Sergei Eisenstein - Panssarilaiva Potjomkinia katsellessa, elämäkertaa lukiessa

Aluksi:

Tämä on kirjoitus yhdestä elokuvaillasta. Se olisi varmasti päättynyt niin kuin yleensä. Huomasin kuitenkin tekstityksessä erään käännösvirheen.  Siitä sain kimmokkeen tutkia elokuvaa ja sen ohjaajan elämää tarkemmin. Tässä on sen tutkimusmatkan hedelmää. Jutusta selviää tuo pieneltä tuntunut käännösvirhe kuin myös monia muita seikkoja elokuvasta ja Sergei Eisensteinin (1898-1948) elämästä.

………

Kävin sunnuntaina 12.8. Lahden Kansantalon Vaahterasalissa katsomassa Sergei Eisensteinin klassikkoelokuvan Panssarilaiva Potjomkin.  Se ei ollut mikä tahansa elokuvanäytös. Se oli ensiksikin osana Lahden urkuviikkoa ja jo lähes perinteekseni on kuulunut osallistua aina johonkin urkuviikon tapahtumaan. Toiseksi kyseessä oli live-esitys, jossa katsojat saattoivat katsoa elokuvan elävän musiikin kanssa. Kolmanneksi Vaahterasalissa elokuvan saattoi katsoa aitona 35 mm:n filmiversiona. Oikea elokuvakone surisi taustalla, vaahterasalissa digiversioita vierastetaan.  Lähempiä tietoja tästä puolesta löytyy mm. täältä. Elokuvan alussa elokuva-alan tuntija Markku Koski kertoi elokuvan taustoja. Se oli tiiviisti kerrottu valaiseva johdanto Potjomkinin maailmaan.

Olen luonnollisesti nähnyt Potjomkinin muutaman kerran. Viime katsomisesta on kyllä aika monta vuotta aikaa. Nyt minut veti Lahteen elokuvan lisäksi myös elokuvaan liitetty urkusäestys. Urkurina oli Heikki Ruokonen. Musiikkina hän käytti eri säveltäjien teoksia. Tunnistin muutamia säveltäjiä ja kappaleita. Ruokonen itse kertoi alussa urkujenkäytön elokuvaesityksiin liitetystä historiasta, myös urkujen erityispiirteistä ja ominaisuuksista. Urkujen käytölle on olemassa vankat perinteet. Musiikista totean, että se toi elokuvaan aivan uuden ulottuvuuden ja nautittavuuden. Tosin minulle eräissä kohdin musiikki vei enemmän huomiotani. Elokuvaa esitellyt Koski suositteli katsojia istumaan salin etuosaan, jolloin elokuvan monet lähikuvat olisivat tulleet iholle. Ehkä sillä olisi ollut vaikutuksensa mutta minulle elokuva oli ennestään tuttu ja halusin nimenomaan keskittyä musiikkiin. Huomasin kuitenkin katsoessani, että elokuvan tapahtumat alkoivat elää aivan uudella lailla. Koski on oikeassa, kyllä iso valkokangas pienen TV-ruudun päihittää ja minunkin istumapaikaltani koin eläytymisen riemun.

Musiikki kuitenkin välillä etäännytti. Hieman kaksijakoisin tuntein katsoi elokuvaa, kun taustalla alkoi soida Moody Blues -hitti Nights in White Satin. Toisaalta se toi filmiin niitä uusia sävyjä, joita sen oli tarkoituskin tuoda. Perinteisesti taustalla on soinut Dmitri Šostakovitšin musiikki, jolloin elokuvan mahtipontisuus on saattanut korostua liikaakin. Se on itse asiassa lisätty vasta vuonna 1976, kun elokuvasta valmistettiin teknisesti uudistettu versio.

Elokuva on varmasti kokenut historian saatossa muutoksia, jotka eivät koske pelkästään taustamusiikkia. Ja on muistettava, että alkuperäisessä versiossa ei musiikkia ollutkaan. Se oli mykkäelokuva.  Yksittäisiä kohtia on saatettu poistaa. Stalinin aikana sensorit olivat valppaita. On kuitenkin pakko luottaa tuohon 1976 versioon, joka tässäkin tapauksessa oli kyseessä.

Nyt näkemässäni versiossa on kuitenkin yksi kohta, joka eroaa selkeästi alkuperäisestä. Eisenstein oli laittanut elokuvan alkuun motoksi lainauksen Lev Trotskin kirjasta. Trotski ja Eisenstein tunsivat toisensa, mistä syystä miehelle olikin 30-luvulla tulla ongelmia.  Nyt näkemässäni versiossa mottona oli kuitenkin Vladimir Leninin sanat, jotka tuntuvat kokonaisuuden kannalta irrallisilta. Pian elokuvan jälkeen Trotski joutui epäsuosioon ja viittaukset häneen piti kaikkialta poistaa.

Oheisissa kuvissa näkyy Leninin sanat englanniksi ja Trotskilta otettu lainaus venäjäksi. Selvitän hieman Trotskin tekstin sisältöä. Sen vallankumouksellinen retoriikka taipuu hieman huonosti suomen kieleen enkä käännä sitä aivan suoraan.

”Vallankumouksen henki on kantautunut Venäjän maaperän ylle. Valtava salaperäinen prosessi on toteutunut lukemattomissa sydämissä. Itseänsä tuskin tiedostaneet ihmismielet ovat sulautuneet yhdeksi joukoksi, joukko on sulautunut purkauksen kaltaiseen innostukseen.”

Ihmismielestä puhutaan kuin purkautuvasta luonnonvoimasta. Tuo luonnonvoima alkaa sitten purkautua elokuvan kolmannessa osassa panssarilaiva Potjomkinin kapinan yhteydessä tapetun matruusi Vakulintšukin hautajaistilaisuudessa. Väkijoukko kiihtyy, vihan tunteet yltyvät. Siinä vaiheessa eräs herra huudahtaa ehkä huumoriksi tarkoittamansa juutalaisviittauksen, mikä sai kansanjoukon raivoihin. Palaan siihen alempana. Totean nyt, että Stalinin ajan Neuvostoliitossa tuon lausahduksen on täytynyt olla tabu enkä usko, että sitä on julkisesti näytetty. 

….

Elokuva kuuluu elokuvahistorian klassikoihin siinä käytetyn montaasitekniikan ansiosta. Se on luotu juhlistamaan vuoden 1905 vallankumousta. Se on siis aatetta pursuava vallankumoustarina, minkä vuoksi sitä on aikojen kuluessa vierastettu. Se on myös aikansa avandgardistin taiteellinen manifesti, siitä huokuu uuden taiteenlajin kokeileva henki ja antaumuksellisuus. Elokuvan tekijät ja jokainen elokuvassa esiintyvä henkilö näyttää antavan aidosti kaikkensa. Sen aistii, kuinka kaikki ovat kuin syttyneet elokuvan henkeen ja suureen tehtävään. Elokuvassa näkyy runsaasti läheltä kuvattuja kasvoja. Tällä kertaa tajusin kiinnittää niihin erityistä huomiota, koska myös elokuvan esittelijä niistä kertoi. Kasvot tulivat lähelle, kuin kiinni ihoon. Se oli realismia, ei mitään ulkokohtaista myyttistä tarinaa kuin esimerkiksi Eisensteinin myöhäistuotantoon kuuluvassa Aleksanteri Nevskissä, jolla toki myös  on omat ansionsa. Potjomkin kertoo toisesta ajasta, luomisen vapaudesta ja kulttuurin tekijöiden riemusta. Ollaan uuden maailmanajan portilla. Nuorena opiskelijana otin vastaan elokuvan sanoman yksioikoisemmin. Nyt tällä kertaa elokuvan tarinan taustalla irvailee noita aikoja seurannut totalitaristinen kehitys. Eisenstein ei Potjomkinia tehdessään ollut vielä poliittisen ohjailun raakuutta vielä kokenut. Mentiin vielä taiteen ehdoilla, kirkassilmäisesti sosialismia rakentaen. 

Elokuva on itse asiassa viisiosainen klassinen draama. Elokuvan sisältöä en nyt kerro. Sen löytää kyllä wikipediasta ja muista runsaslukuisista lähteistä. Verkosta löytyy myös lainaus Peter von Baghin Elokuvan historiasta (vuodelta 1975), jossa käsitellään elokuvan vaiheita. Linkki tekstiin on tässä.  Tässä ovat otsikoituna elokuvadraaman viisi osaa:

Osa I: Ihmisiä ja matoja;

Osa II Draama takakannella;

Osa III: Kuollut mies vetoaa;

Osa IV: Odessan portaat;

Osa V: Eskaaderin kohtaaminen.

A.Rodtshenkon luoma juliste elokuvaan

Elokuvan tunnetuin kohtaus on tietysti Odessan portaat, jossa sotilaat järjestävät joukkohysterian ampumalla väkijoukkoon ja tappamalla viattomia ihmisiä. Elokuvajulisteen yksin vierivät lastenvaunut ovat julman tapahtuman yksi symboli. Elokuvan katsomista ei kannata kuitenkaan rajoittaa pelkästään tuohon yhteen kohtaukseen.

Peter von Bagh kirjoittaa, kuinka yksittäiset kohtaukset viittaavat useisiin muihin vastaaviin tapahtumiin:

”Vakulintshukin hautajaiset ovat kaiku niistä monista hautajaismenoista, joita mielenosoituksissa kuolleiden vallankumouksellisten kunniaksi on järjestetty. Porras-jakso sisältää Bakun teurastuksen, tammikuun yhdeksännen Pietarissa, tulipalon hävityksen Tomskin teattereissa.”

Eisensteinin taituruus näkyy siinä, että yhtä tapahtumaa kuvatessaan, hän kuvaa myös monia muita vastaavia.  Odessan portaista tuli vallankumouksessa symbolinen merkitys. Eisensteinin tehtäväksi tuli tehdä vuoden 1905 vallankumouksen 20-vuotisjuhlaa varten muistoelokuva. Hän päätyi pitkän pohdinnan jälkeen ratkaisuun kuvata yksi sinänsä vähäinen tapaus, jollaisia oli todellisuudessa useita. Usean tapahtuman kavalkadi ei olisi kyennyt tehoamaan katsojaan samalla voimalla.

Menen nyt elokuvan kohtaukseen, johon alkusanoissani viittasin ja joka minut havahdutti.  Aivan kuin olisin nähnyt sen ensi kerran, mutta totuus on, etten aikaisemmin ole osannut kiinnittää siihen huomiota. Nyt kiinnitin ja selvitän siihen syyn. Kohtaus tapahtuu kolmannen osan loppuvaiheessa, hieman ennen Odessan portaat -jaksoa. Matruusin hautajaisista on kehittynyt mielenosoitus. Muistopuheiden jälkeen on alettu vaatia kapinaa. Kansan joukosta kuuluu huudahduksia ” Alas pyövelit!” ja ”Alas itsevaltius!”. Valkokankaalla näkyy vaikuttavia lähikuvia surevista ja raivon partaalla olevista ihmisistä. Ei voi kuin ihaille, miten ihmeessä Eisenstein on saanut näyttelijänsä eläytymään tapahtumaan niin intensiivisesti ja aidosti.  Hän käytti kuitenkin rooleissa aivan tavallista kansaa.

Tilanteen normaalin kehityskulun saa muuttumaan eräs herra. Viha kumpuaa väkijoukossa, alkaa purkautua raivoksi. Juutalaisen näköinen naishahmo yrittää rakentaa sopua ja järjestystä. Hänen kasvojaan ja palopuhettaan näytetään muutamaan kertaan. Kasvot valkokankaalla vaihtuvat tiuhaan, jok’ikisen henkilön kasvot elävät tilanteen kuohuissa. Jännitys tuntuu tihentyvän.  Komean näköinen juutalaisnainen esiintyy rakentavasti: ” Äidit ja veljet! Älköön olko välillämme vihaa eikä eroja!” Rehvakkaan oloinen vaaleaan pukuun, tummaan liiviin ja vaaleaan hattuun pukeutunut mies seuraa tapahtumia ylimielisesti hymähdellen. Hän on niin sanotusti rinta rottingilla. Puvun takki on auki, peukalot ovat kainalon kohdalta liivin alla, sormet eteenpäin sojottaen. Kamera on aivan lähellä miehen kasvoja, kun hän töräyttää lausahduksensa:

”Бей жидов!”

Se tarkoittaa sananmukaisesti ”Lyö jutskuja!”, eli paremmalla suomella ”Jutskuille turpiin!” Havahduin noihin sanoihin ja ennen muuta havahduin kääntäjän virheeseen. Hän oli luullut sanaa ”Židov” sukunimeksi ja suomentanut ilmauksen kömpelösti ”Lyö Židov!”, joka näyttää katsojalle täysin irralliselta lausahdukselta. Katsoja alkaa vain ihmetellä, kenestä Židovista nyt puhutaan. Kaiken lisäksi tuo juutalaisviittaus on elokuvan kokonaisuudessa melko tärkeä yksityiskohta. Se laajentaa elokuvan moninaisuutta ja yhteiskunnallista kontekstia.

Mitä sitten tapahtuu, kun mies töräyttää tuon antisemitistisen lausahduksensa.  Väkijoukko hiljenee, kaikki kääntävät katseensa mieheen. Hän on ilmiselvästi tarkoittanut lausahduksensa sutkaukseksi, ajattelee kai näsäviisaana olevansa vain vitsikäs ja itsetyytyväisenä hymähtelee, kun on oivaltanut huutaa tuohon yhteyteen jotain sellaista. Mies häkeltyy nolona joutuessaan huomion keskipisteeksi, yrittää suojautua, painaa hattuansa päähän syvemmälle, yrittää taivuttaa liertä. Se ei auta. Väkijoukko syöksyy miehen kimppuun nyrkit ojossa.

Ilmaus on todellakin aikansa lentävä lause. Lauseen epäillään syntyneen kansalaissodan aikana, ehkä juuret ovat vielä etäämmällä. Antisemitismi on elänyt Venäjällä vahvasti ja tuo mies joutui elokuvassa sen ilmentymäksi. Eisenstein oli itse monen muunkin avandgardistisen taiteilijan tapaan juutalainen, joten ei ihme, että hän on nostanut esille myös juutalaisaiheen.   

Mielestäni suomalainen katsoja jää jostain paitsi, kun tuo kohtaus ei hänelle avaudu. Se jää toki hieman seuraavan kohtauksen varjoon. Väkijoukko saattelee Odessan portailta  panssarilaivan miehistöä matkaan. Kaikkialla on iloisesti hymyileviä ihmisiä, eri ikäisiä ja eri väestöryhmiin kuuluvia. Kunnes sitten kajahtaa ”Äkkiä!”. Alkaa Odessan portaiden jakso – draaman neljäs osa.  Sotilaat avaavat tulen, kuvissa näkyy tragediaa vaikuttavimmillaan: verinen lapsi, itkevä äiti todellinen pakokauhu, joka tuntuu leviävän valkokankaan lävitse katsomoon.

Elokuvan kuvakieli on voimallista, sillä korostetaan vastakkainasettelua. Tämä kuuluu Eisensteinin elokuvalliseen ideaan: hän puhuu elokuvan teoriassaan elokuvailmaisuun olennaisena kuuluvasta dialektiikasta, jolla hän tarkoittaa konfliktin läsnäoloa. Tietysti kyseessä on myös sosialistinen yhteiskuntanäkemys, mutta Eisenstein näkee dialektiikkansa syvemmin. Hieman huvittaviltakin nuo kuvalliset ilmaisut tuntuvat.  Alkuvaiheessa julistetaan ”Kostamme verenimijävampyyreille”. Kun elokuvan toisessa osassa laivalla on kapina, matruusi huudahtaa ”Lyö lohikäärmettä!”. Sana ”lohikäärme” (дракон) tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mutta nyt ei ole kyse mistään leikkisästä lasten satukirjan olennosta. Ehkä vastineeksi sopii parhaiten liero tai hirviö: ”Anna sille ihmishirviölle turpiin!”

Elokuvan mustavalkoisessa ensi-illassa nähtiin myös värejä. Eisenstein värjäsi itse filmin 118 kuvaan laivan mastoon nostetun lipun punaiseksi. Käytännössä kuvauksessa lippu oli luonnollisesti valkoinen, jotta efekti olisi onnistunut. Se oli varmaan tuona aikana yllättävä tehoste. Tässä vaahterasalin esityksessä lippu taisi olla valkoinen. Youtubessa on kuitenkin versioita, joissa mastossa liehuu punalippu.

…

Aloin tuon Vaahterasalin esityksen jälkeen kiinnostua tarkemmin Eisensteinin elämän vaiheista. Olen kahlannut läpi Oksana Bulgakovan hänestä kirjoittaman elämäkerran. Sen myötä ohjaajasta alkoi avautua uusia piirteitä. On todettava, että en ole päässyt aiheesta irti niin helposti kuin luulin. On seikkoja, joihin haluan perehtyä syvemmin. Nyt annan niistä esimakua.

Minulla on käytettävissäni kirjan venäjänkielinen versio, julkaisuvuosi 2017 (Судьба броненосца: Биография Сергея Эйзенштейна. Санкт Петербург, 2017 – Panssarilaivan kohtalo: Sergei Eisensteinin elämäkerta). Kirja on ilmestynyt alun perin saksaksi ja siitä on vuonna 2001 ilmestynyt myös englanninkielinen laitos, josta venäjännös on käännetty:

Bulgakova, Oksana. Sergei Eisenstein: A Biography / Trans. Anne Dwyer. Berlin and San Francisco: PotemkinPress.

Tiivistäen Eisensteinin elämästä voi todeta, että hänellä oli monista vastoinkäymisistä huolimatta lähes uupumaton työtarmo. Sitä varjostivat tosin monet keskeneräiset suunnitelmat. Toisaalta hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia, jonka myötä Sigmund Freudista ja psykoanalyysista tuli hänen koko elämänaikainen seuralainen.   Hänellä oli lapsuudessa vaikea isäsuhde. Aikuisena häntä seurasivat parisuhdeongelmat ja siihen liittyen ongelmat oman seksuaalisuutensa kanssa.

Eisensteinin urasta on aluksi mainittava se, että häneltä loppujen lopuksi valmistui vain seitsemän kokopitkää elokuvaa. Keskeneräisiä tai tuhoutuneita on kuitenkin muutama. Hän työskenteli myös elokuvateoreetikkona ja kirjallinen tuotanto on laaja. Myös teatterin alalla häneltä on vahvoja näyttöjä. Hän on ohjannut jopa Wagneria Bolšoi-teatteriin, mutta poliittisen kehityksen vuoksi se esitys poistettiin hyvin pian ohjelmistosta. Hänellä on paljon keskeneräisiä hankkeita ja pelkkiä suunnitelmia. Elokuvaohjaajan uraa hidasti elokuvan-alan hallinto ja sensuurikoneisto. Esimerkiksi vuosina 1934-36 nähtiin suurta vaivaa Bežinin niitty -elokuvan käsikirjoituksen valmistelussa ja elokuvan kuvausten toteuttamisessa. Suurin toivein ohjaaja luovutti työnsä mutta sensuuri kuitenkin vaati käsikirjoituksen uudelleenvalmistelua, jossa käsikirjoitusta muokkasi vähän myöhemmin teloitetuksi joutunut kirjailija Isaak Babel. Koko hanke lopulta hylättiin. Sergei Eisenstein sairastui siinä vaiheessa vakavaan masennukseen, josta selvitäkseen hän joutui turvautumaan psykoterapiaan, niin kuin monta muutakin kertaa elämänsä aikana. Masennusta ei ainakaan helpottanut suuren terrorin kausi. Ohjaaja sairasti tuolloin myös hoitoa vaativan isonrokon. Yhtä kaikki, masennuksesta selvittyään hän oli taas töittensä ja uusien suunnitelmien parissa.

Oheisessa kuvassa Eisenstein on kiinalaisen Peking-oopperan tähden Mei Lan Fangin kanssa. Peking-ooppera teki vierailumatkan Neuvostoliittoon vuonna 1935. Eisensteinillä oli tuolloin elokuvahanke meneillään, mutta hän kuitenkin kuvasi huolellisen pedanttisesti osia eräästä Peking-oopperasta. Kiinalaisille oli uutta Eisensteinin tarkkuus ja monet otokset. Se vaati sopeutumista. Kuvat olen ottanut Mei Lan Fangin kotimuseossa Pekingissä.

Elokuviaan hän ei aina kohdistanut katsojilleen vaan myös itselleen. Niin häntä tulkitsee Bulgakovan kirjaan esipuheen kirjoittanut Jan Levtšenko. Hänen mukaansa hän analysoi niissä omaa lahjakkuuttaan.  Lapsuudessaan kovin kiltti poika antoi myöhemmin teatterin ja elokuvan maailmassa persoonansa räiskyä. Hän loi valkokankaalle poliittista propagandaa mutta myös elokuvataiteen visuaalisia ja rakenteellisia rohkeita kokeiluja.  Elokuvan teon intohimoisen työskentelyn ohessa hän luki ja kirjoitti paljon, loi käytännön työnsä ohessa teoriaa.

Oma työnäky vahvistui jo 20-luvun alussa, kun hän aloitti toimintansa teatterin parissa ja elokuva-alalla. Hän hakeutui teatterin legendan Vsevolod Meyerholdin oppilaaksi, mutta heille tuli välirikko ja yhteistyö lopahti jo alkuvaiheessa. Sekin omalta osaltaan kertoo Eisensteinin tahdonlujuudesta ja vahvasta itsetietoisuudesta.

Eisenstein sai Panssarilaiva Potjomkinin valmistumisen jälkeen kokea karvaasti, kuinka vallanpitäjät alkoivat ohjata taidetta. Hän halusi pitää kiinni taiteellisista periaatteistaan, mutta sai lopulta antaa periksi. Tuotanto jäi suppeaksi. Myöhemmissä suurteoksissaan hän joutui sopeutumaan Stalinin valtakoneiston luomiin vaatimuksiin, toki pystyen elokuvien kautta välittämään myös omia taiteellisia tavoitteitaan.

Eisenstein oli taiteilijanakin vain ihminen. Hän oli elokuvan suuri teoreetikko, jolla oli 20-luvulla useita seuraajia ja oppilaita. 30-luvulla mies alkoi kuitenkin jäädä taustalle. Mukan tuli myös kateuden tunteita, kun omat oppilaat alkoivat saada kansan suosiota taiteellisesti hyvin pinnallisilla tekeleillään. Yksi 30-luvun tunnetuimmista elokuvista on vuonna 1934 valmistunut musikaali Iloiset pojat (Веселые ребята), jossa jäljitellään amerikkalaisia esikuvia.  Elokuvan ohjasi aikoinaan Eisensteinin oppilas ja läheinen yhteistyökumppani Grigori Aleksandrov. Elokuvan pääroolia näytteli Ljubov Orlova, jonka kanssa Aleksandrov myöhemmin avioitui. Eisenstein ei osannut pelkästään iloita entisen ystävänsä menestyksestä. Pinnalle nousivat vahvoina myös kateuden tunteet.  Oma oppilas sai nauttia julkisuuden säteilystä ja myös taloudellisesta menestyksestä. Itse oppi-isä joutui kamppailemaan pienillä tuloillaan pelkkänä opettajana. Eisenstein kävi tuolloin elämässään vaikeita vaiheita.

,,,

Mennään tarkemmin Eisensteinin lapsuuden traumoihin. Niiden vuoksi hän joutui turvautumaan läpi elämänsä psykoanalyyttiseen terapiaan, ensimmäisen kerran jo parikymppisenä. Vaikea isäsuhde varjosti häntä, lisäksi omat synkät pilvensä toi sekin, että hänen setänsä oli aikuisiässä menettänyt mielenterveytensä eli tullut hulluksi. Ja äidistäkin tuli hänelle lopulta taakka.

Eisensteinia on kuvattu homoseksuaaliksi. Se on kuitenkin liian yksioikoinen kuvaus. Hän omienkin toteamusten mukaan lähinnä biseksuaali. Asia on kuitenkin monimuotoisempi. Lapsuuden traumat jättivät jälkensä. Hän ei voinut koskaan kiintyä eroottisesti naiseen. Hänellä oli 20-luvulla pari naissuhdetta, jotka eivät saaneet tulta alleen. Niistä toisen kanssa hän taisi päästä yhdyntään asti. Hän solmi avioliiton vuonna 1934, mutta se oli ns. platoninen, pelkkään ystävyyteen pohjautunut suhde. Hänellä oli vanhempanakin ihastuksen kohteita. Kirjaa lukiessa tuli ainakin kerran vastaan tapaus, jossa hän elämänsä loppuvaiheissa ihastui nuoreen tyttöön.

Sergei syntyi ja kasvoi Riikassa Latviassa. Isä oli tunnettu arkkitehti, äiti rikkaan kauppiaan tytär Pietarista.  Isä oli kovalla työllä uransa luonut dominoivan itsevarma persoona. Avioelämä ei luonnistunut ja perheen ainoa lapsi Sergei joutui seinän takana kuuntelemaan vanhempiensa jatkuvaa riitelyä. Äiti purkautui sielunelämästään pojalleen, tuskaili isän julmuudesta. Poika oli kiltti ja sopuisa, uppoutui lukemiseen. Sitten äidille kehkeytyi suhde toiseen mieheen ja tapahtui tuolle ajalle hyvin harvinainen tapaus. Puolisot erosivat. Koska vaimo oli syyllinen, lapsi jäi isälle.

Yksinkertaistaen voi todeta, että isä oli Sergein vihan kohde, äitiä hän jumaloi. Asetelmasta kehittyi hyvin freudilainen. Sigmund Freudista tulikin Sergein elämän seuralainen jo nuoruudesta lähtien. Hän ihastui Freudin analyysiin Leonardo da Vincista, joka niin ikään oli kasvanut voimakkaan isän hoivissa. Leonardo oli aikansa nero ja Sergei samastui häneen. Toki Eisenstein tunsi da Vincin vain Freudin kautta. Tästä tuttavuudesta nuori Eisenstein sai kuitenkin varmuuden omasta lahjakkuudestaan. Hän tunsi olevansa nero ja kiltti poika löysi purkautumistien taiteesta.

Isä oli vallankumouksen aikoihin toisella puolella rintamaa. Hän pakeni vallankumousta sittemmin Saksaan. Siellä hän kuoli melko pian. Äiti jäi asumaan Neuvostoliittoon.

Vaikka äiti asui Leningradissa, hän takertui henkisesti yhä kiinteämmin poikaansa. Pojan oli vaikeaa pysyä hänestä erillään.  Äiti joutui vuosien myötä taloudellisesti yhä ahtaammalle, kun valtio konfiskoi hänen arvokorujaan ja omaisuuttaan. Poika yritti auttaa, mikä vain kiihdytti umpikujaa.

30-luvun alussa Eisenstein pääsi matkustamaan Amerikkaan ja Meksikoon. Hänen projektinsa Hollywoodissa ja Meksikossa kuitenkin keskeytyi vuonna 1932, kun hän joutui palaamaan kotimaahansa. Yhtenä tärkeänä syynä paluuseen oli Eisensteinin huoli äidistään. Poika pelkäsi äitinsä puolesta. Tämä oli tavallaan panttivankina. Näin tavallaan kiristettiin Eisensteiniä palaamaan kotimaahansa.  Näin katkesi mahdollisuus loistavaan kansainväliseen uraan.

Kotimaassaan hän joutui keskelle raakaa elokuvan tuotannon arkea, jota säestivät jatkuva kiistely sensuuriviranomaisten kanssa. Suurta terroria ei Eisensteinkään osannut odottaa. Uutta perustuslakia odotellessa oli jopa pieniä toiveita yhteiskunnan ilmapiirin vapautumisesta, mikä nykyisin tuntuu käsittämättömältä. Sitten kävi niin kuin kävi.   

30-luvun loppupuolella Moskovaan oltiin rakentamassa uutta elokuva-alan työntekijöille tarkoitettua asuinrakennusta. Eisensteinin oli tarkoitus saada sieltä haltuunsa kaksi asuntoa, yhden isomman itselleen ja pienen yksiön äidilleen. Hän käytti vaikutusvaltaansa. Lopulta kuitenkin molemmat anomukset hylättiin. Se kertoi osaltaan Eisensteinin arvovallan laskusta Bežinin niitty -projektin jäljiltä. Sitten kun Stalin kiinnostui Aleksanteri Nevski -hankkeesta, häntä tarvittiin jälleen. Tällä kertaa elämä oli jo koulinut itsetietoisesta taiteilijasta valtakoneiston nöyrän palvelijan. Terrori ei miestä kaatanut.

Eisensteinin isäsuhde näkyy kyllä myös tuotannossa. Bežinin niityssä taustalla on Pavlik Morozovin tarina. Tässähän on kyse pakkokollektivoinnin ajalta, jolloin Pavlik ilmiantaa neuvostoviranomaisille kulakki-isänsä. Isä tuomitaan kuolemaan. Pavlik puolestaan joutuu isoisänsä murhaamaksi. Nyt ajatellen aihe tuntuu hyvin riskialttiinsa tietäen, että Eisenstein halusi tuoda elokuvaan oman painotuksensa. Jokin sisäinen voima veti häntä kuitenkin tuohon aiheeseen. Lisäksi yhteiskunnassa oli tuolloin pieniä toiveita ilmapiirin vapautumisesta. Uutta perustuslakia odotettiin ja ihmisiä oli jopa vapautettu vankiloista. Myöhemmät historialliset elokuvaprojektit tuntuvat vain vahvistavan tuota samaa vetovoimaa.

Kun hän sitten uransa loppuvaiheessa sai valmistaa historiallisia elokuviaan Aleksanteri Nevskistä ja Iivana Julmasta, niin siinäkin tuota teemaa sivutaan paitsi elokuvan hahmojen kautta myös suhteessa Iosif Staliniin. Iivana Julmasta Stalin halusi luoda omanlaisensa kuvan. Sodan jälkeen Eisenstein sai valmiiksi trilogian toisen osan. Stalin vaati siihen selkeitä muutoksia. Eisensteinin Iivana oli liian despoottinen. Ohjaaja lupautui muutoksiin mutta ei käytännössä tehnyt yhtään mitään. Näin Eisenstein uskalsi nousta ”isähahmoaan” vastaan. Samoin aikoihin hän oli alkanut valmistella kolmatta osaa. Töiden etenemisessä oli ongelmia, sillä miehen sydän reistaili ja hän koki vakavan infarktin. Lopulta Iivana Julman toinen osa pääsi julkisuuteen vasta aikojen vapauduttua vuonna 1958. 

40-luvun lopussa maassa nousi uusi sisäinen terrori, kun alettiin kampanjoida kosmopolitismia vastaan. Syytettyinä ja uhan alla olivat melkein aina juutalaiset, ja myös Eisenstein odotti joutuvansa syytettyjen penkille. Uhka oli suuri, mutta kuolema ehti kuitenkin ennen.

Homofobiaa!?

Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan professori Tapio Puolimatka on noussut blogikirjoituksensa vuoksi myrskyn silmään. Eikä nyt olla missään vesilasissa. Pahimmassa tapauksessa tapaus voi johtaa kauaskantoisiin seurauksiin.

Kirjoitus on luettavissa täällä. Eniten julkisuutta on saanut asiaan liittyvä Helsingin Sanomien uutisjuttu. Tämän jälkeen asiaan liittyen on ilmestynyt useita kirjoituksia. Tärkeimpänä pidän itse professori Timo Vihavaisen ja Petteri Hiienkosken tekstejä. Puolimatkan omilta verkkosivuilta on luettavissa hallintokantelu yliopiston rehtorin Keijo Hämäläisen menettelytavoista. Timo Vihavainen on käsitellyt tai ainakin sivunnut Puolimatkan tapausta tähän mennessä jo viidessä eri kirjoituksessa. Ne löytyvät hänen verkkosivuiltaan. Petteri Hiienkoskella on myös kolme tekstiä, jotka löytyvät Oikean median blogeista.

Asia kiinnostaa minua tuon aiheensa lisäksi myös parista pienemmästäkin syystä. Jyväskylän yliopisto on minun alma mater. Sain aikoinaan Jyväskylässä 70-luvulla opiskellessani erään kasvatustieteen professorin luentoa, jonka aikana hän kävi kiihkeää ja surkuhupaisaakin väittelyä ns. taistolaistaustaisten opiskelijoiden kanssa. He olivat vähemmistökommunisteja, joita myös sinipaidoiksi kutsuttiin. He yrittivät kammeta professoria virasta. En siitä kerro nyt kuitenkaan enempää enkä muistakaan, miten asiassa lopulta kävi.

Jyväskylän Harjulle nousevat kiviportaat

Minä käsittelen nyt Alfa-TV:ssä käytyä keskustelua. Lainaan sitä itse asiassa vain eräitä kohtia. Minua itseäni kiinnostaa nyt otsikossa mainitsemani homofobia, josta Puolimatkaa on syytetty. Kuten keskustelussa käy ilmi, sen käyttöön liittyy nykyaikaisen noitavainon piirteitä. Keskustelu löytyy tästä linkistä: http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=10763988 . Mukana keskustelemassa ovat toimittajan lisäksi professori Tapio Puolimatka, dosentti Arto Luukkanen ja maisteri Petteri Hiienkoski. Lisäksi ohjelman aikana on kuunneltavissa kansanedustaja Päivi Räsäsen haastattelu. En mene keskustelun yksityiskohtiin kuin muutamin osin. Minun aiheeni alkaa noin 18 minuutin jälkeen. Käytän Puolimatkasta lyhennettä TP, Luukkasesta AL ja Hiienkoskesta PH.

Ennen kuin menen varsinaiseen teemaan, niin otan keskustelun loppupuolelta esille erään asia. Tapio Puolimatka on nimittäin ainakin harkinnut kantelemista Julkisen sanan neuvostoon Helsingin Sanomien uutisoinnin johdosta.  Tässä on hänen vastauksensa toimittajan kysymykseen, aikooko hän olla yhteydessä Julkisen sanan neuvostoon. Olen hieman muokannut Puolimatkan sanoja kirjoitusasuun sopivammaksi.

TP:                       Harkitsen kantelua Helsingin Sanomista, koska Helsingin Sanomat toistaa sitä väärää syytettä, että minä olisin rinnastanut homoseksuaalisuuden ja pedofilian. Ja koska tätä väärää syytettä käytetään mua vastaan yliopistossa ja uhataan rangaistusseuraamuksilla. Nyt tässä luodaan näytösoikeudenkäyntiviitekehys, jossa media toistaa valheellista syytettä, jolloin kukaan ei edes odota, että tarvitsisi olla joitakin todisteita, koska se on ikään kuin itsestään selvyys.

….

Mennään varsinaiseen teemaan - homofobiaan ja  siihen, mitä noituutta keskustelijat tapauksesta löytyvät. Toimittaja tekee Puolimatkalle hyvin suoran kysymyksen: ”Oletko homofobinen?” Puolimatka vastaa hieman pidemmällä kaavalla.

Hän toteaa homofobian olevan tunne-elämän häiriö, mutta sellaisena sillä on oma erityisluonteensa.  Siihen liittyy olennaisesti pahantahtoisuus. Tuo pahantahtoisuus on sellainen, josta ihminen on eettisesti vastuussa. Homofobinen ihminen on siis samaan aikaan sairas ja syyllinen.

Nyt kuulija on ymmällä, mutta Puolimatka tuo katsojien ja kuulijoiden eteen vertailukohdan viime vuosisadan loppupuolelta. Hän kertoo, miten Neuvostoliitossa käsiteltiin tieteen nimissä toisinajattelijoita tuoden esille tuolloin kehitetyn taudinmäärityksen nimeltä ”hiipivä skitsofrenia”. Tuo diagnoosi syntyi valtapoliittisista tarpeista. Sen laatiminen annettiin psykiatrien tehtäväksi.  Käsitteen sisältöön ja historiaan voi tutustua vaikka wikipedian sivuilta. Suomeksikin siitä kerrotaan ihan riittävästi. Sivu löytyy täältä. Sitä kautta avautuva englanninkielinen kirjoitus on perusteellisempi.

Hiipivän skitsofrenian ainoa tuntomerkki on se, että henkilö on kriittinen neuvostojärjestelmää kohtaan. Ainoa tapa vapautua tästä diagnosoidusta ”mielisairaudesta” on se, että myöntää olevansa skitsofreenikko.

Wikipedian sivuilta voidaan lukea monen erittäin tunnetun toisinajattelijan kohtalosta. Heidät diagnosoitiin kotimaassaan skitsofreenikoiksi ja sijoitettiin psykiatriseen pakkohoitoon. Länteen päästyään heidät todettiin terveiksi. Näitä ”hiipivän skitsofrenian” diagnoosin saneita olivat mm. Zhores Medvedev ja Vladimir Bukovski. Olen lukenut erään vitsailleen, että hänellä tuo skitsofrenia näyttää ”hiipivän” kovin hitaasti.

Puolimatka on löytänyt oikein oivan vertailukohdan omaan tapaukseensa. Hän vetää tuosta rinnastuksesta suoran linjan syytöksiin homofobiasta. Tässä toki mennään hirtehishuumorin tai ehkä paremmin tragikomiikan puolelle. Hän toteaa – siis pilke silmäkulmassa – että ainoa tapa vapautua häneen kohdistetuista syytteistä on myöntää olevansa homofoobikko. Siinä on kyse asiasta, jonka ei tarvitse näkyä. Asia ei siis riipu lainkaan siitä, mitä henkilö on itse sanonut.

TP:                       Jos joku on kokenut siinä [kirjoituksessani] jotain pahantahtoisuutta. … että mä olen tavallaan kuin noita, josta jotkut aistivat sen pahuuden. Okei, se on niin ovela noita, että sitä ei löydy sieltä teksteistä, mutta täytyyhän sen olla olemassa, kun kaikki aistivat sen.

Arto Luukkanen täydentää Puolimatkan selvittelyä liittämällä siihen julkiset ojennus- tai katumiskokoukset, joiden myötä tuosta sairaudesta voitiin parantua. Keskustelusta ei käy ihan selväksi, onko se todellisuudessa ollut yleinen psykiatrien käyttämä hoitokeino. Luukkanen toteaa kuitenkin, että lievissä tapauksessa sitä on käytetty. Mukana puheenvuorossa on Luukkaselle tyypillistä sarkastista huumoria, jossa vastuu menee osittain kuulijalle. Nuo kokoukset ovat kyllä olleet neuvostoliittolaista arkipäivää. Siitä olen kirjoittanut mm. viimeisessä kirjoituksessani, jossa Owen Matthewsin tuleva puoliso Ljudmila Bibikova joutui 60-luvulla Moskovassa työyhteisönsä eteen, kun siellä oli saatu kuulla että hän seurustelee neuvostovihamieliseksi luokitellut brittitutkijan kanssa ja haluaa mennä tämän kanssa naimisiin.

AL:                       Neuvostoliitossa oli tapana, että pienimmistä tällaisista rikkeistä pystyi vapautumaan, kun toteutti täydellistä itsekritiikkiä puolueen edessä. Sinä (osoittaa Puolimatkaa) pääset tästä eroon, kun henkilökunta ja opiskelijat tuodaan valtavaan saliin, jossa teet täydellisen tunnustuksen, kerrot koko elämäsi, miksi olet homovastainen ja miksi olet niin kauhea… Ja sitten kun sä avaudut ja kaiken kerrot, niin puolue – eli tässä tapauksessa yliopiston rehtori – antaa sen sinulle anteeksi, josta sitten kaikki hysteerisesti taputtaa ja ylistävät rehtoria, miten hyvä se on. Onko tässä tämmöinen odotettavissa?

TP:                       Tässä on tämä kuulemisen jännä asia. On odotettavissa kuuleminen. Olisiko se sitten juuri tällainen, että jos mä tunnustan kaiken sen pahuuden, jonka joku on kokenut minussa olevan, niin sitten mä voin jatkaa opetustyötä. Mutta jos mä esitän omia ajatuksiani, niin olen parantumaton.

AL:                       Kyllä, ja etenkin jos et osoita sitä tunteella, eli itkulla ja kurjalla äänellä, niin silloin se ei ole aitoa. Se ei tule sydämestä. Eli silloin sinusta tulee -  niin kuin stalinistisessa yhteiskunnassa -  kaksinaamainen. Sä olet stalinisti edestä ja trotskilainen takaa. Eli sun täytyy varoa…

TP:                       Siis se kyynelehtiminen on tärkeää, että ääni särkyy…

AL:                       Kyllä, ehdottomasti. … Ja jotakin [tulee] kertoa lapsuudesta, jotain kauheaa.

TP:                       Trauma! (nyökkäillen)

Näin siis toimittiin Neuvostoliitossa ja Luukkanen kertoo sen oikein värikkäästi ja elävästi. Pienen hymyilyn ja naurunkin jälkeen asiassa mennään eteenpäin.

Hiidenkoski palauttaa asian käsittelyn suomalaiseen todellisuuteen. Hän ihmettelee, että noiden syyttäjien edessä voidaan tulkita homovastaiseksi jokin mielipide, joka ei sovi yhteen noiden syyttäjien näkemyksen kanssa. Esimerkkinä hän mainitsee perinteisen avioliittokäsityksen. Sen kannattaja onkin yhtäkkiä homofobi.

Keskusteluun nostetaan myös 70-luvulla Suomea riivannut neuvostovastaisuuden käsite.  PH toteaakin, että ”yleisradiolla on historiallista näyttöä, että se osaa tämän homman”.  Tällä hän kai lähinnä tarkoittaa, että siellä on kokemusta poliittisesta vaikuttamisesta.  Yleisradiossa oltiin etunenässä torppaamassa Neuvostoliittoa kritisoivat henkilöt. Luukkanen innostuu tästä aiheesta ja pitää pitkähkön puheenvuoron aisasta. Hän toteaa, kuinka kukaan ei halunnut itselleen neuvostovastaisen leimaa. Kärkipoliitikot hankkivat oman ”kotiryssän”, jonka arvelivat turvaavan yleisen mielipiteen pataan joutumiselta.

Media teki vastaanhangoittelevista poliitikoista naurunalaisia. Se on toki nykyisinkin tärkein syy, miksi ihmiset pelkäävät ilmaista oman mielipiteensä avoimesti. Median leima leviää nykyisin paljon laajemmin kuin joskus 70-luvulla. Luukkanen kysyy, miksi poliittisilla puolueilla on niin lyhyt muisti, etteivät siellä muisteta tällaisia asioita.

Keskustelu siirtyy Puolimatkan yliopistolle tekemään hallintokanteluun, johon on linkki kirjoitukseni alussa. Blogitekstistään Puolimatka toteaa, että kyseessä on luonnosteluvaiheessa oleva kirjoitus, josta voi voi kehittyä artikkeli, jos löytyy pohjaa. Hän hahmottelee kehitystä, joka voi ennen pitkää johtaa seksuaalisen suojaikärajan alentamiseen.  Puolimatka on siis huolissaan yhteiskunnassa vallitsevasta asenneliukumasta, jonka myötä seksuaalisuuden suojaikärajaa alennetaan.

Kuten yllä jo kerroin, Puolimatka aikoo kannella Helsingin Sanomien kirjoittelun johdosta Julkisen sanan neuvostoon, koska lehti on toistellut kirjoituksesta perättömiä väitteitä.

…

Menen nyt hetkeksi syrjään Alfa-TV:n keskustelusta ja teen oman viitteen, joka saattaisi olla todisteena tuon suojaikärajan alenemisesta. Tämän linkin kautta voi lukea uutisen oikeuden päätöksestä, jossa aikuinen mies tuomittiin seksuaalisesta hyväksikäytöstä vaivaiseen kolmen vuoden rangaistukseen. Miehen uhri oli selkeästi alaikäinen lapsi. Oikeus perusteli päätöstään sillä, että ei ollut näyttöä, että tyttö olisi vastustanut miestä eikä mies siis oikeuden mukaan pakottanut tyttöä seksiin. Jo se on ihmeellistä, että kyseessä ei ollut raiskaus. Lisäksi jo seksuaalisesta hyväksikäytöstä on mahdollista antaa kymmenen vuoden tuomio.   Kyseessä on selkeä pedofilia, josta tekijä pitäisi tuomita ankarimman skaalan mukaan. Rupesin miettimään, onko syytetyllä sitten ”uhripääomaa”. Mies on maahanmuuttaja ja muslimi. Kaiken lisäksi nyt on ehkä oikeuslaitoksen piiriin leviämässä marksilainen tulkinta, jonka mukaan rikoksen tekijäkin voidaan tulkita uhriksi. tästä syystä rangaistukset – jopa raa’at raiskaukset - ovat olleet naurettavan pieniä.

…

Luukkanen pelkää tilanteen kehitystä, jos nyt tämänkaltaiset noitavainot hyväksytään. Puolimatkaa yritetään kaikin keinoin saada pois virasta ja haluttaessa siinä onnistutaan. Luukkasen mielestä se merkitsee paljon yliopiston maineelle. Mutta hän näkee pitemmälle. Päätöksellä olisi kauaskantoiset seuraukset. Toimintamalli leviää laajemmalle yhteiskuntaan, tavallisiin työpaikkoihin. Ihmisiä ruvetaan karsinoimaan. Työyhteisöissä ja kaikkialla alkaa liikkua tarkkailijoita ja ilmiantajia. Leimaamisen ja erottamisen pelossa he lopettavat puhumisen. Luukkasen sanoin ollaan ”kyyläyhteiskunnassa”. Sananvapaus on uhattuna.

Vertailun vuoksi hän tuo jälleen eteemme neuvostoyhteiskunnan. Hän on tutkinut KGB:n papereita ja niistä selviää, että sen kanssa yhteistyössä oli paljon ihmisiä, joka eivät olleet KGB:n ammattitiedustelijoita vaan tiedonantajia -  luottamuksellisia lähteitä eri työpaikoilta armeijaa ja sairaaloita myöten, jotka kertoivat mitä kukin on sanonut. Tällaisen kehityksen myötä syntyy todellinen totalitaristinen yhteiskunta.

AL:                       Tämä on tie ja portti siihen. Nyt pitäisi kysyä Jyväskylän yliopiston - rehtorin ja kaikkien – itseltään, halutaanko me tällaiseen yhteiskuntaa, halutaanko me tällaista diktatuuri-Suomea.  Tämä on älyttömän iso kysymys.

Hiienkosken mukaan se, että on sallittua kielenkäyttöä ja kiellettyä kielenkäyttöä, ei sovi nykyisenkaltaiseen pluralistiseen länsimaiseen yhteiskuntaan.

Puolimatka toteaa, että alkuun reagoitiin kirjoitukseen lukematta sitä. Reagoitiin vain ehkä runsaslukuisten sähköpostiviestien pohjalta asiaan. Nyt kun kirjoitus on mahdollisesti luettu eikä kirjoituksesta löydy niitä seikkoja, joita siinä on väitetty olleen, niin on alettu keksiä muita kriteerejä. Siitä on lähtenyt prosessi, jossa on alettu ”tunnistaa noitaa hienovaraisemmilla kriteereillä”. Noita onkin siis piiloutunut.

AL:                       Tässä nousee esille keskiajan noitavainojen mekaniikka. Ongelmana on se, että kun tekstissä ei ole sitä mitä siellä on väitetty olleen, niin silloin yliopiston pitää oman arvovaltansa takia löytää muita syitä harjaamiseen. Se on hirveän surullista. Jos näin tapahtuu, niin Jyväskylän yliopiston henkisesti synkin hetki on käsillä.

Luukkasen mukaan tämä on järkyttävä asia eikä sitä saa jättää tähän. Asia täytyy ehdottomasti käydä läpi.On tutkittava, miten tämänkaltaiseen kehitykseen ja noitavainoihin on päädytty. Hänen mukaansa näyttää siltä, että taustalla on poliittinen motivaatio eikä hän sulje pois minkään yksittäisen puolueenkaan osuutta asiaan.

Asia on vaikea, kovin helposti ei nousta puolustamaan Puolimatkaa. Pelon takana on valtamedia. Siksi Puolimatkan mukaan monet pelkäävät seurauksia, jos he puuttuvat asiaan.  Luukkanen ihmettelee, miksei Jyväskylän ylioston johto ole puolustanut sananvapautta vaan on mennyt mukaan median hekumointiin.

Hiienkoski hieman toppuuttelee. Hänen mukaansa keskustelu asiaa käsittelevillä facebook-sivuilla ole ollut niin yksiselitteistä, kuin on annettu ymmärtää. Puolimatkalle ja hänen oikeudelleen käydä keskustelua on esitetty vahvasti myös tukea. Asiassa on nähty myös poliittinen puoli. Vaikka ajatuksista ja mielipiteistä ei olla samaa mieltä, niin kuitenkin on ymmärretty keskustelun tärkeys.

Paavo Nurmen patsas Jyväskylän yliopiston kampuksella

Rakkauden voima – Owen Matthews kertoo sukunsa elämäntarinaa

Owen Matthews

Stalinin lapset- Sodan ja rakkauden arvet.

Suomentanut Jaana Iso-Markku.

Otava 2009

Nyt käsittelemäni kirjan alkuperäisversio ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten, suomennos seuraavana vuonna. Hienoa, että se suomennettiin. Kyseessä on varsin koskettava tarina, muistamisen arvoinen.

Kirjan otsikko ei minua miellytä. Ei siinä mitään Stalinin lapsia ole, neuvostolapsia kyllä. Stalin on kaukana kirjan henkilöistä. Ei neuvostosysteemi mikään yhden henkilön luomus ollut, vaikka Stalinin kuva olikin henkilökulttinsa vuoksi kaikkien sydämessä.

Alkuperäinen nimi on Stalin's Children: Three Generations of Love and War, suomeksi ”Stalinin lapset: sodan ja rakkauden kolme sukupolvea. Staliniin viittaaminen on myyntikikka. Kiinnostus saadaan heräämään. Suomennoksessa tuodaan lisää tunnevoimaista melodraamaa viittaamalla arpiin. Venäjällä kirja ilmestyi vuonna 2010. Siellä ei Staliniin viittaamalla kysyntää kohoteta. Se on saanut uuden otsikon: Антисоветский роман – ”Neuvostovastainen rakkaustarina”. Siinä on mielestäni ideaa.

Itse pohdiskelin pitkää oman kirjoitukseni otsikkoa. Aluksi halusin kirjoittaa lyhyen version ja keskittyä tuon monella eri vuosikymmenellä ja kolmessa sukupolvessa liikkuvan teoksen minua eniten koskettaneeseen seikkaan – Matthewsin vanhempien Mervynin ja Ljudmilan rakkaustarinaan, joka on mielestäni vakuuttava osoitus syvästä kaiken voittavasta rakkaudesta. Otsikkoni muotoutui jo siinä vaiheessa. Päätin laajentaa käsittelyäni mutta punnittuani eri vaihtoehtoja palasin alkuperäiseen. 

Venäjännöksen otsikkoversiota mukaileva ”neuvostovastainen rakkaus” kiehtoi minua kovasti. En halunnut kuitenkaan jämähtää yhteen aikakauteen. Kahden ihmisen rakkaudesta tässä on kyse, aidoimmillaan. ”Rakkaus on pitkämielinen, … kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii”, todetaan Uudessa testamentissa. Mielessäni soi kohtaus Andrei Tarkovskin elokuvasta Andrei Rubljov, jossa elokuvan nimihenkilö leikkii pienen lapsen kanssa iloiten ja nauraen ja toistaa tuota rakkauden ensimmäisistä korinttolaiskirjeistä löytyvää vahvaa julistusta. Elokuva valmistui samoihin aikoihin, kuin Matthewsin vanhemmat tapasivat. Jonkin kohtalonyhteyden siinä näen, vaikka nyt toimittiinkin raa’assa maallisessa todellisuudessa. Katkelma on nähtävissä täällä.

Vuonna 1971 Lontoossa syntynyt Owen Matthews on toimittaja ja kirjailija. Owen Matthews työskenteli kirjaa valmistellessaan Moskovassa Newsweekin toimituksen esimiehenä.  Kirjassa hän käy lävitse äitinsä vanhempien taustoja ja kohtaloa sekä seuraa tarkasti äidin elämänvaiheita Neuvostoliitossa.

Tässä on venäläistä kuvausta Matthewsin kirjasta:

Se on koskettava kertomus rakkaudesta, puoleensavetävä tutkielma ja todellinen ”vakoilutarina”. Kolmeen venäläiseen sukupolveen kuuluvia ihmisiä nousee unohduksen varjosta. kolme sukupolvea, joiden elämässä ruumiillistuu vuosisadan historia.  Matthews kirjoittaa poikkeuksellisen elävästi, ei journalistin vaan romaanikirjailijan tekniikalla.

Kirjassa liikutaan eri aikakausissa, vuosikymmenestä toiseen hypätään sujuvasti. Se on siis varsin monitasoinen teos, joka vie välillä täysin mukanaan. Owen Matthews kuvaa 1990-luvun Venäjän murrosta, kun hän samanaikaisesti yrittää selvittää arkistoista vanhempiensa ja isovanhempiensa taustoja. Näin ollen kirjassa seurataan myös isovanhempien elämää 20- ja 30-lukujen Neuvostoliitossa. Matthews on kyennyt käsittelemään noita vuosia hyvin todentuntuisesti. Tarina oman äidin varhaislapsuuden vaiheista tuntuu aidolta, kuin olisi katsonut elokuvaa.

Pääosan vie kuitenkin Owenin isän Mervynin vuodet 50-luvun lopun ja 60-luvun Neuvostoliitossa. Mervyn  meni Moskovaan ensin diplomaatin statuksella. Hänet valittiin Britannian suurlähetystöön töihin ja totta kai hän oli vielä nuori mies ja arvohierarkiassa vähäisin. Hän joutui heti muiden diplomaattien lailla KGB:n valvontaan. Hyväuskoisena hölmönä hän meni helposti salaisen poliisin lankaan. Hänelle oli käydä huonosti, mutta onneksi hän viime hetkellä tajusi tilanteen kehityksen.

Kirjassa kuvataan tilanteita, jossa yhtäkkiä yllättävissä paikoissa – jopa lomamatkalla toisella puolella Venäjää -  sattuu kohdalle ”sattumalta” samassa paikassa lomaileva ”ystävä”, joka sitten järjestää Mervynille erilaisia elämyksiä. Minä koin Neuvostoliiton paljon myöhemmin kuin Mervyn mutta kovin tutuilta nuo yllättävät tapaamiset vaikuttavat.

Tulee vaihe, jolloin Mervynin on sanottava jyrkkä ei yhteistyölle. Siinä vaiheessa hän on saanut jo kohdalleen uhkauksia. Peli oli kääntymässä röyhkeämpään suuntaan.

Tuota ennen Mervyn oli kuitenkin jo jättänyt suurlähetystön ja siirtynyt Moskovan valtionyliopiston jatko-opinto-ohjelmaan. Eron taustalla oli tapaus, kun hän oli auttanut erästä Boris Pasternakin runojen ihailijaa lähettämällä tälle diplomaattipostin kautta Leninin kirjastossa kuvaamiaan Pasternakin nuoruuden ajan julkisuudelta kiellettyjä runoja. Mervyn sai toki vain ankarat nuhteet mutta kun sitten avautui mahdollista siirtyä vaihto-ohjelman kautta yliopistoon, hän ei aikaillut. Myöhemmin hän tutustui Ljudmilaan ja siitä alkoi kamppailu rakastetun saamiseksi länteen. Siihen tarinaan palaan edempänä.

Owen Matthewsin äiti Ljudmila on omaa sukua Bibikova. Käytän hänestä vastedes lyhennettyä kutsumanimeä Mila. Hän on siis venäläinen, vaikka ehkä pitäisi puhua osin ukrainalaisista juurista, sillä isoäiti Marta on lähtöisin pienestä kylästä Keski-Ukrainasta Pultavan kaupungin läheltä. Isoisä Boris Bibikov (1903-1937) on kotoisin Krimiltä. 

Isoisä Boris Bibikov oli aikansa kommunistijohtajia, jonka kohtalo 30-luvun loppupuolen tapahtumissa on kovin tuttu tarina. Vielä vuonna 20-luvun puolivälissä hän oli aatteeltaan luja ja elämäntavoiltaan tiukka työväen aatteen mies, joka antoi tyttärelleenkin nimen Vladimir Leninin nimen mukaan. Myöhemmin neuvostoyhteiskunnan kehityksen myötä moraali alkoi löystyä eikä Stalinin nimi enää kelvannut seuraavalle lapselle.  Bibikov teloitettiin 30-luvun suurissa puhdistuksissa.  Isoäiti Marta joutui miehensä vangitsemisen jälkeen vankileirille ja perheen lapset Lenina (s. 1925) ja Ljudmila (s. 1934) lastenkotiin. Sisarukset saivat kuitenkin olla alkuvaiheessa yhdessä eivätkä he menettäneet yhteyttään. Myös yhteys äitiin toimi kirjeitse. Isosisko Lenina pääsi turvaan setänsä luokse. Sodan jälkeen vuonna 1948 hän sai kirjeen Kazakstanista äidiltään. Tämä kertoi synnyttäneensä poikalapsen ja pääsevänsä pian vapauteen. Äiti saapui mutta ilman poikaansa.

Yllä kirjoitin rakkauden voimasta, niin tuo voima näkyy myös vuosina isän vangitsemisen jälkeen. Mila joutui isonsiskonsa kanssa kolme vuotiaana eroon vanhemmistaan eikä hänellä jäänyt isästään juurikaan muistikuvia.  Sisarukset selvisivät kuin ihmeen kaupalla turvallisesti sodan yli. Neuvostojärjestelmää uskollisesti palvellut setäkin otti Leninan huomaansa tietäen sen olevan riski, koska kyseessä oli ”kansanvihollisen” lapsi. Mila-sisko sai myöhemmin mahdollisuuden kouluttautua, mikä ei ollut lastenkodin kasvatille ja ”kansanvihollisen lapselle itsestäänselvyys.

 Kerron vielä pienen yksityiskohdan Boris Bibikovin sukujuurista. Boriksen juuret juontuvat keisari Katariina Suuren kenraaliin, Aleksandr Bibikoviin, joka sai kunniaa osallistumalla  vuonna 1773 historiasta tunnetun Pugatšovin kapinan raakaan tukahduttamiseen.

Ennen kuin menen lähemmin yksityiskohtiin, arvioin vielä hieman kirjaa. Yllä olevista kehuista käy jo ilmi oma positiivinen asenteeni. En sitä kuitenkaan halua pelkästään ylistää. Siinä mennään välillä melodramaattiseen suuntaan, missä sinänsä ei ole mitään pahaa. Siirapista ollaan kuitenkin kaukana. 90-lukua kuvatessaan Matthewsin muistelot ovat vähintäänkin sävyttynyttä. Ei se toki vääristelyä ole. Monet kirjaa arvioineet venäläiset ovat myös kokeneet 90-luvun aivan toisin kuin Matthews. Itseäni jäi kalvamaan eräs kohtaus aivan Moskovan keskustassa, kun hänen kimppuunsa hyökätään ja hänet yritetään ryöstää.  Hyökkäys tuntuu pahasti päälle liimatulta. Kaiken lisäksi se on kömpelösti kuvattu. Jää vaikutelma, että tekijä on vain halunnut sen myötä käsitellä tuon ajan yhteiskunnallisia ristiriitoja. Samalla tuodessaan lukijoiden ulottuville kuvauksen oikeusjutusta tekijä yrittää tuoda kokonaisuuteen sopivaa kontrastia. Epäilykseni heräsi jo siinä vaiheessa, kun hyökkääjiä oli alun alkuun kolme, mutta lopulta pidätettyjä vain kaksi. Yksi tuntui yhtäkkiä unohtuneen. Saattaa myös olla, että yllättävän tapauksen tehtävä oli luoda lukijalle jännitystä ja viitata salaisen poliisin toimintaan. Siitä ei ollut kuitenkaan kyse, mutta jokin hauras sidos hänen isänsä ja isoisänsä kohtaloihin saatiin luotua.

Asuin itse 90-luvulla ajoittain Venäjällä. Jotain kosketuskohtaa siis minullakin on. Pahimpia murrosaikoja en siellä kuitenkaan ollut.

Juhana Lepoluoto on kirjoittanut kirjasta arvion Keskisuomalainen-lehteen. Se on luettavissa täällä. Se on hyvin myönteinen, mutta puutun nyt kritiikkiin. Milan isä oli keskeinen hahmo, kun Harkovan kaupunkiin rakennettiin 30-luvun vaihteessa suurta traktoritehdasta amerikkalaisten avustuksella.  Matthews sortuu välillä verrattain kaunistelevaan kuvaukseen ja Lepoluoto on siihen takertunut. Lisäksi muurarin ammatista kokemusta omannut journalisti kiusaantui hänelle tutusta aiheesta. Ei se kai niin yksinkertaista ollut. Tässä pari lainausta Lepoluodon tekstistä:

”Vallankumousromantiikka puree vieläkin, ainakin jollakin tasolla. Tosin kuvaus siitä, miten päättäväinen puoluemies Boris Bibikov rakennuttaa kokonaisen traktoritehtaan savesta pelkällä tahtonsa voimalla, vetää huulet tietäväiseen hymyyn.”

”Sotareportterina mainio nuori Matthews kertoo kuin 1930-luvun propagandalehtiä toistaen, miten pelkkiä tupien uuneja rustanneet musikat alkoivat muurata hallien seiniä ja pelkkiä hirsimökkejä veistäneet maalaiset oppivat pystyttämään parakkeja.”

Matthews tuo loistavasti esille sen yhteiskunnallisen kontrastin, joka Harkovan traktoritehdashankkeen oheen liittyy. Palosieluinen Bibikov näki kyllä kaiken karuuden mutta hän oli omistautunut omaan tehtäväänsä ja usko oli vahva. Häntä ei voi syyttää, vaikka hän näki ja koki kaiken. Hän teki kaikkensa ja uskoi hyvään. Bernard Shaw’ta voisi syyttää, kun ei ollut mitään näkevinään.  Hän oli kuitenkin maailmanluokan kirjailija ja älykkö.

..............................

Boris Bibikov ja Harkovan traktoritehtaan rakennusprojekti

Matthewsin perusteellinen kertomus Harkovan traktoritehtaan suureellisesta rakennusprojektista, sen innostuneesta ilmapiiristä, samaan aikaan toteutetusta kollektivoinnista, niittokoneen lailla talonpoikia Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä kaatavasta nälänhädästä sekä tuota kaikkea vääristävästä virallisesta tiedotuspolitiikasta on kirjan yksi vahvimmista tiivistetyistä tietopaketeista. Se avaa karun todellisuuden ja vie lukijan ruohonjuuritasolle kokemaan tilanteen epätoivoisuuden. Samalla kuin nälkiintyneitä kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin sulloutuneita talonpoikia kaatui kuin heinää, rakennettiin maaseudun pelastajaksi kuviteltua traktoritehdasta, tuhlattiin valtion varoja, jotka oli saatu myymällä ulkomaille viljaa. Ja tuo vilja oli tietysti pois nälkää näkeviltä talonpojilta.

Pakkokollektivointi ajoi valtion sotaan mutta siinä sodassa toinen osapuoli oli aseistamaton. Matthews lainaa Solženitsynia, jonka mukaan kyseessä oli toinen sisällissota. Siinä Venäjän selkäranka murtui. Stalin itse ei kieltänyt väkivaltaa ja kaaosta mutta kommentoi sitä kaunistellen kirjoittaen, että paikalliset kaaderit olivat ”päästään pyörällä menestyksestä”.

Boris Bibikov oli työmaalla mukana yhtenä johtavana puoluevirkailijana, jonka tehtävänä oli toimia tässä epätoivoiselta vaikuttavassa rakennusprojektissa innoittajana ja kannustajana, jotta olisi pysytty liian tiukaksi määrätyssä aikataulussa. Noilta ajoilta säilynyt yhteiskuva kertoo, että kyseessä oli päättäväisen näköinen mies, jonka silmistä paljastui määrätietoisuutta ja aatteen paloa.  Hän teki työtään itseään säästämättä - Matthewsin mukaan jopa fanaattisesti - aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Perhe asui tuolloin vielä ahtaasti. Martan kiusaksi he joutuivat jakamaan asunnon lapsettoman juutalaispariskunnan kanssa. Alkuvaiheessa Bibikov rämpi savikentällä, Marta pesi hänen savisia vaatteitaan keittäen niitä emalikattilassa kaasuliedellä. Tytär Lenina muisti äidin valitelleen täistä.

Bibikov katosi usein tehtaaseen päiväkausiksi, iltaisin hän opiskeli saksan kieltä. Marta epäili mustasukkaisena, että hänellä oli suhde opettajattareen. Kaiken ohessa Bibikov oli myös seuraihminen, joka kutsui välillä vieraita kotiinsa. Hän ei kuitenkaan itse juonut eikä polttanut, mikä vain korostaa hänen aatteellisuuttaan,

Bibikov oli innoittaja, joka yritti kannustaa työläisiä yhä parempiin saavutuksiin.  Hän kirjoitti iskulauseita jopa vessan seiniin. Hänen tehtävänään oli myös rekrytoida lisää työvoimaa. Hän piti puheita tehdasta ylistäen. Oheismateriaalina hänellä oli värikkäitä kuvia, joiden avulla hän pyrki suuntaamaan sanomansa lukutaidottomalle yleisölle. mahdollisimman tehokkaasti perille.

Bibikov oli tehtaan lehden päätoimittaja. Hän kirjoitti siihen säännöllisesti. Muutama kirjoitus pääsi jopa valtakunnalliseen Izvestija-lehteen. Tuolloin jutut julkaistiin ilman kirjoittajan nimeä. Eräiden aikalaisten muisteluiden mukaan Bibikovia arvostettiin ja ihailtiin tuolloin laajalti.

Aikataulussa pysymisessä oli tuolloin ongelmia. Sen vuoksi rakennusprojektissa otettiin käyttöön sosialistisen kilpailun järjestelmä. Matthews kirjoittaa, että sen otti Bibikov käyttöön, mikä vaikuttaa hieman liioittelulta. Siinä työläiset kilpailivat keskenään ja nopeimmin tehtävästään suorittaneista tuli sankareita. Eräs esimerkiksi kokosi amerikkalaisen kaivinkoneen kuudessa päivässä, kun valmistajan ohjekirjassa suositus oli kaksi viikkoa. Kilpailuun kuului myös ilmiantojärjestelmä, jossa työtoverit paljastivat laiskottelijat. Työtavoitteista oltiin kuitenkin jäljessä. Niinpä järjestettiin iltoja, jolloin torvisoittokunnat olivat innoittamassa keskenään kilpailevia työryhmiä. Tästä tuli lopulta jopa pakkomielle, ennätyksiä ja suoranaisia ihmetekoja tehtiin. Joskus torvisoittokunta soitti läpi yön. Muuraustulokset olivat huikeita, mutta – kuten Lepoluotokin ihmettelee – tuloksen laadusta ei kerrota mitään.

Tämän kaiken ohessa Bibikov teki aloitteen iltakoulun aloittamisesta. Vielä vuosi aikaisemmin nälkäisinä talonpoikina savea kaivaneet miehet, saattoivat iltaopintojen kautta pätevöityä koneenkäyttäjiksi ja teknikoiksi. Vauhti oli rajua. Työvuorojen päätyttyä työläiset ryntäsivät opintojen pariin. Marta odotti joskus pitkämielisenä miestään kotiin.  Syyksi hän kertoi, että hän oli vetämässä marxismi-leninismin iltakurssia työläisille. Matthewsin mukaan kyseessä oli tekosyy.

Elokuussa 1931 valmistuivat tehtaalta traktorien ensimmäiset koekappaleet, 15 kuukautta ensimmäisestä lapionpistosta. Lokakuun ensimmäisenä päivänä oli tehtaan viralliset juhlavat avajaiset. Traktorit valmistuivat kuitenkin liian myöhään, jotta niistä olisi ollut apua nälänhädän ja kollektivoinnin tuhoamalle sadolle.

Kuvaavaa on, että vuoden 1937 oikeudenkäynnissä Bibikovia syytettiin traktoritehtaan töiden laiminlyönneistä. Vakavin syyte koski Amerikasta kalliilla hinnalla hankitun höyryvasaran sabotointia. Näin palkittiin antaumuksella rakennusprojektiin omistautunutta kommunistia. Traktoritehdasprojektissa ei säästetty varoja. Pelkästään tuon yhden höyryvasaran hinta vastasi lähes tuhatta vehnätonnia, jolla olisi ollut nälänhädässä suuri apu.

.............................. 

Tutustuin Harkovan traktoritehtaan nykyiseen tilanteeseen. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä. Panin merkille, että sillä on nykyisessä Ukrainassa yhä tärkeämpi merkitys. Sen toiminta on nyt saatu monen hyvin heikon vuoden jälkeen voittoisaksi. Kun tutustuin tehtaan omien verkkosivujen kautta sen historiaan, siellä vaietaan noista perustamisaikojen ongelmista täysin.  On luotu vain loistokasta tarinaa amerikkalaisten yhteistyökumppaneiden kanssa rakennetusta laitoksesta. Tähän narratiiviin Owen Matthewsin kirja tuo oivasti  säröä.

Harkovan traktoritehtaan ensimmäiselle traktorille omistettu muistomerkki

Harkovan traktoritehtaan uusin tuote

…

Perhe asui Harkovan tehdasprojektin päätyttyä Tšernigovin kaupungissa Pohjois-Ukrainassa, lähellä Valko-Venäjän rajaa. Isästä oli tullut alueen poliittinen johtaja. Mila sai kasvaa varhaislapsuutensa suhteellisesti ottaen yltäkylläisyydessä. Perhe sai etuoikeutettuna nauttia herkuista, joista tavallinen kansa jäi paitsi. Isän vangitsemisen jälkeen elämä muuttui totaalisesti. Rahantulo loppui. Kirjassa kerrotaan, että onneksi läheiset auttoivat. Eli kansanvihollisen leimasta huolimatta  ymmärtäjiä löytyi. 

Milan äiti Marta oli  köyhän suurperheen lapsi, joka oli joutunut lähtemään siskonsa kanssa Krimille töitä etsimään. Siellä sisko sairastui kesken junamatkan lavantautiin. Väkijoukko juoksi kaoottisena tyttöä pakoon, Marta mukana. Lavantauti levitti noihin aikoihin laajalti tuhoa ja heitä hoitavatkin altistuivat herkästi tuohon tappavaan tautiin. Marta hylkäsi siskonsa jättäen tämän kuolemaan. Pian tämän jälkeen hän tapasi Boris Bibikovin ja sen myötä sisko unohtui. Marta kuitenkin kantoi Owen Matthewsin mukaan sisimmässään syyllisyyttä. Vankileirillä hän synnytti oman kertomuksensa mukaan pojan, jonka isä oli leirillä ollut pappi. Tytär Lenina yritti selvittää pojan kohtaloa, mutta selvyyttä ei tullut. Vankileirivuosien jälkeen Martan mielenterveys järkkyi. Hän ei enää ollut entisensä.  Hän saattoi saada hysteerisiä kohtauksia. Hän kuitenkin pääsi käymään myös Englannissa ja saattoi nähdä siellä lapsenlapsensa. Owen itse sai kokea isoäitinsä äkkipikaisen luonteen.

Mila sairastui pienenä tuberkuloosiin ja sen myötä hänen luustonsa vaurioitui, mistä johtuen hän käveli koko loppuelämänsä ontuen. Hän joutui raskaisiin leikkauksiin ja hoitoihin, koska hänen toinen jalkansa oli lyhyempi. Hän sai pysyvän lonkkavian. Mila kuitenkin oli koulussa ja opinnoissaan erinomaisesti menestyvä tyttö. Hän sai opiskella ja hänestä kehittyi taitava monipuoliesti kielitaitoinen asiantuntija.  Hän onnistui saamaan työpaikan Moskovasta. Tosin se ei ollut hänen toivepaikkansa, mutta sijainti oli tärkeintä. Hän työskenteli Marxismi-leninismin instituutissa. Se on pieni yllätys ottaen huomioon tytön menneisyyden. Mila sai kuitenkin viihtyisän työyhteisön. Myöhemmin työpaikka vaihtui, mutta onneksi työilmapiiri vain parani.
...

Kerroin jo, että Mervyn oli alun alkuaan mennyt töihin Britannian Moskovan suurlähetystöön. Sieltä hän kuitenkin siirtyi vuonna 1958 Moskovan valtionyliopiston vaihto-opiskelijaksi. Vuonna 1960 hän joutui kuitenkin tilanteeseen, jossa hän katsoi paremmaksi siirtyä takaisin Englantiin. Tähän poistumiseen liittyy tarina Boris Pasternakista ja hänen rakastetustaan Olga Ivinskajasta. Minun kannalta on tietysti mielenkiintoista, että Pasternakin kohtalo saa kirjassa niin näkyvän sijan. Hänen elämänsä on lempiaiheitani ja olen siitä kirjoittanut jo muutaman blogitekstin. 

Mervynin opiskelijatoverina yliopistossa on ranskalainen Georges Nivat, venäläisen kirjallisuuden palavasieluinen ihailija. Liikkuessaan kirjallisissa piireissä hän tutustuu Ivinskajan tyttäreen Irinaan (Irina Jemeljanova) ja  siitä seuraa mikäs muu kuin romanssi.  Häätkin odottavat. Mervyn sai seurata tilannetta läheltä ja hänellä olisi kerran mahdollista tavata myös itse Boris Pasternak. Hän ei kuitenkaan jostain syystä halua tavata Pasternakia. mitä Owen Matthews ihmettelee. Ehkä siinä oli jotain alitajuista varovaisuutta, kun kaiken lisäksi Mervyn oli syrjään vetäytyvä persoonallisuus.  Pasternak kuolee vuonna 1960. Sen myötä Olga Ivinskaja vangitaan. Sitä ennen kuitenkin odotettiin Georgesin ja Irina-tyttären häitä. Opiskelijoiden isorokkorokotusten myötä Georges kuitenkin ”yllättäen” sairastuu vakavaan ihottumaan. Viisumin päättymisen myötä hän joutuu palaamaan kotimaahansa eikä häistä tule mitään. Irina sairastuu samaan ihottumaan. Hänetkin vangitaan. Heitä molempia syytettiin valuuttarikoksista, koska he hoitivat Pasternakin Tohtori Živago -romaanin tekijänoikeustuloja sikäläisittäin melko lailla laittomin keinoin.

Kun Irina Jemeljanova vangittiin, niin myös Mervynin tilanne kiristyy. Se näkyy KGB:n yhteyshenkilön asenteessa, kun hän Mervynia tavatessaan kertoo Irinan vangitsemisesta. Noiden tapahtumien jälkeen Mervyn katsoo paremmaksi poistua maasta Oxfordiin, sillä tapaamisessa ”KGB-kaverin” kanssa oli ollut uhkaavia sävyjä. Sovittelevista elkeistä huolimatta, hän ei kokenut oloaan turvalliseksi. Hän pelkäsi tekaistuja syytteitä.

Kuitenkin jokin kumma energia veti nuorta miestä takaisin Moskovaan. Vuonna 1963 hänet valittiin toiseen vaihto-ohjelmaan ja hän palasi Moskovan yliopistoon opintojen pariin. Saman vuoden syksyllä hän sitten kohtasi ensi kerran tulevan vaimonsa. Siitä käynnistyi uusi vaihe elämässä. Kirjassa seurataan parin tutustumista ja suhteen kehittymistä aina vihkimiseen asti ja hieman myös sen jälkeen. Tosin kesäksi 1964 suunnitellut häät siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Pari vihittiin avioliittoon vasta lokakuussa 1969. Siihen mennessä oli kuitenkin tapahtunut uskomattomia asioita. Meryl joutui karkotetuksi ja hän kävi yli viiden vuoden taistelun päästäkseen jälleen yhteen rakastettunsa kanssa.  Se aika osoittaa todellisten rakkauden voiman. Samalla Matthews tulee kuvanneeksi oivan ajankuvan Neuvostoliiton eräästä vaiheesta.

Kesällä 1963 Moskovaan palatessaan Mervyn oli 31-vuotias. Hän oli vuonna 1958 tutustunut Maailman nuorisofestivaaleilla erääseen Valeriin, josta oli kehkeytynyt tuttavuus. Mervyn halusi pitää kiinni vanhoista ystävyyssuhteista. Nyt Valeri oli löytänyt Mervynille mielestään sopivan tyttöystävän. Kyseessä oli hänen sisarensa tyttöystävä. Milalle Valeri oli läheinen ihminen, koska molemmat harrastivat balettia. Tapaaminen tapahtui Valerin kotona järjestetyillä kutsuilla, joissa Mervyn esiintyi kaiken varalta virolaisena.  Se oli ihastusta ensi silmäyksellä, rakastuminen sai tietysti vielä jonkin aikaa odotuttaa.

”Syksyllä 1963 näin sinut ensimmäisen kerran, Mila kirjoitti vuotta myöhemmin. ”Tunsin jonkinlaisen sisäisen sykäyksen, jonkinlaisen hetkellisen, kirpaisevan varmuuden, että sinä olit juuri se ihminen, johon lopulta aidosti rakastuisin. Oli kuin pieni pala sydäntäni olisi irtautunut ja alkanut elää itsenäisesti sinussa. Minä en erehtynyt…”

Tuo katkelma kertoo jotakin Milan sielunelämästä. Siinä oli jotain kovasti venäläistä varmuutta, kohtalon uskoa. Ihmisellä oli sisäinen ääni, joka antoi varmuuden tunteista ja antoi rohkeutta omaan käytökseen ja toimintaan. Tunnen itse venäläisiä naisia, jotka toimivat sellaisen tunteen ohjauksessa.

Se kertoo myös Milan luonteesta ja älystä. Hän oli toki tunnevoimaisuudessaan tyypillinen venäläinen. Lisäksi hän oli kulttuuri-ihminen, joka osasi kirjoittaa ja kertoa kirjoittamalla sisimmistä tunnoistaan. Hän oli kirjallisesti lahjakas.

Tästä tuli lopulta se kivijalka, perusta, johon suhde rakentui ja se kesti ja pelkästään vahvistui vuosien eron ajan. Ero todellakin kesti viiden vuoden ajan. Tällä pohjalla rakkaus kesti, vaikkei toista ollut näköpiirissä. Ajatuksissa ja kirjeitse läsnäolo oli jokapäiväistä.

Alkoi tutustuminen, yhteiset kävelyt ja seurustelu. Suhde tiivistyi kerta kerran jälkeen. Sinä aikana jopa Milan isosisko Lenina kutsui Mervynin ja Milan kotiinsa. Se oli rohkea teko, sillä aviomiehen hyvä virka joutui samalla uhan alle. Valvovia silmiä oli kaikkialla. Ero tuli seuraavana kesänä, kun Mervyn sai persona non grata -statuksen ja hän joutui jättämään Neuvostoliiton. Siihen päivään oli ensi tutustumisesta noin yhdeksän kuukautta aikaa.

Maaliskuussa 1964 Mervyn kosi Milaa. Mila vastasi myönteisesti pienen harkinnan jälkeen. Sovittiin vihkimispäivästä. Yllättäen aika löytyi vasta kolmen kuukauden kuluttua. Haave raukesi, kun Mervyn hairahtui KGB:n rakentamaan ansaan ja sai karkotuksen.

Seuraava kerran pari vieraili avioliittopalatsissa 30. lokakuuta vuonna 1969. Tällä kertaa vihkiminen toteutui. Sitkeän taistelun ja periksi antamattomien ponnistelujen jälkeen jo hieman vanhentuneet nuoret pääsivät menemään avioliittopalatsiin ja solmimaan ikuisen liittonsa. Pari sai toisensa ja Mila pääsi muuttamaan miehensä kotimaahan.

Mitä sitten tuon reilun viiden vuoden aikana tapahtui? Olennaista oli jatkuva yhteydenpito, kirjeitse ja myös puhelimitse. Kyllä he pääsivät tapaamaankin jopa kolme kertaa, vaikka Mervyn ei voinut saada Neuvostoliiton viisumia. Kyllä rakkauden voimalla keinot keksitään.

Suhteesta kehittyi virtuaalinen etäsuhde, vaikkei mitään internettiä ollut.  Tässä tapauksessa se tarkoitti sitä, että varsinainen havaittava kokemus jäi toissijaiseksi. Kirjeeseen kirjoitetut kokemukset tulivat todellisemmaksi kuin varsinainen elämä. Milan elämään tuli rituaaleja. Lähtiessään johonkin hän suuteli Mervynin valokuvaa. Työstä kotiin palatessaan hän osti Mervynille äänilevyjä. Hän kävi lääkärillä kysymässä neuvoa Mervynin vaivoihin ja lähetti sitten neuvoja kirjeitse. ”Sinä olet herkkä pohjoisen kukka, sinun on syötävä varovasti”, hän totesi. Mervyn puolestaan osti Milalle vaatteita ja  lähetti niitä Lontoosta Moskovaan.

Milalla rakkaussuhde kehittyi pakkomielteeksi. Hän alkoi elää mielikuvitusmaailmaa virtuaalisen miehensä kanssa. Mervyn tai ehkä hänen kaipuunsa oli seurana kävelyretkillä.

Ystävät ja sisar olivat jo hänestä huolissaan.   Myös kuukautiset alkoivat olla myöhässä, mutta lääkäri rauhoitti, ettei se ole vakavaa. Hän määräsi ”magneettiterapiakuurin”. Nuo lääkemääräykset kuulostavat kovin tutulta omilta Neuvostoliiton ajoiltani. Sitten tuli myös mustasukkaisuuskohtauksia. Milasta tuntui, ettei hän ehkä ole Mervynille tarpeeksi kaunis.

Töissä Mila näytti Mervyniltä saamiaan kirjeitä. Sen kautta hän halusi näyttää työkavereilleen, että hänellä oli mies, mikä teki hänestä täysipainoisen naisen. Hän pelkäsi muiden pitävän häntä vajavaisena.

Oli vaihe, jolloin Mila vaipui masennukseen. Siinä vaiheessa lohdutus löytyi tunnetusta Konstantin Simonovin runosta ”Odota niin palajan” ( Жди меня и я вернусь ). Runon syntyhistoria liittyy sota-aikaan, mutta se on alkanut myöhemmin elää ihmisten sydämissä toivon merkkinä. Suomessa se tunnetaan lähinnä lauluna:

Odota, niin palajan

Odota, se tee

Odota, kun tunnelman syksy turmelee

Odota, jos talvisää taikka kesä lie

Mielestä kun toiset jää,

unho heidät vie

Odota, kun saavu ei kirjeen lohdutus

Odota, kun muilta vei toiveet odotus

Odota, niin palajan

Torju ystävät,

jotka unohtamahan minut pyytävät

Suomennos on poimittu Agit prop -yhtyeen lauluversiosta.

Mila kuvattuna työhuoneessaan

Oma lukunsa oli työpaikalle järjestetty ns. ojennuskokous, jossa Milaa nöyryytettiin perusteellisesti. Sen myötä Milalle olisi saattanut käydä huonosti. Tämäntapaisista kokouksista olen kirjoittanut aiemmin. Ne ovat perua Stalinin ajoilta. Mm. 40-luvulla yliopistoissa järjestettiin sellaisia tilaisuuksia kosmopolitismista syytettyjä tutkijoita vastaan. Nyt Mila sai kyllä osakseen lopulta ymmärrystä enemmän kuin tuolloin monet arvostetut professorit. 

Työpaikalla järjestettiin kokous sen jälkeen, kun Milan ja Mervynin suhde oli siellä tullut tietoon. Se ei tapahtunut ihan heti ja sen vuoksi Milaa moitittiin siitä, miksi hän ei ollut heti kertonut suhteestaan työyhteisölle. Tämä on tuttua neuvostoaikaista totalitarismia, jossa yksityisestä oli tullut yleistä. Yksityisyyden raja kulki tuon käsityksen mukaan siinä, että kun kyse oli puolueen virallisen linjan vastaisesta toiminnasta, asiasta oli kerrottava. Toisaalta Milaa uskallettiin myös avoimesti puolustaa ja korostettiin hänen oikeuttaan pitää rakkausasiansa omana tietonaan. Siinä mielessä ei enää eletty Stalinin ajassa.

Kirjan mukaan joukossa oli ”kiihkoilijoita”, jotka ”janosivat verta”. He olivat instituutin johtavia puolueen jäseniä. He vaativat rangaistusta, koska henkilökohtainen etu on pantu yhteiskunnan edun edelle. Mila oli mukamas joutunut neuvostovastaisen propagandan uhriksi. Owen Matthews kirjoittaa (s. 236):

”Tämä tekopyhien tuomioistuin oli pahimman lajin painostusta, täydellinen ase neuvostoyhteiskunnalle, jolle yhdenmukainen käyttäytyminen oli pakkomielle. Eikä pelkästään neuvostoyhteiskunnalle: auktoriteettien uhmaaminen on erikseen, mutta harvat ihmiset pystyvät pitämään puoliaan tuntemiensa ja luottamiensa ihmisten kuorossa esittämää paheksuntaa vastaan.”

Milalle kokous oli häpeärangaistus. Hän ei kuitenkaan halunnut suoda vastustajilleen sitä voittoa, että hän olisi puhjennut kyyneliin. Lähinnä hän oli kohtelustaan syvästi järkyttynyt, sillä hän oli itse kommunistin tytär ja valtion kasvattama lapsi. Hän ei osannut kuvitella, että häntä olisi pidetty minään toisinajattelijana. Hän oli umpikujassa. Näin hän kirjoitti itse tuosta tilanteesta: ”Luulen, että vaikka lähtisinkin täältä, he soittavat heti uuteen työpaikkaani tai joku ilmiantaa minut vanhanaikaisella tavalla ja sitten minut irtisanotaan taas.”

Mila ajatteli, että kuitenkin hänen on lähdettävä työpaikasta. Ilmapiiri oli kehno ja juoruja kiersi ympärillä runsaasti. Hän pelkäsi terveytensä puolesta.  Ihme kuitenkin tapahtui. Instituutin johtaja suhtautui Milaan myötämielisesti. Hän järjesti tälle työpaikan Tiedeakatemian kirjastosta, entisellä palkalla ja vanhoilla työehdoilla. Tehtävänä oli kääntää tieteellisiä artikkeleita ranskasta venäjäksi. Uusi työpaikka osoittautui hyvin vapaamieliseksi ja Mila tunsi olonsa siellä kotoisaksi. Joskus työkaverit intoutuivat hänen kanssaan jopa hulluttelemaan perinteisillä neuvostoklišeillä. Siitä on mukaelma Matthewsin kirjan venäjänkielisen laitoksen kannessa. Siitä syntyy aivan eri mielikuvia kuin suomenkielisen version "Stalinin lapsissa".

Mila ja Mervyn kirjan venäläisen laitoksen kannessa.

 Hänelle kävi hyvin, mikä osoittaa, että inhimillinen empatia läheisten työtovereiden sydämissä pystyi kuitenkin perimään voiton tunteettoman puoluekoneiston edessä.  Työyhteisö auttoi lopulta Milaa kestämään. Luulisin itse, että Milan edes jotenkin tuntevat tunsivat häntä kohtaan syvää myötätuntoa. Hän oli lapsuudessaan kovia kokenut ja hän oli sitkeästi opiskellut vieraita kieliä, hänestä oli kehittynyt loistava alansa asiantuntija. Kaiken lisäksi hän oli lapsuuden tuberkuloosin seurauksena jäänyt rammaksi, mistä tuli ylimääräisiä sympatiaa. Nainen oli jo kolmikymppinen ja kollegat tunsivat sisimmässään syvää iloa siitä, että kaikkien pitämä työtoveri oli löytänyt elämänsä rakkauden. Venäläinen sielukkuus kantoi tiukan byrokratian yli.

…

Mervyn pani itsensä täysin likoon. Hän teki kaikkensa avioliittonsa eteen. Oma tieteellinen urakin oli vaakalaudalla. Ensimmäinen tutkimus oli valmistumassa. Se käsitteli neuvostonuorisoa. Tutkimuksen myötä oli avautumassa tieteellinen uraputki, turvattu työpaikka.  Mervyn kuitenkin mietiskeli, että rajan takana se saatetaan tulkita vihamieliseksi eikä hän onnistu sen vuoksi saamaan Milaa maasta. Niinpä hän viime hetkellä otti kirjan painosta. Hän siis uhrasi oman työpaikkansa tulevan vaimonsa tähden. Siitä eteenpäin hän joutui tyytymään toisen luokan hommiin. 

Myös Suomi tuli kuvaan mukaan. Oikeastaan voimme suomalaisina olla ylpeät Neuvostoliiton suhteistamme.  Suomesta järjestettiin nimittäin viisumittomia laivamatkoja Tallinnaan ja laivaristeilyjä Leningradiin. Mervyl sai niistä vihiä ja tapaamiset onnistuivat, vaikka pari joutui olemaan tarkkana. KGB:n valvovat silmät seurasivat kaikkialta. Passin tarkastus molemmilla matkoilla oli hyvin jännittävä tilanne. Matkat oli tarkoitettu suomalaisilla ja yhtäkkiä edessä olikin brittipassi. Se kuitenkin hyväksyttiin. Mila rajan toisella puolella oli valmistautunut siihen, että mahdollisesti oma kulta ei ilmestykään paikalle. 

Kolmas tapaaminen tapahtui Moskovassa. Se on kaikkein uskomattomin tapaus. Mervyn tilasi matkan Belgiasta ja hankki viisumin sieltä käsin. Hän teki muutoksia sukunimensä venäjänkieliseen translitterointiasuun.  Siinä hän onnistui. Virhe huomattiin kuitenkin Moskovassa ja hän joutui heti poistumaan maasta. Tapaaminen jäi hyvin lyhytaikaiseksi.

Suomi tulee kirjassa vastaan vielä yhdessä kohdin. Vuonna 1966 eräs Valeri Kirsanov niminen henkilö käveli suon poikki Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan ylitse ja pääsi sitä kautta Saksaan asumaan. Mervyn ajatteli Milalle samaa, mutta joutui luopumaan ajatuksesta, sillä Mila oli lapsuuden tuberkuloosin jäljiltä lonkkavikainen, kävely ei vaikeassa maastossa olisi onnistunut. 

Mervyn yritti käyttää erinäisten konsulttien apua, mutta niiden kautta ei syntynyt mitään. Hän muuttui vuosien myötä röyhkeäksi, otti yhteyttä valtionjohtoon ja diplomaatteihin. Hän pyrki häikäilemättömästi Neuvostoliiton pääministerin Kosyginin puheille. Kerran hän matkusti sen vuoksi jopa Ruotsiin. Lisäksi Mervyn suunnitteli myös mahdollisuutta, että Mila olisi tullut länteen solmimalla lumeavioliiton  jonkun afrikkalaisen opiskelijan kanssa.

Mervyn kirjoitti myös entisille ”vakoojaystävilleen” sovinnollisin elein.  Sitä varten hän joutui matkustamaan Tšekkoslovakiaan saadakseen paremmin varmistettua kirjeen perillemenon. Hän ei kuitenkaan tässäkään tapauksessa saanut mitään vastausta. Sekään ei miestä lannistanut.

Mervynin terveys alkoi jo rakoilla. Eräässä vaiheessa hän sai epileptisen kohtauksen.

Mervyn alkoi tehdä yhteistyötä erään kohtalotoverinsa kanssa. Sen kautta he alkoivat valmistella mahdollisuutta saada vaimoilleen maastapoistumislupa osana erästä vankien vaihtoa idän ja lännen välillä. Tuo vaihtosopimus lopulta toteutui. Ihme tapahtui ja kärsivällisyys palkittiin. Ilman yhteistyötä kohtalotoverin kanssa asia ei luultavasti olisi edennyt. 

Jo epätoivon partaalla olleet Mila ja Mervyn pääsivät lopulta kohtaamaan toisensa ihan todellisessa elämässä. Mervyn matkusti Moskovaan Milaansa noutamaan. Kuten yllä jo mainitsin, pari vihittiin samassa avioliittopalatsissa, jossa vihkiminen oli alun alkuaan suunniteltu pidettävän.  Kohua välttäen he palasivat kotiin Wienin kautta. Näin he saattoivat aloittaa yhteisen elämän Englannissa.

Alkuun elämä tietysti toi omat ongelmansa mutta Mila oli sitkeä nainen. Mervyn oli itse eristäytyvä eikä erityisen seurallinen henkilö. Hänestä ei siis ollut erityisen paljon apua sosiaalisia suhteita luotaessa. Muutaman kerran piti itkeskellä uuden kotimaan asukkaiden tylyyttä ja luonteen kylmyyttä, mutta sitkeänä naisena hän sai töitä ja vuonna 1971 syntyi ensimmäinen lapsi, tämän kirjan kirjoittaja. Siitä yhteiselo tiivistyi.  Myös Milan äiti ja muut sukulaiset pääsivät vierailemaan uudessa kodissa.

LOPUKSI

Loppupohdinnoissani löydän Mervynin sitkeyteen yhden kannusteen. Yllä olen kertonut ranskalaisesta opiskelijatoverista ja ystävästä Georges Nivat’sta, jonka häät Irina Ivinskajan tyttären kanssa kariutuivat, kun viranomaiset aiheuttivat myrkytyksellään hänelle vakavan ihottuman. Viisumia ei jatkettu ja suhde kariutui.  Mervynille on täytynyt jäädä tuo tapaus syvälle takaraivoon. Hän halusi tehdä kaikkensa oman suhteensa eteen.

Menen aikaan Englannissa. Ihmettelen, miten suhde pysyi koossa kaiken tuon jälkeen. Ehkä se lähensi mutta ehkä kaiken jälkeen pettymykset saattoivat tuntua raskailta. Tuskin mitään ruusutarhaa elämältä odotettiin, mutta rankka ja karu todellisuus iski vastaan.

Luulen että Mervynin luonne pelasti paljon. Mies oli syrjään vetäytyvä. Hän työskenteli paljon omissa oloissaan. Mila kaipasi puolestaan venäläisenä ympärilleen paljon seuraa, sydämellistä lähipiiriä. Sitä ei kuitenkaan ollut tarjolla. Englantilainen lähipiiri torjui uuden naapurinsa.  Nainen sai kuitenkin Mervynin rinnalla paljon tilaa. Hänestä tuli kodin hengetär. Hän loi perheelle kodin. Mies ei hänen toimiinsa siinä puuttunut.    Nainen ei jäänyt miehensä kylkeen suremaan kaipuun tuskassaan. Hän lähti määrätietoisesti elämässä eteenpäin. Hän etsi töitä ja löysikin. Hänellä oli uudelle yhteiskunnalle ja myös yhteisölle jotain annettavaa. Eikä hän hylännyt sukuaan.  Hänen äitinsäkin pääsi vielä vierailemaan Englannissa. Owen kertoo niistä väliin jopa järkyttävistä vaikutelmista, mitä tuon katkeroituneen vanhuksen purkaukset aiheuttivat. Martalle matka oli elämän joutsenlaulu. Se oli hänen elämänsä ensimmäinen ja viimeinen lentomatka. Se oli jäähyväismatka tyttärensä luo. Sen osoitti myös Martan syvä itku jäähyväisiä jättäessään.

Kirja on kirjoitettu Owen Matthewsin sydänverellä. Se siitä huokuu ja sen hän myös lopussa ilmaisee. Siksi se on muistelma ja sukutarinoiden joukossa parasta mahdollista luettavaa.

Viittasin jo yllä Juhana Lepoluodon arvioon kirjan ilmestymisen jälkeen. Hän toteaa että ”Matthewsin sukuteoksen tapaisilla kertomuksilla näyttää olevan anglosaksisilla ja miksei suomalaisillakin markkinoilla jonkinlaista sosiaalista tilausta”. Kyllä varmasti on. Mutta enemmänkin kannustaisin ihmisiä kirjoittamaan muistelmiaan eikä mitenkään ruusuisten lasien lävitse vaan luomalla faktapohjaista tarinaa siitä todellisuudesta, jossa omat lähisukulaiset ovat joutuneet kamppailemaan ja henkensä uhallakin ovat selviytyneet tai sortuneet. Syvällä tunteella on edeltävä mutta tosiasioihin pohjautuen ja välillä kylmänkin viileästi hyväksyen kaikki raadollisetkin seikat. Tämä on kyllä samalla kehotus myös itselleni. Kovasti haluisin löytää voimia omien juurieni ja elämäntapahtumieni selvittelemiseen. Sen verran ihmeellisiä asioita sieltä paljastuu, että se voisi kannattaa.