Brysselin koneessa: Europarlamentaarikko pohdiskelee valiokuntansa asioita

Johdantoa

Nyt mennään Brysselin koneessa Euroopan Parlamenttiin. Tarkoitan Maija Elonheimon toimittamaa Yleisradion ohjelmasarjaa.

Aiheen vuoksi minun pitänee heti alkuun kertoa oma mielipiteeni Euroopan parlamentista ja eurosta. Se poikkeaa osittain juttuni varsinaisen päähenkilön näkemyksestä. Toimittaja Elonheimon mielestä hän ei ole kovin eurokriittinen, vaikka menikin Eurovaaleihin hyvin eurokriittisin teemoin. Toimittaja tiedustelee vieraaltaan, missä hänen eurokriittisyytensä rajat kulkevat. Tämä vastaa kutakuinkin näin:

”EU-keskustelussa on alusta lähtien ollut ongelmana se, että se on monelle ihmiselle uskonnollinen kysymys joko hyvässä tai pahassa. Meillä on EU-eliitti, jolle EU on selkeästi uskonnollinen asia (ne on EU-fundamentalisteja). Sitten on myös se toinen porukka, joka on myös edustettuna EU-parlamentissa: EU itsessään on perkeleestä, siitä on päästävä eroon ja se on tuhottava. Itselläni ei ole tällaista suhtautumista Euroopan unioniin vaan minun suhtautumiseni riippuu siitä, mitä EU tekee. Yritän lähestyä EU:ta asioiden kautta: onko tämä Suomen etujen mukaista vai eikö se ole?”

Ohjelman vieras on siis pragmaatikko. Minä kuulun kai lähinnä niihin, joiden mielestä EU on ”saatanasta”. Sen mukana päätöksentekoa viedään yhä kauemmas tavallisilta kansalaisilta. Olen samaa mieltä vieraan kanssa siitä, että Suomen pitäisi erota eurosta. Se ei hänen mukaansa vastaa Suomen kansallista etua. Lisäksi vieras kauhistelee, kuinka nykyisin euroalueen jakamattomuudesta on tullut ”korkein arvo”. Sen säilymisen puolesta ollaan valmiita maksamaan mitä tahansa. Tällaista ”uskonnollisuutta” kauhistelen minäkin. Eurosta eroaminen on mielestäni kuitenkin hyvin monimutkainen juttu. Siksi Suomen ei kannata ainakaan kiirehtiä asiassa, mutta toki rynnätä heti kaatamaan muuria, kun ensimmäisiä merkkejä sen sortumisesta ilmenee.

…

Juttuni julkaisemisessa olen itse asiassa myöhässä, sillä pohjana oleva radio-ohjelma on lähetetty jo 21. tammikuuta ja haastattelukin lienee tehty viisi päivää aikaisemmin. Vielä se on kuitenkin kuunneltavissa Ylen Areenassa: http://areena.yle.fi/radio/2539022. Ohjelma on siis Brysselin kone ja sen alaotsikkona on EU, maahanmuutto ja monikulturismi. Vieras, jota yllä ehdin jo lainata, on europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Ohjelman esittelyn pohjalta ohjelmassa haetaan selvennystä aiheeseen, miten etenee maahanmuuttokeskustelu europarlamentissa ja EU:ssa.

Haastatteluun liittyy myös ohjelmaa esittelevä blogi (http://blogit.yle.fi/brysselin-kone/eu-maahanmuutto-ja-monikulttuurisuus), johon puolestaan on lähetetty tähän mennessä 10 ohjelmaan liittyvää kommenttia http://blogit.yle.fi/brysselin-kone/eu-maahanmuutto-ja-monikulttuurisuus#comments-area ). Kommentit ovat enimmäkseen hyvin myönteisiä, tosin asiasta mennään hiukan syrjään. Itse kuuntelen Brysselin konetta juuri sen toimittajan Maija Elonheimon ansiosta. Hän on tyyliltään asiallinen, keskittyy sisältöihin ja ohjelmaa kuunnellessa huomaa, että hän on valmistautunut aiheeseensa perusteellisesti. Vieraalle annetaan tilaa puhua, selvittää näkemyksiään ja toimittaja tukee häntä osuvilla lisäkysymyksillään. Tämän tason toimittajia ei Yleisradiosta välttämättä kovin paljon löydy. Monilla painaa tarve tuoda esille omaa ideologiaansa sekä antipatioita tai sympatioitaan haastateltavaa kohtaan. Lisäksi tässäkään ohjelmassa ei sorruttu mihinkään häiritseviin tunnepurkauksiin eikä viety tällä tavalla ohjelmaa sivuraiteille ja muutettu sitä näin taistelutantereeksi.

Kirjoituksessani olen suurimaksi osaksi lainannut ohjelman vierasta sellaisenaan. Hieman olen muuttanut puhetta kirjoitusasuun sopivammaksi ja kirjakielisemmäksi. Olen myös tiivistänyt ja jättänyt välistä joitakin kohtia pois. Myöskään haastattelun loppuosaa en käsittele tässä juuri lainkaan.

Europarlamenttiryhmä ECR

Halla-ahon parlamenttiryhmä on ECR (Euroopan konservatiivit ja reformistit). Se on mepin itsensä mukaan sisäisesti kirjava ryhmä, johon kuuluu mm. puolalaisia kristillismielisiä konservatiiveja, saksalaisten Alternative für Deutschland -ryhmä , Tanskan kansanpuolue ym.

Halla-ahon mukaan siellä on hyväksytty rakentava asenne, että kaikissa kysymyksissä ei yksimielisyyttä voida saavuttaa. Ryhmäkurista ei ole toistaiseksi ollut mitään jälkeä. Tosin ryhmällä on oma ryhmäkanta, koska se parantaa neuvottelumahdollisuuksia suhteessa muihin ryhmiin.

Libe-valiokunnan esittelyä

Halla-aho kuuluu suosittuun Kansalaisvapauksien ja  sisäisen turvallisuuden valiokuntaan, jossa käsitellään maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksiä (LIBE, Committee on Civil Liberties, Justice and Home Affairs). Toimittajan mielestä on yllättävää, että tuore meppi on onnistunut siihen pääsemään.

Halla-aho käyttää siitä nimeä Kansalaisvapauksien ja sisäisen turvallisuuden valiokunta, toimittaja pelkistää sen ”valiokunnaksi, johon kuuluu maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymykset”. Selvyyden vuoksi tarkistin sen oikean nimen. Kyseessä on englanniksi Committee on Civil Liberties, Justice and Home Affairs, suomeksi Kansalaisvapauksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunta, josta käytetään myös lyhennelmää LIBE.

Valiokunnan jäseniin voi tutustua täällä: http://www.europarl.europa.eu/committees/fi/LIBE/members.html.

Esittelen ensin valiokuntaa parilla lainauksella. Paperityylisiähän ne ovat, mutta laitan ne kuitenkin. EPP-ryhmän sivulla esitellään Libeä näin:

”Kansalaisvapauksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunnan toimivaltaan kuuluvat perussopimuksissa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjassa vahvistettujen kansalaisten oikeuksien, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojelu sekä vähemmistöjen suojelu unionin alueella. Valiokunta tarkastelee myös henkilötietojen suojaamista koskevia kysymyksiä. Lisäksi sen vastuualueeseen kuuluvat turvapaikka- ja maahanmuuttosäännöt, ulkorajojen yhdennetty valvonta sekä poliisiyhteistyö ja oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa.” http://www.eppgroup.eu/fi/LIBE

Liben puheenjohtaja kertoo valiokunnastaan sen omilla sivuilla näin:

”Valiokuntamme vastaa suurelta osin oikeus- ja sisäasioiden alan lainsäädännöstä ja demokraattisesta valvonnasta. Työssään se varmistaa, että Euroopan unionin perusoikeuskirjaa ja Euroopan ihmisoikeussopimusta noudatetaan tarkoin ja että Euroopan unionin kansalaisuutta vahvistetaan entisestään.”

”…oikeus- ja sisäasioiden alalla pyritään löytämään unionin tason ratkaisuja yhteisen edun mukaisiin asioihin, joita ovat esimerkiksi kansainvälisen rikollisuuden ja terrorismin torjunta, perusoikeuksien suojelu, tietoturvan ja yksityisyyden suojan varmistaminen digitaaliaikana sekä rotuun tai etniseen alkuperään, uskontoon, vakaumukseen, vammaisuuteen, ikään tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän torjunta.” (http://www.europarl.europa.eu/committees/fi/libe/home.html)

Keskustelusta valiokunnassa

Halla-aho itse pelkistää lyhyesti, että ”valiokunnassa käsitellään kansalaisoikeuksia ja sisäisiä asioita kuten turvallisuutta”. Hänen mukaansa valiokunta on hyvin selkeästi jakautunut niihin, jotka korostavat sisäistä turvallisuutta ja niihin jotka korostavat kansalaisvapauksia. Ryhmässä pyritään löytämään tasapainoa niin, että pystyttäisiin tehokkaasti puuttumaan erilaisiin turvallisuusuhkiin vaarantamatta kuitenkaan yksityisyyden suojaa ja perusoikeuksiksi katsottuja oikeuksia.

”Monet ovat luonnehtineet Libeä europarlamentin taistelutantereeksi, jonne hakeutuu näiden teemojen vuoksi hyvin äänekkäitä ihmisiä. Voimasuhteet muuttuivat sikäli edellisissä eurovaaleissa, että aiemmin punavihreä laitama on dominoinut valiokuntaa hyvin voimakkaasti. Perinteiset konservatiivit ovat yleensä olleet ihan hiljaa, kun taas vihreät ja vasemmisto ovat vetäneet hyvin liberaalia ja maahanmuuttomyönteistä linjaa. Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että siellä on ECR. Siellä on lisäksi myös maahanmuuttokriittinen EFDD, ja sitoutumattomat kansallismieliset ryhmät kuten Ranskan kansallinen rintama, Itävallan vapauspuolue ja Hollannin vapauspuolue. Nyt keskustelu on ehkä jonkin verran monipuolisempaa kuin aiemmin.”

Halla-aho toteaa, että on vaikea arvioida valiokunnan todellisia voimasuhteita, koska vähemmistö on niin äänekäs, että se saattaa näyttää enemmistöltä. Keskustelussa Halla-aho kokee olevansa oppositiossa.

”Siellä käy helposti niin, että tunteita herättävissä aika arkaluonteisissa kysymyksissä, jos joku vetää oikein liberaalia ja trendikästä linjaa, niin vaikka muut eivät olisi varsinaisesti samaa mieltä, on kuitenkin aika epämukavaa ryhtyä sanomaan vastaan. Tämä on juuri perinteisten konservatiivien ongelma sekä europarlamentissa että Suomessa. Vaikka heillä on järkeviä mielipiteitä, niin on kuitenkin paljon mukavampaa olla hiljaa ja luovuttaa ilmatilan hallinta sille hyvin liberaalille linjalle.”

Kiistakysymyksiä: maahanmuutto ja taakanjako

Toimittaja: ”Mitkä siellä on ollut suurimmat kiistakysymykset kaudellasi?”

Meppi:

”Suurimpia asiakokonaisuuksia ovat olleet matkustajatietorekisterit, liittyen lentomatkustamiseen, tietojen vaihtoon, terrorismin torjuntaan. Sitten välimeren siirtolaisvyöry välimeren eteläpuolelta on ollut jatkuvasti esillä.”

”Kyse on siis taakanjakomekanismista, jota komissio on tällä hetkellä puuhaamassa ja joiden yksityiskohtia me emme vielä tiedä. Asiasta vastaava komissaari ilmoitti vastikään täysistunnossa, että heillä on työryhmä pohtimassa ns. taakanjakoavainta. Se tarkoittaa, että luodaan ne kriteerit, joiden nojalla yksittäisiin jäsenmaihin voitaisiin ylhäältä annetuilla päätöksillä ohjata maahanmuuttajia, jotta maahanmuuttajat eivät kasaantuisi niin voimakkaasti muutamiin jäsenmaihin.”

Toimittaja: ”Mitä se tarkoittaisi Suomen kannalta?”

Meppi:

”Aiemmin on ollut puhetta, että jäsenmaille asetettuihin jälleenasutusvelvoitteisiin vaikuttavia kriteereitä olisivat mm. väestötiheys, väkiluku, bruttokansantuote ja jo vastaanotetut maahanmuuttajat. Tästä on aika helppo nähdä se, että Suomi häviäisi varmaankin kaikkein eniten.”

Toimittaja: ”Tarkoitat siis, että meille tulisi eniten pakolaisia?”

Meppi:

”Varmasti suhteellisesti se lisäisi Suomen kaltaisia maita kohtaan painetta ottaa enemmän vastaan turvapaikanhakijoita.”

”Kysehän on tietenkin ennen kaikkea köyhyyttä pakenevista ihmisistä, jotka hakevat turvapaikkaa, koska muuta kanavaa Eurooppaan ei tällä hetkellä juurikaan ole, ja onneksi ei olekaan. Ei niitä pidäkään luoda, koska Euroopalla ei ole varaa tällaiseen muuttoliikkeeseen. Mutta jos Suomi ei pidä tiukasti puoliaan [neuvostossa ja parlamentissa], niin helposti päätellään, että Suomella ei ole mitään sanottavaa siihen, kuinka paljon tänne tulee ihmisiä ja mistä.”

Toimittaja: ”Eikö tästä ole puhuttu jo vuosikausia ja aina se on torpattu. Oletko sitä mieltä, että tämä voikin tapahtua?”

Meppi: ”Paine on nyt kasvamassa varsin suureksi, koska tilanne alkaa olla kestämätön, varsinkin Ruotsissa.”

Toimittaja: ”Ruotsalaisethan haluavat turvapaikanhakijoita…”

Meppi:

”Yleinen vaikutelma tuntuu olevan, että ruotsalaiset ovat ajautuneet maahanmuuton kanssa jonkinlaiseen psykoosiin. Siellä on budjetoitu seuraavien neljän vuoden ajalle pelkästään uusien tulijoiden vastaanottoon ja kotouttamiseen 16 miljardia euroa. Jos maa ottaa neljässä vuodessa vastaan yli puoli miljoonaa turvapaikanhakijaa ja heidän perheenjäsentään, niin tämä tarkoittaa aivan järkyttävää demografista (väestön rakennetta koskevaa) muutosta Ruotsissa.”

”Saksassa on paljon suurempi väkiluku. Saksahan ottaa absoluuttisesti kaikkein eniten vastaan turvapaikanhakijoita. Sitten on Hollanti, Belgia, Britannia, Ranska. Ne ovat hyvin vaikutusvaltaisia maita Euroopassa ja kyllä siellä aletaan tietysti katsella karsaasti sitä, jos mukana on niin sanotusti vapaamatkustajia, kuten Suomi. Mutta kyllä minun mielestäni on erittäin tärkeää se, että ongelmaa ei yritetä ratkaista levittämällä sitä kaikkialle, vaan pikemminkin Suomen omaksuma kohtuullisen varovainen linja saisi Euroopassa laajempaakin kannatusta. Me emme voi tällaisella maahanmuuttopolitiikalla ratkaista köyhyysongelmaa Afrikassa. Muuttoliikenteen takana on elintasokuilu ja Afrikan köyhyyttä ylläpitää väestöräjähdys.”

Miten turvapaikanhakijoita olisi paras auttaa?

Toimittaja: ”Jos me ajatellaan sitä taakanjakomallia ihan matemaattisesti, niin olet itse sanonut tai kirjoittanut jossakin, että olisi parempi, että näitä ihmisiä autettaisiin lähtömaiden lähellä. Joku on sanonut, että olisi hyvä, lähialueilla olisi alueita, joihin turvapaikanhakijoita otettaisiin, ja näitä maita tuettaisiin, jotta ne pystyisivät kouluttamaan turvapaikanhakijat. Kehitysapu, kotouttamisrahat ja muut avustukset voitaisiin jakaa sinne, jolloin ne olisivat tehokkaammin ja tasaisemmin käytettävissä eri ihmisille. Eikö tämäntapaisia ideoita ole välillä ollut?”

Meppi:

”Meillä monesti ihan aiheellisesti huomautetaan, että kriisialueiden lähellä olevat maat ottavat vastaan valtavan enemmistön kaikista pakolaisista. Esimerkiksi Turkki ottaa vastaan valtavasti turvapaikanhakijoita ja pakolaisia Syyriasta. Tämä on ihan totta. Mutta se satsaus, jonka Turkki tekee yksittäiseen turvapaikanhakijaan, on mikroskooppinen verrattuna siihen, mitä saman turvapaikanhakijan asuttaminen ja ylläpitäminen täällä maksaa. Eli pakolaisten siirtäminen kriisialueelta Pohjois-Eurooppaan ensinnäkin auttaa erittäin pientä määrää pakolaisista ja se syö myös resursseja paljon tehokkaammalta auttamistoiminnalta. Kyllä minun mielestäni Euroopalla on tietynlainen, ihan yleisinhimillinen vastuu tässä asiassa ja sitä vastuuta ei pitäisi harjoittaa tällä tavalla. Tässä on kyse ennen kaikkea siitä, että me ostamme itsellemme hyvää omaatuntoa ottamalla tänne kokonaisuuteen suhteutettuna varsin pienen määrän pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, kun suurin osa joka tapauksessa jää erittäin alkeellisiin olosuhteisiin leireille ja kriisialueille ja kriisialueiden välittömään läheisyyteen. Minun mielestäni se on se paikka, johon rahalliset satsaukset pitäisi tehdä. Ja toiseksi lähtökohtana pitäisi olla se, että pakolaisuus on tilapäistä, että ihmiset palaavat koteihinsa heti kun olosuhteet sen sallivat.”

Toimittaja: ”Mikä olisi tehokkain tapa? Millaisia ajatuksia siellä EU:ssa teidänkin valiokunnassa on?”

Meppi:

”Kyllä siellä on hyvin kriittisiä näkökulmia, kuten itselläni. Vastapuoli yleensä esittää, että pitää vähentää laitonta maahantuloa lisäämällä laillisia mahdollisuuksia tulla Eurooppaan. Mutta eihän tämä ratkaise mitään ongelmaa, koska maahanmuuttoa rajoitetaan juuri sen takia, että Euroopalla ei ole varaa ottaa tänne massiivisissa mitoissa vastaan ihmisiä, jotka eivät käytännössä kotoudu esimerkiksi työmarkkinoille. Nämä ihmiset ovat eurooppalaisen julkisen talouden ja yhteiskuntarauhan kannalta aivan yhtä ongelmallisia, tulevat he tänne laillisesti tai laittomasti. Ja niin paljon ei laillisia kanavia voida avata, että se paine laittomaan maahanmuuttoon oleellisesti vähenisi. Meillä ei ole varaa siihen muuttoliikkeeseen.”

Välimeri - kiirastuli

”Sanoisin, että välimerestä on tullut jonkinlainen kiirastuli. Se on vaikeaa ja vaarallista ylittää, mutta sitten kun ihminen ylittää sen ja pääsee Eurooppaan, niin hänellä on erittäin hyvät mahdollisuudet saada oleskelulupa, täytti hän pakolaisen kriteereitä tai ei. Ja sen jälkeen tulee oikeus perheen yhdistämiseen ja elintaso, josta hän on voinut nähdä lähtömaassaan vain unta.  Vaikka välimeren ylittäminen on vaarallista, niin se houkutus yrittää on erittäin suuri. Ja Euroopalla on ongelmana hyvin skitsofreninen maahanmuuttopolitiikka: tänne tuleminen on vaikeaa, mutta kun tänne kerran pääsee, täältä ei yleensä joudu pois. Meidän pitäisi tehostaa ensinnäkin palautuskäytäntöjä. Jos ihminen ei täytä turvapaikkakriteereitä, niin hänet pitäisi poistaa Euroopasta, palauttaa sinne, mistä hän on tullut. Ja tämä koskee suurinta osaa turvapaikanhakijoista.”

Toimittaja: ”Et vieläkään vastaa siihen, miten se pitäisi tehdä. Miten se asia pitäisi hoitaa? Mitä ne ovat ne potentiaaliset ratkaisut?”

Meppi: ”Kyllä minä yritän kaiken aikaa vastata, mutta tämä kysymys ei ole mitenkään yksinkertainen.”

”Meidän pitää tiukentaa eurooppalaista turvapaikkapolitiikkaa ja perheenyhdistämiskäytäntöjä tuntuvasti, niin että epäterveet houkuttimet elintasosiirtolaisuudelle vähenisivät. Koska tosiasia on se, että suurin osa tänne pyrkivistä ei pakene akuutteja kriisejä tai poliittista vainoa vaan he pakenevat köyhyyttä.”

”Euroopalla ei yksinkertaisesti ole pitkän päälle varaa tällaiseen muuttoliikkeeseen. Etenkin kun ottaa huomioon, että nämä tulijat käytännössä keskittyvät neljään tai viiteen EU:n jäsenmaahan. Sen takia me tarvitsemme tiukempaa ulkomaalaispolitiikkaa, emme lisää laillisia kanavia Eurooppaan. Sitten meidän pitää puuttua siirtolaisuuden syihin. Meidän pitää panostaa pakolaisten vastaanottoresursseihin niissä maissa, jotka käytännössä ottavat vastaan suurimman osan pakolaisista, esimerkiksi kriisialueiden naapurimaat kuten Turkki. Meidän pitää auttaa näitä maita, jotta ne pystyvät järjestämään inhimilliset olosuhteet sille valtavalle määrälle ihmisiä, jotka joka tapauksessa jäävät näihin maihin, jotta siellä heidän ei tarvitsisi nähdä nälkää. Ja lähtökohta olisi, että kun kriisi on ohi tai olosuhteet sen sallivat, pakolaiset palaavat kotiseudulleen, niin että pakolaisuudesta ei tule tavallaan siirtolaisuuden väylä. Pitää pyrkiä nykyisestä ’anekaupasta’ (jossa otamme vastaan pienen määrän pakolaisia) kustannustehokkuuteen. Vaikka on helppo jeesustella sillä, että ei saa mitata ihmisten perusoikeuksia tai ihmisoikeuksia rahalla, niin jos nämä oikeudet tarkoittavat materiaalisia oikeuksia, jotka tuotetaan rahalla, niin silloin niille on pakko laskea hinta, on pakko laskea, miten me saamme investoinneille niin sanotusti parhaan mahdollisen tuoton eli pystymme auttamaan mahdollisimman montaa ihmistä sillä rahalla, joka meillä on käytettävissä.”

Toimittaja: ”Jos siellä EU:ssa alkaa taakanjaosta hirveä kisailu, tuleeko maahanmuuttokriittisten rivit tässä taakanjakokysymyksessä hajoamaan? Kun siellä nämä, jotka ovat jo mielestään kantaneet suhteettomasti taakkaa…”

Meppi:

”Se on erittäin hyvä kysymys. Olen itse asiassa huolestunut tuosta samasta asiasta. Siellähän on Ruotsindemokraateilla myös kaksi meppiä kuten meilläkin. Ja vaikka olemme siellä itse asiasta hyvin samalla linjalla, niin siellä tietysti huomaa sen kansallisen intressin eroavaisuuden. Ruotsalaisten kannalta olisi hyvä, että kaikki muut velvoitettaisiin ottamaan vastaan enemmän siirtolaisia, jotta paine ei kasaantuisi niin voimakkaasti Ruotsiin. Mutta me olemme kuitenkin sitä mieltä, että Ruotsi on tavallaan itse synnyttänyt tämän ongelman ja näin ollen vastuun jakaminen muille olisi kohtuutonta. Ruotsin pitäisi itse korjata omaa kestämätöntä ja vastuutonta maahanmuuttopolitiikkaansa sen sijaan, että se yrittää sysätä osan omista ongelmistaan muiden kannettavaksi.”

….

Ohjelmassa keskustellaan monista mielenkiintoisista asioista. Ne menevät kuitenkin jo sen verran kauaksi valiokuntatyöskentelystä, joten jätin ne pois.

…

Videokuvaa valiokunnan istunnosta

Europarlamentaarikon Facebook-sivulta löysin videolinkin Libe-valiokunnan istuntoon. Se täydentää sopivasti teemaa: http://www.europarl.europa.eu/news/en/news-room/content/20150116IPR09855/html/Committee-on-Civil-Liberties-Justice-Home-Affairs-meeting-22-01-2015-1500 .

Taltiointi on tehty tammikuun 22. päivän kokouksesta. Halla-aho kehottaa seuraamaan Dublin-asetusten muutosta, jonka käsittely alkaa ajassa 1:40. Halla-ahon oma puheenvuoro alkaa 1:54:20. Tulkkauksen saa haluamalleen kielelle kuvan vasemmasta alalaidasta.

Yllä lainasin Halla-ahoa, kun hän kertoi Liben eräiden edustajien tunteita herättävästä ”trendikkäästä” esiintymistyylistä, johon on ”epämukavaa ryhtyä sanomaan vastaan”. Tähän voi tutustua kohdasta 2:15:00 alkaen. Silloin aloittaa tunteellisen kommenttipuheenvuoronsa valiokunnan raportista vastaava ruotsalainen Cecilia Wikström. Loukkaantuneen närkästyneenä hän paheksuu poliittisten vastustajiensa mielipiteitä ja hänen mielestään vääriä lähestymistapoja. Myös Halla-aho saa osansa.

Puheenaiheena on siis se, mille jäsenvaltiolle kuuluu vastuu alaikäisen turvapaikanhakijan turvapaikkahakemuksesta. Asetusmuutoksen myötä se ei enää kuulu ensimmäiselle jäsenmaalle vaan sille maalle, johon alaikäinen (useimmiten 16 - 17-vuotias) suvaitsee hakemuksensa jättää.

Cecilia Wikström kuuluu Ruotsin liberaalipuolueeseen (Folkpartiet liberalerna). Hänet voi löytää vaikka täältä:http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=83&artikel=6085680. Juttu käsittelee mm. sitä, kuinka Dublinin sopimuksesta on alettu lipsua. Linkin löysin kansanedustaja Maria Lohelan blogikirjoituksesta Uuden Suomen Puheenvuoropalstalla 5.2.2015.

Sanasia propagandasta

Kun nykyisin lukee tai katsoo suomalaista mediaa, saa käsityksen, että propagandaa tulee vain Venäjältä. Samalla annetaan ymmärtää, että Länsi-Eurooppa, USA ja Suomi ovat vapaan tiedonvälityksen mallimaita. Suomessa erityisesti YLE kertoo vain objektiivisen totuuden. Siellä on ihan ikioma toimittaja selvittämässä, kuinka Venäjältä trolliarmeija on hyökkäämässä jos ei aivan ympäri maailmaa, niin ainakin Suomeen. Tämän päivän uutisotsikoita kun on lukenut, niin saa kuvan, että Venäjä on pian ihan oikeasti hyökkäämässä mm. Liettuaan ja Viroon. Joku saattanee nuo ottaa ihan tosissaan. En tiedä. Ottakoon, jos haluaa. En aio tällaisia uskonasioita nyt käsitellä. Menen kyllä Venäjälle ja hieman myös Ukrainaan, mutta konkretiaan.

Venäjällä toimii liberaali radiokanava Eho Moskvy (http://www.echo.msk.ru/), ”Moskovan kaiku”. Perustietoa siitä voi lukea myös vaikka täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Echo_of_Moscow. Sen toimintaan liittyvää uutisointia löytyy googlettamalla runsaasti myös suomalaisesta mediasta.

Radiokanavalla käy keskustelu usein hyvin kuumana. Sinne kutsutaan myös eri mieltä olevia keskustelemaan ja toimittajat käyvät kiihkeästi haastateltaviensa kimppuun, mikä on ihan hyvä asia. Onhan kyseessä yksityinen radioasema.

Kuuntelin helmikuun 5. päivä, kun toimittaja Karina Orlova väitteli konservatiivisen Maksim Shevchenkon kanssa. Shevchenkon tuntien toimittaja ei käsitellyt vierastaan silkkihansikkain eikä vieras luonnollisestikaan alistunut toimittajan hieman hyökkäävään tyyliin. Keskustelu meni välillä päälle huutamiseksi, mikä jatkui vielä mainostauon aikana. Sitä pystyi seuraamaan radioaseman nettisivuilla olevasta jälkilähetyksestä.

Palaan tuohon keskusteluun hieman edempänä. Siirryn erääseen toimittaja Orlovan keskustelussa mainitsemaan artikkeliin, joka oli ilmestynyt samana päivänä. Liberaali toimittaja ja ihmisoikeuksien puolustaja Oleg Kašin on julkaissut artikkelin otsikolla Miksi ihmiset valehtelevat? Siinä käsitellään kriittisesti venäläistä yhteiskuntaa ja nimenomaan venäläisen propagandan erästä piirrettä.

Juttu löytyy täältä: http://svpressa.ru/society/article/111950/. Kašiniin voi tutustua englanniksi esimerkiksi täällä: https://en.wikipedia.org/wiki/Oleg_Kashin.

Kašin kertoo aluksi  Set’-nimisen (Сеть ’verkosto’) venäläisen nuorisoliikkeen mediassa levittämästä propagandistisesta videosta, jossa muutama kaliningradilaiset nuoret venäläisen opiskelijaliikkeen nimissä ilmaisivat vastalauseen ukrainalaisten opiskelijoiden levittämälle Ukrainassa käytävää sotaa käsittelevälle, niin ikään propagandistiselle videolle. Kaliningradin tapauksessa kävi pian ilmi, että kyseessä ei ollutkaan aitoja opiskelijoita. Oli jo valmistuneita tai muuten opintonsa lopettaneita ja myös muita oppilaitosten ulkopuolisia henkilöitä. Tähän oli kirjoittajan mukaan päteviä todisteita.

Kirjoittaja ihmettelee sitä, miksi venäläisten tekemässä videossa ei ole käytetty oikeita opiskelijoita. Ei olisi nimittäin ollut mikään ongelma löytää opiskelijanuoria, jotka Kašinin sanoin voisivat kertoa aidosti vihaavansa Ukrainan hallitusta ja asettavat sen vastuuseen kaikista meneillään olevan sodan kauheuksista. Kirjoittaja kysyy, miksei näitä opiskelijoita ole käytetty, vaan siihen on valittu muita henkilöitä, joiden taustat on helppo selvittää.

Lainaan suoraan kirjoittajaa:

”Minulla on epäilys, että se oli välttämätön edellytys. Jos Set’-liike olisi kuvannut filmissään todellisia opiskelijoita, jotka puhuvat, mitä ajattelevat, se olisi ollut ennakkotapaus, ja ainakin ne muutamat filmin tekoon osallistuneet henkilöt tajuaisivat, että on ihan OK puhua suoraan mitä ajattelee. Epäilen, että juuri tällaista näkemystä ei heille sallittaisi. Juuri siksi videofilmin tekijät – tietäen, että heidät varmasti paljastetaan – valitsivat oikeiden opiskelijoiden sijasta valehahmoja, jotka lukivat heitä varten kirjoitetun tekstin. Ehkä filmiä ei ollutkaan tehty vastaukseksi ukrainalaisille, vaan pelkästään osoittamaan, että emme tarvitse vakaumuksellisia kannattajia, me pidämme vakaumuksellisia ihmisiä – vaikka samanmielisiä – riskiryhmänä. Tarvitsemme vain niitä, jotka valehtelevat paperista.”

Kašin perustelee vielä ajatustaan. Hän ottaa Venäjän televisiosta tai suurilevikkisestä lehdestä esimerkiksi kenen tahansa virallisen kommentaattorin, joiden mielestä Krim on osa Venäjää. Se on heille luonnollisen selvää. Kirjoittaja jatkaa:    

”… mutta luonnottomasta tulee luonnoton, kun selkeitten ja ymmärrettävien Krimin lausumien lisäksi hänen oletetaan puhuvan jotain sellaista, että Oikea sektori on uhannut Krimiä ja että Krimin kansa on järjestänyt kansanäänestyksen, jonka perusteella se on päättänyt liittyä Venäjään.”

Kašin tuo esille pari esimerkkiä, jotka käsittelevät Venäjällä vangittua ukrainalaista Savchenkoa ja vankilasta perusteetta vapautettua Davydovaa. En ala nyt käsitellä noita tapauksia. Totean vain, että hyvin monen mielestä näissä päätöksissä näkyy maan korkeimman johdon vaikutusvalta.

En halua väärentää Kašinia omilla kommenteillani. Lainaan häntä suoraan suomentaen tekstin niin rehellisesti kuin pystyn.

”Nyky-Venäjällä on ylipäänsä mahdotonta selittää rehellisesti julkisesti merkittäviä tapahtumia. Aina käy ilmi, että jostain syystä on puhuttava joko suoranaista väärennettyä totuutta tai jättää sanomatta jotain olennaisen tärkeää – siinä määrin tärkeää, että ilman noita lausumattomia sanoja selityksestä tulee ilmeisen valheellista. ”

”Tällaiset tilanteet eivät ole muotoutuneet eilen, saati toissapäivänä. Niitä tulee jatkuvalla syötöllä, ja ne sulkevat pois mahdollisuuden olla hallinnolle rehellisesti lojaali. Haluatko sanoa, että Krim on meidän? Sano silloin, että se on äänestystuloksen perusteella meidän. Haluatko sanoa, että Savchenko on pidettävä kaltereiden takana? Sano silloin, että…”

”Joka kerta Kremlille lojaalin poliittisen toimittajan pitää panna omiaan, ja vielä niin, että se tulisi silmille. Taitamaton valhe laskee propagandan tehokkuutta, mutta nähtävästi venäläisellä propagandalla on tärkeämpiä arvoja kuin tehokkuus.”

”Voisiko selvitä tapauksista ilman suoranaista valhetta? Nähtävästi voisi. Aivan niin kuin ukrainalaisvastaiseen videofilmiin olisi voitu löytää todellisia opiskelijoita. Mutta jos tuossa videossa olisi ollut todellisia opiskelijoita, se olisi merkinnyt, että opiskelijoilla on äänioikeus ja että heidän mielipiteellä – todellisten opiskelijoiden mielipiteellä – on merkitystä. Ja tätä nähtävästi, propagandamme pelkää kaikkein eniten. Jos Venäjällä olisi edes yksi julkisuuden henkilöä, jonka mielipiteellä olisi todellista merkitystä, sellainen henkilö olisi vaarallinen propagandalle, jopa siinäkin tapauksessa, että tällä hetkellä hänen mielipiteensä osuu yksiin sen kanssa. Entä jos hän huomenna sanookin, että Putin on väärässä? Luulen, että juuri tästä syystä jok’ikinen propagandistinen lausuma sisältää pakollisen palan valhetta, koska lausuessaan sen ihminen vahvistaa, että hän tulee aina puhumaan vain sen, mikä vaaditaan eikä koskaan sitä, mitä hän ajattelee. Tämä on ehkä mielenkiintoinen kokeilu, mutta toivon, että se päättyy romahdukseen.”

…

Palaan ”Moskovan Kaikuun” ja sen radio—ohjelmaan, jota kuuntelin helmikuun 5. päivän iltana radioaseman nettisivuilta.

Juontaja Karina Orlova ottaa esille vastikään julkaistun Kašinin artikkelin ja kysyy vieraansa Maksim Shevchenkon mielipidettä siitä. Hän on sen lukenut ennen ohjelmaa, kun siitä oli Eho Moskvyn toimituksessa hänelle kerrottu ja nähtävästi pyydetty se lukemaan. Shevchenko kiittää toimittajaa siitä, että tämä on kertonut artikkelista. Hän kertoo lukeneensa sen ennen lähetystä. Minulle on yllätys, että hän pitää sitä erittäin hyvänä. Hän ei ala sitä kritisoida. Sen sijaan hän laajentaa sen propagandakäsitystä kaikkeen politiikkaan, myös merkittävimpään oppositiopoliitikkoon Aleksei Navalnyihin.

Aleksei Navalnyi

Toki ohjelmassa kiistellään sen eräistä kohdista, mm. Shevchenkon Krimiä koskevista käsityksistä. Toimittaja ei kuitenkaan saa vierastaan haluamiinsa vastareaktioihin, ei siitä eikä esim. Oikeasta sektorista. Shevchenko kertoo sen sijaa oman mielipiteensä propagandan luonteesta:

”Minun mielestäni jokainen propaganda – sekä vallanpitäjiä puolustava että sitä vastustava propaganda - ei tarvitse ihmisiä, joilla on oma mielipide. Olkoon kyseessä liberaali propagandakoneisto, joka kamppailee Navalnyin puolesta Putinia vastaan, tai vallan oma propagandakoneisto, joka kamppailee vallanpitäjien puolesta Navalnyita vastaan, se ei todellakaan tarvitse ihmisiä, jotka kykenevät ja ovat valmiita ilmaisemaan omiin eettisiin näkemyksiinsä perustuen oman mielipiteensä. Heidän kanssahan voidaan jopa olla eri mieltä.”  

Kašinin artikkeli herätti kommenteissa keskustelua. Oli niitä, jotka yrittivät vakuutella, että Kaliningradin videofilmin tekijöinä on ollut oikeita opiskelijoita. Tämä osoittaa vain sen, millaisiin poteroihin ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa ajautuneet.

…

Tämä kirjoitus ei pääty vielä tähän. Siirrytään Ukrainan puolelle. Mennään sinne kuitenkin Suomen kautta.

Uuden Suomen Puheenvuoroja-palstassa ilmestyi hiljattain Riikka Söyringin kirjoitus brittitrolleista: http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/185960-brittitrollit-lahtevat-vastaiskuun. Sen kommenttiosasta löysin linkin viime aikojen nettihittiin: http://www.stuff.co.nz/world/europe/65627071/on-ukraine-battlefield-one-act-of-mercy-becomes-an-internet-sensation. Linkistä löytyikin sangen kiinnostava juttu.

 

Aleksei Chaban

Juttu kertoo 50-vuotiaasta ukrainalaisesta luutnantista Aleksei Chabanista, joka miehistöineen omaa kotiseutuaan puolustaessaan tuhosi yhden venäläisen panssarivaunun. Hän löysi valtaamastaan panssarivaunusta sen komentajan jättämän puhelimen, löysi sieltä muutaman numeron ja äidin osoitteen. Hän kirjoitti Facebookiin avoimen kirjeen tuon venäläisen tankin komentajan äidille. Komentajan hengen hän oli säästänyt käydyssä yhteenotossa. Kolmas helmikuuta 2015 luin itse viestin. Silloin kirjoituksella oli ollut yli 10 000 tykkääjää, 19 172 jakoa ja 196 kommenttia.

Englanninkielisessä jutussa kirjoitetaan, että nimenomaan Chabanin tavallisuus teki hänestä sankarin. Hän oli reservissä oleva panssarivaunun komentaja. Hän jätti 250 eekkerin maatilansa ja kävi kuukauden mittaisen koulutusjakson, jonka jälkeen hän lähti valvomaan tulitaukoa. Muiden sotilaiden lailla hän otti älypuhelimensa mukaan. Hän lähetteli päivityksiään Facebookiin. Ne sisälsivät kuvia taistelukentiltä ja kommentteja varusteista. Aleksei Chaban laittoi juttunsa Facebookiin 25. tammikuuta, pari päivää sen jälkeen, kun tuo hänen kertomansa yhteenotto oli tapahtunut. Otsikkona oli ”Avoin kirje venäläisen äidille” ja perusajatuksena oli se, että äiti kehottaisi poikaansa olemaan sotimatta Ukrainassa, välttäisi ottamasta sieluunsa taakkaa.

Olen suomentanut kirjoituksen lähes kokonaan:

”Niin kohtalo päätti, että panssarivaunujen yhteenotossa 22. tammikuuta 2015 minun kotimaassani miehistömme onnistui toimimaan sekuntia aikaisemmin Teidän poikanne miehistöä. Heidän panssarivaununsa me saimme lyötyä, konemies sai ruhjeita mutta Teidän poikanne - panssarivaunun komentaja - ja vielä yksi miehistön jäsen eivät loukkaantuneet. Kun kaikki olivat selviytyneet ulos rikotusta koneesta, meidän olisi tarvinnut vain painaa laukaisinta ja heistä olisi jäänyt tähän syntiseen maailmaan pelkästään muistoja. Emme kuitenkaan ampuneet, päästimme heidät menemään. Poikanne unohti panssarivaunuun puhelimensa, jossa oli Teidän puhelinnumeronne, ja päätin kirjoittaa Teille kirjeen. […] Pyydän Teitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kertokaa pojallenne, että EI ole hyvä asia hankkia toimeentuloaan riistämällä toisilta henki. Menköön kotiin ja hankkikoon itselleen toisen työn. Ottakoon vielä mukaansa yhden tai kaksi työtoveriaan, niin meille tulee helpompaa.”

Sen jälkeen viestiin laitettiin sieltä löydetty muutama puhelinnumero, mukana myös äidin numero ja osoite.

Paikallinen voronežilainen lehti alkoi tutkia asiaa, osoittautui, että numerot ja osoite olivat keksittyjä. Niiden takaa löydetyt henkilöt eivät tunnistaneet kuvan henkilöä. Henkilö, jonka piti muka olla miehen äiti, ei tuntenut miestä, hänellä ei ollut lapsia eikä hän tuntenut ketään, joka olisi Ukrainassa taistelemassa.  Ja kun tarkemmin tutki kuvaa, sai hyvin vahvoja viitteitä, että sitä oli käsitelty. Kaikesta näkyy, että juttu ei ole aito eikä sen ole kai haluttukaan näyttävän aidolta. Myös se tuntui oudolta, että kännykästä oli löytynyt vain muutama puhelinnumero ja äidin osoite.

Voronežilainen lehti ei löytänyt kyseisen sotilaan sukulaisia. Tosin jutussa todetaan joidenkin voronežilaisten lähteneen Itä-Ukrainaan vapaaehtoiseksi, mutta kuvan henkilöä ei kukaan tunnistanut.

Tässä linkit lähteisiini: http://www.moe-online.ru/news/view/310267.html, http://www.moe-online.ru/news/view/310348.html.

Tosin yllä linkittämässäni englanninkielisessä jutussa oli esitetty sellainenkin ajatus, että venäläiset viranomaiset ovat voineet ehtiä varoittaa ihmisiä, mistä syystä he kiistävät tuntevansa ko. henkilöä. Se tuskin kuitenkaan pitää paikkaansa.

…

Kun tarkemmin lukee Facebook-päivitystä, siitä paljastuu hyvin tunnevoimaista argumentointia. On raamatullista viitettä, venäläiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvan äiti-myytin käyttöä, vetoamista ihmisen omaantuntoon ja rehellisyyteen. Söyring toteaa kirjoitukseensa perustuen kommenttiosastolla jutun olevan hyvä esimerkki tunne-uutisoinnista, jossa lukijan huomiota ohjataan tietyin mielikuvin. Kuitenkaan mihinkään todennettaviin seikkoihin tapahtuneita asioita ei pystytä liittämään.

…

Palaan vielä Oleg Kašinin kirjoitukseen. Pidin siitä. Se herätti paljon ajateltavaa. Ylipäänsä siksi tämäkin kirjoitus syntyi.  

Dmitri Medvedev ja Oleg Kašin

Itse taivun Shevchenkon näkemykseen. On epärehellistä rajata propaganda Putinin hallinnon ominaisuudeksi. Se toimii laajemmin. Propagandaan ei sovi totuus, eivät aidot mielipiteet. Se tuntuu nykyisin saastuttavan mediakenttäämme yhä vahvemmin. Kun media jankuttaa yhtä ja samaa tarpeeksi kauan, ihmiset alkavat uskoa siihen. Ja ihmissuhteisiinkin se on tuonut mukanaan kyräilyä.

Riikka Söyring luo yllä linkittämässäni jutussa kuvaa siitä, miten meitä tulevaisuudessa valvotaan ja ohjataan. Sosiaalisen median kautta tapahtuvassa mielipiteen ohjauksessa ja manipuloinnissa hyödynnetään eri kokeiluissa saatuja tutkimustuloksia. Media pyrkii vaikuttamaan mm. tunteisiin vetoamalla. Siihen sillä on omat keinonsa. ”Tunne-uutisoinnissa” ihminen samastuu silminnäkijöihin ja heihin kokemuksiin. Tunteisiin vetoavin sanakääntein se saa monet puolelleen.

    

Syksyllä nousi esiin uusi termi: hybridisota. Kotimaisten kielten keskus valitsi sen syyskuussa jopa kuukauden sanaksi (http://www.kotus.fi/tietoa_kotuksesta/uutiset/2014/kuukauden_sana_on_hybridisota). Ikivanhaan kiinalaiseen sodankäyntiin se perustuu. Kyseessä ei siis ole mikään muoti-ilmiö. Yhä avuttomampia me nykyisin kuitenkin olemme kasvavan sosiaalisen median valtavassa kaaoksessa.

Koiria, hevosia ja Toivon tarkoitus

Olen viime päivinä lueskellut Jari Ehrnroothin kirjaa Toivon tarkoitus (Kirjapaja 2014). Se on sosiologin ja kulttuurihistorian asiantuntijan pohdiskeleva - sanoisin peräti mietiskelevä – 180-sivuinen kirja kulttuurievoluutiosta ja toivon osuudesta elämämme kehityksessä. Kirja on minulla vielä kesken, mutta se vaatii paneutumista ja sulattelua. Siksi kirjoitan tätä tekstiäni juuri nyt. Aihe on tärkeä, ollaan aikamme ongelmien juurilla. Jatkan lukemista, kun olen vetänyt välillä henkeä.

Ehrnrooth lähtee liikkeelle yhteiskuntamme henkisestä tilasta maailmansotien jälkeen. Ihanteettomuus ja viettikeskeisyys ovat alkaneet hallita kulutukseen ja nautintoihin uppoutuvan lännen henkistä tilaa. Perinteiset arvomme ovat joutuneet tuuliajolle. On syntynyt Ehrnroothin mukaan yleinen vapautumisen kultti. Eksistentialismin myötä meni usko ihmisyyteen, postmodernismin mukana totuuden rakastaminen tuli vanhanaikaiseksi. Tämän jälkeen on tullut vapaus, jossa jokaisella on oma vastaus. On annettu periksi moraalissa, itsehillinnässä ja kohtuullisuudessa. Arvojen ydin on nollatilassa. Ihmisen itsetutkiskelu on unohtunut.

Tekijä kuvatessaan oman kulttuurimme perustoja viittaa Raamattuun: ”raamatullinen toivo oikeamielisyydestä, ikuisesta rauhasta ja vapauden valtakunnasta on luonut länsimaiden edistysuskon.” Jesajan kirja kertoo rauhan ajasta, jolloin ”pantteri ja vohla käyvät yhdessä levolle”. Se on ihmisen toivon ihanne, mutta se – kuten moni muukin ihanne – on pystytty nujertamaan. Tähän Ehrnrooth tuo esimerkkinä juutalaisen koomikon irvailevat sanat: ”mutta vohla ei saa unta”.

Yhtä kaikki toivo jää. Ihminen pystyy edelleen kuvittelemaan ja näkemään asioita, joita ei voi saavuttaa.

”Toivoa ei voi perustella. Se on olemisen perustassa. Tässä kirjassa yritän ymmärtää sen tarkoitusta, paikkaa ja arvoa unohtamatta koskaan sen filosofista, hengellistä ja runollista arvoituksellisuutta.” (s. 7)

…

Kirja nähdään hyvinvointivaltion kritiikiksi. 1900-luvun loppupuolen yhteiskunnassa siitä tehtiin itsetarkoitus. Vanhat arvot hylättiin ja niiden mukana kadotimme osan ihmisyydestämme.

Ehrnroothia lukiessa palauttelen mieleeni omia lukemisiani. Nykyelämäämme riivaamaa kulutushysteriaa käsittelee Timo Vihavainen kirjassaan Länsimaiden tuho (Otava 2009). Hän kirjoittaa uuden ajan uudesta ideologiasta konsumerismista ja kaikista tyhjänpäiväisyyksistä, mitä tuo uusi kulutusideologia on Eurooppaan tuonut.

”Kun ihmisen asemaa maailmassa lakkasivat määrittelemästä uskonto ja sen läsnä olevat muunnelmat, kuten nationalismi ja kommunismi, korvasi ne nopeasti konsumerismi ja siihen liittyvä kokonainen mammonan palvonnan kultti mahtavine maailmanlaajuisine kirkkoineen ja rituaaleineen.” (s. 99.)

Ehrnrooth kirjoittaa: ”Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle, ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun” (s. 8).

Tälle kaikelle hyvinvointiyhteiskunnan mukanaan tuomalle hysterialle ja sen tuomalle hauraalle hyvälle ololle ja menestykselle Ehrnrooth ehdottaa hiljentymistä ja itsetutkiskelua. ”Itse elämä” määrittelemättömänä sisäisenä tietona on pitänyt ihmisen ehyenä. Vaikka Ehrnrooth kritisoi nykykulttuuria todeten sen taantuneen ”pakanallisten kulttiuskontojen asteelle”, hän löytää ihmisestä moraalista uskoa:

”On pakko todeta, että me käännymme kohti jotakin moraalista hyvää, vaikka meillä ei ole yhteistä käsitystä sen perustasta tai oikeutuksesta”(s.16).

Pidän kirjaa vaikeaselkoisena pinnallisesta helppoudesta huolimatta. En aina saa kiinni tekijän perimmäisestä tarkoituksesta, mikä olkoon tähän asti lukemani perusteella kritiikkinä kirjasta. Teoksen asia on kuitenkin äärimäisen tärkeä. Siksi sitä ei tule hylätä, jos pikkuongelmia kohtaisikin. Hyvinvointiyhteiskunnassa on kadotettu kosketus velvollisuuden tuntoon. En ole siihenkään vielä löytänyt vastausta.

…

”Koira on ihminen”

Otan vielä esille yhden luvun, johon pysähdyin hieman pitemmäksi aikaa. Se käsittelee ihmisen tarvetta lemmikkieläimiin. Tarkemmin ottaen puhe on koirasta. Minulle asia on etäinen siinä mielessä, että minulla ei ole eikä ole ollutkaan koiraa eikä muuta lemmikkiä. Kun olin vielä lukiolainen, perheessämme oli kuuro kissa, jolla oli kuulemma tapana joskus aamuisin vielä nukkuessani nuolla varpaani. Koiraa en ole hankkinut käytännön syistä. Sen verran paljon olen kuitenkin koiraihmisiä tavannut, että joskus kadehdin heitä ja koen itseni koirattomana hieman puolinaiseksi ihmiseksi.

Ehrnrooth alkaa viittaamalla uutisiin tutkimuksista, joissa ihminen rinnastetaan muihin eläimiin. Samat vietit ja tunteet selittävät käytöstämme. Tätä Ehrnrooth epäilee. Ihminen ottaa askeleita ihmisyyden tiellä eikä tyydy kulkemaan pelkkien viettiensä varassa.

”…koira ei ole ihminen eikä se tajua ihmistä. Sillä voi olla samanlaisia perustunteita, iloa, pelkoa, ahdistusta, surua, pettymystä, ikävää […] kuin meilläkin, mutta eivät nämä tunteet tee ihmisestä ihmistä, ne ovat vain olemisen perustaa.”(s.70)

Ihminen on erehtyväisyydestään huolimatta vastaus koko olemisen tarkoitukseen. Me tavoittelemme jotain sellaista, mitä muut lajit eivät tavoittele.

Ehrnrooth kysyy: kenet ihminen näkee koirassaan? Hän vastaa: itsensä. Koira kantaa kaikkea sitä osaa omistajansa persoonasta, ”jota hän ei itse voi itsenään avoimesti toteuttaa”. Koira on omistajalleen kuin päähenkilö kirjailijalle. Ehrnroothin mukaan koira on siirtymäsubjekti.

Hän selittää ensin, mikä on siirtymäobjekti. Hän mainitsee lapsianalyytikko David Winnicottin, jonka mukaan äidinmaidolta tuoksuva rätti tai äidin yöpaita voi toimia turvana, jonka avulla lapsi voi esimerkiksi nukahtaa tai vähitellen vapautua kohti itsenäisyyttä. Koiraa ei voi rinnastaa äidin yöpaitaan.

Siirtymäsubjekti elää omaa itsenäistä elämää suhteellisessa vapaudessa. Hän on palvelija eli kärjistetysti sanottuna orja. Siirtymäsubjektin (esim. koiran) avulla ihminen voi ”siirtyä sivistyksen piiristä eläimellisen viettivapauden ja välittömien reaktioiden villiin tilaan”. Siirtymäobjekti auttaa lasta kehittymään eteenpäin, siirtymäsubjekti auttaa ihmistä taaksepäin villin vapauden tilaan.

Koirat ja muut lemmikkieläimet (siirtymäsubjekteina) sopivat nykyiseen eksistentialismin ja postmodernismin jälkeiseen kulttuurin tilaan. Ihminen näin onnellisuutta ja nautintoa etsiessään vapautuu paineistaan kulttuurievoluution edistäjänä.

Sitten Ehrnrooth kertoo teini-iän kavereistaan Marista, Kirsistä ja Pirjosta. Mari ymmärsi parhaiten hänen mielenliikkeitään. Hän katseli hänen seuranaan ikkunasta auringon kimallusta. Yhdessä he etsivät luonnosta ”mystistä olevaisen tuntua”.  Mari oli siis koira, joka katseli sitten vieressä, kun Jari suuteli ensi kerran Kirsiä tai Pirjoa. Mutta sitten hän toteaa, että ei se koira oikeasti tajunnut. ”Se osasi peilailla ja myötäillä tunnelmia ja tunteita” (s. 73), mutta mitään nuoren pojan maailmantuskaa se ei voinut tuntea. Kuitenkin Jarista tuntui, että Marilla oli sielu ja että se ymmärsi jotain mystiikasta.

Ehrnrooth on itse asiassa huolissaan siitä, että ihminen palautuu näin ”alkukantaisuuteen”. Hän odottaisi ihmiseltä jalostumista kulttuurievoluution edessä. Yhä useampi ihminen on hyvinvoinnin piirissä, mutta ”moraalinen ja henkinen kasvu junnaa paikoillaan tai menee taaksepäin”. Sitten Ehrnrooth ehdottaa luopumista koirista.

Tässä kohdassa olen hieman hämilläni. Olisin odottanut, että tuo koira tai muu kotieläin voisi olla ihmiselle vahvuus. Se toisi ihmiselle toki mahdollisuuden paeta, mutta samalla hän voisi ammentaa voimaa omaan ihmisyyteensä: moraaliin, itsehillintään ja sopusointuun, josta postmodernismin myötä on luovuttu. Ja lisäksi onhan eläin kuitenkin monille voi ainoa turva. Ymmärrän toisaalta kirjoittajan poleemista tyyliä. Hän haluaa esimerkeillään kertoa, mitä aukkoa lemmikkieläimet ihmisten todellisuudessa täyttävät.

Itse asiassa jäin pohtimaan, oliko hänellä tässä asenteessaan mukana myös ironiaa.

…

Kenelle surustani kertoisin…

Minulle tulee nyt mieleen Anton Tšehovin pikkukertomus Suru vuodelta 1886 (Valitut novellit I, WSOY 1963, s. 349 – 355). Kertomuksella on myös hyvin runollinen motto: Kenelle surustani puhuisin... Se kertoo vanhasta vossikkakuskista Jonasta, jonka ainoa poika on vastikään kuollut ja syvä suru painaa yksinäisen miehen mieltä. Kertomus on paitsi surullinen myös eläväinen ja todentuntuinen. Lisäksi se kuuluu kirjailijan humoristiseen tuotantoon. Se on siis eräänlainen tragikomedia. Surun keskellä on hyväntahtoista myhäilyä, joka auttaa näkemään taustalla elämän valoa.

Novelli kertoo vanhasta vossikkakuskista Jonasta, joka istuskelee liikkumatta kuskinpukillaan lumipyryssä odotellen asiakkaita. On jo ilta, mutta vieläkään ei ole asiakkaita ilmaantunut. Sitten tulee yksi upseeri. Novellissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, ”kuinka ajuri maiskauttaa suutaan venyttää kaulaansa kuin joutsen, kohottautuu ja heiluttaa piiskaa…” ja kuinka ”hevonenkin ojentaa kaulaansa, koukistaa jalkojaan ja lähtee vitkastellen liikkeelle”. Sitten seuraa kiivasta sananvaihtoa joka suunnalta, kun hevonen ei oikein tahdo pitää ”liikenteessä” puoltaan. Jona yrittää keskustella: ”…poika kuoli tällä viikolla…” Se loppuu kuitenkin lyhyeen, kun upseeri keskittyy kiroamaan hevosen hitautta. Sitten on taas pari tuntia odotusta. Kyytiin nousee kolme nuorta miestä. Jutustelua kyllä riittää, mutta se on nuorten miesten huulenheittoa ja Jonan suhteen lähinnä pilkkaa. Ei Jona vieläkään pääse purkamaan sydäntään. Miehet maksavat kovin vähän, mutta ei se tunnu Jonaa harmittavan, kun sai edes vähän tekemistä yksinäiseen iltaan. Hän pysähtyy juttelemaan talonmiehelle, mutta tämä ajaa hänet pois häiritsemästä. Niinpä Jona palaa liian aikaisin ”kotiin”, joka itse asiassa ei ole varsinainen koti vaan vain jokin ahdas vossikkakuskien lepopaikka. Joonaa harmittaa, kun ei saanut tienattua edes kauroja tammalleen. Hän yrittää purkaa sydäntään, muttei kukaan kuuntele. Lopulta hän lähtee yön pimeydessä hevosensa luo, tuo sille heiniä ja alkaa kertoa. ”Kopukka pureksii, kuuntelee ja hengittää isäntänsä käsiin.” Jona löysi ystävän, jolle voi jakaa murheensa.

Mitenköhän tämän liittäisi tuohon Ehrnroothin kirjaan ja kulttuurievoluutioteoriaan? Tamma Kopukka tuntuu olevan se empaattisin hahmo. Kaiken lisäksi tuon 1800-luvun yhteisöllisen elämäntavan keskeltä löytyy samaa kärsimätöntä kilpailuyhteiskunnan kiirettä kuin meillä nykyisin, vaikkei tuolloin eksistentialismista tai postmodernismista ollut tietoakaan. Ymmärrän kuitenkin: tamma on ”siirtymäsubjekti”, Jona on hänen isäntänsä. Tulee seuraava päivä. Jona nousee surun keskeltä uuteen päivään ja jaksaa jatkaa hauraana ihmisenä mutta toivossaan väkevänä, vaikka hänen osakseen on tullut yksi pahimmista asioista, mitä vanhukselle voi vastaan tulla – oman lapsen hautaan saatto. Voisi myös kysäistä, mitä nykyisenlainen hyvinvointiyhteiskunta toisi Jonan elämään. Se saattaisi jopa eristää entisestään.

Tästä on hyvä jatkaa Toivon tarkoitusta etsimässä.

IVANOV JA TšEHOV JA MUUTA ASIAAN LIITTYVÄÄ

Tuon taustaksi muutaman lainauksen Ronald Hingleyn kirjasta Venäjän kirjailijat ja yhteiskunta 1825 – 1904 (Otava 1975):

”Venäläiset tilanomistajat näyttävät pitäneen valtavia velkoja eräänlaisena statussymbolina. Miltei jokaisen Venäjän kirjallisuudessa mainitun maatilan yhteydessä huomautetaan, että tila oli kiinnitetty suurista summista ja sen omistaja toivottomasti velkaantunut.” (s. 143)

”Tämä luonnottoman tuhlaavainen elämäntapa kiinnitti Dostojevskin huomiota hänen lukuisilla matkoillaan Länsi-Euroopassa. Hänen kertomansa mukaan venäläiset tilanomistajat runsaslukuisine seurueineen, kotiopettajattarineen, palvelijattarineen ja palvelijoineen herättivät ulkomaalaisissa kateutta. Nämä eivät tienneet, että Venäjän aateli tuhlasi tähän komeilevaan elämään viimeisiä varojaan.” (s. 145)

”Usein oli lainan antaminen aateliselle tilanomistajalle samaa kuin lahja. Etenkin aatelittoman oli vaikeata pakottaa aatelissäätyyn kuuluvaa maksamaan takaisin lainaa, sillä monilla venäläisillä aatelismiehillä oli samanlainen käsitys kuin Anna Kareninan kreivi Vronskilla, että pelivelat olivat ainoat, joista kunnian miehen tarvitsi välittää. Ja hallitus myönsi pitkiä lykkäyksiä kiinnitetyille tiloille.” (s. 145)

”Tuhlaavaisuuden ohessa laiskuus ja eksentrinen luonteenlaatu olivat venäläisten tilanomistajien tyypillisiä ominaisuuksia.” (s. 145)

I.                     

Anton Pavlovitš Tšehovista (1860 – 1904) on kyse ja 1880-luvulla liikutaan. ”Ivanovilla” tarkoitan samannimistä näytelmää ja näytelmän päähahmoa Nikolai Ivanovia.  Näytelmän ensimmäinen versio valmistui 1887, toinen 1889. Tarkennan vielä, että sytykkeenä kirjoitukselleni on ollut näytelmän elokuvaversio vuodelta 2010 (Ивановъ). Sen on ohjannut Vadim Dubrovitski ja päähenkilön Nikolai Ivanovin roolissa on Aleksei Serebrjakov.  Mainitsen hänen nimensä heti, sillä hänen kauttansa elokuvalla on yhteys Venäjän tämän hetken ehkä kohutuimpaan elokuvaan, Andrei Zvjagintsevin Leviataniin, josta olen vastikään kirjoittanut kaksi juttua. Siinäkin nimittäin Serebrjakov on pääosassa. Helmikuu on tälle elokuvalle tärkeä kuukausi, sillä silloin selviää, miten sen käy Oscar-valinnoissa. Lisäksi se on tulossa Venäjällä levitykseen, jolloin huomaa, saako se yhtään ymmärrystä suurelta yleisöltä, joka on jo ehtinyt sen katsomatta tuomita.

Elokuva Ivanov on yli kaksi ja puolituntinen kokonaisuus, jossa kuvataan ihmisten melko pysähtynyttä sielunmaisemaa. Sen teema vaatii pysähtymistä, mutta siitä versoaa monenlaisia mietteitä. Kannattaa katsoa nimenomaan tämä elokuva, jos haluaa tutustua venäläiseen melankoliaan aidoimmillaan. Kommentteja lukiessani olen huomannut, että jotkut ovat sen parissa uupuneet. Sitä en toki ihmettele, sillä ei kyseessä ole mikään toimintajännäri. Hitaasti käynnistyvän alkujakson jälkeen tapahtumat etenevät kuitenkin sujuvasti. Minä tajusin vasta toisella katsomiskerrallani, miten hyvästä draamasta on kyse.

Elokuvan maailma on lohduton. Ivanovin kartano on ränsistynyt puurakennus, joka elokuvan edetessä ränsistyy edelleen. Lopussa alkavat seinätkin sortua. Nikolai Aleksejevitš Ivanov on toki kutakuinkin säilyttänyt sisäisen ja ulkoisen arvokkuutensa, mutta masennus, vaikea elämäntilanne ja taloudellinen ahdinko painavat. Hän on ilmeetön ja lähes hymytön mies, jolle ei tunnu olevan elämässä mitään tietä tai mahdollisuutta selvitä. Melankoliaa ruokkivat itsesyytökset, itsesääli, näköalattomuus. Hän pakenisi, jos voisi. Avioliitto on epäonnistunut, velat lyövät päälle. Vekseli on lankeamassa...

Ivanov on Tšehovin näytelmistä ensimmäinen, jonka hän sai näyttämölle. Neljä tunnetuinta ovat Lokki (1896), Vanja-eno (1897), Kolme sisarta (1901) ja Kirsikkapuisto (1904), joista suuri venäläinen ensyklopedia kertoo, että niissä Tšehov on luonut ”erityisen tulevaa ennakoivan ilmapiirin”. Ivanov on kai niihin verrattuna vielä raakile, jossa näyttää toivottomuuden, umpikujan. Tuo optimismia huokuva toivo tulevasta ei henkilöhahmoista kovin selvästi välity, vaikka joku sitä saattaa jostakin taustalta aistiakin.

Olen toki nähnyt näytelmän elämäni aikana muutaman kerran, mutta youtuben ansiosta saatoin katsoa sen uudestaan.  Sieltä löytyi Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin esitys (МХАТ ”MHAT”) vuodelta 1981. Kyseessä on hyvin sovinnainen versio. Sen on ohjannut teatterin taiteellinen johtaja Oleg Jefremov ja miespääosassa on legendaarinen Innokenti Smoktunovski, joka on toki ulkoisesti liian vanha 35-vuotiaan päähenkilön rooliin. Jefremov itse on sanonut esityksestä, että se kertoo depressiosta, siitä kuinka ihminen siihen lankeaa ja kuinka pääsee siitä ulos. Youtuben esittelytekstissä kerrotaan, että näin toteamalla Jefremov on vaistonnut siitä oman pysähtyneisyyden ajan hengen – ajan, josta ei ole ulospääsyä. Jäin näytelmää katsoessani ulkopuoliseksi, mitä en ehkä salissa olisi kokenut. Elokuva sen sijaan vie mukanaan ihmisten tuntoihin.

Sitten otsikossa on vielä se ”muuta asiaan liittyvää”. Tämä tekee näytelmän ja elokuvan tarkastelun vielä mielenkiintoiseksi. Nikolai Ivanovin vaimo Anna Petrovna on nimittäin ortodoksisuuteen kääntynyt juutalainen, alkuperäiseltä nimeltään Sara Abramson. Tuohon aikaan ortodoksinen kirkko ei suostunut vihkimään juutalaisia, jolleivät he kääntyneet juutalaisuuteen. Sara kääntyi, mutta samalla hänelle tuli välirikko vanhempiinsa. Mitäpä ei nainen rakkauden tähden tekisi! Mutta tyttö oli varakkaasta perheestä, joka ei hyväksynytkään avioliittoa eikä varsinkaan sitä, että tytär luopui juutalaisuudesta. Tämä johti siihen, että aviomieheltä jäivät saamatta hänen ehkä kovasti toivomansa myötäjäisrahat.

Juutalaisteemaa Tšehov on käsitellyt myös vuonna 1886 ilmestyneessä kertomuksessa, jonka alkuperäinen nimi on Тина (”Tina”). Suomensin sen aluksi melko suoraan sanalla Hetteikkö, joka tarkoittaa paikkaa tai asiaa, jonka vuoksi ihminen saattaa olla kuin suossa (puhekielellä ”lirissä”). Käydessäni kirjastossa läpi Tšehovin suomennettuja kertomuksia, huomasin yllätyksekseni, että kertomuksesta on olemassa suomennos. Juhani Konkka on kääntänyt sen kirjailijan valittujen kertomusten laitokseen vuodelta 1963 otsikolla Susanna. Konkka on nimennyt novellin sen päähenkilönä olevan nuorehkon juutalaisnaisen mukaan.  Kyseessä on karikatyyrinen kuva juutalaisesta ja häneen liitetyistä stereotypioista. Susanna on ahne femme fatale, viettelijätär, joka saa salaperäisellä viehätysvoimallaan miehet lankaan. Kertomus alkaa siitä, kun nuori luutnantti tulee naisen luo noutamaan tämän isältä lähtöisin olevia velkasaataviaan, muttei saa koskaan rahojaan.

Eikä tämä juutalaisyhteys vielä tähän lopu. Tämän myötä joidenkin silmissä Tšehov sai antisemitistin leiman. Hän oli oikeastaan ensimmäinen suurempi venäläinen kirjailija, joka kuvaa juutalaisuutta negatiivisessa valossa. Täytyy kuitenkin heti todeta, että vaikeaa Tšehovia miksikään juutalaisfoobikoksi on leimata. Hänen ystäväpiirissään oli juutalaisia. Lisäksi hänellä oli jopa vuonna 1885 alkanut romanssi juutalaisen Jevdokija (Dunja) Efrosin kanssa. Hän peräti kosi tyttöä, mutta avioliittohaaveet kariutuivat alkuunsa jo siihen, että tyttö ei suostunut kääntymään ortodoksisuuteen. Lopullisesti suhde sammui, kun kertomus Susanna (Тина) julkaistiin. Sen päähenkilön ulkonäössä oli nimittäin samankaltaisuutta Jevdokijaan. Tarkemmin sanoen heidän ulkonäöstään löytyi yksi juutalaisten ulkonäköä luonnehtiva piirre – pitkä nenä, jota Tšehov karikatyyrimaisesti Susannaa luonnehtiessaan kuvaa. Lisäsyy eroon oli myös kertomuksen herättämä juutalaisia koskeva negatiivissävyinen keskustelu.

Minulle tuo Ivanov on siis käynnistänyt vyyhden, jonka myötä olen tutustunut mm. juutalaisten asemaan 1880-luvun Venäjällä. Eihän tuolloin toki vielä mitään suuria vainoja ollut ollut, mutta hieman herkkä aihe juutalaisista kirjoittaminen kuitenkin oli. Nimittäin tsaari Aleksanteri II:n murha vuonna 1881 sai aikaan juutalaisiin kohdistuneita levottomuuksia, joiden taltuttaminen kesti muutaman vuoden. Haluan kuitenkin vielä todeta, että oman käsitykseni mukaan juutalaisia kuvaamalla Anton Tšehov on vain halunnut avata venäläisyyttä – venäläistä sielunmaisemaa. Hän oli satiirikko ja paljon rajumpaa satiiria hän loi venäläisistä. Juutalaiset oli kansallisuus, joiden kanssa venäläinen aatelisto ja älymystö olivat paljon tekemisissä. Tuon ajan Venäjällä heitä eli noin 5 miljoonaa, mikä oli suhteellisen paljon. Sen vuoksi oli luontevaa käsitellä kirjallisuudessa myös juutalaisten ja venäläisten suhteita. Varsinaiset pogromit alkoivat seuraavan vuosisadan alussa.

II.                   

Nikolai Ivanov on tilanomistaja, aateliston jälkeläisiä. Huomataan, että yhteiskunnan murroksen myötä aateliston jälkeläiset ovat köyhtyneitä, omasta arvostaan ja kunniastaan kiinni väkeä. Suvun perintönä näyttää jääneen taipumus velan ottoon. Menneisyydestä ei näytelmässä paljoa puhuta. Näennäisesti rohkealta tuntuu avioliitto juutalaistaustaisen naisen kanssa. Kuvitelmat kuitenkin sortuvat, kun samalla viitataan, että avioliiton taustamotiivina on saattanut olleen taloudellinen hyöty.

35-vuotias Nikolai Ivanov on onnistunut ajamaan itsensä velkojen kautta vararikon partaalle. Hänellä on siis juutalainen vaimo, jonka kanssa hän on ollut naimisissa viisi vuotta ja jota hän ei enää rakasta. Lisäksi vaimonsa vuoksi hänellä on epäluuloa lähipiirissä. Vaimo on mennyt naimisiin hulluna rakkaudesta katkaisten jopa siteensä omiin vanhempiinsa. Hän sairastaa Ivanovin kartanossa asustavan nuoren lääkärin mukaan keuhkotautia. Hänet olisi saatava kiireesti Krimille hoitoon, mutta Ivanovilla ei ole siihen varaa. On vielä se kolmas hiekkaa rattaisiin tuova henkilö: 20-vuotissyntymäpäiviään viettävä Saša-neito, jota kutsutaan myös Shurotškaksi. Hän on korviaan myöten rakastunut Ivanoviin. Ivanov on varsin yleinen vieras Sašan vanhempien kartanossa, koska isä Pavel Lebedev on Nikolai Ivanovin hyvä ystävä ja lisäksi Lebedevit ovat antaneet tälle suuren velan. Parin päivän kuluttua vekselin on määrä mennä maksuun, mutta luonnollisesti Ivanovilla ei ole yhtään rahaa, minkä vuoksi hänen on mentävä Lebedevin kartanoon sopimaan vekselin määräajan lykkäyksestä.  Ja samana päivänä sattuu olemaan Sašan syntymäpäiväjuhla. Tässä on tiiviisti kerrottuna näytelmän ja elokuvan alkuasetelma.

DVD:n takakannen johdantotekstissä korostetaan, että Ivanov on tragikomedia. Sen pitäisi mukailla näytelmän ensimmäistä versiota, mistä kertoo osaltaan tyylitellysti kai myös sen venäjänkielinen kirjoitusasu, jossa lopussa on vanhan kirjoitusasun mukainen kova merkki ”ъ”. Tragikomedia on kirjailijan lännestä omaksuma tyylilaji. Yllä mainitsemani kertomus Susanna (Тина), on myös tragikomedia, jossa on vaikutteita ainakin ranskalaisesta kirjallisuudesta.

Elokuvassa ei ole teatterin luomia rajoitteita, tosin on pidettävä mielessä, että se on kohdennettu yleisölle, joka tuntee näytelmän jo ennestään ja mahdollisesti etsii siihen aivan uutta lähestymistapaa ja tulkintaa. Toisaalta tuo perinteen taakka on ohjaajalle rajoite, toisaalta mielenkiintoinen, lähes elämää suurempi haaste. ”Elämää suuremmalla” tarkoitan tässä sitä, että onnistuessaan ohjaaja voi päästä osaksi vuosisataista kulttuuriperintöä.

 Elokuva etenee hienovaraisen herkästi. Kuten jo totesin alkupuolella, keskustelun päälle kuuluu Ivanovin sisäinen monologi, joka päällisin puolin kuulostaa levolliselta ja punnitulta mutta luo samalla oman sisäisen jännitteensä kaikkeen kuvassa näkyvään todellisuuteen. Elokuvan kaikki kuvat ovat Ivanovin maailmaa. Hänet on tähän maailmaan heitetty, hän luo siihen olemassaolollaan sen syvimmän mielen. Välillä elokuva vie katsojansa luontoon ja ympäristön maisemakuviin, jotka kertovat paitsi vuodenaikojen vaihtelusta myös henkilöhahmoista ja heidän eksistenssinsä ristiriitaisuuksista. Ohjaaja on tuonut elokuvaan myös aivan oman, lähes puhumattoman hahmonsa, ulkona harhailevan kerjäläiskulkurin. Hän tuo elokuvaan sen tragikoomisuuden luoman absurditeetin ja hänestä heijastuu omalla salaperäisellä tavallaan henkilöhahmojen alitajunnan puhumattomat tunnot.

Välillä elokuvan kronologisen etenemisen keskeyttää mustavalkoisia kuvia, jotka lienevät menneisyyden psykologisia takaumia, joissa päähenkilö on kylläkin läsnä aikuisena. Hän on tivolissa, ratsastaa karusellin puuhevosella, tai leikkii uimarannalla, hieman toisenlaisessa pyörimisliikkeessä. Yhdessä kuvassa hän hakkaa isoa rumpua kuin raivopäinen. Loppupuolella ollaan värein kuvatussa tivolissa. Siellä Ivanov menee seuraamaan lasten nukketeatteriesitystä. Se saa hymyttömänä kuljeksivan miehen nauramaan. Hymy kuitenkin hyytyy, kun näyttämölle ilmestyy hänen itsensä näköinen nukkehahmo. Kohtaus liittyy elokuvan loppupuolen tapahtumiin, jolloin Ivanov alkaa tiedostaa omaa tilannettaan. 

Mennään kuitenkin uudelleen elokuvan alkuun.

Ivanov puussa

Elokuva alkaa kohtauksella tilanomistaja Nikolai Ivanovin kartanon edustalla. Aurinko paistaa, vietetään ensimmäisiä syyspäiviä. Isäntä istuu ja on lukevinaan. Ränsistyneen kartanon paraatiovi ja ikkunat ovat auki. Sisällä vaimo Anna Petrovna (entinen ”Sara”) soittaa selloa jyskyttävän yksitoikkoisesti, kartanossa asuva Ivanovin setä, leskeksi joutunut kreivi Matvei Shabelski säestää pianolla. Annaa hoitava lääkäri Jevgeni Lvov on myös kuvassa. Hän asuu kartanossa pysyvästi. Hän kertoo, että Annassa on keuhkotauti ja ainoana keinona saada sairaus hallintaan olisi saada hänet välittömästi Krimille rauhaan lepäämään. Erityisen tärkeää on, että hän voisi matkustaa miehensä kanssa. Ivanov torjuu vaatimuksen toteamalla, ettei ole rahaa. Tulee myös tilanhoitaja Mihail Borkin, joka pyytää rahaa, jotta voisi maksaa työläisille palkat. Tapahtuu symbolinen tragikoominen ele, joka kuvastaa paitsi Ivanovin epätoivoa myös hänen vallan kaipuuta. Hän kiipeää puuhun, mikä yhtäältä 35 ikävuodesta huolimatta kertoo myös päähenkilön poikamaisesta olemuksesta. Tilanhoitaja pyytää häneltä vielä yhtä ruplaa. Sen hän heittää maahan. Borkin poimii sen sieltä ja kiittää ranskaksi, mikä lienee ironiaa. Tällä välin on Annakin lopettanut soittonsa. Setä on tullut pihalle. Hän on näytelmän (ja myös elokuvan) vastenmielisimpiä tyyppejä. Elokuvassa hän on erityisen vastenmielinen äänensävynsä vuoksi, se kuulostaa kuohitun pukin määkimiseltä. Toisekseen hän on myös keskustelijana inhottava. Hän pystyy pilaamaan kaiken vähänkin järkevältä tuntuvan keskustelun typerillä välihuomautuksillaan, puujalkavitseillään, jotka kai naurattavat vain häntä itseään.

Anna Petrovna parvekkeella juttelemassa miehensä Ivanovin kanssa, roolissa Anna Dubrovskaja

Vaimo ilmestyy paraatioven yläpuolella sijaitsevalle parvekkeelle. Hän säteilee kauniissa puvussaan ja tyylikkäässä leveälierisessä hatussaan. Hän heittää muutaman kommentin. Ivanov kehottaa häntä menemään sisälle, ettei sairaus pahenisi. Anna ei vielä tiedä hänen sairautensa vakavuutta. Sen hän saa tietää mieheltään vasta myöhemmin. Tilanne kuvaa mielestäni asetelmia aviopuolisoiden välillä. Parvekkeelta huutava vaimo on yläpuolella, toki kalpeana mutta suloisena. Anna on siinä muista eristetty. Saa jopa mielikuvan syrjitystä henkilöstä. Hän on kuitenkin muiden yläpuolella, ja ainakin minulle syntyy mielikuva, että hän naisellisella olemuksellaan levittää ympärilleen rakkautta.  Kreivi tuo välillä omituisella huumorintajullaan ilmi hänen juutalaistaustaansa, mitä voisi tulkita herjan heitoksi.

Ivanov laskeutuu puusta ja hänen seurakseen jää lääkäri, joka jää nuoruuden innolla paasaamaan Ivanoville ohjeita, kuinka tämän pitäisi suhtautua vaimoonsa. Ivanov ei kommentoi ja yrittää ikään kuin kävellä ”karkuun”.  Sitten sattuu kohtaus, jollaista en venäläisissä klassikoissa ole nähnyt. Hieman etäämmällä kartanosta, niityn keskellä, on nimittäin harmaista laudoista kyhätty latomainen käymälä, ”puucee”. Ivanov poistuu kesken kaiken tarpeilleen ja lääkäri jää ehkä hieman hämillään ulkopuolelle odottamaan. Se on tavallaan Ivanovin oma hiljainen, arvolleen sopiva vastakommentti lääkärin yksipuoliselle julistukselle, jonka hän kokee myös menevän liiaksi henkilökohtaisuuksiin.

Ivanov osoittautuu hyvin rehelliseksi ja vilpittömäksi ihmiseksi. Hän puhuu tunteistaan avoimesti, mutta omalla itsekeskeisyydellään hän tuntuu vain luovan ympäristöönsä tuhoa. Jossain vaiheessa hän vertaa itseään Hamletiin. Siinä ollaan oikeilla jäljillä. Ivanov kamppailee masennuksensa keskellä mielekkyydestä elää. Itsemurhasta ei puhuta mutta loppua kohden elämän jatkaminen tuntuu yhä turhemmalta. Polte on sammunut. Näissä tunnoissaan Ivanov on hyvin vilpitön, mutta häneltä puuttuu riittävää empatian tunnetta, jota hän voisi luoda harmonisia ihmissuhteita.

Ivanov kertoo, että hänen on lähdettävä käymään ystävänsä Lebedevin luona pyytämässä jatkoa kahden päivän kuluttua lankeavalle velkakirjavekselille. Asia on tärkeä ja syy on perusteltu. Ivanov ei ole kuitenkaan täysin rehellinen. Samana päivänä nimittäin sattuu olevan Lebedevien tyttären Sašan 20-vuotissyntymäpäivä ja luonnollisesti talossa on kutsut runsaine vierasjoukkoineen.

Elokuva käynnistyy hitaasti. 15 minuutin kohdalla Ivanov sanoo ensimmäisen kerran lähdöstään, hevosvaljakko lähtee liikkeelle vasta noin puoli tuntia myöhemmin, 45 minuutin kohdalla. Kartanossa asuva setävanhus, vaimonsa Ranskaan haudannut leskikreivi Shabelski pääsee lopulta hänen mukaansa aikansa ruinattuaan.

Ivanov ja vaimo keskustelevat. Vaimo haluaisi miehen mukaan.

Vaimo haluaisi lähteä miehensä mukaan ja pyytää kovasti päästä mukaan ihmetellen, miksi mies käy Lebedevin kartanossa ilman häntä. Mies vakuuttelee vaimolleen, ettei tämä voi sairautensa takia poistua kotoaan. Lisäksi omaa runsaasta poissaoloiluaan hän selittelee omalla henkisellä tilallaan. Hän on menettämässä kyvyn rakastaa vaimoaan. Kun aurinko laskee, niin rakkaus häviää, hän toteaa. Poissaolon ansiosta hän pystyy taas rakastamaan. Hän näyttää olevan vilpitön tunteissaan. Hän käy vielä ennen lähtöään vaimonsa kanssa herkän keskustelun jossa yrittää saada vaimonsa siitä vakuuttumaan. Vaimo jää yhdessä lääkärinsä kanssa pettyneenä, riisuutuu, jotta tämä voi tarkastaa tämän terveydentilan. Yhtä vilpittömästi hän purkaa omia tuntojaan:

                             ”Miksi rakkaudesta ei makseta rakkaudella ja totuus maksetaan valheella?”

Vaimo valmistautuu lääkärintarkastukseen

Vaimo jää haikeana katsomaan ulkona taivaalla lentävää kuumailmapalloa. Samaan aikaan Ivanov on kreivin kanssa hevosvaljakollaan matkalla aavassa jokivarressa. Hänkin pysäyttää hevosensa ja alkaa katsoa samaa näkyä. Joku näyttää sieltä tiirailevan ihmisiä kaukoputkellaan. Näin aviopuolisoiden välinen yhteys saa erikoisen linkin. Ivanov nousee valjakosta, ottaa kiinni hevosen suitsista ja lähtee jatkamaan matkaansa kävellen. Mietteet painavat kai mieltä. Samanaikaisesti vaimo saa yhtäkkiä päähänsä lähteä miehensä perään. Lääkäri panee vastaan, mutta hän ei voi mitään hoidettavansa oikulle. Anna käskee valjastamaan pihassa näkyvällä paikalla laitumellaan aikaansa viettävän valkoisen hevosen, vapauden ja viattomuuden symbolin. Ivanov ehtii toki paljon aikaisemmin perille kartanoon.

Välillä kuva seikkailee mustavalkomaisemassa, jossa Nikolai Ivanov lyö rumpua. Sitten mennään kutsuihin. Ivanov ei ole vielä paikalla.

Vieraat ovat palaamassa ulkoa sisätiloihin. Heillä on päässään eri eläinten päitä kuvaavia naamioita. Saša on levoton. Hän keinuu yksinään keinussaan kauniin vaalean mekon helmat liehuvat vauhdin voimasta. On hänen syntymäpäiväjuhlat ja hänelle tärkein vieras ei ole paikalla. Sisään tullessaan vieraat poistavat naamionsa. Väki alkaa tehdä kuka mitäkin. Korttipöydällä on tunkua. Riidellään. Jotkut käyttäytyvät tökerösti typeryyksiä laukoen.

Tämänlaiset kutsut on näissä historiaan sijoitetuissa näytelmissä ja elokuvissa vakiotavaraa. Niissä tehdään hullutuksia, puhutaan toisten ohi puuta heinää. Ja nauretaan äänekkäästi ”ei-millekään”. Eri ohjaajat pyrkivät tuomaan tällaisiin tilaisuuksiin omin tehokeinoin omanlaistaan absurdia ilmettä. Usein liioitteleva ylinäytteleminen ja ilvehtiminen tekee katsomisesta lähes kidutusta. Tälläkin kertaa tragikomedia vaatii parodiaa. Kuvaus on kuitenkin absurdiudessaan hillittyä. Osa on mukana korttipelin hurmassa, osa istuu paikallaan hiljaisena, hieman tylsistyneenä.

Mieleeni on jäänyt nuorehkon leskirouvan repliikki: ”Oi luoja, kuinka ikävää! Saisi vaikka kuolla.”

Ja joku juo hirveästi votkaa. Ja tietysti puhutaan juoruja, joista joku suuttuu. Tyttö laulaa. Ja nurkassa sijaitsevassa häkissä papukaija rääkyy vastaukseksi.

Olennaista on, että Ivanovin poissa ollessa puhutaan hänestä. Toistetaan se yleinen käsitys. Mies on nainut juutalaisen hamutakseen hänen rahojaan. Pettymys on ollut suuri, kun tytön vanhemmat kieltäytyivät antamasta myötäjäisiään. Nyt mies haluaa päästä vaimostaan eroon.

Muuten juuri samasta toisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta alkaa katsomani Moskovan taiteellisen teatterin esitys. Tämä on harvoja muutoksia, joita muuten kirjailijan tekstiä melko uskollisesti seuraavaan esitykseen on tehty. On eräs toinenkin olennainen muutos, muta siihen palaan myöhemmin.

Saša kuulee yhden panettelevan keskustelun ja puuttuu siihen alkaen puolustaa miestä ja tämän rehellisyyttä.

Sitten tulee Ivanov. Hullutteleva kreivi ottaa tilan haltuunsa tyhjänpäiväisillä puheillaan ja liioittelevilla eleillään. Ivanov on totinen. Alkutervehdysten jälkeen joku kysyy:

”Miten vaimonne terveyden laita on? – Huonosti, hänellä on keuhkotauti. – Oi.”

Vilpittömyys tuntuu olevan noista reaktioista kaukana.

Keittiössä kaadetaan isosta lasisesta astiasta hilloa pikkuisiin jälkiruokakuppeihin. Se valuu pehmeänä klönttinä. Siinä on hieman inhorealistista sävyä. Minäkin kuvittelen mielessäni kuin se valuisi tahmeana pitkin poskiani. Sitten syödään hilloa ja juodaan teetä. Se kuuluu venäläisten kutsujen ehdottomiin herkkuihin.

Nikolai Ivanov pyytää lisäaikaa vekselinmaksuun. Itketään! Vaimo ei suostu. Ivanovin pienikin hymyn väre hyytyy. Mutta kutsut jatkuvat.

Nikolai tapaa viimein Sašan, joka on odottanut kohtaamista sydän syrjällään. He kyynelehtivät kasvokkain, halaten, kärsivin ilmein, kuin epätoivoiset rakastavaiset. Tapahtuu yllätys. Anna Petrovna saapuu samalla hetkellä. Hän ilmestyy taustalle nauravana, mutta kun hän näkee miehensä syleilevän talon tytärtä, nauru vääristyy itkuksi, raivoisan hysteeriseksi. Hän painautuu lääkäriä vasten.

Ulkona on ilotulitus. Puu syttyy tuleen. Tuli on intohimon seksuaalinen symboli. Tulee ajatus, että vaimo olikin vain näky, mutta ei se ollut. Puuta – intohimon liekkejä – yritetään sammuttaa.

Kuva siirtyy toiseen hetkeen. Kutsut ovat takana, ollaan jo aivan muissa touhuissa. Joella on yksinäinen soutaja. Nikolai ratsastaa tivolin puuhevosella. Turhauma vaivaa. Nukkekoti – Annan oma leikkikenttä -  ilmestyy kuviin. Miehet kylpevät saunassa. Siten näytetään kaukaa kun he juoksevat alastomina jokeen uimaan.

Näytetään jonkin luostarin aluetta. Jonkin ajan kuluttua Saša näyttää ajavan koreassa sinisessä puvussaan siellä kolmipyöräisellä mopollaan kuin edestakaisin harhaillen. Hän tuntuu olevan tunnekuohuissaan ja purkavan oloansa harvinaiseen ulkoilutapaan. Se osoittaa ainakin varakkuuden. Siihen rinnastuu mielessäni eräs toinen irrallinen mustavalkokuva, jossa Nikolai Ivanov ajaa polkupyörällä.  

Ollaan Nikolain talossa. Vaimon sielukkaat, surun painamat kasvot isoine silmineen jäävät mieleen. Katse on vilpittömän vetoava, mies ei kykene niihin vastaamaan. Vaimo leikkii nukkekodillaan.

Ympäristön maisema on aukeaa alavaa jokivarsiseutua. Saša kiitää mopollaan. Ivanov on yksin joko jossakin sivurakennuksessa tai omassa työhuoneessaan. Saša saapuu yhtäkkiä paikalle. Rakkaus on ajanut hänet liikkeelle. Ivanov hermostuu: vaimo voi nähdä! Saša vastaa tulleensa takakautta. Hän on kiihdyksissään, kun ei ole nähnyt rakastaan muutamaan viikkoon. Syntyy kiivas keskustelu. Ivanov pyrkii kuitenkin välttämään kiintymästä nuoreen naiseen. Hän tuntee olevansa kykenemätön rakastamaan. Saša tuntuu Ivanovin torjuvasta asenteesta vain innostuvan. Hän naisena haluaa toteuttaa ”toiminnallista rakkautta”. Hän haluaa palauttaa kärsivälle miehelle elämän ilon. Tässä onkin venäläisen miehen melankolian toinen puoli: nainen pelastamassa epätoivoon langennutta elämän matkamiestä. Näin ”venäläisen melankolian kurssi” jatkuu.

Kuva siirtyy Annaan. Näytetään lähikuvaa kasvoista. Huomaa, että Annalla on kaunis silkkinen valkea yöpuku päällä. Hän on kylpyhuoneessa. Hän alkaa leikata hiuksia. Kasvoista huokuu surua ja epätoivoa. On syksy, tuulee, lehdet lentävät kahisten tuulessa. Ulkona liikkuva kerjäläinen, elokuvan klovni – se joka aikaisemmin oli kytännyt taloa kaukoputkellaan – soittaa huilua värjötellen ja myös itkien. Taas näytetään takaumana tyhjää uimarantaa.

Siirrytään seuraavaan kuvaan. Anna on hämärässä. Hän on tuonut huoneeseen flyygelin ympärille paljon kynttilöitä. Hämärä huone on kuin kynttilämeri, luoden ympäriinsä salaperäistä hohdetta. Paikalle tulee Nikolai. Tulee elokuvan vaikuttavin kohtaus. Anna Dubrovskaja näyttelemän Anna Petrovnan ilmeikkäät kasvot ovat kuin syntyneet uudelleen elämään. Kynttilöiden loisteessa parilla on tilinteon hetki. Keskustelun alku on varovainen. ”Miksi hän kävi täällä?” vaimo kysyy. Hän siis oli nähnyt Sašan vierailun. Keskustelun edetessä jännite tiivistyy.  Nyt puhutaan suoraan, enää ei päästä pakoon roolien suojaan. Anna paljastaa paljaan päänsä, hiukset on kynitty pois. Hän tekee miehelleen tunnustuksen: ”Olit minun idolini – ja petit minua.” Anna tunnustaa miehelleen rakkautensa. Taas mies kärsii omaa mitättömyyttään. Näkyy kaikesta, että hänen syyllisyydentuntonsa, kärsimyksensä ja epätoivonsa on rajua. Anna ei kuitenkaan tunnu ottavan vastaan miehen tunnustusta niin kuin tämä toivoisi. Sananvaihto jatkuu. Syytösten kiihtyessä mies ei enää kestä. Häneltä tuleva tunnepurkaus räjähtää ilmaan ja paljastaa totuuden: ”Ole hiljaa jutsku!” Tästä lausumasta on kirjoitettu ja keskusteltu paljon.  Se osoittaa Ivanovin alitajunnassa olleen antisemitismin. Valkenee, että huhut ovat pitäneet paikkansa: mies on nainut Annan rahojen toivossa, rakkaus on ollut valhetta.

Tilanne jatkuu. Anna lyö miestään, putoaa portaita. Nenästä valuu verta. Poskessa on veriläikky. Hän itkee ja yskii, yrittää pyyhkiä valuvaa verta. Mies nostaa hänet lattialle. Hän makaa kynttilöiden keskellä. Ivanov kertoo vaimolleen epähuomiossa tätä odottavasta kuolemasta. Vaimo järkyttyy. Mies tajuaa virheensä: ”Voi jumala, kuinka syyllinen olen!”, hän jää vaikeroimaan.

Kuva siirtyy ulos. Maa on peittynyt kevyeen lumeen. Talvi on tullut. Valkoinen hevonen on edelleen liekaköyden varassa ulkona. Se ei ole enää piha, se on metsää, jossa on harvakseltaan puita ja kaatuneita runkoja. Kartano on tullut yhä rujompaan kuntoon. Takaseinä on nähtävästi sortunut, vain tyhjä kulissi on jäljellä.

Elokuvan ohjaaja - tuodessaan katsojien eteen hiuksensa kynineen Anna Petrovnan - tuo samalla heidän eteensä keskitysleirissä kärsivän juutalaisvangin. Sanoma on selvä. Käytöksellään Ivanov osoitttaa todelliset kasvonsa. Vilpittömiltä tuntuvista puheista ja itsesäälistä huolimatta, paljastuu hänen maailmankuvansa itsekeskeisyys. Hän tajuaa sen sitten itsekin. Ivanovilla ei ole tulevaisuutta. Hän yrittää vielä pyristellä, mutta suunta on lopulta vain yksi: luopuminen.

Anna edustaa toista kulttuuria. Hän ei pysty ymmärtämään Ivanovia samalla lailla kuin Saša. Tässä on kai yksi tämän paljon tulkintoja jälkeensä jättäneen näytelmän perusajatuksista. Samalla tapaa ei myöskään Ivanov pysty reagoimaan Annan avoimuuteen. Totuushan on, että kyllä myös Anna on pyrkinyt luomaan mieheensä keskusteluyhteyttä, mutta sille ei ole edellytyksiä.

Anna leikkii yksin nukkekodilla. Joen keskellä näyttää olevan jäätä, jossa soittaa torvisoittokunta frakeissa.

Annan nukkekoti

Siirrytään tivoliin, on jo kesä. Ivanov harhailee yksin ihmisten keskellä. Nuoralla kävelijä ilmestyy ensinnä kuviin. Siellä on karuselli, jossa lapsia pyörii hevosten selässä. On akrobaattitanssija, jolla Ivanov näkee Annan kasvot. Sitten tulee se kohtaus, josta olen jo yllä maininnut: Ivanov näkee itsensä näköisen nukketeatterihahmon. Se on hänelle itselleen jonkinlainen käännekohta, totuus paljastuu.

On rankka kesäinen sade. Ivanov kohtaa Sašan. He menevät yhdessä aittaan sadetta suojaan. Käärme kiemurtelee aitan lattialla. Jään miettimään, onko se siinä kavaluuden vai himon symbolina? Saša menee sisälle, sulkee oven. Ivanov näkee sattumoisin ikkunasta riisuuntuneen Sašan. Hän ryntää sisälle. Rakastelua ei näytetä. Näytetään, kun Ivanov ryntää ulos sateeseen. Saša tulee perässä, läpikuultava paita alastoman vartalon peittona. Ivanov yrittää vakuuttaa, ettei rakkaudelle heidän välillään ole pohjaa. Tulee kiihkeä keskustelu. Kohtaus on vaikuttava: kesäsade, taustalla aurinko. Kuvankaunis Saša kastuu läpimäräksi, Ivanov on jo märkä. Keskustellaan rakkaudesta. Se on kuin ihmeellistä peliä. Ivanov jatkaa itsesäälissä kieriskelyä. Nainen haluaa tuoda ”toiminnallisella rakkaudellaan” pelastuksen. Ovatko Ivanovin yritykset torjua rakkaus todellisia vai yrittääkö hän vain pelillään sitoa naista itseensä? Välillä Ivanov tuntuu olevan Sašaa kohtaan jopa ilkeä, mutta jossain mielessä rehellinen. Hän yrittää kertoa, että hän on saanut elämässään aikaan vain tuhoa. Saša ei anna periksi. Mies vetää häntä puoleensa magneetin tavoin.

 

Kohtaus sateessa

Tuon parikymppisen tytön kanssa Ivanov alistuu menemään naimisiin, vaikka myös Saša pohtii päätöstään vakavissaan, myös isänsä kanssa. Ollaan jo hääpuvuissa, odotetaan vihkimistä. Ivanov pyrkii viimeiseen asti saada tytön vakuuttumaan, että jo ikäeronkin vuoksi avioliitolle ei ole edellytyksiä. Tilanne on miltei absurdi. Jokin voima ajaa heitä tiettyyn suuntaan, mutta molemmat pyristelevät vastaan.

Saša ennen vihkimistä mietteliäänä isänsä kanssa

Häät tulevat. Ei nuoren naisen päätöstä muuta edes se, että hänen vanhempansa kertovat pienentävänsä myötäjäisiä Ivanovin suurten velkojen vuoksi. Ei tytölle raha merkitse mitään, vaan rakkaus. Sen hän vakuuttaa isälleen säteilevän kauniina silmät rehellisyyttä hehkuen, yllä upea hääpuku. Ivanov itse on kuin tahdoton kuvatus. Hänellä ei ole tahdonvoimaa kohtalon liikkeitä estämään.

Ortodoksista perinnettä tarkasti noudattava vihkiminen on elokuvan kauniimpia kohtauksia. Kaikki ovat siinä antaumuksella mukana, sulhanen ja morsian vaihtavat sormuksia. Se näytetään lähikuvana. Yksi asia saa Ivanovin kuitenkin vilkuilemaan sivuilleen ja taakseen. Hän alkaa nähdä näkyjä. Aivan kuin entinen vaimo olisi läsnä, aivan kuin vieressä seisoisikin entinen vaimo, kasvot entistä sielukkaampina. Kaikki saadaan miehen epäröivistä ja osin hajamielisyyksiin harhailevista ajatuksista huolimatta onnellisesti päätökseen. Mennään kartanoon juhlimaan. Portailla odottaa venäläistä perinnettä mukaillen hovimestari kädessään leipää ja suolaa. Minä katsojana alan jo huokailla: ei kai vaan taas aleta näyttää niitä tylsiä juhlia tyhjine puheineen ja teennäisine kasvoineen – hillon kera. Ei, näin ei ehdi käydä. Tshehovin näytelmän loppu on tyly ja lakoninen. Pihalla käydään vielä keskustelua ennen kuin siirrytään sisätiloihin. Vieraat alkavat mennä sisään. Kun aletaan jo juhlia häitä, huomataan, että yksi puuttuu.  Hovimestari kutsuu sulhasta sisään kädessään tuo leipä ja suolakulho. Sulhanen istuu vielä hevosten vetämissä vaunuissa – mutta elottomana. Kun hovimestarin ilmoitettua muutkin huomaavat asian, niin ihmisten katseet ovat paljon puhuvia. Jäin miettimään, mikseivät he näytä niin surullisilta ja kauhistuneilta kuin odottaisi. Totta kai niissä on yllätyksen tuomaa kauhua, mutta samalla suupielessä on jokin pienen pieni virne, tuskin huomaamaton. He ovat maan parhaita näyttelijöitä, kyllä he osaisivat ilmaista todellista surua. Kasvoista näkyy kauhun ja hämmästyksen lisäksi myös piiloteltu helpotuksen huokaus. Hymynhäive on taitavasti piiloteltu teennäisyyden taakse. Pysähtyneet kasvojen kuvat näyttävät sen. Tulee mieleen Gogolin Reviisorin lopputilanne ja heidän ilmeensä, kun he kuulevat oikean reviisorin olevan tulossa. Ei, nämä ilmeet eivät ole samoja. Siihen tämä yli kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva päättyy.

Elokuva päättyy niin kuin pitääkin. Ivanov aateliston perillisenä lakkaa olemasta. Roolihenkilön sopikin kuolla. Ehkä siinä on sen optimisminsa, jonka puutetta ylhäällä jo ehdin julistaa.

III.                 

Näytelmässä loppu on toisenlainen. Siinä ei ehdi vihkimistä tapahtua. Miesten kesken tulee riitaa. Yksi yrittää pistooli kädessään haastaa toista kaksintaisteluun. Ivanov sieppaa tältä pistoolin todeten, ettei siinä kaksintaistelua tarvita, menee muista syrjään ja ampuu itsensä. Pistoolin laukaus saa ihmiset järkyttymään: he näkevät Ivanovin makaamassa verta vuotavana.

Vuonna 1981 kuvatussa Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin versiossa loppu on juuri tällainen. Siinä on myös toinen elokuvasta poikkeava kohtaus: se käännekohta, jossa Ivanov tekee vaimonsa kanssa tiliä suhteestaan. Legendaarisen Innokenti Smoktunovskin näyttelemältä Ivanovilta turhaan odottaa ”Vaikene, jutsku”-tyyppistä reaktiota. Ei sitä tule. Se olisi ollut aikakaudelleen ja sovinnaisuuteen pyrkivälle teatterille liian raju purkaus. Koko kohtaus on vesitetty.  Antisemitismi on pyyhkäisty maton alle. Versiossa ei haluta korostaa juutalaisuutta, saati mitään sellaista, mikä voisi antaa edes pientä aihetta antisemitismiin tai siihen kiihottamiseen.

On mielenkiintoista verrata nykypäivän elokuvaa pysähtyneisyyden aikana Neuvostoliitossa tehtyyn teatteriversioon. Totta on se, että vertailukohtia Venäjällä kyllä riittäisi. Niin monenlaisia tulkintoja näytelmästä ja nimenomaan Nikolai Ivanovin hahmosta on läpi historian kaikkialla maailmassa tehty. Myös tuo 70-luvun puoliväliltä alkujaan peräisin oleva näytelmäversio tuo katsojien eteen kovin erilaisen maailman. Se vaalii omalla vakaalla Neuvostoliitossa luodulla klassikkodramatisointityylillään venäläisen teatterin perintöä. Smoktunovski on neuvostoteatterin ikoneita, joka luo kokonaisuuteen oman arvokkaan ja nykynäkökulmasta myös jähmeän leiman. Näyttelijäsuoritukset ovat toki loistavia, mutta on vaikea eläytyä esimerkiksi kauniin hehkeän Saša-neidon ja reilusti yli 35-vuotisen Smoktunovskin näyttelemän Ivanovin hehkeän raikkaaseen rakastumiseen. Toki tähän on lisättävä, että akateemisten teattereiden yleisö ei ole katsomassa realistista todellisuutta vaan heidän jo kouluajoilta läpikotaisin tuntemaa näytelmää, josta etsitään eettis-moraalisen ja muiden henkisten pohdiskelujen lisäksi myös tuttuja vuosien myötä muotoutuneita tunnetiloja. Ja tämän lisäksi esitykseen tullaan katsomaan jonkun yksittäisen näyttelijän roolisuoritusta ja sitä, miten hän pystyy näyttämöllä elämään todeksi hahmonsa tunteet. Varmaankin juuri Smoktunovski on yksi yleisön suuri vetonaula, jota katsoessa tärkeänä vertailukohteena on oma kirjallinen kulttuuriperintö. Sitten on vielä se nuorten katsojien ryhmä, joka on tullut teatteriin täydentääkseen omaa kirjallisuuden tuntemustaan.

Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin version ensimmäinen ja toinen osa löytyvät täältä: https://www.youtube.com/watch?v=EMZYetG_JLU , https://www.youtube.com/watch?v=W_qtQskoSt0 .

Sašan hahmo Moskovan akateeemisen taiteellisen teatterin esityksessä

Siirryn pois Ivanovin parista, mutta Jatkan hieman juutalaisuuden pohdintaa. Yllä kerroin Juhani Konkan kääntämästä Susanna-kertomuksesta, joka on julkaistu Tšehovin Valittujen novellien kokoelman I osassa (WSOY 1963). Esipuheen teokseen on kirjoittanut V.A.Koskenniemi. Hän tuntuu olevan Susannan hahmosta pihalla kuin lumiukko väittäessään kyseessä olevan tyypillinen ”slaavilainen naishahmo”. Hän on joko valmistanut esipuheensa teosta lukematta tai sitten hän on entisten Saksa-sympatioiden pelkäämänä vältellyt kirjoittamatta juutalaisuudesta. 

IV.                 

Palaan vielä itse kirjailijaan ja hänen romanssiinsa. Alina Polonskaja on kirjoittanut artikkelin aiheesta Juutalaisnaiset Anton Tšehovin tuotannossa (http://www.lechaim.ru/ARHIV/160/polonskaya.htm). Se avaa mielenkiintoisia seikkoja kirjailijasta, joita voisi tähän avata enemmänkin. Hän käsittelee nimenomaan kahta avainteosta: Susannaa ja Ivanovia.

Polonskaja kirjoittaa, että naiskuvauksessa mallit on otettu ranskalaisesta kirjallisuudesta. On kahdenlaisia naistyyppejä. Ensiksikin kun miehet on kuvattu vanhoina huijareina ja ilkimyksinä, niin nainen on yleensä nuori ja kaunis. Toiseksi häneen on luotu mystisiä ja noitamaisia piirteitä. Hän on femme fatale (”kohtalokas nainen”), miehen nielijä, täynnä arvoituksellista eksotiikkaa.

Tehdessään parodiaa juutalaisista kirjailija tuo esille rahan ahneuden, persouden valkosipulia kohtaan ja joitakin ulkonäöllisiä seikkoja (kuten pitkä nenä). Susanna kehuu venäläisiä ja eritoten venäläisiä miehiä niin palavasti, että sekin osaltaan vaikuttaa siihen, miksi luutnantti ja hänen serkkunsa joutuvat naisen pauloihin. Susanna arvostelee avoimesti juutalaisia pyrkien tällä tavalla hankkimaan itselleen venäläisten miesten luottamuksen. Susannan salaperäisessä luonteessa on kaksi puolta, kaikille miehille hän on femme fatale, viettelijätär, kaikille venäläisille hän on vaarallinen juutalainen.

Polonskajan mielestä Ivanovissa Tšehov heijastaa omaa suhdettaan Jevdokija Isaakovna ”Dunja” Efrosiin. Nikolai Ivanov on vain tavallinen ihminen, johon Tšehov on ruumiillistanut tyypillisiä venäläisiä luonteenpiirteitä. Polonskajalla on myös oma tulkinta näytelmän huippukohtaan, jossa päähenkilö lausuu nuo traagiset sanat (”vaikene jutsku!”) ja paljastaa vaimon olevan kuoleman sairas. Nimenomaan tässä näytetään Nikolai Ivanovin moraalinen tila eli se, kuinka alas hän oli moraalisesti mennyt. Katsoja alkaa tuosta hetkestä alkaen vihata sankariaan.

Tšehov itse kirjeessään vuonna 1888 huomauttaa, että vaimo ei ymmärrä Ivanovin ”sielun tuskaa”, siksi tämä kiihtyy hänelle niin voimallisesti. Toisaalta Tšehovkin korostaa, että onhan näytelmässä sellaisia kohtia, joissa Anna on täysin kykenevä ymmärtämään Ivanovia. Itse ajattelen, että kirjailija on tuonut teokseen vaimon toisesta kulttuurista voidakseen selvemmin tuoda esille venäläiseen kulttuuriin liittyviä piirteitä.

Minua miellyttää tulkinta, jonka mukaan Tšehoville Anna Petrovnan hahmo on myös tutkielma siitä, miten hänen oma avioliittonsa Dunja Efrosin kanssa olisi luonnistunut, jos se olisi toteutunut. Tšehov toteaa itse eräissä kirjeissään, että he riitelivät paljon keskenään ja avioliitto olisi sen johdosta jäänyt lyhyeksi.

Polonskajan mielestä se, että Tšehov jättää Anna Petrovnan hahmoon anekdoottimaisia piirteitä, heijastaa kirjailijan ristiriitaisia tunteita entiseen morsiameensa. Lisäksi kirjailija on saattanut Ivanovin hahmon kautta ennakoida myös omia syyllisyydentuntojaan siitä, että avioliitosta olisi tullut onneton. Nähtävästi vielä vaikeampaa olisi ollut päästä vapaaksi antisemitistisistä ennakkoluuloista todellisessa elämässä kuin kirjallisessa teoksessa.

Dunja Efros eli hyvin pitkän elämän. Hänen loppunsa oli traaginen. Hän avioitui juutalaisen miehen kanssa, ja emigroitui Venäjältä, muutti Pariisiin. Siellä hän II maailmansodan aikaan eleli vanhainkodissa. Saksalaiset ottivat hänet talteen ja kuljettivat muiden juutalaisten mukana Treblinkan keskitysleirille. Hän kuoli siellä 82-vuotiaana nälkään vuonna 1943. Näin Anton Pavlovitš Tšehov on tullut liitetyksi myös keskitysleireihin.