sujunut kaikkialla ihanteellisesti, sitä ei ole viety kaikkialla loppuun asti – sei ole niin tärkeää, kunhan on ollut yritystä. Se ei ole hyvä, jos ei yritetäkään.”

Pozner: ”Päättääksemme tämän teeman pyydän teitä nimeämään edes kolme elokuvaa, jotka ovat merkinneet paljon elämässänne.”

Zanussi: ”Bergmanin elokuvilla on ollut minulle suuri vaikutus. En ole aina niistä pitänyt, mutta ne ovat vaikuttaneet. Tietysti Louis Malle, Erik Romer – yksi maailman suurimmista ohjaajista, joka ei Venäjällä ole niin tunnettu. Venäläisistä ohjaajista olen suuri Pavel Tshuhrain ihailija. Mielestäni häntä ei Venäjällä ole arvostettu tarpeeksi. Hän oli minulle nero, ihminen, jolla oli suuri sydän. Hänen työnsä ovat minulle hyvin läheisiä.”

Pozner: ”Tarkovski?”

Zanussi: ”Tietysti.”

USKOSTA JA USKONNOSTA

Pozner: ”Nyt käsittelen hyvin henkilökohtaista teemaa. Yritän tehdä sen niin hienotunteisesti kuin voin. Tehän olette katolinen?”

Zanussi: ”Kyllä.”

Pozner: ”Käyttekö kirkossa?”

Zanussi: ”Tietysti käyn.”

Pozner: ”Voitteko kertoa, mitä usko teille merkitsee?”

Zanussi: ”Ennen kaikkea pidän itseäni rationalistina, ihmisenä, jota ohjaa järki.

Mutta on alueita, jotka eivät kuulu järjen piiriin. Nämä alueet ovat salaisia. Minä entisenä fyysikkona tajuan loistavasti, että se on salaisuus, josta me tiedämme vähän, mutta yhtä kaikki meitä hämmästyttää siihen sisältyvä pimeä ja tuntematon puoli.”

Pozner: ”Se mitä me emme tiedä.”

Zanussi: ”Se mitä me emme tiedä, on myös salaisuus. Ja meidän elämäämmekin ilmestyy salaisuuksia. Me emme tiedä, miksi me olemme vielä elossa, ja muut ovat kuolleet, miksi jollakin on syöpä, ja jollakin toisella ei ole. Ne kaikki ovat salaisuuksia. Samanaikaisesti kaiken tämän yläpuolella on usko, joka seuraa sitä ja ehkä sekaantuukin. Se on minun ajatukseni, jonkinlainen korkein järki tai ylin äly.”

Pozner: ”Te olette koulutukseltanne fyysikko, minä ole biologi. Minulle usko sanoo, että minulla ei ole oikeutta kysyä ”miksi?”. Se sanoo: Sinun pitää uskoa. Minä biologina ymmärrän, että synnitöntä sikiämistä ei ole, mutta minulle kerrotaan, että siihen pitää uskoa. Siinä kaikki… Eikö uskonto ole jossain määrin elämänkatsomus, joka periaatteessa kertoo, miksi ei tarvitse kysyä?”

Zanussi: ”Minusta uskonto sallii kaikki miksi-kysymykset. Ja siksi tiede on kehittynyt uskonnon vaikutuksesta, kaikki tieteemme ja yliopistomme on luotu…”

Pozner: ”Usein ristiriidassa. Ja sitten poltettiin nuotioissa.”

Zanussi: ”Tietysti, niin on aina ollut. Sitten protestantit polttivat katolisia, katoliset…”

Pozner: ”Se on sisäistä kädenvääntöä…”

Zanussi: ”Minulle usko on jotain aivan muuta. Täytyy uskoa rakkauteen – se on tärkeää. Täytyy uskoa siihen, että on olemassa tarkoitus. Evankeliumi on antanut sille hahmon, ja sen voi ottaa vastaan, mutta toisella tavalla, ei rationaalisesti. Evankeliumi on antanut sille hahmon, sen voi hyväksyä, mutta se on toinen järjestys, se ei ole rationalistinen järjestys. Siksi se ei minua vaivaa.”

Sitten Pozner kysyy F. Dostojevskin romaaniin Karamazovin veljekset sisältyvästä suurinkvisiittorin kertomuksesta, jossa Jeesus tuli maan päälle ja hänet torjuttiin.

Zanussi: ”Onneksi meillä on pyhiä, jotka osoittivat, että voi elää evankeliumin mukaan. Mutta me keskinkertaiset ihmiset olemme tietysti lähempänä sitä, mitä Dostojevski sanoi: me emme ota tätä kutsumusta vastaan tai otamme sen vastaan vain osittain, alle sen mitä usko vaatii.”

Pozner: ”Uskonnon voima on esimerkiksi siinä, että se lupaa kuoleman jälkeen elämän. Ihmiset pelkäävät kuolemaa.”

Zanussi: ”Minäkin pelkään, tietysti. Ja sitä pitääkin pelätä, koska se on arvoitus, se on salaisuus. Kuolemanjälkeinen elämä voi olla vielä huonompaa. Jos helvetti on olemassa, se on huonompaa, kuin että ei mitään olisi.”

Pozner: ”Mutta ehkä on olemassa myös paratiisi. Silloin se on parempaa.”

Zanussi: ”Se riippuu siitä, mistä me löydämme itsemme.”

Pozner: ”Te siis oletatte, että kuoleman jälkeen on jotakin?” 

Zanussi: ”Minä toivon niin.”

UKRAINASTA

Pozner: ”Jutellaan hetki Ukrainasta, vaikken erinäisistä syistä pidäkään aiheesta. Miten arvioitte sitä, mitä siellä on tapahtunut? Te olette puolalainen ja Puolalla ja Ukrainalla on vähintään yhtä kiinteät historialliset suhteet kuin Ukrainalla ja Venäjällä. Puolahan valtasi joskus osan Ukrainaa.”

Zanussi: ”Tietysti. Täytyy jopa lisätä, että Puola riisti ukrainalaisia. Ja me sen tunnustamme. Ja me tunnustamme senkin, että me olemme historiassamme syyllisiä paitsi ukrainalaisten edessä myös juutalaisten ja muiden vähemmistöjen edessä. Kukaan ei ole historiassaan ollut puhdas. Mutta tätä täytyy toistaa itselle jatkuvasti, sillä aina on toiveena  sanoa, että kaikki muut ovat pahoja, mutta minä olen ihanteellinen. Se ei ole totta.

En ala nyt Ukrainan kysymystä arvioimaan, mutta olin Maidanilla tammikuussa. Kun katson itäisen ajattelun historiaan ja siihen, mitä siellä tapahtui, niin se muistuttaa erästä ortodoksiseen uskonnollisuuteen kuuluvaa erityispiirrettä - yhteenkuuluvuutta”

Tässä Zanussi käyttää termiä соборность (sobornost’), joka tarkoittaa  lähinnä kai kulttuurillista yhteisöllisyyttä ja yhteyttä. Olen kääntänyt sen sanalla yhteenkuuluvuus. 

Zanussi jatkaa: ”Se oli itäistä demokratian muoto. Siellä ilmeni yhteenkuuluvuutta. Onko se sitten hyvä vai huono asia se on toinen juttu. Mutta se on protestin ilmaisemista vallanpitäjiä kohtaan, joka oli uskomattoman korruptoitunut, täysin sopimaton tehtäviensä hoitoon. En ole vallankumouksellinen, mutta katson tätä sympatiaa tuntien, sillä siellä ilmeni kansalaislähtöinen vastuuntunne koko maasta, mikä minua ilahduttaa. Mutta miten se voitaisiin kääntää todellisen politiikan kielelle. Maassa, joka on hyvin kauan elänyt Puolan ja Venäjän painostuksen alla, on hyvin vaikeaa luoda kansalaisyhteiskunnan rakennetta. Toivon kuitenkin, että he voivat sen tehdä.”

Pozner: ”Mitä mieltä olette siitä, miksi Länsi haluaa niin kovasti erottaa Ukrainan Venäjän vaikutuspiiristä. Sehän näkyy, että haluaa.”

Zanussi: ”Minä en näe asiaa niin. Ei kukaan halua maksaa Ukrainan puolesta sen velkoja. Ei Venäjä eikä Länsi. Tietysti kapinoitsijoita kohtaan tunnetaan sympatiaa, näin on aina maailmalla. Jos joku on noussut epäoikeudenmukaista valtaa vastaan, se aina ilahduttaa, kaikki vallankumoukset ilahduttavat aluksi. Ei minusta Länsi ole niin kovasti tukenut Ukrainaa. Siellä on kysymys: Tarvitseeko Venäjä Ukrainaa?”

Pozner: ”Mutta ette kai te usko hallituksia ja vallanpitäjien edustajia heidän puhuessa ryhtyneensä toimiin, koska ovat huolissaan ihmisoikeuksista, koska he haluavat puolustaa ihmisiä. Kai te ymmärrätte, että tässä on ylipäänsä kyse geopolitiikasta ja kansallisista intresseistä, kun päätöksen tekevät vallanpitäjät eivätkä yksittäiset ihmiset.”

Zanussi: ”Minä sanon: sekä että. Koska aina politiikassa on ollut ja on vähän idealismia. Ja ilman sitä kyyniset vallanpitäjät kaatuvat….”

LOPPUKYSYMYKSIÄ

Keskustelun loppuun Vladimir Pozner teki muidenkin televisio-ohjelmien tapaan pikakysymyksiä, joihin hän toivoo nopeita vastauksia.

- Mainitkaa kolme kirjailijaa, joilla on ollut todellista vaikutusta elämäänne!

- Thomas Mann, Joseph Conrad ja ehkä Dostojevski.

- Kolme säveltäjää, jotka ovat teille välttämättömiä!

- Mozart, Bach ja Beethoven

- Kolme taiteilijaa, joiden maalauksia haluaisitte nähdä kotinne seinällä joka päivä.

- Niiä on valtava lista. Sanotaan ensiksi Botticelli, häntä ilman en voi olla. Canaletto Belotti, hän ei ole tärkeimpiä, mutta kotona haluaisin niiden kanssa elää. Ja Rouleau 1900-luvulta.

- Kaupunki, jossa haluaisitte kuolla.

- Kotona Varsovassa.

- Rakkain naisen nimi.

- Äitini oli Vanda, se on jäänyt minulle koko elämäni ajaksi.

- Onko teillä mottoa?

- Ei ole mitään selkeää mottoa. On kuitenkin eräs latinalainen ilmaisu, jota käytän usein ja olen kertonut sen opiskelijoillekin. Se kuuluu ”Non possumus!” Kompromissille on olemassa raja, jota ei voi ylittää. Se on tiedettävä, koska ilman kompromisseja on mahdotonta elää.

- Se mitä ilman ette selviä.

- Rakkaus. Kun ihminen tuntee itsensä kuivaksi. Se on onnetonta.

- Mitä säälitte eniten elämässänne?

- Sitä että minulla ei ole lapsia.

- Olisitteko halunnut te syntyä ja elää jonakin toisena aikana?

- En. Luulen, että minua onnisti, kun täytettyäni viisi vuotta minun maassani ei ollut enää sotaa. Se on valtava onni ja harvinaista ihmiskunnan historiassa. On vaikea löytöö vastaavaa aikakautta, jolloin olisi eletty niinmonta vuotta ilman taisteluja.

- Jos kohtaisitte Jumalanne, mitä te hänelle sanoisitte?

- Olisin vaiti.