Не для меня придёт весна – Ei minulle kevättä tule

Laitan alkuun juttuni pääaiheen, tekemäni runokäännöksen:

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Rakkauden riemua neidon sydän

tykyttää – mutta minulle ei.

Ei minulle puutarhat tuoksu

On puhjennut kukkaan laakson lehto

Heräävää kevättä satakieli

sirittää – mutta minulle ei.

Ei minulle koita pääsiäinen

ovat koolla suku ja rakkaat

He ylösnoussutta ylistävät

tuona päivänä ilon – ole mukana en

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

ja kyyneleet katkerat virtaa.

Veljeni – minulle suotu se on.

…

Käännös pohjautuu lauluun, jonka esityksiä avautuu näiden linkkien kautta:

https://www.youtube.com/watch?v=8TRTZM3mBus

https://www.youtube.com/watch?v=J4UD5Ia0GI8

-          Sretenskin luostarin mieskuoro

https://www.youtube.com/watch?v=wg3cNLFAt-E

-          esittäjänä Pelageja, kuvat elokuvasta Tšaapajev.

https://www.youtube.com/watch?v=5d1HWklOlN8

-          Esittäjä tuntematon, laulu liitetään kasakkaperinteeseen

…

Kyseessä on venäjänkielinen laulu Не для меня придет весна. Ensimmäisenä vastaan tuli Sretenskin luostarin mieskuoron esitys ja sen innoittamana laadin laulun sanoista vapaan mutta runomuotoisen käännöksen. Kyseinen runo elää nykyisin vain lauluna. En kuitenkaan kyennyt luomaan laulettavia säkeitä. Loppusointuihinkaan en pyrkinyt. Yritin välittää sanojen kautta laulun hengen. Tämä kääntäminen on minulle kivaa iltapuhdetta, jonka kautta pyrin pitämään tuntumaa omaan äidinkieleeni. Ja julki laitan sen pelkästään sen vuoksi, koska alkuperäinen laulu kosketti minua.

Laulussa kertojan osa on julma. Ei tule ihmisen osaksi aina ruusutarhoja. Olen viime päivinä perehtynyt erään suomalaisen vallankumouksellisen elämään, jonka osaksi tuli saada Stalinin vainoissa kuula kalloon. Hänestä tulee juttua lähiaikoina. Myös hän ja hänen kaverinsa yhdistyvät minun mielessäni tämän laulun kertomaan kohtaloon, samoin kuin Tšaapajev Pelagejan esityksessä.

Ehkä laulu kosketti, myös isävainajani sotamuistojen kautta. Hän ei siitä ajasta paljoa pukahtanut mutta kerran hän kuvasi lyhyesti sitä, kuinka kuolema oli rintamalla jatkuvasti läsnä: hän ei uskonut vähääkään, että siitä hulluudesta hengissä selviäisi. Ihme kuitenkin tapahtui. Ja minulle on sen myötä suotu siunaus elää, kokea, tuntea, nähdä maailmaa, olla kosketuksessa elämää suurempaan ja kirjoitella näitäkin juttuja. 

”Ei minulle kevättä tule” on mm. Wikipediassa nimetty yllättäen romanssiksi. Toki se kertoo rakkaudesta, mutta nurjalta puolelta. Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V.Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. On tutkijoita, jotka pitävät Devittea myös laulun sanoittajana. Laulu kuului nuoren Fjodor Shaljapinin ohjelmistoon, ennen kuin hän nousi maailman maineeseen, ja sen sanotaan olleen Maksim Gorkin lempilauluja.

säveltäjä N.V.Devitte

Runosta on myöhemmin tehty useita eri versioita. Käännökseni perustuu nykyisin kuultavaan versioon, joka on kuultavissa oheisten linkkien kautta.

A.Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen ja ainoa runoversio julkaistiin suositussa kirjallisuuslehdessä. Se on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Laulua laulettiin sen syntyaikoina 1840-luvulla mutta sitten se unohtui. Se tuli uudestaan julkisuuteen vasta 1900-luvun alkuvuosina. Sitä alkoi esittää tunnettu laulaja Anastasija Vjaltseva, jolle pianisti Ja. Prigoži muokkasi Devitten sävellystä sopivampaan muotoon. Prigoži työskenteli moskovalaisen mustalaiskuoron säestäjänä. Myöhemmin tehtiin vielä raaempi, sotilaselämään tai ”alamaailman tyyliin” sopivampi versio. Kansalaissodan jälkeen laulu unohtui noin 50 vuodeksi. Se ilmestyi julkisuuteen vuonna 1978 tunnetun ohjaajan Nikita Mihalkovin elokuvassa Viisi iltaa (Пять вечеров), jossa päähenkilönä oleva elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa yhtäkkiä ravintolassa juopuneena toistella laulun sanoja https://www.youtube.com/watch?v=PzagDl3vc-M.  Kukaan ei siellä laulua tunne, mutta Neuvostoliitossa laulu herää uudelleen henkiin.

 

Sretenskin luostarin mieskuoro

Laulusta on olemassa monenlaisia sovituksia. Yksi laulun loistavista esittäjistä on kansainvälisestikin tunnettu moskovalainen Sretenskin luostarin mieskuoro (http://bestchoir.ru/en/). Yllä jo kerroin, että heidän kauttaan laulu minuun ”kolahti”. Pidän heidän voimallisesta esityksestään. Eräässä versiossa yleisö kuuntelee laulua seisaaltaan ja yleisön joukossa ensirivillä seisovat Venäjän presidentti ja pääministeri (ks. linkki). Se on hyvin juhlava tilanne. Sitä ovat laulaneet myös monet naislaulajat, mm. Pelageja ja Zhanna Bitševskaja. Youtubesta löytyy myös versio, jossa sitä esittää lasten laulukilpailussa 11-vuotias poika: https://www.youtube.com/watch?v=Fs8HeXG3a2I. Myös ohjaaja Nikita Mihalkov on sitä esittänyt erinäisissä juhlatilaisuuksissa kasakkakuoron kanssa, ainakin tämän yhden kerran: https://www.youtube.com/watch?v=f0ss7yE86bc . Siitä en erityisemmin välitä.

 Laitan loppuun laulun sanat alkukielellä:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Pelageja oli jo lapsena tähti ja loistokas laulajan ura jatkuu yhä

KONSERTISSA (Mozart: Pianokonsertto nro 23 A-duuri; Beethoven: Sinfonia nro 2 D-duuri)

Menneellä viikolla olen urheiluhulluna saanut nauttia yleisurheilun MM-kisojen lähetyksistä Pekingistä. Onneksi mukaan on mahtunut myös musiikkielämyksiä.  Torstaina 27.8. olin pitkästä aikaa Kuusankoskitalossa Kymi Sinfoniettan konsertissa.  Sen illan tähti oli kapellimestari Alpesh Chauhan (http://www.alpeshchauhan.co.uk/ ). Minulle hän oli uusi tuttavuus, mutta esitteen mukaan on hän aiemminkin vieraillut Kymenlaaksossa. Konsertin ohjelmistossa olivat seuraavat kappaleet:

Zoltan Kodály: Tansseja Galantasta

W. A. Mozart:  Pianokonsertto nro 23, A-duuri, KV 488 (solistina Antti Siirala): I. Allegro, II. Adagio, III. Allegro assai (rondo)

L. van Beethoven: Sinfonia nro 2 D-duuri, op. 36.

Chausan oli se maaginen velho, joka sai orkesterin mukaan musiikin rytmiin ja sisäisiin jännitteisiin. Hänen temperamenttinsa tuntui olevan myös yleisön mieleen. Ilman häntä ilta olisi ollut paljon tylsempi.

Tansseja Galantasta

Alkulämmittelymusiikkina soi unkarilaisen Kodályn (1882 – 1967) Tansseja Galantasta. Siinä liikutaan kovin eri maisemissa kuin illan muissa ohjelmanumeroissa. Esitys oli aivan mahtava ja sävellys upea. Kodály liikkuu siinä unkarilaisten kansantanssien maailmassa. Jo alkusävelien mukana herää salissa maaseudun luonto: jouset luovat tuulen havinaa, klarinetti aloittaa ensimmäisen tanssin. Alkupuolella orkesterin luoma pizzicatorytmi viehättää ja musiikki vie mukanaan.  Czardaksen hengessä edetään. Hidas aloitus, joka kiihtyy villiin menoon palaten välillä vetämään henkeä. Unkarilaisen kansanmusiikin energia on sävellyksessä käsin kosketeltavaa. Uskon, että yleisö olisi halunnut yhtyä tanssiin ja myös lauluun, jonka pystyi aistimaan eläväisen esityksen ohesta. Tunnen Kodályn musiikkia aivan liian huonosti. Tähän ei tutustuminen tule jäämään. Chausan oli ihmeen hyvin perillä musiikin rytmisestä rakenteesta ja sai eläytymisensä ansiosta myös orkesterin heti vauhtiin. Myös solistiosuudet olivat upeaa kuultavaa.

Lämmittely onnistui hienosti. Yleisö osoitti sen aplodein saaden sympaattisesti elehtivän kapellimestarin tulemaan ylimääräisen kerran lavalle aplodeja vastaanottamaan. Sitten orkesterin eteen raahattiin flyygeli. Oli edessä W.A.Mozartin pianokonsertti A-duuri nro 23. Solistiksi oli saatu nykyisin Münchenissa professorin tointa hoitava Antti Siirala (s. 1979).

Pianokonsertto A-duuri

Olen kirjoittanut tästä konsertosta aiemminkin. Olen tehnyt jopa vertailua, minkä jätin jutustani lopulta pois. Juttuni käsitteli tuolloin neuvostoliittolaisen Maria Judinan legendaarista radioesitystä, joka sai itse Iosif Stalinin innostumaan kesken kiihkeiden sotavuosien 1940-luvulla. Judinan tulkinta osui tuolloin suuren johtajan sydämeen. Tämän soitettua Radioon kutsuttiin orkesteri ja solisti pikapikaa uudelleen kokoon ja konsertto levytettiin. Siitä sitten tulkitsija myös palkittiin ja omapäisen Judinan vastareaktiosta on sittemmin noussut monenmoista legendaa. (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/12/maria-venjaminovna-judina-lisayksia.html .)

Minun lisäkseni myös monella muulla on tuohon Mozartin konserttoon läheinen suhde, koska sitä pidetään yhtenä hänen parhaimmistaan. Olen kuullut siitä monta tulkintaa, mutta silti odotukseni olivat nytkin korkealla. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kuulin sen konsertissa livenä. Ja tärkeänä kimmokkeena oli saada seurata, miten nuoruudessaan eri kilpailuissa kannuksensa hankkinut ja nyttemmin hieman pimentoon jäänyt solisti siitä selviytyy. Mozartin musiikki tuntuu päällisin puolin helpolta, mutta on mm. rytmisyydessään haastavaa ja siihen voi sisältyä loukku. Sen kuulee, jos orkesteri ja solisti eivät pääse musiikkiin mukaan. Musiikki on välillä niukkaa ja tulkinta on tarkkaa hienosäätelyä.

Lisätään vielä sekin, että Siiralan yhtenä opettajana on toiminut Murray Perahia ja hänen tulkintansa tuosta konsertosta on tullut minulle aikaisemmin tutuksi. On mielenkiintoista vertailla opettajan ja oppilaan tulkintoja.

Tässä kävi se, mitä oikeastaan vähän pelkäsin. Odotukset olivat suuret ja vaikutelmat jäivät vaisuiksi. Ensimmäisessä osassa Siirala oli jotenkin lepsu ja hengetön. Soitto oli velttoa, aivan kuin solistin ajatukset olisivat vielä olleen aivan muualla. Lisäksi orkesteri tuntui jyräävän ja piano jäi sen varjoon.  Piano ja orkesteri ikään kuin harhailivat eri teitä ja hakivat yhteistä polkua. Olin odottanut orkesterilta enemmän keveyttä ja herkkyyttä. Nyt se tuntui jyräävän liian kovaa. Tulkintakysymyshän tämä tietysti on. Chauhan oli valinnut hieman mahtipontisemman ja jämäkämmän otteen.

Siirala ei siis sytyttänyt ensimmäisessä eikä vielä toisessakaan osassa.  Toisen osan Adagioon jäin vielä enemmän odottamaan herkkyyttä. Sitä kyllä olikin, mutten siihen erityisemmin lämmennyt. Kolmannen osan Allegro Assai toi jonkinlaisen pelastuksen. Orkesteri ja solisti tuntuivat löytävän toisensa.  Ja myös Chausan alkoi saada omaa ideaansa läpi.  Joka tapauksessa eläväisesti konsertto tuli lopulta päätökseensä, mutta en siitä heti mitään suurempaa elämystä kokenut. Alkuun olin selkeän pettynyt, mutta jonkin aikaa esitystä kypsyteltyäni jäi siitä loppujen lopuksi tasapainoinen kuva. Se oli alkupuolen ongelmista huolimatta eheä kokonaisuus.

Syynä kritiikkiini lienee myös konserttitilanne. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin kuuntelemaan tämän konserton livenä konserttisalissa. Hyvin erilaisena se kotona stereoista soi.

Siirala soitti vielä ylimääräisenä kappaleen Robert Schumannin ”pienen sävellyksen”. Sen tarkemmin ei solisti kappaletta esitellyt.  Kappale kuin myös sen tulkinta oli verraten väritön.  Sen jälkeen siirryttiin tauolle.

…

Hyppään konsertista hieman syrjään ja käsittelen Mozartin A-duuripianokonsertosta kuuntelemiani muita versioita löytääkseni tämän esityksen erikoispiirteitä. Hyvin subjektiivisia tuntoja ne tosin ovat, muut kai kuulisivat toisin. Vertailussani solisteina ovat Maria Judina, Helene Grimaud, Murray Perahia ja Vladimir Horowitz. Heidän tulkintansa eroavat toisistaan, varsinkin Judina on aivan muissa maailmoissa. Chausanin ja Siiralan esitystä voisi ehkä verrata kuulemaani Horowitzin tulkintaan, joskin siitä puuttuu sen juhlavuus ja jonkinlainen mahtipontisuus. Kaiken lisäksi vaatimattoman oloinen Siirala on hyvin kaukana Horowitzin virtuoosimaisuudesta. Jos Siiralan tulkinnasta etsii myönteisiä piirteitä, niin voisi lähteä tuosta vaatimattomuudesta. Solisti tuntui antavan Mozartille tilaa.

Maria Judina (https://www.youtube.com/watch?v=riRK7P_ynfc) ei tulkinnassaan alkuperäisversiolle kumarra. Hän tekee oman versionsa omista lähtökohdistaan.  Hän on kiinni omassa ajassaan ja siitä nousevassa elämäntuskassa. Hitaassa osassa ollaan täysin surun vallassa, loppuosassa tempo kiihtyy sellaisiin mittoihin, että koin melkein sääliä soittajia kohtaan. Siinä kuitenkin välillä tuntui, että ”pyllistetään” kaikelle pahalle tai sitten ollaan jonkinlaisella ”pakomatkalla” pois ahdistuksesta pitäen epätoivoisesti elämänilosta kiinni.

Helene Grimaudin versio on matka kauneuteen. Siitä hehkuu rakkauden nostalgia. Hidas osa on syväluotaavaa mietiskelyä, jossa tunnutaan liikkuvan luovuuden lähteillä: https://www.youtube.com/watch?v=j8e0fBlvEMQ.

Murray Perahian versiossa (orkesterina English Chamber Orchestra, julkaisuvuosi 2012) soitto hivelee korvia. Hän tunnelmoi Grimaudin lailla. Myös levyn tekninen toteutus on huipputasoa.  Judinan karhean säröisen levytyksen elämäntuskaa siitä ei löydy, mikä on ymmärrettävää. Judinan taide ei lähtenyt miellyttämisen tarpeesta. Yleisö ei tullut hänen konserttiinsa nauttimaan sulosoinneista. Neuvostoyleisön taidekäsitys oli tuskaa ja siitä vapautumista. Yleisö vapautui, kun Maria Judina otti kantaaksensa muiden joko alitajunnan syövereihin tai aivan mielen pinnalle pesiytyneen tuskan.

Murrayn levytyksen kolmas osa juoksutuksineen ja koristeluineen on kepeän riemuisaa. Se on vauhdikasta tunnelmointia siinä määrin, että haluaisi itse hihkua vieressä ja hypellä kepein askelin jossakin leikatulla nurmella perhosia turhaan etsien tai mahdollisesti kauniin tytön halauksesta jo etukäteen riemuiten. Tämä on varsinaista mielenkohotusmusiikkia, joka soi paikoin hyvinkin muhevalta.

Horowitzin hidas osa on muihin verrattuna nopein, mutta kolmas osa on pitempi kuin esimerkiksi Judinalla. Orkesteri pyrkii jonkinlaiseen mahtipontisuuteen.  Se on tavallaan hovimusiikkia, jossa aatelista uljuutta tuodaan sointiin mukaan. Horowitz itse virtuoosina on kaiken keskipiste. (kolmas osa: https://www.youtube.com/watch?v=oeTyZPxlwMA.)

Nyt konsertissa ei mieleeni noussut yllä mainitun kaltaisia tuntoja, ei iloa tai surua tai turhia tunnekuohuja. Mitään syväluotaavaa en löytänyt, enkä liioin mitään kauneuden ahaa-elämyksiäkään. Tämä on yhtäältä myönteinen seikka. Yllä arvostelin solistia, mutta haluan häntä myös kehua. Ei se silti ollut sisällöltään mitätön. Siiralan tulkinta oli koruton, muttei harmaa. Se oli solistinsa näköinen hallitus tyylikäs tulkinta, siksi toimiva. Se sopii nähdäkseni klassisismin tyyliin. 

Sinfonia nro 2 D-duuri

Tauon jälkeen oli vuorossa L. van Beethovenin sinfonia nro 2 D-duuri. En kerro siitä liikoja, laitan oheen linkit: http://www.npr.org/templates/story/story.php?storyId=5454034,  http://cso.org/uploadedFiles/1_Tickets_and_Events/Program_Notes/060510_ProgramNotes_Beethoven_Symphony2.pdf.

Tässä vaiheessa voisin kehaista ohjelmatekstin tekijää Antti Häyrystä. Todella värikkäästi hän konsertin ohjelmanumeroista on kertonut.  Esimerkiksi tästä sinfoniasta kerrotaan niin lentävästi, että sen luettuaan tuskin malttaa odottaa itse esitystä.

Etukäteen minua kiinnosti, miten esityksessä kyetään ilmaisemaan esitteiden mukaan sinfoniaan kätkeytyvä huumori.  Kyllähän Beethovenin musiikin humoristisuus oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin mutta vain pienimuotoisemmissa sävellyksissä. Se tulee tavallisesti esille jo nimessä. On esimerkiksi pianokappale Rondo a capriccio G-duuri op.129, jonka lisänimi on Kiukku kadonneesta kolikosta (Die Wut ueber den verlorenen Groschen). Jo nimi kertoo, miten sävellykseen pitää asennoitua. Sinfoniasta ei humoristisuus niin vain aukea.

Olen joskus ehkä jostain tv-ohjelmasta seurannut selvitystä jostakin Haydnin sinfoniasta löytyvää humoristista sointikuviota. Minuun se vitsi ei osunut, mutta valveutuneita aikalaisiaan se on voinut kohahduttaa.

Esityksestä ei auennutkaan huumoria, mutta siinä oli tiiviisti mukana elämän makua, jonka esille tuomisessa nimenomaan kapellimestarilla oli olennaisen tärkeä rooli. Musiikki itsessään sisältää ehkä vain yllätyksiä tai kummallisuuksia. Humoristisuuden siihen tuo vain elävä elämä, tilannekomiikka tai kosketus hetkeen tai omaan aikaamme.

Sinfonian etenemistä seurasi kuin suurta draamaa. Se ei pitkästyttänyt. Jokainen osa toi mukanaan uusia käänteitä. Kapellimestari Chauhanilla tuntui olevan kaikki pelissä. Hän eläytyi niin tiiviisti sinfonian sisältöön, että tuskin pysyi itse paikallaan. Hänen puoliympyrän muotoinen korokkeensa tuntui vankilalta.

Yhdellä käden pyyhkäisyllä soiton painopiste siirtyy hetkessä orkesterin oikealta puolelta vasemmalle ja musiikki saa yllättäen aivan uuden sävyn ja näkökulman.  Tämänkaltaiset muutokset ovat aikoinaan kai kohahduttaneet paikallista yleisöä. Vauhti nousee välillä maanisiin mittoihin, lähes hulluuteen. Välillä äänen voima alkoi raastaa jo korviani.

Chauhanin johtamana sinfonia nro 2 oli innostava elämys, johon eläydyin konsertissa kuin seikkailuun.  Jännitettä riitti loppuun saakka. Sinfonian osat elivät omaa elämäänsä ja kapellimestari taikoi sauvallaan orkesterista irti kontrasteja, hiljaisia osia ja forteja, voimakkaita crescendoja ja äkillisiä hiljennyksiä. Musiikki eli koko ajan, hengitti kuin ihminen.

Tämän myönteisen hehkutuksen jälkeen tuodaan esiin negatiivisiakin tuntoja. Se oli kiinnostavan dramaattisuuden ohessa myös raastava kokemus, joka loppui onneksi oikeaan aikaan.  Kuulijaakin se alkoi hengästyttää eivätkä korvanikaan olisi paljon pitempään kestäneet.

Raivoisat, toistuvasti jyrähtävät forteakordit ovat sitä, mistä en Beethovenin sinfonioissa erityisemmin tykkää. Ne jyrähtävät eteeni yllättäen ja vievät kuuntelulta herkkyyden. Säveltäjä purkaa niissä jotain raivoaan. Se on toki OK mutta liika on liikaa. Ymmärrän että orastava kuuroutuminen on saanut miehen psyyken järkyttymään, mutta kai tämä soitto sitten on sitä leimaa-antavaa Beethovenia, josta syystä pidän Beethovenin sinfonioihin pientä välimatkaa.

Olin viime talvena Kymi Sinfoniettan konsertissa, jossa soitettiin Beethovenin sinfonia nro 1. Kirjoitin myös siitä konsertista blogitekstin, jossa totesin pitäväni sitä ensimmäistä hänen parhaana sinfonianaan. Se edustaa klassisismin perinteitä. Toisessa sinfoniassaan säveltäjä on halunnut löytää klassisismin tilalle uuden tyylilajin. Varsinaiset uudistukset hän kuitenkin toteuttaa vasta kolmannessa sinfoniassaan. Tämä toinen on siis eräänlainen välikauden luomus. Välillä kuulen siinä mozartmaista soittoa. Sitä uutta ilmaisua ovat nuo forteakordit ja erinäiset rytmin ym. muutokset.  On mahtipontisuutta yllättävine käänteineen ja kummallisuuksineen, omalaatuista huumoria, jota ei aina osaa tulkita oikein. Ne voivat olla orkesterille hyvin haastavia. Jos tulkinta on hengetöntä riehumista, kuulijalle se voi olla koettelemus. Minulla on siitä ikävä kokemus Pekingissä, jossa ranskalainen kapellimestari ei saanut paikalliseen orkesteriin henkeä seitsemännen sinfonian esityksessä.

Konsertin esitteessä vähätellään ensimmäisen sinfonian ratkaisuja ja tyyliä, aivan kuin myöhäisempi tuotanto olisi kypsempää. Ymmärrän tuon asenteen, mutten halua sijoittaa varhaistöitä mihinkään kakkoskastiin.  

On minulla vielä yksi syy siihen, miksi olen esitystä hehkuttanut. Kotonani on nimittäin sinfoniasta yksi levytys, joka on tulkintana hengetön ja mitäänsanomaton. Ei siinä ole merkkiäkään siitä mielenkiintoisesta dramatiikasta, jonka Chauhan pystyi suomalaisesta provinssiorkesterista loihtimaan. Ja levytyksessäni orkesterina on maineikas Berliinin filharmonikot. Kuuntelin sen ennen konserttia ja luettuani sinfoniasta tietoja (ks. yllä olevat linkit ja wikipedia) oli vaikea päätellä kyseessä olevan sama sävellys.

…

Kehuin jo konsertin esitetekstiä. Sen kuvakieli on poikkeuksellisen värikästä. Tässä on hieman listaa siinä käytetyistä Beethovenin sinfoniaa kuvaavista adjektiiveista: juhlallinen, yllätyksellinen, kipakka, nakuttava, omapäinen, maalaishenkinen, kansanomainen, uhkaavankuuloinen, nerokas, kummallinen. On ” luikkautta, kipakkuutta, nerokkaita harhautusliikkeitä”. Niitä sitten kuulija joutuu välillä ”höristelemään”.

Olen valinnut esitteestä lauseita ja ilmauksia kuvaamaan sinfonian eri osia:

Ensimmäinen osa: Adagio molto – Allegro con brio

”Teemojen konflikti nousee esiin ennenkuulumattomalla voimalla. Tätä ennustaa jo aiempaa perusteellisempi ja juhlallisempi hidas johdanto (Adagio molto)”

Siellä on ”retorista ylevyyttä”, ”salamyhkäisyyttä”, sotaisaa haastavuutta”. Ensimmäinen forte kajahtaa ”kuin kutsu barrikaadeille”.

”Beethoven raivaa ensimmäisessä osassa häikäilemättömästi tietään eteenpäin ja lyyrisempi sivuteema on kaiken aikaa jäämässä jalkoihin.”

Toinen osa: Larghetto

”Otsikko viitannee idylliseen luonnontunnelmaan, jota kuitenkin hämärtävät teeman terävät kontrastit ja pinnanalainen salaperäisyys”

Alussa on ”jousien laulua” ja ”auvoista maisemaa”, joka väistyy ”yllätyksellisemmän luonnonkuvauksen tieltä”. Päätöksessä kuulijalle jää ”epävarmuuden tuntu”.

Kolmas osa: Scherzo (Allegro)

Se on ”omapäinen karakteriosa”. Siinä ”kipakasti ja arvaamatta iskevät forteakordit.”  ”Puhaltimien maalaishenkisiin luikkauksiin vastaavat jousien uhkaavankuuloiset murtosointijuoksutukset.”

Neljäs osa: Allegro molto

Se on rakennettu ”nerokkaiden harhautusliikkeiden sonaatti-rondoksi, jota Beethovenin aikaiset arvostelijat luonnehtivat kummalliseksi ja kieroutuneeksi” (engl. bizarre).

”Kursailemattomassa suoraviivaisuudessaan ja siloittelemattomassa huumorissaan” se on ”rohkea ja hämmentävä luomus”.

”Beethovenin äkkikäänteissä on ilkkuvaa oveluutta ja itsetyytyväistä riehakkuutta.”

Esitteessä lainataan lopussa vuonna 1804 kirjoitettua kuvausta finaalista:

”Finaali oli sivistymätön hirviö, haavoitettu lohikäärme, joka kieltäytyy kuolemasta vaikka vuotaakin kuiviin, raivoten ja pieksäen turhaan ilmaa viuhuvalla pyrstöllään.”

Voin vahvistaa, että tätä tunnelmaa Alpesh Chauhan oli Kuusankoskitalossa luomassa yhdessä Kymi Sinfoniettan kanssa.

…

Tässä linkki videosta, jossa kapellimestari Alpesh Chauan johtaa Birminghamissa Shostakovitshia:

https://www.facebook.com/video.php?v=825688470800499&set=vb.825678254134854&type=2&theater.

Sananvapaudesta, joukkopsykoosista, rähmällään olosta. Kansakuntaa koetellaan.

Otsikon valinta juttuuni oli melkoinen kompromissi. En keksinyt muuta. Varsinainen peruste jutun teolleni on kansanedustaja Olli Immosen facebook-päivitys eli ns. Immoskohu. Olen lukenut siitä kirjoitettuja juttuja hyvin paljon eikä tapauksen seuraaminen ole ollut mitenkään mieltä ylentävää. Päätin, etten juttuihin tässä kuitenkaan viittaa. Viimeisin lukemani juttu on Helsingin Sanomien pääkirjoitus tältä aamulta (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1440564224598?ref=hs-art-uusimmat-#4). Mitään uutta se ei minulle antanut eikä tämän perusteella mitään hyvää ole odotettavissa. Näkökulmani on nyt toinen ja olen antanut tekstin vapaasti rönsyillä.

Yksi juttu on kuitenkin koko kirjoitukseni pohjana, vaikka siinä onkin pääpaino Suomen Venäjä-suhteilla ja Immosen kirjoitusta käsitellään vain hiukan. Kyseessä on 25.8.2015 lähetetty alfatv:n keskustelu, jossa dosentti Arto Luukkanen haastattelee hiljattain eläköitynyttä professori Timo Vihavaista. Se löytyy osoitteesta http://alfatv.fi/arkisto/. Haastattelun voi katsella, kun kirjoittaa hakuun sanan dosentti.   

…

Suurimman huomion Arto Luukkasen ja Timo Vihavaisen keskustelussa saa Suomen ja Venäjän suhteet.  Kirjoituksessani Venäjä-vihassa arvostelin hieman Vihavaisen vähättelyä asiasta. Nyt kanta selveni. Vihavainen pitää Suomen ja Venäjän suhteita moneen muuhun naapuriin verrattuna esimerkillisinä ja suhteellisen hyvinä, joka antaa ja jonka ainakin pitää antaa paljon mahdollisuuksia lähentymiselle. Hän toki kauhistelee ympärillämme riehuvia vihan lietsojia ja kylväjiä.

Mutta kolmiosaisen haastattelun keskimmäisessä osassa käsitellään tämän juttuni pääaihetta Immoskohua ja sen mukana sivutaan myös siihen rinnastettavaa ns. hihamerkkikohua.

Luukkanen on huumorimiehiä ja toteaakin, että ”puhutaan kieli keskellä suuta mutta kuitenkin aivan suoraan”. Tämä vihjaa siihen, mihin näistä asioista puhuttaessa on totuttu: on asioita, joista on parasta vaieta, ettei tulisi leimatuksi. Kyse on siis suut salpaavasta poliittisesta korrektiudesta. Siihen suomalaiset tottuivat aikanaan neuvostoliittolaisten kanssa toimiessa ja Vihavainen piikittelee ivallisesti, ettemme me kyenneet siitä irtautumaan ennen kuin venäläiset itse aloittivat itseruoskintansa. Tästä Vihavainen on kirjoittanut vuonna 1991 kirjan Kansakunta rähmällään, joka oli aikansa hitti mutta käsitteli sen verran arkaluontoisia asioita, etteivät monet kriitikot tohtineet sitä edes lukea.

Suomettuminen oli siis poliittista korrektiutta mutta Vihavainen antaa kyllä palaa myös siitä nykyisin kirjoittaville, jotka eivät ymmärrä asiaa ollenkaan. Saa siinä Sofi Oksanenkin osansa.

Nykyilmiönä poliittinen korrektius on Vihavaisen mukaan lähtöisin USA:sta ja perustuu sikäläiseen poliittiseen rakenteeseen. Jos liikaa jotakuta ärsyttää, voi joutua maksamaan miljoonakorvauksia ”täysin järjettömistä syistä”.  Eurooppaankin on rantautunut tämä sama ilmiö. On tiettyjä etnisiä ja poliittisia ryhmiä, jotka ”on otettu poliittisen korrektiuden huomaan”.  Heitä pitäisi kohdella erityisellä tavalla. On siis ajatuksia, joita ei saa esittää, mitä sitten eräänlainen ”ajatuspoliisi” valvoo.

”Tämä on totalitaristista ajattelua, politiikka rajoittaa ajattelua.  Se on vastoin vanhoja valistuksen periaatteita.” Näin Vihavainen kiteyttää viitaten vielä Immanuel Kantin lausumaan ”Uskalla käyttää järkeäsi”, josta ollaan nyt lipsumassa.

Sitten aihe hypähtää 60-luvun lopussa ja 70-luvun alkupuolella Suomessa vallinneeseen taistolaisuuteen ja stalinisteihin - ilmapiiriin, joka tuli minullekin aikoinaan kovin tutuksi (siitä enemmän edempänä).

Luukkanen kysyy suoraan, jotta asiassa päästään eteenpäin: Ovatko LGBT-intoilijat ja multikulturalistit jonkinlaisia nykyajan stalinisteja tai taistolaisia? Kysymys palauttaa mieliini Vihavaisen kirjan Länsimaiden tuho (vuodelta 2009), jonka tämä itsekin sitten pian mainitsee.

Vihavainen vastaa kysymykseen myöntävästi eikä pelkää sitä sanoa, koska puhumisen vapaus kuuluu demokratiaan.

Luukkanen jatkaa Immoskohulla. Vihavainen toteaa, että kohu oli täysin keinotekoisesti ja harkitusti aiheutettu, ei ollut minkäänlaista kohun aihetta. David Cameron, Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy ovat todenneet, että multikulturalismi on epäonnistunut. Myrsky nostettiin, kun yksittäinen suomalainen kansanedustaja kirjoitti facebook-päivitykseensä saman asian. Siitä sitten alkoi kirjoitusten, puheiden ja mielenosoitusten vyyhti, joka ei ole vieläkään päättynyt.

….

Tähän väliin kommentoin itse ja laitan myös Vihavaisen lisähuomion. Vihavaisen mukaan lausuma julkaistiin ”sattumalta” (sarkastinen painotus) ennen perussuomalaisten puoluekokousta ja hän myöntää sillä olleen oma poliittinen merkityksensä. Minusta lausumassa ei ole mitään kohun aihetta, mutta ärsyttävää on sen luoma pateettisuus, aivan kuin oltaisiin nousemassa pyhään sotaan. Taistelu-sana kuuluu poliittiseen retoriikkaan eikä sen käytöstä normaalijärkisen ihmisen pitäisi kiihottua.

Omalta kohdaltani totean vielä, että kritiikki monikulturismia arvostelevia kohtaan menee usein hyvin tunteenomaiseksi. Aivan kuin eri kansallisuuksien edustavien vanhempien lapsille haluttaisiin aiheuttaa jotain pahaa ja aivan kuin kansainvälistä ruokaa kiellettäisiin syömästä. Monikulturismi ei ole kuitenkaan lapsia tai ruokaa, vaan sillä on aatteellinen pohja.

…

Vihavainen ja Luukkanen ihmettelevät, että tällainen asia nostettiin ”valtavaksi ajatusrikokseksi”.  ”Eihän tässä ollut mitään tolkkua”, jatkaa Vihavainen. Tätä sietäisi hävetä, miehet jatkavat.

”Onko sen takana jokin poliittinen tarkoitus?”

Sitä Vihavainen ei rupea spekuloimaan, mutta eihän hänen mukaansa sellaiseen pitäisi vajota nostaen samalla esiin vastaavanlaisen vyyhden, ns. hihamerkkikohun.

”Se on nolo juttu, vähän samaa kuin hihamerkkikohu, josta tuli maailmanlaajuinen sensaatio. 

Kyseessä oli vain hullunkurinen pakina, ajatuskoe, jolla oli omassa yhteydessään selvä funktio.”

Turun Sanomat sen nosti esiin, ”toiset löi löylyä lisää eikä kukaan sitten iljennyt astua pois kelkasta.”

Johtavat poliitikot kauhistelivat: ”onhan se törkeää, eihän pidä vaatia ihmisiltä pitämään jotain hihamerkkiä, joka leimaa heidät.” Totuus oli kuitenkin, ettei kukaan ollut sellaista edes ehdottanut.

Toteanpa saman. Kauheat mitat se asia sai, ulkomaita myöten ihmeteltiin, kuinka tyhmiä ehdotuksia suomalaiset tekevät.

Nyt se asia näyttää naurettavalta, mutta anteeksipyyntöä tai katumista ei ole näkynyt.  On se ainakin merkki epä-älyllisestä suhtautumisesta, mutta ”kansa saa mitä ansaitsee”.

Journalistit siinä töppäsivät todella pahasti, mutta eivät he ole sitä katuneet, päinvastoin: näyttävät Vihavaisen mukaan vain olevan ylpeitä siitä, millaisen kohun ovat tyhjästä nyhjäisseet.

Palataan Immoskohun salaman lailla nostamiin mielenosoituksiin ja muihin ulostuloihin. Se on nykyajan noitavainoa. Mielenosoituksissa on kyllä kaunis sanoma, mutta tuntuu tarkoitus pyhittävän keinot. Sananvapaus ja demokratia ei siinä pelissä paljoa paina. Jos Vihavainen pääsisi sinne esiintymään, hän kehottaisi kansaa ensin lukemaan, sitten miettimään ja sitten häpeämään. Kyllä kansalla pitää olla oikeus taistella multikulturalismin perusteita vastaan.

Entäs sitten se ”taistelu”? Onko se niin paha sana, että pitäisi sanoa ”lievästi vastustetaan”? Sen sanan on vasemmisto ”patentoinut itselleen”. Politiikka on kuitenkin taistelua demokratiasta.

Vihavainen on toiminut eräänlaisena unilukkarina ja aikoo jatkaa entiseen tyyliin herättämässä ihmisiä ajatteluun. Sananvapaus on vaarassa.

Viimeisenä esimerkkinä nostetaan esiin Tatu Vanhasen tapaus, josta on kulunut muistaakseni seitsemän tai kahdeksan vuotta. Tuolloin vähemmistövaltuutettu esitti asiasta tutkimuspyynnön. Absurdiksi sen tekee se, että kyseessä oli tieteellinen tutkimus. Onko siis tieteellinen tutkimuskin ”kiihotusta kansanryhmää kohtaan”?

Tuolloin poika Matti oli noussut pääministeriksi ja asian taustalla oli varmasti poliittisia motiiveja. Poika sanoutui näkyvästi irti isänsä toiminnasta.

Myös Stalinin vainojen aikaan monet lapset ilmiantoivat vanhempiaan ja sanoutuivat näyttävästi irti heidän toimistaan (mm. kulakkien lapset). Luukkanen ihmettelee, sillä onhan Soiniakin vaadittu irtisanoutumaan puolueen jäsentensä ”rikoksista”. Onko kyse samanlaisesta stalinismista? Vihavaisen mukaan sieltä se on suoraan omittu. Käytetään ns. syyllisyysassosiaatiota: ”ihmisen ei tarvitse tehdä itse yhtään mitään, mutta häntä vaaditaan vannomaan, ettei hän enää hakkaa vaimoansa”. Hän tunnustaa ilmaisten samalla halunsa olla ”tästä lähtien vähän kiltimpi”.

Sen jälkeen keskustelussa perehdytään vielä Venäjän tilanteeseen ja myös mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Minä jatkan omia pohdintojani.

…

Aluksi palaan historiaan. En pidä siitä, että näitä menneisyyden harhapolkuja ja syntejä nostetaan esiin tietyin poliittisin mustamaalaamistavoittein.  Olen ihaillut eräitä venäläisiä, jotka kokivat noita kauhun vuosia, mutta eivät halua tehdä siitä suurta numeroa. Siinä oltiin kuin hulluuden vallassa, se oli joukkopsykoosia, josta ei erityisiä henkilöitä tai tiettyjä kansallisuuksia pidä nostaa ristille. Nykyisin niitä nostetaan esiin poliittisten ja muiden itsetarkoituksellisten syiden vuoksi, hyötymismielessä.

Muistelen, kun tapasin Pekingissä nyt jo edesmenneen Berthan. Hän oli vanha nainen, johon tutustuin, koska hän kansallisuudeltaan suomalainen.  Hän oli syntynyt Amerikassa, jonne perhe oli muuttanut Viitasaarelta. Bertha puolestaan oli rakastamansa miehen kera muuttanut Kiinan kansantasavaltaan 40-luvun lopussa uutta maailmaa luomaan. Sain nauhoitettua hänen kanssaan pitkän haastattelun. Paljon mielenkiintoista hän kertoi, mutta nyt lainaan hänen muistojaan kulttuurivallankumouksesta.

Hänellä oli työväenliikkeen tausta. Hän meni mukaan sellaisen taustan vaatimaan ryhmään. Se valtasi Britannian suurlähetystön, sytytti sen palamaan. Kyseessä oli kaiken kaikkiaan ikävä tapaus. Jälkeenpäin ryhmä joutui oikeuden eteen, mukana olleet joutuivat perustelemaan motiivejaan ja katumaan tekojaan. ”Seurasin sokeasti muiden mukana” oli se mantra, jonka avulla tilanteesta selvittiin. Bertha kertoi tapauksesta naureskellen. Monenlaista hulluutta hän oli joutunut kokemaan ja tämä oli yksi muiden joukossa. Ei sellaisesta voi jäädä katkeraksi tai potea huonoa omaatuntoa. Kaikki siinä näytelmässä olivat mukana.

…

1970-luvun alkupuolella riehuneet taistolaiset ovat minulla hyvin muistissa. Tulin opiskelemaan Jyväskylään vuonna 1974 ja ensimmäinen kämppäkaverini sattui olemaan sinipaitainen taistolainen, täynnä aatteen hehkua. Hänen kanssaan jaoin 20 neliön huoneen ja vaikka minäkin olin neuvostoliittomielinen, niin keskustelumme muuttuivat pian suoranaiseksi huutamiseksi.  

Jouduin yliopistossa todistamaan monenlaista hölmöyttä, joita en viitsi nyt erikseen mainita. Vähin äänin senkin liikkeen aatteellinen pohja alkoi hiipua, hulluttelu jäi ja äänekkäimmät hölmöt siirtyivät korrektisti takavasemmalle.

Muistan kun eräs kämppikseni entinen tyttöystävä kutsui minut kahville. Hän kehui kirkkaan silmin varastavansa vessapaperia yliopistosta. Siihen hänellä oli omien sanojensa mukaan oikeus, koska me elimme tuolloin vielä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Siihen reagoin nauramalla emmekä me sen koommin enää tavanneet.

Osallistuin minäkin johonkin opiskelijoiden marssiin. Joillakin oli varsin taistolaisia banderolleja: Neuvostoliitto maailmanrauhan tae, Eteenpäin Otto Ville Kuusisen viitoittamaa tietä. Minä pyrin tietoisesti pysymään tällaisista lauseista mahdollisimman kaukana. Kulkue oli todella pitkä ja sai eräät autoilijat hermostumaan, kun tukimme koko Jyväskylän keskustan liikenteen.  Muistini on sen verran valikoivaa, ettei sinne paljon ole tästä tapahtumasta jälkiä jäänyt. Se on jäänyt mieleeni, että Osuuspankin kohdalla huusimme OP-sopimus – PA-sopimus.  Ja noista neuvostomielisistä iskulauseista muistan vinoilleeni useamman kerran eräälle tuttavalleni, joka joutui niiden takana marssimaan.

Itse asiassa oli oikein kiva marssia kaupungin halki, ympärillä oli kansaa ja hermostuneita autoilijoita.  Se oli täysin viatonta hauskanpitoa ja me vain nautimme yhdessäolosta. Marssin tarkoitus oli aivan toissijainen juttu. Kunhan vain protestoitiin, ei sillä väliä mitä. Ja kyllähän Berthankin puheesta kävi ilmi, että kulttuurivallankumouksen aikana heillä oli kivojakin asioita. Sitten vain jossain vaiheessa homma meni överiksi eikä sille voinut myöhemmin kuin nauraa. 

…

Mutta leikki sikseen. Maamme talous on pahassa kriisissä, mutta media nostaa pintaan aivan toisarvoisia juttuja. Kuin joukkopsykoosissa vaaditaan rasisteja tilille ja kaikki arvokonservatiivit kansallismieliset nostetaan kansainvälistymiseen avartavan uuden maailmankatsomuksen vihollisiksi. Kun Urpilainen nousi SDP:n puheenjohtajaksi, Erkki Tuomioja haukkui puoluejohdon ajatuksia unelmahötöksi, jota itse puheenjohtaja oli ilmestynyt näyttävässä punaisessa mekossa ja verkkosukkahousuissa mainostamaan.  Nyt verkkosukkahousuja ei näy, mutta unelmahöttö on tullut muulla tavalla arkeemme, sitä syydetään kansalle joka tuutista.

Täysin tietoisesti hihamerkki- ja Immoskohut on nostettu pystyyn. Näyttää, että joukkopsykoosin kaltaisella kiimalla synnytetään ainakin vastakkainasettelua. Niistä me tiedämme historian perusteella, että seuraukset voivat olla hyvinkin ikäviä. Olen läpi elämäni ihmetellyt, miten ihmiset ovat voineet ajautua Stalinin vainojen ja juutalaisvainojen kaltaiseen hulluuteen. Viime aikojen tapahtumien jälkeen, en ihmettele sitä ainakaan yhtä paljon kuin ennen. Kaikki on mahdollista, joskin jotain lienee historiakin opettanut.

Kansainvaellukset ovat alkaneet, taloudessa kiehuu ja ympäri maailmaa on konflikteja, sekä meneillään että kytemässä. Epätoivo ja viha saattavat nousta pintaan yllättäen. Tästä voi syntyä pahaakin jälkeä.

Miten Suomen käy? Kun valtion velkakäyräkin sojottaa vain ylöspäin eikä EU:sta taideta päästä eroon, niin ei kansallisvaltio Suomi taida yksin selvitä. Joudutaan yhä kiinteämmäksi osaksi suurempaa liittoa ja yhteisöä, jossa suuret päätökset tehdään muualla. Siinä tilassa saatamme reuna-alueena joutua periferian kiroukseen. Haluan kuitenkin pitää vielä painon tuolla saatamme-sanalla.

…

Loppuun lainaan pari katkelmaa Timo Vihavaisen kirjasta Länsimaiden tuho (Otava 2009). Se on hänen tuotannostaan suosikkini.

”Miksi pitäisi huolestua … muiden kulttuurien ekspansiosta länteen? Länsimainen kulttuurihan on vuosisatojen ajan osoittautunut hämmästyttävän ekspansiiviseksi ja sitkeäksi ja sitä ihaillaan koko maailmassa. Tämä pitää paikkansa, mutta se ei ole pätevä syy sulkea silmiään selviltä tosiasioilta: kansanvaellukset ovat alkaneet ja ne ovat perusteellisesti muuttaneet maailmaa jo yhden ainoan sukupolven aikana. Sitä paitsi muutos on luonteeltaan peruuttamaton ja kiihtyvä. Helleenis-kristilliseltä perustalta kasvaneen länsimaisen sivilisation vastustuskyky ulkoisia kilpailijoita vastaan näyttää nykyisessä vaiheessaan vähintäänkin yhtä huonolta kuin Rooman valtionuskonnon asema aikoinaan nousevan kristinuskon edessä.” (s. 31.)

”Länsimainen kulttuuri kehitti aikanaan hienon arvojärjestelmän, kuten muutkin kulttuurit ovat tehneet. Sen perusteet ovat sivilisaatiomme kätköissä yhä olemassa ja niiden puolustamista barbarian hyökkäyksiltä ja eroosiolta voi pitää itse kunkin velvollisuutena, mikäli niitä kannattaa. Tämä velvollisuus ei riipu siitä, mikä maailmanhistorian kulku tulee olemaan. Siihen emme voi vaikuttaa, mutta lähipiiriimme voimme. Ja vähin, mitä voi tehdä, on ainakin sanoa mielipiteensä, olla elämättä valheessa, kuten Aleksandr Solženitsyn aikoinaan vaati.” (s. 32.)

Patriotismi vastaan nationalismi. Pohdintaa Dmitri Lihatšovin ajatusten pohjalta.

I.                     

Dmitri Lihatšov (Дмитрий Лихачёв, 1906 – 1999) lienee suomalaisille tuntematon henkilö. Hän oli Neuvostoliitossa elänyt akateemikko, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkija. Hän oli perehtynyt Venäjän kulttuuriperintöön, venäläisen sivistyksen historiaan. Nuoruudessaan hän joutui vankileirille nykyisin vähäpätöiseltä tuntuvan syyn takia. Vapauduttuaan ura tutkijana lähti nousuun. Vanhalla iällä hänen elämänfilosofiset kirjoitukset ovat saaneet suosiota. Kerron edempänä hänen elämästään tarkemmin. Hän oli syntynyt Pietarissa ja meille suomalaisille kiinnostava senkin vuoksi, että lapsuuden kesänviettopaikassa Kuokkalassa myös suomalaiset tulivat hänelle tutuiksi.

Dmitri Lihatšovin tuotantoa on saatavissa myös suomeksi. Professori Erkki Peurasen suomentamana on ilmestynyt artikkelikokoelma:

Lihatšev, Dmitri: Johdatus nauruun. Reunamerkintöjä venäläisyydestä. Pietari-säätiön julkaisuja I. Taifuuni, Pieksämäki 1994. 285 sivua. ISBN 951-581-030-2.

Kokoelmassa on kolme laajempaa osaa: 1) Nauru Muinais-Venäjällä, 2) Havaintoja venäläisyydestä, 3) Puutarhoista ja puistoista. Tuossa keskimmäisessä on noin kymmenen sivun juttu otsikolla Patriotismi nationalismia vastaan.  Siitä olen tehnyt tiivistelmän, johon olen poiminut tutkijan keskeisimmät ajatukset. Kirjoittaja valaisee asiaa laajoin esimerkein. Ne olen jättänyt tiivistelmästäni pois. Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1984, ja saatettu kirjoittaa vielä aikaisemmin. Sillä on siis aika vähän tekemistä meidän aikaamme ja ongelmiimme. Asia ei ole kuitenkaan vanhentunut. Lopussa pohdiskelen Lihatšovin pohjalta nykytilannetta Suomessa. Siinä otan itselleni laajempia vapauksia ja suoraan sanoen ajatukseni vievät minua ehkä liiankin kauas akateemikon ajatuksista..

Tuosta kirjasta haluaisin todeta pari seikkaa.  Varsinkin ensimmäisessä osassa liikutaan sellaisella venäläisen kulttuurihistorian alueella, joka avautuu vaivoin, jos ei tunne venäjän kieltä eikä ole muissa yhteyksissä perehtynyt alaan.  Suomentaja on kyllä tehnyt parhaansa, mutta kaikkeen ei kääntäjän kynäkään taivu. Toinen osa lienee tavalliselle lukijalle kiinnostavin. Siinä pohditaan venäläisyyttä kulttuurihistorian valossa ja käsittää useita, myös nykytapahtumien valossa kiinnostavia aiheita. Lihatšov mm. käsittelee Kievin Venäjän (Киевская Русь) kulttuuriperintöä, vertailee sen suhteita Venäjään ja havaitsee aikojen kuluessa alueiden välillä olleen tiivistä kanssakäymistä ja vastavuoroisuutta.  Kiinnostava on myös luonnon merkityksestä venäläisen kulttuuriin. Kolmannessa osassa on makoisaa pohdintaa eurooppalaisista ja venäläisistä puutarhoista.  Ihmisen suhde luontoon ja puutarhat taitavat olla elämänfilosofisten kysymysten ohessa akateemikon lempiaiheita.

Laitan tähän vielä pienen sivuhuomautuksen.  Akateemikko Lihatšovin sukunimi voidaan translitteroida kahdella tavalla, itse asiassa useammallakin, jos lasketaan, että suhu-s voidaan kirjoittaa sh:na. Tuo painotettu e lausutaan o-äänteenä. Yhtenäistä käytäntöä sen translitteroinnissa ei ole. Itse asiassa käyttäisin mieluiten e-kirjainta, mutta olen antanut pahalla tavalla periksi ja kirjoitan, miten sattuu.

II.                  Dmitri Lihatšov: Patriotismi nationalismia vastaan (tiivistelmä)

Seuraavassa on tiivistetysti artikkelin sisältö (s. 182 – 192). Kirjoituksessaan Dmitri Lihatšov tuo vihamielisen nationalismin sijalle patriotismin. Olen jättänyt esimerkit pois käytännössä kokonaan. Teksti on lähes kokonaan kopioitu kirjasta. Kääntäjän tyyli ei väliin miellytä, mutta alkuperäistä tekstiä minulla ei ole ollut käytettävissä. Loppua kohden kirjoitus menee melko pateettiseksi.

Alkuun Lihatšov torjuu sen yleisen ajatuksen, että puhumalla kansallisista ominaispiirteistä tai kansanluonteesta se edistäisi kansojen erkaantumista toisistaan.

Akateemikko toteaa, että venäläiset ovat olleet vaatimatonta kansaa. He eivät ole sortuneet omaan kehuun ja heille on ollut tyypillistä itsensä vähättely. Suurimman osan ajastaan he ovat eläneet sovussa naapurikansojen kanssa. Esimerkkinä hän mainitsee mm. venäläisten ja karjalaisten kylien yhteiselon. Mitään rotuennakkoluuloja ei ole ollut. Koko venäläisen kulttuurin historia on pääosin osoitusta avoimesta luonteesta, vastaanottokyvystä ja kansallisen kopeuden puuttumisesta.

Ihmisillä on luontainen taipumus etsiä eri paikoista ja ihmisistä erityispiirteitä. Juuri ne sitovat kasoja toisiinsa, pakottavat rakastamaan kansaa, johon emme des kuulu, mutta jonka kohtalo n tiellemme saattanut. Luonteen kansallisten erityispiirteiden selvittäminen ja tunteminen auttavat meitä ymmärtämään toisia kansoja.

Rakkaus omaa kansaa kohtaan ei ole yhdistettävissä toisia kohtaan tunnettuun vihaan. Rakastaessasi omaa kansaasi ja omaa perhettäsi tulet rakastamaan enemmän muita kansoja, perheitä ja ihmisiä. Jokainen ihminen on virittynyt vihaan ja rakkauteen, eriytymään muista tai tunnustamaan vieraan – ei tietysti kaikenlaisen vieraan, vaan sen mikä on parasta vieraassa, mikä on erottamaton osa taidosta nähdä tämä paras.

Jos ihmisessä on hallitsevana kyky omaksua vieraita kulttuureita, niin se johtaa oman arvon selkeään tiedostamiseen. Siksi kansallistunne on korkeimmissa ja tiedostetuissa ilmenemismuodoissaan aina aktiivisen rauhantahtoinen eikä suinkaan välinpitämätön muita kansallisuuksia kohtaan.

Nationalismi ilmentää kansakunnan heikkoutta eikä sen voimaa. Useimmiten nationalismiin sortuvat heikot kansat, jotka yrittävät säilyttää itsensä kansalliskiihkoisin tuntein ja ideologioin. Mutta suuri kansa, jolla on oma suuri kulttuuri ja omat kansalliset perinteet, on velvollinen olemaan hyvä, varsinkin jos siihen liittyy pienen kansan kohtalo. Suuren kansan täytyy auttaa pienempää säilyttämään itsensä, kielensä ja kulttuurinsa.

Todellinen patriotismi on siinä, että rikastuttaessaan muita rikastuu henkisesti myös itse. Eristäytymällä muista kulttuureista nationalismi hävittää ja näivettää omaa kulttuuriaan. Kulttuurin täytyy olla avointa.

1900-luvun opetuksista huolimatta emme ole oppineet kunnolla erottamaan patriotismia ja nationalismia toisistaan. Pahuus kätkeytyy hyvyyden naamioon.

Patriotismi on jaloimpia tunteita. Se ei ole vain tunne, se on hengen yksilöllisen ja yhteiskunnan sivistyksen tärkein osa, kun ihminen ja koko kansa ikään kuin kasvavat yli itsensä ja asettavat itselleen yksilöiden yli nousevia päämääriä.

Nationalismi taas on ihmissuvun kaikkein raskaimpia onnettomuuksia. Kaikkinaisen pahan tavoin se piiloutuu, elää pimeydessä ja on olevinaan kuin rakkaus omaa maata kohtaan olisi sen synnyttänyt. Itse asiassa sen on synnyttänyt ilkeämielisyys ja viha muita kansoja kohtaan ja sitä osaa omaa kansaa, joka ei ole yhtä mieltä sen näkemyksistä.

Nationalismi herättää epävarmuutta ja heikkoutta, joiden synnyttämä se onkin.

Kaikkein vähiten nationalismia on niissä venäläisen yhteiskunnan piireissä, jotka ovat olleet sidoksissa Venäjän kansalliseen kulttuuriin (talonpojat, sivistyneistö, monen sukupolven työläiset). Juuri työn perinteet tekevät ihmiset aidosti sivistyneiksi.

On muistettava, että kansaa ei voi pitää vastuullisena hallitsijoidensa teoista. Myös Venäjän kansa ja juuri venäläiset ovat kärsineet hallituksensa julmuudesta.

Venäjän historia on loputtomien koettelemusten historiaa, joista huolimatta kansa on säilyttänyt arvokkuutensa ja hyvyytensä.

Rakastakaamme kansaamme… ja perhettämme.

Jos perheessä on kaikki kunnossa, niin arkielämässä tällainen perhe vetää puoleensa muita perheitä, jotka vierailevat ja osallistuvat perhejuhliin. Hyvinvoivat perheet elävät sosiaalisesti, vieraanvaraisesti ja hilpeästi. Ne ovat ehjiä ja voimakkaita perheitä.

Näin on kansojenkin elämässä. Kansat, joille patriotismia eivät korvaa kansallismieliset ”keksinnöt”, ahneus, ja nationalismin ihmisviha, elävät ystävyydessä ja rauhassa muiden kansojen kanssa.

Lihatšov kertoo tutkineensa tiedemiehenä muinaisvenäläistä kirjallisuutta. Siinä oli venäläisten kirjailijoiden ohella bulgaareja, serbejä, kreikkalaisia, kroaatteja, puolalaisia, mordvalaisia, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. He kaikki osallistuivat venäläisen kirjallisuuden kehittämiseen. Kaikki he ovat saman kansan palvelijoita ja koko maapallon kansalaisia. Lihatšov toteaa sanovansa sen sydämensä kyllyydestä, se ei ole tyhjää sanahelinää.

Kirjoittaja päättää tekstinsä gruusialaisen laulun sanoihin. Nationalismi perustuu vihaan muita kansoja kohtaan, patriotismi perustuu rakkauteen omaa kohtaan. Niitä vertaillen hän toteaa: Minkä viha tuhoaa, sen rakkaus rakentaa…

III.                Katsaus akateemikko Dmitri Lihatšovin elämään ja ajatuksiin

Lihatšovin muistelmateoksen "Ajatuksia elämästä" kansi

Akateemikko, kirjallisuuden tutkija ja kulturologi Dmitri Lihatšov (1906 – 1999) eli pitkän elämän (https://en.wikipedia.org/wiki/Dmitry_Likhachov).  Olen lukenut vastikään hänen muistelmiaan (Мысли о жизни. Воспоминaния), joka valaisee hänen elämänsä monenlaisia vaiheita.  Teoksen alkupuolella on nostalgisen kauniita kuvauksia hänen lapsuudestaan.  Silloin suomalaisetkin tulivat hänelle tutuiksi hänen viettäessään kesiään Kuokkalassa. 20-luvulla hän pääsi opiskelemaan Leningradin yliopistoon. Vuonna 1928 hänet vangittiin, kun meni arvostelemaan vallanpitäjien käyttöönottamaa venäjän kielen ortografiauudistusta.

Suurimman osan vankeusajastaan hän vietti Solovetskin vankileirillä Vienan meren luostarisaarella (https://en.wikipedia.org/wiki/Solovki_prison_camp, http://www.gulag.fi/solovetsk.html). Siellä hän sai myös rangaistusta kärsiessään julkaistua ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa paikallisessa lehdessä. Hänet vapautettiin ennenaikaisesti jo vuonna 1932. Ehkä tämänkin vuoksi hän oli hyvin varovainen vallanpitäjien arvostelussa, ettei olisi joutunut vankeuteen uudestaan. Tieteellinen ura lähti heti vapautumisen jälkeen nousuun. Myöhemmin hän kohosi jopa Neuvostoliiton akateemikoksi.

Vankeusaika oli hänelle erityisen tärkeä aika. Hän kirjoittaa muistelmissaan, että se oli hänen toinen yliopistonsa. Hän tapasi siellä älymystöä, joista tärkein oli filosofi ja samalla vallankumousmies A.A. Meyer (Мейер). Tämä oli siinä vaiheessa jo 55-vuotias. Keskusteluja Meyerin kanssa hän pitää tieteellisen uransa kannalta yhtenä merkittävimmistä. Elämäkerrassaan hän kirjoittaa pitkään Meyerin Faustia käsittelevästä tutkielmasta, jonka tämä pani alulle vankileirillä.

Vankeuden lisäksi  Lihatšovin elämässä oli myös muita koettelemuksia. Talven 1941-1942 hän eli piiritetyssä Leningradissa, joskin ”elämän tien ” kautta hänet saatiin sieltä evakuoitua. Muistelmissaan hänen kuvauksensa kaupungin nälästä, kuolinkamppailuista, ihmissyönnistä ja muista raadollisuuksista on karmeaa luettavaa.

Sodan jälkeen elämä lähti urilleen. Hänen perheeseensä syntyivät kaksostytöt, joista toinen seurasi isänsä jalanjälkiä tutkijaksi. Hän kuoli vuonna 1981 traagisesti auto-onnettomuudessa uransa huipulla.

Lihatšov ei liittynyt koskaan puolueeseen, ei suostunut koskaan mihinkään puolueen ajamiin parjauskampanjoihin (joutuen ongelmiin mm. Andrei Saharovia ja Aleksandr Solženitsynia puolustaessaan). Hän ei ollut toisinajattelija vaan pyrki aina kompromissiin. Hän oli periaatteen mies, mutta kerran hän taipui pakotettuna kirjoittamaan erään teoksensa johdantoon viittaukset Stalinin, Marxin ja Engelsin teoksiin, mikä tuolloin oli yleisesti tapana.

Hänellä on oma näkemyksensä lokakuun vallankumouksesta.  Hänen mielestään lokakuun se tähtäsi ennen kaikkea älymystöä vastaan. Moukat alkoivat heti pidättää professoreita.

Lihatšov oli kasvanut vanhauskoisessa perheessä. Hän oli kuitenkin maailmankatsomukseltaan ateisti, mutta näki kyllä kirkon arvon ja merkityksen Venäjän historiassa ja sittemmin myös Neuvostoliiton hajoamisen aikana kansaa yhdistävänä voimana. Hänen täyttäessään 90 vuotta vuonna 1996 Pietarin ja Laatokan metropoliitta Vladimir onnitteli häntä antaen lahjaksi Jumalaäidin ikonin. Dmitri Lihatšov teki ristinmerkin ja suuteli kuvaa. Kun häneltä kysyttiin, millaisin menoin hän haluaa itsensä haudattavan, hän vastasi: ”vanhauskoiseen tyyliin”.

Luettelo hänen julkaisuistaan on valtava. Hän tunsi perinpohjin venäläisen kulttuurihistorian ja sen perinnön. Hän jatkoi tutkijan uraansa kuolemaansa asti.

Elämänsä viimeisinä vuosinaan hän oli venäläisen kulttuuriperinteen arvostettu tuntija. Hän oli kuin elävä muistomerkki, jolta pyydettiin ja joka lausui mielipiteitään ja ajatuksiaan monenlaisissa yhteyksissä. Minun mielestäni hänen asemansa oli jopa kummallinen. Hän oli totta kai tiukka, ankarin kriteerein argumentoiva tutkija. Mutta häneltä alkoi ilmestyä kirjoja ja kirjoituksia, joissa hän lausui yleisinhimillisistä kysymyksistä psykologisia ja filosofisia viisauksia. Niissä on parhaimmillaan mukana voimallinen kosketuspinta hänen rankkoihin elämänkokemuksiinsa. Minulle ne alkoivat pahimmillaan tuntua triviaaleilta höpinöiltä, joissa osin väkinäisesti pyrittiin antamaan vastaus kaikkiin inhimillisen elämän kysymyksiin. Tästä syystä 90-luvulla kiinnostukseni miehen kirjoituksiin laantui. Mutta kysyntää niille kuitenkin oli, koska niitä niin paljon julkaistiin.

Kirjoituskokoelma ”Kirjeitä hyvästä” (Письма о добром) on suunnattu nuorelle sukupolvelle. Aihepiireinä on sellaisia asioita kuin nuoruus, elämän suurin arvo, elämän tarkoitus, mikä ihmisiä yhdistää, milloin tulee loukkaantua, todellinen ja valheellinen kunnia, uran luominen, ihmisen intellektuaalisuus, kasvatus, huonot ja hyvät vaikutteet, kateus, ahneus, arvokas käytös, taito erehtyä, kuinka esiintyä, kotikirjasto, onnellisuus, omantunnon käskyt, oppimiseen oppiminen, neljäs ulottuvuus, yhdessäolo, matkustaminen, moraali, taiteen ymmärtäminen, venäläinen luonto, kulttuurin muisto, muisti, menneisyyden muistomerkit, uskonto, hyvyyden tiellä. Monet näiden kirjeiden lukijoista ovat varmaan saaneet niistä tukea elämän polulla. Minulle niistä jää vähän käteen. Kuitenkin kun tietää, että kirjoittaja on arvostettu, paljon elämän synkkiäkin puolia kokenut henkilö, teksteihin syventyy nöyrällä kunnioittavin mielin.

…

Dmitri Lihatšovin muistan monien vuosien takaa nimenomaan kulttuurin merkityksen puolestapuhujana. Hän ymmärtää kulttuurin hieman eri lailla kuin nykyisin massakulttuurin valta-aikana. En voi sanoa, että käsitys olisi laajempi tai suppeampi, parasta olisi kai käyttää sanaa syvempi. Kulttuuri tuo hänen mukaansa ihmisten elämään ja heidän kanssakäymiseensä moraalia.

Yleisradio haastatteli häntä 80-luvun lopussa. Todennäköisesti vuosi on 1988, kun hän kävi Suomessa avaamassa laajaa venäläisen avandgardistisen taiteen näyttelyä. Se on minulla katkelmana tallessa vanhassa huonokuntoisessa VHS-kasetissa. Siitä löytyy mielenkiintoisia ajatuksia. Kaiken lisäksi haastattelu on annettu hieman ennen Neuvostoliiton hajoamista, joten se on siinäkin mielessä arvokas.    

Yhteiskunnan kehityksessä kulttuurin merkitys on hänen mukaansa aivan keskeinen. Talousongelmat voidaan ratkaista vain kulttuurin ansiosta. Kulttuuri kasvattaa moraalia (нравственность):

”Moraalittomassa yhteiskunnassa eivät mitkään lait toimi, eivät taloudelliset, eivät juridiset, eivät mitkään. Sellainen yhteiskunta ei selviä mistään.”

Näin selkokielisesti Dmitri Lihatšov kiteyttää TV-haastattelussa kulttuurin yhteiskunnallisen merkityksen. Kun sitten toimittaja kysyy, onko hänen kotimaassaan moraali riittämättömällä tasolla, Lihatšov antaa myöntävän vastauksen ja lisää, että sekä moraalia että kulttuuria on liian vähän. Se on vakava asia, sillä ne asiat kulkevat rinnakkain. Kulttuurin väheneminen johtaa moraalin laskuun.

Sitten akateemikko kartoittaa lisää aikansa henkistä tilaa. Minusta se tuo mieleen oman aikamme.

Lihatšovin mielestä inhimillinen järki (tai ihmisen mieli; человеческий ум) ei voi olla tyhjä. Jos sillä ei ole mitään tehtävää kulttuurin parissa, aggressiivisuus alkaa kasvaa. Ja Lihatšov toteaa sen kasvavan koko maailmassa tarkoittaen terrorismia ja kansallisuuksien välisiä vihamielisyyksiä. Yhtäkkiä hänen mukaansa on sekä Neuvostoliitossa että myös muualla maailmassa ilmaantunut kansallisuuskysymyksistä johtuvia uhkia. Nationalismi on lisääntynyt. Massakulttuuriin on tullut hänen mielestään aggressiivisuutta, mikä ilmenee varsinkin musiikissa.

” Aistin tämän aggressiivisuuden kaikkialla, se kasvaa pelottavasti ja on vaarallista. Tällaisessa aggressiivisessa tilassa yhteiskunta ei voi olla normaalissa olotilassa.”

Lihatšovin mielestä on nostettava kulttuurin tasoa. Hän tarkoittaa nimenomaan elitististä kulttuuria. Sillä hän tarkoittaa esimerkiksi filosofiaa, joka Neuvostoliitossa marxismi-leninismin valtakaudella on jäänyt syrjään. Niminä hän mainitsee sellaisia filosofian klassikkoja kuin Platon, Kant, Hegel ja Schiller. Vanha tieteellinen perinne on Neuvostoliitossa unohdettu. On opittava itsenäiseen ajatteluun. Kaikilla on siihen oikeus.

Lopuksi Lihatšov tuo esiin näkemyksensä, mihin suuntaan hänen kotimaansa tulee kehittymään. Haastattelija tarkentaa: ”Eteneekö se länsimaisten mallien mukaan vai etsiikö se pelastusta omista juuristaan ja perinteestään?”

Akateemikon vastaus ensi alkuun yllättää minut, mutta kun hän sitten sitä tarkentaa, niin kaikki on täysin luonnollista.

”Jos se tulee etsimään ratkaisuja omista traditioistaan, niin se on juuri läntinen malli.”

Ymmälle menin tässä vaiheessa, mutta hän tarkentaa ja tuo esiin tosiasiat, jotka minullekin ovat itsestään selviä. Akateemikko selvittää, että tärkeimmät venäläiset kirjailijat (Puškin, Dostojevski, Tolstoi, Tšehov ym.) ovat saaneet voimansa juuri eurooppalaisuudesta, eurooppalaisesta perinteestä.  Akateemikon mukaan on tutkittava Venäjän klassikkojen eurooppalaisuutta, sitä minkälaisista käsityksistä se nousee.

Tässä akateemikon puheesta huokuu aivan toisenlainen henki kuin Vladimir Duginin puheissa Euraasian liitosta.

Lopussa haastattelija kysyy myös uskonnon ja kirkon roolista yhteiskunnassa.  Lihatšov näkee kirkon merkityksen hyvin tärkeänä. Se että ihmiset on erotettu uskonnosta, on hänen mukaansa kauhea onnettomuus. Myös uskonnon kautta ihmiset ovat sidoksissa läntiseen kulttuuriin. Kristillisyys kasvattaa ihmistä, tekee hänestä sivistyneemmän, koska Raamattu on ”taiteen tietosanakirja”. Lihatšov lisää, että, kun jokin asia kielletään, siitä tulee kiinnostavampi. Hän uskoo kuitenkin kiinnostuksen kirkkoon ja uskontoon kasvavan, vaikka se ei olekaan enää kielletty.

...

Palaan vielä Dmitri Lihatšovin nuoruusvuosiin. Haluan tämän osion loppuun liittää vielä yhden muistelun siitä, miten hän 1920-luvulla tuli valinneeksi opiskelualansa. Se kertoo suuresta henkisyyden kaipuusta, jota hän tuolloin eli.

Akateemikko muistelee samaan aikaan lokakuun vallankumouksen kanssa alkaneita kirkkoon kohdistuneita vainoja kuvaten sivistymättömien vallassaolijoiden käytöstä inhottavaksi ja raa’aksi. Vainot olivat niin julmaa ja kestämätöntä, että monet venäläiset alkoivat sen vuoksi käydä kirkossa tehden näin psykologisesti pesäeroa vainoajiin. Lihatšov kertoo muistelmissaan, että hänen omalla lähialueellaan kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana 1918 – 1919 menetti satoja kirkon työntekijöitä henkensä, useita kirkkoja ja luostareita tuhottiin, ainakin pari sataa papistoon kuuluvaa joutui vankeuteen. Tämä oli tietysti vasta alkua, 20-luvulla koko maassa vainot vain laajenivat.

Tuolloin jäljelle jääneissä kirkoissa jumalanpalvelukset sujuivat hyvin hartaina, kirkkokuoroissa oli mukana parhaita laulajia. Monet kääntyivät ortodokseiksi. Esimerkkinä Lihatšov mainitsee juutalaissyntyisen pianistin Maria Judinan, josta olen kirjoittanut blogiini jo muutamaan kertaan. Kansan parissa levisi suru ja kaipuu tuhoutuvan Venäjän puolesta. Isänmaanrakkaus ei näkynyt sen voittojen ja saavutusten ylistyksenä. Ihmisten patriotismi näkyi suruna: he itkivät ja rukoilivat.

Siinä murheen ilmapiirissä Lihatšov kertoo valinneensa oman opiskelu-uransa. Vuonna 1923 hän aloitti yliopistossa muinaisen Venäjän kirjallisuuden ja muinaisvenäläisen taiteen opinnot.  Hän halusi pitää mielessään Venäjää ”niin kuin vuoteen ääressä istuvat lapset haluavat pitää muistissaan kuolevan äidin hahmoa” voidakseen näyttää sen ystävilleen ja kertoa sen kärsimyksen täyteisestä elämästä. Omia teoksiaan hän pitää muistokirjoituksina, joiden tarkoituksena on kunnioittaa vainajia. Kaikkien nimiä ei voi niissä mainita, on tyydyttävä rakkaimpaan, se löytyi tuolloin muinaisesta Venäjästä. Tähän tapaan akateemikko kuvaa omaa uravalintaansa. Täytyy tämän perusteella todeta, että  Lihatšovin ”ateismi” on sittenkin suhteellista.

IV.                Omaa pohdintaani patriotismista, nationalismista ja nykyelämämme menosta

Alkuun voisi ajatella, että Lihatšovin tekstiä voisi käyttää avoimen maahanmuuttopolitiikan puolustamiseen. On toimittava kansallismielistä vihaa vastaan ja osoitettava ymmärrystä , sympatiaa ja rakkautta vieraille ja ylipäänsä erilaisuudelle. Se on osa ihmisyyttä. 

Kaiken lisäksi Lihatšov osoittautuu varsin eurooppamieliseksi henkilöksi. Hän näkee venäläisen sivistyksen perustan Euroopassa. Voisi siis tulkita, että jos hän eläisi nyt, hän saattaisi olla varsin mielissään Euroopan integraatiokehityksestä.

Mutta tarkemmin ajatellen, kuinka erilaisessa maailmassa akateemikko liikkuu. Sillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhteyttä niihin kansainvaelluksiin, joita läntinen Eurooppa tällä hetkellä elää. Totta kuitenkin on se, että onhan olemassa myös toinen taso. Suomalaisessa koululaitoksessa ja työelämässä suomalaiset kohtaavat entistä enemmän eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä. Jälkimmäisestä puheen ollen monet ulkomaalaiset ovat integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan hyvin. Monilla eurooppalaisilla ja aasialaisilla on vain hyviä kokemuksia suomalaisista. Sitten on kuitenkin olemassa segregaatiokehitystä. On olemassa maahanmuuttajaryhmiä, joita ajautuu tänne eri teitä ja jotka eivät sopeudu, mutta joiden integroiminen ja ns. kotouttaminen on vienyt paljon varojamme ilman toivottua tulosta. Näiden ryhmien johdosta myös väkivaltarikos- ja raiskaustilastojemme kärjessä on maahanmuuttajaryhmien edustajia.  Jos avoimen maahanmuuton kannattajaksi suuntautunut julkinen mediamme yrittää vakuuttaa kyseessä olevan yksittäistapauksia, ei se julistus mene enää perille. Vaikka monet vaikenevat ongelmista, niin epäluulo maahanmuuttoa ja turvapaikanhakijoita kohtaan on hyvin syvällä.

Lihatšov perustelee patriotismia nimenomaan kansan vapaalla tahdolla. Hallitsijoiden tai muiden vallanpitäjien toimia siihen ei saa liittää.

Venäjän kansa on Lihatšovin laajan tiedon pohjalta aina ollut vaatimatonta, uhoa siinä ei ole ollut. Se on vähätellyt itseään. Siinä vaatimattomuudessaan ja vieraanvaraisuudessaan se on pyrkinyt rauhaomaiseen yhteiseloon naapureiden, naapurikansojen ja muiden kansallisuuksien kanssa. Se on oppinut pärjäämään kaikkien kanssa.

Miten nykyinen kehitys sopii tuohon Lihatšovin paatoksellisestikin ylistämään patriotismiin eli isänmaan rakkauteen, jossa rakentavana ja kantavana voimana on rakkaus omaan lähiympäristöön, perheeseen, ystävyyteen, työhön, luontoon, kotimahan? Se on turvallinen ympäristö, joka takaa ihmiselle vakaat mahdollisuudet työhön, hyvinvointiin ja avaa kansalliset rajat ylittävän avoimen ystävyyden, toisten kunnioituksen.

Lihatšovin mielestä on aina niitä, joissa viha pääsee voitolle, jotka kokevat vieraan uhaksi.  Ymmärrän tämän kuitenkin niin, että suotuisassa ympäristössä sille ei jää tilaa kasvaa ja puhjeta.

Vieraan saapuessa taloomme meillä on oikeus päättää, miten häneen suhtaudutaan. Epäluulon voittaa yleensä rakkaus, jos siihen on perusteita. Mutta jos joku ulkoapäin ylimielisyydessään alkaa neuvoa, miten on toimittava, ollaan alustalla, josta viha saa voimaa. Ihmisen luonto ei sitä hyväksy.

Pitemmälle mennään, jos epäluuloista ihmistä aletaan solvata, haukkua ja nimitellä. Saa kuulla impivaaralaisuudesta ja suomalaiseen kansanluonteeseen pesiytyneestä rasismista. Vastapainoksi toitotetaan jostakin vastuusta, kansainvälisyydestä, monikulttuurisesta yhteiskunnasta ja pakotetaan opetettuun tekohyvyyteen.  Suunta alkaa olla kohti pakkovaltaa.

Emme ole enää itsemme herroja. Vieras voima on ottanut meidät ohjaimiinsa. Sen takana on Eurooppa, Euroopan unioni, yleiseurooppalainen kehitys.  

Lihatšov eli lähes koko elämänsä Neuvostoliitossa. Se oli keskusjohtoinen valtio, joka puuttui määräysvallallaan lähes kaikkeen. Hän selvisi siitä hienosti, kunhan oli ensin maksanut oppirahansa pakkotyöleirillä. Vallan mielistelystä häntä ei voi syyttää, vaikka tekikin kompromisseja eikä koskaan halunnut dissidentiksi. Häntä kuunneltiin, arvostettiin ja siedettiinkin, vaikka hänen lausumansa eivät aina välttämättä olleetkaan valtaapitävien mieleen.

Sellaisessa yhteiskunnassa häneltä kimposi yllä olevat ajatukset.

Euroopan unioni ei ole Neuvostoliitto mutta kieltämättä yhtenevyyksiä siinä on. Valta on vieras voima, joka sanelee ihmisille, miten pitää ajatella, miten toimia. Päätökset tulevat kaukaa, tavallisella kansalla ei ole voimaa asettua niitä vastaan. Tällainen rikkoo omasta lähiympäristöstä kumpuavaa turvaa ja avoimuutta.  Rehellisyydellä ei enää pärjää. On opittava selviämään muilla keinoin. Kansan moraalinen perusta on koetuksella.

Neuvostoliitto hajosi paljolti siihen, kun moraalinen pohja mureni. Se perimmäinen syy ei ollut talous, vaikka siihen kaikki heijastui.  Tämä Lihatšovin näkemys tulee ilmi hänen yleisradiolle antamassaan haastattelussa pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Ne jotka uskovat EU:hun ja hyväksyvät keskusjohtoisen päätäntävallan ja lainsäädännön sekä liittovaltiokehityksen yhteisvastuineen toteavat, että ihmisille pitää tämä selittää, heille pitää kertoa ”totuus”. Tämä on sitä ylimielisyyttä ja parempaa tietämistä, mihin myös akateemikko Lihatšovin kotimaassa turvauduttiin.

Alkuun luotiin federalisaatio, jonka piti olla eri kansallisuuksien yhteinen projekti. Sitten yläpuolella oleva hallinto alkoi kahmia itselleen yhä enemmän valtaa. Ja sen johtoon tuli henkilö, joka toimi yhä häikäilemättömämmin vieden kansalta jopa oman tahdon ja oman ajattelun. Virheet huomattiin ja tehtiin korjausliikkeitä, mutta lopulta kokeilu hajosi käsistä. Moraali mureni, siten talous.

Patriotismia ei todellakaan tue se, jos tänne vastaanottokeskuksiin rahdataan tablettejaan räplääviä nuoria miehiä, jotka ovat muka vainottuja turvapaikanhakijoita. Ei siitä synny luovaa kanssakäymistä ja yhteydenpitoa naapureiden kanssa.  Se ruokkii epäluuloa ja saattaa johtaa vihaan.

Elinympäristömme on muuttumassa rauhattomammaksi, talous ei vedä, näkymät ovat heikot, mikä lisää turvattomuuden tunnetta. Maahanmuutto on edistänyt segregaatiota, rikollisuus kasvaa, pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustana olevan sosiaaliturvan voiman ovat hyväksikäyttäjät pilanneet.  Suomalainen me-henki ja yhteisöllisyys ei ole enää mitään.

Kun ihminen menettää sidoksensa turvalliseen arkielämään ja sen mukanaan tuomaan yhteisöllisyyteen, se vie pohjan myönteiseltä patriotismilta, sitten voidaankin olla lähempänä nationalismia. Luodaan pohjaa vihalle. Tuntuu, että ehdoin tahdoin kylvetään eripuraa. Eristäytyminen vain kasvaa ja sen myötä viha kaikenlaisina kansallismielisine kahnauksineen.

Ihmisestä tulee oman yhteisönsä sivustakatsoja. Pelko sulkee korvat ja silmät, emme uskalla puuttua ympärillä tapahtuviin väkivaltatekoihin. Pahimmassa tapauksessa joudumme katsomaan henki kurkussa vierestä, kun joku lähimmäisemme hakataan.

Media on ajautunut tavallisia suomalaisia vastaan. Luodaan tyhjästä uutisia, joiden tarkoituksena on saada aikaan kaaosta ja eripuraa.  Se luo ulkomaille meistä vääriä, jopa vihamielisiä mielikuvia.  On selviä esimerkkejä, jossa on tietoisesti luotu Suomesta vihamielistä kuvaa, vääristelty ja oltu vahingoniloisia. Tämäkin luo vihaa. Itsetuntomme kärsii, kansallinen yhteisöllisyytemme murenee.

Rajoittamaton maahanmuutto luo säröä kansallisuuksien välille. Patriotismi saattaa jäädä vain pinnallisten mielikuvien tasolle. Voidaan esimerkiksi urheilussa peukuttaa suomalaisten puolesta. Sopuun on yhä vähemmän mahdollisuuksia. Vihalle on avattu tie, sitä estämään luodaan yhä raaempaa lainsäädäntöä, jossa halveksitaan ihmisarvoja, tuomitaan väärin ajattelijat, joista saattaa olla uhkaa valtaapitävälle ideologialle, kutsuttakoon sitä siten vaikka punavihreäksi.

USA:n ajamat Venäjä-pakotteet ovat yksi väline matkalla kohti sekasortoa. Neuvostoliittoa ei tule takaisin, mutta EU:n liittovaltiokehityksen mukana kehittyy samantapainen valtioliitto, joka lisää keskuksen valtaa, siirtää päätöksentekoa pois kansallisvaltioista. Kansa jää periferiaan. Lainsäädäntövalta siirtyy muualle.

Lihatšov kehuu sitä avoimuuden ja rauhanrakkauden ominaisuutta, mikä naapuriheimojen ihmisten kesken aikoinaan vallitsi. Tämä on nykyisin unelmaa. Avoimuus ja rauha ei voi elää sellaisessa yhteisössä, jossa ylhäältä sanellaan, mitä ihmisen tulee tehdä, miten hänen pitää käyttäytyä.

Jokainen ihminen on virittynyt vihaan ja rakkauteen. Ne kulkevat elämässä rinnan.  Ihmisen pitää voida myös torjua muukalainen, jos hän uskoo sen olevan itselleen ja lähiyhteisölleen uhaksi. Ulkoapäin ei häntä pidä ruveta ohjailemaan eikä leimaamaan. Jos totalitarismi voittaa alaa, niin pahimmassa tapauksessa ihminen voidaan mitättömin verukkein siirtää syrjään tai hänen elämässä etenemiselle tulee rajoituksia. Näin tämä voi edetä.

Pahin visio on se, että elämämme muuttuu yhä absurdimmaksi. Väärin ajattelustakin tulee rikos.  Ihmiset leimataan, heitä nöyryytetään, jos he eivät sopeudu keskusvallan pyrkimyksiin. Epäluuloisuus saattaa riittää syytökseksi. Ihmiset eivät voi enää suhtautua luontevasti vieraisiinsa tai naapureihinsa.

Patriotismi lähtee oman turvallisuuden voimasta, luo yhteyttä ja auttamisen halua lähiympäristöön ja naapureihin.  En usko, että se onnistuu yhteiskunnassa, jossa kansan itsenäisyyttä poljetaan. Itse uskon patriotismin varaan rakentuvaan kansallisvaltioon. Sen kautta eri kansallisuuksien välille voidaan rakentaa kestäviä ja luottamuksellisia suhteita.

En ole laittanut tähän linkkejä.  Laitan kuitenkin yhden, aivan uusimman, joka toistaa samaa monikulttuurisuusideologiaansa kuin mantraa, tosin tällä kertaa pienellä taktisella itseironialla: http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/kolumni-monikulttuurisuutta-ei-pida-rakastaa-kuoliaaksi/5270780. Tai saattaa ironia olla vain omaa mielikuvitustani.