Kävin jokin
aika sitten viiden päivän reissulla Moskovassa. Kaupunki on minulle ennestään
hyvin tuttu, mutta edellisestä käynnistä oli kulunut yli kymmenen vuotta. Otin
yhdeksi tavoitteekseni tutustua kaupungin kotimuseoihin, joista ehdin käydä
viidessä. Eniten minua tietysti kiinnostivat kirjailijat. Valitsin Nikolai
Gogolin, Mihail Bulgakovin. Mihail Lermontovin ja Aleksandr Pushkinin. Ja
musiikin ystävänä valitsin lisäksi Fjodor Shaljapinin. Määrä oli ihan riittävä,
sillä kotimuseoista on muistettava eräs perusasia. Niihin ei mennä käväisemään.
Kotimuseossa kävijä on kuin vieras. Hän menee tavallaan kyläilemään taiteilijan
kotiin. Kaikkeen kannattaa tutustua kaikessa rauhassa suurella kunnioituksella
pyrkien samalla eläytymään talon asukkaiden elämään ja kohtaloihin. Tätä vahvistui minulle itse asiassa vasta näiden
käyntien aikana.
Olin kesällä
käynyt Pietarissa Pushkinin kotimuseossa Moikan varrella. Se käynti poikkesi
aika lailla näistä Moskovan käynneistä. Se oli pikavauhtia läpiviety ohjattu
kierros, jossa opas puhui aikansa kunkin näyttelykohteen edessä ja vieraat vieressä
”vikisivät” eli yrittivät omaksua sen, minkä ehtivät. Toki Pietarin
Pushkin-museo on upea paikka, mutta haluan vain korostaa, että näissä Moskovan
kotimuseoissa oli aivan erilainen henki. En sitten tiedä, heijastaako tämä
jotakin näiden kahden kaupungin perusluonteesta ja erilaisuudesta. Se on kuitenkin
toinen teema mutta niin mielenkiintoinen, että haluaisin siihen joskus palata.
Yleensä myös
museon työntekijät luovat museoon sen hengen, josta yllä kerroin. Usein heistä
ihan huokuu innostus. He haluaisivat kertoa kaiken. Jos he eivät siihen pysty, heistä
kuvastuu pettymys samalla lailla kuin perheen isäntäväki on pettynyt, jos jokin
vierailu ei onnistukaan toiveiden mukaan. He haluavat aina näyttää paikastaan ja
kertoa sen asukkaista vain parhaan puolen. Olkoon vaikka kuinka ristiriitainen hahmo
tai ilkimys, hänen ympärillään loistaa suuren taiteilijan sädekehä. Saattanen
hieman liioitella, mutta se sallittakoon, jotta vaikutelma selkenisi. Kyllähän
eri kotimuseoissa on myös eroja. Joissakin tunnelma on nuhjuisen hengetön. Minä
kuitenkin löysin näistä viidestä museosta todella innostavaa henkeä. Joku
toinen saattaa kokea ne eri lailla. Ja toki venäjän kielen taidolla on
keskeinen merkitys. Parissa paikassa sattui samaan aikaan olemaan kieltä
taitamaton ulkomaalainen ja tuntui kuin he olisivat olleen hieman eksyksissä.
Kerron vielä
yhden havaintoni, jota ei toki kannata tulkita ihan kirjaimellisesti. Kotimuseon työntekijät ovat ikään kuin muuttuneet
isäntänsä kaltaiseksi. Tai jos kyse on kirjailijasta, heistä voi löytyä hänen
kirjojensa henkilöhahmojen piirteitä. Selvimmin tämä viimeksi mainittu näkyi
Nikolai Gogolin museossa. Pushkinin museossa tunnelma oli arvokas kuin aikansa
aatelisväen tanssiaisissa. Shaljapinin museosta löysin venäläisen musiikin
syvällisiä tuntijoita ja suuren laulajapersoonan vilpittömiä, lähes palvovia
ihailijoita. He korostivat hänen ensimmäisen, italialaissyntyisen vaimonsa
pyyteetöntä rakkautta mieheensä, vaikka tämä eli samaan aikaan susiparina
toisen naisen kanssa. Lermontovin museosta löysin jotakin sotilaallista
jämäkkyyttä. Oppaista huokui kuitenkin sama herkkyys kuin suuren runoilijan
sielussa pitikin olla. Bulgakov on sitten hieman poikkeava tapaus, mutta siitä riittää myöhemmin kerrottavaa. Ja lisätään nyt vielä se, että näissä luonnehdinnoissani on totta ainakin se toinen puoli.
Tämä
kirjoitus on tavallaan johdanto. Aion kirjoittaa jokaisesta museokäynnistä
erikseen. Odotettavissa on siis viisi eri tekstiä.
Tähän
loppuun liitän aivan kuin täkyksi viisi itse ottamaani kuvaa, yhden jokaiseen
museoon tai sen asukkaisiin liittyen. Eräissä museoissa valokuvaaminen oli
kielletty (tai maksullinen) ja niissäkin, joissa se oli sallittu, vältin
kuvaamista. Paikan henki oli ikään kuin
sitä vastaan. Jätän kuvien kommentit
myöhempiin kirjoituksiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti