NIKOLAI GOGOL – kotimuseosta, kirjailijasta itsestään ja vähän muustakin

Aloitan kotimuseosarjani Gogolin kotimuseosta. Museo sijaitsee Nikitski bulevardilla vilkkaan Novyj Arbat –kadun liepeillä (http://www.domgogolya.ru/museum/ ). Lähin metroasema on Arbatskaja, ja lähellä on myös tunnettu kävelykatu Arbat, jossa puolestaan sijaitsee Aleksandr Pushkinin kotimuseo. Ja mainitaan vielä sekin, että Mihail Lermontovin kotimuseo sijaitsee aivan Novyj Arbat –kadun korkeiden harmaiden kerrostalojen takana olevalla pikkukadulla samalla puolella kuin Gogolin museo. Eli pienissä ympyröissä liikutaan.

Gogolilla ei ollut varsinaisesti omaa asuntoa. Kyseessä on kreivi Aleksandr Tolstoin kartano. Siellä kirjailija vietti elämänsä neljä viimeistä vuotta. Uskonnollisen hurmoksen vuoksi mieleltään järkkynyt kirjailija kuoli 42-vuotiaana vuonna 1852.

Kadulta pihalle mentäessä suoraan edessä on kirjailijan patsas, josta löytyy kuva edellisen kirjoitukseni yhteydessä. Kartano on oikealla puolella.  Se on keltainen kaksikerroksinen, mielestäni komea rakennus. Varsinainen museo on rakennuksen alakerrassa. Yläkerrassa sijaitsee kirjasto ja luentosali, nekin ovat näkemisen arvoisia. Kannattaa tutustua museon englanninkielisille sivuille. Sieltä avautuu komea näkymä: http://www.domgogolya.ru/en/.   

Koululaiset odottavat pääsyä museoon

Gogolin teosten hahmoja patsaan kivijalassa

Pihan keskellä olevan patsaan jalustaan on veistetty hänen teostensa roolihahmoja. Saapuessani museoon patsaan ympärillä pyöri koululaisia, sillä samanaikaisesti museoon oli menossa peräti kaksi koululaisryhmää. Tämä saikin museon lähinnä tyypillisenoloisista venäläisistä babushka-mummoista koostuvan henkilökunnan kovin touhukkaaksi. Edellisessä kirjoituksessani kerroin, että kotimuseoiden henkilökunta muuttuu jollain lailla taiteilijan tai hänen roolihahmojensa kaltaisiksi. Tämä pätee erityisesti Gogolin museoon. Toki mielikuvitukseni rullaa joskus vilkkaasti, mutta väliin tuntui, että nuo minun mielestäni herttaiset mummot olivat kuin suoraan Kuolleiden sielujen, Reviisorin tai pietarilaisnovellien maailmasta.

Ymmärsin mummojen puheesta, että yleensä museossa ei vierailijoita käy kovin runsaasti. Tämä perjantai-keskipäivä sattui kuitenkin olemaan poikkeus. Oli kaksi koululaisryhmää. Teinit änkeytyivät pieniin huoneisiin ja oppaille oli tärkeä haaste saada nuoret kiinnostumaan ja eläytymään 1800-luvun puolenvälin maailmaan.  Tutustuin hieman netissä kirjoitettuihin palautteisiin museosta. Ne tuntuivat olevan pääosin myönteisiä. Niiden perusteella kyseessä on kuitenkin verrattain suosittu kirjailijamuseo.

Minuun tuo koululaisryntäys vaikutti sillä tavalla, että jouduin aloittamaan kierrokseni hieman poikkeavasti eri huoneista kuin yleensä. Koululaiset tutustuivat aluksi kirjailijan asuintilaan, minä aloitin tutustumiseni kirjailijan tuotantoa esittelevästä huoneesta, joka itse asiassa keskittyi Reviisoriin.

Lähes samaan aikaan museoon saapui venäjän kieltä osaamaton amerikkalainen nuorehko mies. Tuntui aluksi, että jäämme molemmat koululaisten jalkoihin, mutta tässä toteutui kotimuseon hieno piirre, josta kirjoitin edellisessä tekstissäni (johdanto). Kävijä on aina vieras, ja henkilökunta ottaa vieraat vastaan kuin kotiinsa. Vastaanotto oli vieraanvarainen ja ystävällinen. Eräs mummo ohjasi meidät molemmat käymään huoneet läpi eri järjestyksessä eikä siitä ainakaan minulle ollut yhtään haittaa. Ymmärsin oikein hyvin, että tuo museovierailu oli paljon tärkeämpi noille teineille, kuin meille pintaa tuijottaville turisteille. Kyse oli heidän oman kulttuuriperintönsä tukijalasta – klassikosta, jonka teoksiin ja henkilöhahmoihin he pääsevät tulevaisuudessa enemmän tai vähemmän perusteellisesti tutustumaan elleivät jo ole tutustuneet. Museovierailu on heille ensiksikin informatiivisesti tärkeä tapaus ja toisekseen myös mukava piriste koulun normaaliin arkeen. He näyttivät muuten ihan mukavilta nuorilta ja kaiken lisäksi uteliaisuutta ja innostusta oli ilmassa. Tämän voi tulkita positiiviseksi kannanotoksi venäläistä koululaitosta kohtaan.

Minua ja amerikkalaista miestä ohjannut mummo osoittautui liiankin innostuneeksi hääräilijäksi. Minä uskon, että eivät ne aina noin käyttäydy. Koululaisryhmät olivat vain saaneet mummot hieman pois tolaltaan. Minusta kaikki oli normaalia venäläistä temperamenttia, ja nautin kaikesta näkemästäni. Jenkkipoika oli kuitenkin sietokykynsä rajoilla. Ei se päällepäin näkynyt, koska kyseessä oli perusluonteeltaan hiljainen ja muutenkin säyseä kirjallisuuden harrastaja. Jos hän olisi ollut luonteeltaan hiemankin kiivaampi tai itsepäisempi, olisi hän hermostuksissaan tuulispäänä häipynyt koko paikasta. Minulle hän tokaisi lakonisesti, että ”nämä venäläiset mummot ovat pikkukenraaleja”. Yritin selittää jotain venäläisestä mentaliteetista, mutta ei se hänen kantaansa lieventänyt. Hänellä oli englanninkieliset selostukset huoneista ja esineistöstä. Siihen hänellä ei mummojen innon takia ollut kuitenkaan paljoa mahdollisuutta tutustua. Jenkkipoikaa kiusasi sekin, että museossa ei ollut yhtään englanninkielistä henkilöä.  Mummojen ohjailusta hän ei päässyt perille.

Sain tältä harvapuheiselta myös toisen kommentin: ”Minusta tämän tason kirjailija ansaitsisi kunnollisen museon.”

Kun jenkkipoika oli mennyt toiseen huoneeseen, mummo totesi minulle innoissaan salaa kuiskaten kuin ylpeä talonemäntä, joka on saanut ulkomaalaisen vieraan: ”Oi, hän on amerikkalainen! Olen lukenut Franklin Rooseveltin muistelmat. Mikä upea persoona!” Mietin jälkeenpäin tätä tilannetta. Innostunut hän kyllä oli saadessaan tavata ulkomaalaisia. Mutta ehkä häntä myös hieman harmitti vieraan kylmäkiskoisuus.

….

Nyt on kai aika jo siirtyä kertomaan itse näyttelystä. Varoitan kuitenkin, että saatan sortua liikaa sivuseikkoihin. Ei siis ole odotettavissa mikään loogisesti etenevä selostus.

Ensimmäinen tutustumani huone oli pääasiassa omistettu Reviisori-näytelmälle. Kyseessä oli kreivi Tolstoin entinen vierashuone.   Seinäesitteessä kerrottiin, että viides päivä marraskuuta 1851 Gogol luki näytelmäänsä ryhmälle kirjailijoita ja näyttelijöitä. Näytelmää oltiin valmistamassa erään moskovalaisen teatterin näyttämölle. Huoneen esittelyä varten oli tehty audioesitys, joka koostui pätkästä näytelmää. Siinä kuului se kuolematon lause, joka on jäänyt mieleeni jo lukioajoilta, kun minulla ei vielä ollut mitään suunnitelmia venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnoista. Kyseessä on tietysti kaupunginpäällikön repliikki: ”Miksi nauratte? Itsellenne nauratte.”

Audioesitykselle en lämmennyt, ja keskityinkin ihailemaan huonetta, joka oli kauniisti sisustettu. Seinällä oli muutamia kuvia, joista ikuistin Gogolin nuoruudenkuvan. Hänen nenänsä näytti jo teinipoikana olevan suunnattoman pitkä. Omasta nenäkompleksistahan hän kirjoitti ehkä parhaan kertomuksensa, monimielisen ”Nenän ” (Нос). Se on aikansa huomioon ottaen ihmeen moderni teos, joka on sittemmin innoittanut mm. Franz Kafkaa ja Philip Rothia. Yhdessä muiden pietarilaisnovellien (mm. Päällysviitan [ Шинель]) kanssa se on mullistanut kaunokirjallisen kerronnan.  

Nikolai nuorukaisena

Toki huoneessa oli maalauksia ja piirroksia myös muista henkilöistä. Erityisesti pitää mainita keisari Nikolai I:n maalaus. Vaikka Reviisorissa irvailtiin korruptiota ja ahneutta, keisari kuitenkin piti siitä niin paljon, että päästi sen läpi sensuurista sallien sen julkaisemisen ja esittämisen. Se on luonnollisesti syy, miksi keisari on saanut kuvansa huoneeseen. Vladimir Nabokov taisi Gogol-kirjassaan todeta, että keisarille sattui tässä asiassa lipsahdus, mutta onneksi niitäkin näillä suurmiehillä sattuu. Virallisesti kuitenkin kerrotaan keisarin vain pitäneen näytelmästä.

Lähes jokaisessa huoneessa oli jonkinlainen audio- tai audiovisuaalinen esitys. Ne oli ilmiselvästi tehty koululaisille. Aikuisesta kävijästä ne tuntuivat hieman naiiveilta. Koululaisille ne tietysti olivat jännittävämpiä kokemuksia. Uskon, että tuo yllä mainittu ja hienosti esitetty Reviisorin kohtauskin saa monet nauramaan.

Toinen huone oli kai jonkinlainen pienempi vierashuone. Olennaisinta tässä on kuitenkin, se että siinä huoneessa Nikolai Gogol vietti elämänsä viimeiset päivät sairasvuoteellaan. Gogol nukkui pois vanhan ajanlaskun mukaan 21. helmikuuta vuonna 1852 noin kello kahdeksalta aamulla. Kirjoitin ”nukkui pois”, sillä tällaisia kunnioittavia sanamuotoja opas juuri käytti. Kerrotaan, että viimeisenä yönään hän alkoi äänekkäästi huutaa: ”Tikapuut, tuokaa nopeasti tikapuut!”  Ne jäivät kirjailijan viimeisiksi sanoiksi. Minulle tulee heti mieleen Aleksis Kiven ”Minä elän”. Gogolin sanoissa ei ollut mitään niin ylevää.  Eikä kukaan ole edes halunnut sellaista keksiä. Tämän perusteella venäläiset ovat rehellistä väkeä, vaikka heillä onkin joskus taipumus klassikoita kanonisoidessaan kaunistella totuutta.

Tässä huoneessa näytettiin mielestäni paras audio-visuaalinen tehoste.  Opasmummomme järjesti minulle ja jenkkipojalle odottamattoman yllätyksen. Hän oli kovin salaperäisen ja innostuneen näköinen kehottaessaan meitä tuijottamaan nurkassa olevaa peiliä. Sitten hän sulki ovet ja verhot sekä sammutti kattovalot. Pilkkopimeässä hän kytki nauhurin päälle ja samalla alkoi soida jokin aavemainen ääniefekti. Nurkkaan syttyi aluksi himmeä valo, joka hiljalleen kirkastui heijastuen peiliin. Vähitellen peiliin ilmestyi kuolleen Gogolin valkoiset ”kasvot”. Kyseessä oli kirjailijan valkoinen kuolinnaamio, joka todellakin sijaitsi nurkassa, mutta jota emme olleet huomanneet.  Tilanne kesti vain hetken. Se oli hauska pikkuyllätys, joka on varmasti museon perusyleisössä eli koululaisissa herättänyt ehkä pelottaviakin tunteita.  Mielestäni peilin käyttö oli kovin gogolilainen ratkaisu, sillä onhan Reviisorin mottona venäläinen sananlasku ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino”. Tuntui kuin kirjailija olisi herännyt henkiin.  Idea oli toteutettu hyvin yksinkertaisella tavalla. Naamion taakse oli sijoitettu lamppu, jonka valo heijastettiin peiliin. Yhtäkaikki, oivallusta siihenkin vaadittiin. Kehuin tätä tehokeinoa opasmummolle. Hän totesi sen olleen erään koululaisen idea. 

Tuo peilitehoste kirvoitti minussa hieman ajatuksia. Vladimir Nabokov kirjoittaa kirjassaan Gogolista:

”Reviisorin henkilöt olivat tosia ainoastaan siinä mielessä, että ne olivat Gogolin mielikuvituksen aitoja luomuksia” (Nabokov Vladimir, Nikolai Gogol 1963, s. 56).

Nabokov haluaa tällä osoittaa ensiksikin sen, että Gogol ei ollut realisti eikä myöskään Reviisoria pidä sen vuoksi pitää tuon ajan realistisena yhteiskuntakritiikkinä, millaiseksi kirjallisuuden kaanonissa se ensisijaisesti halutaan tulkita. Itse haluan kuitenkin hieman kommentoida peilin merkitystä Gogolilla, mutta todellakin vain hieman. Peiliä on kuvattu niin monella tavalla gogolilaisuuden symbolina, että siihen suohon en nyt ryhdy. Mielestäni Nabokov on siinä oikeassa, että ei hän pyri realismiin. Peili on portti kirjailijan mielikuvitukseen. Hänen hahmonsa ilmestyvät kuin peilistä. Kirjailijan mielikuvitus on jättänyt niihin jälkensä, enemmän tai vähemmän vääristäen, jos se on katsottu tarpeelliseksi. Tämän vuoksi pidin kovasti tuosta peilitehosteesta. Jos sen tosiaan on joku koululainen keksinyt, niin ansaitsee vähintään plussan arvosanaansa.

Gogol haudattiin ensin Danilovin luostariin, mutta hänen jäännöksensä siirrettiin vuonna 1931 Novodevitshin hautausmaalle, jossa lepää muitakin kuuluisuuksia. Laitan oheen ottamani valokuvan Gogolin haudasta. Mainitaan nyt viisi nimeä, joiden jäännökset sieltä lisäksi löytyvät: kotimuseo-teemaan liittyvistä nimistä Mihail Bulgakov ja Fjodor Shaljapin, sekä  poliitikoista Nikita Hrushtshev, Boris Jeltsin ja coctailistaan tunnettu Molotov.

Gogolin haudalla on aina tuoreita kukkia

Poikkesin myös yläkerrassa, jossa sijaitsi todella kauniisti sisustettu näkemisenarvoinen luentosali, jossa järjestettäneen myös konsertteja. Seinän koristuksena oli muutama hieno maalaus.  Lisäksi siellä sijaitsi kai koko rakennuksen suosituin paikka – kirjasto. Kirjaston tarkoituksena lienee vaalia Nikolai Gogolin perintöä. Nytkin siellä oli runsaasti tutkijoita keskittyneinä työhönsä.

Lisäksi museossa oli audiovisuaalinen tila, jossa kävijät pystyivät erityisten näytöllisten lukulaitteiden avulla (tunnustan tyhmyyteni: en tiedä niiden virallista nimeä, vaikka niitä löyty Suomestakin) tutustumaan kirjailijan eri teoksiin. Lisäksi isosta tv-ruudusta näytettiin tunnetun tv-kasvon Nikolai Parfjonovin tekemää ohjelmaa Gogolista ja Gogol-museosta. Oppaani kertoi ohjelman olevan netissä ja suositteli lämpimästi siihen tutustumista. Se ohjelma tosiaankin löytyy Youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=z2xLWSej4DA .

Kun koululaisten opastus tuntui menevän ”pitemmän kaavan mukaan” ja me jouduimme odottelemaan pääsyä kirjailijan varsinaiseen asuintilaan, eräs mummo suositteli meille vierailua viereisessä rakennuksessa, jossa myös oli Gogol-aiheinen näyttely, kaiken lisäksi ilmainen. Kyseessä oli jokin galleria, jonne tosiaankin pääsi hyvin mutkattomasti. Amerikkalainen pisti aluksi vastaan, mutta hetken suostuteltuani lähdimme sinne yhdessä. Kerron käynnistämme hieman edempänä. Totean kuitenkin, että käynti piristi paitsi minua, myös seuralaistani. Meillä oli ensiksikin mahdollisuus hieman jutella ja toisekseen hän suhtautui tuon käynnin jälkeen museoon ainakin jonkin verran positiivisemmin.

….

Jatkan tarinaani siitä, kun pääsimme vihdoin tutustumaan huoneisiin, joissa Gogol asui. Kumppanillani alkoi olla jo hieman kiire, koska ohjelmaa oli vielä paljon ja seuraavana päivänä hänen oli määrä jatkaa Pietariin.  Hän tutustui huoneisiin pikavauhtia: vilkaisi makuuhuoneeseen, otti muutaman kuvan takasta, jossa Gogol poltti Kuolleiden sielujen toisen osan käsikirjoituksen ja lyhyiden hyvästelyjemme ja toivotusten jälkeen häipyi.  Minä jäin vielä pitemmäksi aikaa tutustumaan huoneisiin ja esineistöön, nauttimaan museon ilmapiiristä ja pohtimaan kirjailijan viimeisten elinvuosien tuskaa. Opasmummo oli tällä kertaa muuttunut, mutta hänkin vastasi mielellään muutamaan esittämääni kysymykseen. Toki näihinkin huoneisiin liittyi omat audiovisuaaliset oheisesitykset, mutten kovin valjuja ne olivat. Nauhalta kuuluva takkatulen rätinä ei innostanut eikä liioin makuuhuoneen urkumusiikki ilmaisemassa kirjailijan uskonnollista luonteenlaatua.

Kävin kuitenkin huoneet läpi keskittyen. Huoneet oli kuitenkin kauniisti sisustettu. Panin merkille Gogolin vuoteen. Se oli pieni niin kuin oli itse Gogolkin. Tutkin kirjastoa, erilaista pienesineistöä ja toki myös ikoninurkkaus pisti silmään.

Tietysti päähuomion vei takka, jossa kirjailija poltti käsikirjoituksensa. Takan päällä oli kello, jonka viisarit ovat pysähtyneet kello kolmen kohdalle. Ymmärsin aluksi, että se on pysähtynyt kirjailijan kuolinhetkeen. Onhan Pietarissa Pushkinissa juuri samanlainen tapaus: kello on pysähtynyt hetken, kun suuri runoilija heitti henkensä.  Nyt kyseessä ei kuitenkaan voi olla kuolinhetki, koska juurihan yllä kerroin, että kirjailija kuoli kello 8. Todennäköisesti kyseessä on hetki, kun kirjailija poltti käsikirjoituksensa. Kyllä minulle totuus taidettiin kertoa tai olen sen ehkä jostakin lukenut, mutta kaikki ei pysy päässä, ja olen tällä kertaa liian laiska asiaa tarkastamaan.

Kohtalokas takka

Museon parasta antia oli mielestäni keskustelut näiden työntekijämummojen kanssa. He toivat omalta osaltaan Gogolin lähemmäksi. On kuitenkin tunnustettava, että vaikka tapahtumia riitti, niin hieman levoton vaikutelma siitä jäi. Kyseessä oli joka tapauksessa vierailu suuren kirjailijan kotiin ja tuo kodin ilmapiiri jää varmasti pysyvästi mieleeni. Monet massiiviset museot unohtuvat muutamassa viikossa ja jättävät kävijänsä kylmäksi.

Installaatio uudessa siivessä

Kerron nyt vierailusta viereisen rakennuksen näyttelystä. Museon työntekijä kertoi, että se ei kuulu Gogolin kotimuseoon. Huomasin kuitenkin, että paikasta käytetään nimeä ”Gogolin talon uusi siipi”. Yhteys siis kuitenkin on.

Kerron aluksi, mitä näyttelystä kerrotaan saamassani oheisesitteessä. Näyttelystä käytetään nimeä ”interaktiivinen installaatio”. Sen ovat laatineet Anna Rumjantseva ja Aleksei Tregubov. Se lienee jo sieltä poistettu, koska kyseessä ei ollut pysyvä näyttelyinstallaatio.  Esitteessä tekijät kertovat, että he ovat halunneet tuoda katsojille hieman erilaisen lähestymistavan kuin perinteisessä kotimuseossa. Gogol ei esitteen mukaan ole pelkkä kirjailija, vaan hänen merkityksensä on laajentunut kaikkeen taiteeseen.  Installaatiossa on luotu tila, jossa näyttelyvieraat saavat tuntuman kirjailijaan eri aistein: kosketuksen, äänen ja visuaalisuuden tasolla. Tekijät ovat halunneet luoda kuvitelman, miten Gogol eläisi nykymaailmassa. Hän oli hyvin näyttämöllinen ja visuaalinen kirjailija. Tarkoituksena on tuoda 1800-luvun kirjailija lähemmäksi nykypäivää ja nykylukijoiden maailmaa. On haluttu yhdistää Gogolin visuaalisuus tähän päivään ja tehdä kirjailijasta meidän aikalaisemme.

Tekijöiden pyrkimykset tuntuvat hyvin innostavilta. Tavoite tuntui hyvältä, ja pyrkimys oli vilpitöntä, mutta luulen, että koululaisille ja nuorisolle se on saattanut antaa paljon enemmän kuin meikäläiselle traditionalistille. En kuitenkaan halua olla kyyninen. On hienoa, että tällaisia kokeiluja tehdään. Avoimin mielin minäkin suhtaudun kaikkeen tällaiseen, kunhan siihen ei sekoiteta mitään hiphoppia tai heavy metalia.

Näyttely oli hyvin konkreettinen, mutta sen avandgardistinen taso jäi minulle osin avautumatta, tai ainakin se jätti sulateltavaa.  Opas antoi mukaamme pari paperia, joihin hän pyysi tutustumaan jälkeenpäin. Seuralaiselleni löytyi englanninkielinen paperi. Yllä olen niiden sisällöstä jo jotain kertonut. Yhdessä oli Gogolin myöhäisvuosien filosofista pohdintaa. Nettiä tutkiessani huomasin, että tekstit ovat katkelmia laajemmasta kokonaisuudesta. Kyse on kirjeenvaihdosta ja ainakin toinen taitaa olla kirjeestä Belinskille. Minulle tuli ongelmia näyttelyn laatijoiden valitseman parin tekstinpätkän kääntämisessä. Jälkimmäisessä tuntui olevan ylivoimaisia ongelmia, mutta uskalsin kuitenkin yrittää:

”Pienestä pitäen minussa on ollut vimmainen tarve katsoa ihmisen sisään, saada kosketus hänen sielunsa sopukoihin ja liikkeisiin, jotka hurahtavat ohitse ilman että niihin kiinnitettäisiin huomiota.”

”Itse ihminen makaa kyljellään, liian laiskana tositoimiin. Mutta toista hän hoputtaa. Aivan kuin tämän nyt pitäisi käyttää voimansa siihen, että hänen kaverinsa pääsisi irti ilostaan maata kyljellään.”

Olen käyttänyt kääntäjän vapauksia. Joku toinen saisi varmaan aikaan aivan erilaisen käännöksen.

Mennään nyt itse installaatioon. Ihan kaikkea en voi kertoa ja pahoittelen, jos siitä jää ulospäin turhan vaisu kuva. En halua sitä kovin hehkuttaa, mutta – kuten sanotaan – yrittänyttä ei laiteta. Teen heti alkuun rohkean tulkinnan. Installaatio alkaa siitä, kun menimme rakennukseen sisään.

Paikka sijaitsi siis viereisessä rakennuksessa. Menimme sinne yhdessä amerikkalaisen seuralaiseni kanssa. Pihalta menimme ensin kadulle, käännyimme oikealle ja menimme sisään ensimmäisestä ovesta jatkaen suoraan eteenpäin.  Vasemmalla oli narikka ja siellä istui kaksi nuorehkoa naista, jotka tuntuivat kovin yllättyvän tulostamme. Heistä hieman vanhempi oli gallerian työntekijä ja hän oikein silmät loistaen innostui, kun kerroimme kotimuseon työntekijän suosituksesta tulleemme tutustumaan siellä olevaan Gogol-näyttelyyn. Emme vielä tajunneet, mitä oli tulossa, ja siksi puhuin näyttelystä. Taisimme olla sen päivän ensimmäiset kävijät. Päällystakkimme olimme jättäneet kotimuseoon ja näin ollen narikkatyttö jäi jatkamaan toimetonta oloaan. Koska kyseessä oli ilmaisnäyttely, oppaamme (eli gallerian ainoa työntekijä) pyysi meitä muitta mutkitta nousemaan portaita toiseen kerrokseen.

Esitteessä näyttelyä luonnehdittiin installaatioksi. Minusta se olisi voinut olla myös tilataideteos tai performanssi. Ymmärsin oppaan puheesta, että ideana oli antaa kävijälle monipuolinen elämys Nikolai Gogolista. Sitä emme kuitenkaan pohtineet, kun oppaamme pyysi meitä menemään edessä olevasta ovesta sisään. Samalla hän kuitenkin itse yllättäen katosi.

Oven avattuamme jouduimme kulkemaan vaatenaulakon ja siinä riippuvien vaatteiden läpi. Tulimme eteiseen. Oikealla oli ulos johtava ovi. Oven vieressä oli seinäpuhelin. Yhtäkkiä se soi. Amerikkalainen oli sen verran fiksumpi, että hoksasi vastata puhelimeen. Soitto nimittäin kuului performanssiin. Koska siellä puhuttiin venäjää, hän antoi luurin minulle. Puhelimessa oli nainen, joka kertoi soittavansa sairaalasta ja kysyi oliko Nikolai Vasiljevitsh tavattavissa. Vastasin täysin hämilläni, että ei ole. Sitten hän pyysi ilmoittamaan Nikolai Vasiljevitshille, että ottaa nopeasti yhteyttä sairaalaan.  Siihen keskustelu loppui, kun olimme lyhyesti hyvästelleet. Soittaja oli luonnollisesti ollut oppaamme ja ilmestyikin samassa luoksemme kertoen, että näin olimme tulleet Nikolai Gogolin asuntoon ja kun katsomme ovisilmästä voimme nähdä rappukäytävässä hänen poistuvan varjonsa ja kuulla hänen hiippailevan ulos. Katsoimme ja totta! Joku siellä hiippaili ja askelten kevyt kaiku kuului korviimme. Sitten menimme peremmälle. Kävimme olohuoneessa (tv-huone), ruokasalissa, kylpyhuoneessa ja lopuksi työhuoneessa. Jokaiseen huoneeseen liittyi jokin Gogolia luonnehtiva näkymä tai aktiviteetti.  TV-huoneessa yritimme eläytyä siihen, kun Gogol surffaa TV:n kaukosäätimellä. Ruokasalissa pääsimme katsomaan Gogolin runsasta ruokapöydän antia. Opas kertoi Gogolin olleen hyvän ruoan ystävä ja nauttineen ruokailusta. Hän lisäsi, että Gogolin teoksissa on paljon herkullisia ruokakuvauksia. Kylpyhuone oli aivan vitivalkoinen, sen keskellä oli iso amme.  Seinät oli kirjoitettu täyteen Gogolin runoja, joita hän oli kirjoittanut käsittääkseni vain nuoruudessaan. Saatoimme kuulla, kun Nikolai Gogol lauloi omia runojaan. Se kuulosti epäselvältä mutinalta. En alkanut lukea seinätekstejä, mutta siellä olisi saattanut olla mielenkiintoista luettavaa. Viimeisenä oli vuorossa työhuone, jossa saimme ”seurata” Gogolin työskentelyä. Valitettavasti vaikutelmia oli kertynyt jo niin runsaasti, että työhuoneen ”tapahtumat” ovat jo muististani hävinneet..

Kun olimme käyneet melko nopeassa tahdissa huoneet läpi, opas kysyi meiltä vaikutelmiamme. Amerikkalainen kumppanini luonnehti kokemaansa mielestäni hyvin fiksusti. Hän kertoi olleensa positiivisesti yllättynyt ja hänen mielestään näyttely osoitti hänelle, kuinka tärkeä kirjailija Gogol näyttelyn tekijöille ja ylipäänsä venäläisille on. Minullekin näyttelyinstallaatio oli positiivinen yllätys. Olin omassa palautteessani hieman monisanaisempi. Opas pyysi meitä kirjoittamaan vaikutelmamme vieraskirjaan. Muistaakseni kirjoitin, että näyttely innostaa perehtymään tarkemmin kirjailijan tuotantoon.

Jätin kertomatta oman keskeisen vaikutelmani. Kaikesta näkyi, että koko installaatio oli suunnattu lapsille ja nuorille. Heille se varmaan on ollut innostava kokemus. Meille vanhemmille se tuntui monin paikoin hieman teennäiseltä. Mutta siitä huolimatta siitä jäi positiivinen maku ja se osoitti tekijöiden vilpitöntä pyrkimystä syventää vallitsevaa kuvaa Gogolista. Tämä käsitys vain vahvistui kun myöhemmin Suomessa tutustuin oppaan meille antamiin oheisteksteihin, jotka olen yllä suomentanut. Jätin esitteistä yllä mainitsematta kolmannen paperin, jossa oli pelkkiä sekaisin ja osin päällekkäinkin olevia kirjaimia. Sen idea ei minulle ole vielä valjennut ja tuskin valjenneekaan.

Kun poistuimme, portaikossa vastapäätämme oli iso Nikolai Gogolin rintakuva. Innostunut oppaamme pyysi meitä katsomaan kuvaa keskittyen. Hieman epäluuloisesti toteutimme oppaan toiveen. Hetkenä päästä kirjailija iski meille silmää. Sekin kuului näyttelyinstallaation kokonaisuuteen. Meiltä se sai aluksi väkinäisen hymyn, mutta loppujen lopuksi se jätti meille kokonaisuudessaan oikein hyvän mielen. Koululaisilta tuo silmänisku on varmaan saanut raikkaat naurut.

Näyttelystä palatessamme amerikkalainen seuralaisenikin oli jo paljon paremmalla tuulella. Hänen muuten nyrpeistä kasvoista liikeni jo jonkin verran hymyä. Vaihdoimme muutaman sanan mm. suhteestamme Gogoliin. Hän kadehti minua, kun pystyin lukemaan Gogolia ja muita venäläisiä klassikoita alkukielellä. Hän kertoi myös matkasuunnitelmistaan. Seuraavana päivänä hänen oli määrä mennä Pietariin. Häntä kiinnosti kovasti jo vertailunkin vuoksi tutustua näihin kahteen Venäjän suurkaupunkiin.

…

Ihailen kovasti venäläisten spontaaniutta. Jos he löytävät ihmisessä jonkinlaista ”sielun sukulaisuutta”, niin he ovat kovin avoimia. Usein tunnen olevani venäläisten seurassa kuin kala vedessä. Kontakti syntyy usein verrattain helposti ja luottamuksen ilmapiirissä venäläinen saattaa olla hyvin avoin.. Yllä kerroin jo opasmummosta, joka kehui minulle presidentti Rooseveltia. Uuden siiven opas oli olemukseltaan todella lämminhenkinen nainen. Tietysti hän oli innostunut, että olimme tulleet tutustumaan näyttelyyn, joka ilmiselvästi oli hänelle sydämen asia. Hänkin alkoi kysellä minulta, miten osasin venäjää ja asuinko Moskovassa vakituisesti vai olinko vain käymässä. Vastasin hänelle avoimesti. Sitten hän kertoi hieman itsestään. Hänen miehensä oli diplomaatti ja miehensä ansiosta hän oli saanut asua monissa maailman maissa. Hän luetteli muutamia, joista minulla jäi mieleen vain pari Lähi-idän maata. Erosimme iloisin mielin.

Aleksandr Ivanov: Kristuksen ilmestyminen kansalle

Opin käynnilläni toki paljon uutta, mutta pari asiaa haluan mainita erityisesti. Opasmummoni kertoi, että Gogolin asuessa Italiassa, siellä asusteli samaan aikaan taidemaalari Aleksandr Ivanov (1806-1858), joka on tullut kuuluisaksi maalauksesta Kristuksen ilmestyminen kansalle (Явление Христа народу). He ystävystyivät ja he joutuivat oikeastaan saman pilkan kohteeksi. Tai ehkä olisi parempi puhua ivasta, vähättelystä tai arvostuksen puutteesta. Nimittäin sekä Gogol että Ivanov olivat molemmat taiteilijoita, jotka julkaisivat töitään hyvin harvakseltaan.   Gogol valmisteli teoksiaan pitkään eikä loppuvuosinaan saanut aikaan juuri mitään valmista. Ivanov puolestaan valmisti päätyötään 20 vuotta saaden sen lopullisesti valmiiksi vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1857. Ivanov eli äärimmäisessä köyhyydessä, ja hänen arvostuksensa laantui laantumistaan hitaan työtahdin vuoksi.  Gogolin tilanne oli kutakuinkin samanlainen. Ivanov osoitti henkistä sukulaisuuttaan Gogoliin maalaamalla hänen hahmonsa tuohon kuuluisaan maalaukseensa. Museon audiovisuaalisessa tilassa (josta yllä kerroin) mummo etsi eteemme tuon Ivanovin maalauksen ja etsi minulle sieltä Gogolin hahmon.  

Gogolin hahmo Ivanovin maalauksessa

Lisäksi halusin löytää kirkon, jossa Gogol viime vuosinaan kävi rukoilemassa. Kysyin sitä samalta mummolta. Kyseessä oli Simeon Stolpnikin kirkko, joka sijaitsi Povarskaja-kadulla  (Це́рковь Симео́на Сто́лпника на Поварско́й). Kyseessä on Novyj Arbat –kadulta haarautuva pikkukatu ja tuo valkoinen pikkukirkko sijaitsee itse asiassa Novyj Arbat kadulla ennen tunnettua Dom knigi –kirjakauppaa. Kävin museokäynnin jälkeen siihen tutustumassa ja se oli sisältä oikein sympaattinen ja kaunis, vähän koristeltu pikkukirkko. Gogolhan eli viime vuosinaan syvää hengellistä kriisiä. Sen kertomisesta tulisi liian pitkä juttu. Totean vain, että erään pappismunkin vaikutuksesta Gogol alkoi halveksia omia teoksiaan ja hän sairastui mielisairauteen.

Kirkko, jossa Gogol kävi, toimii edelleen

…

Lopuksi haluan käsitellä hieman vielä Nikolai Gogolin kirjailijakuvaa. Haluan referoida hieman toimittaja Vladimir Poznerin ja viulistin ja filosofin Mihail Kazinikin keskustelua, jossa käsitellään hieman myös Nikolai Gogolia (http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi32122). Ohjelma on tehty kesäkuussa 2014. Molemmat keskustelijat toteavat, että Gogol kuuluu Pushkinin ohella venäläisenkirjallisuuden suuriin neroihin. Kazinikin mukaan latinalaisen Amerikan kirjallisuus perustuu paljolti Gogoliin. Lisäksi Gogol on hänen mukaansa Franz Kafkan esikuvia ja tajunnanvirran alullepanijoita.

Yllä olen jo todennut, että perinteisesti Gogoliin on luotu realistin leimaa ja että Vladimir Nabokov vuonna 1963 suomennetussa teoksessaan Nikolai Gogol murtaa tätä myyttiä. Kazinikin esimerkki latinalaisesta Amerikasta on mielestäni oikein oiva. Kirjallisuuden perinteessä Nikolai Gogol on groteskin romaanin esikuva.

Gogolin kotimuseo on luonnollisesti paljolti sidoksissa perinteiseen kuvaan, mutta kaiken kaanoninkin ohessa siellä yritetään rohkeasti tuoda kirjailijasta esiin monipuolisempi kuva. Niinhän pitääkin, sillä museon tärkein tehtävä on opetuksellinen. Se omalta osaltaan luo edellytyksiä sille, että myös tulevaisuudessa luetaan, harrastetaan ja tutkitaan Nikolai Gogolia. 

Nikolai Gogolin perintö elää. Tämä kuva lienee 1930-luvulta

KOTIMUSEOVIERAILUJA MOSKOVASSA (johdanto)

Kävin jokin aika sitten viiden päivän reissulla Moskovassa. Kaupunki on minulle ennestään hyvin tuttu, mutta edellisestä käynnistä oli kulunut yli kymmenen vuotta. Otin yhdeksi tavoitteekseni tutustua kaupungin kotimuseoihin, joista ehdin käydä viidessä. Eniten minua tietysti kiinnostivat kirjailijat. Valitsin Nikolai Gogolin, Mihail Bulgakovin. Mihail Lermontovin ja Aleksandr Pushkinin. Ja musiikin ystävänä valitsin lisäksi Fjodor Shaljapinin. Määrä oli ihan riittävä, sillä kotimuseoista on muistettava eräs perusasia. Niihin ei mennä käväisemään. Kotimuseossa kävijä on kuin vieras. Hän menee tavallaan kyläilemään taiteilijan kotiin. Kaikkeen kannattaa tutustua kaikessa rauhassa suurella kunnioituksella pyrkien samalla eläytymään talon asukkaiden elämään ja kohtaloihin.  Tätä vahvistui minulle itse asiassa vasta näiden käyntien aikana.

Olin kesällä käynyt Pietarissa Pushkinin kotimuseossa Moikan varrella. Se käynti poikkesi aika lailla näistä Moskovan käynneistä. Se oli pikavauhtia läpiviety ohjattu kierros, jossa opas puhui aikansa kunkin näyttelykohteen edessä ja vieraat vieressä ”vikisivät” eli yrittivät omaksua sen, minkä ehtivät. Toki Pietarin Pushkin-museo on upea paikka, mutta haluan vain korostaa, että näissä Moskovan kotimuseoissa oli aivan erilainen henki. En sitten tiedä, heijastaako tämä jotakin näiden kahden kaupungin perusluonteesta ja erilaisuudesta. Se on kuitenkin toinen teema mutta niin mielenkiintoinen, että haluaisin siihen joskus palata.

Yleensä myös museon työntekijät luovat museoon sen hengen, josta yllä kerroin. Usein heistä ihan huokuu innostus. He haluaisivat kertoa kaiken. Jos he eivät siihen pysty, heistä kuvastuu pettymys samalla lailla kuin perheen isäntäväki on pettynyt, jos jokin vierailu ei onnistukaan toiveiden mukaan. He haluavat aina näyttää paikastaan ja kertoa sen asukkaista vain parhaan puolen. Olkoon vaikka kuinka ristiriitainen hahmo tai ilkimys, hänen ympärillään loistaa suuren taiteilijan sädekehä. Saattanen hieman liioitella, mutta se sallittakoon, jotta vaikutelma selkenisi. Kyllähän eri kotimuseoissa on myös eroja. Joissakin tunnelma on nuhjuisen hengetön. Minä kuitenkin löysin näistä viidestä museosta todella innostavaa henkeä. Joku toinen saattaa kokea ne eri lailla. Ja toki venäjän kielen taidolla on keskeinen merkitys. Parissa paikassa sattui samaan aikaan olemaan kieltä taitamaton ulkomaalainen ja tuntui kuin he olisivat olleen hieman eksyksissä.

Kerron vielä yhden havaintoni, jota ei toki kannata tulkita ihan kirjaimellisesti.  Kotimuseon työntekijät ovat ikään kuin muuttuneet isäntänsä kaltaiseksi. Tai jos kyse on kirjailijasta, heistä voi löytyä hänen kirjojensa henkilöhahmojen piirteitä. Selvimmin tämä viimeksi mainittu näkyi Nikolai Gogolin museossa. Pushkinin museossa tunnelma oli arvokas kuin aikansa aatelisväen tanssiaisissa. Shaljapinin museosta löysin venäläisen musiikin syvällisiä tuntijoita ja suuren laulajapersoonan vilpittömiä, lähes palvovia ihailijoita. He korostivat hänen ensimmäisen, italialaissyntyisen vaimonsa pyyteetöntä rakkautta mieheensä, vaikka tämä eli samaan aikaan susiparina toisen naisen kanssa. Lermontovin museosta löysin jotakin sotilaallista jämäkkyyttä. Oppaista huokui kuitenkin sama herkkyys kuin suuren runoilijan sielussa pitikin olla. Bulgakov on sitten hieman poikkeava tapaus, mutta siitä riittää myöhemmin kerrottavaa. Ja lisätään nyt vielä se, että näissä luonnehdinnoissani on totta ainakin se toinen puoli.

Tämä kirjoitus on tavallaan johdanto. Aion kirjoittaa jokaisesta museokäynnistä erikseen. Odotettavissa on siis viisi eri tekstiä.

Tähän loppuun liitän aivan kuin täkyksi viisi itse ottamaani kuvaa, yhden jokaiseen museoon tai sen asukkaisiin liittyen. Eräissä museoissa valokuvaaminen oli kielletty (tai maksullinen) ja niissäkin, joissa se oli sallittu, vältin kuvaamista.  Paikan henki oli ikään kuin sitä vastaan.  Jätän kuvien kommentit myöhempiin kirjoituksiini.

VENÄJÄSTÄ JA SUOMEN VENÄJÄPOLITIIKASTA - Heikki Talvitie Keravan kirjastossa 17.9.2014

Hannu Taanila

Hannu Taanilalla on tapana järjestää Keravan kirjastossa keskustelutilaisuuksia otsikolla Taanilan tunti.  Keskiviikkona 17. syyskuuta Taanilan vieraana oli Venäjä-tuntija suurlähettiläs Heikki Talvitie. Olisin mielelläni mennyt paikalle kuuntelemaan, mutta Kerava on kovin kaukana asuinpaikastani ja muitakin esteitä sattui tuolloin olemaan. Onneksi Arhi Kuittinen nauhoitti tilaisuuden ja latasi sen Youtubeen.  Se on katsottavissa täällä: http://www.youtube.com/watch?v=Ks0OUEop388 . Kuittinen on myös kirjoittanut mallikkaan johdannon ja esitellyt vieraan, joten en viitsi sitä toistella. Hänellä on lyhyt esittely myös blogissaan http://finnsanity.blogspot.fi/2014/09/heikki-talvitie-ja-hannu-taanila-venaja.html . Olen sieltä lainannut yhden valokuvan.

Tässä on tarkoitukseni esitellä joitain olennaisia kohtia haastattelusta. Jonkin verran olen myös itse kommentoinut Talvitien näkemyksiä. Kaiken tietysti voi kuulla itse. Alun perin halusin kerätä haastattelun ydinkohtia. Loppujen lopuksi siitä tuli aika pitkä. Tämä oli minun tapani työstää tätä tärkeää keskustelua. Toivottavasti se auttaa myös muita.

Keskustelu oli hyvin antoisa ja läpi haastattelun tuli esiin mielenkiintoisia näkökulmia ja väliin rohkeitakin kantoja, joita Suomen riippumattomana pidetty yleisradio ei tohdi tuoda esiin. Ja jos tohtiikin, niin kiirehtii heti monen ”asiantuntijan” suulla torjumaan kannat ja tuomaan korostetusti esille EU- ja amerikkalaismielistä ”toista totuutta”.

On erittäin tärkeää, että tutustutaan erilaisiin kantoihin ja käsitellään asioita monipuolisesti. Yleisradion, MTV:n ja muun suomalaisen median uutisointi on keskittynyt yksipuolisen EU-kannan esilletuontiin. Taustat huomioonottavaa lähdekritiikkiä ei tunnu olevan. Epävarmoja lähteitä ei aseteta kyseenalaiseksi. Näin Yleisradio antaa ymmärtää, että ”Venäjä on valmistellut Krimin valtaamista jo yli kymmenen vuotta” tai että ”pian oltaisiin myös Suomi valtaamassa”. Lisäksi Venäjää ymmärtävät mielipiteet leimataan helposti ”trolleiksi”.  Yleisradiossa pyörii valitettavan ammattitaidotonta porukkaa. On tärkeää tuoda vastapainoksi esiin erilaisia kantoja.

Olen itse asiassa Venäjän median kautta päässyt selville myös monista kriittisistä äänistä myös Euroopan unionin sisällä. Näiden kantojen esilletuontia suomalainen media välttelee. Esimerkkinä voisin mainita vaikka Tshekin kriittiset kannat.

Haastattelun aluksi Talvitie selvittää hieman taustoja Ukrainan tapahtumille ja Venäjän toiminnalle. Tämä johdantopuhe on mielestäni erinomainen. Se pitäisi jokaisen Ukraina-uutisia seuraavan tietää. Talvitie viittaa  Etelä-Ossetian konfliktiin, Venäjän ja Georgian sotaan sekä Kosovon itsenäistymiseen Serbiasta.  Kosovon itsenäistymistä vuonna 2008 perusteltiin sillä, että se oli kokenut sortoa Serbian alaisuudessa. Kosovon kysymys osoittaa monien mielestä kaksoisstandardien olemassaolon maailmanpolitiikassa, koska vastaavana pidetty Krimin irtautuminen Ukrainasta on torjuttu.

Olen valinnut haastattelusta reilut kymmenen mielenkiintoisena pitämääni kantaa ja kohtaa. Muutamaan kohtaan olen laittanut myös oman kommenttini.

Heikki Talvitie

1)      Mitä Hruštšev lahjoitti ja kenelle?

Talvitie toteaa, että huoli Krimillä sijaitsevan Sevastopolin laivastotukikohdan turvallisuudesta kärjistyi Maidanin tapahtumien laajentuessa. Kun Ukrainasta hävisi järjestys kokonaan, niin Sevastopolin ongelma pystyttiin ratkaisemaan. Toki asiaa oli valmisteltu, koska Sevastopolin asema oli koettu uhaksi jo aikaisemmin Viktor Juštšenkon ollessa Ukrainan presidenttinä vuosina 2005 - 2010. Kun Janukovitš voitti vaalit vuonna 2010, asia tuntui olevan järjestyksessä, mutta  Talvitien sanoin ”kun anarkia Maidanilla alkoi, niin se merkitsi sitä, että Sevastopolin turvallisuus hävisi kokonaan.”

Mielestäni mielenkiintoisimman asian Talvitie kertoi Nikita Hruštševista. Samaan aikaan kun hän lahjoitti Ukrainalle Krimin niemimaan, hän ”antoi Kazakstanille koko sen ylätasangon, jonka Pietari Suuri oli valloittanut ja tänä päivänä tällä ylätasangolla on koko Venäjän avaruussysteemi”. Talvitie tarkoittaa Baikonurin avaruuskeskusta, jossa  sijaitsee Venäjän avaruusjärjestön avaruusalusten laukaisukeskus. Kyseessä on Wikipedian mukaan maailman vanhin ja suurin avaruuskeskus. Talvitie jatkaa:

”Minusta ei voi ajatella niin, että Kazakstan yhtäkkiä sanoisi, että nyt vaan lähdette pois. Nazarbajev on viisas mies, mutta mitä Nazarbajevin jälkeen tulee. Voidaan odottaa aika tavalla tämänkaltaisia kriisejä.”

Kommenttini:

Ehkä USA kiinnittääkin seuraavaksi huomionsa Kazakstaniin. Nursultan Nazarbajev on ollut maan presidenttinä vuodesta 1991 eli itsenäistymisestä lähtien. Hän on nyt 74-vuotias (synt. vuonna 1940). Vallanvaihto tapahtuu lähitulevaisuudessa. En ole seurannut paljoakaan Kazakstanin tilannetta, mutta Nazarbajevin jälkeen voivat vainotuiksi joutuneet toisinajattelijat nousta jälleen poliittisille barrikadeille ja konflikteja on odotettavissa. Yhdysvaltoja kiinnostavat ainakin maan öljykentät.

2)      Itä-Ukrainan merkitys Venäjälle

 Lyhyessä lisäyksessään Talvitie kommentoi hieman myös Itä-Ukrainan merkitystä Venäjälle: ”Lisäksi Itä-Ukrainassa on valtava sotateollisuus, joka työskentelee Venäjälle ja joka on Venäjälle aivan välttämätön.” Tätä en pysty kommentoimaan. Luulin itse, että sillä on Venäjälle vain vähäinen merkitys.

3)       Kaikki valehtelevat ja provokaattoreita riittää

Talvitie korostaa, että ei kannata uskoa mitä tahansa propagandaa. Annetaan ymmärtää, että kukaan ei halua taistella ketään vastaan, ei varsinkaan oman maan kansalaisia tai veljeskansaa vastaan. Kuitenkin taisteluja käydään. Vastustajia vain nimetään milloin ”fasisteiksi”, milloin ”terroristeiksi”. Euroopan unionikaan ei halua osallistua sotaa, mutta haluaa kuitenkin Ukrainan Euroopan unionin jäseneksi. Myös USA on ollut Talvitien mukaan CIA:ta myöten mukana Ukrainassa jo Maidanin tapahtumista lähtien. ”Kaikki valehtelevat niin että korvat heiluu ja Suomen lehdistö on kykenemätön hankkimaan senkaltaista tietoa, jolla tekisi jotain operatiivisesti…”

Yleisökysymykseen Talvitie selventää kantaansa. Kanta on mielestäni yllättävän raju:

”Yhdysvallat on koko Kiovan kuvion takana. Siellä on CIA ym. … mutta ei sotilaita, koska he eivät todellakaan halua ruveta venäläisten kanssa sotimaan.” (miksi eivät halua, siitä alempana)

Kyyninen lisäys on tämäkin:  ”Porošenko ei halua taistella omia kansalaisiaan vastaan, vaan hän taistelee terroristeja vastaan, joita hän on tuhonnut jo 2 ja puoli tuhatta.”

Kukaan ei halua sotaa, mutta kaikki sotivat tai kärjistävät ilmapiiriä. Talvitie tiivistää osoittaen tilanteen ristiriitaisuuden. Hänen mukaansa on kauhean paljon provokaattoreita, jotka haluavat, että tilanne kärjistyisi.

Samassa yhteydessä verrataan Ukrainan kriisiä I maailmansotaan, joka sai alkunsa naurettavan vähäpätöisestä asiasta. Talvitie korostaa, että ihmiset eivät ole oppineet menneisyyden sodista mitään.

4)      Suomella ei ole omaa Venäjän politiikkaa

 Suomen ja Venäjän suhteiden viimeaikainen kehitys sai aikaan pitkän vuodatuksen. Kehityshän on ollut Kekkosen ajoista lähtien surkeaa. Talvitie ylistää Kekkosta, joka loi suhteet aivan päätöksenteon ytimiin. Ministeritaso ei riittänyt, vaan piti mennä NKP:n politbyroohon asti. Tämä oli hyvien suhteiden edellytys. Nykyisin ministerit ja ministeriöiden virkamiehet välttelevät kontakteja. Suhteet ovat siis täysin tyrehtyneet. Pääministeri A. Stubb toteaa jossain yhteydessä, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat ”mutkattomat”. Tämä moniselitteinen sana aiheuttaa salissa naurunpurskauksia.

Monesti vähätellään Kekkosen toimia, mutta esimerkiksi ETYK-kokouksen aikoihin Suomi oli itsenäinen ulkopoliittinen toimija. Suomi käytti tilannetta hyväkseen ja Suomea kuunneltiin. On täyttä pötyä väite, että Kekkonen olisi ollut Neuvostoliiton ohjauksessa. Monet faktat kertovat aivan päinvastaista. Talvitien mukaan Kekkosen aikaan Suomi oli suvereeni valtio, Euroopan unionissa me olemme hyvin pieni tekijä.

Nykyisin Suomella ei ole enää omaa Venäjä-politiikkaa.  Hannu Taanila kertoi esimerkin Paavo Lipposen Yhdysvaltain vierailusta. Kun USA toivoi, että Suomi voisi laajan Venäjän-tuntemuksensa ansiosta toimia välittäjänä USA:n ja Venäjän välillä, Lipponen joutui toteamaan, että ”Suomella ei ole enää omaa Venäjän politiikkaa”.

Talvitie luonnehtii EU:n ja Suomen suhteita leikkisästi ottamalla esimerkin Pekka Töpöhännästä. Olen kyllä hänestä joskus lapsena kuullut, mutta en valitettavasti tällä hetkellä tiedä kirjan sankareista yhtään mitään. Onneksi netistä saa vähän apua: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_T%C3%B6p%C3%B6h%C3%A4nt%C3%A4 .  Yritän muistini varassa selvittää Talvitien kantaa. Kirjassa on kolme hahmoa: Monni, Pilli ja Pulla. Monni on paha kissa ja Pilli ja Pulla aina toistavat kaiken mitä Monni sanoo. Pulla toistaa sanatarkasti, Pilli toistaa saman hieman eri sanoja käyttäen. Talvitie yhdistää tämän EU:n ja Suomen suhteeseen. Suomi on kuin Pilli. Me toistetaan, mitä EU (Molli) sanoo, mutta pikkuisen eri sanoin.

Talvitie kiteyttää lohduttomat näkymät:

”Me ollaan päästy siihen mitä halusimme: lännen syliin. On siellä joitakin arvoja, joihin olemme halunneet liittyä, mutta kyllä meidän pitää tajuta, että meidän tilanne on aika heikko.  Me ollaan rajalla ja koko tuo järjestelmä päättää meidän puolesta mikä on meidän suhde Venäjään.”

5)      Oppi erilaiset yhteiskunnalliset järjestelmät omaavien valtioiden yhteiselosta

Sitten Talvitie kertoo asiasta, joka löytyy myös tämän Etelä-Suomen Sanomien kirjoituksen lopusta: http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2014/09/21/heikki-talvitie-ideologia-varittaa-jalleen-suomen-ja-venajan-suhteita

Minä lainaan tässä kuitenkin Talvitietä. Laitan sen lainausmerkkeihin, vaikka ei se täysin sanatarkka lainaus ole. Olen kuitenkin pyrkinyt tuomaan asian esille:

”Kun aikanaan Neuvostoliitto pyrki maailman hegemoniaan, niin että meistä kaikista piti tulla sosialisteja. Suomi sanoi, että ei me viitsitä ruveta eikä meistä tullutkaan sosialisteja. Kun sitten huomattiin, että ei tästä maailmanvalloittamisesta tule mitään, niin ne keksi opin yhteiskuntajärjestelmiltään erilaisten valtioiden rauhanomaisesta yhteiselosta. Siitä tienasi puolueeton Suomi. Siitä alkoi yhteistyö, joka todella hyödytti meitä ja johon meidän puolueettomuuspolitiikkamme aika pitkälle perustui .

Nyt voimaan pantujen pakotteiden taustalla on kaksi argumenttia, jotka meidän johtajamme ovat sanoneet. Toinen on se, että ne [Venäjä] eivät jaa meidän arvojamme.  Toinen on se, että ne [Venäjä] miehitti Krimin eli se on kansainvälisen oikeuden vastainen teko – niin kuin olikin. Mutta kansainvälisessä oikeudessa on kuitenkin alaparagrafi, että jos jotakin kansanosaa sorretaan, niin sillä on oikeus itsenäistyä. Länsi on hieman huolimattomasti referoinut tätä kansainvälisen oikeuden klausuuria ja venäläiset eivät osaa käyttää hyväkseen sitä klausuuria kansainvälisen oikeuden piirissä. Nämä ovat ne argumentit, joilla  pakotteet on pantu voimaan. Ja kyllä niissä suurin syy on ideologinen panostus. Suomen ja Venäjän suhteisiin on jälleen tuotu ideologia. Ne on länsimaiset arvot, jotka pitäisi ympätä sinne Venäjälle ja siitähän ei näytä tulevan mitään. Minä esitän, että länsi esittäisi nyt opin yhteiskuntajärjestelmältään erilaisten valtioiden rauhanomaisesta rinnakkaiselosta.

Kommenttini:

Tässä Talvitien mielenkiintoisessa puheenvuorossa on muutama kohta, joita haluaisin itsekin korostaa.

”Oppi yhteiskuntajärjestelmältään erilaisten valtioiden rauhanomaisesta yhteiselosta” on tietysti Neuvostoliiton ajan retoriikan ironista jälkikäyttöä, mutta siihen sisältyy idea moninapaisesta maailmasta. EU ja USA pyrkivät yksinapaisuuteen, jossa kaikkien pitäisi hyväksyä eurooppalaiset ja amerikkalaiset arvon. Ongelma on ongelmallinen, sillä ei Euroopan unionin valtiotkaan jaa samoja arvoja, minkä myös Talvitie toteaa. EU tosin pyrkii jäsenvaltioita sitovalla lainsäädännöllään vaikuttaa myös ”arvoihin”. Mielestäni tähän keskusteluun ”yhteisistä arvoista” liittyy USA:n valtapoliittisia pyrkimyksiä. Kun Suomen presidentti toteaa, että ”me jaamme samat arvot USA:n kanssa”, niin kyllä siinä minunkin hälytyskellot soi. Todetaan vielä, että kannatan Talvitien ajatuksia.

Toinen kohta, johon kiinnitin huomioni on tämä: ”…venäläiset eivät osaa käyttää hyväkseen sitä klausuuria kansainvälisen oikeuden piirissä”. Se on mielenkiintoinen asia. Yllä jo totesin, että Kosovo itsenäistyi tämän klausuurin perusteella. Miksi Venäjä ei käytä samaa perustetta?

6)      Propagandasodasta

Tämä kohta liittyy oikeastaan jonkin verran myös edelliseen, mutta erotin sen kuitenkin omaksi kohdakseen.

Venäjä ei tietenkään alistu USA:n ja EU:n ajaman yksinapaisen maailman alle. Siitä seuraa vain propagandasota, jossa kärjistetysti ilmaisten Venäjä halutaan demonisoida: Venäjä on paha, Eurooppa on hyvä. Talvitien mukaan Suomi on joutunut ideologiseen pakkopaitaan, mutta maailma ei ole näin mustavalkoinen.

Heikki Talvitie:

Kylmässä sodassa meillä oli kaksinapainen maailma. Me selvittiin siitä ja Neuvostoliitto oli toinen supervalloista. Sitten tuli yksinapainen maailma. Jenkit rupesivat hyökkäilemään joka suuntaan…   Nyt on kolminapainen maailma (Yhdysvallat, Venäjä, Kiina). Tämähän olisi loistava mahdollisuus päästä briljeeraamaan, mutta kun ei osata enää peliteorioita.

Talvitien mukaan Venäjää ajetaan nurkkaan, ja siitä kärsii pieni Suomi.

”Meidän johtajamme eivät uskalla enää tehdä venäläisten kanssa diilejä. Jos tehdään diilejä, niin nehän [venäläiset] saa vaikutusvaltaa. Onhan se kauheaa jos me mennään atomivoimala tilaamaan Venäjältä. Nehän saa vaikka mitä vaikutusvaltaa.”

Tämän päälle Talvitie kertoo tv-keskustelusta, jossa yleisradion toimittaja kauhisteli sitä, kun Suomi on tilaamassa Venäjältä ydinvoimalaa, jossa kaiken lisäksi venäläiset olisivat vähemmistöosakkaana. Talvitie totesi, että olisihan se hyvä saada Suomeen myös toimiva ydinvoimala.  Ranskalaisten paraikaa rakentama voimala on hänen mukaansa vihreiden toiveuni: se ei näytä valmistuvan koskaan.

Peliteorioihin Talvitie viittaa huumorimielellä myöhemmin mm. puhuessaan kolminapaisesta maailmasta sodan syttyessä: ”kolminapainen maailma on siitä hyvä, että kaksi ei voi aloittaa ydinsotaa, koska kolmas jää katselemaan että mihin ne kaksi hävisivät.”

7)      NATO ja Isäntämaasopimus

Talvitie ei katso hyvällä vastikään allekirjoitettua isäntämaasopimusta NATO:n kanssa.  Se merkitsee, että Suomen ja Ruotsin ilmatila on Naton käytössä kriisin aikana. Jos asia koskee Baltiaa, niin molemmat alueet ovat tukialueita. Isäntämaasopimus tarkoittaa Talvitien mukaan, että kun nämä alueet ovat käytössä Baltian kriisissä, niin silloin ensi-isku tulee Suomeen.

Isäntämaasopimuksessa isäntänä on Talvitien mukaan aina USA.

Talvitie korostaa, että isäntämaasopimus on Venäjälle hankala tapaus. Suomi on nyt luomassa Venäjälle kauheaa ongelmaa. Nyt Suomi voi sanoa, että joukot voivat tulla vain Suomen suostumuksella, mutta jos Euroopassa alkaisi NATO:n ja Venäjän välillä sota, niin silloin Suomelta ei kysy kukaan mitään.

Toistaiseksi Suomi ei ole NATO:n jäsen, eikä ensi-iskusta voi olla aivan varma. NATO:n jäsenenä Suomella ei olisi vaihtoehtoja. Esimerkkinä Talvitie mainitsee Unkarin ilmatilan ja lentokenttien käytön pommitettaessa Serbian unkarilaisvähemmistön aluetta Vojvodinaa.

Tässä on linkki uutiseen, jossa Talvitie  kertoo kantansa Natoon:  http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2014/09/04/venaja-tuntija-heikki-talvitie-nato-jasenyys-olisi-suomen-itsemurha

8)      Presidentin asema Suomessa

Presidenttiä tarvitaan nykyisin suhteissa USA:an, Venäjään ja Kiinaan, koska niissä maissa on valtionpäämiehenä presidentti. Se on Talvitien mukaan vain onni, että presidentin ei enää tarvitse osallistua EU:n kokouksiin. Tosin Niinistökin kiusaa se, että hän on sidottu EU-pakotteisiin.

Kekkonen pystyi toiminnallaan lieventämään sodan uhkaa. Hän pyrki luomaan aktiivisesti henkilökontakteja avainhenkilöihin.  ”Kekkosen ajan niin politiikka kulki aina sotilaallisten toimien edellä. Niin kauan kuin pystyttiin pelaamaan politiikalla, ei tarvittu sotilaita mihinkään. Kekkonen piti poliittisella toiminnallaan turvallisuutta ajan tasalla.” Niinistön aikana tämä ei Talvitien mukaan ole mahdollista, koska ”meiltä puuttuvat poliittiset suhteet Venäjälle”.

9)      Voisiko syttyä sota?

Venäjän doktriinissa on ydinaseiden käyttö, mikä Talvitien mukaan on katsottava ongelmaksi. Se tulee Venäjän heikkouden ajalta, kun USA katsottiin niin paljon mahavammaksi valtioksi, ja sitä varten katsottiin tarvittavan ydinaseita.

Talvitie kertoo, että Venäjällä on 8000 taktista ydinasetta. USA:lla niitä ei ole, koska jenkit eivät ole koskaan katsoneet tarvitsevansa niitä. ”Nuo ydinaseet on sellainen potentiaali, että jos venäläiset pystyvät niitä käyttämään ilman että Yhdysvallat vastaa mannertenvälisillä ohjuksilla, niin silloin Euroopalla ei ole paljon toivoa.”

10)   Pakotepolitiikka

Suomen on pakko seurata pakotteita. Kaiken lisäksi Suomi on seurannut niitä mielellään. Enemmistö suomalaisista hyväksyy pakotteet.  

Pakotteet ovat enemmän ideologisia kuin Ukrainaan liittyviä. Talvitien mukaan niistä päättävät Yhdysvallat ja Saksa.  Ylipäänsä Talvitie tuntuu korostavan Saksan ja USA:n roolia Euroopassa. Angela Merkel ja Barack Obama ovat keskenään läheisimpiä partnereita.

Koska pakotteet on luotu ideologiselta pohjalta, se Talvitien mukaan tarkoittaa, että jos ne puretaan, niin ”ne voidaan puolen vuoden päästä panna uudelleen voimaan”. Tämä tarkoittaa faktisesti, että  ”Suomi ei voi kehittää omia Venäjä-suhteitaan, sillä jos nämä pakotteet uusitaan, ne aiheuttavat Suomelle niin kovan maariskin, että harva rupeaa investoimaan Venäjälle ja nekin, jotka siellä ovat, rupeavat ihan varmasti harkitsemaan poislähtöä”.

11)   Euroopan unionista

Eurooppa on hajaannuksen tilassa ja Talvitie ironisoi, että siihen ei tarvita Venäjää. Talvitien mukaan  Eurooppa on nykyisin Saksa eli  Eurooppa on saksalainen. Euroopan unionin alue on Saksan etupiiri. Moldova ja Ukraina ovat Talvitien mielestä Merkelin politiikkaa. Hän haluaa ne Euroopan unioniin, koska ne ovat Saksan aluetta.  Baltian ja Georgian Talvitie katsoo puolestaan kuuluvan USA:n politiikkaan.

Kun draama vie mukanaan - teatterielämys Moskovassa

Kerron ensin, mistä on kyse. Näytelmä on Illasta keskipäivään (С вечера до полудня). Sen on kirjoittanut Viktor Rozov ja ohjannut Ruzanna Movsesjan. Sitä esitetään Moskovan Pushkin-teatterissa, oikeammin sen ”filiaalissa” eli sivunäyttämöllä, joka sijaitsee keskustassa Pushkinin aukion kupeessa. Oikealta nimeltään kyseessä on ”Moskovalainen A. S. Pushkinille nimetty draamateatteri” (Моско́вский драмати́ческий теа́тр им. А. С. Пу́шкина; http://www.teatrpushkin.ru/plays/s-vechera-do-poludnya). Esitystä seuratessani jäi mieleeni kuulemani lausahdus ”kohtalon loukkaamat ihmiset” (”обиженные судьбой люди”). Kun sitä hieman mukailee suomen kieleen sopivammaksi, saadaan Kohtalon kolhaisemat. Ehkä se olisi näytelmälle sopivampi suomenkielinen nimi.  Yksi aiheeni kirjoituksessani on myös draaman sisäinen jännite (http://oppimateriaali.wikidot.com/jaennite ). Tuntuu ihmeelliseltä, miten se pystyy vangitsemaan katsojan. Olen kirjoittanut luvut eri aikaan, joten jonkin verran voi olla toistoa.

Sisäänkäynti Moskovan Pushkin-teatterin sivunäyttämölle

Taustaa

Olen viimeisen vuoden aikana käynyt teatterissa vain muutaman kerran ja tähänkin blogiin olen parista - kolmesta esityksestä kirjoittanut. Ne ovat kaikki olleet joko ennestään tuttuja klassikoita tai perustuneet johonkin tuntemaani romaaniin. Olen noissa esityksissä ollut katsojana eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija: olen vain verrannut esitystä aikaisemmin näkemääni.

Elämäni eri vaiheina olen toki nähnyt huimasti hyvin erilaisia ja erityylisiä teatteriesityksiä. Teatteriharrastukseni kuitenkin lähes lopahti vuonna 2002, mikä johtui elämäntilanteessani tapahtuneesta muutoksesta ja osittain myös kyllästymisestä. Nyt viimeisen parin vuoden aikana olen yrittänyt harrastustani elvyttää. Enää ei teatterielämyksissäni toki ole ollut entisenkaltaista intohimoa.

Moskovassa käydessäni kävin katsomassa muutaman esityksen ja tarkoitukseni on kirjoittaa yhdestä niistä. Tämä esitys poikkeaa varsin paljon aikaisemmista, joista tähänkin blogiini olen kirjoittanut.  Nyt en ollut ulkopuolinen tarkkailija, vaan kokija, jonka draama vangitsi sisäänsä ja tunsin eläväni täysin keskellä tapahtumien sisäisiä jännitteitä. Tämän mahdollisti osaltaan se, että kyseessä oli pieni intiimi teatteritila ja satuin istumaan ensimmäisellä rivillä paikassa, jossa näyttelijät saattoivat olla minusta metrin päässä, ja he olisivat liikkuessaan saattaneet kompastua jalkoihini, ellen olisi itse ollut varuillani. Tietenkin tuo ”kokijana oleminen” ja eläytyminen näytelmään ei johtunut intiimistä tilasta eikä siitä, että välillä saatoin miltei tuntea näyttelijöiden hengityksen. Se johtui näytelmän sisäisestä jännitteestä, joka vei katsojan mukanaan. Ajan kulu unohtui. Katsojana koin olevani mukana siinä aidoimmassa teatterin maailmassa, joka minua oli nuorempana kiehtonut ja jonka vuoksi olin kerta toisensa jälkeen uusiin esityksiin pyrkinyt.

Täytyy heti ottaa hieman takaisin. En halua väheksyä viima aikoina näkemiäni Kirsikkapuiston ja Bulgakovin Teatteriromaanin esityksiä, joista olen tässä blogissani kirjoittanut.  Kyllähän minä niihinkin olen uppoutunut tai ainakin yrittänyt uppoutua vähintään samalla intensiteetillä. Kyllähän niissäkin on ollut sisäistä jännitettä. Mutta tilanne sattui kuitenkin olemaan toinen. Kyse oli ennestään tutuista näytelmistä, joita katsellessa vertailu ja rinnastus ovat koko ajan läsnä.

Nyt Moskovassa oli kyseessä ainakin Tshehoviin ja Bulgakoviin verrattuna uusi näytelmä Illasta keskipäivään (С вечера до полудня). Se on kotimaassaan tunnetun mutta ulkomailla tuntemattoman näytelmäkirjailijan Viktor Rozovin psykologinen draama.

Näytelmää esitetään Pushkin-teatterin sivunäyttämöllä, joka keskittyy ohjelmistossa uuteen draamaan tai ainakin rohkeasti uudenlaisiin tulkintoihin. Teatteritila antaa ohjaajille perinteistä näyttämöä laajemmat mahdollisuudet. Tila on pieni, mutta ei ahdas. Se on siinä mielessä tilava ja nykyaikainen, että sitä voidaan muokata ja muuttaa esityksen mukaan.  Ei ole sellaista etäisyyttä yleisöön kuin perinteisellä näyttämöllä. Näyttelijät voivat tarvittaessa tulla lähes katsojien ”iholle”. Kuuluvuus on hyvä, kuiskauskin kuuluu. Suurilla näyttämöillä ei tällaiseen intensiteettiin pystytä.

Viktor Rozov  1913 - 2004

Näytelmää katsoessani en tiennyt, milloin se on alun perin kirjoitettu ja mihin aikaan se sijoittuu. Tajusin toki heti, että eletään Neuvostoliiton aikoja, aavistelin 80-luvun alkupuolta. Näytelmän kirjoittaja Viktor Rozov oli tuttu nimi. En tiennyt hänen ikäänsä. Luulin hänen vielä kirjoittavan. Tosiasiassa Rozov oli kuollut vuonna 2004 91-vuotiaana. Näytelmä oli valmistunut jo vuonna 1970 ja joutunut aluksi osittain sensuurin hampaisiin. Palaan näytelmän alkutaipaleeseen hieman edempänä.

Katsaus näytelmän henkilöihin ja sisältöön

Seuraavassa on ohjelman johdantotekstistä vapaasti mukailtu näytelmän esittely.

Tunnetussa moskovalaisessa Stalinin aikana rakennetussa pilvenpiirtäjässä (ns. Stalinin hammas) eläintarhan vieressä asuu kolmen sukupolven perhe. Isä on kuuluisa kirjailija, hänen kaksi aikuista lastaan ja pojanpoika. Heillä kullakin on sisimmässään oma tuskansa, joka on painanut jo vuosia mieltä antamatta rauhaa. Näytelmän tapahtumat saavat alkunsa eräänä iltana ja päättyvät seuraavana päivänä. Tuona aikana sielun syövereistä nousevat pintaan nuo menneisyyden painajaiset, jotka ovat estäneet heitä olemasta vapaat ja elämästä ilman ahdistusta. Tuon vajaan vuorokauden aikana näytelmän henkilöt kokevat elämässään muutoksen. Toteutumattomille haaveille ja ratkaisemattomille ongelmille avautuu mahdollisuus.

Todetaan tähän väliin, että nuo ”painajaiset” eivät ole niin dramaattisia, kuin joku ehkä odottaisi. Kyse on loppujen lopuksi meidän jokaisen arkipäivään liittyvistä asioista ja kriiseistä, jotka jättävät kolhunsa ja joista on kovin vaikea vapautua.

Esittelen seuraavaksi näytelmän henkilöt. Annan jokaisen henkilön jälkeen henkilöistä lyhyen luonnehdinnan. En paljasta kaikkia näytelmän loppuratkaisuja. Riittää, että selvitän hieman henkilön elämäntilannetta ja henkilöiden keskinäisiä suhteita.

Andrei Trofimovitsh Zharkov (roolissa Vladimir Nikolenko)

Isä Andrei Zharkov on tunnettu kirjailija. Vaimo on kuollut edellisenä vuonna. Kirjailijan ura on tuonut mainetta, jonka ansiosta perhe on saanut myös asunnon arvostetussa ”Stalinin hampaassa”. Näytelmä alkaa siten, että isä lukee perheelleen alkukappaletta uuden romaaninsa käsikirjoituksesta. Tytär ja lapsenlapsi istuvat pöydän ääressä hiljaa, poika Kim istuu taustalla sohvalla. Luenta keskeytyy, kun Kim alkaa kuorsata. Isä suuttuu, ottaa paperinsa ja poistuu omaan huoneeseensa. Varsinkin tytär on hyvin järkyttynyt siitä, kun isä pahoitti mielensä.

Konstantin Fedorovitsh Jegorjev (Viktor Vasiljev)

Konstantin on Andrei Zharkovin pitkäaikainen ystävä niiltä vuosilta, kun isä ei vielä ollut ryhtynyt kirjailijaksi. Hän käy Andrein luona tutustumassa tämän käsikirjoitukseen. Hän on jo vuosikaudet ollut eräänlainen esilukija, jonka mielipidettä Andrei arvostaa. Tällä kertaa Andrei havaitsee Konstantinin palautteessa jotain mielistelevää epäsuoraa venkuilua. Hän tulkitsee sekä hänen, että perheen reaktioista, että uusi käsikirjoitus on huono. Kirjailijalle alkaa paljastua se, mitä hän on jo aavistanut. Hän on menettänyt kykynsä kirjoittaa.

Kim (Andrei Zavodjuk)

Kim on Andrein keski-ikäinen poika. Hänen elämänsä on juuttunut paikoilleen. Hän toimii nykyisin juoksijoiden valmentajana. Urakehitys on pysähtynyt, tyytymättömyys elämään näkyy jo hänen olemuksessaan. Hänen vaimonsa on ”karannut” miehensä luota Brasiliaan löydettyään uuden rakkauden. Avioliitosta on jäänyt isänsä kanssa asumaan teini-ikäinen poika Albert. Suhde entiseen vaimoon on jättänyt Kimiin kipeät jäljet. Hän on sisäisesti lukossa ja pojan kohtalokin painaa.

Nina (Natalja Reva-Rjadinskaja)

Nina on Andrein aikuinen naimaton tytär, veljeään paljon nuorempi. Hän toimii teknisellä alalla kääntäjänä. Äidin kuoltua hän on perheen ainoa nainen. Menneisyys palaa Ninan elämään nykyisin Siperiassa asuvan entisen poikaystävän ilmestyessä yhtäkkiä kyläilemään. Kipeä suhde palaa mieleen.

Alla Vasiljevna (Vera Voronkova)

Alla on Kimin entinen vaimo. Kimin elämä järkkyy, kun hän saa kuulla Allan saapuneen Moskovaan. Luonnollisesti pinnalla on pelko, että hän on tullut hakemaan poikaa luokseen. Poika on jo siinä iässä, että voi saada passin ja muuttaa ulkomaille äitinsä luo. Alla ilmestyy näyttämölle näytelmän viime minuuteilla. Kuitenkin Vera Voronkovan esittämä Alla on mielestäni hyvin vaativa roolisuoritus. Voronkova onnistuu siinä loistavasti.

Leva (lausutaan ”Ljova”) Gruzdev (Aleksei Voropanov)

Ljova on nuori tutkija, jolla on lähes kymmenen vuotta sitten ollut suhde Ninan kanssa. Hän katkaisi suhteen muuttaen pois Moskovasta. Ninalle ero oli hyvin raskas kokemus eikä hän ole selvinnyt siitä vieläkään. Ljova ilmestyy yllättäen vierailemaan entisen tyttöystävänsä luo. Hänellä on vaikeuksia saada paikkaa hotellista ja loppujen lopuksi hän joutuu jäämään Zharkovin asunnon sohvalle yöksi, mikä osaltaan avaa Ninalle mahdollisuuksia selvittää vanhaa suhdetta. Minulle nousee mieleen kysymys, miksi Ljova tuli, vaikka hänellä omien sanojensa mukaan kuitenkin oli uudessa kotikaupungissaan naisystävä, jonka kanssa hän kertoo olevansa ”viittä vaille” naimisissa. Kyseessä on psykologinen draama ja käynti omalta osalta avaa myös Ljovan sisäistä maailmaa. Hän tuntuu olevan kovin epävarma omista tunteistaan.

Albert

Albert on Kimin ja Allan poika, joka siis asuu isänsä kanssa. Hän on ehkä 16-vuotias. Äidin tulo merkitsee hänelle paljon. Hän ei kuitenkaan halua loukata isänsä tunteita. Albertin joutuu vaikean tilanteen eteen: lähteäkö äidin mukaan vai jäädäkö isän luo. 

Nina, Kim ja Ljova

Draaman jännite on ihmeellinen asia

On harvinaista herkkua kokea yleisön joukossa ne hetket, kun draama vie mukanaan. Jännite henkilöiden sisässä ja heidän välillään kiristyy äärimmilleen. Sali on hiiren hiljaa. Näyttelijät puhuvat väliin miltei kuiskaten, yleisö pinnistää kuuloaistiaan odottaen tulevaa. Näytelmän henkilöt tuntuvat pakahtuvan.

Näyttämöllä leijailee uhkaa, tunteiden näkymättömät säröt odottavat murtumistaan. Toinen peittää jotain toiselta, ja päinvastoin. Avoimuutta ei ole olemassa. On varovaisuuden aikaansaamaa värinää, jonka äänensävystä saattaa tuntea, jos pinnistelee.

Illasta keskipäivään on vuonna 1970 valmistunut tunnetun neuvostoliittolaisen näytelmäkirjailijan Viktor Rozovin näytelmä. Ilmestymisensä aikoihin siitä ei sensuurin vuoksi saatu esityskelpoista versiota. Kymmenen vuoden kuluttua siitä tehtiin tv-elokuva, josta ei enää tarvinnut leikellä kohtia. Sitä piti mm. itse Rozov onnistuneena. Pushkin-teatteri on nyt tehnyt tuosta yli 40 vuotta vanhasta näytelmästä uuden version, joka on myös katsojien kautta sidottu tähän päivään.

Se oli koruton, pelkistetty, intensiivinen ja koskettava näytelmä, ilman neuvostodraaman ylinäyttelemisen maneereita. Henkilöt tuntuivat olevan meidän omasta elämästämme napattuja. Ongelmat ja tunteet tuntuivat yleisölle tutuilta ja ajankohtaisilta, vaikka kaikki tiesivät, mihin aikaan sen tapahtumat sijoittuivat.

Mutta palaan jännitteeseen. Osa yleisöstä jopa seisoi – hievahtamatta. Olisin aistinut ihmisten sisään- ja uloshengityksen, jos sitä olisi ollut. Kaikki tuntuivat jähmettyneen paikalleen. Miten tuollainen jännite pystytään luomaan näytelmään, jonka he todennäköisesti vanhastaan tunsivat. Niin, he tunsivat sen neuvostoajan version. Tässä hetkessä se tuntui toimivan edelleen. Ehkä se juuri loi sitä jännitettä: katsoja havaitsi, kuinka ihmiset sisimmässään painiskelevat samoissa ongelmissa. Väkisinkin alkaa rinnastaa noita eri aikoja. Ihmisen kriiseistä on kyse. Kirjailija tuntui ikään kuin olleen aikaansa edellä. Tuon ajan moraaliset ja perheen sisäiseen yhteisyyteen liittyvät jännitteet ja ongelmat tuntuivat elävän edelleen, vielä voimakkaampina.

Eniten minua – ja varmaan myös suurta osaa yleisöstä - hätkähdytti, kun isä löi poikaansa. Se oli intiimissä tilassa niin aidon järkyttävä kohtaus. Näytti, että läimäys tuntui ihan oikeasti osuneen pahasti, kipu oli varmasti aito. En havainnut, että kumpikaan olisi näytellyt. Isku ja kipu olivat todellisia. Draaman jännitettä oli sekin, että saman iskun – kuin myös kivun - tunsin minäkin poskellani.

Toinen kohtaus, jonka varmasti muistan aina ja jossa muukin yleisö taisi lakata hengittämästä, oli Ninan ja Ljovan öinen keskustelu sohvalla Ljovan vuoteen äärellä. Vuosia aikaisemmin ero oli ajanut Ninan melkein itsemurhan partaalle. Uusiin suhteisiin ei ollut löytynyt voimia. Nyt hän sitten esitti entiselle ystävälleen vilpittömän pyynnön suoraan sydämestään: ”Lahjoita minulle lapsi!” Nyt lukiessa se voi (ainakin suomalaiselta) tuntua huvittavalta, mutta siinä tilanteessa, kun elät mukana syvällä ihmisten tunnoissa ja kohtaloissa, se avaa yksinäisen naisen sisäisen tuskan. On huomattava, että alun perin tuo pyyntö tehtiin 60- ja 70-luvun vaihteen Neuvostoliitossa, jossa yksinhuoltajanaisiin suhtauduttiin kovin torjuvasti. Katsojia tilanne ei varmasti huvittanut. He myötäelivät nuoren naisen tuskan, niin lähihistoriassa kuin nykyhetkenä.

Tunsin koskettavana myös yhteisöllisyyden ja perhekeskeisyyden, joka meidän suomalaisten elämästä puuttuu. Venäläisessä perinteessä ja elämäntavassa se tuntuu olevan koko ajan läsnä.

Tällainen näytelmä ei menisi Suomessa läpi. Miksei? Ensiksikin suomalainen katsoja tuntisi vieraaksi tuon näytelmästä läpitunkevan yhteisöllisyyden ja kaipuun perheyhteyteen. Draamassa käsitellään asioita, jotka uhkaavat rikkoa tuota yhteisyyttä. Suomalaiselle ja länsimaalaiselle katsojalle tuollainen pohdinta saattaa jäädä vieraaksi. On toinenkin seikka. Paljon Venäjästä ja venäläisistä kirjoittanut Esa Seppänen on jossain teoksessaan tai radiohaastattelussaan luonnehtinut venäläistä luonnetta siten, että se kääntyy helposti menneisyyteen ja tutkii itseään menneisyyden kautta. Tässä näytelmässä palataan juuri 40 vuoden takaisiin asioihin. Venäläiselle katsojalle se sopii. Suomalainen katsoja ei tuntisi tätä näytelmää omakseen. Se ei ole hänen maailmaansa, eikä hänen kulttuuriperintöään. Toisaalta saatan olla osin väärässä, sillä onhan olemassa Anton Tshehov, jonka perintöön myös Rozov nojaa.

Alla ja Kim näytelmän loppukohtauksessa

Näytelmän loppu

Kimin entinen vaimo Alla tulee vierailulle aivan näytelmän lopussa. Eletään yhteinen lounas ja tilanne kärjistyy Kimin ja Allan välien selvittelyyn. Se on herkkä kohtaus, jonka loppuratkaisusta en kerro enempää. Eniten esityksen näyttelijöistä arvostan kuitenkin juuri Allaa esittänyttä Vera Voronkovaa. Hän tuli näyttämölle 10 -15 minuuttia ennen loppua, mutta hänen roolinsa oli vähintään yhtä tärkeä kuin kaikkien muiden. Ihailen, miten hän oli pystynyt latautumaan rooliinsa. Hän ilmestyi keskelle tapahtumia siihen näkymättömien jännitteiden vyyhteen ja onnistui elämään koskettavasti äidin ja ex-vaimon roolinsa.

Aivan näytelmän loppuhetkillä huomio kiinnitetään yllättäen Ljovaan. Hän saa kunnian sanoa näytelmän viimeisen repliikin. ”Ehkä minun pitää lähteä”, hän toteaa ja jää sivuttain seisoen tuijottamaan katse yleisöön kääntyneenä. Jännitteen nauha kiristyy, ei tunnu löystyvän. Tilanne jatkuu ja jatkuu, liikkumatta, hengittämättä… Nauha vain kiristyy, mutta mitään ei tapahdu. ”Ei tämä näin voi loppua”, huudan sisimmässäni. Valot kuitenkin sammuvat, eikä mitään enää ole. Näytelmä on ohi.

Lisää pohdiskelua

Suomeen palattuani aloin tutkia Viktor Rozovin uraa tarkemmin ja sitä myötä tarkentui hänen elämänuransa kuin myös tämän näytelmän taustat. Vuonna 1981 ilmestyi näytelmästä kaksiosainen tv-elokuva, jota Wikipedian mukaan myös Rozov pitää yhtenä parhaimmista hänen teoksiinsa perustuvista elokuvistaan. Ohjaaja on Konstantin Hudjakov. Youtubesta ne löytyvät helposti kun kirjoittaa hakuun ”С вечера до полудня”. Katsoin elokuvan ja aion tässä kirjoitukseni osassa tehdä jonkinlaista löysää vertailua. Alussa kuitenkin avaan hieman kirjailijan dramaturgian erityispiirteitä.

Viktor Rozovin näytelmissä halutaan aina käsitellä moraalisia kysymyksiä niin, että katselija tai lukija joutuu niitä arvioimaan, pohtimaan ja tekemään valintoja. Siinä mielessä hän poikkeaa siitä vanhemmasta neuvostoliittolaisesta perinteestä, jossa pyritään ylhäältä alaspäin vaikuttamaan katselijan näkemykseen. Näytelmä herättää kysymyksiä, ei syötä jotain tiettyä näkemystä katsojaan.

Tämä Rozovin omaksuma suunta valtasi alaa 60-luvulta alkaen ja sai aikaan aikansa kysymyksiin ja ongelmiin hienovaraisesti pureutuvaa psykologista draamaa, jolla oli perustansa Tshehovista ja muista klassikoista alkunsa saaneessa perinteessä. Joskus tuloksena oli herkullista sisäisen jännitteen koossa pitämää draamaa, joskus kaikesta paistaa läpi todellisesta elämästä etäinen teennäisyys ja liioiteltu, tyhjyyttä huokuva ylinäytteleminen. Rozov on onnistujia. Hänen huippusaavutuksensa on käsikirjoitus Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1958 palkittuun elokuvaan Kurjet lentävät (Летят журавли).

Kurjet lentävät - Viktor Rozovin käsikirjoittama elokuva

Nyt siirryn vertailuun. Käytän Pushkin-teatterin versiosta nimitystä ”draama” ja vuoden 1981 versiosta nimitystä ”TV-elokuva”.

Näytelmä panee miettimään, miksi Ljova tulee käymään Ninan ja hänen perheensä luona. Näyttäisi, että jokin häntä vetää vanhan rakkauden luo. Hän ei ole varma itsestään. Tulee mielikuva, että hän valehtelee omasta ”viittä vaille”-suhteestaan (ks. yllä). TV-elokuvassa tämä vierailu tuntuu absurdilta ja päälle liimatulta. Hänen käyntinsä motiivi ei selviä, ellei se sitten liity juuri tuohon perhetuttavuuteen (mitä en usko). TV-elokuvasta puuttuu jännite, Pushkinin teatterin draamassa jännite on läsnä: jokin on jäänyt Ljovan mieltä painamaan.

TV-elokuvassa on tietysti enemmän toimintaa ja voimakkaampia äänenpainoja. Tunnetilat ovat näkyvämpiä ja selvempiä. Itkua ei peitetä, ilonpurkaukset ovat näkyvämpiä. Teeskentelyn ja mielistelyn huomaa. Keskustelussa on näyttelemisen maneereja. Draamassa puolestaan henkilöt ovat lähempänä oikeaa elämää. He voivat olla keitä tahansa meistä.

TV-elokuvassa keskustelukin on älyllisempää, elämälle vierasta. Viitataan suuriin kirjailijoihin ja heidän ajatuksiin. Draamassa ollaan arkisempia, älyllistä keskustelua vältellään.

TV-elokuvassa on voitu paneutua enemmän esimerkiksi pojan mielenliikkeisiin hänen saatuaan tietää, että äiti on tullut kaupunkiin. TV-elokuvassa poika nähdään tyttöystävänsä kanssa. Draamassa tyttöystävää ei näy. Suhteen olemassaoloon on vain pari löysää viittausta.

Perheen sisäiset suhteet tuntuvat TV-elokuvassa läheisemmiltä. Yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys ovat vahvempana läsnä. Se johtuu ilmestymisajasta. Nykynäkökulmasta katsottuna siskon ja veljen (Nina ja Kim) suhde TV-elokuvassa tuntuu kovin läheiseltä, lähes intiimiltä. Välillä Nina ja Kim käyttäytyvät keskenään kuin aviopari. Samoin tädin (Nina) ja veljen pojan (Albert) suhde on välillä kuin äidin ja pojan suhde. Nina on ottanut ”korvikeäidin” roolin.

TV-elokuvassa kohtaukset ovat melodramaattisempia. Minun silmiini itkemiset tuntuvat kovin liioitelluilta. Ilmeissä ja eleissä hieman ylinäytellään perinteisen teatterin tavoin. TV-elokuvassa huudetaan ja riidellään reilummin. Se on kai elokuville tyypillistä vuorosanojen vaihtoa. Sitä tarvitaan elokuviin. Draaman intensiteettiä ei tv-ruudun kautta luoda.

Draamassa tuntee, että jokaisella on on tragediansa. TV-elokuvassa Kim tuntuu ”varastavan shown”. Hänen rooliaan esittää Leonid Filatov, aikansa tunnetuimpia elokuvanäyttelijöitä. Draamassa on kaikki henkilöt ja heidän ongelmansa ovat samanpainoisia. Mikään ei erotu ylitse muiden.

Kohtaus, jossa isä lyö poikaansa, tapahtuu TV-elokuvassa aivan ensimmäisen jakson lopussa. Siihen jakso loppuu, jää vain hiljaisuus. Draamassa näytelmä jatkuu, mitään draamallista hidastusta tapahtumiin ei tule. Poika menee omaan sänkyynsä makaamaan peittäen kasvonsa käsillään, isä ei pysty katumaan tekoaan, hän joutuu vain hämmennykseen. TV-elokuvassa iskusta tehdään itkemisineen dramaattisempi kohtaus. Sitähän toki televisioon kaivataankin. Toisen osan alussa lyömisen jälkitilanne jatkuu.  Albert itkee, Nina-tädin rooli on lohduttaa.

TV-elokuvassa Nina on Albertille kuin äiti. Draamassa hän on lähinnä tukena oleva kaveri. Tämä on ajan tuomaa väriä. 70-luvulla nainen kuin nainen sisäisti varmaan nykyaikaa herkemmin itseensä äidin roolin.

Jos Nina tuntuu TV-elokuvassa enemmän äitimäiseltä, niin Kim tuntuu väkivaltaisemmalta. Draamassa Kim ei ole niinkään väkivaltainen, vaan lähinnä äkkipikainen ja joskus raju. Hänen elämänsä on ikävässä pattitilanteessa eikä se voi olla näkymättä ulospäin.

Draamassa edetään eleettömämmin. Sisäinen jännite vie tarinaa eteenpäin. Siinä ei tarvita räikeästi ulospäin näkyviä tunnepurkauksia tai voimannäyttöjä niin kuin TV-ruudussa. Toisaalta tv-elokuvassa on muutama hyvä ja herkkä kohtaus, kuten isän ja pojan keskustelu yömyöhällä. Melodraama tarvitsee näitä herkkiä kohtauksia.

Odotin TV-elokuvaa katsoessani nimenomaan kohtausta, jossa Nina ottaa esille toiveen yhteisestä lapsesta. ”Подари мне ребенка!” (”Lahjoita minulle lapsi!”) tuntuu draamassa paljon luontevammalta. TV-elokuvassa koko kohtaus on vastenmielisen itkuinen. Kuva pysähtyy Ninaan, joka vuodattaa runsaasti kyyneleitään ja huokuu melodramaattisen vahvasti rakkauden kaipuutaan neuvostoajan elokuvien maneereita jäljitellen.  Draamassa kohtaus on paljon luonnollisempi. Lisäksi myös vastapuolen eli Ljovan reaktio on kuin oikeasta elämästä: hän on aidosti hämillään, menee ensin sanattomaksi, ennen kuin saa suustaan jonkin tökerön kommentin.

Kimin ex-vaimolla Allalla ei TV-elokuvassa ole jälkeäkään siitä intensiteetistä, joka Vera Voronkovalla on draamassa. Allan saapuminen on kuitenkin kohtauksena vaikuttava. TV-elokuvassa tilanne tuntui Kimin kannalta rajummalta. Koin miltei omassa selkäpiissäni Kimin tuntemukset, kun kaikki muut ryntäävät halaamaan ex-vaimoa kuin omaa perheenjäsentä. Ehkä tästä pitää kiittää Kimin osan esittäjää Leonid Filatovia. Yhtä kaikki tilanne oli molemmissa esityksissä Kimille hyvin raskas, ja myös draamassa se onnistuttiin välittämään.

Albert on elokuvassa mielestäni roolihahmona vahvempi. Hänessä on enemmän moraalista voimaa ja itenäisyyttä. Draamassa hän jää nuorukaiseksi, joka ei oikein tajua, mihin on joutumassa lähtiessään äidin mukaan ulkomaille.

TV-elokuvan lopusta voin todeta vain, että draamaan verrattuna se on lattea. 

Lopuksi

Näytelmän ohjaaja ansaitsee työstään kiitokset. Illasta keskipäivään on nimenomaan näyttelijöiden draama. Heille lankeaa vastuu onnistumisesta. Se vaatii täydellistä antautumista roolilleen. Onneksi ei ole sorruttu falskiuteen eikä liioitteluun, vaan kaikki ovat kuin omana itsenään. Ulkoisesta eleettömyydestä huolimatta pitää olla sisäistynyt rooliinsa, muuten on vaarana tulla naurettavaksi.

TV-elokuvan katsottuani ymmärrän nyt paremmin, miksi yleisö piti draamasta. Se on riisuttu kaikesta ylitunteellisesta melodramaattisuudesta, joka vaivasi tv-elokuvaa. Näytelmä on tuotu lähemmäksi nykyaikaa ja nykykatsojaa. Katsojalle on annettu vapaus tuntea ja kokea. Tämä on Viktor Rozovin dramaturgiaa parhaimmillaan.

Näytelmä on viime aikoina osoittautunut ilmeisesti suosituksi, koska huomaan sen olevan myös muiden teattereiden ohjelmistossa. Mikä siinä kiehtoo? Jotakin nykyihminen löytää tuosta suojasään ja sen jälkeisen ajan maailmasta ja sen ihmisistä.  Ehkä heidän elämäänsä kuului joitakin nykyihmisten maailmasta kadonneita arvoja. Ainakin nykyisin ollaan tulossa arvotyhjiöön, mihin voi menneisyydestä löytää ratkaisuja. Ja kyllä menneisyyteen katsotaan myös kriittisemmin. Totesin jo yllä, että venäläinen katsoo mielellään menneeseen, joko sinne palatakseen tai sieltä oppiakseen ja elettyä elämää punnitakseen.

 

Moskovan Pushkin-teatterin sivunäyttämön rakennus