ANDREI TARKOVSKIN ELOKUVAT IV: UHRI (OFFRET)

I.

Andrei Tarkovskin elokuva Uhri (Offret, Жертвоприношение) valmistui 1986. Se jäi ohjaajan viimeiseksi, sillä ohjaaja kuoli keuhkosyöpään saman vuoden lopussa.

Elokuvan valmistuttua en ollut siitä mitenkään innostunut, mistä syystä se jäikin katsomatta. Olin liittänyt Tarkovskin venäläisyyteen ja venäläisen sielunmaiseman kuvaukseen, joka tarvitsee ympärilleen venäläisen ympäristön. Stalkerin valmistumisen jälkeen Tarkovskihan oli siirtynyt Neuvostoliitosta Länteen. Olin jo asennoitunut niin, että ulkomainen tuotanto voi vain epäonnistua. Vierastin jo Italiassa kuvattua Nostalgiaa (1983), josta en ole saanut juuri minkäänlaista otetta.

Uhri on kuvattu Ruotsissa ja ruotsalainen ympäristö tuntui vielä vieraammalta kuin Italia. Lisäksi tekijöinä oli Ingmar Bergmanin elokuvista tuttuja hahmoja, mikä jo sinällään liitti elokuvan bergmanilaiseen perinteeseen. Tämä vähintäänkin häiritsi keskittymistä.  Ja vielä sekin, että elokuvasta lukemani arviot antoivat juonesta hyvin teennäisen kuvan. Syntyi epäily, että koti-ikävää poteva ohjaaja on kadottanut lännessä luomisvoimansa, mikä on pois muuttaneille venäläisille kirjailijoille kovin tavallista. Niinpä en katsonut elokuvasta kuin muutaman irrallisen katkelman.

Nyt oli siis edessä tuore katsojakokemus, jolle lisäväriä toi se, että olen muutaman kuukauden sisällä katsonut ohjaajan muun tuotannon.

Elokuva kuvattiin Ruotsissa Gotlannin saarella. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio tosin oli Moskovan vuosien perua. Tosin se muokkautui siitä paljonkin. Uhrin valmistamiseen löytyi mahdollisuus lähinnä kai ranskalaisen rahoituksen ja Ruotsin valtion myötävaikutuksen turvin. Tarkovskia puolestaan veti Ruotsiin Ingmar Bergmanin tuotanto. Tosin itse Bergmania hän ei koskaan tavannut.  Tarkovski sai projektiinsa mukaan Bergmanin elokuvien kuvaajan Sven Nykvistin ja pari luottonäyttelijää. Ruotsi ja eritoten Gotlannin saari tuntui tilanteeseen nähden ihanteelliselta ratkaisulta.

Kuten yllä kerroin, venäläisen sielunmaiseman kuvaaminen Ruotsissa antoi mielestäni elokuvalle hieman falskin pohjaväreen, mutta tällä kertaa halusin ennakkoluulostani irti. Halusin katsoa elokuvan uusin silmin. Ja elokuva tuntui tehoavan. Pitkät otokset ja hitaat kameranliikkeet olivat tuttua mukaansa tempaavaa Tarkovskia, johon aikaisemmassakin tuotannossa olin tottunut.  Tajusin pian, että tästäkään Tarkovskista ei yhdellä katsomisella selviä. Lisäksi juonen eräät yksityiskohdat tuntuivat niin kummallisilta, jopa naiiveilta, että ne ihan pakottivat pureutumaan syvemmälle.

Nyt  uusin silmin katsottuna elokuva osoittautuu kuin kruunuksi tekijän elämänuralle.  Elokuvan ohessa katsoin 1988 valmistuneen Michal Leszczylowskin dokumenttielokuvan Ohjaus Andrei Tarkovski, jossa ohjaajan muisteloiden ja haastattelujen ohessa seurataan tiiviisti Uhrin kuvausprosessia. Se täydentää hienosti katsomiselämystä. Ja paljastuu myös se, kuinka hienoja otoksia elokuvasta on leikkausvaiheessa jouduttu poistamaan.

Elokuvasta yleensä melkein alkuun kerrotaan, että siinä on käytetty vain 115 otosta eli näyttelijät ovat joutuneet näyttelemään hyvin pitkiä kuvausjaksoja. Lopussa olevaa tulipalo-otosta pidetään kai elokuvahistorian pisimpänä otoksena, mikä ei kai kuitenkaan ole totta. Elokuvan juoni on esitteissä kuvattu kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavasti. Pieni ryhmä läheisiä ystäviä kokoontuu elokuvan päähenkilön Alexanderin omakotitaloon luonnonkauniille saarelle viettämään tämän syntymäpäivää. Samaan aikaan he saavat television kautta tiedon, että maailmalla on tapahtunut jokin valtava ydinräjähdyksen tai uuden sodan kaltainen katastrofi. Tämä järkyttää heitä. Aleksander rukoilee elämänsä ensimmäisen kerran yksin huoneessaan ja lupaa rukouksessaan luopua talostaan ja perheestään sekä lopettaa puhumisen, jos vain katastrofi voidaan estää. Eräs vieras – salaperäiseltä vaikuttava postimies – kertoo Aleksanderille, että talon palvelustyttö Maria on noita ja hän voi vaikuttaa asiaan. Aleksander vierailee yöllä hänen luonaan ja aamulla hän huomaa maailman olevan ennallaan. Aleksander täyttää lupauksensa ja polttaa hänelle hyvin rakkaan omakotitalonsa.

Yllä mainittu Leszczylowskin dokumentti näyttää, kuinka elokuvan pisin otos – elokuvan kulminaatioksikin mainittu talon polttaminen – oli pilata koko elokuvan. Tulipalon ensimmäinen kuvaus epäonnistui, koska kamera rikkoutui. Ohjaaja ei halunnut mitään kompromissia ja koko elokuva oli jäädä siihen. Talo kuitenkin rakennettiin viidessä päivässä uudestaan ja otos uusittiin. Tällä kertaa kuvaus onnistui ja elokuva valmistui aikanaan. Dokumentti paljastaa raastavasti ohjaajan tunteet noina epäonnen  ja myöhemmin onnistumisen hetkinä.

II.

Kuten jo vihjasin, elokuva on paljon enemmän kuin juonensa. Minulle elokuva avautuu toisella tavalla. Sen aion kertoa, mutta haluan ensin tehdä katsauksen elokuvan henkilöihin.

Alexander (Erland Josephson)

Syntymäpäiväänsä viettävän päähenkilö Aleksanderin roolissa on Ingmar Begmanin elokuvista tuttu Erland Josephson, joka näytteli myös Nostalgiassa hullua Dimonicoa, joka sytyttää elokuvan lopussa itsensä palamaan.

Alexander on suupaltti tutkija, entinen suosittu näyttelijä, joka yllättäen luopui nuorena lupaavasta urastaan ja  on siitä lähtien omistanut elämänsä taiteelle ja filosofialle. Elokuvasta käy ilmi, että hän on odottanut elämältään paljon, mutta kokee epäonnistuneensa. Suhteellisen kypsässä iässä perheeseen on syntynyt poika, jonka Aleksander katsoo muuttaneen hänen elämänsä.

Alexander on mentaliteetiltaan hyvin itsekeskeinen, mikä paljastuu elokuvassa monella tavoin. Toisaalta hän on pidetty henkilö, mutta häntä myös karsastetaan hänen jatkuvan filosofoinnin ja uuvuttavien monologiensa takia. Nähtävästi hänellä on ollut myös erilaisia levottomia kausia elämässään, koska perheen sydänystävä Victor kysyy vaimolta Alexanderin vointia siihen sävyyn. Elokuvan alussa on kuvattu pitkiä otoksia Alexanderin ja hänen poikansa yhdessäoloa.  Kurkkuleikkauksesta toipuva poika on mykkä, ja hän joutuu olemaan isänsä seurassa kuulijan paikalla. Ymmärrettävästi poika ei ymmärrä isän puheesta paljoakaan. Puhuminen menee selkeästi liiallisuuksiin. Tulee jopa sellainenkin ajatus, että itse Alexander ja hänen edustamansa sivilisaatio olisi se varsinainen vaara tulevaisuudelle. Aleksander tosin itsekin huomaa oma ristiriitaisuutensa. Hän lainaa Hamletin vuorosanoja (”words, words, words”) ja toteaa: ”jos olisi joku joka ei puhuisi, vaan tekisi lopultakin jotain.”

Leonardo: Kuninkaiden kumarrus - taulu Alexanderin työhuoneen seinällä

Kerron esimerkin Alexanderin itsekeskeisyydestä. Esittäessään pojalle uuvuttavaa monologiaan, poika yhtäkkiä katoaa. Alexander ei sitä luonnollisestikaan heti huomaa. Huomattuaan katoamisen hän kutsuu poikaansa. Samalla poika hyppää puusta isän selkään. Alexander pelästyy ja huitaisee. Poika kaatuu maahan ja hänen nenästä alkaa vuotaa verta. Tilanteessa odottaisi, että isä menisi lohduttamaan lastaan. Aleksander ei sitä tee, ei auta eikä pyydä anteeksi. Hän sen sijaan kaatuu itse kuin draamanäyttelijä ja samalla avautuu ensi kerran elokuvassa äänetön välähdyksenomainen kuva katastrofista.

Adelaide (Susan Fletwood)

Alexanderin vaimo Adelaide on mielestäni hyvin salaperäinen hahmo. Roolissa on englantilainen Susan Fletwood. Mielestäni hänen roolisuorituksensa on loistava. Hänen englanninkieliset vuorosanansa on päälle äänitetty, mutta se on kai tehty hyvin taitavasti, koska en sitä huomannut. Hänen luonteensa paljastuu pikkuhiljaa. Alkuun hän tuntuu vastenmieliseltä hahmolta, mutta elokuvan kuluessa kuva monipuolistuu.

 Tarkovski itse kuvaa Fletwoodille Adelaidea seuraavasti:

”Adelaide on henkilö, joka on elänyt koko elämänsä valheessa, itse sitä toivomatta tai tekemättä siitä tiliä. Hän ei mahdollisesti ole koskaan pettänyt miestään, mutta on antanut jatkuvasti aiheen mustasukkaisuuteen. Valheellisuudellaan hän on kietonut pauloihinsa koko kotiväen, heidän oman tahtonsa halvaannuttaen ja muiden toimia manipuloiden. Adelaide on ylipäänsä hyvin traaginen persoonallisuus. Muita piinaamalla hän kiusaa itseään, muita nöyryyttämällä hän kärsii itse.” (lainattu kirjasta Виктор Филимонов  Андрей Тарковский. Сны и явь о доме, 2012)

Victor (Sven Wollter)

Victor on Alexanderin hyvä ystävä, joka on ystävystynyt myös Adelaiden kanssa. Hän on lääkäri, joka ilmoittaa jo elokuvan alussa muuttavansa Australiaan. Tämä tuntuu kovasti järkyttävän Adelaidea. Adelaide on jollain lailla kiintynyt Victoriin, mitään lähempää ei kuitenkaan heidän välillään ole. Tuona yönä, kun tulee tieto katastrofista, Adelaiden tytär (ja Alexanderin tytärpuoli) Marta  rakastelee Victorin kanssa.  Victorin sarkastinen kyynisyys tulee esiin aamulla, kun hän selittää todelliseksi syyksi Australiaan lähdölle sen, että ”hän on kyllästynyt olemaan Alexanderin ja Adelaiden lapsenvahtina”. Adelaide tulee tästä melkein tästä lähes hysteeriseksi ja haukkuu Victoria hulluksi. Victor ei kyynisyydessään pyydä anteeksi, vain pahoittelee pienellä kalsealla pardon-sanalla. Tämäkin tilanne kertoo, että ihmissuhteissa ei ole kaikki aivan kunnossa, vaikka edellisenä iltana tältä saattoi vaikuttaa.

Marta (Filippa Franzen)

Marta on nuori nainen, Adelaiden tytär. Hän yrittää salaaja hieman teennäisesti keimaillen tehdä jonkinlaista vaikutusta Victoriin. Yöllä hän sitten menee Victorin makuuhuoneeseen ja makaa tämän kanssa. Otoksessa Tarkovski käyttää hänen aikaisemmistakin elokuvista tuttua tehokeinoa:  Martan alaston vartalo näytetään peilin kautta. Elokuvassa on hyvin lyhyt otos, jossa alaston Marta ajaa yöllä talossa juoksevia kanoja pois.  Tämä kohtaus oli alkuaan paljon pitempi, mutta on lopullisessa versiossa huomattavasti lyhentynyt. Minulle jää epäselväksi kanojen symbolinen merkitys.

Otto (Allan Edwall)

Otto on eläkkeellä oleva opettaja, joka nykyisin toimii saaren postimiehenä. Hän on filosofinen hahmo, joka kertoo keräävänsä tapahtumia. Hän kertoo erään yliluonnollisista kokemuksista kertovan tarinan, joka saa aikaan teennäistä ihmettelyä. Otto kehottaa yöllä Alexanderia menemään Marian luo ja rakastelemaan hänen kanssaan. Maria on hänen mukaansa noita ja pystyy auttamaan Alexanderia. Elokuvan alussa Alexander ja Otto keskustelevat pitkään mm. Nietzschestä. Otto on Tarkovskin venäläisen luottonäyttelijän Anatoli Solonitsynin alter ego. Tarkovski etsi tähän rooliin Solonitsynin kaltaista näyttelijää.

Guðrún Gísladóttir

Maria (Guðrún Gísladóttir)

Maria on kaksi vuotta sitten Islannista saarelle muuttanut nainen. Myös näyttelijä on islantilainen. Maria on salaperäinen tummatukkainen hahmo, jolla on hyvin myyttiseltä vaikuttavat kesakkoiset kasvot ja syvään luotaava katse. Hän on Oton mukaan noita. Alexander kohtaa Marian kaksi kertaa. Ensi kerran he tapaavat pihalla Alexanderin katsellessa talosta rakennettua pienoismallia ja toisen kerran Marian kotona.

Poika (Tommy Kjellqvist)

Pojan kaula on vielä siteessä, koska hän on käynyt kurkkuleikkauksen. Hän on vielä mykkä. Puhumattomuutta esiintyy myös Andrei Rublevissa ja Peilissä, joten tällä on Tarkovskille oma sisältönsä.  Pojan rooliin oli lopulta kaikkein vaikeinta löytää esittäjää. Poika on elokuvassa lähinnä vaiti. Välillä hän yrittää Alexanderille vähän inistä, mihin itseään täynnä oleva isä suhtautuu lähinnä vähättelevästi. Pojalla on kuitenkin elokuvan viimeisessä kohtauksessa aivan keskeinen puherooli. Kun talo palaa ja Alexanderia viedään sairasautolla pois, poika on isänsä neuvon mukaisesti kastelemassa kuivaa puuta. Tuolloin poika toteaa koko elokuvalle keskeisimmän lauseen.

III.

Tarkovskin karkean jaottelun mukaan elokuvantekijöitä on kahdenlaisia: ne jotka kuvaavat ympäröivää todellisuutta ja ne jotka luovat itse oman todellisuutensa. Tarkovski itse sanoo kuluvansa jälkimmäiseen ryhmään. Muita tämän ryhmän ohjaajia hänen mukaansa ovat mm. Bresson, Bergman, Bunuel, Kurosawa ja neuvostoliittolaisista Dovzhenko. Unet ja alitajuinen sekoittuvat todellisuuteen.  Uhrin tulkinnoissa on ihmetelty , miksi talon palaessa paikalle kyllä tulee sairasauto, mutta palokuntaa ei näy missään.  Mielestäni tällaiset kysymyksenasettelut eivät kuulu Tarkovskin filmeihin.  Tarkka katsoja saattaa kuulla, että talon palaessa kuuluu puhelimen soitto. Braad Thomsenin mukaan kyseessä lienee leikkaushuoneessa tapahtunut erehdys. Tämän huomion voi kai luokitella sarkasmiksi.   Täysin selittämätön se ääni siinä yhteydessä kuitenkin on. Ainakin se kertoo sen että kyseisessä otoksessa on läsnä enemmän kuin yksi todellisuus.

Jos kyseessä olisi todellisuutta kuvaava realistinen elokuva, elokuvan juoni todellakin tuntuu keinotekoiselta. Miten ihmeessä maailma voidaan pelastaa ydinsodan uhalta rakastelemalla noidan kanssa? Mitä ohjaaja haluaa tällä kertoa?

Uhri ei ole mikään maailmaa kohdanneen katastrofin kuvaus. Ei ole mitenkään luontevaa väittää, että se kertoisi maailmaa kohdanneesta ydinvoimalaräjähdyksestä tai maailmansodasta. Olisi niin ikään kovin hassua uskoa, että sukupuoliyhteys noidaksi luullun naisen kansaa voisi pelastaa ihmiset tuholta. Elokuvaa katsoessa nousee väkisinkin esiin tällaisia tahattoman koomisia päätelmiä ja kysymyksiä. Tuskin kuitenkaan ohjaaja haluaa elokuvallaan väittää, että syy ydinsodan pelkoon on seksuaalisissa ongelmissa.  

Elokuvan käsikirjoitus muokkautui pitkän ajan kuluessa. Siinä on ollut eri vaiheessa eri painotuksia. Ensimmäinen versio oli nimeltään Noita. Tästä noidasta jäi lopulliseen versioon vain Marian hahmo. Noituutta voi löytää vain Marian kesakkoisessa katseessa.

Alexander on älyllisissä pohdinnoissaan umpikujaan ajautunut mies.  Alitajunnan voimat nousevat pintaan. Hän pyöräilee yöllä Marian luo. Hän kaatuu matkalla sotkien vaatteensa ja kätensä. Aikansa koputettuaan Maria avaa pelossaan oven. Hän huolehtii Alexanderista kuin pikkulapsesta, pesee hänen kätensä ja puhuttelee hellitellen. Sukupuoliyhteyteen hän ei aluksi suostu. Hän yrittää äidin mentaliteettiaan käyttäen vielä kiertää asian. Sitten Alexander ottaa esiin pistoolin ja suuntaa sen ohimoonsa. Tämän kiristyksen edessä Maria suostuu. 

Maria on Aleksanderille samanaikaisesti äiti ja rakastajatar. Eli Solariksesta ja Peilistä tuttu insestiteema nousee jälleen esille. Ja naisen nimikin sopii oikein hyvin tähän yhteyteen. Tapahtuu sama kuin Peilissä: pari nousee rakastellessaan ilmaan.  Sitten samassa ollaan jo Alexanderin talossa. Alexander nukkuu omassa sängyssään. Sivussa näemme Adelaiden hahmon vesilasi kädessään. Alexander on ilmeisesti nähnyt pahaa unta ja vaimo Adelaide on käynyt häntä hoivaamassa tarjoten vettä. Itse asiassa tällainen otos näkyy yllä mainitsemassani dokumenttielokuvassa. Lopullisessa versiosta se on jätetty pois.

Tulee aamu. Aleksander herää. Muut ovat alhaalla aamupalalla, keskustelevat mm. Victorin Australiaan lähdöstä, mistä jo yllä mainitsin. Sitten he lähtevät kävelylle. Aleksander sytyttää sillä aikaa talon tuleen.

Elokuva kertoo yhden ihmisen henkisestä romahtamisesta, pakkomielteistä uhrata itsensä ja pelastaa sillä maailma. Ehkä kyseessä ei ole yksityisestä ihmisestä vaan meistä kaikista, meidän kulttuuriperinnöstämme. Sota tai muu katastrofi ei tule ulkoa vaan meistä itsestämme.Elokuvassa liikutaan syvillä vesillä. Ollaan vastakkaisten voimien taistelukentällä. On selviä viitteitä insestistä, Oidipus-kompleksista, henkisestä kastraatiosta.  Elokuvan lopussa tulee vielä paikalle sairasauto ja vie Alexanderin pakkohoitoon. Yhteiskuntamme suojautuu.

Yleensä elokuvan kliimaksina pidetään talon polttamista. Elokuvan perussanoman kannalta keskeinen on kuitenkin elokuvan loppukuva.  Tulipalon aikana poika on kastelemassa kuivunutta puuta, jota hän aivan elokuvan alussa oli isänsä kanssa pystyttämässä. Isä oli kertonut tarinan munkki Pamvesta, joka pystytti joskus muinoin kuivuneen puun maahan ja kertoi oppipojalleen, että jos tämä kastelee sitä säännöllisesti päivittäin, puu alkaa kasvaa. Oppipoika kaatoi joka aamu puun juureen sangollisen vettä, ja kolmen vuoden kuluttua puu alkoi kukkia. Tämä jää pojalle mieleen ja hän onkin aamulla jo kantamassa vesisankoa. Työn tehtyään poika jää makaamaan puun katveeseen eikä kiinnitä huomiota ohi menevään sairasautoon. Siinä hän lausuu elokuvan ainoat sanansa: ”Alussa oli sana. Miksi, isä?” Kysymys viittaa Alexanderin sanoihin elokuvan alussa.

Lapset perivät maailmamme. Poika tuo elokuvan maailmaan mukanaan toivon. Hän löytää isänsä perinnöstä sen hyvän sanoman. Kuin pisteenä i:n päälle todetaan, että Andrei Tarkovski omisti elokuvansa omalle pojalleen.

IV.

Musiikilla on merkittävä osuus Tarkovskin elokuvissa. Tässä se nousee erityiseen arvoonsa. Japanilainen bambuhuilu ja ruotsalainen kansanmusiikki luo kohtauksiin traagisen ja maagisen tunnelman. Elokuvan alussa ja lopussa soi katkelma J.S.Bachin Matteus-passiosta. Unkarilainen kontra-altto Julia Hamari esittää aarian Erbarme Dich (Armahda minua). Se liittyy tilanteeseen, jossa Pietari on kolme kertaa kieltänyt Jeesuksen. Mielestäni Julia Hamari laulaa kuin transsissa.

Aariaan ja Julia Hamarin ääneen voi tutustua täällä: 

http://www.youtube.com/watch?v=aPAiH9XhTHc

Laulu tehköön kunniaa Andrei Tarkovskille. Onhan tänään 4. huhtikuuta hänen syntymäpäivänsä. Jos hän eläisi, hän olisi 82-vuotias.

LÄHTEITÄ:

Christian Braad Thomsen:  Leppymättömät, Helsinki 1989, suomennos Arvi Tamminen.

Виктор Филимонов: Андрей Тарковский. Сны и явь о доме. Москва 2012. 
...

JÄLKIKOMMENTTI 5.4.2014

Tarkovskin elokuvia katsellessa ja tulkitessa pitää ottaa huomioon, että ohjaaja tuo näkyviin omasta alitajunnastaan nousevia motiiveja ja kuvia. Jokainen kokee ne omalla tavallaan ja löytää niistä erilaisia ehkä nimenomaan häntä koskettavia tai hänen elämäänsä liittyviä asioita. En kovin mielellään haluaisi niitä tulkita, pikemminkin avata. Itselleni nousi Uhristakin suoria tähän päivään liittyviä assosiaatioita, joiden esiin tuominen latistaisi elokuvan eri ulottuvuudet. Uskon, että hänen elokuvansa vaikuttavat niin kuin ne ovat syntyneetkin – suoraan alitajuntaan.

Nyt tuntuu, että toistaiseksi en aio vähään aikaan kirjoittaa Tarkovskista. Seuraavan kerran kirjoitan todennäköisesti Andrei Rublevista, kun olen siihen tarpeeksi kypsä. Myös Stalker pohdituttaa, mutta sädekehä sen ympäriltä on uudelleen katsomisen myötä hieman hämärtynyt. Heti tulee mieli lisätä ”tosin vain hieman”, mikä kertoo osaltaan, että sieltä voisi sittenkin vielä jotain avautua.

VENÄJÄ JA UKRAINAN KRIISI. NÄKÖKULMA VENÄJÄLTÄ.

Vladimir Pozner on venäläinen journalisti, joka oli aktiivinen mediakasvo jo Neuvostoliiton aikana. Hän on syntynyt Ranskassa vuonna 1934. Ikää on siis jo 80 vuotta, mutta se ei tunnu menoa haittaavan. Itse olen tavannut Poznerin vuonna 1987 eräässä tilaisuudessa, jossa hän oli esittelemässä Neuvostoliiton poliittisia näkemyksiä. Sittemmin hänellä on ollut Venäjällä hyvin suosittuja ja sisällöltään mielenkiintoisia keskusteluohjelmia, joita on joskus tullut katsottua. Hänet tunnetaan myös kansainvälisesti, sillä onhan hän toiminut mm. CNN:n kommentaattorina. Vladimir Poznerin omat sivut on täällä: http://vladimirpozner.ru/.

 Nykyisinkin hänellä on Venäjän TV:ssä oma ohjelmansa nimeltään yksinkertaisesti Pozner. Ohjelma on vajaan tunnin mittainen ja sinne hän kutsuu yhden vieraan, jonka kanssa keskustellaan kahden kesken. Hiljattain vieraana oli venäläinen toimittaja ja politologi Fjodor Lukjanov. Isäntä keskusteli vieraansa kanssa Venäjän ulkopolitiikasta, päällimmäisenä kontekstina luonnollisesti Ukrainan kriisi. Tässä esittelen keskustelun sisältöä. Samalla avautuu yksi näkökulma nykyiseen poliittiseen tilanteeseen. Keskustelu on katsottavissa täällä: http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi30211 . Tekstini on jonkinlainen referoinnin ja suorien lainausten sekasotku. Suoria lainauksia olen kyllä typistänyt. Toivottavasti en vääristänyt.

Fjodor Lukjanovilla on filologin koulutus, minkä vuoksi hän  hän puhuu itsestään mieluummin journalistina kuin politologina. Hän on työskennellyt jo 70-luvulta lähtien kansainvälisen politiikan alalla. Nykyisin hän toimii päätoimittajana vaikutusvaltaisessa aikakauslehdessä nimeltään Venäjä globaalissa maailmassa (Россия в глобальном мире). Lisäksi hän on vuodesta 2012 alkaen ollut  Ulko- ja puolustuspolitiikan neuvoston (Совет по внешней и оборонной политике) puheenjohtajana. Kyseessä on maan hallituksesta riippumaton järjestö, johon kuuluu ulkopoliittisten asioiden parissa työskennelleitä tai työskenteleviä henkilöitä, kuten diplomaatteja, sotilashenkilöitä evp. ja toimittajia. Neuvoston keskustelutilaisuudet poikkeavat tavanomaisista keskusteluista siinä, että niissä pystytään huolimatta jyrkistä erimielisyyksistä keskustelemaan asioista hyvässä sovussa.  Lukjanovin mukaan Venäjällä tavanomainen leimakirveiden heittely on niissä vierasta.

Pozner nostaa esille kysymyksen maailmalla vallitsevasta Venäjä-kuvasta ja sen negatiivisuudesta. Hän palaa 80-luvulle, jolloin Ronald Reagan nimitti Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi”. Sitä lähtien kuva on välillä ollut positiivisempi, mutta  viime aikoina on jälleen notkahdettu alaspäin. Lukjanov toteaa muutoksen tapahtuneen Jugoslavian tapahtumien jälkeen 90-luvun lopulla. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmalla odotettiin demokraattisia uudistuksia ja toivottiin, että Venäjä mukautuu yhteisiin eurooppalaisiin arvoihin. Tästähän jo Mihail Gorbatshov oli puhunut. Sitten petyttiin, kun huomattiin, että Venäjä sisimmältään pyrkiikin jonkinlaiseksi suurvallaksi.

Siirrytään ajankohtaisempaan aiheeseen, eli Ukrainan kriisiin ja Krimiin.

Pozner toteaa, että Krimin kansanäänestyksessä äänestystulos oli selvä. Krimillä ja Venäjällä juhlittiin tapahtumaa ja juhlinta oli ilmiselvästi aitoa ja vilpitöntä. Itsekin CNN:ssä kommentaattorina toiminut Pozner toteaa amerikkalaisista kollegoistaan, että he ovat tässä asiassa hyvin kaukana objektiivisuudesta. Nykyisen kaltaista Venäjä-vastaisuutta hän ei ole kokenut sitten niiden aikojen, kun Neuvostoliitto siirsi joukkojaan Afganistaniin. Pozner kysyy, onko Lukjanovin mielestä Venäjän poliittisella johdolla mitään reaalista käsitystä toimiensa vahingollisuudesta Venäjä-kuvalle.

Lukjanov arvelee heidän olevan siitä tietoisia ja jatkaa: ”Kaikella kunnioituksella Krimiä ja Ukrainaa kohtaan kyseessä on iso eurooppalainen maa, mutta kyseessä ei ole maailman luokan kysymys. On kyse hyvin vaikeasta ja vaarallisesta kriisistä, mutta maassa, jolla ei ole maailmanpoliittista painoa. Molemmat osapuolet ymmärtävät…  että kyse ei ole Ukrainasta, eikä kyse ei ole Krimistä, kyse on karkeasti sanottuna siitä, kuka on isäntä talossa.”

Tällä viimeisellä kommentillaan Lukjanovin ”talo” tuskin viittaa Ukrainaan.

Venäjän periaatteena on Neuvostoliiton Gorbatshovista lähtien ollut periaatteena minimoida vahingot. Näin tapahtui Lukjanovin mukaan jopa Georgian kriisissä. Nyt kuitenkin Venäjä on tehnyt tietoisen ratkaisun olla menemättä myönnytyksiin.

Poznerin mukaan Länsi on nyt eristämässä Venäjää ”rautaesiripulla”. Yhteydet Venäjän ja Lännen välillä selkeästi supistuvat. Lukjanovin mukaan seuraukset voivat olla vakavia. Hän ei tarkoita matkustuskieltoja, vaan taloudellisia suhteita. Niistä kärsivät molemmat osapuolet.

Reaganin ajan ”kylmän sodan” paluu ei nykytilanteessa kuitenkaan ole mahdollista. Nyt ei eristäminen samalla tavalla onnistuisi.  Nyt siitä aiheutuisi haittaa molemmille osapuolelle. Jopa silloin, jos Länsi kokonaisuudessaan asettaisi Venäjän saartoon, se ei merkitsisi, että Kiina tai Intia seuraisi mukana.

Pozner pohjustaa seuraavaa aihetta:

”Vuonna 1954 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshev päätti lahjoittaa Krimin Ukrainan sosialistiselle neuvostotasavallalle. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston piti juridisesti vahvistaa päätös. Puolesta äänesti 13 neuvoston 27 jäsenestä. Kokous ei ollut päätösvaltainen. Kukaan ei äänestänyt vastaan, koska eivät tulleet paikalle. Näin ollen juridisesti katsoen Krim ei edes kuulunut Ukrainalle. Toiseksi historiallisessa mielessä se ei ole koskaan kuulunut Ukrainalle. Totta on toisaalta se, että Boris Jeltsin ei tähän aikoinaan puuttunut.”

Lukjanov: ”Oli tärkeämpiäkin asioita.”

Pozner: ”Aivan. Mutta kysyn tähän liittyen. Miksi Venäjä tarvitsee Krimin? Syntyy vain epäluottamusta ja vaaratilanteita. Maksaako se vaivan?”

Lukjanov toteaa aluksi, että kysymykseen ei ole selvää vastausta. Päättäjien logiikan taustaksi Lukjanov toteaa kaksi faktaa: Venäjä ei prosessia aloittanut, ja toiseksi tilanteen kärjistymistä ei voi laittaa Janukovichin vastuulle.

Pozner käyttää Janukovichista ranskankielistä ilmausta le coup de grace.

Lukjanov lisää:

”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna… Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu…  Kun Bialowiezan metsässä käytiin Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”

Tämä Krimin kysymys sivuaa valtavaa ongelmaa, josta tuolloin suljettiin silmät.

Lukjanov: ”Neuvostoliiton hajotessa 25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”

Pozner: ”Tässä pelissähän on käytännössä kaksi osapuolta: Venäjä ja USA. Mitkä ovat USA:n intressit ja motiivit?”

Samalla Pozner lisää: ”Mutta älkää sanoko, että se puolustaa ihmisoikeuksia ja köyhiä ukrainalaisia.”

Lukjanov kertoo aluksi vuonna 2008 pidetystä Venäjän ja NATOn yhteisestä kokouksesta Bukarestissa:

”Venäjän presidentti yritti selittää presidentti Bushille, että Ukrainan nykyrajat ovat aika keinotekoinen luomus, joka on syntynyt neuvostoliittolaisten puoluejohtajien ansiosta. Stalin liitti yhtä ja Hrushtshev toista.  NATOn ei pitäisi siihen puuttua. .. Mielestäni Putin halusi tällä vilpittömästi selittää, että USA ei tajua asiaa. Se ei kuitenkaan mennyt perille, vaan USA tulkitsi Putinin puheet uhkailuksi.”

Lukjanov toteaa, että silloin kuitenkin Georgian tapahtumien jälkeen pyrkimykset liittää Ukraina NATOon heikkenivät. Nyt Obaman asenteeseen vaikuttaa ensiksikin USA:n sisäpoliittinen tilanne. Obama taistelee omasta maineestaan presidenttinä, joka kykenee toimintaan eikä ole heikkohermo. Nythän hänestä ollaan luomassa kuvaa ”ihmisenä, johon kaikki pyyhkivät jalkansa”.

 ”Obaman tärkein agenda on sisäpoliittinen. Hän haluaa muuttaa Amerikkaa: on terveydenhuoltolaki jne.  Muuttaakseen Amerikan hänen on näytettävä vahvalta. Nyt kuitenkin on sattunut yhtä ja toista: ei onnistunut Syyriassa ja on vielä tämäkin tapaus.”

Lukjanovin mukaan USA:ssa pelätään, että Krimi on alku ja siitä mennään pitemmälle.

Silloin Euraasiaan muodostuu valtio, joka voi Neuvostoliiton lailla heittää haasteen.

Pozner: ”Liittyykö siihen jotain strategiaa, että Ukraina halutaan irrottaa Venäjän vaikutuspiiristä?”

Lukjanov: ”Luulen, että se on täysin rationaalinen strategia. Ukraina on klassisessa geopoliittisessa mielessä hyvin tärkeä alue… Toiseksi – jos puhutaan laajemmin Venäjästä itsestään - Ukraina on Venäjälle hyvin tärkeä sen eurooppalaisen identiteetin kannalta. Jos kuvitellaan, että Ukraina erkaantuu Venäjästä ja siitä tulee aivan toisenlainen valtio, ja Venäjä erkaantuu siitä. Mihin Venäjä sitten katsoo? Vain Itään…”

Pozner: ”Vaikuttaako Venäjän politiikkaan vaara siitä, että Ukraina liittyy NATOon ja Venäjän rajalle tulee amerikkalaisjoukkoja?”

Lukjanovin mukaan tietysti vaikuttaa, vaikka toisaalta puhutaan, että NATO ei ole Venäjän vihollinen (mikä ei Lukjanovin mielestä kuitenkaan ole totta).

Pozner: ”Onko sitten sillä vaikutusta, että ukrainalaisista puhutaan Venäjällä ’slaavilaisena veljeskansana’?”

Lukjanovin mielestä tästä puhuminen ei ole enää ajankohtaista. Kansan suussa tällaiset käsitykset voivat elää, mutta vakavia päätöksiä tehtäessä niillä ei ole merkitystä.

Pozner: ”Voiko tilanne laajeta Krimistä eli puuttuuko Venäjä Itä-Ukrainan tilanteeseen? Voisiko siis Venäjä nousta auttamaan Harkovin ja Donetskin venäjänkielistä väestöä?”

Lukjanov: ”Krimin tilanne eroaa hyvin paljon Ukrainan etelä- ja itäosien tilanteesta. Krim on erityinen alue, eristäytynyt, sitä on helpompi valvoa. Tulevaisuudessa kaikki riippuu siitä, mitä Ukrainassa tulee tapahtumaan. Siellähän eletään hyvin syvää kriisiä.”

Pozner: ”Ette siis sulje pois sitä mahdollisuutta?”

Lukjanov: ”Jos Ukrainan valtio alkaa murentua, tai jos se alkaa hankkia aivan toisenlaisia muotoja, kuten esimerkiksi radikalisoitua… Monet vertaavat helmikuun tapahtumia Helmikuun vallankumoukseen Venäjällä vuonna 1917, jossa aluksi oli yksi väliaikainen hallitus, sitten tuli radikaalimpi, sen jälkeen vallan ottivat taistelukykyisimmät. Ja jos – Luoja paratkoon – se tapahtuu, luulen, että Ukraina yksinkertaisesti vajoaa tilanteeseen, jossa Venäjä katsoo velvollisuudekseen puuttua siihen. Tuskin toistaiseksi on sellaisia suunnitelmia ja aikomuksia.”

Pozner: ”Olette joskus sanoneet – ja luultavasti olette sitä mieltä – että strategista kumppanuutta – puhumattakaan liitosta – Yhdysvaltojen ja Venäjän välille ei tule koskaan. Mutta te sanotte, että Euroopan kanssa se on välttämätöntä. Ensiksi haluan kysyä, eivätkö viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa aseta epäilyksenalaiseksi Venäjän kumppanuuden Euroopan kanssa? Ja lisäkysymys: mistä Euroopasta on kyse? Millaisesta strategisesta kumppanuudesta Euroopan kanssa voisi olla kyse?”

Lukjanov: ”Nyt ei minkäänlaisesta. Strateginen kumppanuus oli mahdollista noin kymmenen vuotta sitten 2000-luvun alkuvuosina, kun presidentti katsoi Eurooppaan toisella lailla ja tarjosi yhteistyötä. Silloin oli paljon keskinäisiä väärinymmärryksiä, mutta perusidea oli se, että Venäjä ja Eurooppa tarvitsevat toisiaan... Presidentti ehdotti jopa jotain samankaltaista, mistä alkoi Euroopan integraatio 40- ja 50-lukujen vaiheessa – Eurooppalaista hiili- ja terästuotannon yhtymää, jossa yhdistetään sotia ja konflikteja aiheuttavat strategiset teollisuusalat, jottei näillä aloilla syntyisi konflikteja… Ei onnistunut eri syistä.”

Keskustelu etenee sitten lähemmin yhteistyömahdollisuuksiin ja sivutaan käsitettä ”Venäläinen imperiumi”.

”Presidentti siteeraa usein A. Solzhenitsynia, joka noin 25 vuotta sitten ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjoitti siitä, mikä hänen näkökulmastaan on Venäjä. Hän kirjoitti eräässä artikkelissaan, että periferia eli koloniat katoavat. Keski-Aasia, Kaukasus, Baltian maat – ne ymmärrettiin eräänlaisen imperiumipolitiikan hedelminä. Mutta on alue, joka on Venäjää. Tämä sisälsi – ellen erehdy – Venäjän, Ukrainan, Valkovenäjän ja osan Kazakstania. Ja yritän hahmottaa: eikö se, mitä nyt tapahtuu, ole juuri etääntymistä imperiumi-paradigmasta? Imperiumi-paradigmahan on luonteeltaan jotain muuta, etenemistä ja jonkinlaista välttämättömyyttä. Siihen ei millään liity ajattelutapa ’tämä on venäläistä tai ei-venäläistä’… Tulliliitto ei ole imperiumi… ”

Aiheen pohdinta jää vähän auki. Lukjanov empii omaa näkemystään. Pohdiskelu kuitenkin avaa omalta osaltaan Venäjän lähtökohtia.

Kiinastakin keskustellaan. Lukjanov ei ihmettele sitä, että Kiina seuraa Ukrainan tapahtumia syrjästä.

Vakavammistakin talouspakotteista oli puhe. Voisiko Yhdysvallat sopia Saudi-Arabian kanssa öljyn hinnan laskusta?  Se olisi hyvin raskas isku Venäjän taloudelle. Tähän Lukjanov ei usko.

Lopuksi nousee kysymys siitä, millä lailla kriisi ja kansainvälisten suhteiden huononeminen vaikuttaa maan sisäiseen ilmapiiriin. Voisivatko nykyiset tapahtumat johtaa politiikan kiristymiseen maan sisällä?

Lukjanov: ”Sellainen vaara on. On merkkejä siitä ja minusta se on hyvin vaarallista. Nykyisessä vaikeassa kriisitilanteessa on välttämätöntä, että julkinen toiminta ja yhtenäisyys ei olisi patrioottisten hurraa-huutojen varassa, vaan olisi todellista. Tunnen hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi Krimin Venäjään liittämistä vastaan. Heidän mielestä se on väärin, Venäjän ei pitäisi toimia tällä tavalla.  He eivät kuitenkaan ole Yhdysvaltojen tai kenenkään muunkaan agentteja. He ajattelevat näin ja heillä on omat perustelunsa. Venäjällä valitettavasti syntyy houkutus leimata erimieliset viidenneksi kolonnaksi. Tämä on vaarallista, koska se voi sysätä yhteiskunnan suuriin ongelmiin.”

Fjodor Lukjanov

Vladimir Pozner

VOIKO MAKKARAA ENÄÄ SYÖDÄ?

Yksi seuraamistani Ylen radio-ohjelmista on Eurooppalaisia puheenvuoroja. Helmikuun lopussa esitetyssä ohjelmassa käsitellään ranskalaisen journalistin Jean Robinin tuoretta teosta  AFP:n musta kirja, jossa arvostellaan maailman keskeisimpiin mielipidevaikuttajiin kuuluvaa ranskalaista Agence France Presse –uutistoimistoa. Ohjelma paljastaa jälleen kerran oivalla tavalla sen, miten meitä median käyttäjiä yritetään ohjata ja miten heikoissa kantimissa tiedonvälitys välillä on. Otan tässä nyt esille muutamia ohjelman esittämiä näkökohtia ja esimerkkejä. Ohjelman voi katsoa täältä: http://areena.yle.fi/radio/2121152 .

AFP toimii 165 maassa ja tuottaa uutisia useilla kielillä. Pelkästään Ranskassa AFP tarjoaa muun median välitettäväksi peräti 80 prosenttia uutisvirrasta. Se on vaikutusvaltainen globaali toimija, mutta uutistoimiston toimintatavoissa Robin näkee puolueellisuutta, sensuuria, epätarkkuutta, tiedon suodattamista ja jopa valheita.

Ohjelma selvittää mm. yksityiskohtaisesti uutistoimiston tiiviitä taloudellisia sidoksia Ranskan hallintoon. Jätän nyt nämä taloudelliset kytkökset esittelemättä ja siirryn uutisesimerkkeihin.

Toissa vuonna Ranskassa tutkittiin laajasti median Venäjä-kirjoittelua. AFP:llä on tässä huomattava osuus. Le Parisienne käsitteli kolmen kuukauden aikana Venäjää 107 jutussa. Näistä jutuista 81 prosenttia oli AFP:n tuotantoa. Mutta AFP:n jutuista vain noin 7 % oli toimittajan nimellä signeerattuja. Sisällöllisesti yli puolet oli Venäjä-vastaisia ja maan oppositiota kannattavia. Maakuntalehdistä AFP hallitsi Venäjä-kirjoittelua 40 – 80 prosenttiin. Kymmenes osa oli signeerattuja ja yli kolmannes Venäjä-vastaisia.

Robinille kirjoitusten nimettömyys on yllättävintä. Hänen mukaansa pitää pohtia, mistä ilmiö johtuu. Asia on merkittävä jo lehtien levikkienkin pohjalta, esimerkiksi Le Parisiennen levikki on noin puoli miljoonaa. AFP:n rooli voi Robinin mukaan olla poliittinen väline.

Mielenkiintoisin ohjelmassa esitetty esimerkki on edellisen paavin Benedictus XVI:n haastattelun uutisointi ennen tämän Afrikan vierailua vuonna 2009. Paavi oli tuolloin lentokoneessa matkalla Kameruniin ja koneessa oli mukana kolmen suuren uutistoimiston – Reutersin, AP:n ja AFP:n – toimittajat. Paavin vastattavaksi oli tehty kysymyksiä kuudesta aihepiiristä, kuten maanosan köyhyydestä ja kirkon mahdollisuuksista toimia sitä vastaan, korruptiosta, katolisen kirkon suhteista muihin uskontoihin sekä  AIDS-ongelmasta, joka nousee uutisoinnissa keskiöön.

Reuters uutisoi AIDS-osiosta asiakkailleen näin:

”Kondomi ei ole ratkaisu AIDS:iin, sanoi paavi. Ongelmaa ei voi voittaa jakamalla kondomeja, se vain pahentaa asiaa, sanoi hän koneessa olleille journalisteille.”

AP kertoi maailmalle uutisen ja paavin sanomiset puolestaan tällä tavalla:

”Paavi vastustaa kondomien jakamista. AIDS:ia ei voi ratkaista kondomien jakamisella, sanoi paavi . Päinvastoin, se lisää ongelmaa, ilmaisi paavi.”

Ja AFP:n viesti oli seuraava:

”Afrikan matkallaan paavi kyseenalaistaa kondomin tehokkuuden. Hän arvioi, että ei voida selvittää AIDS-ongelmaa, pandemiaa, jolla on tuhoisat vaikutukset Afrikalle, kondomien jakamisella. Päinvastoin, hänen mukaansa niiden käyttö pahentaa ongelmaa.”

Robin katsoo, että yksikään uutinen ei ole siteerannut paavia oikein: ”AP eksyi ja kaksi muuta vääristelivät totuutta”. Sanatarkasti paavi sanoi lentokoneessa näin:

”Sanoisin, että kun tätä AIDS-ongelmaa ei voi voittaa ainoastaan rahalla, vaikka raha on välttämätöntä. Jos ei ole sielua, jos afrikkalaiset eivät auta itse itseään, ei tätä vitsausta voi ratkaista jakamalla kondomeja. Päinvastoin, se lisää ongelmaa.”

Robin luettelee virheitä, joita uutisoinnissa tapahtui.

1)      Uutistoimistot eivät siteeranneet paavia oikein ja merkitys vääristyi.

2)      Kaikilta jäi uutisoinnissa lähes kokonaan mainitsematta ne viisi muuta asiaa, joihin paavi vastasi.

3)      Kaikki otsikoivat vain AIDSista ja väärällä sitaatilla.

4)      Toimittajat antavat ymmärtää, että paavi otti Aidsin puheeksi koneessa. Hän kuitenkin vastasi toimittajien kysymyksiin.

5)      Vatikaanin näkemys kääntyi ainoastaan negatiivissävyiseksi.

Robinin arviossa voittajaksi tuli Reuters, koska sen uutinen oli niukkasanaisin.

Vaarana on, että suurten toimistojen uutisiin luotetaan liikaa. Kun virheellinenkin uutinen on kerran julkaistu, sitä on mahdoton kumota. Robin haluaa avata yleisön silmiä: ”…kuten amerikkalaiset sanovat, kun on kerran nähnyt miten makkara tehtaassa tehdään, epäröi sen syömistä”.

Robin kritisoi AFP:n suhdetta valtiovaltaan, sen puolueellisuutta, vasemmistosympatioita ja Israel-vastaisuutta lähes kaikissa Lähi-idän tapahtumissa: on vääriä tietoja, valokuvin manipuloituja tapahtumia ja kritiikitöntä raportointia arabi- ja palestiinalaissilmin.

Seuraava esimerkki käsittelee juuri Palestiinaa.

 ”AP:n ensimmäinen versio kertoi palestiinalaislapsen kuolleen haavoihinsa, kun Israelin ilmavoimien kone hyökkäsi asevarastotehdasta vastaan Gazassa. Palestiinalainen terveyspalveluiden vastuullinen edustaja oli lähteenä kaikille uutistoimistoille 8-vuotiaan lapsen kuolemasta Israelin koneen hyökättyä. Israelin armeija  kiisti… lentokoneensa olleen alueella. Uutistoimisto AP ryhtyi keräämään todistusaineistoa ja joutui korvaamaan uutisen kokonaan toisenlaisella versiolla.  Pojan perheen ilmoitus ja silminnäkijöiden todistukset kertoivat kokonaan toisenlaisen tapahtuman, kuin mitä ensin raportoitiin. Tuona päivänä pidettiin palestiinalaisterroristin hautajaiset Gazassa. Kuollut poika… otti osaa hautajaissaattueeseen, kun aseistetut miehet ampuivat ilmaan. Lapsi sai osuman yhdestä harhaluodista. AFP:n ensimmäisessä versiossa poikaan osui israelilaisluoti yhden eteläisen Gazan kaistaleen rajanylityspaikan läheisyydessä.”

Hieman provosoivilla esimerkeillään Robin vaatii suurilta uutistoimistoilta vastuuta toiminnastaan. Jos virheitä havaitaan, niitä selitellään - jos ylipäänsä viitsitään selitellä - hatarin perustein. Ja aina löytyy ”sopiva” henkilö, joka sanoo kokeneensa jotakin, millä sitten vahvistetaan toiveiden mukaista käsitystä.

Ohjelman lopussa Jean Robin kiteyttää ironisoiden AFP:n uuden strategian:

”Internet muuttaa uutistoimiston kolmella tapaa. Tiedon tarjonta sinällään on pelkkää kilpailua, sen levitys ohittaa tietotoimistojen perinteiset asiakkaat, kuluttajat vertaavat ja pohtivat löytämäänsä josko kokonaan AFP:n munimat uutiset ovat samoja kuin viestejä vievillä ankoilla.”

SUOMEA MAAHANMUUTTAJILLE: KIELENOPETUKSEN KOUKEROITA

SUOMEA MAAHANMUUTTAJILLE: kielenopetuksen koukeroita

I.

Kielenopetus on minulle tuttu asia. Tuttuja ovat myös maahanmuuttajien kielenopetuksen ongelmat. Mediassa on viime aikoina hehkutettu Suomen huonoa kielenopetuksen tasoa. En ole viitsinyt tätä keskustelua seurata. Suomen maa tuntuu olevat täynnä tietäjiä ja ”asiantuntijoita”. Syylliseksi leimataan opettaja, joka kuitenkin hankalassa tilanteessa yrittää parhaansa.

Avaan nyt hieman omaa kantaani ja jo edellisestä kappaleesta arvaa, että sympatiani ovat opettajan puolella. Kovin kaunista näkemystä minulla ei kielenopetuksesta kuitenkaan ole. Byrokratiakoneisto on valtava, opettaja on siinä vain pienen pieni osanen. Opetukseen kulutetuilla resursseilla pitäisi saada tulosta, mutta onkohan se aina edes alalla toimijoiden perimmäisissä intresseissä.

Ja totean heti alkuun: ei se uuden kielen opiskelu niin kovin helppoa ole. Sopii yrittää. Syyllisiä kehnoihin tuloksiin on helppo löytää. Jos ei tohdi katsoa peiliin, on useimmiten epäreilua syyllistää muita.

Mennään kuitenkin vähän pintaa syvemmälle. Minulla on jonkin verran kokemusta maahanmuuttajien opetuksesta reilun kymmenen vuoden ajalta. Ihmetyttää se, miten vähän alalla on otettu virheistä opiksi ja miten vähän on menty laadullisesti eteenpäin. Syyt ovat muualla kuin opettajistossa. Nyt käsittelen nimenomaan maahanmuuttajille TE-keskusten ja opetusministeriön tilaamia työttömille maahanmuuttajille järjestettyjä, täyspäiväiseen opiskeluun tarkoitettuja määräaikaiskursseja.

II.

Reilut kymmenen vuotta sitten työni maahanmuuttajien parissa varsinaisesti alkoi. Tarjontaa oli monenmoista ja alkuun tuntui, että opetus on tiukan tavoitteellista: pyritään saamaan kurssilaiset  mahdollisimman pian mukaan työelämään osaksi yhteiskuntaa.

Oli alkeiskurssia, jatkokurssia, oli ammattiin valmistavaa kurssia. Oli tavoite: ammattiin valmistavan kurssin jälkeen ammattikoulutukseen ja työelämään.  Sitten oli vielä muita orientoivia ja aktivoivia kursseja, osalle varmaan kyllästymiseen asti.

Ongelmat alkoivat näkyä siinä, kun alettiin pyöriä kehää. Samat tyypit kiersivät kurssilta kurssille, joskus jopa saman tason kurssia moneen kertaan.  Joskus palattiin alemmalle tasolle, tai mentiin vain sellaiselle kurssille, johon sattui olemaan tilaa. Saatettiin jopa ammattikurssin jälkeen palata taas jatkokurssille. Jatkokurssi ja ammattiin valmistava kurssi käytiin miten päin milloinkin. TE-keskuksen byrokraattien velvollisuus oli tarjota kursseja ja puoliväkisin asiakkaita työnnettiin milloin mihinkin.

Maahanmuuttajienkin intressissä on tietysti päästä kurssille. Ensimmäisen kolmen vuoden ajan hän kuuluu kotouttamistuen piiriin. Se kannustaa hakemaan kurssille, koska yhteiskunnan tuki kasvaa.

Suunnitelma ei toiminut, ei noustu portaalta toiselle, vaan pyörittiin oma aikansa portaikossa ja sitten kun määräaika meni, jäätiin roikkumaan johonkin ulkopuolelle. Jotkut työhaluiset jaksoivat odottaa, milloin heidän palveluja tarvitaan työvoimapulasta kärsivälle maalle.

Minä huomasin, että ammattiin valmistava kurssi ei toiminut.  Siihen sisältyi oppiaineita, jotka olisi voinut jättää pois ja keskittyä peruskielitaidon kehittämiseen.  Mitään ei tietenkään opettajan tasolla voinut tehdä.  Tilaaja (valtio tai TE-keskus) päätti, opettajat opettivat.

Motivaatio siinä menee itse kultakin.

Kurssin sisällä oli suuria tasoeroja. Oli eri koulutustason ihmisiä tohtorista luku- ja kirjoitustaidottomaan. Eikä ollut vain tasoeroja, oli myös erilaisia oppijatyyppejä, jotka olivat omassa maassaan oppineet kovin erityyppiseen opiskeluun. Tietynlainen tyyli ei sopinut kaikille. Opettaja sen kyllä huomaa, mikä kenellekin sopii, ja tekee parhaansa. Joskus onnistutaan paremmin, joskus huonommin. Koskaan ei päästä kaikkia tyydyttävään tulokseen. Se täytyy jokaisen rehellisen vieraan kielen opettajan uskaltaa tunnustaa.

Kurssin aikana opettaja pyrkii, että palaute olisi siedettävä. Se on jo oman työpaikan jatkuvuuden kannalta tärkeää. Opiskelijat kyllä osaavat tämän pelin ja lainalaisuuden. Tyytymättömyyttä ei kurssin viimeisenä päivänä annettavassa palautteessa useinkaan esitetä. Aidot tuntemukset pannaan johonkin syvälle piiloon. Aina pettymystä ei edes nosteta esille. Rehellisempi palaute saataisiin, jos se annettaisiin vasta kuukausi kurssin jälkeen, ja siinä kysyttäisiin muutakin kuin opetusta.

Sitten on vielä työpaikan sisäiset ongelmat. Oppilaitoksessa opettajien keskinäinen suhde ei ole aina rakentava ja tukeva. Jokainen pitää kiinni omasta reviiristään ja asemastaan. On persoonia, joilla on palava halu olla se pidetyin ja rakastetuin ja suosituin. Joku jää jalkoihin, joku vain muuten painetaan alas. Joku selviää ja jatkaa. Aina ”tylsemmälle” tai epäsuositummallekin opettajatyypille löytyy omat kannattajansa, ”säälipisteet” kuuluvat palautteen luonteeseen. 

Jossain välissä alkaa tympiä. Viimeistään silloin, kun joku laitoksen ulkopuolinen byrokraatti alkaa toden teolla ohjata toimintaa ja ylittää reviirinsä. Oppilaitoksella on omat säännöt ja periaatteet, byrokraateilla on omat ohjeensa. Aina ne eivät täsmää. Silloin joutuu tietysti oppilaitos antamaan periksi. Esimerkkinä mainittakoon poissaolot: mikä omaan kulttuuriin ja kansallisuuteen liittyvä tapahtuma antaa oikeuden poissaoloon?

Kotoutuminen oli minulle aluksi hyvä periaate. Ensimmäisen kotoutumisen käytäntöihin liittyvää kritiikkiä sain eräältä oppilaaltani. En silloin siihen puuttunut ja sivuutin asian. Olisi pitänyt jäädä kuuntelemaan. Ehkä olisin päässyt heti kiinni ongelmiin. Kotoutumisesta tuli tyhjä sana, joka vain oikeuttaa raskaan hallintorakenteen olemassaolon.

Nykyisin kotoutuminen on entistä vaikeampi toteuttaa. Eri maahanmuuttajaryhmille Suomessa on jo muotoutunut omat sisäänlämpiävät yhteisönsä. Ei pyritä sopeutumaan suomalaiseen elämäntapaan, eikä kantasuomalaisiin tutustuminen ole itsestäänselvyys eikä usein mahdollistakaan. Muslimeilla on omat tapansa, kantasuomalaisille omansa. Kantasuomalainen voi lähestyä heitä, jos on niistä kiinnostunut. Siinäpä opettajallekin tavoitetta: opettaa kertomaan omasta perinteestään ja kulttuuristaan. Eikä siinä olekaan sinällään mitään pahaa. Mutta… jokinhan tällaisessa kotoutumisessa ei toimi.

III.

Myös opetuksen sisältöjä ja menetelmiä on moitittu. Käsittelen vähän niitäkin. Mm. kieliopista tuntuu tulleen lähes kirosana. Lähestyn kuitenkin asiaa hieman kauempaa.

80-luvun alkupuolella oltiin kiinnostuneita suggestopediasta. Minäkin valmistuvana opiskelijana halusin siihen tutustua ja osallistuin jopa kielenopettajille tarkoitettuun erikoiskurssiin. Sen koettiin mullistavan kielenopetuksen. Menetelmänä se todellakin innosti. Se auttoi opiskelijaa eläytymään oppimistilanteeseen. Se avasi psyykkiset lukot ja se rohkaisi vapaampaan itseilmaisuun. Vieraan kielen opiskelusta tuli hauska persoonallisuuden vapautumisen keino. Se helpotti kommunikointia ja toi rentoutuneen mielen. Tajuttiin, että kun sydän on oppimisessa mukana, tulostakin syntyy.

Tuntui, että kielenopetuksessa oli kääntymässä uusi sivu, mutta sekin ilo vähitellen vaimeni. Se toi varmasti uusia näkymiä opetukseen ja luokkahuonetyöskentely monipuolistui. Kielenopetus oli kuitenkin paljon muutakin. Suggestopedian ansiot olivat alkeisopinnoissa ja suullisessa kielitaidossa.  Ennen pitkää huomattiin kuitenkin, että ei vierasta kieltä voi oppia pelkästään ”laulaen”. Tarvitaan myös monipuolisempia tavoitteita ja määrätietoisia ponnisteluja niiden eteen. On varmasti myös aiheellista pohtia, missä määrin suomen kaltainen monimuotokieli soveltuu tämänkaltaiseen oppimiseen.

Kielen opetuksen menetelmät ovat viime vuosisadan lopulla kehittyneet monipuolisemmiksi. On luovuttu vanhasta kielioppi-käännösmenetelmästä, jota minun kouluaikanani opetuksessa käytettiin. Eikä sitä voisi monikielisessä maahanmuuttajaryhmässä käyttääkään.

Suggestopedisen innostuksen jälkeen tartuin uuteen oppimiskäsitykseen – kognitiiviseen kielenoppimiseen. Se oli minulle ”taikasana”, johon nojautuen minä opettajana halusin aikoinani opetukseni ja opetusperiaatteeni rakentaa. Kognitiivinen oppiminen tarkoittaa systemaattista ohjausta. Opettaja ei ole tiedon jakaja, vaan oppimisprosessin tukija. Hän motivoi luomalla mielekkäitä opetuskokonaisuuksia. Opiskelija pyrkii tavoitteelliseen lopputulokseen. Vieraan kielen oppiminen on kuin talon rakentamista: perustan täytyy olla kestävä, kattoa ja seiniä ei synny ilman sitä. Opettaja tukee oppilasta tässä rakennustyössä.

Uudempi idea on konstruktivistinen oppimisnäkemys, joka pohjautuu juuri kognitiiviseen oppimiseen. Se on kuitenkin toiminnallisempaa. Kun kognitiivinen oppiminen sopii parhaiten yksinopiskeluun, niin konstruktivistisessa näkemyksessä tulee mukaan ryhmädynamiikkaa hyväksikäyttävä sosiaalinen toiminta. Ryhmä toimii yhdessä tavoitteiden eteen. Ryhmän jäsenet voivat myös tukea toisiaan opintojen eri vaiheissa.

Kun kurssilla keskitytään liikaa toiminnalliseen oppimiseen, saattaa käydä niin, että itse kielen rakenteiden systemaattinen oppiminen eli se edellä mainittu perustan rakentaminen jää vajaaksi. Tällöin talo ei pysy pystyssä. Opiskellaan tilannekohtaista kielenkäyttöä, irrallisia sanontoja ja fraaseja, joista ei loppujen lopuksi jää mitään käteen. Näin voi käydä, mutta tämä ei todellakaan ole itse menetelmän tarkoitus.

Toisaalta moititaan, että kielenopetuksessa on liikaa kielioppia. Kuitenkin kieliopin opettaminen on välttämätöntä, jotta kielenoppimisen perusta tulee kuntoon ja talo saadaan pystyyn.

Opettaja yrittää rimpuilla erilaisten menetelmien ja opiskelijoiden erilaisten toiveiden välillä. Ketään ei saa oppimisprosessin aikana torjua. Opettajan on tultava vastaan, hänen tulee tukea ja kannustaa.

Vastauksena kieliopin opettamiseen on funktionaalisuus. Kielioppi ei saa olla tyhjiä rakennekaavioita, sitä ei saa irrottaa kielen käytöstä. Aina mukana pitää olla kielen käyttötilanne. Oppilaan odotukset ja opettajan asettamat tavoitteet eivät kuitenkaan aina kohtaa.

Kurssin käyttöön on hyvin vaikea löytää sopivaa oppikirjaa. Tuoreenkin kirjan kieli saattaa olla vanhahtavaa. Myös puhekielisyydet ja kirjakielisyydet sekoittavat kuvioita. Siitä, miten oikeasti sanotaan, ollaan montaa mieltä. Opiskelijat pettyvät, kun ihmiset eivät puhukaan niin kuin oppikirja neuvoo. Opettaja on ymmällään puhekielen kanssa. Se ei tunnu istuvan ”talon rakennusaineeksi”.

Oppikirjan tekijöillä ei ole aina selkeää näkemystä kielen rakenteiden opettamisesta. Tai ehkä heidän päässä on jokin selkeä näkemys, mutta oppikirjassa se ei näy. Tilanne- ja teemalähtöisyys ja kielioppilähtöisyys tuntuvat kulkevan omia teitään. Oppikirjassa edetään teemoittain, ja niihin ympätään puoliväkisin tiettyjä kieliopin perusrakenteita.

Oppilaallehan oppikirja on turva, josta saa tukea oppimiselleen. Kun oppikirja ei tuekaan oppimista, opettaja yrittää korjata tilannetta. Turvasta tuleekin rasite. Oppikirjan pitäisi olla turva myös opettajalle. Hän voisi sen avulla keskittyä opetustilanteisiin: täydentää ja selventää. On kohtuutonta vaatia, että hän vielä opetusprosessin ja ryhmän ihmissuhteiden hoitamisen lisäksi joutuisi luomaan perusoppimateriaalia. Jos on vuosikausia opettanut samantasoista ryhmää, se saattaa onnistua. Tällaisessa työpaineessa voi uusi opettaja palaa pian loppuun. Ja tätä pakkaa vielä sekoittavat oppilaitoksen sisäiset kähminnät, ryhmän sosiaaliset ongelmat, byrokraattien sekaantuminen, joidenkin tyytymättömyys ja muut ikävät palautteet. Toivoisi myös, että oppilaitoksen johtajalla on näkemystä tämänkaltaisiin ongelmiin, ettei sieltä päin ala tulla triviaaleja neuvoja.

IV.

Seuraavaksi voisi käsitellä suomen kielen erityispiirteitä, mutta asia on tähän yhteyteen liian laaja. Ja jos sen käsittelisin kattavasti, niin voisinpa samassa kehua ratkaisseeni koko maahanmuuttajien kielen opetuksen ongelmat. Siihen en kuitenkaan pysty. Virheet ja epäonnistumiset ovat joka tilanteessa läsnä. Jokainen rehellisesti ammattina katsovat kielenopettaja tämän tajuaa. Opettaja saa työnilonsa onnistumisen hetkistä. Muulla tavalla oman arvon pönkittäminen on itsepetosta.

Kuten yllä mainitsin, tietäjiä riittää. Opettajaraukka ei vain tunnu ymmärtävän mitään. Kantasuomalainen aviopuoliso valittaa: ”Eihän se vaimo oppinutkaan sitä suomen kieltä, vaikka tuhlasi kurssiin peräti neljä kuukautta. Mitä te oikein siellä teette?” Joku ei ymmärrä, miksi ”noita partitiiveja jankataan”. Jollekin ei sovi jokin erityinen teema.  Joskus kevennykseksi ajateltu lisäohjelma onkin pelkkä rasite. Joskus tuntikausia valmisteltu toiminnallinen harjoitus meneekin täysin mönkään. Opettajalta vaatii kovaa itsetuntoa pitää oma päänsä ja periaatteensa. Mutta sittenkään ei tämmöisessä kierteessä välttämättä loputtomiin kestä.

Mutta myös sananen opiskelusta. Senhän tulisi olla asioiden pyörittelyn sijaan tavoitteellista. Kun sitten käykin niin, että kurssin jälkeen ei ole aikomustakaan tarjota kurssilaiselle työtä eikä opetus takaakaan jatkopaikkaa. Kun opiskelija palaa runsaan kurssittelun jälkeen samaan alkutilanteeseen, jossa TE-keskus pyörittää asiakastaan työharjoittelupaikasta toiseen ja puheet vakituisesta työstä osoittautuvat sanahelinäksi. Ennen pitkää maahanmuuttaja voi kokea tulleensa petetyksi. Hän on tullut rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa, toteuttamaan itseään ja elättämään perhettään, mutta siihen ei lupauksista huolimatta ole mahdollisuuksia. Käteen jää pelkkä luu. Tietysti runsaat sosiaaliavustukset voivat rauhoittaa. Eletään nyt sitten näin.

Nostetaan tähän loppuun kuitenkin myös positiivisia asioita. Usein maahanmuuttajien opettaminen on hyvin kiitollista touhua. Oppilaat ovat sympaattisia ja antavat mielellään myönteistä palautetta. Opettajaan luotetaan ja häntä kunnioitetaan. Järjestyshäiriöitä ei liiemmin ole. Jos siirtyy maahanmuuttajien opetukseen esim. peruskoulusta, niin tuskinpa vanhaan on enää halua palata.

LIETTUA JA EUROOPAN UNIONI: Tomas Venclovan näkemys

A.         I. JOHDANNOKSI

Aion esitellä blogissani liettualaisia näkemyksiä Euroopan unionista ja maan suhteesta siihen. Ensimmäisenä on vuorossa tunnettu runoilija, journalisti ja kulttuurihahmo Tomas Venclova. Hänen artikkelinsa Minä tukehdun on ilmestynyt vuoden 2013 heinäkuussa. Minulla on ollut saatavilla sen venäjänkielinen versio (http://ru.delfi.lt/opinions/comments/tvenclova-ya-zadyhayus.d?id=35122871#ixzz2rmRdDnv6), ja olen valmistanut siitä hieman supistetun käännöksen. Olen jättänyt vain muutaman yksittäisen kohdan kääntämättä, koska luulen, että ne ei suomalaiselle lukijalle avaudu. Muutamia kohtia olen muokannut, jotta kirjoittajan ajatus tulisi selvemmin esille.

Venclovan kirjoitus on herättänyt Liettuassa paljon huomiota ja keskustelua. Se käsittelee kipeitä aiheita maan lähihistoriasta. Historian tuntemus on tarpeen, mutta tietoa löytyy wikipedian ja googlen kautta.  

Kerron heti, että aion esitellä erilaisia näkemyksiä. Venclovan kanta on EU-myönteinen, myöhemmin esittelen kriittisemmän arvion. Olen itse EU-kriittinen, joten en jaa Venclovan kovin optimistista näkemystä Euroopan unionin kehityksestä. Arvostan kuitenkin Venclovan avoimuutta ja laajaa sivistystä. Hän käsittelee aihetta perusteellisesti ja laaja-alaisesti. Kaikenlainen ummehtuneisuus on pois. Kirjoitus on myös mielenkiintoinen ikkuna Liettuan lähihistoriaan.

Venclova on loistava tyyliniekka ja sanankäyttäjä. Ironia kääntää joskus lukijan odotukset päälaelleen. Kääntämisessä oli sen vuoksi omat haasteensa.

Venclovan mielestä EU:n pitää olla kaikkea muuta kuin löysä talousliitto. Mitä keskusjohtoisempi Unioni, sitä parempi se on ummehtuneelle isänmaalle. Hänen mielestään maan on oltava valmis avartamaan maailmankuvaansa luopumalla sisäänpäin kääntyneestä kansallisuuskäsityksestään. Hän haukkuu maanmiehiään yltiöisänmaallisuudesta, sisäänpäin kääntyneestä impivaaralaisuudesta, rasismista, fasismista, maahanmuuttovastaisuudesta ja natsimielisyydestä. Hän kannattaa mm. positiivista syrjintää, eli siinäkään hän ei voita suomalaisten maahanmuuttokriitikoiden suosiota. Venäjää ja etenkin Neuvostoliittoa hän arvostelee, mutta moittii samalla toimittajia ja politiikan tutkijoita perusteettomasta venäjävihasta ja häiritsevästä asenteellisuudesta. Maan lähihistorian mustia aukkoja hän vaatii uudelleenkäsittelyyn. Varsin mielenkiintoisesti hän avaa ulkopuolisille Liettuan yhteiskunnallista keskusteluilmapiiriä.  Avoimuus ja suvaitsevaisuus ovat hänen avainsanojaan.

Venclovan tekstin käännös on II osassa. Sen jälkeen on vielä osa III, jossa on muutama kommentti ja viite. Suluissa oleva numero viittaa lopun kommentteihin. Pitkä juttuhan tästä kaiken kaikkiaan tuli. Siksi en nyt viitsi sisältöä enempää kommentoida.

B.       II. TOMAS VENCLOVA: MINÄ TUKEHDUN.

Vuonna 423 eKr. Ateenassa pidettyjen Dionysia-juhlien yhteydessä esitettiin Aristofaneen komedia Pilvet. Tuolloin järjestetyssä näytelmäkilpailussa se tuli kolmanneksi.  Kilpailun voitti Kratinos omasta alkoholiongelmastaan kertovalla komediallaan Pullo, toiseksi tuli nykyisin lähes tuntematon Ameipsias. Pilvet sen sijaan on edelleen suosiossa. Kirjallisilta ansioiltaan se lienee tekijänsä paras ja myös hauskin teos. Komedian keskushahmona on kansanmies Strepsiades, jonka kotitalon viereen filosofi Sokrates perustaa koulun.  Todettakoon, että Sokrates oli tuolloin elossa ja näki näytelmän omin silmin. Strepsiades on kunnon patriarkaalinen talonpoika, jonka omat pojat – kuten tavallista - ovat kiinnostuneet uusista asioista. Siitä isä on luonnollisesti huolissaan. Ehkä hänessä on hieman koomisia piirteitä, mutta ilman hänenlaisiaan yhteiskunta ja valtio romahtaisivat. Hänelle tärkeintä elämässä ovat vanhempien neuvot ja kansalliset uskomukset. Yhteiskunnassa on uskottava vanhoihin jumaliin, heidän kunniakseen on suoritettava erinäisiä rituaaleja. Se on päivänselvä asia. Hän tietää, mikä on hyvää, mikä on pahaa, mikä on mustaa ja mikä valkoista.

Mutta Sokrates on Aristofaneen mukaan skeptikko ja relativisti, joka yrittää arvioida asioita ja tapahtumia eri kannalta. Hänen mielestään vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Hän epäilee jumalia – eli vanhoja arvoja - ja rohkenee jopa kieltää ne. Hänelle ajatteleva yksilö on tärkeämpää kuin yhteisö tai kansa. Eikä siinä vielä kaikki. Hän ei ole Strepsiadeen lailla kiinnostunut vain Attikasta ja omasta kodistaan. Häntä kiehtoo myös muut seudut, itse asiassa koko maailmankaikkeus. Hän on ilmiselvä globalisti ja kosmopoliitti. Nykyisin monet epäilisivät, että Sokrates on juutalainen tai ainakin hänen äitinsä oli. Ja jos ei ollut, niin aivan varmasti puoliso Ksantippa on. Tuolloin ei kuitenkaan Ateenassa ollut juutalaisia. Tuskin kukaan oli heistä kuullutkaan, niin kuin Jerusalemissakaan ei ollut kuultu ateenalaisista.

Strepsiades yrittää opiskella Sokrateen koulussa, mutta huonolla menestyksellä. Niinpä hän saa päähänsä väittää, että Sokrates halveeraa pyhimpiä arvoja, tuhoaa moraalia, myrkyttää järkeä ja turmelee nuorisoa. Hän siis taittaa kansansa selkärankaa – ja vielä vaarallisella hetkellä Peloponnesolaissotien aikaan. Lopuksi Strepsiades sytyttää koulun tuleen. Sinne jää Sokrates kannattajiensa kera. Sokrateen viimeiset sanat näytelmässä ovat: ”Minä tukehdun”. Tekijä on selvästi Strepsiadeen puolella. Noin Sokrateelle kuuluikin tehdä. Neuvostoaikaa mukaillen näytelmän voi sanoa olleen ”ilmianto”. Tiedetään, että Sokrates tuomittiin aikanaan kuolemaan ja hänet pakotettiin juomaan myrkkymalja. Tämä tietysti tapahtui myöhemmin, mutta tuomion perusteena käytettiin Strepsiadeen argumentteja.

Hyvässä draamassa ei käy niin, että toinen osapuoli olisi täysin väärässä. Tämä näkyy myös Strepsiadeen ja Sokrateen - eli Aristofaneen ja Sokrateen - välisessä riidassa. Toki eräissä Strepsiadeen ajatuksissa voi havaita totuuden siemeniä. Yksi asia on kuitenkin varma: Sokrates ei olisi polttanut Strepsiadeen taloa eikä hän olisi valittanut tästä vallanpitäjille.

Historiasta tiedämme, että Sokrates voitti. Me itse asiassa elämme hänen maailmassaan, jossa epäillään asioita sekä suositaan vapaa-ajattelua, perinteisten arvojen kritiikkiä ja globalismia. Siitä on maksettu ja maksetaan edelleen kallista hintaa, mutta se on maailma minun mieleeni ja ylipäänsä paljon kiinnostavampi kuin Strepsiadeen maailma.  Jos Strepsiadeen näkemykset olisivat jääneet voitolle, niin eläisimme edelleen vanhassa kunnon patriarkaalisessa kyläyhteisössä, jossa kunnioitetaan työntekoa ja isänmaallisuus kukoistaa. Ja nuo isänmaataan rakastavat talonpojat eivät tiedä eivätkä ylipäänsä haluakaan tietää mitään toisilleen vihamielisten ja vaarallisten naapurien kanssa elävistä kaukomaista tai maailmankaikkeudesta.

Strepsiadeen maailmassa ei olisi jälkeäkään Sokrateesta.

Totta puhuen Strepsiades ei olisi voinutkaan voittaa. Jos jossakin avataan koulu, se ei enää katoa, poltettakoon se vaikka sata kertaa. Se jää aina voittajaksi.

Liettualaisten Sokrates oli Vytautas Kavolis. Keskuudessamme ei ole Platonia, ei Aristotelesta,ei Ksenofonia. Mutta ei ehkä ole liian rohkeaa väittää, että meistä täytyy tulla liettualaisia Faidoneita, Faidroksia ja Kritoneita – oppilaita, jotka levittävät opettajansa ajatuksia ja vastaavat hänen henkisen perintönsä säilymisestä. Valitettavasti haluaisin nykyisessä Liettuassa - niin kuin halusin neuvostoaikanakin – toistaa  nuo Sokrateen sanat ”minä tukehdun”. Luulisin Kavolisin yhtyvän sanoihini. Melkein koko meidän sivistyneistömme on kääntämässä kelkkaansa Strepsiadeen suuntaan, vaikka jo 2500 vuotta on perustellusti ymmärretty, että sivistyneistön pitää olla Sokrateen tiellä.

Liettuassa puhutaan perinteisistä isänmaallisista arvoista, jotka on asetettu vastakkain epäilyttävien eurooppalaisten ja globaalien arvojen kanssa. Globalisaatio on muka vain kavalan kapitalismin peitenimi. Ja hyödyn tästä kavaluudesta saavat pimeät kansainväliset voimat. Yleensä niitä ei nimetä, mutta verraten selvästi annetaan ymmärtää, että ne ovat juutalaisia (kuten George Soros). Näiden voimien päämääränä on saattaa kansat tuhoon, ja luonnollisesti tässä prosessissa eniten vihataan liettualaisia. ”Mitä enemmän suvaitsevaisuutta, sitä vähemmän Liettuaa”, sanoo filosofi Arvidas Juozaitis. Jos meistä tulee suvaitsevaisia, polkevat muut rodut ja kulttuurit meidät alleen. Meidän pyhä meripihkarannikkomme täyttyy erilaisista pakolaisjoukoista, joita me neuvostoaikana raivoisasti vastustimme ja jossain määrin (ei tietenkään täysin) kykenimmekin puolustautumaan.

Filosofi Vytautas Radžvilas puhuu globaalista indoktrinaatiosta, aivopesusta ja eurokollaboraatiosta. Monille tämä ”eurokollaboraatio” ei olennaisesti eroa neuvostovallan aikaisesta kollaboraatiosta. Se saattaa olla nyt jopa pahempaa, koska nykyisin kansa vähenee nopeammin. Filosofi Romualdas Ozolas hyväksyy muukalaisvihamieliset ryhmät, jotka jaottelevat asukkaat liettualaisiin ja ei-liettualaisiin. Sitten liettualaiset jaetaan hyviin ja pahoihin, aitoihin ja kosmopoliitteihin ja jopa ”geneettisiin patriootteihin” ja ”geneettisiin vainoajiin”.

Leonidas Donskis kuuluu siihen harvalukuiseen sivistyneistöön, joka ei ole vielä hylännyt Sokrateen valaa. Hän kysyy julkisesti: Mitä meille on tapahtunut? Valitettavasti ei ole tapahtunut mitään erikoista. Vastaavanlaiset ilmiöt ilmestyivät keskuuteemme jo Sajudis-liiton aikaan, vaikka vapauteen pyrkimisen innostuksessa ja huumassa se haluttiin jättää huomaamatta.

Neuvostojärjestelmästä luovuttiin, koska se enemmistön mielestä oli kansalle kuoleman vaaraksi. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Neuvostojärjestelmä täytyi kaataa kolmesta syystä. Ensiksikin syyt olivat taloudelliset. Varat ohjautuivat keskusvaltaan, ja Liettuaan jäi pelkkää kurjuutta. Toiseksi se häpeilemättä rajoitti sanan-, omantunnon- ja ajattelunvapautta kannustaen valheeseen ja konformismiin (yhdenmukaistumiseen). Kolmanneksi se eristi meidät maailmasta – eli uusista ajatuksista - sekä tieteen ja arkielämän kehityksestä. Kansaa itseään ei uhannut mikään erityinen vaara – ei ainakaan Stalinin jälkeen. Tämän osoittaa se, että kansa ja kieli eivät kadonneet. Edes väkiluku ei ollut laskenut yli 50 vuoteen.

Kansallisuuspohjaisia luokitteluja ei käytetty. Stalinin aikana puhuttiin yhteiskuntaluokista ja Stalinin jälkeen toimittiin puhtaasti pragmaattisilla periaatteilla: jos et ollut vallanpitäjiä vastaan, sinulle ei käynyt mitenkään ja voit luoda uraasi. Kansallisuudellasi ei ollut merkitystä. Mentaliteetti ja moraali olivat sitten aivan eri asia. Niiden suhteen me muutuimme mukavuudenhaluisiksi.

Neuvostoaikana ihmisten moraali löystyi, mentaliteettiin saatiin kylvettyä muukalaisvastaisuutta ja vihaa ”kosmopoliitteja” kohtaan. Neuvostoaika loi liettualaisista sellaisen kansan, johon pseudosivistyneistö mieltyi.

Sajudisin vuosina ihmisiin oli helpointa vaikuttaa korostamalla kansallista yhtenäisyyttä. Sitä varten ei tarvittu kovin syviä refleksejä. Kansallisuuteen vetoamalla suurin osa vastaa automaattisesti kutsuun myönteisesti. Kansallinen itsekunnioitus on olemukseltaan jalo asia.

Tuon ajan innostus oli kaunis asia, ja sen ajan uhrit ansaitsevat suuren kunnioituksen. Mutta nykyisin nähdään myös kansallisen kutsumuksen kääntöpuoli.  50 vuoden ajan ja ehkä kauemminkin - jos otetaan huomioon Antanas Smetonan kausi - Liettuasta oli puuttunut ”sokratelainen” sivistyneistö. Kansallisuusasia oli ollut ihmisille etusijalla. He eivät tajunneet, että on muitakin arvoja, joskus jopa tärkeämpiä. Ylitse kaiken nousi primitiivinen kansallisuusaate. Minä sanoisin sitä ”strepsiaadiseksi kultiksi” – haluksi käpertyä omaan nurkkakuntaiseen maalaismaisuuteensa (1, katso viitteet.).

Maalaismaisuutta ja nurkkakuntaisuutta tukee se, että Liettua on aina ollut agraariyhteiskunta. Sitä vahvistavat nykyisin yhteiskunnassa voimistuvat ilmiöt: tuloerojen kasvu, uudenlainen korruptio, taloudellinen kriisi ja niistä aiheutunut turhautuminen. Epäilemättä suurin osa Strepsiadeen tiellä kulkevista sivistyneistömme edustajista on pikemminkin toiveittensa täyttymykseen pyrkiviä uraputkikiipijöitä, joiden turhautuminen on yhteydessä laajempaankin turhautumiseen kansan keskuudessa.

On helppo havaita, että emme ole tuskassamme yksin. Vihamielinen muukalaisvastaisuus, pyrkimys eristäytymiseen ja tummansävyinen klerikalismi (kirkkokeskeisyys) näkyy erinomaisen hyvin Puolassa – ehkä enemmän kuin Liettuassa, koska meidän kirkkomme ei ole niin vaikutusvaltainen eikä myöskään ajautunut niin oikealle.  Puolassa on kuitenkin tällaisia ilmiöitä vastaan vahvempi protestiliike, johon kuuluu vaikutusvaltaisia henkilöitä Adam Michnikistä Andrzej Wajdaan. Vielä huonommin ovat asiat Unkarissa ja Slovakiassa, jossa fasistimaiset suuntaukset ovat päässeet valtaan, ja vastustus on heikkoa. Mutta nyt rajoitutaan Liettuaan. 

Isänmaata, sen kansaa ja liettualaisuutta täytyy rakastaa.

Henkilökohtaisesti minulle itselleni liettuan kielen ja kansan hyvinvointi on tärkeä asia, koska olen ennen muuta runoilija. Liettualaisen sanataiteen kohtalo ei ole minulle yhdentekevä asia. On tärkeää saada lukijoita – ei vain nyt, vaan myös tulevaisuudessa. En kuitenkaan halua rakastaa vain sellaista kotimaata, kansaa ja liettualaisuutta, mitä edustaa suurin osa meidän filosofeistamme ja epäfilosofeistamme. Täytyy rakastaa, eikä pulista tyhjänpäiväisyyksiä. Näiden mielestä kansa on heikko ja mitätön. Jottei se eksyisi, se on laitettava aitaukseen ja ympäröitävä piikkilangalla. Ja onhan sillä oltava myös vihollisia.

Liettuassa on saanut suosiota natseille läheisen ajattelijan Karl Schmittin oppi, vaikka monet sen kannattajista eivät ehkä ole hänestä kuulleetkaan. Tuon opin mukaan yhteiskuntaa yhdistää ja tukee vain vihollisen kuva. Schmittin hyviä oppilaita olivat neuvostovallan edustajat, vaikkeivät hekään häntä välttämättä tunteneet.  Emme myöskään aina usko, että Liettua voisi selviytyä vapaudessa, jos sillä ei ole tai se ei luo itselleen vihollista. Meidän päähämme ei sovi ajatus, että ehkä maailmamme ei olekaan niin paha eikä maailmanpolitiikka välttämättä aiheutakaan meille pelkkää vahinkoa.

Radžvilas puhuu siitä, että Liettua menettää EU:ssa valtiollisuutensa, kansa menettää kansallisuutensa ja EU tuhoaa kansallisen identiteetin. Kumma kyllä, olen osittain samaa mieltä. On totta, että vanhakantainen, 1800-luvulta ja Smetonan ajoilta peräisin oleva valtio- ja kansallisuuskäsitys on muuttumassa. Neuvostoaika piti sitä hengissä. On aika muuttaa se uudeksi, sellaiseksi kuin se on nykyisin saksalaisilla, englantilaisilla tai ranskalaisilla. Venäläisten Duginin ja Prohanovin ajamia käsityksiä emme tarvitse (2).

Radžvilas ironisoi tutun neuvostoiskelmän sanoin: «Мой адрес не дом и не улица, мой адрес – ЕС» (”Osoitteeni on Euroopan unioni”; viite 3). Kyllä, minun osoitteeni ei ole pikkuruinen, eristäytynyt, muita vihaava ja pelkäävä Liettua, vaan Liettua osana Eurooppaa, Liettua osana maailmaa. Liettuan valtion intresseissä ei ole eristäytyminen, vaan meidän tulee mennä mukaan globaaliin verkostoon, johon muuten pikkuhiljaa sulautuvat myös meidän perinteiset vastustajamme. EU muuttuu ja kasvaa – huolimatta siitä, millainen se tulee olemaan ja millaisia kriisejä se joutuu kokemaan. Se on Sokrateen puolella, ei Strepsiadeen. Sen samaistaminen Neuvostoliittoon on ilkikurista demagogiaa. Jokainen liettualainen tietää, miten Kolyma eroaa Lontoosta ja Dublinista.

Me elämme aikakautta, jolloin käsitys kansasta alkaa muuttua.  Ensiksi, Internetin ja vilkastuneen lentoliikenteen aikana heikkenee yhteys kansan ja alueen välillä. Nykyisin voi olla liettualainen ja osallistua aktiivisesti Liettuan elämään, jopa silloin kun asunto on toisella mantereella. Tietysti tällöin kansalaisuusasia pitää ratkaista järkevällä tavalla. Toiseksi, kansallisuudesta ei tule syntyperäkysymystä, vaan se on vapaan valinnan asia. Monet voi joutua rasistisen kauhun valtaan, kun liettualaisena täytyy pitää vietnamilaista tai tummaihoista, jos tämä asuu Liettuassa, on saanut kansalaisuuden, täyttää velvollisuutensa ja puhuu liettuaa. Mutta tämä on ainoa humanistinen ja ajanmukainen - eli ainoa sallittava - tapa.

Tässä ei ole mitään uutta. On olemassa paitsi juutalaisia, myös irlantilaisia diasporia, eikä niistä ole haittaa Israelille eikä liioin Irlannille. On myös suuria italialaisia ja kreikkalaisia diasporia, muttei Italia tai Kreikka ole niiden vuoksi kaatunut. Toisaalta Euroopan maat ovat ottaneet ja ottavat edelleen vastaan huomattavan paljon maahanmuuttajia. Kuinka paljon siitä sitten nouseekin ongelmia ja kuinka paljon niitä rasistit yrittävätkin paisutella, silti ei yksikään EU-maa ole näyttänyt katoamisen merkkejä. Itse asiassa ilman maahanmuuttajia olisivat monet maat taloudellisesti jo romahtaneet, eli valtiollinen ja kansallinen perusta olisi kadonnut.

On psykologinen kompleksi, jota kutsuisin ”itsenäisyyden fetisismiksi”. Riippumatonta, ei kenenkään rajoittamaa valtiollisuutta pidetään absoluuttisena ylimpänä arvona, tärkeämpänä kuin demokratia, ihmisyys ja tervejärkisyys. Tätä suhdetta yritetään pitää tunnetasolla yllä myös ekstaattisten liturgioiden avulla. Jos yrittää muunnella sitä tai epäillä sen oikeellisuutta, niin syytetään petturuudesta, josta pitää rangaista julmimmilla mahdollisella tavalla, aina teloitukseen asti. Näin muka häpäistään kansan urotöitä ja kärsimyksiä.

Itsenäisyys ei ole itseisarvo.  Se on keino turvata kansan hyvinvointi. Tietysti se on hyvä keino. Siksi olenkin koko tietoisen elämäni ajan ilmaissut tukeni itsenäiselle Liettualle - ja ilmaisen edelleen. Mutta itsenäisyys ilman mitään rajoitteita on käytännöllisesti katsoen mahdotonta, ja jos se olisikin mahdollista, niin se olisi vahingollista. Se on vanhentunut mentaalikonstruktio, joka on lainattu 1800-luvun haaveilijoilta. Tulevaisuudessa - tosin hyvin kaukaisessa - itsenäisen valtion korvaa globaali liitto, jonka piirteitä on jo nähtävissä. Se ei merkitse, että erot kansojen, kielten ja perinteiden välillä katoaisivat. Absoluuttisesti itsenäinen maa taitaa nykyisin olla vain Pohjois-Korea.  Kaikki muut maat – mukaan lukien USA ja Venäjä – säätelevät enemmän tai vähemmän toimiaan ottaen huomioon myös muiden intressit. Muussa tapauksessa niitä voidaan syystä moittia. Jos joku haluaa elää ihannemaassa, itsenäisessä Pohjois-Koreassa, eläköön, mutta älköön tarjotko kansalle tätä vaihtoehtoa.

Ylipäänsä valtion muuttaminen fetissiksi (epäjumalaksi) on periaate, jota ei voi hyväksyä, koska se rikkoo ensimmäistä käskyä, jota täytyy noudattaa niin kristitty, kuin kuka tahansa ajatteleva ihminen. Emootiot ja rituaalit ovat vaarallisia - sellaisia metodeja käyttivät natsismi ja stalinismi. Nykypäivän valtio ylläpitää oikeuttaan olemassaoloonsa ei esi-isien urotöillä ja kärsimyksillä, vaan talouden, oikeuslaitoksen ja hallinnon toimivuudella. Näillä alueilla meillä on valitettavan vähän ylpeilemisen aihetta.

Muukalaisviha ja eristäytyminen nähtävästi vaikuttavat meidän naapuruussuhteisiimme. Olen usein puhunut ”liettualaisesta kolminaisuudesta” (tai liettualaisesta Bermudan kolmiosta) – riidat venäläisten, puolalaisten ja juutalaisten kanssa tai Venäjän, Puolan ja Israelin kanssa.

Suhteissa Vilnan seudun puolalaisiin alkaa toimia kahdensuuntainen yhteys – yhden periksiantamattomuus vahvistaa toisen periksiantamattomuutta.  Mahdollisesti tällainen yhteys on toiminut vuodesta 1939.

Kun Vilnan piirikunta liitettiin takaisin Liettuaan, monet sen asukkaat pystyivät helposti sopeutumaan Liettuan alaisuuteen. Monet suostuivat ja jopa halusivat, että heitä kutsuttaisiin liettualaisiksi, mutta puolankielisiksi, koska he pitivät yllä yhteyttä puolalaiseen kulttuuriin. Tällaisen kansallisen identiteetin muoto omaksui esimerkiksi Mykolas Römeris. Lisäksi oli niitä, joilla ei tiettävästi ollut selkeää kansallista identiteettiä. Kolmas ryhmä oli niitä, jotka pitivät itseään puolalaisina. Tämä ei olisi tietenkään antanut oikeutta syrjintään. Kuitenkin jo 1939 alkoi alueen pakkoliettualaistaminen, jolloin ei lainkaan otettu huomioon alueen erityispiirteitä eikä enemmän tai vähemmän moninaisia kansallisen identiteetin muotoja. Sitä toteutettiin mahdollisesti myös natsimiehityksen aikana. Sillä oli Liettuan kannalta epäsuotuisia seurauksia: paikalliset asukkaat suuttuivat ja valitsivat liettualaisuuden sijaan puolalaisuuden. Tähän lienee useita syitä, mutta uskon, että tällainen tapahtumien kehitys on lähtöisin ahdasmielisistä patriooteista.

Nykyisin osa poliitikoistamme määrittelee puolalaiset ja muut etniset vähemmistöt antilojaaleiksi, ja näiden yhteisöjen johtajat yksinkertaisesti sanoen viidenneksi kolonnaksi. Jopa silloin vaikka meillä olisikin tuollainen näkemys – mikä minusta tuntuu väärältä - valtion intresseissä ei ole kasvattaa viidettä kolonnaa, vaan vähentää sitä; ei työntää heitä loitommalle, ei hyökätä jatkuvasti heidän kimppuun, ei korostaa heidän vihamielisyyttä eikä paljastaa heidän pahoja aikomuksia, vaan päinvastoin vetää heitä puoleensa mitä erilaisimmin viisain keinoin, mukaan lukien edut.

Suhteessa juutalaisiin ei ole näkyvissä mitään uutta. Entiseen tapaan vihataan Efrain Zuroffia, yritetään perustella teoriaa ”kaksinkertaisesta  kansanmurhasta” ja vaaditaan, että liettualaisia ei saa kutsua juutalaisten tappajakansaksi”.

Liettualaiset ei tietenkään ole tappajakansa. Valitettavasti vain viime vuosien käytäntö antaa oikeuden pitää heitä juutalaisia murhanneiden asianajajakansana. Miten tahansa arvioittekin Zuroffia, hän on kuitenkin oikeassa puhuessaan, että liettualaiset – toisin kuin kroaatit – eivät ole tuominneet yhtään juutalaisten murhaajaa. Päinvastoin, yhteiskunnan ja oikeuslaitoksen salainen asenne oli se, että nämä asiat pitää hiljaa unohtaa. Me emme olleet tarpeeksi kypsiä ymmärtämään, että on väärin pitää syyttömänä ja auttaa rikollista vain siksi, että hän on etninen liettualainen - joka pitää itseään patrioottina - ja hänen uhrinsa eivät ole liettualaisia.

Olen puhunut ja aion puhua edelleen, että tässä asiassa on tehty kaksi suurta virhettä, jotka ennemmin tai myöhemmin pitää korjata. Ensimmäinen virhe liittyy vuoden 1941 väliaikaiseen hallitukseen. Täytyy ilman mitään muttia ilmoittaa, että uusi Liettua ei seuraa näitä perinteitä. Väliaikainen hallitus ei eroa Tiszan hallituksesta Slovakiassa tai Ante Pavelicin Kroatiassa, joita yksikään historian tutkija ei pidä myönteisinä ilmiöinä. Väliaikaisen hallituksen jäseniä pidetään Liettuassa patriootteina, mutta ei pidä kunnioittaa sellaisia patriootteja, jotka ovat aiheuttaneet maalleen suurta vahinkoa, mitä me emme ole vieläkään voineet käsitellä.

He aiheuttivat maan arvovallalle suurempaa vahinkoa, kuin joku kansan vihollinen. Tehdään pieni ajatuskokeilu. Kuvitellaan, että historiassa olisi käynyt toisin.  Lännen liittoutuneiden joukot vapauttavat vuonna 1944 Liettuan, jossa valtaan palaa Stasys Lozoraitis – maan tuon ajan muodollinen johtaja.  Epäilemättä silloin olisi pitänyt (vaikka vastentahtoisesti) käsitellä oikeudessa väliaikaisen hallituksen toimia, niin kuin Philippe Pétain joutui oikeuteen Ranskassa. Myös Pétain oli patriootti, joka suoritti sodan aikana urotekoja. Hän halusi pitää Ranskan itsenäisenä, vaikkakin liittoutumalla Hitlerin kanssa. Jotkut väliaikaisen hallituksen jäsenet voitaisiin vapauttaa syytteestä, mutta kukaan heistä ei saisi kunniamerkkiä eikä nousisi kansan patriarkaksi. Muistutan, että sodan jälkeen Lozoraitis sanoutui irti heidän toimistaan.

Toinen virhe on kansanmurhan käsitteen inflaatio, joka poistaa eron holokaustilta (holocaust) ja muilta totalitarismin rikoksilta (emigranttimme kannustivat  tähän jo ennen itsenäisyyden palauttamista). Vilnan keskustassa sijaitsevaa museota ei pitäisi kutsua kansanmurhan uhrien museoksi (3), vaan vaikka Kommunismin rikosten museoksi. Muussa tapauksessa se tuo jännitteitä ja kitkaa, jotka eivät ole ristiriidassa vain terveen järjen kanssa, vaan vahingoittavat myös Liettuan omia intressejä. 

Kysymyksistä vaikein on Venäjä-suhteet, koska meidän päiviemme Venäjää voi perustellusti pitää epäluotettavana. Mutta ei saa mennä liiallisuuksiin. Ei saa unohtaa, että asiat voi kääntyä toiseen suuntaan. Kymmenet meidän politiikan tutkijamme ja journalistimme ovat muuttaneet työkuvakseen kertoa paljastuksia Venäjästä. He tyrkyttävät meille kuvaa, jonka mukaan Venäjän intressit ovat aina olleet vihamielisiä Liettuan intressien suhteen. Muu ei voi olla mahdollista. Venäläiset eivät missään tapauksessa ole stalinismin uhreja. He ovat Stalinin tietoisia kannattajia ja työn jatkajia. Lisäksi annetaan ymmärtää, että stalinismi on sata kertaa pahempi asia kuin natsismi.   

Näistä lähtökohdista katsoen kaikki Venäjän toimet aiheuttavat vain pahaa. Jokaisesta Venäjän vihollisesta tulee automaattisesti Liettuan läheisin ystävä. Jos Venäjälle käy hyvin, se on kauhea asia; jos sille käy huonosti, se on suuri onni. Ja tätä ei naiivi ja itsekäs Länsi ymmärrä. Kaikki tämä muistuttaa pilapiirrosta, jonka äskettäin näin puolalaisessa sanomalehdessä. Kaksi kansanmiestä istuu tulvan keskellä olevan talon katolla. Toinen heistä toteaa: ”Voi Luoja! Mitähän se Putin vielä keksiikään.”

Minun ennusteeni Venäjästä on toinen. Taloudelliset ja väestölliset syyt pakottavat sen etääntymään stalinismista, vaikka sillä tiellä tulee olemaan epämiellyttäviä käänteitä. Voi perustellusti toivoa Venäjältä samanlaista ulostuloa, jollaisen valitsi Turkki Mustafa Kemalin aikana. Turkilla ei ole enää suurvaltahaaveita eivätkä bulgaarit, serbit, kreikkalaiset, armenialaiset eivätkä muutkaan koe sitä kuolemanvaaraksi. Se on sitä paitsi NATOn jäsen niin kuin Kreikkakin, jonka kanssa se vastikään kävi sotaa eikä ole tähän päivään asti kyennyt sopimaan Kyproksesta.

Venäjä muistuttaa Kemalin Turkkia.  Me emme saa ikuisella epäluottamuksellamme ja vaatimuksillamme häiritä tällaisen Venäjän esiintuloa.  Kaiken lisäksi suurin osa liettualaisista on jo alkanut kyllästyä jatkuviin Venäjä-selvityksiin ja vanhojen haavojen esittelyyn.

Palataan Aristofaneeseen. Mitä meille jää nykyisessä, ei niin kovin hauskassa tilanteessa? On levitettävä omaa mielipidettä ja puolustettava sitä silloinkin, vaikka vastassa olisi kansa tai edes enemmistö sivistyneistöä. On luotava pieniä, uutteria opintopiirejä ja vähän isompia, kelvollisia kouluja. Tähän varmaankin sanotaan: ”Te vaaditte suvaitsevaisuutta, mutta ette itse ole suvaitsevaisia meitä, todellisia isänmaanystäviä kohtaan.” Ei se näin ole. Mehän vain kiellämme teitä kieltämästä, kiellämme tekemästä väkivaltaa.

Me kannatamme muodollista demokraattista käytäntöä. Voit olla erimieltä homojen kanssa ja olla pitämättä heistä, mutta heitä ei saa nimitellä eikä kivittää. Voit olla maahanmuuttoa vastaan, mutta maahanmuuttajia ei saa halventaa, ei lyödä eikä karkottaa maasta julmalla tavalla. Voi olla oma politiikka, muttei saa öin ja päivin solvata sen vastustajia pettureiksi ja vieraitten valtojen agenteiksi, joille Liettuassa ei saa olla sijaa. Voi väitellä (tosin mielestämme näkemyksesi on väärä ja aikansa elänyt), mutta ei saa syrjiä. Ja jos yrität käyttää fasistisia ja uustotalitaristisia äänenpainoja, saat vastaasi paitsi Brüsselin tyytymättömyyden myös - ja ennen kaikkea - kansalaistottelemattomuuden ja kansan vastarinnan.  Summa summarum, jään edelleen optimisti: itsenäisyyden palauttamisen jälkeen, poliittisten ja taloudellisten muutosten jälkeen tulee aika myös henkisille muutoksille. Mutta tähän pitää ottaa osaa eikä antaa periksi niille, jotka yrittävät juurruttaa vanhakantaisia arvoja.

      

      III. KOMMENTTEJA JA VIITTEITÄ

(1)Tässä Venclova tarkoittanee samaa, mitä Suomessa kutsutaan impivaaralaisuudeksi.

(2) Dugin ja Prohanov ovat isovenäläisen Euraasian unionin puolestapuhujia.

(3) ”Osoitteeni on Euroopan unioni”, alun perin ”Osoitteeni on Neuvostomaa”. Täällä voi kuulla laulun suomenkielisen version: http://www.youtube.com/watch?v=MM8eU0wwp4A. Täältä löytyy sanoitus: http://www.punatahdet.com/piisitmuut.html. Radžvilasin mielestä EU:ssa on samankaltaisia piirteitä kuin Neuvostoliitossa. Hän näkee siinä suuren vaaran. Seuraavassa kirjoituksessani aion käsitellä juuri hänen näkemyksiään.

(4)Kyseessä on The Museum of Genocide Victims, josta suomeksi käytetään nimeä Kansanmurhan uhrien museo: http://www.genocid.lt/muziejus/en/.