NIKOLAI GOGOL – kotimuseosta, kirjailijasta itsestään ja vähän muustakin

Aloitan kotimuseosarjani Gogolin kotimuseosta. Museo sijaitsee Nikitski bulevardilla vilkkaan Novyj Arbat –kadun liepeillä (http://www.domgogolya.ru/museum/ ). Lähin metroasema on Arbatskaja, ja lähellä on myös tunnettu kävelykatu Arbat, jossa puolestaan sijaitsee Aleksandr Pushkinin kotimuseo. Ja mainitaan vielä sekin, että Mihail Lermontovin kotimuseo sijaitsee aivan Novyj Arbat –kadun korkeiden harmaiden kerrostalojen takana olevalla pikkukadulla samalla puolella kuin Gogolin museo. Eli pienissä ympyröissä liikutaan.

Gogolilla ei ollut varsinaisesti omaa asuntoa. Kyseessä on kreivi Aleksandr Tolstoin kartano. Siellä kirjailija vietti elämänsä neljä viimeistä vuotta. Uskonnollisen hurmoksen vuoksi mieleltään järkkynyt kirjailija kuoli 42-vuotiaana vuonna 1852.

Kadulta pihalle mentäessä suoraan edessä on kirjailijan patsas, josta löytyy kuva edellisen kirjoitukseni yhteydessä. Kartano on oikealla puolella.  Se on keltainen kaksikerroksinen, mielestäni komea rakennus. Varsinainen museo on rakennuksen alakerrassa. Yläkerrassa sijaitsee kirjasto ja luentosali, nekin ovat näkemisen arvoisia. Kannattaa tutustua museon englanninkielisille sivuille. Sieltä avautuu komea näkymä: http://www.domgogolya.ru/en/.   

Koululaiset odottavat pääsyä museoon

Gogolin teosten hahmoja patsaan kivijalassa

Pihan keskellä olevan patsaan jalustaan on veistetty hänen teostensa roolihahmoja. Saapuessani museoon patsaan ympärillä pyöri koululaisia, sillä samanaikaisesti museoon oli menossa peräti kaksi koululaisryhmää. Tämä saikin museon lähinnä tyypillisenoloisista venäläisistä babushka-mummoista koostuvan henkilökunnan kovin touhukkaaksi. Edellisessä kirjoituksessani kerroin, että kotimuseoiden henkilökunta muuttuu jollain lailla taiteilijan tai hänen roolihahmojensa kaltaisiksi. Tämä pätee erityisesti Gogolin museoon. Toki mielikuvitukseni rullaa joskus vilkkaasti, mutta väliin tuntui, että nuo minun mielestäni herttaiset mummot olivat kuin suoraan Kuolleiden sielujen, Reviisorin tai pietarilaisnovellien maailmasta.

Ymmärsin mummojen puheesta, että yleensä museossa ei vierailijoita käy kovin runsaasti. Tämä perjantai-keskipäivä sattui kuitenkin olemaan poikkeus. Oli kaksi koululaisryhmää. Teinit änkeytyivät pieniin huoneisiin ja oppaille oli tärkeä haaste saada nuoret kiinnostumaan ja eläytymään 1800-luvun puolenvälin maailmaan.  Tutustuin hieman netissä kirjoitettuihin palautteisiin museosta. Ne tuntuivat olevan pääosin myönteisiä. Niiden perusteella kyseessä on kuitenkin verrattain suosittu kirjailijamuseo.

Minuun tuo koululaisryntäys vaikutti sillä tavalla, että jouduin aloittamaan kierrokseni hieman poikkeavasti eri huoneista kuin yleensä. Koululaiset tutustuivat aluksi kirjailijan asuintilaan, minä aloitin tutustumiseni kirjailijan tuotantoa esittelevästä huoneesta, joka itse asiassa keskittyi Reviisoriin.

Lähes samaan aikaan museoon saapui venäjän kieltä osaamaton amerikkalainen nuorehko mies. Tuntui aluksi, että jäämme molemmat koululaisten jalkoihin, mutta tässä toteutui kotimuseon hieno piirre, josta kirjoitin edellisessä tekstissäni (johdanto). Kävijä on aina vieras, ja henkilökunta ottaa vieraat vastaan kuin kotiinsa. Vastaanotto oli vieraanvarainen ja ystävällinen. Eräs mummo ohjasi meidät molemmat käymään huoneet läpi eri järjestyksessä eikä siitä ainakaan minulle ollut yhtään haittaa. Ymmärsin oikein hyvin, että tuo museovierailu oli paljon tärkeämpi noille teineille, kuin meille pintaa tuijottaville turisteille. Kyse oli heidän oman kulttuuriperintönsä tukijalasta – klassikosta, jonka teoksiin ja henkilöhahmoihin he pääsevät tulevaisuudessa enemmän tai vähemmän perusteellisesti tutustumaan elleivät jo ole tutustuneet. Museovierailu on heille ensiksikin informatiivisesti tärkeä tapaus ja toisekseen myös mukava piriste koulun normaaliin arkeen. He näyttivät muuten ihan mukavilta nuorilta ja kaiken lisäksi uteliaisuutta ja innostusta oli ilmassa. Tämän voi tulkita positiiviseksi kannanotoksi venäläistä koululaitosta kohtaan.

Minua ja amerikkalaista miestä ohjannut mummo osoittautui liiankin innostuneeksi hääräilijäksi. Minä uskon, että eivät ne aina noin käyttäydy. Koululaisryhmät olivat vain saaneet mummot hieman pois tolaltaan. Minusta kaikki oli normaalia venäläistä temperamenttia, ja nautin kaikesta näkemästäni. Jenkkipoika oli kuitenkin sietokykynsä rajoilla. Ei se päällepäin näkynyt, koska kyseessä oli perusluonteeltaan hiljainen ja muutenkin säyseä kirjallisuuden harrastaja. Jos hän olisi ollut luonteeltaan hiemankin kiivaampi tai itsepäisempi, olisi hän hermostuksissaan tuulispäänä häipynyt koko paikasta. Minulle hän tokaisi lakonisesti, että ”nämä venäläiset mummot ovat pikkukenraaleja”. Yritin selittää jotain venäläisestä mentaliteetista, mutta ei se hänen kantaansa lieventänyt. Hänellä oli englanninkieliset selostukset huoneista ja esineistöstä. Siihen hänellä ei mummojen innon takia ollut kuitenkaan paljoa mahdollisuutta tutustua. Jenkkipoikaa kiusasi sekin, että museossa ei ollut yhtään englanninkielistä henkilöä.  Mummojen ohjailusta hän ei päässyt perille.

Sain tältä harvapuheiselta myös toisen kommentin: ”Minusta tämän tason kirjailija ansaitsisi kunnollisen museon.”

Kun jenkkipoika oli mennyt toiseen huoneeseen, mummo totesi minulle innoissaan salaa kuiskaten kuin ylpeä talonemäntä, joka on saanut ulkomaalaisen vieraan: ”Oi, hän on amerikkalainen! Olen lukenut Franklin Rooseveltin muistelmat. Mikä upea persoona!” Mietin jälkeenpäin tätä tilannetta. Innostunut hän kyllä oli saadessaan tavata ulkomaalaisia. Mutta ehkä häntä myös hieman harmitti vieraan kylmäkiskoisuus.

….

Nyt on kai aika jo siirtyä kertomaan itse näyttelystä. Varoitan kuitenkin, että saatan sortua liikaa sivuseikkoihin. Ei siis ole odotettavissa mikään loogisesti etenevä selostus.

Ensimmäinen tutustumani huone oli pääasiassa omistettu Reviisori-näytelmälle. Kyseessä oli kreivi Tolstoin entinen vierashuone.   Seinäesitteessä kerrottiin, että viides päivä marraskuuta 1851 Gogol luki näytelmäänsä ryhmälle kirjailijoita ja näyttelijöitä. Näytelmää oltiin valmistamassa erään moskovalaisen teatterin näyttämölle. Huoneen esittelyä varten oli tehty audioesitys, joka koostui pätkästä näytelmää. Siinä kuului se kuolematon lause, joka on jäänyt mieleeni jo lukioajoilta, kun minulla ei vielä ollut mitään suunnitelmia venäjän kielen ja kirjallisuuden opinnoista. Kyseessä on tietysti kaupunginpäällikön repliikki: ”Miksi nauratte? Itsellenne nauratte.”

Audioesitykselle en lämmennyt, ja keskityinkin ihailemaan huonetta, joka oli kauniisti sisustettu. Seinällä oli muutamia kuvia, joista ikuistin Gogolin nuoruudenkuvan. Hänen nenänsä näytti jo teinipoikana olevan suunnattoman pitkä. Omasta nenäkompleksistahan hän kirjoitti ehkä parhaan kertomuksensa, monimielisen ”Nenän ” (Нос). Se on aikansa huomioon ottaen ihmeen moderni teos, joka on sittemmin innoittanut mm. Franz Kafkaa ja Philip Rothia. Yhdessä muiden pietarilaisnovellien (mm. Päällysviitan [ Шинель]) kanssa se on mullistanut kaunokirjallisen kerronnan.  

Nikolai nuorukaisena

Toki huoneessa oli maalauksia ja piirroksia myös muista henkilöistä. Erityisesti pitää mainita keisari Nikolai I:n maalaus. Vaikka Reviisorissa irvailtiin korruptiota ja ahneutta, keisari kuitenkin piti siitä niin paljon, että päästi sen läpi sensuurista sallien sen julkaisemisen ja esittämisen. Se on luonnollisesti syy, miksi keisari on saanut kuvansa huoneeseen. Vladimir Nabokov taisi Gogol-kirjassaan todeta, että keisarille sattui tässä asiassa lipsahdus, mutta onneksi niitäkin näillä suurmiehillä sattuu. Virallisesti kuitenkin kerrotaan keisarin vain pitäneen näytelmästä.

Lähes jokaisessa huoneessa oli jonkinlainen audio- tai audiovisuaalinen esitys. Ne oli ilmiselvästi tehty koululaisille. Aikuisesta kävijästä ne tuntuivat hieman naiiveilta. Koululaisille ne tietysti olivat jännittävämpiä kokemuksia. Uskon, että tuo yllä mainittu ja hienosti esitetty Reviisorin kohtauskin saa monet nauramaan.

Toinen huone oli kai jonkinlainen pienempi vierashuone. Olennaisinta tässä on kuitenkin, se että siinä huoneessa Nikolai Gogol vietti elämänsä viimeiset päivät sairasvuoteellaan. Gogol nukkui pois vanhan ajanlaskun mukaan 21. helmikuuta vuonna 1852 noin kello kahdeksalta aamulla. Kirjoitin ”nukkui pois”, sillä tällaisia kunnioittavia sanamuotoja opas juuri käytti. Kerrotaan, että viimeisenä yönään hän alkoi äänekkäästi huutaa: ”Tikapuut, tuokaa nopeasti tikapuut!”  Ne jäivät kirjailijan viimeisiksi sanoiksi. Minulle tulee heti mieleen Aleksis Kiven ”Minä elän”. Gogolin sanoissa ei ollut mitään niin ylevää.  Eikä kukaan ole edes halunnut sellaista keksiä. Tämän perusteella venäläiset ovat rehellistä väkeä, vaikka heillä onkin joskus taipumus klassikoita kanonisoidessaan kaunistella totuutta.

Tässä huoneessa näytettiin mielestäni paras audio-visuaalinen tehoste.  Opasmummomme järjesti minulle ja jenkkipojalle odottamattoman yllätyksen. Hän oli kovin salaperäisen ja innostuneen näköinen kehottaessaan meitä tuijottamaan nurkassa olevaa peiliä. Sitten hän sulki ovet ja verhot sekä sammutti kattovalot. Pilkkopimeässä hän kytki nauhurin päälle ja samalla alkoi soida jokin aavemainen ääniefekti. Nurkkaan syttyi aluksi himmeä valo, joka hiljalleen kirkastui heijastuen peiliin. Vähitellen peiliin ilmestyi kuolleen Gogolin valkoiset ”kasvot”. Kyseessä oli kirjailijan valkoinen kuolinnaamio, joka todellakin sijaitsi nurkassa, mutta jota emme olleet huomanneet.  Tilanne kesti vain hetken. Se oli hauska pikkuyllätys, joka on varmasti museon perusyleisössä eli koululaisissa herättänyt ehkä pelottaviakin tunteita.  Mielestäni peilin käyttö oli kovin gogolilainen ratkaisu, sillä onhan Reviisorin mottona venäläinen sananlasku ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino”. Tuntui kuin kirjailija olisi herännyt henkiin.  Idea oli toteutettu hyvin yksinkertaisella tavalla. Naamion taakse oli sijoitettu lamppu, jonka valo heijastettiin peiliin. Yhtäkaikki, oivallusta siihenkin vaadittiin. Kehuin tätä tehokeinoa opasmummolle. Hän totesi sen olleen erään koululaisen idea. 

Tuo peilitehoste kirvoitti minussa hieman ajatuksia. Vladimir Nabokov kirjoittaa kirjassaan Gogolista:

”Reviisorin henkilöt olivat tosia ainoastaan siinä mielessä, että ne olivat Gogolin mielikuvituksen aitoja luomuksia” (Nabokov Vladimir, Nikolai Gogol 1963, s. 56).

Nabokov haluaa tällä osoittaa ensiksikin sen, että Gogol ei ollut realisti eikä myöskään Reviisoria pidä sen vuoksi pitää tuon ajan realistisena yhteiskuntakritiikkinä, millaiseksi kirjallisuuden kaanonissa se ensisijaisesti halutaan tulkita. Itse haluan kuitenkin hieman kommentoida peilin merkitystä Gogolilla, mutta todellakin vain hieman. Peiliä on kuvattu niin monella tavalla gogolilaisuuden symbolina, että siihen suohon en nyt ryhdy. Mielestäni Nabokov on siinä oikeassa, että ei hän pyri realismiin. Peili on portti kirjailijan mielikuvitukseen. Hänen hahmonsa ilmestyvät kuin peilistä. Kirjailijan mielikuvitus on jättänyt niihin jälkensä, enemmän tai vähemmän vääristäen, jos se on katsottu tarpeelliseksi. Tämän vuoksi pidin kovasti tuosta peilitehosteesta. Jos sen tosiaan on joku koululainen keksinyt, niin ansaitsee vähintään plussan arvosanaansa.

Gogol haudattiin ensin Danilovin luostariin, mutta hänen jäännöksensä siirrettiin vuonna 1931 Novodevitshin hautausmaalle, jossa lepää muitakin kuuluisuuksia. Laitan oheen ottamani valokuvan Gogolin haudasta. Mainitaan nyt viisi nimeä, joiden jäännökset sieltä lisäksi löytyvät: kotimuseo-teemaan liittyvistä nimistä Mihail Bulgakov ja Fjodor Shaljapin, sekä  poliitikoista Nikita Hrushtshev, Boris Jeltsin ja coctailistaan tunnettu Molotov.

Gogolin haudalla on aina tuoreita kukkia

Poikkesin myös yläkerrassa, jossa sijaitsi todella kauniisti sisustettu näkemisenarvoinen luentosali, jossa järjestettäneen myös konsertteja. Seinän koristuksena oli muutama hieno maalaus.  Lisäksi siellä sijaitsi kai koko rakennuksen suosituin paikka – kirjasto. Kirjaston tarkoituksena lienee vaalia Nikolai Gogolin perintöä. Nytkin siellä oli runsaasti tutkijoita keskittyneinä työhönsä.

Lisäksi museossa oli audiovisuaalinen tila, jossa kävijät pystyivät erityisten näytöllisten lukulaitteiden avulla (tunnustan tyhmyyteni: en tiedä niiden virallista nimeä, vaikka niitä löyty Suomestakin) tutustumaan kirjailijan eri teoksiin. Lisäksi isosta tv-ruudusta näytettiin tunnetun tv-kasvon Nikolai Parfjonovin tekemää ohjelmaa Gogolista ja Gogol-museosta. Oppaani kertoi ohjelman olevan netissä ja suositteli lämpimästi siihen tutustumista. Se ohjelma tosiaankin löytyy Youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=z2xLWSej4DA .

Kun koululaisten opastus tuntui menevän ”pitemmän kaavan mukaan” ja me jouduimme odottelemaan pääsyä kirjailijan varsinaiseen asuintilaan, eräs mummo suositteli meille vierailua viereisessä rakennuksessa, jossa myös oli Gogol-aiheinen näyttely, kaiken lisäksi ilmainen. Kyseessä oli jokin galleria, jonne tosiaankin pääsi hyvin mutkattomasti. Amerikkalainen pisti aluksi vastaan, mutta hetken suostuteltuani lähdimme sinne yhdessä. Kerron käynnistämme hieman edempänä. Totean kuitenkin, että käynti piristi paitsi minua, myös seuralaistani. Meillä oli ensiksikin mahdollisuus hieman jutella ja toisekseen hän suhtautui tuon käynnin jälkeen museoon ainakin jonkin verran positiivisemmin.

….

Jatkan tarinaani siitä, kun pääsimme vihdoin tutustumaan huoneisiin, joissa Gogol asui. Kumppanillani alkoi olla jo hieman kiire, koska ohjelmaa oli vielä paljon ja seuraavana päivänä hänen oli määrä jatkaa Pietariin.  Hän tutustui huoneisiin pikavauhtia: vilkaisi makuuhuoneeseen, otti muutaman kuvan takasta, jossa Gogol poltti Kuolleiden sielujen toisen osan käsikirjoituksen ja lyhyiden hyvästelyjemme ja toivotusten jälkeen häipyi.  Minä jäin vielä pitemmäksi aikaa tutustumaan huoneisiin ja esineistöön, nauttimaan museon ilmapiiristä ja pohtimaan kirjailijan viimeisten elinvuosien tuskaa. Opasmummo oli tällä kertaa muuttunut, mutta hänkin vastasi mielellään muutamaan esittämääni kysymykseen. Toki näihinkin huoneisiin liittyi omat audiovisuaaliset oheisesitykset, mutten kovin valjuja ne olivat. Nauhalta kuuluva takkatulen rätinä ei innostanut eikä liioin makuuhuoneen urkumusiikki ilmaisemassa kirjailijan uskonnollista luonteenlaatua.

Kävin kuitenkin huoneet läpi keskittyen. Huoneet oli kuitenkin kauniisti sisustettu. Panin merkille Gogolin vuoteen. Se oli pieni niin kuin oli itse Gogolkin. Tutkin kirjastoa, erilaista pienesineistöä ja toki myös ikoninurkkaus pisti silmään.

Tietysti päähuomion vei takka, jossa kirjailija poltti käsikirjoituksensa. Takan päällä oli kello, jonka viisarit ovat pysähtyneet kello kolmen kohdalle. Ymmärsin aluksi, että se on pysähtynyt kirjailijan kuolinhetkeen. Onhan Pietarissa Pushkinissa juuri samanlainen tapaus: kello on pysähtynyt hetken, kun suuri runoilija heitti henkensä.  Nyt kyseessä ei kuitenkaan voi olla kuolinhetki, koska juurihan yllä kerroin, että kirjailija kuoli kello 8. Todennäköisesti kyseessä on hetki, kun kirjailija poltti käsikirjoituksensa. Kyllä minulle totuus taidettiin kertoa tai olen sen ehkä jostakin lukenut, mutta kaikki ei pysy päässä, ja olen tällä kertaa liian laiska asiaa tarkastamaan.

Kohtalokas takka

Museon parasta antia oli mielestäni keskustelut näiden työntekijämummojen kanssa. He toivat omalta osaltaan Gogolin lähemmäksi. On kuitenkin tunnustettava, että vaikka tapahtumia riitti, niin hieman levoton vaikutelma siitä jäi. Kyseessä oli joka tapauksessa vierailu suuren kirjailijan kotiin ja tuo kodin ilmapiiri jää varmasti pysyvästi mieleeni. Monet massiiviset museot unohtuvat muutamassa viikossa ja jättävät kävijänsä kylmäksi.

Installaatio uudessa siivessä

Kerron nyt vierailusta viereisen rakennuksen näyttelystä. Museon työntekijä kertoi, että se ei kuulu Gogolin kotimuseoon. Huomasin kuitenkin, että paikasta käytetään nimeä ”Gogolin talon uusi siipi”. Yhteys siis kuitenkin on.

Kerron aluksi, mitä näyttelystä kerrotaan saamassani oheisesitteessä. Näyttelystä käytetään nimeä ”interaktiivinen installaatio”. Sen ovat laatineet Anna Rumjantseva ja Aleksei Tregubov. Se lienee jo sieltä poistettu, koska kyseessä ei ollut pysyvä näyttelyinstallaatio.  Esitteessä tekijät kertovat, että he ovat halunneet tuoda katsojille hieman erilaisen lähestymistavan kuin perinteisessä kotimuseossa. Gogol ei esitteen mukaan ole pelkkä kirjailija, vaan hänen merkityksensä on laajentunut kaikkeen taiteeseen.  Installaatiossa on luotu tila, jossa näyttelyvieraat saavat tuntuman kirjailijaan eri aistein: kosketuksen, äänen ja visuaalisuuden tasolla. Tekijät ovat halunneet luoda kuvitelman, miten Gogol eläisi nykymaailmassa. Hän oli hyvin näyttämöllinen ja visuaalinen kirjailija. Tarkoituksena on tuoda 1800-luvun kirjailija lähemmäksi nykypäivää ja nykylukijoiden maailmaa. On haluttu yhdistää Gogolin visuaalisuus tähän päivään ja tehdä kirjailijasta meidän aikalaisemme.

Tekijöiden pyrkimykset tuntuvat hyvin innostavilta. Tavoite tuntui hyvältä, ja pyrkimys oli vilpitöntä, mutta luulen, että koululaisille ja nuorisolle se on saattanut antaa paljon enemmän kuin meikäläiselle traditionalistille. En kuitenkaan halua olla kyyninen. On hienoa, että tällaisia kokeiluja tehdään. Avoimin mielin minäkin suhtaudun kaikkeen tällaiseen, kunhan siihen ei sekoiteta mitään hiphoppia tai heavy metalia.

Näyttely oli hyvin konkreettinen, mutta sen avandgardistinen taso jäi minulle osin avautumatta, tai ainakin se jätti sulateltavaa.  Opas antoi mukaamme pari paperia, joihin hän pyysi tutustumaan jälkeenpäin. Seuralaiselleni löytyi englanninkielinen paperi. Yllä olen niiden sisällöstä jo jotain kertonut. Yhdessä oli Gogolin myöhäisvuosien filosofista pohdintaa. Nettiä tutkiessani huomasin, että tekstit ovat katkelmia laajemmasta kokonaisuudesta. Kyse on kirjeenvaihdosta ja ainakin toinen taitaa olla kirjeestä Belinskille. Minulle tuli ongelmia näyttelyn laatijoiden valitseman parin tekstinpätkän kääntämisessä. Jälkimmäisessä tuntui olevan ylivoimaisia ongelmia, mutta uskalsin kuitenkin yrittää:

”Pienestä pitäen minussa on ollut vimmainen tarve katsoa ihmisen sisään, saada kosketus hänen sielunsa sopukoihin ja liikkeisiin, jotka hurahtavat ohitse ilman että niihin kiinnitettäisiin huomiota.”

”Itse ihminen makaa kyljellään, liian laiskana tositoimiin. Mutta toista hän hoputtaa. Aivan kuin tämän nyt pitäisi käyttää voimansa siihen, että hänen kaverinsa pääsisi irti ilostaan maata kyljellään.”

Olen käyttänyt kääntäjän vapauksia. Joku toinen saisi varmaan aikaan aivan erilaisen käännöksen.

Mennään nyt itse installaatioon. Ihan kaikkea en voi kertoa ja pahoittelen, jos siitä jää ulospäin turhan vaisu kuva. En halua sitä kovin hehkuttaa, mutta – kuten sanotaan – yrittänyttä ei laiteta. Teen heti alkuun rohkean tulkinnan. Installaatio alkaa siitä, kun menimme rakennukseen sisään.

Paikka sijaitsi siis viereisessä rakennuksessa. Menimme sinne yhdessä amerikkalaisen seuralaiseni kanssa. Pihalta menimme ensin kadulle, käännyimme oikealle ja menimme sisään ensimmäisestä ovesta jatkaen suoraan eteenpäin.  Vasemmalla oli narikka ja siellä istui kaksi nuorehkoa naista, jotka tuntuivat kovin yllättyvän tulostamme. Heistä hieman vanhempi oli gallerian työntekijä ja hän oikein silmät loistaen innostui, kun kerroimme kotimuseon työntekijän suosituksesta tulleemme tutustumaan siellä olevaan Gogol-näyttelyyn. Emme vielä tajunneet, mitä oli tulossa, ja siksi puhuin näyttelystä. Taisimme olla sen päivän ensimmäiset kävijät. Päällystakkimme olimme jättäneet kotimuseoon ja näin ollen narikkatyttö jäi jatkamaan toimetonta oloaan. Koska kyseessä oli ilmaisnäyttely, oppaamme (eli gallerian ainoa työntekijä) pyysi meitä muitta mutkitta nousemaan portaita toiseen kerrokseen.

Esitteessä näyttelyä luonnehdittiin installaatioksi. Minusta se olisi voinut olla myös tilataideteos tai performanssi. Ymmärsin oppaan puheesta, että ideana oli antaa kävijälle monipuolinen elämys Nikolai Gogolista. Sitä emme kuitenkaan pohtineet, kun oppaamme pyysi meitä menemään edessä olevasta ovesta sisään. Samalla hän kuitenkin itse yllättäen katosi.

Oven avattuamme jouduimme kulkemaan vaatenaulakon ja siinä riippuvien vaatteiden läpi. Tulimme eteiseen. Oikealla oli ulos johtava ovi. Oven vieressä oli seinäpuhelin. Yhtäkkiä se soi. Amerikkalainen oli sen verran fiksumpi, että hoksasi vastata puhelimeen. Soitto nimittäin kuului performanssiin. Koska siellä puhuttiin venäjää, hän antoi luurin minulle. Puhelimessa oli nainen, joka kertoi soittavansa sairaalasta ja kysyi oliko Nikolai Vasiljevitsh tavattavissa. Vastasin täysin hämilläni, että ei ole. Sitten hän pyysi ilmoittamaan Nikolai Vasiljevitshille, että ottaa nopeasti yhteyttä sairaalaan.  Siihen keskustelu loppui, kun olimme lyhyesti hyvästelleet. Soittaja oli luonnollisesti ollut oppaamme ja ilmestyikin samassa luoksemme kertoen, että näin olimme tulleet Nikolai Gogolin asuntoon ja kun katsomme ovisilmästä voimme nähdä rappukäytävässä hänen poistuvan varjonsa ja kuulla hänen hiippailevan ulos. Katsoimme ja totta! Joku siellä hiippaili ja askelten kevyt kaiku kuului korviimme. Sitten menimme peremmälle. Kävimme olohuoneessa (tv-huone), ruokasalissa, kylpyhuoneessa ja lopuksi työhuoneessa. Jokaiseen huoneeseen liittyi jokin Gogolia luonnehtiva näkymä tai aktiviteetti.  TV-huoneessa yritimme eläytyä siihen, kun Gogol surffaa TV:n kaukosäätimellä. Ruokasalissa pääsimme katsomaan Gogolin runsasta ruokapöydän antia. Opas kertoi Gogolin olleen hyvän ruoan ystävä ja nauttineen ruokailusta. Hän lisäsi, että Gogolin teoksissa on paljon herkullisia ruokakuvauksia. Kylpyhuone oli aivan vitivalkoinen, sen keskellä oli iso amme.  Seinät oli kirjoitettu täyteen Gogolin runoja, joita hän oli kirjoittanut käsittääkseni vain nuoruudessaan. Saatoimme kuulla, kun Nikolai Gogol lauloi omia runojaan. Se kuulosti epäselvältä mutinalta. En alkanut lukea seinätekstejä, mutta siellä olisi saattanut olla mielenkiintoista luettavaa. Viimeisenä oli vuorossa työhuone, jossa saimme ”seurata” Gogolin työskentelyä. Valitettavasti vaikutelmia oli kertynyt jo niin runsaasti, että työhuoneen ”tapahtumat” ovat jo muististani hävinneet..

Kun olimme käyneet melko nopeassa tahdissa huoneet läpi, opas kysyi meiltä vaikutelmiamme. Amerikkalainen kumppanini luonnehti kokemaansa mielestäni hyvin fiksusti. Hän kertoi olleensa positiivisesti yllättynyt ja hänen mielestään näyttely osoitti hänelle, kuinka tärkeä kirjailija Gogol näyttelyn tekijöille ja ylipäänsä venäläisille on. Minullekin näyttelyinstallaatio oli positiivinen yllätys. Olin omassa palautteessani hieman monisanaisempi. Opas pyysi meitä kirjoittamaan vaikutelmamme vieraskirjaan. Muistaakseni kirjoitin, että näyttely innostaa perehtymään tarkemmin kirjailijan tuotantoon.

Jätin kertomatta oman keskeisen vaikutelmani. Kaikesta näkyi, että koko installaatio oli suunnattu lapsille ja nuorille. Heille se varmaan on ollut innostava kokemus. Meille vanhemmille se tuntui monin paikoin hieman teennäiseltä. Mutta siitä huolimatta siitä jäi positiivinen maku ja se osoitti tekijöiden vilpitöntä pyrkimystä syventää vallitsevaa kuvaa Gogolista. Tämä käsitys vain vahvistui kun myöhemmin Suomessa tutustuin oppaan meille antamiin oheisteksteihin, jotka olen yllä suomentanut. Jätin esitteistä yllä mainitsematta kolmannen paperin, jossa oli pelkkiä sekaisin ja osin päällekkäinkin olevia kirjaimia. Sen idea ei minulle ole vielä valjennut ja tuskin valjenneekaan.

Kun poistuimme, portaikossa vastapäätämme oli iso Nikolai Gogolin rintakuva. Innostunut oppaamme pyysi meitä katsomaan kuvaa keskittyen. Hieman epäluuloisesti toteutimme oppaan toiveen. Hetkenä päästä kirjailija iski meille silmää. Sekin kuului näyttelyinstallaation kokonaisuuteen. Meiltä se sai aluksi väkinäisen hymyn, mutta loppujen lopuksi se jätti meille kokonaisuudessaan oikein hyvän mielen. Koululaisilta tuo silmänisku on varmaan saanut raikkaat naurut.

Näyttelystä palatessamme amerikkalainen seuralaisenikin oli jo paljon paremmalla tuulella. Hänen muuten nyrpeistä kasvoista liikeni jo jonkin verran hymyä. Vaihdoimme muutaman sanan mm. suhteestamme Gogoliin. Hän kadehti minua, kun pystyin lukemaan Gogolia ja muita venäläisiä klassikoita alkukielellä. Hän kertoi myös matkasuunnitelmistaan. Seuraavana päivänä hänen oli määrä mennä Pietariin. Häntä kiinnosti kovasti jo vertailunkin vuoksi tutustua näihin kahteen Venäjän suurkaupunkiin.

…

Ihailen kovasti venäläisten spontaaniutta. Jos he löytävät ihmisessä jonkinlaista ”sielun sukulaisuutta”, niin he ovat kovin avoimia. Usein tunnen olevani venäläisten seurassa kuin kala vedessä. Kontakti syntyy usein verrattain helposti ja luottamuksen ilmapiirissä venäläinen saattaa olla hyvin avoin.. Yllä kerroin jo opasmummosta, joka kehui minulle presidentti Rooseveltia. Uuden siiven opas oli olemukseltaan todella lämminhenkinen nainen. Tietysti hän oli innostunut, että olimme tulleet tutustumaan näyttelyyn, joka ilmiselvästi oli hänelle sydämen asia. Hänkin alkoi kysellä minulta, miten osasin venäjää ja asuinko Moskovassa vakituisesti vai olinko vain käymässä. Vastasin hänelle avoimesti. Sitten hän kertoi hieman itsestään. Hänen miehensä oli diplomaatti ja miehensä ansiosta hän oli saanut asua monissa maailman maissa. Hän luetteli muutamia, joista minulla jäi mieleen vain pari Lähi-idän maata. Erosimme iloisin mielin.

Aleksandr Ivanov: Kristuksen ilmestyminen kansalle

Opin käynnilläni toki paljon uutta, mutta pari asiaa haluan mainita erityisesti. Opasmummoni kertoi, että Gogolin asuessa Italiassa, siellä asusteli samaan aikaan taidemaalari Aleksandr Ivanov (1806-1858), joka on tullut kuuluisaksi maalauksesta Kristuksen ilmestyminen kansalle (Явление Христа народу). He ystävystyivät ja he joutuivat oikeastaan saman pilkan kohteeksi. Tai ehkä olisi parempi puhua ivasta, vähättelystä tai arvostuksen puutteesta. Nimittäin sekä Gogol että Ivanov olivat molemmat taiteilijoita, jotka julkaisivat töitään hyvin harvakseltaan.   Gogol valmisteli teoksiaan pitkään eikä loppuvuosinaan saanut aikaan juuri mitään valmista. Ivanov puolestaan valmisti päätyötään 20 vuotta saaden sen lopullisesti valmiiksi vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1857. Ivanov eli äärimmäisessä köyhyydessä, ja hänen arvostuksensa laantui laantumistaan hitaan työtahdin vuoksi.  Gogolin tilanne oli kutakuinkin samanlainen. Ivanov osoitti henkistä sukulaisuuttaan Gogoliin maalaamalla hänen hahmonsa tuohon kuuluisaan maalaukseensa. Museon audiovisuaalisessa tilassa (josta yllä kerroin) mummo etsi eteemme tuon Ivanovin maalauksen ja etsi minulle sieltä Gogolin hahmon.  

Gogolin hahmo Ivanovin maalauksessa

Lisäksi halusin löytää kirkon, jossa Gogol viime vuosinaan kävi rukoilemassa. Kysyin sitä samalta mummolta. Kyseessä oli Simeon Stolpnikin kirkko, joka sijaitsi Povarskaja-kadulla  (Це́рковь Симео́на Сто́лпника на Поварско́й). Kyseessä on Novyj Arbat –kadulta haarautuva pikkukatu ja tuo valkoinen pikkukirkko sijaitsee itse asiassa Novyj Arbat kadulla ennen tunnettua Dom knigi –kirjakauppaa. Kävin museokäynnin jälkeen siihen tutustumassa ja se oli sisältä oikein sympaattinen ja kaunis, vähän koristeltu pikkukirkko. Gogolhan eli viime vuosinaan syvää hengellistä kriisiä. Sen kertomisesta tulisi liian pitkä juttu. Totean vain, että erään pappismunkin vaikutuksesta Gogol alkoi halveksia omia teoksiaan ja hän sairastui mielisairauteen.

Kirkko, jossa Gogol kävi, toimii edelleen

…

Lopuksi haluan käsitellä hieman vielä Nikolai Gogolin kirjailijakuvaa. Haluan referoida hieman toimittaja Vladimir Poznerin ja viulistin ja filosofin Mihail Kazinikin keskustelua, jossa käsitellään hieman myös Nikolai Gogolia (http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi32122). Ohjelma on tehty kesäkuussa 2014. Molemmat keskustelijat toteavat, että Gogol kuuluu Pushkinin ohella venäläisenkirjallisuuden suuriin neroihin. Kazinikin mukaan latinalaisen Amerikan kirjallisuus perustuu paljolti Gogoliin. Lisäksi Gogol on hänen mukaansa Franz Kafkan esikuvia ja tajunnanvirran alullepanijoita.

Yllä olen jo todennut, että perinteisesti Gogoliin on luotu realistin leimaa ja että Vladimir Nabokov vuonna 1963 suomennetussa teoksessaan Nikolai Gogol murtaa tätä myyttiä. Kazinikin esimerkki latinalaisesta Amerikasta on mielestäni oikein oiva. Kirjallisuuden perinteessä Nikolai Gogol on groteskin romaanin esikuva.

Gogolin kotimuseo on luonnollisesti paljolti sidoksissa perinteiseen kuvaan, mutta kaiken kaanoninkin ohessa siellä yritetään rohkeasti tuoda kirjailijasta esiin monipuolisempi kuva. Niinhän pitääkin, sillä museon tärkein tehtävä on opetuksellinen. Se omalta osaltaan luo edellytyksiä sille, että myös tulevaisuudessa luetaan, harrastetaan ja tutkitaan Nikolai Gogolia. 

Nikolai Gogolin perintö elää. Tämä kuva lienee 1930-luvulta