Translaki – pohdintoja, päätelmiä, tunteilua…

Eduskunta hyväksyi tiistaina (1.2.2023) lain sukupuolen vahvistamisesta äänin 113 – 69 (lähde). Yleisestihän puhutaan translaista, mutta kuten tämän videon alussa todetaan, kyse on nimenomaan sukupuolen vahvistamisesta. Transsukupuolisia se ei välttämättä pelkästään koske. Se koskee meitä kaikkia Suomen kansalaisia.

Kommentoin aluksi hiukan äänestystulosta.  Oppositiopuolueista kokoomus jakautui äänestyksessä (26 – 10), muut eivät. Hallituspuolueista puolestaan Keskusta jakautui, 12 äänesti puolesta, 13 vastaan, poissa oli 5 edustajaa. Havaitsin, että ainakin eräät tunnustukselliset kristityt olivat sitä vastaan, mm. kaksi vanhoillislestadiolaista ja myös entinen pääministeri Juha Sipilä. Muista hallituspuolueista ei vastustajia löytynyt. Mutta myös niiden ryhmissä oli protestointi mahdollista: poissaolo. Sosiaalidemokraateista oli poissa viisi edustajaa, vasemmistoliitosta neljä ja vihreistäkin kaksi. Heidän taustoista teen nyt vain yhden havainnon. Sekä demareitten että Vasemmistoliiton muslimikansanedustajat – yksi kummastakin ryhmästä - eivät osallistuneet äänestykseen.

En kirjoittele tästä aiheesta nyt ensimmäistä kertaa. Käsittelin 10. toukokuuta 2021 blogissani Päivi Räsäsen syytteitä. Jutun otsikkona oli Lainsäätäjän kujanjuoksu (täällä). No, Räsänen roikkuu edelleen löysässä hirressä, koska hovioikeus ei ole vielä ”ehtinyt” juttua käsitellä. Mutta se siitä.  Kirjoituksen lopussa tulen viitanneeksi tuolloin jo valmisteilla olleeseen translakiin. Monet ovat ihmetelleet, miksi vasta nyt viime hetkellä lakiin liittyviä ongelmia on nostettu esille, mutta kyllä niistä puhuttiin myös silloin, tosin vain sosiaalisessa mediassa. Itse olen ainakin seurannut keskustelua niistä ajoista lähtien. Se on tosin ollut muutamien henkilöiden varassa. Etunenässä äänessä on ollut emeritusprofessori Tapio Puolimatka. Tosin eduskunnassa keskustakin on mennyt vuonna 2019 mukaan hallitukseen, jonka ohjelmassa tuon lain valmistelu on ollut. Se kertoo myös osaltaan jotakin arviointikyvyn puutteesta.

Totean jutussani, että ”valmisteilla olevaan lakiin sisältyy monia kyseenalaisia ja eettisesti arveluttavia kohtia”, jotka askarruttavat myös opposition kansanedustajia. Niistä on voitava keskustella vapaasti. Pelkäsin tuolloin Räsäsen tapaus esimerkkinä, että kansanedustajat varovat nostamasta esille sen kaltaisiin lakeihin liittyviä kriittisiä huomioita, koska siitä voi olla ikäviä seuraamuksia, jopa syyte. Lainaan siinä kansanedustaja Sebastian Tynkkystä, jonka mukaan on olemassa pelko, että syyte voi tulla jälkikäteen, aivan kuin Räsäsellekin tuli. Nyt voisi kai todeta, että pelko syytteistä on laantunut. Ehkä syyttäjävirastokin on alkanut varoa nostamasta yksittäisten kansanedustajien sanomisia esille, kun tuosta Räsäsen tapauksestakin on koittanut sille monenmoista harmia.

Julkinen keskustelu tiivistyi lopulta vasta ratkaisevan äänestyksen koittaessa. Ehkä se johtuu hektisestä ajastamme. Ääntä piti ennen kaikkea oppositio. Kirjoitin tuolloin vuonna 2021, että hallitus saattaa käydä tiukkaa kampanjaa saadakseen yleisen mielipiteen asian taakse. Tosiasiassa tilanne on kehittynyt siihen, että valtamedia on hallituksen ja erinäisten kansalaisryhmien sylikoirana pitänyt huolen siitä, että kärkevätkin kannanotot ovat pehmenneet. Ehkä kriittiset ajatuksetkin halutaan pitää sisimmässä ja toivotaan samalla, ettei mitään traagista nouse esille. Ajallemme tyypillistä on myös leimatuksi tulemisen pelko.

Nyttemmin juttua on tullut tiuhaan. Mainitsen tässä yhteydessä pari vastikään ilmestynyttä kirjoitusta niitä tarkemmin käsittelemättä. Entinen kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola on julkaissut paljon keskustelua herättäneen kirjoituksen (Translaki irrottaa sokan). Päivi Räsäsen ”kohtalotoveri”, lähetyshiippakunnan piispa Juhana Pohjola on myös julkaissut aiheesta oman tekstin (Uusi translaki edustaa ideologista ihmiskäsitystä).  Helsingin Sanomissa asiaa on 27.1. käsitellyt nuorisopsykiatrian professori Riitta-Kerttu Kaitiala, jota voi pitää todellisena asiantuntijana. Hänen näkemykseen viittaan lisää alempana. Eikä unohtaa pidä myöskään aivan juttuni alussa viittaamaani videota, jossa Janne Saarela nostaa tiivistetysti esille kymmenen asiaan liittyvää ongelmaa. Samasta yhteydestä löytyy myös keskeisiä linkkejä, muun muassa juuri yllä mainitun Kaitialan asiantuntijalausuntoon eduskunnan Sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

Tapio Puolimatka on nostanut esille vastaavanlaisista laeista nousseita seuraamuksia muualla maailmassa, kuten Britanniassa ja Kanadassa. Englannissa aiheesta on kirjoittanut Helen Joyce, joka on itse feministi mutta liittynyt lain vastustajiin. Häneltä on vuonna 2021 ilmestynyt kirja Trans – When Ideology Meets Reality. Teos on ollut valtava myyntimenestys ja itsekin olen tuota menestystä ollut osaltani pönkittämässä.

Todettakoon, että on minulle toinenkin transsukupuolista käsittelevä kirjoitus. Se löytyy täältä. Siitä käy ilmi ainakin se, että Yhdysvalloissa voi muslimikin suhtautua myötämielisesti lapsensa sukupuolen korjaukseen.

…

Tutustutaan seuraavaksi muutamaan sosiaalisessa mediassa kohtaamaani kriittiseen näkemykseen. Varoitan, että nyt kieli menee jo räväkäksi. Onni Rostila on nouseva poliitikko, joka tuo asioihin myös oman juristin näkökulmansa. Hän pohtii keskustelun yksipuolisuutta ja ihmettelee samaa kuin minäkin eli sitä, miksi laajempaa keskustelua translain mukanaan tuomista ongelmista on ruvettu käymään vasta sen lopullisen äänestyksen loppumetreillä. Hän antaa ymmärtää, että on suuri vaara, että nyt hyväksytty laki laajenee koskemaan myöhemmin myös alaikäisiä lapsia. Kovasti sitä ainakin agitoidaan.

Rostila viittaa juuri yllä jo mainittuun Riitta-Kerttu Kaitialan haastatteluun. Hän on Rostilan mukaan paras mahdollinen asiantuntija ja pitää juttua hyvänä. Kaitiala ottaa kriittisen kannan lain ulottamista lapsiin. Hän viittaa esiin räjähdysmaisesti kasvaneeseen sukupuoliahdistukseen, mikä on yhtenä keskeisenä osana nyt vallitsevaa mielenterveyskriisiä. Lapselle on annettava kasvurauha. Heidän elimistönsä ja psyyke ovat vielä kehitysvaiheessa.

Rostilan mielestä nuorten ja lasten päitä tarkoituksellisesti sekoitetaan, syötetään aktivistijärjestöjen toimesta tietynlaista poliittista ja ideologista agendaa. Monet viralliset instituutiot on saatu näiden aktivistijärjestöjen puolelle.

Yksi tällainen instituutio on lapsiasiain valtuutetun toimisto. Kun Kaltialan asiantuntemuksesta nousee perusteltu kanta, että lapsiin ei pitäisi ulottaa oikeutta vain muutella juridista sulkupuolta oman mielen mukaan, niin lapsiasiain valtuutettu on omassa lausunnossaan ollut toista mieltä. Lapsiasiainvaltuutetun perustelu vaikuttaa Rostilan mukaan oudolta. Tämä katsoo, että koska on vähän tutkimustietoa siitä, miten juridisen sukupuolen vaihtaminen vaikuttaa lapsen muun sukupuoliahdistuksen kokemukseen ja sen kehittymiseen, niin meidän pitäisi sen vuoksi sallia se. Olisi itsemääräämisoikeuden rajoittamista, jos sitä ei sallita. Vaikka lapsiasiainvaltuutettu on esittänyt kantansa ennen Helsingin Sanomien haastattelun julkaisemista, niin sopii ihmetellä, mihin asiantuntijoihin hänen kantansa perustuu.

Rostila ihmettelee tuota logiikkaa: ikään kuin varmuuden vuoksi pitäisi tehdä radikaali uudistus, koska meillä ei ole siitä tarpeeksi tietoa. Rostilan mukaan siinä ei ole mitään järkeä, mutta ”näin toimitaan sukupuolikysymyksissä asiassa kuin asiassa: mennään pienien ryhmien ehdoilla”. 

Kun on kyse lapsen edusta, niin siten ei pitäisi ajatella. Lapsi on muutenkin juridisesti vajaavaltainen. ”Tolkun ihmiset eivät enää uskalla puhua näistä asioista, koska pieni vähemmistö huutaa muut hiljaisiksi ja kyseenalaistaa asiantuntijatietoa.” Näin Rostila reagoi vallitsevaan vaikenemisen kulttuuriin.

Rostila käsittelee myös Helsingin koululaitoksen päätöstä antaa SETAn järjestää Sateenkari- ja sukupuolen moninaisuus -työpajan Helsingin yläkoululaisille (6. – 9. luokat). Hän ihmettele, miten näin nuorten psyyken kannalta tärkeän aiheen käsittely on ohjattu aktivistiryhmän käsiin.

Kaitialan artikkelia käsittelee Facebook-päivityksessään myös Jussi Halla-aho. Hänkin suhtautuu haastatteluun ja Kaitialan kantoihin myötäsukaisesti. Hän ihmettelee, miksi tutkimustieto lentää kovin kevyesti ”roskakoppaan”. Lobbausjärjestö saa määrätä, eivät nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset.

Halla-aho nostaa kysymyksen: ”Seta ja sen ohjauksessa olevat poliitikot ajavat lainsäädäntöä ja kulttuuria, jonka seuraukset ovat kohteena oleville ihmisille vahingollisia, jopa tuhoisia?”

Professori Kaltialan vastausta hän pitää ”lempeänä”:

"Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen."

Itse hän ilmaisee asian verrattain ronskisti. Ollaan kytköksissä ikiliikkujaan, mikä vain lisää myrkynkylvöä:

”Transfanaatikot eivät halua ihmisten voivan hyvin. Heille hajalla olevat nuoret, jotka luulevat ongelmiensa johtuvan väärästä kehosta, ovat uhreja ja he itse näiden uhrien jaloja puolustajia. Mitä enemmän yhteiskunnassa on itsetuhoisia mielenterveyspotilaita, sitä enemmän "tarvitaan" Setaa ja sen poliittisia jatkeita, ja sitä enemmän Seta tarvitsee julkista rahaa uhrien "puolustamiseen".”

….

Muutan radikaalisti näkökulmaa ja siirryn teologiseen ja filosofiseen argumentointiin. Teologi Santeri Marjokorpi sivuaa kommentillaan lakia nettiluennossaan, jonka varsinainen aihe on Jälkikristillisen ajan haasteet Yhdysvalloissa. Kommentit translaista hän esittää noin neljän minuutin ajan kohdasta 39:00 alkaen.

Jälkikristilliseen aikaan liittyy todellisuutta koskevien perusoletusten dekonstruktio eli asioiden merkitysten purkaminen. Postmoderni maailma pyrkii vaikuttamaan ihmisiin. Dekonstruktiota esiintyy koko ajan ja sitä on aika vaikea vastustaa. Hän viittaa filosofi Jacques Derridaan, joka näitä dekonstruktioita on tuonut esille.

Hän lainaa Johanneksen evankeliumin aloitusta (alussa oli sana – logos). Derridalle dekonstruktio on tapa vastustaa rationaliteettia, siis logosta. Se on kaiken rationaalisuuden keskiössä ja siitä pitää pyrkiä eroon. Tässä mielessä kyseessä on myös hengellinen kysymys.

”Moderni maailma haluaa kyseenalaistaa sanojen riippuvuuden todellisuudesta. Sanojen objektiivista, jaettua merkitystä vähätellään, ja kun meillä ei ole enää luottamusta siihen, että sanat tarkoittavat sitä, mitä ne tarkoittavat, on mahdollista antaa sanoille millaisia merkityksiä tahansa. Ja jos sanat voi tarkoittaa mitä tahansa, silloin niillä ei ole mitään merkitystä itsessään, tai ei ainakaan jaettua merkitystä. Se tarkoittaa sitä, mitä sanomme sen itse tarkoittavan.”

Tästä hyvänä esimerkkinä Marjokorven mukaan on juuri translakikeskustelu. Jos kuka tahansa voi vapaasti ilmoittaa olevansa joko mies tai nainen, se tarkoittaa, että sanojen merkitys purkaantuu täydellisesti. Eikä meillä ole sen jälkeen sellaisia sanoja. ”Tällöin jaettu viittauskohde katoaa. Meillä ei ole mitään auktoriteettia, joka ratkaisisi merkityksen.”

Marjokorven mukaan tämän hajoamisprosessin alla sellaiset sanat kuin Jumala, luonto, tiede, demokratia ja traditio ”voivat saada epäilevän katseen”.

”Ne ovat sanoja, joista tietyllä tapaa on poistettu merkitys. Eli meillä on tavallaan kyky epäillä kaikkea, mutta vähän kykyä vahvistaa mitään. Tällöin tietenkin jäljelle jää nietzscheläisittäin tai marxilaisittain halu ja voima – tai väkivalta.”

Tässä on havaittavissa arvelua, että kehitys voi johtaa jopa arvaamattomiin seuraamuksiin. Tämän ymmärtää, kun ottaa huomioon luennon laajemman kontekstin. Luennon aikana tuodaankin esille erilaisia mahdollisia ratkaisuja siihen, miten kristilliset yhteisöt selviävät nykykehityksen paineessa.

Marjokorven mukaan hajoamisen ongelma on aivan todellinen. Emme ylipäänsä voi enää käydä keskustelua, kun sanojen merkitykset pirstaloituvat ja jakaantuvat. Meillä ei ole edes yhteistä ymmärrystä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Ja välttämättä ei edes ajatella, että ne sanat viittaisivat mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Kulttuurissa, jossa merkin ja sanan liiton välillä on rikki, sanat tyhjentyvät merkityksestä. ”Hajottavat voimat johtavat meidät poissaolon tilaan, jossa me ei koskaan voi olla varmoja, mikä on todellista, mikä on totta, mikä on hyvää. Jäämme relativistiseen pimeyteen, nihilistiseen tilaan.”

Yleisön puolelta kysytäänkin, tarkoittaako se, että ”minä olen minulle jumala”. Marjokorven mukaan se ainakin johtaa siihen: ei ole mitään ulkopuolista auktoriteettia, ihmisen halu ja voima ratkaisee. Hänen mukaansa Derrida arvostelee ”logosentrismiä”. Jos on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen ”logos”, jokin totuus mihin pitäisi sitoutua, niin ”se alistaa ja rajoittaa meitä”.

…

Liitän tähän oman sivuhuomion, jossa tosin etäännytään pääaiheesta. Tuo nihilismin esiin nosto on minulle kiinnostava. 1800-luvun lopun aatteesta näin jälkeen päin tiedämme, että siitä poiki yhteiskunnassa arvaamaton kehityskulku, kuten valheellisen utopismin ohjaama bolševikkivallankumous. Olen itse tutustunut viime aikoina venäläisen kirjailijan Jevgeni Vodolazkinin ajatuksiin. Hänhän on siviiliammatiltaan Venäjän keskiajan kirjoitusten tutkija. Hänen mukaansa keskiajalla ei katsottu tulevaan, ei luotu mitään ”utopioita”. Katse oli menneessä, jossa Jumala oli tullut lihaksi ihmisten keskuuteen. Se yhdisti.

…

Lopuksi palataan arkisempaan ”suunsoittoon”. Se olkoon jatkeena tuohon teologiseen ja filosofiseen pohdintaan, vaikka uskonnosta ollaankin kaukana. Kyseessä on Ivan Puopolon nettikeskustelu, jossa yhtenä vieraana on Joakim Vigelius, joka sai aikoinaan paljon huomiota sosiaalisessa mediassa, kun oli Tampereen yliopistossa sukupuolen tutkimuksen laitoksen massaluennolla kyseenalaistanut luennoitsijan esittämän oletuksen miesten kuukautisista. Vigelius julkaisi näkemyksensä sosiaalisessa mediassa ja hän sai syytöksiä siihen suuntaan, että hänen ulostulonsa myötä ”luottamuksellinen ilmapiiri” oli hävinnyt ja hän oli käytöksellään aiheuttanut ”turvallisuusuhkaa”. Oli myös vaarannettu yhdenvertaisuus ja opiskelijoiden välinen tasa-arvoisuus. Ja totta kai häntä myös nimiteltiin.

Hänet suljettiin luennolta, mutta asia ei jäänyt siihen Vigelius vei asiaa eteenpäin hallintokanteluna. Varadekaanin kanssa käydystä viestien vaihdosta selveni, että ”miesten kuukautiset” on osa tietopohjaista opetusta. Yliopisto ei voi siihen puuttua. Kyse on siis sukupuoli-identiteetistä tai sukupuolikokemuksesta, jota kutsutaan sukupuoleksi. Näin tämä käsitesekaannus etenee.

Puopololla on hauska räväkkä tyyli. En kykene sitä tähän kopioimaan, mutta ilmaisen asian hieman totisemmin. Hänen mielestään ehkä laista ei seuraa mitään traagista mutta häntä hämmentää se, että mahdollisista uhista ei voi puhua julkisesti, koska silloin aletaan nimitellä transfoobikoksi. Yleensähän on kuitenkin lakien yhteydessä tapana pohtia niiden toteutumista.

Vigelius puolestaan kiteyttää oman huolensa näin:

”Eniten minua hämmentää, että kun esitetään niitä ihan valideja argumentteja, niin minkä takia mahdollistetaan sukupuolimerkinnän muuttaminen koko suomalaiselle aikuisväestölle ilmoitusasiana kuukauden harkinta-ajalla vuoden välein. Ja kun tätä kysyy, niin saa vastaukseksi ’koska ihmisoikeudet vaativat’.”

…

Tulee moninaisia ajatuksia ja ymmälle jäädään. Mihin yhteiskuntamme on muotoutumassa, kun faktoilla ei ole mitään virkaa ja omat tuntemukset ottavat ohjat? Toisaalta suvaitsevaisuudesta huolimatta annetaan leimakirveille valta iskeä.

...

Lisäys 5.2.2023.

Kun yllä vihjattiin Friedrich Nietzscheen, niin vapaasti muotoillen kiteytän hänen ajatteluun liittyen muutaman sanan. Lisään myös kommentin Jacques Derridan filosofiaan. Olen heitä hiukkasen käsitellyt aiemminkin.

Nietzsche joutui toteamaan, että Jumala on kuollut, syy löytyi itse kirkkoinstituutiosta. Ja kun Jumala oli kuollut, niin ihminen tekee itsestään jumalan. Siinä maailmassa hän ja hänen tuntemuksensa ovat keskuksena, kaikki on periaatteessa sallittua ja mahdollista. Ei hiljennytä korkeamman voiman edessä. ”Yli-ihmisajattelua” mukaillen hän voi myös nousta toisen ihmisyksilön mukaan, mennä virran mukana. Se veturi voi viedä arvaamattomiin seurauksiin.

Jacques Derridan uusmarxilaista ajattelua on kommentoinut mm. Jordan Peterson. Kun Marxilla perustana oli talousjärjestelmä, Derridan ajattelussa kaikki palautuu valtarakennelmaan. Se ohjaa käyttäytymistämme, ei olisi mitään vastavuoroista sisäistä pohdintaa. Siihen perustuu myös kielen peruskäsitteiden purkaminen. Petersonia mukaillen ideologit ottavat vallan ihmisestä, oma moraalinen pohdinta jää taustalle.

Tähän yhteyteen liittyy käsite ressentiment – ’vihamielinen kauna’. Kun oman heikomman aseman tai riittämättömyyden tunteen katsotaan olevan seurausta järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta, niin yksilö sitä vastustaessaan näkee syyllisen yhteiskunnassa menestyneissä muissa ihmisissä, ja siksi hän alkaa vastustaa heitä ja käydä jopa heidän kimppuunsa. Kyseessä on katkeruuteen johtava ”kaunan tie”. Olisiko myös tämä nykyinen leimakirveiden heittely palautettavissa tähän? ”Jos ongelma on maskuliinisuus, niin silloin kaikkia miehiä ja jopa miehisyyden käsitettä täytyy vastustaa ja halventaa.” Näin toteaa Peterson (12 uutta elämänohjetta, s 179-180). Tämän tapainen ajattelu oikeuttaa hänen mukaansa omahyväiseen vihaan. Peterson kehottaa ihmisiä menemään itseensä, etsimään malkaa omasta silmästä.

Taakkana hyvä elämä - Jordan Peterson ja hänen ohjeensa kaaosta vastaan

Jordan B. Peterson:

12 elämänohjetta.

Käsikirja kaaosta vastaan.

Suomennos Tero Valkonen.

WSOY 2018

Kirja on maailmanlaajuinen bestseller. Tekijä on kanadalainen psykologian professori, joka lienee jo kaikille tuttu. Hän kiertelee nykyisin maailmalla luennoimassa täysille saleille, kävi sunnuntaina 4. marraskuuta myös Helsingissä. Youtube on tehnyt hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Valtava kiinnostus kertoo siitä, että hänellä on meille oma painava sanomansa.

Teoksen suomenkielisen laitoksen sisäkannessa on kirjasta hyvin kuvaava luonnehdinta, joka on poimittu Svenska Dagbladetista:

”Self help -kirja niille, jotka eivät lue self help -kirjoja. Hengellinen opas niille, jotka eivät piittaa hengellisyydestä. Raamattu niille, jotka eivät usko Jumalaan.”

Petersonin kristillinen tematiikka ja käsittelytapa on herättänyt paljon keskustelua ja polemiikkia.  Olen eräästä kirjoituksesta lukenut, että hän on järjestänyt jopa vanhan testamentin tarinoihin liittyviä luentosarjoja. Samalla kuitenkin todetaan, että Raamattu ja kristillisyys on hänen heikoin puolensa.

Kirjan viittaukset kristinuskoon ovat viittauksia kulttuuriperintöömme. Teologi löytää sieltä varmasti kritisoitavaa. Youtubessa on katolisen piispan (nimeltään Barron) video, jossa hän käsittelee Petersonia. Hän suhtautuu Petersoniin hyvin positiivisesti, arvostaa mm. sitä, että monet nuoret miehet ovat löytäneet Petersonista tukea omalle kasvulleen. Ainoan kritiikkinsä hän esittää videonsa lopussa. Se on teologin näkökulma. Hän löytää Petersonin ajattelusta gnostilaisia piirteitä. Gnostilaisuus teologisena suuntauksena tuntuu liian epämääräiseltä, jotta sitä kannattaisi käsitellä. Ymmärrän kirkon miesten ja naisten huolta, sillä Jordan Peterson tuo Raamatun tulkintaan ja sen henkilöihin virallisista kaanoneista poikkeavia näkökulmia. Samalla myös se kirkon keskeinen sanoma jää toissijaiseksi.

Yhtä kaikki, kirja on täyttä rautaa. Ei se ole nuorten miesten kirja. Youtubessakin näkyvillä olevien keskustelutilaisuuksien perusteella se näyttää kiinnostavan yhtä lailla nuoria naisia. Peterson uskaltaa kyseenalaistaa monia nykyisin vallalla olevia käsityksiä mm. poliittisesta korrektiudesta, vihapuheesta ja feminismistä Hyvä, että meitä ravistellaan ja ihmiset rohkaistuvat luomaan oman näkemyksensä ja asettua kaikenlaista asenteellista pakkosyöttöä ja heppoisesti perusteltuja ideologioita vastaan.  Se on tervettä. Tämän vuoksi Peterson tuo mielestäni maailmaan toivoa.

Suomenkielisen version takakannessa kirjan sanotaan vastaavan kysymykseen, mikä on hyvän elämän salaisuus. Se kuvataan rohkeaksi, innostavaksi ja provosoivaksi teokseksi, joka ”laittaa lukijan pohtimaan paikkaansa maailmanjärjestyksensä”.  Peterson kiistää olevansa poliittinen toimija. Käsitykseni mukaan monet nuoret ovat kyenneet irtautumaan poliittisista ideologioista, kun ovat ruvenneet pohtimaan asioita omaehtoisesti. Valtaideologioiden kannattajat eivät tästä suuntauksesta tietenkään pidä.

Ohjeita teoksessa kyllä annetaan, mutta nähdäkseni Peterson esittelee ennen muuta oman maailmankatsomuksensa perustan, jonka hän on kirjoittanut elämänohjeitten muotoon. Jossain katsomassani keskustelussa hän toteaakin kirjoittaneensa ohjeet itselleen, että voisi selviytyä elämän ristiaallokossa menettämättä rehellisyyttään.

Kirjan parissa ei kannata eikä voikaan kiirehtiä. Minulle se oli pitkä lukuprosessi. Luin sitä, kun hetki oli sopiva. Makustelin ja punnitsin. Iltaisin vuoteessa taisin välillä torkahtaakin, jouduin paremmalla hetkellä palaamaan tekstiin. Kun halusin kirjoittaa, jouduin vielä syventymään kohtiin, joihin en ollut saanut otetta. Niin kirja avautui. Kirjoittaminen viivästyi vielä enemmän, kun päätin tutustua lähemmin youtubessa esiintyviin Petersonin luentoihin ja keskusteluihin. Sieltä löytyikin varsin raikasta katsottavaa. Yksi kiinnostavimmista on Oxfordin yliopistossa pidetty luento ja siihen liittyvä keskustelu. On ilo nähdä paikalla salin täydeltä nuorta uteliasta yleisöä.

Kirjoittaja osaa panna itsensä likoon, sekä kirjassaan että luennoillaan. Varsin koskettavaa on lukea kirjassa eri asioiden lomassa tarinaa hänen perheestään ja eritoten tyttärensä sairaudesta.

Ennen kirjan hankkimista olin tutustunut Petersoniin muutaman kirjoituksen kautta. Youtubessa olin nähnyt yhden keskustelun, sen suomennetun, jossa hän saa aseettomaksi vastaväittelijänä toimineen feministitoimittajan. Varsinaisen ostopäätöksen tein luettuani Timo Vihavaisen kirja-arvion. Näin Vihavainen aloittaa kirjoituksensa:

”On pakko sanoa, että suhtauduin hyvin epäluuloisesti kirjaan, jonka kerrotaan olevan maailmanlaajuinen bestseller. Jordan Petersonin kirjaa ei kuitenkaan kannata kavahtaa sen suosion takia. Kyseessä voi pikemmin olla terve reaktio erinäisiin kulttuurin hajoamisilmiöihin.”

Sitten Vihavainen siirtyi käsittelemään Aleksandr Solženitsynin elämää, jonka hän kertoi olevan yksi Petersonin kirjan sankareista.

Osamotiivina valintaani oli myös hänen poliittisen korrektiuden kritiikkinsä. Olin kuunnellut radiossa kirjailija Joonas Konstigin haastattelun, jossa tämä esittelee Petersonin ajatuksia. Siitä kautta tuli tutuksi mm. se, miksi Peterson kieltäytyi käyttämästä eräästä henkilöstä he ja she -pronominien sukupuolineutraalia vaihtoehtoa. Konstigin levollinen selitystapa vakuutti. Haastattelun myötä tutustuin ensimmäisen kerran Petersonin totalitarismikritiikkiinsä, jossa karkeasti kuvaten ydinajatuksena on, että millekään erityiselle ryhmälle ei pidä antaa erioikeuksia. Silloin ollaan totalitarismin polulla.

Tärkeä osa kirjan kokonaisuutta on kirjan alussa oleva tohtori Norman Doidgen esipuhe, orientaatiotaustaa antava teokseen johdatteleva artikkeli. Sen myötä Petersonin elämänura tulee tutuksi. Doidge luo henkilökuvan ystävästään ja opiskelukaveristaan, jonka kanssaan hän nuorena on monta kertaa ajautunut väittelyyn. Doidge hahmottaa myös Petersonin suosion syitä pohtien myös sitä, mitä tarjottavaa hänellä on opiskeleville nykynuorille.

Doidge käsittelee syitä Petersonin totalitarismia ja Neuvostoliittoa koskevalle harrastukselle, sitä kuinka se sai alkunsa ja kuinka intohimoisesti tämä harrastukseensa suhtautui. Doidge häkeltyi käydessään ensimmäisen kerran Petersonin kotona. Se oli täynnä kaikenlaista neuvostoliittoaiheista taidetta ja materiaalia.

Doidgea ja Petersonia yhdistää se, että molemmat opiskelivat aluksi politiikantutkimusta mutta vaihtoivat sitten alansa psykologiaan. Perusteet alan vaihdokselle olivat samat. Politiikantutkimus ei antanut keinoja ymmärtää natsismin nousua, totalitarismia ja ennakkoluuloja. Doidge alkoi aluksi alkuperäisen alansa rinnalla opiskella alitajuntaa, psykologiaa, psykiatriaa, aivotutkimusta... Yhteiset kiinnostuksen kohteet loivat miesten väille keskusteluyhteyden, joka osoittautui hyvin luovaksi. Sittemmin Doidge kävi Petersonin luennoilla ja ihastui Petersonin tapaan luennoida, ”improvisoida puhuessaan kuin jazz-muusikko”. Kaiken tuon jälkeen hän myös pystyi vielä tekemään aiheesta kattavan tiivistelmän. Hän oli taitava tukemaan opiskelijoita, kannustamaan heitä syvällisempään pohdintaan. Näin nämä oppivat suhtautumaan myös omaan elämäänsä vakavammin.

Mitä sitten Jordan Peterson antaa meikäläisen kaltaiselle vanhuuden kynnyksellä olevalle eläköityneelle miehelle. Eräässä keskustelussa – taisi olla jo yllä mainitussa Oxfordin yliopistossa – eräs vanha nainen harmittelee, että on saanut lukea Petersonin ajatuksia vasta siinä iässä. Myönnän harmittelevani samaa, ainakin hiukan. Ehkä urani olisi muotoutunut toisenlaiseksi, eikä se välttämättä olisi ollut parempi ratkaisu. Mutten sitä en nyt arvioi. Vastaan kysymykseen, mitä Peterson minulle ja minun ikäiselleni antaa.  Osin se varmaan antaa samaa, mitä nuorelle sukupolvelle. Minun ei vain tarvitse enää tehdä elämänurasuunnitelmaa, ei pohtia tulevaa ammattiani eikä liioin kantaa huolta siitä, miten luon tulevaisuudessa parisuhteeni. Petersonin ajatukset antavat minulle itsekunnioitusta, rohkeutta elää, kohdata lähimmäisiäni, tehdä arkipäivän ratkaisuja. Olen varmaan nyt tietoisempi itsestäni ja pystyn tekemään elämässäni tarvittaessa vielä käänteentekeviäkin ratkaisuja. Ja todettava on, että hän antaa minulle paljon avoimemman ja levollisemman mielen. Näen, että ihmiskunnalla on kuitenkin vielä toivoa jäljellä.

Kirjan alaotsikossa todetaan, että se on käsikirja kaaosta vastaan. Elämänohjeet auttavat lukijaa elämänhallintaan. Peterson lähtee liikkeelle ihmisen biologisesta perustasta, etenee mielen hallintaan ja tavoitteellisuuteen. Mukaan tulee toinen ihminen, kanssakäyminen. Siitä mennään vielä laajempaan piiriin. Välillä Peterson menee jo hyvin henkilökohtaiselle tasolle. Paljon tilaa saa hänen tyttärensä sairauskertomus. Hän käsittelee eräitä kipeitä terapiatapauksia, kertoo umpikujaan joutuneista ystävistään ja tuo esille naapurisuhteisiin liittyviä kiputiloja. Perspektiivi laajenee ja lukija saa keinoja, joiden avulla hän pystyy luomaan oman elämän kaaokseensa järjestyksen, torjumaan siihen vaikuttavan ulkopuolisen häirinnän.

Teoksessa viitataan länsimaisen kulttuurimme kivijalkaan, tärkeisiin perusteoksiin ja kaikkien tuntemien merkkihenkilöiden ajatuksiin. Eräät Raamatun keskeiset henkilöt tulevat meitä lähemmäksi, eikä muitakaan uskontoja ole unohdettu. Useat eri kirjailijat, filosofit ja psykologit saavat siinä tilaa. Aleksandr Solženitsynin olen jo yllä maininnut. Hänen elämänvoimansa ja halunsa selvitä kauheista vankileirikokemuksista kelpaa oivaksi esimerkiksi. Eikä kyse ole vain selviämisestä vaan myös siitä nöyryydestä ja uutteruudesta, jonka ansiosta hän pystyi jatkamaan elämässä eteenpäin ja luomaan ihmiskunnan tietoisuuteen totalitarismin luomat kauheudet. On ihme, että hän pääsi nousemaan katkeruuden yli.

Fjodor Dostojevski on toinen tärkeä kirjailijanimi. Rikosta ja rangaistusta Peterson kutsuu eräässä kohdin ”mahdollisesti kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi”. Minulle jäi mieleen myös Kirjoituksia kellarista -teoksen itsekeskeinen päähenkilö, joka tulee vastaan kolmannen ohjeen yhteydessä. Eikä tietysti myöskään  Karamazovin veljesten Suurta inkvisiittoria ole unohdettu.

Jo ylläkin mainitsemassani Oxfordin tilaisuudessa eräs opiskelija kysyy Petersonilta tarkemmin hänen suhteestaan venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Hän mainitsee Mihail Bulgakovin ja hänen teoksensa Mestari ja Margarita (suomennettu nimellä Saatana saapuu Moskovaan). ”it’s like a complex dream”, Peterson toteaa. Se on siis hänelle kuin monimuotoista unta ja lisää, ettei hän osaa siitä kertoa. Tuo kertoo jotain Petersonin Venäjä-harrastuksen syvyydestä. Bulgakovin teos avaa jotain olennaista neuvostototalitarismista. Hän ei halua pilata teosta turhalla analyysilla.

Edellä olevaan on lisättävä vielä Petersonin perehtyneisyys neuvostoliittolaiseen tieteeseen. Neuropsykologi ja aivotutkija Aleksandr Lurija ja hänen oppilaansa ovat tulleet hyvin tutuiksi.

…

Myös itäiset uskonnot ovat Petersonin teoksessa ja ylipäänsä hänen puheissaan keskeisesti esillä. Itse asiassa jo kirjan alaotsikossa hän viittaa välillisesti taolaisuuteen. Buddhan ajatus elämästä kärsimyksenä on Petersonin ajattelun kivijalkaa.

Kirjan todetaan olevan käsikirja kaaosta vastaan. Kaaos viittaa tässä yhteydessä elämän ja ympäröivän luonnon vastinpariin – kaaokseen ja järjestykseen. Niiden keskinäinen suhde näkyy taolaisessa jin ja jang -symboliikassa. Petersonin tulkintaa mukaillen siinä on musta ja valkoinen käärme, jotka syövät toistensa häntiä. Valkoisen käärmeen päässä on musta piste, mustan käärmeen päässä valkoinen piste. Se merkitsee, että kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja ja voivat vaihtua toisikseen.

 

Yin ja yang

Vilkaistaan, mitä Tauno-Olavi Huotari ja Pertti Seppälä toteavat yinistä ja yangista teoksessaan Kiinan kulttuuri (neljäs painos, Otava 2002). Heidän mukaan ne ovat kosmisia perusvoimia. Yinin ja yangin rytmistä vaihtelua kutsutaan ’perinteisen Kiinan kemian ja fysiikan ensimmäiseksi laiksi’. Huomataan, että he käyttävät erilaista oikeinkirjoitusta. He korostavat, että kyse ei ole länsimaisesta hyvän ja pahan vastakohtaparista.

Yin ja yang ovat toisiaan täydentäviä ja tasapainottavia. Kummassakin osassa on toisen siemeniä, niiden vaihtelu on luonnollista: mitä suuremmaksi toinen nousee, sitä pikemmin toinen alkaa vuorostaan kasvaa saaden lopulta ylivallan. (s. 482.)

Petersonin mukaan ympäröivä luontomme ei ole staattinen vaan muuttuvainen.  Luonnossa ollaan tuon kahden vastinparin välimaastossa. Luonnonvalinta toimii.

Ihmisen elämä on pyrkimystä luoda kaaokseen järjestys.  Jin symboloi feminiinisyyttä, jang maskuliinisuutta. Maskuliinisuus kuvaa järjestystä, feminiinisyys kaaosta. Siitä ei saa tehdä liian suoria päätelmiä, perinne on jaon aiheuttanut. Ihmisyhteiskunnan perustava hierarkkinen rakenne on maskuliininen. Kaaos on sisällöltään tuntematon ja yhdistyy symbolisesti feminiiniin. Se merkitsee ensiksi sitä, että olennot ovat syntyneet äidistä. Kaaos on alkulähde. Se kuvastaa Petersonin mukaan myös seksuaalisen valinnan armottomuutta Naiset ovat puolisoidensa valinnan suhteen valikoivia. Naisen ”ei” on vaikuttanut mieheen hyvin monella tasolla.

... 

Päätin lopulta käsitellä myös ohjeita yksittäin, mistä syystä kirjoitukseni venyy. Eräisiin olen keskittynyt perusteellisemmin, eräät ohitan lyhyillä kommenteilla tai lausahduksilla.

Ohje 1: Seiso suorassa hartiat takana - "Stand up straight with your shoulders back"

Ensimmäinen ohje on lyhyt ja ytimekäs: Seiso suorana hartiat takana. Se on kehotus huolehtia omasta itsestä. Ulkoisella olemuksellamme viestimme ulkomaailmalle kantavamme vastuumme elämästämme.  Lapsuuden tiedostamaton paratiisi on päättynyt, on oltava valmiina uhrauksiin.

Peterson lähtee liikkeelle hummereista, niiden elämästä, valtahierarkiasta ja pariutumisriiteistä. Miksi hummerit? No, koska se on 350 miljoonaa vuotta vanha eläinkunta. Maapallon eläinkunnan biologinen perintömme avautuu sitä kautta. Hummerinaaraat pyrkivät viettelemään johtavan hummerin, joka on voittanut koirasten keskinäisen kilpailun. Aggressiivisuus on tehnyt koiraasta menestyjän. Naaraat reagoivat siihen, koska tämä on suuri, terve ja voimakas.

Yhtenä alaotsikkona on Voiton ja tappion neurokemia. Siinä hän kuvaa, kuinka voittajahummerin ja tappiolle jääneen hummerin aivokemioissa on eroja. Hummerin itseluottamus tai vastaavasti aristelu riippuu kahdesta kemikaalista, jotka säätelevät neuronien välistä viestintää. Niiden keskinäinen suhde on voittajalla ja häviäjällä erilainen, mikä näkyy ulkoisessa olemuksessa.  Ne säätelevät mm. pyrstönheilutusrefleksiä, jonka avulla hummeri pääsee hädän hetkellä nopeasti turvaan. Kukistetulla hummerilla refleksi aktivoituu helposti. Sama ilmiö näkyy myös ihmisessä. Esimerkiksi kaltoin kohdellut lapsi säikkyy helpommin kuin muut ihmiset.

Peterson kehottaa hakemaan innoitusta voittoisasta hummerista. Ohjeen otsikko tarkoittaa, että ihmisen tulee olla ylpeä itsestään sekä toimia avoimesti ja rohkeasti ylväänä eteenpäin katsoen. Voittoisa hummeri nauttii suuresta serotoniinimäärästä. Samoin ihmisenkin tulee olemaan ryhdikäs ja tarvittaessa jopa vaarallinen. Vahvalla olemuksellaan ihminen kannustaa serotoniinia virtaamaan vuolaana hermokanavissa. Se on terveyden mittari. Kun toimit itsetietoisesti, myös muut ihmiset olettavat, että olet pätevä ja kyvykäs. Saat osaksesi myönteistä palautetta, eikä se ainakaan ahdistusta lisää.

Neurokemia on hummerilla ja ihmisellä pohjimmiltaan samaa. Serotoniini vaikuttaa hummerin asentoon ja pakenemiseen. Hierarkian alempiarvoiset tuottavat sitä vähän. Näin on myös alhaalla hierarkiassa olevilla ihmisillä. Alhainen serotoniinitaso tarkoittaa heikompaa itseluottamusta, suurempaa stressireaktiota. Alhainen serotoniinitaso merkitsee vähemmän onnea, enemmän kipua ja ahdistusta, enemmän sairautta ja lyhyempää elämää.

Tämän ohjeen tarkoituksena on antaa ihmisille elämässä suuntaa. Peterson ryhtyy myös ravintoneuvojaksi. Ihmisen on pyrittävä säännölliseen elämään, varsinkin aamuisin on pyrittävä pitämään rytmistä kiinni.   Peterson kehottaa syömään heti varhain runsaasti rasvaa ja proteiinia sisältävän aterian. Perusteena on se, että ravinnolla on vaikutuksensa stressireaktioihin. Jos ihmisellä on verensokeri liian alhaalla, hänestä tulee psykologisesti epävakaa. Ahdistusta on voitu saada osaltaan vähennettyä terveellisen ravinnon ja säännöllisen elämänrytmin myötä. Yksinkertaiset hiilihydraatit ja sokeri sulavat elimistöstä liian nopeasti, siitä ei hyvää seuraa.

Ensimmäinen neuvo sisältää ajatuksen, että olisimme pää pystyssä, katse eteenpäin avoimina maailmaan ja sen haasteisiin. Emme käpertyisi itseemme, käpertyisi kokoon vaan ottaisimme sen tilan haltuumme, jossa kulloinkin satumme olemaan, eläytyisimme, kokisimme ympärillä tapahtuvan, saisimme rohkeutta osoittaa tunteemme, erilaiset tunteemme, jos siihen on aihetta. Näin tätä vapaasti tulkitsen. Näistä lähtökohdista siirrytään eteenpäin.

Ohje 2: Kohtele itseäsi kuin henkilöä, jonka auttamisesta olet vastuussa - "Treat yourself like someone you are responsible for helping".

Ihminen ansaitsee kunnioituksen ja lähtökohtaisesti meidän moraalinen velvollisuutemme on pitää ensin itsestämme huolta. Peterson itse kannustaa vastaanotoillaan ihmisiä antamaan lähipiirilleen tunnustusta siitä, että he ajattelevat toisia ja kantavat heistä huolta. Tarvitsemme myötätuntoa, koska joudumme kuolevaisina ja haavoittuvina usein horjumaan taakan alla.

OHJE 3: Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi - "Make friends with people who want the best for you"

Todellinen ystävyys on vastavuoroinen sopimus. Ei siihen velvollisuuden tunnosta mennä. Ennen kuin jotakuta auttaa, pitäisi selvittää, minkä tähden hänellä on vaikeuksia. Sinulla ei ole moraalista velvollisuutta tukea henkilöä, joka tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Ei hän ole välttämättä vain viaton uhri. Toiseksi auttajan on hyvä miettiä, mikä on hänen taustamotiivinsa.

Fjodor Dostojevski kertoo teoksessaan Kirjoituksia kellarista (suomennettu myös nimellä Kellariloukko) katkeroituneesta kaaoksen ja epätoivon keskellä elävästä ylimielisestä surkimuksesta, joka omassa kellariloukossaan tekee tiliä elämästään harjoittaen itseruoskintaa. Hän ei siitä kuitenkaan puhdistu, vaan hän sortuu vielä pahempaan. Hän tarjoutuu auttamaan Lizaa, joka on aidosti onneton ihminen, vajoamassa prostituutioon.  Itse asiassa ei hän todella halua auttaa. Hän haluaa vain omilla ”messiaanisilla kuvitelmillaan” nostaa omaa itserakkauttaan. Toivoo kuvitelmissaan, että Liza heittäytyisi hänen jalkojensa juureen ja palvoisi häntä.  Miehellä ei ole kykyä pitkäjänteisyyteen. Lopulta hänen itsekeskeisyytensä, narsisminsa, välinpitämättömyytensä ja pahantahtoisuutensa murtavat Lizan lopullisesti. Tämänkaltaisessa suhteessa ei ole kyse auttamisesta, vaan aivan muusta. Se on itsekorostusta, jonka myötä toinen lopullisesti.

Hän viittaa myös omaan terapeutin kokemukseensa. Terapian ehtona on, että ihminen haluaa parantaa tapansa. Se on välttämätön edellytys, Hänellä on kokemusta siitä, kun ihminen on pakotettu hakemaan terapiaa. Se oli hänen mukaansa farssia.

Peterson ottaa vertailukohdaksi ystävänsä Chrisin, josta ei sitten ollut tosi ystäväksi. Chrisin huumeriippuvuus johti ennen pitkää itsemurhaan. Hän ei pystynyt itseään auttamaan ei hänestä ollut ystäväksikään. Toistetaan se vielä: ei ystävää oteta säälistä tai velvollisuudesta.

OHJE 4: Vertaa itseäsi siihen mitä olit eilen, älä siihen mitä joku toinen on tänään - ”Compare yourself to who you were yesterday, not to who someone else is today”

Ihminen on hukassa, jos hän alkaa esimerkiksi kadehtia pomoaan ja haluaa päästä hänen asemaansa.  Peterson kehottaa kunkin löytämään sisältään sisäinen kriitikkonsa. On tutkiskeltava itseään, esimerkiksi mitä sietää, mikä aiheuttaa kaunaa, mistä kaikesta teeskentelee pitävänsä pelkästään velvollisuudesta ja pakosta. Omista haluista on tultava tietoiseksi. Se on avain rehellisyyteen.

Älä pyri manipuloimaan maailmaa. Hirmuvaltiaaksi ei pidä pyrkiä, etsi sisältäsi portti, anna sisimpäsi loistaa maailmalle. Näin Peterson neuvoo.

On otettava vastuu itsestä, nähtävä vaivaa selvittääkseen omat asiansa, sen sijaan että jää pyörimään omine kipuineen ja valheineen itsekeskeisyyden, ylimielisyyden ja kaunan maastoissa.

Peterson käsittelee perusteellisesti sitä, mitä usko aidoimmillaan ihmiselle merkitsee. Se on elämän tasapainottamista, se on sitoutumista hyvyyteen.  Se on myös uskallusta pyrkiä johonkin saavuttamattomaan, rohkeutta uhrata jopa oman elämänsä sen vuoksi. On voitava avautua myös rationaalisen maailman ulkopuolelle. Toki ennen kaikkea on keskityttävä nykyhetkeen.

Tuo usko kantaa senkin yli, mistä historia todistaa toisin. Peterson viittaa Friedrich Nietzscheen, joka on hänen mukaansa kristillisyyden kenties kaikkien aikojen paras kriitikko. Hän mielsi uuden testamentin Jumalan länsimaisen historian suurimmaksi kirjalliseksi rikokseksi. Auschwitzin kokemukset varmasti vahvistavat tätä väitettä.

OHJE 5: Älä anna lastesi tehdä mitään, mikä saa sinut suhtautumaan heihin kielteisesti – ”Do not let your children do anything that makes you dislike them”

Nyt siirrytään lapsiin ja kasvatukseen. Peterson on kyllä nähnyt saman kuin mekin. Joskus lapset vievät vanhempia eikä päinvastoin. Vanhemmat miettikööt, ovatko he lapsellensa vanhempia vai pelkkiä ystäviä. Lapset tarvitsevat äitiä ja isää tuomaan heille turvaa.

Ohje 6: Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa – ”Set your house in perfect order before you criticize the world”

On huomattava, että suomenkielisessä versiossa puhutaan asioista, englanniksi kyse on talosta. Merkitys on toki sama. Talo sopii tässä kielikuvaksi. Solženitsyn laittoi oman ”talonsa” kuntoon, ei vajonnut katkeruuteen vaan pystyi luomaan viime vuosisadan yhden merkkiteoksen Vankileirien saariston. Oma sisäinen koti oli järjestyksessä. Ilmiömäisen muistin avulla hän sai kaiken kirjoitettua myöhemmin paperille.

Ohje 7: Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä (älä sitä, mikä on vain hyödyllistä) – ”Pursue what is meaningful (not what is expedient)”

Tästä ohjeesta kirjoittaessaan Peterson viittaa Dostojevskin Karamazovin veljeksiin ja erityisesti sen Suurinkvisiittori-osioon. Veljekset Aljoša ja Ivan käyvät keskustelua uskosta. Ateisti Ivan kertoo Kristuksen paluusta maan päälle inkvisition aikaan. Inkvisiittori torjuu Kristuksen. Tapaamisen päätteeksi Kristus suutelee häntä suulle. Poistuessaan hän jättää sellin oven auki. Dostojevski on kyllä kristillinen ajattelija, mutta Ivanin hahmon kautta hän pystyy argumentoimaan kristinuskon olettamuksia vastaan selkeästi perustellen eikä Kristukselle elämänsä omistanut Aljoša kykene tyrmäämään yhtään isonveljensä ajatusta.  

Descartes löysi itsestään tietoisen, ajattelevan minän ja lähti tutkimaan maailmaa epäilyksen kautta. Peterson – haluamatta rinnastaa itseään tuohon filosofiin -  toteaa, että hän lähti vuonna 1984 samalle tielle. Darwinin teorioiden myötä hän hylkäsi nuoruutensa pinnallisen kristinuskon. Sosialismin hän tajusi -kiitos George Orwellin – saavan enemmän innostusta rikkaiden ja menestyvien inhosta kuin välittämisen tunteesta köyhiä kohtaan. Hänelle ”sosialistit olivat pohjimmiltaan kapitalistisempia kuin kapitalistit itse”.

Merkityksellinen tarkoittaa Petersonille tasapainoa kaaoksen ja kurinalaisuuden välillä, sen tarkoituksena on tuottaa kaaoksesta uutta järjestystä. Merkitys tarkoittaa runsaamman elämän polkua.

Ohje 8: Puhu totta – tai älä ainakaan valehtele – ”Tell the truth – or, at least, don't lie”

Tämän luvun käsittelen perusteellisemmin. Eräässä haastattelussa Peterson toteaa, että tämä ohje on hänelle ”ehkä” vaikein toteuttaa. Ehkä-sana on lainausmerkeissä, koska Peterson käytti sitä vastauksessaan. Hän koki kysymyksen jossain määrin vaikeaksi, epävarmuus näkyi.

Hän aloittaa muistolla opiskeluajoilta. Hän oli opiskelijaryhmän mukana vierailemassa mielisairaalassa ja joutui siellä torjumaan ryhmään mukaan pyrkivän pitkäaikaispotilaan.  Valkoista valhetta hän ei keksinyt vaan antoi suhteellisen tylyn vastauksen hauraan ja haavoittuvaisen oloiselle miehelle. Se tehosi. 

Sitten hän kertoo vainoharhaisesta asiakkaastaan, jollaisen tavatessa seuraa pahimmassa tapauksessa pelkkää painajaista. Edelleen hän kertoo entisestä vuokraisännästään. Tämä on vaikea alkoholisti ja läheisriippuvainen, jollaiselle on paras olla tylyn torjuva kuin alinomaa ymmärtäväinen ja hempeä. Raaka totuus vaatii rohkeutta molemmissa tapauksissa, mutta se rauhoittaa.

Tulee juttua sanojen ja ideologioiden manipuloivasta voimasta. Valheessa elävä ihminen pyrkii manipuloimaan todellisuutta, havaitsemaan vain haluamansa niin, että vain jokin ennalta määrätty lopputulos on sallittu. Raaka totuus on hänelle sietämätön. Todellisuutta on voitava väärentää. Tällainen näkemys johtaa ylimielisyyteen, vääränlaiseen ylpeyteen.  Tässä lienee kyse unelmahötöstä, jonka viljelemistä on myös suomalaisessa politiikassa harrastettu.

Peterson kertoo nähneensä tapauksia, jolloin ihminen on määrittänyt itselleen utopian ja ryhtynyt sen jälkeen tekemään siitä totta, keinolla millä hyvänsä. Lapsellisesti muotoiltu päämäärä voi muuttua elämänvalheeksi. Elämänvalhe alkaa ohjata ihmisen toimia.  Pahaa ja väärää ei enää nähdä. ”Ylpeys rakastuu luomuksiinsa ja pyrkii tekemään niistä ehdottomia.”

Totuuden näkeminen ja sen hyväksyminen voi vaatia joskus paljon. Jos ihminen pettää itsensä, ei puhu totta ja toimii valheellisesti, hän heikentää samalla luonnettaan. Tuolloin vastaan tulevat vaikeudet on hankalampi voittaa. Todellisuutta ei valheellisuudella voi parantaa.

”Totuuden hyväksyminen merkitsee uhraamista – ja jos totuuden on torjunut pitkään, uhrivelkaa on voinut kasaantua vaarallisenkin paljon”

”Omaan loistokkuuteensa ihastunut ylpeä rationaalinen mieli on taipuvainen olemaan noteeraamatta virheitä ja pyyhkimään roskat maton alle.”

Tässä vaiheessa kirjoitusta mainitaan Sören Kierkegaard, Aleksandr Solženitsyn ja Victor E. Frankl.

Kierkegaardin ajattelussa on mukana epäaito ihminen, joka ei  puhu omalla äänellään. Aito kykenee oppimaan virheistä, korjaamaan suuntaa. Epäaito ihminen näkee syyllisen ympäristössä. Kärjistetysti ajatellen ja äärimmilleen vietynä se voi johtaa totalitarismiin. Työpaikkaympäristössä epäaidosta ihmisestä esimerkkinä on pikkupomo, joka keksimällä keksii uusia sääntöjä.  Peterson löytää Raamatustakin kommentin tällaiseen (Mark. 8:36).

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän Gulagin (”vankileirien saariston”) onnistumisen taustalla oli yleisesti hyväksytty valhe, kansalaisten taipumus vääristää päivittäisiä kokemuksiaan.  Näin samalla tuettiin kommunistisen järjestelmän oppeja. Petersonille Solženitsyn on todellinen sankari. Hän on kirjoittanut totuuden, jolla oli pätevä pohja – oma vankileirikokemus. Sen myötä kommunistisen ideologian puolustajilta murtui pohja.

Peterson lainaa natsien keskitysleiriltä selvinneen psykiatri Victor E. Franklin toteamusta: ”Petollinen, epäaito yksilöllisyys on sosiaalisen totalitarismin edeltäjä.” Petersonille läheiseksi tullut Carl Jung toteaa, että hänen potilaittensa moraaliset ongelmat ovat epätotuuden tuottamia.

Normaalissa elämässä on monenlaisia esimerkkejä valheellisuudessa, joka on jäänyt hallitsemaan arkea. Yksi tällainen on aikamiespoika-käytäntö, jossa vanheneva äiti jää huolehtimaan kotona ”kellarissa” murjottavasta toimettomasta pojastaan. Äiti haalii ympäriltään myötätuntoa. Hän yrittää suojella poikaansa pettymyksiltä. Siitä äidille jää palkinnoksi se, hän ei ole koskaan yksin.

Kaikesta tällaisesta pääsee eroon, kun ihminen uskoo muuttumisen mahdollisuuteen. Hän haluaa oppia siitä, mitä ei vielä tiedä. Näin ihminen ottaa vastuun elämästään.

Ihminen pystyy sopeutumaan ja uhrautumaan rationaalisesti. Petersonin oma teini-ikäinen tytär kärsi parin vuoden ajan rajuista kivuista lonkan ja nilkkansa tuhoutumisen vuoksi. Perhe tuki tytärtä kestämään. Pikkuveli luopui monesta asiasta ollakseen sisarensa tukena. Tytär selvisi ja pystyi saamansa tuen ja kannustuksen voimalla itsenäiseen elämään.

Peterson ehdottaa, että ihmiset lakkaisivat huijaamasta itseään. Ihminen voi muuttaa elämänsä suuntaa asettamalla itselleen päämäärän, johon pyrkiä.

Tässä yhteydessä Peterson ottaa uusiokäyttöön Sören Kierkegardin luoman käsitteen ”uskon hyppy”. Kierkegaardille usko on kuin hyppy tuntemattomaan. ”Edessäni on rotko ja minun on hypättävä ja luotettava siihen, että rotkon toisella puolella on Jumala.” Ihmisen valinta kohdistuu paradoksiin.

Petersonin ajattelussa ”uskon hyppyyn” rinnastettava tilanne on sitä, kun nuori ihminen uskaltaa hypätä syrjään esimerkiksi vanhempien luomista odotuksista, heidän häntä varten valmistamasta maailmasta. Hän kykenee irtautumaan kodin valtapiiristä ja tekemään oman ratkaisunsa. Hän lakkaa poukkoilemasta. Hän oppii luottamaan omiin päätöksiinsä, pyrkii ratkaisemaan vastaan tulevat konfliktit ja kasvaa niitä selvittäessään vastuullisemmaksi.  Etukäteen ei voi tietää, mihin tie johtaa. On otettava riski. Buddhaa lainaten Peterson toteaa asian raaemmin: elämä on kärsimystä. Saadakseen tietää tulevaisuutensa ihminen uhraa oman ainutkertaisen elämänsä. Peterson korostaa, että kyse ei ole alistumisesta vaan rohkeudesta.  ”Se kuvastaa uskoa siihen, että tuuli puhaltaa laivan uuteen, parempaan satamaan.” 

Ihminen tarvitsee konkreettisen päämäärän, tarkoituksen elämälleen, jotta kaaoksen määrä vähenee ja elämästä tulee mielekästä. On kuitenkin toimittava rehelliseltä pohjalta.

Olen aikoinani käsitellyt kirjoituksessani Jari Ehrnroothin teosta Toivon tarkoitus. Hänen ajatuksissaan on jotain samaa. Se antaa elämään suuntaa. Ehrnroothilla se vie sukupolvien yli.

Luvun lopuksi Peterson tekee hieman vaikeasti tulkittavan yhteenvedon siitä, miten valhe voi ottaa ihmisen ja hänen maailmansa eri vaiheitten kautta kokonaan haltuun. Kyse on valheen pyörteestä, josta henkilö ei enää pääse irti. Ku nykymenoa seuraa, niin kovin tutulta tämä vaikuttaa.

Pienestä valheesta se alkaa, väliin tulee häpeää, jonka peittämiseen tarvitaan lisää valheita. Sitten seuraa itsetyytyväisyyttä, ylemmyyden tuntoa, jossa syylliseksi leimataan ympäristö. Ollaan kummallisessa kierteessä, oraanpyörässä, jossa vauhti vain kiihtyy. Kun sitten epäonnistumiset alkavat piinata, seuraa katkeroituminen, ympäristö haluaa hänelle tuhoa. Kosto tulee peliin mukaan. Ollaan jo helvetin porteilla.  Näin johdattelee valheen maailmaan totalitaristisen yhteiskuntakehityksen ehdoton asiantuntija.

Peterson antaa ihmisille selkeän viestin, kehottaa puhumaan totta. ei saa takertua ideologioihin eikä rypeä nihilismissä. ”Paratiisissa kaikki puhuvat totta.”

Ohje 9: Oleta, että keskustelukumppanisi voi tietää asioita, joista sinä et tiedä – ”Assume that the person you are listening to might know something you don't”

Peterson tuo esille tilanteen, jossa psykoanalyysia tehdessään psykologi voi manipuloida asiakastaan vääristämään todellisuutta ja muistojaan. Esimerkkinä on pedofilia. Potilasta ohjailemalla potilaasta voidaan tehdä pedofilian uhri. Muistot ovat kaukaisia ja hämärän peitossa. Suurin ongelma tässä on se, että syyttömistä voidaan tehdä syyllisiä.

Kiinnitin huomiota myös ns. olkinukkeargumentointiin. Keskustelussa tai väittelyssä vastustaja voi ruveta helposti yksinkertaistamaan tai vääristämään toisen näkemystä. Sen tarkoituksena on toisaalta satuttaa eri mieltä olevaa, toisaalta korottaa omaa asemaa. Tätä kohtaa kyllä nykyisin hyvin paljon. Näsäviisastelu tuntuu olevan kunniassa.

Peterson kehottaa kuuntelemaan toista. Yksi keino ajatuksen selkeyttämiseen on tiivistelmä. Jos esittää tiivistelmän toisen toisen näkemyksestä niin, että toinen osapuoli on sen paikkansapitävyydestä samaa mieltä, joutuu samalla käymään se läpi hänen näkökulmastaan. Silloin voi oppia siitä itse jotain ja samalla voi hioa omaa vasta-argumenttiaan. Se yhtäältä vahvistaa omaa vasta-argumenttiasi ja luo samalla myös yhteisymmärrystä. Näin luodaan rakentavaa keskustelua.

Ohje 10: Puhu täsmällisesti – ”Be precise in your speech”

Tarkkuus täsmentää tilanteen.

Ohje 11: Älä häiritse rullalautailevia lapsia – ”Do not bother children when they are skateboarding”

Tässä luvussa on paljon muutakin mielenkiintoista.  Tärkein asia on rohkaisu: Kun meitä ei häiritä vaan rohkaistaan, me elämme  mieluiten vaaravyöhykkeen reunalla.

Tutustuin nyt myös pariin aikuiseen ”rullalautailijaan”. Toinen on  ranskalainen filosofi Jacques Derrida, joka on postmodernistien ykkösmies. Toinen hahmo on Punaisten khmerien johtaja Khieu Samphan, joka valmistui tohtoriksi Sorbonnesta ennen ryhtymistään Kambodžan nimelliseksi johtajaksi 70-luvun puolivälissä. Hän on vastuussa maan kammottavista veriteoista ja nähtävästi istuu vieläkin elinkautista vankeustuomiotaan. Tuntuu ironiselta kirjoittaa heistä tällaisen alaotsikon alla.

Ranskalainen älymystö ei hylännyt marxilaisia ajatuksia, vaikka Solženitsynin Vankileirien saaristo oli osoittanut kommunismin seuraukset.  Derrida muutti painopistettä, teki ”kielellisen silmänkääntötempun”. Hän alkoi puhua rahan sijaan vallasta jatkaen kuitenkin samaan malliin. Rikkaat eivät sortaneet köyhiä, vaan vallanpitäjät sortivat kaikkia. Sorto oli sisäänrakennettuna kieleen. Tämä tietenkin johtaa sukupuolineutraaliin ajatteluun, kysymykseen miehistä ja naisista. Derridalle ja hänen tyyppisille postmoderneille marxilaisille tiede itsessään on ”silkkaa valtapeliä”. Tosiasioita ei ole, kaikki on tulkintaa. Peterson tietysti torjuu jyrkästi tämän ajattelun, vaikka toteaakin, että valta on yksi ihmisiä motivoiva tekijä.

Vihavainenkin käsittelee blogissaan Derridaa, lähde on kirjoitukseni alkupuolella:

”Joku Lacan tai Derrida ovat avoimesti nihilistisiä ja kaikessa olennaisessa primitiivisiä ajattelijoita, jotka julkenevat redusoida koko inhimillisen elämän valtataisteluksi ja maailman konstruktioksi, jolla ei ole muuta pohjaa kuin ihmisten halu niin tehdä. Pojista voidaan tämän logiikan mukaan kaikin mokomin tehdä tyttöjä, jos niin halutaan ja kaiken luonnonvastaisenhan myös ajatellaan olevan erityisen ansiokasta.”

Jos pojista tehtäisiin tyttöjä eli jos pohjille opetettaisiin samoja taitoja kuin tytöille, niin aggressiot vähenisivät. Aggressio on tuon käsityksen mukaan opittu piirre, jota voidaan olla opettamatta. Kun pojille opetettaisiin tunneherkkyyttä, lempeyttä, hoivaamiskykyä, yhteistyötä ja esteettistä arvostuskykyä, niin mukaan aggressiot vähenisivät.

Tällainen suuntaus saa Petersonilta selkeän tuomion - lähtien siitä, että aggressiot eivät ole opittuja. Niitä ohjaavat ikivanhat ”biologiset virtapiirit”.

Lisäksi monilla naisilla on paljon feminiinisiä sovinnollisuuden ja neuroottisuuden piirteitä. He välttelevät ongelmien kohtaamista, välttelevät yhteenottoa, tekevät jatkuvasti uhrauksia toisten hyväksi. Yksi kuitenkin puuttuu. He eivät puolusta itseään riittävästi. Seurauksena on pettymyksiä, kauna valtaa sisimmässä alaa. Sovinnolliset, myötätuntoiset, empaattiset, yhteenottoja välttelevät ihmiset antavat toisten kävellä ylitseen. Siksi heistä tulee katkeria. Se johtaa persoonallisuushäiriöön nimeltä läheisriippuvuus.

Peterson palauttaa mieliimme myös vanhoja satuja, joista mainitsen Prinsessa Ruususen sekä Hannun ja Kertun. Molemmat ovat varsin opettavaisia.  Hannu ja Kerttu ajautuvat piparkakkutaloon, jossa asustelee noita. Hän on oidipaalisen äidin malli.

Oidipaalinen äiti (tai miksei myös isä) tekee lapsensa hyväksi kaiken mahdollisen. Se on kuin salainen sopimus, jossa äiti elää vain lapsiaan varten ja toivoo, etteivät nämä häntä koskaan hylkäisi (”minä elän vain sinua varten”).  Paha noita on tällainen.  Hän asuu ihanassa piparkakkutalossa. Se on epätoivoisille lapsille unelmien täyttymys. Lapset saavat mitä tahtovat. Onneksi lapsille käy lopulta hyvin. Muistetaan kuitenkin, että piparkakkutalossa voi asua noita.

Kertoo hän myös eräästä nuoruuden kesästä preerialla rautatieporukassa.  Siinä ryhmässä otettiin miehestä mittaa. Surkimukset eivät siellä kauan pysyneet. Mutta kyllä se kävi hyvästä koulusta.

Ohje 12: Silitä kadulla vastaan tullutta kissaa – ”Pet a cat when you encounter one on the street”

Koirakin käy. Luvussa  kerrotaan ihmisistä, jotka ovat kohdanneet koettelemuksia, esimerkiksi läheisen vakavan sairastumisen. Siinä kerrotaan myös Petersonin tyttären koettelemuksista.  Siinä ohjataan elämän hallintaan, sairauden kanssa elämiseen. Tämä ohje on tie rajoihin ja rajallisuuteen. Ilman rajoituksia ei ole tarinaa, ilman tarinaa ei ole ”Olemista”.

Päätöslisäke: Mitä teen uudella valokynälläni?

Päätäntö on myös kiinnostava. Tässä luvussa tykkään erityisesti yhdestä ohjeesta:

”Mitä teen valehtelijalle? – Antaa hänen puhua, jotta hän voi paljastaa itsensä.”

Siinäpä oiva reaktio ns. vihapuheisiin. Sama ajatus on tullut vastaani myös eräässä youtubesta vastaani tulleessa keskustelussa. Oxfordissa Peterson vastaa asiasta opiskelijan kysymykseen ja viittaa tähän ajatukseen.  Tämä asia mainitaan 58. minuutilla. Keskustelu alkaa jo muutama minuutti aikaisemmin. Aiheesta jatketaan lähes kohtaan 1:05 asti. Luulisi tulevan selväksi, että tämän tyylinen lainsäädäntötyyli ei toimi.

Lisäys sunnuntaina 11.11.2018, klo 14.15.

Näköjään tuo kirjoitukseni lopussa viitattu vihapuhekeskustelu löytyy youtubesta myös erillisenä: https://www.youtube.com/watch?v=15IWB9-r07M.