BEIJING HUTONG, SIHEYUAN – MENNEISYYTTÄ JA NYKYPÄIVÄÄ

Minun hutongini

I. Matkalaisen alkuhuomioita

Kerroin edellisessä jutussani, että käväisin pääsiäisenä Kiinassa. Finnair lennätti minut noin kahdeksassa tunnissa Pekingiin ja paluumatka Helsinki-Vantaalle kesti saman verran. Asuin hutong-alueella pienimuotoisessa hotellissa.  Hotelli ei varmasti olisi kelvannut vaativalle turistille. Huone oli pieni ja kolkko. Seinäeristys oli hyvin hatara, kaikki mitä huonenaapurit tekivät, kuului varmasti, ensimmäisenä yönä jopa erään miehen hengitys. Lisäksi nurkat ja sängynalus olivat pölyisiä ja likaisia. Löytyipä nurkasta sängyn takaa jopa hiirenmentävä aukko.  Mitään isompia tai pienempiä seuralaisia ei seinän tai lattian raoista kuitenkaan ilmestynyt. Henkilökunta oli kuitenkin ystävällistä, heidän välittömyytensä teki minuun positiivisen vaikutuksen. Televisio huoneessa oli, ei toki ensi alkuun toiminut, mutta valitettuani asiasta sekin saatiin nopsasti toimimaan. Ja katonrajassa oli sähköinen automaattinen lämpöpuhallin, jonka saattoi säätää mieleiseen lämpötilaan ja joka sitten aika ajoin aloitti äänekkään hurinansa. Remusi ja kolisihan se välillä, mutta siihen kyllä tottui, ja mikä tärkeintä, huone viileistä öistä huolimatta pysyi lämpimänä. Paikka ei ollut ihan kesäterässä, mutta oma eksoottisuutensa ympäristöllä kuitenkin oli.  Pikkujärkytyksen jälkeen sopeuduin paikkaan aloin jopa nauttia tavallisuudesta poikkeavasta väliaikaisasunnostani.

En kaivannut luksusta. Hakemaani eksoottisuutta sain ja lisäksi sain yöpyä täysin kiinalaisessa piirissä, käytävillä ja aulassa ei pyöriskellyt hosuvia länsituristeja.  Mutta rehellisyyden nimissä eihän se kuitenkaan vastannut niitä kaunopuheisia ylistyssanoja, joita hotellin esittelysivuilta saattoi lukea. Tämän olin toki arvannut, Kiinaan meneviä varotetaan siitä, että kaikki ei välttämättä ole sitä, mikä vaikutelma paikasta on luotu.  Valitsin hotellini odottamani eksoottisuuden lisäksi etupäässä siksi, että se sijaitsee keskustassa ja hinta oli sijainti huomioon ottaen suhteellisen huokea.

Kirjoitukseni kannalta olennaista tässä johdannossani on hotellini sijainti ja sen perinteistä kiinalaista rakennusperinnettä mukaileva tyyli. Pikkuhotellini sijaitsi ns. hutong-alueella. Se on siis niitä Pekingille tyypillisiä kortteleita, joissa on samannäköisiä matalia harjakattoisia likaisen harmaita rakennuksia vieri vieressä. Sain hotellin läheisyydessä liikkuessani tuntumaa elämästä perinteisessä pekingiläisessä keskustan korttelissa. Lisäksi koin hipaisun myös siitä, miltä tuntuu asua perinteisessä kiinalaisessa siheyuan-asunnossa.  Siitä jutussani on oma kappaleensa, mutta annan tähän alkuun pienen tiivistävän kuvauksen.

Kiinalaisen pihatalon rakenne

Siheyuan on suomennettu sanalla pihatalo. Se tarkoittaa aidattua, suorakulmion muotoista, sisäpihalla ja muutamalla rakennuksella varustettua perinteistä kiinalaista suurperheen asuntoa. Talojen keskellä on sisäpiha, johon myös ikkunat ovat suunnattuja. Alue on hyvin suojattu, sillä talojen ikkunat ovat käytännössä vain pihan puolella, pieniä ”tarkkailuaukkoja” lukuun ottamatta. Koska kyseessä on vanhaa kiinalaista suurperheyhteisöä mukaileva asuntotyyppi, niin joka rakennuksella on joskus ollut oma hierarkkinen asemansa. Esimerkiksi eteläpäädyn rakennus oli komeampi ja siinä asui perheen pää vaimonsa kanssa.  Lapset asuivat sivuilla ja sivurakennus tuli minunkin osakseni.  Jos pihatalo oli tarpeeksi suuri, niin päärakennuksen takana oli vielä pienempi talo, jonne sijoitettiin talon naimattomat tyttäret, aivan kuin vanhempien suojaan. Palveluväki asui pohjoisosan rakennuksessa.

Pohjoisella puolella, tarkemmin sanoen kaakkoiskulmassa on perinteisesti ollut sisäänkäynti, niin oli tässäkin hotellissa. Se sisäänkäyntikin on suojattu seinämällä sillä tapaa, ettei suoraa näköetäisyyttä itse sisäpihalle ja perheen yksityiselämään ollut. Näin perinteisessä kiinalaisessa kaupunkiyhteisössä yksityisyys oli edes jotenkin turvattu uteliailta naapureilta. Perinteisesti seinämän käyttö selitettiin sillä, että niiden avulla haluttiin estää pahoja henkiä pääsemästä ihmisten kotiin.  Pahat henget tulivat vain suoraa tietä, mutkia ne eivät osanneet tehdä. Seinämän käyttö oli kuitenkin pragmaattinen: intimiteettisuoja.

Kun yllä kerroin, että kuuluvuus hotellissani oli oikein hyvä, niin siihen on selityksensä. Perinteisessä siheyuanissa ei ollut kantavia seiniä. Katto oli pystytetty nurkkapilarien varaan. Jos myrsky nousi, niin seinät saattoivat kaatua, mutta katto pysyi paikallaan. Kun seinät olivat ohuet, saatoin kuulla käytännössä kaiken naapureiden toimista ja myös pihalta, jos niistä vain jotakin ääntä lähti. Näissä asunnoissa seinillä näytti olevan korvat.

Eihän tuollainen paikka oman rauhan etsijälle täyttä intimiteettisuojaa taannut, mutta itse näin senkin asian positiivisesti.  Ympärillä kaikasi iloinen kiinan kieli, pikkulapsien äkäily, ukkojen kovaääninen hörinä, äitien ja mummojen huolenpito pienokaisestaan. Tämä siitäkin syystä, että huoneen ovi saattoi olla iltasella auki. En suinkaan voinut täysin kadota omaan maailmaani, vaan kiinalainen yhteisöllisyys oli kaikkialla läsnä.

Jos tällä hotellillani jonkinlaista yhteyttä kirjoitukseni aiheeseen vielä loisi, niin on mainittava nykyisyyden ja menneisyyden ristiriita ja toisaalta niiden nivoutuminen toisiinsa. Sen haluaisin myös välittää. Asuinalue ja sisäpiha ympäröivine hatarine taloineen veivät minut menneisyyteen. Muu ympärillä olikin sitten nykyisyyttä. Ja olihan vielä televisio.  Hotellihuoneessani televisio piti minua kosketuksessa nykypäivään. Tai ei aivan. Ensiksi on sanottava, että sieltä näkyi vain kiinankielisiä ohjelmia enkä osaa niin hyvin kieltä, että voisin niitä täysipainoisesti seurata. Toiseksi merkittävä osa ohjelmistosta on historiallisia sarjafilmejä, joiden myötä minä elin välillä myös Kiinan ja Japanin keskinäisissä kahinoissa ja taistelutantereilla. Historia ”sylki” sieltä silmille, tai ehkä tuo on turhan rujo ilmaus, sillä sarjikset oli varsin kaunistelevasti ja jopa romanttissävyisesti kuvattu, toki patrioottisuutta kaiken aikaa huokuen.  Minulle tuo oli vain lisänä eksoottisessa kokonaisuudessa, siinä todellisuudessa menneisyys on katsojille muokattua mielikuvamaailmaa.   Haluan kirjoituksessani mennä menneisyyteen, mutta vaarana on, että kaikki se, mitä olen siitä selville saanut, onkin osin todellisuudesta etääntyneitä mielikuvia, tai ehkä myös kauhukuvia. Mutta minulle Peking elää kosketuksessa menneisyyteensä, sitä näistä harmaan sävyisistä kortteleista haluan löytää. Mielestäni kaupungin modernisoituminen olisi voinut käydä rajumminkin. Yllättävän paljon on kosketuspintoja vanhaan vielä jäljellä. Tapahtuneiden ylilyöntien jälkeen on kyetty havahtumaan ja ottamaan takapakkia. Kyllä kiinalaiset ovat pragmaattisuudestaan huolimatta omia perinteitään arvostavaa kansaa.

…

Edellisessä kirjoituksessani kerroin käyneeni konsertissa Pekingin ”Munassa” eli vuonna 2007 valmistuneessa upeassa ooppera- ja konserttitalossa. Se sijaitsee Tiananmen-aukion länsipuolella aivan kaupungin sydämessä, länsi-itä-suunnassa etenevän Pekingin pääkadun Changanin eteläpuolella.  Rakennus on valtava taidonnäyte sekä arkkitehdeiltä että rakentajilta. Ennen rakentamista harmiteltiin sitä, että sen rakentamisen takia tuhoutuu kulttuurihistoriallisesti arvokkaita vanhoja rakennuksia, nyt ei siitä enää puhuta, vaan keskitytään oopperatalon kulttuuriantiin. Kävelin konserttiin rakennuksen länsipuolella sijaitsevan hutong-alueen läpi ja vilkuilin hieman sivukujillekin. Alueen pääkuja oli suhteellisen leveä. Sen varrelle oli pysäköityinä hienoja autoja, joiden hankkimiseen ei kenellä tahansa ole varaa, mistä päättelin, että siinä asuu hyväosaisempia.  Kujan varrella olevat rakennukset näyttivät olevan viimeisen päälle entisöityjä. Saattoivat olla yksityisasuntoja tai ehkä myös yksityisen tai julkisen sektorin edustustiloja.  Kun sitten käännyin sivukujalle ja kävelin hiukkasen etelään päin, niin vastaa tuli kurjassa kunnossa olevia pihoja, köyhien koteja, arkiryysyissään keskenään seurustelevaa kansaa, siis kaikki sulassa sovussa noiden luxustalojen takana. Pihojen suojana olevat portit olivat auki, yritin kurkkia sisälle. Aika sekavalta ja nimenomaan pölyiseltä näytti. Pölyn määrää en ihmettele, sillä lähistöllä humisi ja savusi kaupungin pääkadun jatkuva autovirta. Piha oli täynnä monenlaista rihkamaa ja jätettä.  Jatkoin matkaa. Vihannesmyyjä yritti tehdä kauppaa, asiakkaita ei näkynyt. Sen editse kaarsi länteen päin vielä kapeampi kuja, jonka kulmassa oli iso kasa mädäntyneitä ja homehtuneita porkkanoita. Siitä tunsin tuon alueen ominaistuoksun Koirat telmivät keskenään, tekivät ikuista seikkailuretkeään. Kissoja näin vain yhden vilaukselta mutta kyllä niitäkin varmasti on useita. Kotilemmikit ovat osa kiinalaista elämäntapaa.  Nämä näkemäni olivat kyllä sen verran likaisia, että taisivat asustellakin vain hutongien nurkissa. Yhtä kaikki ne tuovat korttelin elämään oman tunnelmansa ja harmoniansa. Ja pitäväthän ne myös huolen siitä, etteivät rottien ja hiirten kaltaiset inhokit pääse liikaa leviämään. Olin vielä kääntyä idän suuntaan, niin kuja muuttui yhä kapoisemmaksi. Muutin kuitenkin mieleni: varoin menemästä sinne pölyn harmauteen, etten olisi häirinnyt liikenteen hälyltä, turisteilta ja muulta suurkaupungin melskeeltä oman kodin rauhaan pakenevien asukkaiden yksityisyyttä. Taisin hieman pelätä, että jos syvemmälle menen, niin vastakkaisten seinien puristuksessa huomaan olevani jonkun kotioven edessä eikä se tunnu lainkaan kivalta ainakaan sellaisista kanta-asukkaista, joille kyttääviksi koetut turistin silmäni herättävät muitakin tunteita kuin pelkkää vieraanvaraisuutta.

Myöhemmin luin jostakin, että kortteli on perinteistä muslimikaupunginosaa. Toki kaupungin eteläpuolelta löytyy muitakin muslimikortteleita.

II. Historiaa

Hutongit  ovat peräisin Yuan-dynastian ajoilta. Se oli mongolien valtaa vuosina 1279 – 1368. Hutong-kujat tekivät kaupungin keskustasta shakkilautamaisen kokonaisuuden. Tuota shakkilautavertausta tapaa nykyisin useasti. Ensimmäisen kerran sitä on käyttänyt 1200-luvun lopulla kaupungissa vieraillut Marco Polo. Kujaverkosto rakennettiin rakennusten ympärille paloturvallisuuden vuoksi. Ne olivat siis eräänlaisia palokujia. Yuan-dynastian vaikutus näkyy myös sanassa hutong. Sana tulee mongolin kielen sanasta hotog, jonka voi kääntää sanalla ’vesikaivo’ (water well). Vaikka hutongit ovat toki vain noita talojen välissä puikkelehtivia kujia, minä miellän hutongeiksi nyt kaikkiaan nuo harmaista pikkutaloista koostuvat alueet.

Yuan-dynastian kaaduttua valtaan nousi han-kiinalainen Ming-dynastia, jota pidetään monella tapaa yhtenä Kiinan suurista kukoistuskausista. Sen valta kesti vuoteen 1644. Aluksi pääkaupunkina oli Nanjing, mutta erinäisten valtataisteluiden jälkeen pääkaupungiksi tuli jälleen Peking vuonna 1420. Tuolloin kaupungin keskustaan oli valmistunut keisarin uusi keskuspaikka Kielletty kaupunki, joka muutti täysin kaupungin yleisnäkymää ja olemusta. Ming-dynastian laajensi monella tapaa hutongien merkitystä. Ensiksikin  kaupunkiin muutti uusia asukkaita, keskustaan tuli huomattavasti enemmän elämää ja vilskettä. Uusia asuntoja ja muita rakennuksia tuli lisää, kaupankäynti vilkastui. Lisäksi mm. ensi kerran kirjoitettiin ylös kujien ja katujen nimet, jotka olivat siihen asti eläneet vain suullisesti ihmisten mielissä ja puheissa.

Kolmas muutoksen kausi alkoi mantšuhallinnon eli Qing-dynastian tultua valtaan 1600-luvulla. Se olikin viimeinen Kiinan dynastia, joka kaatui vuonna 1911. Vuonna 1644 kaupungin keskusta tyhjennettiin han-kiinalaisista. He joutuivat muuttamaan keskustan ulkopuolelle. Keisarin ympäristön hutong-alueille muutti mantšuja. He poikkesivat varmasti mentaliteetiltaan kiinalaisilta, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hutongien ilmapiiriin. Toisaalta tämän ansiosta Pekingin lähiympäristö alkoi saada lisää elinvoimaa.

Tuo yllä tiivistämäni tieto löytyy Liu Shanshanin ja Xiaonanin erinomaisesta artikkelista The Hutongs of Beijing: An Historical Chessboard. Se on löydettävissä osoitteesta http://www.chinascenic.com/magazine/the-hutongs-of-beijing-an-historical-chessboard-311.html . Artikkelin ohessa on hutongien kehitystä ja elämää valaiseva kuvasarja. Suosittelen tutustumista sekä artikkeliin, että kuviin. 

III. Kaksi näkökulmaa vanhaan Pekingiin

Tuon tähän väliin kaksi erilaista näkökulmaa vanhan Pekingin elämään. Ensiksi mennään historian kurjille sivuille, Ming-dynastian kauteen 1400-luvulle. Sen jälkeen otan vähän ajattomamman ja myös kivemman teeman: vapaa-ajan harrastukset.  Lähteenäni on kiinan kielestä käännetty Luo Zhewenin ja Li Jiangshun kirja The Old Beijing (Hebei Education Press, 2007). Näitä molempia aiheita täydentää edempänä kirjoituksessani osio, jossa käsittelen pekingiläisen kirjailijan Lao Shen vanhan Pekingin elämää käsittelevää näytelmää Teehuone.

a)      Eunukkien julmaa vallankäyttöä

Aluksi pääosassa ovat eunukit. Tuntuu jostakusta ehkä hassulta todeta, että eunukkijengit olivat yksi kauhun ja pelon herättäjiä. Testosteronia ja ”miesenergiaa” tuntui riittävän, vaikka munat puuttuivatkin. Ja nuo eunukit sattuivat kaiken lisäksi olemaan keisarin palveluksessa.

 Ming-dynastian alkuvaiheessa eunukeille oli kehittynyt keisarin hovissa laajoja valtuuksia. He vastasivat usein valtakunnan raha-asioista ja sen vuoksi heillä oli valta myös erottaa virkamiehiä ja laatia keisarillisia käskyjä. He hyväksikäyttivät asemaansa, vehkeilivät keisarin jalkavaimojen kanssa kavaltaen valtion varoja, korruptio alkoi kukoistaa.  Vuonna 1384 keisari Hongwu yritti suitsia kovinkin ottein eunukkien vallan käyttöä siinä onnistumatta. Vuonna 1402 valtaan noussut Zhu Di (keisarinimeltään Yongle) itse asiassa vain kasvatti eunukkien asemaa. Vuonna 1420 perustettiin Kielletyn kaupungin itäpuolelle oma virasto Dongchang (Itäinen varikko), jonka tehtävänä oli suojella keisarin valtaa ja pitää yllä sisäistä järjestystä itäisen Pekingin alueella. Kyseessä oli tiedustelupalvelu, joka oli keisarillisen sotilaallisen salaisen poliisin eli  Jinyiwein alainen. Viraston vakoili itäisessä Pekingissä eli nykyisessä Dongchengin piirissä asukkaittensa elämää, otti epäilyksen alaiset kiinni ja luovutti heidät Jinyiwein käsiin kuulusteltavaksi. Myöhemmin Itäinen varikko sai lisää valtaa. Se pystyi toimimaan itsenäisesti saaden mm. myös oman vankilan.

Jinyiwei perustettiin Ming-dynastian alkuvaiheessa.  Se oli henkivartijakaarti mutta siitä kehittyi sittemmin sotilaallinen organisaatio. Ne saivat täyden oikeudellisen autonomian pidätyksissä, kuulusteluissa ja rangaistuksissa, mukaan lukien aateliston ja hallitsijan sukulaiset.

Sivuhuomautuksena täytyy todeta jotain positiivistakin. Zhu Din eli keisari Yonglen suosimista eunukeista merkittävin oli Zheng He, joka nousi tämän neuvonantajaksi. Hänestä tuli sittemmin amiraali ja hän on noussut maailman historiaan Kiinan laivaston komentajana.  Hän komensi kaikkiaan seitsemää retkikuntaa, joissa oli satoja laivoja ja tuhansittain miehiä. Tämä erikoinen maailman valloitus kuuluu Ming-dynastian suurimpiin ansioihin.

Keisari valitsi Itäisen varikon johtoon suosikkieunukkejaan. Hän luotti heihin enemmän kuin muihin alamaisiinsa. Itäisessä varikossa eunukkien apureina toimivat paikalliset roistot ja pikkurikolliset. Toiminnan kehittyessä ja laajentuessa Itäisen varikon joukkojen asema vakiintui, he saivat omat sinimustat univormut, johon kuului tietyn mallinen päähine ja oma erityinen ase. He kiertelivät hutongeilla, teehuoneissa ja ravintoloissa pidättäen mahdolliset keisarivallan vastustajat ja kapinahenget. He loivat lähes rajoittamattomien valtaoikeuksien vuoksi ympäristöön pelkoa.

Ennen pitkää Dongchangista tuli niin vahva ja vaikutusvaltainen yksikkö, että jopa virkamiehet määrättiin polvistumaan Varikon johtajien edessä. Jinyiweillä ja Dongchangilla kertyi niin paljon valtaa, että jopa keisarillisen suvun jäsenet olivat vailla turvaa. Valta tuo mukanaan myös korruptiota. Salaisen poliisin eunukkijohtajat vehkeilivät valtansa ansiosta röyhkeästi saaden kerättyä huimia omaisuuksia.

Salaisella poliisilla oli kova maine kiduttaa epäiltyjä laittomin keinoin. Vaikka joukot liikkuivat tavallisen kansan keskuudessa, niin ehkä eniten he aiheuttivat pelkoa ja paniikkia virkamiesten ja keisarin hovin keskuudessa, sillä heillä oli erityinen hallitsijan valtuutus ja usein joukot keskittyivät enemmän virkamiesten tutkintaan. Luonnollisesti he käyttivät keisarin suomaa asemaa myös taloudellisesti hyväkseen.

Pahasti korruptoituneista eunukeista räikein esimerkki on Liu Jin, joka toimi 1500-luvun alussa keisari Zhengden valtakaudella keisarin hovin turvallisuudesta vastaavan Eight tigers –eunukkiryhmän  päällikkönä. Liu Jin oli niin rikas, että vielä vuonna 2001 hänet luokiteltiin viimeisen tuhannen vuoden ajan 50 rikkaimman henkilön joukkoon. Hänet kuitenkin lopulta vangittiin ja viha häntä kohtaan oli niin valtava, että hänet teloitettiin ehkä karmeimmalla mahdollisella tavalla. Hänen ruumiinsa paloiteltiin ja syötiin raakana. Kyseessä on ns. lingchi eli  tuhannen sivalluksen kuolema.

Myös Dongchangista löytyy esimerkki törkeästä korruptiosta ja raa’asta vallankäytöstä. Hän on vuosina 1605 – 1627 Itäisen varikon johdossa ollut eunukki Wei Zhongxian(1568 – 1627).

Wei Zhongxian nousi keisarin suosioon ruoanlaittotaitojensa ansiosta. Hän rakensi itselleen uskomattoman vallan. Hän julisti olevansa ”yhdeksän tuhatta vuotta vanha” (jiuqiansui), eli heti seuraava keisarin jälkeen; kymmenen tuhatta merkitsee kiinan kielessä täydellisyyttä, ja se luku oli varattu keisarille. Hänen muistoksi rakennettiin temppeleitä hänen vielä eläessään. Itäistä varikkoa hän piti tiukassa valvonnassaan. Hän käytti erityisen julmia kidutuskeinoja: selkärangan vaurioittaminen, sormien pois hakkaaminen, korvien lävistäminen rautanauloilla, tulikuumiksi poltetut rautakengät (jotka jalassa ihmiset pakotettiin tanssimaan), pronssisarvi (josta kaadettiin tulikuumaa öljyä ihmisen peräaukkoon, puristuksiin laittaminen (ihmisestä sanamukaisesti puristettiin veret ulos), ruumiin elävänä silpominen jne. Myös yllä mainittu tuhannen sivalluksen kuolema oli käytössä.

Yhteistä Jiu Liniin on myös siinä, että he molemmat pyrkivät kaatamaan keisarin vallasta. Wei Zhongxian oli salaisessa yhteistyössä keisari Tianqin (hallitsi vuosina 1620-1627)imettäjän kanssa kaapatakseen vallan itselleen, mutta suunnitelma epäonnistui.

Wei lopulta syrjäytettiin ja karkotettiin Pekingistä. Hän katsoi parhaaksi päättää päivänsä hirttäytymällä. Pekingin lähistöllä sijaitsevalla suositulla ulkoilualueella Tuoksuvilla kukkuloilla (Fragrant hills) sijaitsee Wei Zhongxianin temppeli. Olen käynyt kukkuloilla muutaman kerran ja käynyt nähdäkseni myös tuossa temppelissä. Tuolloin en kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota.

Itäisen varikon ja ylipäänsä keisarillisen salaisen poliisin toiminta meni lopulta sellaisin mittoihin, että sen katsotaan olleen yhtenä keskeisenä syynä koko Ming-dynastian rappioon ja tuhoon vuonna 1644.

b)      Perinteisiä kiinalaisia harrastuksia

Hutongien elämään kuuluvat myös omat harrastuksensa. Minulla ensimmäisenä tulee mieleen lautapelit. Perinteisiä harrastuksia on kuitenkin paljon. Eivätkä ne kaikki ole kuolleet. Toki ne liittyvät tiettyyn asuinympäristöön. Nykyaikainen kerrostaloasuminen saa monet vanhat harrastukset häviämään. Ehkä nykykaupallisuuden vastapainoksi ihmiset ovat mahdollisuuksiensa mukaan kääntyneet uudelleen perinteisten harrastusten pariin.

Vanhemman polven parissa on yleinen sanonta, että Kiinan neljä tärkeintä harrastusta ovat hua, niao, yu ja chong – kukat, linnut, kalat ja hyönteiset. Monilla parvekkeilla komeileekin nykyisin kalakulho. Heinäsirkkojen kasvattamiseen liittyi pienimuotoinen uhkapeli. Järjestettiin sirkkatappeluita. Se sirkka, joka ensimmäisenä kierähtää selälleen, on häviäjä.

Häkkilinnut kuuluvat myös vanhan Kiinan elämäntapaan. Vieläkin saattaa eräissä Pekingin puistoissa tavata häkki kädessä kulkevia vanhoja kiinalaismiehiä, jotka saavat linnut laulamaan kuin virtuoosit.  Jos kaksi häkkilintuharrastajaa on paikalla, niin kyllä he varmaan keskenään kilpailevat siitä, kumman lintu laulaa kovemmin.

Kiinalaista shakkia pelaamassa

Kiinalainen lintumies kasvattinsa kanssa (kuva otettu 1930-luvulla)

Heinäsirkkatappelu, ylhäällä oikealla toinen on selätetty, miesryhmä seuraa painiottelua silmä tarkkana. Onkohan rahat liossa?

Kyyhkysiä hutong-korttelin yllä

Varsinainen aiheeni on kuitenkin kyyhkyset. Kyseessä on ikivanha harrastus. Esimerkiksi 1100-luvulla elänyt runoilija Fan Chengda mainitsee ne runossaan. Hän ihailee kyyhkysten luomaa kellon lyöntiä muistuttavaa sointia. Yuan-dynastian aikana kyyhkysiä kasvatettiin kaupungin itäosassa, nykyisen Wangfujing-turistikadun pohjoispäässä sijaitsevalla Daboge-hutongilla. Paljon myöhemmin Qing-dynastian aikaan kyyhkysten kasvatus oli muoti-ilmiö. Talojen katoilla on usein tilapäisiä kyyhkyslakkoja linnuille, jotka on opetettu lentämään ympyrää muodostelmassa nimeltä panr (”lautanen”), kohoten vähitellen ylemmäs ja ylemmäs. Lintujen pyrstöön laitettiin bambun oksista valmistettuja putkia, jotka tuulessa sitten soivat aivan erityisellä tavalla. Soinnin kerrotaan olevan aavemainen.  Kerrotaan vielä, että putkia oli eripituisia ja muotoisia. Kustakin putkesta lähti erilainen ääni. Kun ne sitten saatiin soimaan yhdessä, niin voi vain kuvitella sitä yhteissointia. Kovassa tuulessa ne soivat varmasti kantavammin.

Kyyhkyset ja niiden hoito nousee myös Lao Shen näytelmässä yhdeksi riidan aiheeksi. Riita kehittyy lähes tappeluksi, koska yksi kyyhkynen oli mennyt toisen miehen kyyhkysten joukkoon ja mies väitti tämän varastaneen sen. Viereisessä pöydässä istuu 82-vuotias rutiköyhä ukko, jolla on ylipäänsä vaikeuksia saada hankituksi itselleen jotain ruokaa henkensä pitimikseen. Tämä toteaa, että häntä ei hoida kukaan mutta näyttää että ”kyyhkysistä pidetään parempaa huolta kuin ihmisistä”. 

IV. Hutongien nimien kertomaa

Donganfu hutong muslimikorttelissa

Hutong-katujen nimistä löytyy juttuja monissa eri kirjoituksissa. Niitä on vertailtu pituuden ja leveyden, suoruuden ja kierouden mukaan. Tiedetään, kuinka leveä on levein hutong, tiedetään, että kapeimmassa hutongissa ei ihan jokainen pystyisi kulkemaan.  Pisin hutong taitaa olla yli kolme kilometriä, lyhin on tuskin 20 metriä. Isompia hutongeja löytyy tilastojen mukaan 360 kappaletta, pienempiä on lukematon määrä. Ming-dynastian aikana Pekingin keskustassa lasketaan luodun 4550 hutongia, joista kapein oli 62 cm, levein neljä metriä.

On nimiä, jotka kertovat kadulla joskus sijainneen jonkun kaupungin viraston, kuten ”seremoniahallinto” (Silijian), ”ruutitoimisto” (Huoyaojy). Kaupungin tärkeimmät keisarilliset vilja-aitat sijaitsivat itäisellä alueella, ja sen mukaan on saanut nimensä mm. Nanxincang ja Beixincang ja Haiyuncang. jokin on saanut nimensä lähistön kauppapaikoista. Naizifu hutong palautuu ”Hoitavien naisten osastoon”. Siellä asui joskus naisia, joiden tehtävänä oli luovuttaa rinnoistaan keisariperheelle maitoa.  Jostain syystä keisari sijoitti nämä ihmiset samalle alueelle asumaan. Moni tunnettu henkilö toimiensa ansiosta on antanut nimensä hutongille. Esimerkiksi Doufuchi-hutong on saanut suullisen perinteen pohjalta nimensä siitä, että siellä sijaitsi joskus tunnetun tofukauppiaan Chenin asuintalo.  Toki myös taitavat käsityöläiset ovat voineet saada persoonansa jollain tapaa ikuistettua kujien nimiin.

On olemassa sen tapaisia kuin ”koiranhäntähutong” (Gouweuba) ”ristissä olevat käsivarret” (Chaoshou), jotka kertovat jotakin hutong-kujan poikkeavasta muodosta. Xianyukou hutong (”tuore kala”) tuo nimellään mieleen kadun ikioman tuoksun ja elämän, samoin monet muut vihannesten, hedelmien, lihan ja eri puiden nimiä kantavat kujat. Hutongeille muotoutui omat tuoksunsa, äänensä ja silmänilonsa.  Sellainen nimi kuin ”Kuunloiste” saattoi antaa ihmisten mielikuvitukselle siivet. Jotkut nimet, kuten ”Teenlehtikuja”, ”Alkoholikuja” ja ”Munakoisokuja” kertovat jotakin hutongin menneisyydestä. Ja sekin on todettava, etteivät kaikki nimet toki luo pelkkiä miellyttäviä assosiaatioita. Myös löyhkät ovat jääneet elämään.  Täältä löytyy tupakantuoksuinen hutong – ”vino tupakkamassikuja”: http://www.wtcf.travel/destination/beijing/2014-05/27/c_1014.htm. Nimi kertoo jotain kujan muodosta, mutta kai sieltä on ennen muinoin myös käyty hakemassa tupakkaa. Tai voihan kyse olla vain nykypäivän kaupallisista tarkoitusperistä. Uskon kiinalaisten pragmaattisuuteen myös tämänkaltaisissa asioissa.

Nimet luovat tietysti assosiaatioita kaupungin menneisyyteen. Ne heijastavat myös kaupungin alueiden taloudellista ja sosiaalista tilaa. Itäiset hutong-alueet olivat rikkaampia, eteläiset köyhempää, läntiset koreampaa ja pohjoiset rapistuneempaa. (lähde: Du Faibao, Du Bai Things Chinese . China travel & Tourism press, 2002.)

Lisätietoa hutongien nimistä löytyy myös tästä artikkelista: http://chinawatch.washingtonpost.com/2014/12/names-of-hutong-recall-both-common-folk-elite/ .

V. Katse nykypäivään

 

Rumputorni ja Kellotorni lintuperspektiivistä, taustalla Houhain järvialue

Nanluoguxiang on vanhin hutong-kuja, ikää on noin 800 vuotta (http://www.chinaescapade.com/travel-guide/beijing/hutong.html). Nykyisin se tunnetaan baareistaan ja myymälöistään, sen merkitys  on turistikohteena kasvamassa.  Sen lähistöllä sijaitsee vanhoja siheyuan-pihataloja . Kadun kehityksessä heijastuu nykyajan trendi: modernit huvitukset ja vanhat perinteet on nivottu toisiinsa. Tämän kaltaisia baarikatuja, johon on yhdistetty mukaansa tempaavaa kulttuurihistoriaa alkaa olla yhä enemmän. Perinteisen rakennusarkkitehtuurin ja perinteitä kunnioittavien ruokapaikkojen lisäksi kadun varrella on myös mm. antiikkiliikkeitä. Toki ei saa unohtaa runsaslukuisia rihkamamyymälöitä.  Yleensä Peking-oppaissa mainitun Sanlitunin mauton baarikatutunnelma on jäämässä tappiolle näiden uusien ”innovaatioiden” rinnalla. 

Itse en muista Nanluoguxiangilla koskaan käyneeni, lähellä olen kyllä kulkenut. Yhtenä syynä lienee se, että minä asustelin Pekingissä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja sen jälkeen katu on saanut uuden elämän entisöimistyön jälkeen. Kun kaupungin metroverkosto on vuonna 2012 jälleen laajentunut, niin myös Nanguoluxiangille pääsee kätevästi kuutoslinjan metrojunalla samannimiseltä asemalta (https://en.wikipedia.org/wiki/Nanluoguxiang ). Näin komean kartan kiinalaiset ovat matkailijoille tehneet, jotta liikkuminen ja shoppailu kadulla olisi helpompaa :  http://www.chinatouristmaps.com/shopping/beijing/nanluoguxiang/full-map.html . Vasemmassa yläkulmassa näkyy myös rumputorni (drumtower). Se on ollut omia mielipaikkojani, jonne olen muutaman kerran kiivennyt. Sieltä on myös itäinen ja Hutong-alue nähtävissä. Vuonna 2006 olen ottanut alueesta kuvia. Niitä voi nähdä alla. Pohjoisen pilvenpiirtäjät ovat uhkaavan lähellä ja Hutong-alue on kovasti rappeutumassa. Onneksi sitä ei ole täysin tuhottu ja edes joitakin katuja on kyetty säilyttämään, jos ei muuna niin turistikohteina. Metroaseman ansiosta kadulle saadaan turisteja, joiden ostovoimaa halutaan maksimaalisesti hyödyntää. En valitettavasti tiedä, mikä on rumputornin lähellä sijaitsevien talojen ja asuntojen nykyinen tilanne. Rumputornin takana on toinen samannäköinen torni, nimeltään Kellotorni. Niillä oli hyvin tärkeä merkitys vanhassa Pekingissä. Ne laskivat kaupungin aikaa ja siitä myös asukkaille tiedotettiin päivittäin.

Rumputornista avautuu eteen lukematon määrä ristikkäin olevia harjakattoja

Jääkö perinne pilvenpiirtäjien jalkoihin?

…

Ymmärrän, että jos ei mitään oheistoimintaa ole ja alue jää pelkäksi köyhien kanta-asukkaiden huonosti varustetuiksi asumuksiksi, se näivettyy. Toivottavaa kuitenkin olisi, että hutong-alueista ei tulisi mitään pystyyn kuolleita turistimuseoita, rihkamamyymälöitä tai rikša-ajelukohteita vaan että tavallinen kansa ja matkailijat voisivat niissä kohdata muutenkin kuin kauppatiskin molemmin puolin. Taitelija-ateljeet voisi olla yksi piristäjä, mutta kulttuurillisesti köyhää sellainenkin yksipuolinen kehitys on. Asuntoja pitäisi toki ruveta kiireesti entisöimään, koska tällä hetkellä on alueita, joissa  asunnoista puuttuvat WC:t ja ihmisten on tultava toimeen julkisten käymälöiden varassa. Kun elintaso nousee, eivät huonokuntoiset hutong-korttelit enää vastaa nykyihmisen asumisvaatimuksia. Jos taas alueita kovasti modernisoidaan, niin köyhempi väestönosa siirtyy keskustasta muualle. Se taas ei liene hyväksi keskustan eloisuudelle.

V. Lao She: Teehuone -茶馆

Lao She

Lähestynpä vanhaa Pekingiä myös kaunokirjallisuuden kautta.  Lao She (1899 - 1966) on siihen ehkä sopivin kirjailija, koska häntä pidetään Pekingin kuvaajana. Hänen elämästään ei puutu tragiikkaa, sillä kulttuurivallankumouksen aikaan hän joutui epäsuosioon ja päätyi sen myötä itsemurhaan hukuttautuen Pekingissä erääseen tunnettuun järveen. Hänen romaaninsa Riksapoika on myös suomennettu (Lao, She: Riksapoika. suom. Aulis Nopsanen. Helsinki, 1948).  Siinä kuvataan Pekingin köyhälistön elämää hyvin sympaattisesti. Haluan nyt kuitenkin nostaa esille kirjailijan toisen merkittävästä teoksen, vuonna 1957 valmistuneen näytelmän Teehuone (Cha guan - 茶馆), josta on olemassa englanninnos (Tea house). Näytelmä on katsottavissa youtubessa, mutta ilman käännöstä. Pekingissä on olemassa suosittu ravintola ”Teehuone Lao She”, mutta se on perustettu vuonna 1988 ja saanut nimensä tuosta kirjailijan teoksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä näytelmässä esiintyvän Yutai—nimisen teehuoneen kanssa.  Se on perustettukin paljon myöhemmin.

Tiananmenin eteläpuolella sijaitseva Lao She Teehouse, vuonna 1988 perustettu ravintola; kuva otettu iltakävelyllä lankalauantaina 2016

Kuva Lao Shen näytelmästä

Näytelmä on aika laaja, henkilöhahmoja on yli 50. Siinä on kolme näytöstä, joista kukin on sijoitettu eri aikaan. Ensimmäisen näytöksen tapahtumat ovat vuodelta 1898, toisessa näytöksessä siirrytään tasavallan aikaan vuonna 1918 ja kolmannessa näytöksessä eletään vuotta 1945. Näytelmä kertoo karun tarinan suositun teehuoneen kukoistuksesta ja vähittäisestä romahtamisesta. Se on kiintoisa näkökulma maan karuun historiaan pekingiläisen teehuoneen näkökulmasta.  Nimenomaan ensimmäinen näytös tuo eteemme Pekingin hutongien elämän moninaisuuden, toisaalta sen ilon pidon ja yhteisöllisyyden, toisaalta armottoman kurjuuden ja nälän.  Samassa Teehuoneessa tapaavat rikkaat sekä köyhät, ne jotka haluavat vielä pitää kiinni vanhasta keisarin vallasta, ne jotka katsovat uusiin elämän mahdollisuuksiin, ne jotka ovat jo menettäneet toivonsa ja on vielä’ niitäkin, joille kansainvälistyminen on merkinnyt vajoamista oopiumin turtumukseen.

Elämä on yhtä kaaosta ja sotaa. Ihmisten on yritettävä selvitä hengissä, vaikka sota syö yhteisöä eikä ravinnosta ole aina varmuutta. Loppujaksossa eletään Kuomingtanin vallan alla, ja näkymät ovat hyvin lohduttomat. Teehuoneen pitäjä Wang Lifa, jonka elämää on saatu seurata lähes 50 vuoden ajan, ei kestä loppuun asti vaan hän hirttäytyy.

Tapahtumapaikkana on Yutai-niminen teehuone. Sillä tarkoitetaan paikkaa, jossa ihmiset käyvät juomassa teetä ja syömässä pikaisesti valmistettavaa ruokaa, kuten esimerkiksi nuudeleita. Tyypilliseen nuudeliannokseen oli lisätty hienoksi silvottua sianlihaa.

Uutena ilmiönä on noussut oopiumi, jonka uhriksi on jäänyt mm. hoilottamalla teekupposta tai kolikkoa kerjäävä ennustajaukko ”Tang oraakkeli”. Hän on häiriöksi, mutta häntäkin siedetään, niin kuin myös lukemattomia kerjäläisiä ja köyhtyneitä, jotka henkensä pitimiksi yrittävät jopa myydä omia lapsiaan. Eräs äiti on laittanut tyttärensä hiuksiin oljen pystyyn merkiksi siitä, että tämä on kaupan. Lopulta keisarin hovissa toiminut eunukki Pang toteuttaa haaveensa ja ottaa tytöstä vaimon tämän järkytykseksi ja ehkä myös monien huviksi. Myöhemmin tuo tyttö ilmestyy näytelmään aikuisena naisena. Keisarivallan hajottua tuo vastenmielisesti asemallaan pröystäillyt eunukki oli menettänyt kaiken arvonsa ja omaisuutensa, joutunut sisarenpoikiensa ryöväämäksi ja kuollut (tai tapettu). Tuo ostettu vaimo on joutunut rutiköyhänä elättämään ja kasvattamaan eunukin toista ”armotekoa”, tämän hankkimaa ottopoikaa, minkä hän sitten tekeekin suurella sydämellä tavoitteena saada poika kouluun.

Teehuoneessa on tämän tästä erilaisia kahnauksia, joiden syynä voi olla vaikka kyyhkynen, joka on eksynyt naapurin kyyhkyslakkaan, ja omistaja väittää naapurinsa varastaneen sen.  Riidat puhkeavat pienessä tilassa helposti, huuto raikuu, kiinalainen kiukku voi tuntua ärhäkältä, teekupposia saatetaan heitellä pitkin nurkkia. Mutta toisaalta isossa joukossa aina on joku, joka kykenee rauhoittamaan tilanteen ja pian jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sopu löytyy nopeasti teekupposten ja nuudelikulhojen äärellä.

Teehuoneeseen tullaan myös erilaisten harrastusten kanssa. Lautapelit, kuten kiinalainen shakki xiangqi, kuuluivat asiaan. Yhtenä keskeisenä hengenluojana teehuoneessa ovat häkkilintujen kasvattajat. He ilmestyvät paikalle häkkeinensä. Erinäisin keinoin he saavat lintunsa sirkuttamaan virtuoosimaisen upeasti.

Ja olihan teehuoneissa myös niitä, joiden tultua paikalle alettiin puhua kuiskaten. He olivat keisarin hallinnon salaisen poliisin kyttiä, vakoojia, joiden tehtävänä oli kuulostella ihmisten puheita ja keskustelua ja jos jotain epäilyttävää oli tekeillä, niin sitten he iskivät, veivät kuulusteltaviksi ja myöhemmin vankilaan. Yllä kerroin Ming-dynastian karuista ajoista. Qing-dynastian kätyrit toimivat heihin verrattuna paljon siistimmin. Eräs lintuhäkkimies ennusti täysin viattomassa keskustelussa keisarin vallalle loppua ja heti nuo miehet iskivät. Tässäkin tilanteessa oli niitä, jotka yrittivät sovitella ja puhua ystävänsä puolesta, mutta se ei näissä tapauksissa auttanut. Mies vietiin, lähtiessään hän pyysi teehuoneen omistajaa huolehtimaan linnusta. Näytelmän lopussa nuo miehet tapaavat jälleen toisensa. Se lintumies oli viettänyt vuoden päivät vankilassa, mutta elämässä oli ollut niin paljon katkeria tapahtumia, että tuo episodi oli jo lähes unohtunut. Kaunaa hän ei entisille pidättäjilleen kanna, nämäkin ovat vain tavallisia kuolevaisia, jotka ovat hengen pitimikseen tehneet omaa työtään.

Seinillä oli hutongissa korvat. Ahtaudessa piti varoa huutamasta mitä tahansa, ainakin kun kyse oli politiikasta. Teehuone oli ratkaissut tuon asian niin, että ympäri huonetta oli levitetty paperiliuskoja, joihin oli kirjoitettu teksti ”Älä väittele valtionasioista”. Joskus se unohtui ja seuraukset olivat ikäviä. On lisättävä pieni seikka 1970-luvun lopusta. Kun kulttuurivallankumouksen jälkeen Lao Shen Teehuonetta alettiin näyttää uudestaan. Teatteriin leviteltiin iso juliste, johon oli kirjoitettu juuri tuo yllä oleva teksti. Sen vaikutus tietysti iski ja upposi myös kommunistiseen Kiinaan. Mikään ei siis ollut muuttunut.

On näytelmässä myös eräs kohtaus, joka tuo mieleen meidän oman aikamme pakolaisvirtoineen.  Teehuoneessa on eräs mies, joka haluaa osoittaa hyväsydämisyyttään kerjäläisnaista ja tämän tytärtään kohtaan ostamalle heille nuudelikupposet. Heti nousee ympärillä parven lailla vastareaktioita: ”et voi auttaa heitä kaikkia”.  Se on monien mielestä rahojen tuhlailua. Yhteisöllisyys merkitsee siis sitä, että kerjäläisiä kyllä siedetään, mutta yhteisön oma arvohierarkia perii kuitenkin voiton. Eräs nouseva liikemies yrittää korostaa, että hän nostaa myös kerjäläisten elämän kukoistukseen laittamalla talouden rattaat pyörimään.  Näytelmän lopussa joku toteaa, että loppujen lopuksi tuo mies oli nostanut vain omaa statustaan, köyhille ei ollut edelleenkään jäänyt mitään.

Näytelmän loppu on lohduton. Kuten kerroin teehuoneen pitäjä Wang Lifa hirttäytyy. Hieman ennen hänen ystävänsä heittelee arvottomia paperirahoja ympäri huonetta. Niitä hän oli säästänyt saadakseen itselleen arvokkaat hautajaiset. Hän oli saattanut muita kaiken menettäneitä köyhtyneitä hautaan, hänelle itselleen ei ole jäänyt ketään. Vanhat miehet voivat Qing-dynastian jäänteinä jäädä unohduksiin.

VI. Siheyuan - Pihatalo

Seuraava kuvaus on lainattu artikkelista Pihatalo – klassinen muurein ympäröity asuintalo, joka löytyy kirjasta Bailey ym. Kiina (suomentanut T.Tuomaala. Tammi 2007, s. 292 – 295).

Siheyuanit on klassisia kiinalaisia pihataloja, joita on ollut runsaasti nimenomaan pohjoisessa. Erityisesti ne ovat keskittyneet Pekingiin. Suorakulmaisia pihataloja rakennettiin tiiviisti toisiinsa kiinni hutongien varteen tarkkarajaisiin kortteleihin. Viime vuosikymmenten rappeutumisen ja hävittämisen jälkeen niitä on jäljellä Pekingissä enää alle tuhat.

Pieni osa taloista on säästetty ja muutettu museoiksi, koska niissä on asunut kuuluisia henkilöitä. Joissakin taloissa toimiii nykyisin hotelli. Vielä pienempi osa on edelleen asuntoina, niissä asuu alkuperäisten omistajien jälkeläisiä. Siheyuan edustaa keskeistä kiinalaita arkkitehtuuria. Talojen suojeleminen on haaste niille, jotka haluavat säilyttää maan pääkaupungin historiallisen luonteen. Haluaisin tuohon vielä lisätä, että  hutong-alueilla on varmaankin myös  paljon pientaloja, joita ei suoranaisesti voi luokitella perinteisiksi siheyuaneiksi, mutta jotka kuitenkin enemmän tai vähemmän pyrkivät niitä jäljittelemään.

Kirjassa esitellään vaatimatonta taloa, joka oli aikanaan Peking-oopperan laulajan Cheng Yannqiun (1904 – 1958) asuntona.  Kyseessä on ns. kaksipihainen talo. Cheng  asui talossa vuodesta vuodesta 1937 kuolemaansa saakka. Sen jälkeen hänen kolme poikaansa ovat pitäneet rakennuksen sellaisessa kunnossa, että se jäljittelee elämää yli puoli vuosisataa sitten. Talo on kooltaan 390 m2, ja siinä on runsaasti klassisia piirteitä. Piha on lähes puolet kokonaispinta-alasta. Talojen ulkoseinissä on vain pienet, korkealla sijaitsevat ikkunat, joten se on melko eristäytynyt ulkomaailman vilkkaista kaduista. Asukkaat voivat elää omassa rauhassa.

Peruselementit kaikissa Pekingin siheyuan-taloissa ovat aitaaminen, symmetria ja hierarkia: pihaa ja taloja ympäröi korkea, harmaa muuri, asunto muodostuu symmetrisistä osista; yksi ainoa portti piha-alueen reunalla tuo yksityisyyttä. Kaikki rakennukset ovat kääntyneinä pihaa kohti, joten avoin tila tulee osaksi kokonaisuutta ja se voidaan nähdä talojen ”huoneena”. Talokokonaisuus on suunnattu kohti etelää tai kaakkoa, mikä päästää pihalle talvella mahdollisimman paljon valoa.

Siheyuan ei varmastikaan ole sopiva ratkaisu nykypäivän asumisen tarpeisiin. Ne ovat kuitenkin arvokasta kulttuuriperintöä, minkä vuoksi niitä on pyrittävä säilyttämään. Kyllä niissä ihmisiä vielä asuu, mutta erityissyistä. Niin kuin yllä Chengin tapauksessa, kiinteistö on jäänyt perheen haltuun ja perhe haluaa ylläpitää vanhaa perinnekulttuuria. Niitä käytetään nykyisin yhä enemmän joko hotelleina, taiteilijoiden ateljeina, joidenkin tunnettujen henkilöiden kotimuseoina tai muuten vain julkisena edustustilana. Pääasiana, että niitä jossain määrin edelleen vaalitaan eikä anneta perinteen kadota. Liikoja ei voi vaatia pragmaattiselta, taloudelliseen hyödyn maksimointiin tähtäävältä maan hallinnoltakaan.

Siheyuanin pohjapiirros, hieman erilainen versio kuin yllä.

Sisäänkäynti. Seinämä esti "pahojen henkien" pääsyn.

Messinkinen ovenkolkutin ja sisääntuloportti. Rakennus lukittiin yhdistämällä messinkirenkaat ketjulla.

Porttipylväs

Piha

Keittiöristikot

Varastona toimiva välikkö

...

Houhai-järvialueella – lähellä yllä mainittua Rumputornia - on eräs keskustan parhaita esimerkkejä ylemmän luokan Siheyuan-pihatalosta: Prinssi Gongin kartano (Prince Gong’s Mansion). Prinssi Gong eli vuosina 1833-1898. Hän oli tärkeä Qing-dynastian neuvonantaja ja toimi mm. maan ensimmäisenä ”ulkoministerinä”. Kartano on vuodelta 1777 ja toimii nykyisin museona. Paikkaan voi tutustua vaikka täältä.

Minuun teki vaikutuksen aivan hotellini lähellä sijaitseva Peking-oopperatähti Mei Lanfangin kotimuseo. Mei Lanfang (1894-1961)asui siellä elämänsä viimeiset kymmenen vuotta. Sen pienimuotoinen sisäpiha teki minuun vaikutuksen. Piha on rakennettu perinteitä noudattaen. Pohjoispäässä on taiteilijan asunto, ikkunat pihaa kohti etelään päin. Molemmilla sivuilla on pienemmät talot.  Sisääntulo on kaakkoisnurkassa. Piha näyttää hyvin suojaiselta paikalta, ympärillä olevat puut suojaavat pihaa auringon kuumuudelta luoden sinne vilpoisia nurkkauksia. Voin tuntea jopa sydämessään sen harmonian, jonka rakennukset ja piha kokonaisuutena luo.  Kyllä arkkitehtuuri luo myös sydämeen rauhan ja levollisen mielen.

Mei Lanfangin asunnon olohuone

Mei Lanfangin kotipiha

Kun yllä kirjoitin kyyhkysten kasvattamisesta, niin mainitaan vielä sekin, että Mei Lanfang harrasti nuorempana kyyhkysiä. Yhtenä syynä hän näki sille sen, että sen ansiosta hän saattoi kehittää näköään. Mielestäni musikaalinen nuori mies lienee ihastunut myös kyyhkysten pyrstöissä soiviin bambuhuiluihin.

Mei Lanfangin kotimuseon pihalla otettu kuva. Luulen, että kesäkuumalla piha on suojaisa paikka puiden lehtiessä. 

KONSERTTEJA PEKINGISSÄ

 

Pekingin oopperatalo NCPA

I.                    Aluksi

Käväisin pääsiäisenä Pekingissä.  Kerron jutussani kahdesta matkalla kokemastani konsertista ja niiden herättämistä ajatuksista. Lisäksi muistelen paria muutakin konserttia vajaan kymmenen vuoden takaa. Enkä onnistu rajaamaan kirjoitustani pelkkiin konsertteihin.  Musiikkielämyksistä tahtoo versoa muitakin muisteloita sen verran, että itse musiikki meinaa välillä jäädä toiseksi.

Edellisestä Kiinan reissustani olikin vierähtänyt jo viitisen vuotta. Asuin lähellä keskustaa vaatimattomassa pikkuhotellissa, jossa ympärillä kaikui vain kiinan kieli. Se oli ns. hutong-aluetta, matalia harmaan sävyisiä pikkutaloja tiiviisti yhdessä vieri vieressä. Televisiosta näkyi vain kiinalaisia ohjelmia, pääasiassa kamalia sarjafilmejä, paikallisia uutisia, liikenteen seurantaa ja lähinnä nuorisolle suunnattuja tieto- ym. kilpailuja.  En jäänyt kuitenkaan emämukavaan koppiini tv-lähetyksiä seuraamaan, päivät ja illat olivat täynnä erilaista ohjelmaa. Paitsi että hengitin suurkaupungin saasteita, tapasin tuttuja ja kävin monissa itselleni läheisissä paikoissa, ne ovat minun Pekingiäni ja niiden takia haluan kaupunkiin aika ajoin palata.

En tälläkään matkalla jäänyt ilman musiikkielämyksiä. Pekingin konserttisalit ovat tulleet minulle jo ennestään tutuiksi ja valmistautuessani yritin löytää itselleni sopivaa konserttiohjelmistoa. Kahtena iltana sellainen mahdollisuus löytyi. Molempina kertoina paikkana oli se suurin ja kaunein konserttitalo, vuonna 2008 valmistunut, Tiananmen-aukion ja Kielletyn kaupungin liepeillä sijaitseva ”Muna”, National Centre for the Performing Arts (国家大剧院 ), joka tunnetaan myös kirjaimista NCPA  (http://www.chncpa.org/ens/).  Se on siis virallisesti ”Kansallinen esittävän taiteen keskus”, jota suomeksi kutsutaan Pekingin oopperataloksi. Lempinimensä rakennus on saanut ulkomuodostaan. Se on rakennettu tekolammen keskelle ja on munan muotoinen.  Käynti rakennukseen menee tunnelin kautta veden alitse.

Rakennuksessa on neljä eri salia. Niistä suurimmat ja tärkeimmät ovat oopperanäyttämö ja konserttisali, joissa molemmissa on yli 2 000 istumapaikkaa. Sen lisäksi on kaksi pienempää tilaa: lähinnä perinteisiin kiinalaisiin oopperaesityksiin tarkoitettu teatterisali (paikkoja yli 1 000) ja sitten on vielä alakerrassa sijaitseva vieläkin pienempi ns. monikäyttötila (Multi-functional Theatre). Minun konserttivalinnoistani ensimmäinen osui tuohon pienempään ”multifunktionaaliseen” tilaan, toinen oli varsinaisessa konserttisalissa.

Lisään heti tähän johdantolukuun huomioni virallisesta kuulutuksesta ennen molempien konserttien alkua. Yleensä kaikkialla maailmalla konserttien alussa monitoreista kuuluu tervetulotoivotuksen jälkeen ilmoitus, jossa kielletään videointi ja valokuvaus konserttien aikana. Niin tapahtui myös täällä, sekä kiinaksi että englanniksi. Mutta se oli vasta toisella sijalla. Aivan alkuun kuuluttaja muistutti, että tupakointi konsertin aikana on kielletty. Yllättihän tuo minut, vaikka toki tiedän, että kiinalaiset ovat kovia sauhuttelemaan ja että joskus heidän on vaikea omaksua uudenlaista tapakulttuuria. 

Laitan tähän muutaman kuvan konserttitalosta, yllä on jo yksi. Todettakoon, että ensimmäisellä kerralla sain vietyä kameran sisälle. Toisella kerralla se ei enää onnistunut. Ihmiset ottivat kyllä molemmilla kerroilla kuvia puhelimillaan, joita rajoitukset eivät siis koske.

Ennen konsertin alkua yleisöllä oli mahdollisuus kuunnella perinteistä kiinalaista musiikkia

II.                  Oopperakuoro

NCPA-kuoro

Konserttiohjelman kansilehti

Lauantaina suuntasin alakerran pikkusaliin, jossa olen ollut kerran aiemminkin. Molemmilla kerroilla esittäjä on ollut sama - NCPA-kuoro.  Kuoro on perustettu vuonna 2009, pian sen jälkeen kun konserttitalo valmistui. Minulla on kuorosta kokemusta vuodelta 2010. Tuolloin se esiintyi samassa tilassa. Ohjelmassa oli ensimmäisessä osassa kiinalaista musiikkia ja toisessa osassa kansainvälisiä kuoroteoksia. Tuolloin kuoron taidokkuus ja monipuolisuus yllättivät positiivisesti. Kiinalainen osio oli minulle kiinnostava jo eksoottisuudellaan ja toisessa osassa yllätyin, kuinka aikaansa seuraten ohjelmistoon oli valittu sekä kuoromusiikin uutuuksia että hauskasti sovitettuja kevyen musiikin helmiä. Nyt odotin samanlaista linjaa, mutta suoraan sanoen hiukan petyin, kun teemana olikin oopperamusiikki. Ymmärtääkseni kuorolla on selkeitä kansainvälisiä ambitioita ja tämänkaltainen ohjelmisto on valittu ulkomaankiertueita silmällä pitäen. Motivaatio on suuri ja se näkyi toteutuksessa.

Konsertin ohjelmistossa oli tunnettuja ooppera- ja oopperasävelmiä, jotka esitettiin pianon säestyksellä. Konserttista oli tehty juonellinen kokonaisuus, jossa kuoroesitysten väliin oli sijoitettu sooloja ja duettoja. Konsertilla oli oma juontajansa, joka kertoi valikoiden lauluihin sisältyvää tarinaa. Länsimaiset oopperat ja operetit eivät ole kiinalaiselle yleisölle lainkaan tuttuja. Sen vuoksi juontaja oli sinällään järkevä ratkaisu. Ja hän selvisikin tehtävästään mallikkaasti. Tarkoitus oli tehdä konsertin seuraamisen helpommaksi, sillä kiinalaiset ovat tottuneet tarinoihin ja niiden myötä länsimaisen oopperan maailman uskotaan kai tulevan tutummaksi. Tarkoitus oli hyvä, mutta arvelenpa, että ei tuo hyvä aikomus tainnut täysin toteutua.

Konsertin alussa oli katkelmia Gaetano Donizettin oopperasta Lemmenjuoma  (L'elisir d'amore). Sitä seurasi muidenkin säveltäjien tuotantoa.  Yksittäisistä aarioista jäivät ensimmäisinä mieleen Una furtiva lagrima Lemmenjuomasta ja La donna e mobile  Verdin Rigoletosta.  En ole mikään hyvä oopperan tuntija, minkä vuoksi osa ohjelmanumeroista jäi minulta tunnistamatta. Operettinumeroista mieleen jäi duetto Vait’ on huulet Franz  Leharin Iloisesta leskestä (Die Lustige Witwe), toki alkuperäiskielellä esitettynä.

Esitykset olivat kyllä ihan hyviä, laulajat lahjakkaita. Eräs baritoni jäi erityisesti mieleeni. Mutta ongelmana oli yleisö. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun klassisen musiikin konsertissa tai ylipäänsä oopperassa petyin kiinalaiseen yleisöön. Länsieurooppalainen konserttikulttuuri sattuu vain olemaan kiinalaisille täysi vieras. Perinteisessä kiinalaisessa Peking-oopperan esityksessä yleisö ei suinkaan istu hartaana ja hiljaa, vaan katsojat jutustelevat ja kommentoivat äänekkäästi suorituksia ja tapahtumia, tai mistä minä tiedän, vaikka juttelevat vain omista asioistaan. Nyt olin hankkinut kalliin, 200 yuania eli noin 30 euroa maksavan lipun ja odotin, että voisin keskittyä kuuntelemaan taiteilijoiden esityksiä. Sen sijaan molemmin minua juteltiin niin äänekkäästi, että läheltä piti, etten siitä huomauttanut. 

Vasemmalla puolellani syypää oli eräs vanhempi nainen, joka oli jopa tuonut mukanaan konserttiin evääksi muovipurkkiin paloiteltuja hedelmiä. Ne hän kuitenkin söi nuoremman seuralaisensa kanssa jo ennen konsertin alkua. Toisella puolella kommentoijana oli vielä vanhempi mummeli, jonka puhekumppanina oli teini-ikäinen nuorimies, todennäköisesti lapsenlapsi.   Konsertin ajan kävi salissa jonkinmoinen kuhina, syvää hiljaisuutta oli vain pieninä hetkinä. Se ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän ketään. Länsimaalaisia ei konsertissa ollut minun lisäkseni montakaan, en huomannut kuin korkeintaan pari-kolme. Oli kuitenkin tiettyjä hetkiä, kun kansa hiljeni. Alkulaulun koreogradfia oli niin jännästi toteutettu, että yleisö keskittyi sen seuraamiseen.  Yksittäisistä aarioista herkkä ja pysähdyttävä Una fugriva lagrima meni tuolle yleisölle toisesta korvata sisään ja toisesta ulos. Se sai vain laimeat aplodit. Sen sijaan La donna e mobile sai jo paljon myrskyisämmät suosionosoitukset. Siihen oli selkeä syy. Laulun esitti jykevä baritoni, joka osasi laulun loppunousun esittää niin voimallisesti, että siinä äänivirrassa yleisökin mykistyi. Lopetus oli yleisölle kuin kehotus runsaisiin aplodeihin. Samoin kävi eräälle sopraanon esittämälle aarialle, jossa kiinalaisittain kimakasti esittävä laulaja osasi taitavasti korottaa äänivarojaan juuri sopivasti loppuun. Myrskyisät aplodithan siitä seurasi. Todettava on, että yleisö ei aina oikein jaksanut keskittyä laulujen maailmaan. Enkä syytä siitä laulajia.

Näyttää siltä, että kiinalaisyleisö odottaa näyttämöllä jonkinlaista ”rähinää” ja voimaa. Kun ääntä riittää, niin huomiokin kääntyy vierustoverista pois. Tämä on tietysti sarkasmia. Rehellisyyden nimissä on todettava, että kyllä siellä kuitenkin jonkinlainen kuuntelurauha oli. Minun viereeni oli sattunut vain tulemaan pari äänekkäämpää pulinatätiä.

Väliajan aikana kuoro ehti vaihtaa vaatteita. Uudet asut toivat tapahtumiin väriä. Toisen osan loppunumero oli mielestäni todella hienoa kuultavaa ja nähtävää. Kuorolaiset olivat juhla-asuissa esteettisen hienosti esiintymislavalle asettautuneina ja yhteissointi oli vaikuttava. Se ei kuitenkaan saanut koko yleisöä mukaansa. Tarvittiin vielä ”se ylimääräinen numero”, jonka tarkoitus oli saada yleisö viimeistään valloitettua, minkä jälkeen konserttivieraat voivat lähteä hyvin mielin kotimatkalleen. Tuona ylimääräisenä oli koko konsertin ainoa kiinaksi esitetty laulu. En tunnistanut laulua, mutta arvatenkin kyseessä on joku kuoroa varten sovitettu tunnettu iskelmä. Kauniisti se sointui, mutta noiden tunnettujen oopperasävelten rinnalla se jäi minulle kovin valjuksi. Paikallinen yleisö otti kuitenkin esityksen vastaan riemumielin hurraten. Kuoro pystyi yllättämään yleisönsä ja se lähes hukkui aplodeihin. Uutta ylimääräistä ei kuitenkaan tullut. Oli kotiinlähdön aika.

Konsertissa pitää kiinnittää huomiota vielä yhteen erikoiseen seikkaan. Moni isä tai äiti tai isovanhempi oli tuonut konserttiin mukanaan pikkulapsensa tai lapsenlapsensa. Alle kymmenvuotisten osuus yleisöstä oli huomattava. Oli tietysti hellyttävä näky, kun isoisä tulee konserttiin juuri koulunkäyntinsä aloittaneen tai pian aloittavan lapsosen kanssa.  Lapsellekin se on varmasti suuri tapahtuma. Konsertin ohjelmanumeroiden sisältö lemmenseikkailuineen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pikkulapsille sopivaa. Tämä on minulle tuttu ilmiö jo aikaisemmilta ajoilta, josta kerron alempana. Tulkitsen ilmiön niin, että vanhemmat haluavat saattaa lapsiaan länsimaisen kulttuurin ääreen, sillä he tajuavat, että länsimaisen kulttuurin tuntemus on heidän tulevan menestyksensä ja pärjäämisensä perusehtoja. Aikuiset ovat läsnä konsertissa siis pelkästään lastensa vuoksi. Ristiriitaiseksi tämän tekee se, että eivät nuo lapsetkaan pysty sisäistämään itseensä oopperoiden ja operettien henkilöhahmojen lemmentuskaa.

Kuitenkin nuo lapset eivät varsinaisesti olleet konsertissa häiriöksi. Heidän kimakkaa huutoaan ei kuulunut lainkaan. Edessäni istui kaksi pienokaista aivan hiljaa, kuin ihmetellen outoa ohjelmistoa ja kieltä.

 

Kuoron naislaulajista onnistuin ottamaan kuvan virkailijoiden sitä huomaamatta.

Kuten yllä totesin, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun näin pikkulapsia konsertissa. Mm. jazzia kiinalaiset pitävät jostain syystä lasten musiikkina. Tuon toisen esimerkin.  Seitsemän vuotta sitten olin lyömäsoitintaiteilija Li Biaon konsertissa Kielletyn kaupungin konserttisalissa aivan Tiananmenin kupeessa Kielletyn kaupungin länsipuolella. Kyseessä on varsin merkittävä taiteilija, joka esiintyi kuuden muun eri puolilta maailmaa kotoisin olevan perkussionistin kanssa.  Li Biao tunnetaan siitä, että hän hallitsee lukemattoman määrän eri lyömäsoittimia rummuista ja kelloista vibrafoniin ja ksylofoniin. Siksipä konserttisali oli aivan täynnä kalleimpia eturivin paikkoja lukuun ottamatta, paikalla ei ollut kuitenkaan pitkätukkaisia hippejä tai länsimielistä opiskelijaälymystöä, vaan nuoria äitejä alle kolmivuotiaan lapsensa kanssa. Häly oli välillä kuin lastenkonsertissa. Li Biao oli kuitenkin suunnitellut kaiken paljon kypsemmälle yleisölle. Hiljaiset ja herkät osiot vetivät vesiperän äidin kullannuppujen hälinässä. Itse asiassa tässäkin nuo äidit hälisivät enemmän, kun he yrittivät pitää pienokaisia paikoillaan. 

Tuossa konsertissa sattui varsin erikoinen tapaus. Edessäni istui muutama nuori äiti kullannuppunsa kanssa. Siinä istuvalle pojalle tuli ”yllättäen” pissihätä.  Äiti ei ruvennut raahaamaan poikaa vessaan, keskeltä penkkiriviä sinne pääsy olisi käynyt liian hankalaksi. Mutta hän oli tilanteeseen valmistautunut. Hän kaivoi laukustaan esille muovipussin, johon poika siten lorautti pippelinsä tyhjäksi. Taisi siinä samassa pirahtaa jotain lattiallekin, mutta väliäkös sillä. Sitten äiti sulki pussin ja taas jatkettiin taidenautintoa.

Konsertti sinällään oli minulle ikimuistoinen elämys myös musiikillisesti. Ostin väliajalle taiteilijan uuden levyn, mutta ei tuo lyömäsoitintaide kuulosta levyllä yhtään miltään. Väliajan jälkeen ujuttauduin permannon eturivien kalliimmille tyhjiksi jääneille paikoille, joten pääsin lopulta minäkin nauttimaan maailman kuulun lyömäsoitintaiteilijan luomistyöstä.

III.                Perinteistä kiinalaista musiikkia ja vähän muutakin

Sunnuntain pääsylippuni

Mutta palaan viime viikonloppuun. Sunnuntaina suuntasin NCPA:n suureen konserttisaliin, jossa oli vuorossa perinteistä kiinalaista musiikkia. Siellä esiintyi pipataiteilija Wu Yuxia, joka on luonut merkittävän uran ja saanut myös kansainvälistä mainetta esiintyen mm. Wienin Golden hallissa ja New Yorkin Carnegie hallissa. Hän taitaa olla alansa ykkösnimiä.

Ennen kuin kerron itse konsertista, hypähdän taas hieman muistelemaan. Tämä konserttisali on nimittäin ehtinyt tulla minulle hyvin läheiseksi.  Siellä olen saanut kokea monenlaisia musiikkielämyksiä – kansainvälisistä tähtiorkestereista ja länsieurooppalaisista kuoroista perinteiseen kiinalaiseen kansanmusiikkiin. Myös suomalaisia esiintyjiä olen saanut siellä muutamaan otteeseen seurata.

Konserteissa aina sattuu ja tapahtuu. On tasokasta ja usein myös valitettavasti vähemmän tasokasta. Olkoonpa kyseessä vaikka taiteellisesti merkityksettömämpi esitys, niin aina löydän tapahtumasta jotain kiinnostavaa.

Ehkä laadun puolesta ensimmäisenä on muistissa Amsterdamin kuninkaallinen Concertgebouw Orchestra. Parempaa en ole kuullut ikinä. Huonoista paikoistakin on karvaita kokemuksia. Kerran ostin viimeisiä lippuja ja jouduin istumaan orkesterin selän taakse aivan salin eteen, kasvot muuhun yleisöön päin. Orkesterin nimeä en muista, mutta Mahlerin viides sinfonia oli konsertin päänumero. Siitä kuulin oikeastaan vain puhaltimet. Samassa konsertissa alkunumerona oli Richard Straussin Vier letzte lieder, josta solistin ääntä ei paikalleni kuulunut juuri mitään. 

Eräs joulunajan konsertti vaatii vielä erikoismaininnan, kun pääsin kuuntelemaan ”oman kylän tyttöä” sopraano Helena Juntusta. Hän esiintyi parin muun solistin kanssa kiinalaisen orkesterin solistina. Tuolloin taisi olla jouluaaton aatto – ehkä vuonna 2009 - ja koin, että Helena toi pirteällä olemuksellaan minulle Pekingiin suomalaisen joulun.

Helena lauloi hyvin ja uskalsi tuoda muuten niin kovin jäykkään tunnelmaan myös hiukkasen vauhtia. Hän nimittäin erään esitysnumeronsa aikana jopa tanssahti kapellimestarin kanssa valssia muutaman tahdin verran.  Tuolloin oli kuitenkin aika kylmä sää, ja pitkä rivi kiinalaisyleisöä istui eturivillä värikkäät toppatakit yllä. Kiinassa on ihan tavallista, että sisällä istutaan talvisin päällystakit yllä. Vanhemmasta väestä oli kyse, kasvot olivat kylmän ilmeettömät niin kuin kiinalaisille usein. Aariat ja operettisävellykset eivät näyttäneet heihin vaikuttavan. Minä olin jälleen vakiopaikallani eli sivuparvella. Siitä katsottuna tilanne näytti huvittavalta. Solistit yrittivät välittää ympärille iloa ja suuria tunteita ja eturivin yleisö mökötti kuin värjötellen talvitoppiksissaan.  Helenankin iltapuku oli kaiken lisäksi hyvin avonaista mallia. Lieköhän ollut taiteilijallekin kalsea kokemus?  Tuo muutaman tahdin valssin pyörähdys sopraanosolistin ja kapellimestarin kesken sai tuolloin kuitenkin illan suurimmat aplodit ja saattoi pelastaa koko konsertin.

 

Wu Yuxian konsertin ohjelman kansilehti

Palaan sunnuntain konserttiin. Nytkin konsertissa koin jo ennen musiikin alkua eräs miellyttävä yllätys. Olin valinnut paikakseni tuttuun tapaan ensimmäisen parven toiselta sivulta. Pidän paikasta, koska siitä käsin on kiva seurata orkesteria ja esitystä ja myös yleisöä, vaikkei se kuuntelun kannalta olekaan paras mahdollinen. Nytkin paikka oli hieman liian edessä, minkä vuoksi solisti jäi ajoittain hieman pimentoon. Tulin paikalleni hyvissä ajoin ja viereisellä paikalla istui joku nainen, joka oli levittänyt laukkunsa minun paikalleni. Hän ei näyttänyt kiinalaiselta, eikä ollutkaan. Sattui nimittäin sellainen ihme, että hän oli suomalainen. Se kävi ilmi, kun vaihdoimme muutaman sanan englanniksi. Hän näki ylläni Marimekon paidan ja kysäisi sen perusteella, olenko mahdollisesti käynyt joskus Suomessa. Ihme tämä on siksi, koska konsertissa oli väkeä reilusti yli tuhat, niiden joukossa oli tuskin montakaan ei-kiinalaista, varmasti alle kymmenen. Ja heistä kaksi suomalaista sattuivat jonkin ihmeen sattuman kautta viereisille paikoille. Konsertti muuttui yhteiseksi elämykseksemme, kun pystyimme vaihtamaan ajatuksiamme. Molemmat olimme musiikista, taiteilijan intensiteetistä ja ylipäänsä pipan soitannasta varsin innoissamme. Naisen seurassa ollut kiinalainen rouva kertoi hieman tarkemmin konsertin musiikista ja esittäjistä.

Pipa on kiinalainen luuttu, peräisin joko Keski-Aasiasta ja Intiasta ja tullut Kiinaan kolmannella tai neljännellä vuosisadalla (jKr.). Soittimen tenho tulee vangitsevana esiin eräästä Tang-dynastian aikaisesta runosta. Vuosina 772 – 846 elänyt runoilija Bai Juji – tai toisin translitteroituna Po Chü-i – kirjoitti pitkän runomuotoisen tarinan pipaa soittavasta naisesta, joka valtasi soitollaan hänen ja hänen ystävänsä sydämen. Nainen oli päätynyt kauppiaan vaimoksi. Pertti Nieminen on sen suomentanut kokonaisuudessaan (nimeltään Laulu luutusta). Lainaan tähän siitä pari katkelmaa.

                             Hän viritti soittimensa ja heläytti muutaman sävelen

                             ja näistä jo hänen tunteensa soivat julki.

                             Kielet värisivät ja aaltoilivat; jokainen sävel oli ajatus:

                             hän soitti elämänsä täyttymättömät unelmat,

                             sitten suru laskeutui hänen otsalleen, hän levitti sormensa

                             ja paljasti sydämensä salaisuudet.

                             Hän hiveli luutun kieliä,

                             pyyhkäisi kevyesti, hitaasti punoi ja poimi…

                             Paksut kielet humisivat kuin kärsimätön sade,

ohuet kuiskailivat salaa, kiihkeästi…

…sävelet kietoutuivat toisiinsa,

isot ja pienet helmet putoilivat jademaljaan,

hsien-kuan solisi kuhankeittäjän laulu kukkien alla;

lähteen vesi syöksyi kosken tummaan nieluun

ja peitti kielet jäähän:

ne hiljenivät vähitellen

ja uusi tumma suru verhosi sävelet. Vaimeten

ne paljastivat yhä enemmän …

Äkkiä hopeamalja murtui, vesi syöksähti pois,

haarniskoidut ratsumiehet ryntäsivät esiin,

tikarit ja peitset kalskahtivat –

laulu loppui. Ennen kuin hän laski luutun rinnaltaan

neljästä kielestä värähti viimeinen sointu:

kuin silkki olisi revennyt. …

Soittaja kertoo katkerana elämän tarinansa ja kun kuulijat pyytävät, hän soittaa vielä lisää:

                             Hän seisoi hetken liikuttuneena,

                             istahti sitten, painoi luutun rinnalleen ja soitti:

                             jokainen kieli soi entistä kiihkeämmin,

                             tuskaisesti, koleasti, toisin kuin ennen.

                             Kuulijat peittivät kasvonsa ja itkivät.

                             Ja kiihkeimmin itki Chiu-chiangin virkamies,

                             itki sinisen viittansa märäksi.

(suom. Pertti Nieminen, kirjasta Veden hohde, vuorten värit, Otava 1988)

Tuo katkelma kertoo, että pipa ei ole pelkkä romanttisten tunteiden tulkki, sen neljä kieltä pystyvät kertomaan voimakkaista tunteista, sodasta ja kärsimyksistä. Myös Wu Yuxian ohjelmisto kertoi pipan monipuolisuudesta. Soitinta käytetään soolosoittimena ja sitä voidaan käyttää myös eri kokoonpanoissa, on olemassa myös länsimaisille orkestereille sävellettyjä pipakonserttoja ja  –sävellyksiä. Niistä saimme nytkin nauttia.

Konsertin alussa oli kaksi soolonumeroa, joista molemmat kuuluvat pipa-repertuaarin perinteisimpiin. Laitan nimet englanniksi ja suluissa kiinaksi: Blossoms on a Moonlit River in Spring  (春江花月夜 ) ja Ambush from all Sides (十面埋伏). Sen jälkeen kuultiin jatsahtavasti soiva kvartetti, jossa ”jazzkompin loi” kontrabasso ja jossa yhtenä voimahahmona oli kiinalaista ”bongorumpua” soittava nuori mies. Sitten oli duetto muinaisen kiinalaisen harpun eli konghoun kanssa.

Konghou poikkeaa ainakin ulkonäöltään siitä harpusta, jonka me olemme länsimaisessa orkesterissa tottuneet näkemään. Täällä voi tutustua soittimeen: https://www.youtube.com/watch?v=XqT7nfXTp5c, http://www.harpspectrum.org/folk/Chinese_Harp_Konghou.shtml, http://www.joyuharp.com/video.html.

Tämän jälkeen oli vuorossa kappale pienimuotoisen kamariyhtyeen kanssa. Yhtyeen soittimisto koostui pääosin kiinalaisista perinteisistä soittimista. Väliajan jälkeen lavalle tuli Pekingin sinfoniaorkesteri (Beijing Symphony Orchestra) ja kuulimme kaksi pienimuotoista pipakonserttoa.  Niistä ensimmäinen oli nuoren säveltäjän tuore luomus. Toisen takana on jo kokeneempi säveltäjä, jonka em. kiinalainen rouva tunsi siinä väärin hyvin, että löysi hänet yleisön joukosta.  Molemmat edustivat kuitenkin uutta tuotantoa, jälkimmäinenkin oli peräisin 1990-luvulta. Itse pidin kovasti jälkimmäisestä sävellyksestä, se soi välillä varsin melodisesti ja kokonaisuus oli tasapainoinen. Pipa tuntui varsin hyvin sopivan soolosoittimeksi ison orkesterin kanssa. En kuitenkaan satu pitämään uudesta kiinalaisesta klassisesta musiikista sen vuoksi, koska puhaltimia käytetään niissä turhan voimallisesti. Tähän sorruttiin mielestäni nytkin.

Orkesterin kapellimestarina toimi Tan Lihua, joka on Kiinan tämän hetken kapellimestari numero yksi. Ainakin täällä on hänestä esittely: http://www.bmf.org.cn/en/yinyuejie14_yishujia_xiangxi_19.html.

Tan Lihua, Pekingin sinfoniaorkesterin kapellimestari

Suomalainen seuralaiseni oli hyvin innostunut konsertista ja varsinkin sen solistista. Hän teki mielestäni oivan vertauksen. Kuvitellaan, että joku eurooppalainen tähtiviulisti tulisi konsertoimaan. Hän esittäisi ensin muutaman sonaatin ja jousikvarteton ja lopuksi vielä viulukonserton. Harvalta se onnistuisi. Wu Yuxia oli kuitenkin teräsrouva, joka tähän pystyi. On otettava huomioon, että pipa on varsin fyysinen, voimaa ja energiaa vaativa suurten tunteiden ja myös aggressioiden soitin.

Käsittelen hieman tarkemmin paria ensimmäistä soolokappaletta, koska sen myötä voi päästä syvemmälle kiinalaiseen perinteiseen musiikkiin. Kiinalaisessa perinteessä usein myös musiikin taustalla on jokin tarina. Aloitan jälkimmäisestä eli ”Piirityksestä”, joka lienee tunnetuin pipasävellys.

Ambush from all Sides (https://en.wikipedia.org/wiki/Ambush_from_Ten_Sides) on sotakuvaus, ei mikään rakkaustarina, vaikka kyllä se rakkauskin kappaleen taustatarinassa traagisena kuohuu. Kappale kertoo Gaixian taistelusta, joka tapahtui 200-luvulla ennen ajanlaskumme. Tuon taistelun myötä Kiinassa valtaan tuli Han-dynastia ja keisariksi nousi talonpoikaistaustainen Liu Bang, joka tunnetaan keisari Gaozuna (256/247 – 195).

Gaixian taistelussa vastakkain olivat Han-kansa ja Chu-kansa.  Chu-kansakunnan joukkojen sotapäällikönä  Xiang Yu(232 – 202), 30-vuotias voimakastahtoinen sotilas, jonka joukot olivatkin alussa niskan päällä. He joutuivat kuitenkin Liu Bangin joukkojen piirittämiksi. Piirittäjät lannistivat Xiang Yun joukkojen taistelutahdon hyvin erityisellä tavalla.  He alkoivat laulaa Chu-kansan kotiseudun lauluja. Kovia kokeneet sotilaat joutuivat huikean koti-ikävän valtaan. Monet sotilaat siirtyivät vastustajan puolelle, taistelutahto oli mennyttä. Sotapäällikkö Xiang Yu olisi voinut paeta kotiseudulleen, mutta tappio oli niin suuri häpeä, ettei hän voinut kasvoja menettämättä palata kotiin.

Tuo rakkauden tuska tulee esille, kun Xiang Yu kohtaa rakkaan jalkavaimonsa Yu Jin. Sotapäällikön rakas hevonen on kieltäytynyt laukkaamasta ja sotapäällikkö on epätoivoinen. Toisen rakkaan,  Yu Jin kanssa käydään katkera välien selvittely.  Jalkavaimo näkee tappion olevan varma eikä löydä mitään mielekkyyttä elämälleen. Hän tappaa itsensä.  Xiang Yu yrittää paeta muutaman jäljelle jääneen sotilaansa kanssa ja pääsee Wu-joelle asti. Siellä hän tajuaa, että kotiinpaluulle ei ole mitään mieltä. Kaiken lisäksi viimeisetkin uskolliset sotilaat saavat taistelussa Han-sotilaiden kanssa surmansa.  Xiang Yu päättää päivänsä miekallaan oman käden kautta.

Xiang Yun ja Yu JinTästä katkerasta rakkaustarinasta on luotu suosittu perinteinen Peking-ooppera Farewell to my Concubine (Jäähyväiset jalkavaimolle), jota ei pidä sekoittaa Chen Kaigen samannimiseen elokuvaan. 

Tuon taistelun myötä Kiinassa valtaan nousi neljäksi vuosisadaksi Han-dynastia. Se antoi nimensä myös Kiinan kansalle (Han-kansa; sana näkyy myös kiinan kieltä merkitsevässä sanassa hanyi).

Laitan alle Gaixian taistelusta englanninkielisen sarjakuvan, jonka olen löytänyt  kirjasta Origins of Chinese music (Asiapack books, 2007). Kirjan kuvittaja on Fu Chunjiang.

 

Tarina sävellyksen takana, suurenee hiirtä napsauttamalla

Konsertin aloittanut kappale Blossoms on a Moonlit River in Spring  on sitten sisällöltään romanttisempi ja filosofisempi. Todetaan heti, että kappaleen nimestä on erilaisia englanninkielisiä versioita. Sitä esitetään nykyisin yhä enemmän isommissa kokoonpanoissa. Sen taustalla on Tang-dynastian aikainen Zhang Ruoxun (660 – 720) runo, jonka englanninnokset ovat saaneet erilaisia nimiä. Edellisen lisäksi esiintyy myös mm. tällainen: Spring, River and Flowers on a Moonlit Night. Runosta en ole löytänyt suomennosta.  Itse asiassa yritin sitä itse kääntää, mutta luovuin. Tässä alla on samaisesta Origins of Chinese music –kirjasesta poimittu englanninkielinen katkelma. Katkelma on ihan edustava ja käännös toimii, joskin tästä otsikkoversiosta en itse pidä. Sävellys toki heijastaa vain runon tunnelmaa, tuon nimen se on saanut myöhemmin. Runo kuvaa viittä kauneinta seikkaa Kiinan luonnosta. Ne ovat kevät, joki, kukat, kuu ja yö. Runoilija kertoo kauniista naisesta kukkien keskellä kuutamossa kevätyönä. Hän ajattelee rakastaan purjehtimassa joella. Näin luonnon kauneus ja rakkaus sekoittuvat.

Runo on siis pitempi. Tässä versiossa on esillä vain runon alkuosa. Minua itseäni miellyttää tuon katkelman viimeisen runosäkeen elämänfilosofia. Vertailun vuoksi laitan linkin toiseen käännökseen: http://www.thedrunkenboat.com/zhang.html.

Tällaisia mielleyhtymiä voi kiinalaisen musiikin konsertti tuottaa. Laitan loppuun muutaman linkin. Kappaleen  Ambush from All Sides voi kuulla täällä: https://www.youtube.com/watch?v=0MJTeR1JZZc . Täällä Wu Yuxia kertoo pipasta: https://www.youtube.com/watch?v=6QpeXGZ7DBQ .

Konsertin avausnumerona olleen sävellyksen Blossoms on a Moonlit River in Spring voi kuulla täällä Liu Dehain esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=pVAI7C4C9Eg .