MIHAIL BULGAKOVIN MOSKOVAA

Tämän juttuni varsinainen aihe on kirjailija Mihail Bulgakovin kotimuseo, jossa hän asui 1920-luvun alkuvuosina Moskovaan muutettuaan. Bulgakov kirjoitti sisarelleen vuonna 1921 kirjeessään humoristien runon uudesta asunnostaan. Yritän välittää sen sisällön ilman runomuotoa käyttäen taiteellisia vapauksiani. Olkoon se tämän juttuni johdanto.

Isolla Sadovajalla on kunnon talo, asuu talossa meikäläinen järjestäytynyt työväenluokka, ja minä atomina proletaarien puristuksissa.

Harmin paikka, on mukavuuksista pulaa. On vessa tärvelty, ja lavuaarissakin vikaa. Päivällä se on kuiva, mut yöllä vedet lattialle valuu. Jotenkuten kuitenkin selvitä yritetään: sakariinilla ja perunalla. On sähkövalo – kummajainen. Se joko sammuu tai siten hetkessä hehkumaan syttyy. On nytkin se jo päivä päivän jälkeen tauotta hohtanut.

Ja proletariaatti se vasta kivaa väkeä onkin. Vasemman seinän takaa joku huokaa ”Köyhää lokkia” – ja oikealla balalaikka soi.

….

Mihail Bulgakovin kotimuseo sijaitsee Triumfalnaja-aukion liepeillä Bolshaja sadovaja –katu 10:ssä, 6. porras, 4. kerros, huoneisto 50.  Tämän aukion entinen nimi on Majakovski-aukio ja se tunnetaan massiivisesta Vladimir Majakovskin muistomerkistä.  Lähin metroasema on Majakovskaja. Tuo aukio tunnetaan siitä, että siinä sijaitsee hyvin tunnettu Moskovan satiiriteatteri ja myös Pjotr Tshaikovskille nimetty konserttisali. Aivan Satiiriteatterin takana on Aquarium-puisto, jonka päässä sijaitsee nykyisin tunnettu Mossovetin teatteri.

Nykyisen Satiiriteatterin paikalla oli 1910-luvulla sirkus. Nykyisin rakennus on tietysti täysin uusittu, mutta ympyräisestä katosta huomaa jälkiä sirkuksesta. Tuo paikka liiittyy Bulgakovin pääteokseen Saatana saapuu Moskovaan ( Мастер и Маргарита) siinä mielessä, että juuri tuon satiiriteatterin paikalle olleeseen rakennukseen Bulgakov sijoitti Varietee-teatterin, jossa Woland järjesti mustan magian istuntojaan. Myös yllä mainittu Aquarium-puisto esiintyy Bulgakovin pääteoksessa. 1910-luvulla puisto oli yllä mainitun sirkuksen tilana.

Pihalla

Fagot ja Begemot. Aleksandr Rukavishnikovin työ.

Bulgakovin kotimuseo onkin sitten heti  Aquarium-puiston jälkeinen rakennus.  Juuri porttikäytävää ennen on uusi ja nähtävästi suosittu kahvila. Kun museovieras menee porttikäytävästä talon pihalle, hän saattaa joutua harhaan.  Pihalla on nimittäin kaksi Bulgakov-museota. Heti vasemmalla on nimittäin yksityinen Bulgakov-keskus ”Bulgakovski dom”. Hän saattaa luulla sitä kotimuseoksi. Ei siinä Bulgakov-keskuksessakaan mitään vikaa ole, mutta kannattaa kuitenkin mennä ensin tutustumaan siihen oikeaan huoneistoon, jossa kirjailija asui vuosina 1921 - 1924. Monelta kävijältä se saattaa jäädä sivu suun, ja varsinainen ”nehoroshaja kvartira” (нехорошая квартира, ’huono huoneisto’) jää näkemättä. 

Vierailijan täytyy mennä hieman eteenpäin seuraavan portaikon ulko-ovelle. Sitten pitää painaa oven summeria ja pian avautuu pääsy Bulgakovin asunnon porraskäytävään. Asunto löytyy neljännestä kerroksesta.

Tämä kotimuseo oli aikoinaan usean perheen ja perheettömän asuttama ”kommunalka” yhteiskeittiöineen, jossa Bulgakov vaimonsa kanssa Moskovaan muutettuaan asui (vuodesta 1921 vuoteen 1924) yhdessä pikkuhuoneessa ja yritti tehdä luovaa työtään. Valokuvaus museon sisätiloissa olisi ollut lisämaksusta mahdollista, mutten viitsinyt maksaa. Kuvat eivät olisi kuitenkaan välittäneet asunnon tunnelmaa.

Tuohon aikaan Moskovassa oli aivan kauhea asuntopula. Näihin yhteisasuntoihin tuppaantui kaikenlaista elämän koulun kulkijaa. Ahtaisiin tiloihin oli totuttava. Sovusta ei voinut olla kyse, mutta jokaisen oli kuitenkin sopeuduttava, oli kyseessä millainen heittiö tahansa.

Olen jo kertonut, että vierailin Moskovassa viidessä kotimuseossa. Tämä kyllä poikkesi kaikista muista huomattavan paljon. Siellä oli ensiksikin eniten kävijöitä. Lisäksi henkilökunta oli kylmäkiskoisempaa, ei kuitenkaan tylyä.

Asunnosta huokui jollain lailla sen alkuperäinen henki. Minä ihan aidosti koin olevani 20-luvun alun Moskovassa. Kielitaidotonkin sen pystyy aistimaan. Siksi suosittelen sitä jokaiselle kävijälle, joka vähänkin tuntee Mihail Bulgakovin tuotantoa.

Kolme asiaa jäi museosta erityisesti mieleen.

Ensimmäinen oli Bulgakovin ja hänen vaimonsa oma huone. Siellä oli kaikenlaista pientä mielenkiintoista tarpeistoa ja kuvia. Työpöytä oli täynnä kaikkea mahdollista. Pystyin hyvin elävästi kuvittelemaan kirjailijan luovuuden puuskassaan kirjoittamassa yrittäen kaikin mahdollisin keinoin olemaan häiriintymättä muiden asukkaiden mekastelusta. Toinen ehkä vielä vaikuttavampi paikka oli yhteiskeittiö. Se oli täynnä ihan kaikenlaista rojua. Nyt ne tuntuivat rojulta, mutta tuolloin ne olivat enemmän kuin tarpeen. Mieleeni jäi mm. tuon ajan priimus-keitin. Sitä voisi kutsua 20-luvun symboliksi. Kun myöhemmin kävin tuo yksityisen Bulgakov-keskuksen järjestämällä kiertoajelulla ja tutustumiskierroksella, opas kertoi mielenkiintoista tarinaa Bulgakovin muistomerkin suunnittelun eri vaiheista. Bulgakovillahan ei ole Moskovassa muistomerkkiä, koska siitä ei ole päästy yksimielisyyteen. Yhtenä vahvana ehdokkaana oli valtava priimus-keitin, joka oli määrä pystyttää Patriarkan lammen puistoon (Патриаршие пруды). Tuon alueen asukkaat nousivat kuitenkin niin suureen vastarintaan, että suunnitelmasta piti luopua. Kerron tästä tapauksesta yksityiskohtaisemmin vähän myöhemmin, miksi tuo puisto on Bulgakovin tuotannolle niin tärkeä.

Palaan vielä siihen keittiöön. Se oli pari metriä kapea, pitkulainen huone. Ja voitte varmaan kuvitella, miltä tuntui, kun siihen änkeytyi tuon ”huonon huoneiston” kaikki niin kovin erilaiset, erilaista elämäntapaa viettävät asukkaat. Moskovahan eli noihin aikoihin suurta kriisiä, kaupungissa oli hirvittävä asuntopula ja erilaisia perheitä ängettiin isoihin huoneistoihin, jossa ne sitten elivät yhteiseloa keittiön ollessa se tärkein tapaamispaikka. Voi myös kuvitella, miltä yläluokkaan kuuluneesta Bulgakovista tuntui asua yhdessä erilaisten hamppareiden, prostituoitujen ja epämääräisten pikkuvarkaiden kanssa. Kaikkein ihmeellisimmältä tuntuu se, että hän ylipäänsä pystyi kirjoittamaan. Hän oli tuolloin erittäin tuottelias, kirjoitti vakavamman työn ohessa juttuja eri lehtiin ansaiten niistä muutaman kopeekan, jotka olivat hänelle kuitenkin erittäin suureen tarpeeseen.

Kuten jo yllä viittasin, huoneisto huokui jonkinlaista inhimillistä lämpöä. Kaikesta huolimatta saatan kuvitella, että huoneistossa on elätty ”täysillä”. Musiikki on soinut, tarinat ovat virranneet, hauskuutta on ollut ilmassa. Kaikkeen on täytynyt sopeutua. Mutta Mihail Bulgakovilla oli elämässään suuria tavoitteita. Sitä varten hän aikoinaan Moskovaan hakeutui ja jätti emigroitumisyritykset taaemmalle.

Sitten oli vielä se kolmas asia, jonka kerroin jääneen mieleen. Asunnossa eleli valtavan isokokoinen musta kissa.  Se oli kuin Begemot kirjailijan pääteoksesta. Siellä se pyöri museovieraista välittämättä.

Jutun alussa oli jo runomuotoon tehty kuvaus asunnosta. Paljon muutakin voisi kertoa lämmityksestä ja sen puutteesta alkaen, mutta lukija varmaan jo arvaa tuon ajan asumisen tason.

Sitten voisi mainita vielä neljännenkin asian – porraskäytävän. Se oli piirrelty ja kirjoiteltu täyteen kaikkea mahdollista Bulgakoviin ja hänen teoksiinsa liittyvää ja valitettavasti sellaistakin, mikä ei sinne kuuluisi. Porraskäytävää kyllä kuvasin ihan riittävästi. Tässä näette kuvia, mutta kääntämään en ryhdy ainakaan nyt.

….

Bulgakov-keskukseen oli vapaa pääsy. Siellä on pari-kolme ihan mielenkiintoista kirjailijan elämää ja tuotantoa kuvaavaa näyttelyhuonetta. Lisäksi yksi huone kertoo asunnon omistajasta, joka oli uskonnoltaan karaiimi. Karaiimeista tiedän paljonkin Vilnan ajoistani. Sinnehän heitä on aikoinaan ajautunut Krimin niemimaalta ja siellähän he ovat luoneet aivan oman kulttuuriperintönsä. Suosittelen jokaista menemään wikipediaan ja tutustumaan vaikka aluksi sen kautta heidän kulttuuriinsa. Sen jälkeen pyydän tilaamaan matkan Vilnaan ja erityisesti Trakaihin, josta löytyy mm. karaiimeista kertova museo ja tietysti Trakain linna. Bulgakov-keskuksessa tämä karaiimihuone jäi minulta hieman vähemmälle huomiolle.

Keskuksessa on sympaattisen tuntuinen kahvila. Kyllä siihen kannattaa tutustua, vaikken minä siellä asioinutkaan. Kun kyseessä on kuitenkin yksityinen kulttuurikeskus, niin herää kysymys, miten se tulee toimeen, ei varmaankaan kahvilan ansiosta. Keskus järjestää ohjattuja kiertoajeluita ja opastuksia Bulgakoviin liittyneisiin paikkoihin Moskovassa. Keskuksella on oma viininpunainen oikein sympaattisen näköinen Bulgakov-bussi, jolla minäkin kävin ajelemassa. Kierros oli noin tunnin mittainen. Kävimme mm. Patriarkan lammen seutuvilla ja pysähdyimme tuolloisen kirjailijaliiton rakennuksen edessä.  Majakovskin patsaan luonakin pysähdyimme ja opas kertoi Bulgakovin yhteyksistä Majakovskiin. Minusta se oli turha pysähdys. Samassa yhteydessä opas kertoi myös siitä varietee-esityksestä nykyisen Satiiriteatterin paikalla. Matkan jälkeen opas vei meidät vielä sinne Bulgakov-keskuksen näyttelytilaan, jossa saimme kuulla yksityiskohtaista tietoa kirjailijasta.

Meidän Bulgakov-bussi odottaa kiertoajelun alkua

Opas keskittyi kiertoajelullaan kertomaan lähinnä Bulgakovin elämän historiasta, tärkeät paikat jäivät turha vähälle. Historia ei minulle paljoa uutta antanut, mutta ihan kiva kierros se oli. Bussi oli täpötäysi, itse asiassa käytävälle tuotiin yksi ylimääräinen istuin. Siellä oli hyvin eri-ikäistä yleisöä.  Vaikka yllä vähän arvostelin, niin loppujen lopuksi oikein kiva  ajella nätillä bussilla ja kuunnella nättiä sujuvasanaista opasta. Nämä kiertoajelut ja opastukset tuntuvat olevan suosittuja, joten kyllä kai Bulgakov-keskus ihan kohtalaisen menestyvä yritys on.

Oppaamme kertomassa kirjailijan ja Stalinin suhteesta: Jos muistan oikein ,Stalin näki Turbinien päivät -näytelmän 17 kertaa

Lisäksi keskuksen yhteydessä toimii pieni Bulgakovin tuotantoon keskittynyt pieni teatteri. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan –dramatisoinnin esitykset on myyty loppuun jo pitkälle eteenpäin, joten suosiota riittää sielläkin puolella. En kuitenkaan ole varma teatterin ja Bulgakov-keskuksen virallisista yhteyksistä

…

Patriarkan lampi

Nyt haluan paneutua siihen puistoon nimeltä Patriarkan lampi, venäjäksi se on Патриаршие пруды ’Patriarkan lammet’, vaikka ei siellä kai ole kuin yksi lampi. Aluksi selvitän tietysti sitä, miten se liittyy Mihail Bulgakoviin ja hänen pääteokseensa.

Romaanin alkuvaiheessahan puiston kulmassa tapahtui kauhea raitiovaunuonnettomuus. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Berlioz liukastuu katua ylittäessään auringonkukkaöljyyn, ja raitiovaunu ajaa hänen päälleen leikaten tämän pään irti. Nykyisin siellä ei ole kiskoja ja raitiovaunut eivät näin ollen voi siellä kulkea. Opas kuitenkin kertoi, että Bulgakovin aikaan kiskoilla kuljetettiin tavaraliikennettä. Kauhukuva sitten vain syvenee, kun herra puheenjohtajan pää vierii katukiveykselle.

Tämän tapahtuman paikan me luonnollisesti bussiretkellämme kävimme katsomassa. Ja samassa yhteydessä tuli paljon muutakin tietoa romaanista.

En kuitenkaan enää aio jäädä romaanin tapahtumiin, vaan siirryn muistomerkkiasiaan. Moskovalaisia taitaa harmittaa, että Kiovassa on Mihail Bulgakovin patsas ja kaiken lisäksi Bulgakovin perheen kotitalo hyvin suosittu kotimuseo. Niinpä Moskovaankin on yritetty saada muistomerkkiä, mutta onnistumatta. Oppaan kertomasta suurikokoisesta priimus-keittimestä jo kerroin. Jotenkin tuntuu, että Bulgakovista puhuttaessa kaikilla tuntuu aina olevan hieman pilke silmäkulmassa. Minulle hän oli kuitenkin ennen kaikkea vakavasti otettava kirjailija, ei mikään koomikko.

…

Malaja Moltshanovka –kadulla aivan Lermontovin kotimuseon vieressä tein museoon mennessäni mielenkiintoisen löydön.  Kadun varrella on jykevällä rauta-aidalla eristetty alue ja rupesin tuon rauta-aidan välistä katsomaan, että mitä ihmeen patsaita siellä on. Ja hämmästykseni olikin melkoinen. Siellä oli kaksi miltei ruohikkoon peittynyttä muistomerkkiä. Ensimmäinen näkemäni muistomerkki kuvasi kahta toisiaan halaavaa ihmistä. Myöhemin luin, että kyseessä olivat Mestari ja Margarita, Saatana saapuu Moskovaan –romaanin sankarit. Patsaan ohessa oli pieni kyltti, jossa kerrottiin, että se oli ollut ehdolla Bulgakovin muistomerkiksi, mutta hanketta ei hyväksytty. Toinen muistomerkki olikin sitten varsinainen näky: varmaankin kuusimetrinen auto, jonka ratissa istui… No, korpilta se ainakin näytti. Katsokaa itse kuvasta.  Sitten myöhemmin löysin sivut   http://dslov.ru/mos/m111.htm , jossa kerrottiin noista patsaista tarkemminkin. Yksi sijaitsee nykyisin tuon yllä mainitsemani Bulgakov-keskuksen oven pielessä.

Yritän tirkistellä Mestarin ja Margaritan suudelmaa aidan takaa

Tässä tirkistelen kuusimetristä Rukavishnikovin autoveistosta

Tuon rauta-aidan takana sijaitsee taiteilija Aleksandr Rukavishnikovin (Александр Рукавишников) työtilat. Vuonna 1999 järjestettiin kilpailu Mihail Bulgakovin muistomerkin pystyttämiseksi Patriarkan lammen puistoon. Rukavishnikovilla oli hyvin suureellinen suunnitelma.  Hänen suunnitelmansa valittiin 28 ehdokkaan joukosta ja se oli tarkoitus toteuttaa. Rukavishnikov ehdotti, ettei tehtäisi vain pelkkää kirjailijan muistomerkkiä, vaan lammen ympärille rakennettaisiin laajempi yhtenäinen kokonaisuus. Siihen kuluisi kirjailija Bulgakov istumassa lammen rannalla, Ješua Ha-Notsri kävelemässä veden pinnalla ja 12-metrinen pronssinen priimus-keitin. Tämän lisäksi Rukavishnikov ajatteli sijoittaa muitakin romaanin hahmoja: Begemot-kissan, Azazellon, Korovjevin (Fagot), Pontius Pilatuksen sekä Mestarin ja Margaritan. Kuitenkin paikalliset asukkaat ja monet eri kulttuurihenkilöt nostivat sellaisen myrskyn, että kuvanveistäjän ja Moskovan kaupungin viranomaisten oli pakko luopua suunnitelmasta. Nyt pari kuvanveistäjän työtä on lojumassa ruohottuneen nurmen keskellä taiteilijan pihalla. Harmi! Ne molemmat ovat niin upeita luomuksia, että ne pitäisi viipymättä sijoittaa jonnekin näkyvälle paikalle.

Tässä netistä kaappaamani hieman intiimimpitunnelmaisempi halaus

Lähikuva autokuskista

Itse ymmärrän oikein hyvin, miksi Rukavishnikovin hanke lopulta hylättiin. Tähän kaupunginosaan liittyy monen muunkin arvostetun kirjailijan ja taiteilijan elämä. Olisi väärin omistaa se täysin Bulgakoville. Ymmärrän toisaalta senkin, että 1990-luvulla oli suuri tarve nostaa vainotun ja sensuroidun kirjailijan asemaa maan kulttuurielämässä.

…

Hauta

Vaatimaton Mihail Afanasevitshin ja Elena Sergejevnan hauta

Bulgakovien hautaa vastapäätä lepää Stanislavski

Novodevitshin hautausmaalta löytyy vaatimaton Mihail Bulgakovin ja hänen kolmannen vaimonsa Jelena Sergejevnan yhteishauta.  On kohtalon ivaa, että suoraan sitä vastapäätä on komeasti kivetty Konstantin Stanislavskin hauta . Kuten tiedetään, Bulgakov ei voinut sietää Stanislavskia ja inhosi sydämestään hänen metodiaan.  Siinä he nyt kuitenkin joutuvat lepäämään kovin-kovin lähekkäin.

Kun olin jo poistumassa paikalta, huomasin erään rouvan kaunis ruusu kädessään kulkevan eteenpäin hyvin määrätietoisena. Ja ihme ja kumma, rouva pysähtyi juuri Bulgakovin ja hänen puolisonsa haudan eteen, laski ruusunsa hautakivelle ja jäi hiljaa keskittyen seisomaan paikalleen. Mitä lienee miettinyt? Tunsin itseni lähes rikolliseksi napatessani rouvasta kuvan.

Tuntemattomaksi jäänyt rouva hiljentymässä Bulgakovien haudan äärellä

Hautausmaalla aikani kierreltyäni lähdin jatkamaan taivaltani. Edessä oli myöhäinen lounas ja sen jälkeen oli suunnitelmissani konservatorion kuorokonsertti, josta olen kirjoittanut edellisessä tekstissäni. Jätin vainajat lepäämään ihanien hautakiviluomusten suojaan. Elämä jatkuu.

RAKKAUDESTA MUSIIKKIIN – Moskovan konservatorio, Allmänna sången, Alfred Schnittke, Vilna, pohjoismaalainen kuoromusiikki, Hugo Alfven...

Aluksi

Tässä kirjoituksessa taas hypellään asiasta kolmanteen. Alun alkuaan halusin kirjoittaa rakkauden osoitukseni Moskovan konservatorion suurelle konserttisalille, mutta sitten aihe alkoi laajeta. Siitä tässä ensisijaisesti on kuitenkin kyse. Toiseksi tämä on rakkaudenosoitus kuoromusiikille. Tässä liikutaan Moskovan konservatorion lisäksi myös Liettuaan pääkaupungin Vilnan vanhan kaupungin eräässä kirkossa, joka erottuu erityisen korkeasta kellotornistaan. Suurelta osin keskitytään ruotsalaiseen kuoromusiikkiin ja säveltäjiin ja tukholmalaiseen sekakuoroon nimeltä Allmänna sången, joka konsertoi syyskuun lopussa Moskovan konservatoriossa,  jossa olin itse läsnä. Ei unohdeta myöskään venäläistä säveltäjää Alfred Schnittkeä, jonka syntymästä tulee marraskuussa kuluneeksi  80 vuotta.  Lisäksi kaikki te, jotka inhoatte norjalaisen Ola Gjeilon musiikkia, olkaa varuillanne! Ja kyllä kirjoituksessani on myös Suomi mukana. Sibeliuksen lisäksi mainitaan Suomen tunnetuimpiin kuorosäveltäjiin kuuluva Jaakko Mäntyjärvi. Ja tuleepa esille myös Estonia-laivan uppoaminen. Sen voi ymmärtää, että esille tulee pianisti Svjatoslav Richterin nimi, mutta mitä hemmetin tekemistä tässä jutussa on Urho Kekkosella? Tervetuloa tutustumaan, jos kiinnostus ei vielä ole lopahtanut!

…

Moskovan konservatorion suuri konserttisali on lempipaikkojani. Joskus asuessani Moskovassa pitemmän aikaa minun oli päästävä sinne lähes viikoittain kuuntelemaan ja kokemaan jotain konserttia ja nauttimaan yhdessäolosta musiikin ystävien kanssa. Paikan suuria etuja on ollut halvat lippujen hinnat. Yläparvelle piippuhyllyn taaimmaisille nurkkapaikoille pääsi joskus tosi halvalla. Näinpä joskus, että sinne hakeutui jopa ihmisiä ihan lueskelemaan kurssikirjoja tai romaania. Konsertti oli heille korkeintaan taustamusiikkia jos sitäkään. Tietysti he tunsivat salin ja osasivat löytää paikan, jossa valaistus antoi myöten. Mutta tämä on kuriositeettia. Suurin osa yleisöä tuli konserttiin nauttimaan korkeatasoisesta musiikista. Ja siitä siellä saikin nauttia. Siellä oli mahdollisuus kuulla ja nähdä kansainvälisiä tähtiä kohtuuhintaan. Myös suomalaisia suuria nimiä olen päässyt siellä kuulemaan. Suomessa lippujen hinnat näiden tähtien esityksissä olisivat pilvissä. Muistan erään tapauksen. Vieraana olivat kapellimestari Paavo Berglund ja solistina pianisti Olli Mustonen. Salissa oli reiluhkosti vapaita paikkoja, vaikkei sali toki tyhjältä näyttänyt.  Olli Mustosen nimi ei tuntunut vetävän korkeatasoisiin tähtiesiintyjiin tottuneisiin moskovalaisiin. Paavo Berglundin tiedän olleen Neuvostoliitossa ja Venäjällä vakiovieras. Lipun hintaa en nyt muista, mutta naurettavan halvalla tätä suomalaista huippupianistia pääsin seuraamaan. Ensimmäisessä osassa Mustonen esitti Sergei Prokofjevin toisen pianokonsertin, joka oli mielestäni häikäisevän upea esitys. Minua hieman harmitti, kun hän sai suhteellisen vaatimattomat suosionosoitukset.  Ylimääräisenä Mustonen esitti käsittääkseni hänen oman sävellyksensä, pienen hiljaisen meditaation, josta aistin venäläisen kirkkomusiikin vaikutusta. Toisessa osassa esitettiin Shostakovitshin sinfonia (en muista, mikä niistä). Se oli melko pitkä, ja väkeä poistui konsertin aikana. Alkuosassa se eteni hieman raskassointuisesti ja ehkä yleisö väsyi junnaavaan tahtiin. Kokonaisuus pysyi kuitenkin hienosti kasassa ja loppuosan huipennus oli upea.  Uskoin väen poistuneen pääosin pitkän kotimatkan takia. Tämän kerroin vain esimerkkinä, sillä hyvin monet konservatoriossa kuulemani konsertit ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Suomalaisista tähdistä olisin voinut kertoa myös Jorma Hynnisen konsertista. Hynninen oikein hehkui ja ilmiselvästi nautti esittämisestään.

Noista konserteista muistan salin seinille ripustetut säveltäjäkuuluisuudet. Konsertin alkua odotellessani niitä katsellessani yritin arvuutella heidän nimiään. Kaikki taisin tuntea, parin kuvan kohdalla muistan empineeni. Ja täytyy vielä mainita ne väliajat. Ryntäsin aina levynmyyjien pöydän ääreen. Siellä tein joskus upeita löytöjä. Kyse oli 2000-luvun vaihteessa eli kyse oli cd-levyistä. Tuolloin ostamistani levyistä nykyisin arvostan eniten Alfred Schnittken musiikin levytyksiä ja erästä armenialaisen kirkkomusiikin levyä.

Konsertin mainos

Kävin hiljattain Moskovassa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Olin luonnollisesti varannut yhden illan myös konservatoriolle. Suuressa salissa oli syyskuun 29. päivänä vuosittaisen kuoromusiikkifestivaalin avajaiskonsertti. Mikäs sen hienompaa, sillä olen itse kuoromusiikin ystävä! Laulanhan itsekin eräässä kuorossa. Tässä konsertissa oli kaksi esittäjää. Ensimmäisessä osassa esiintyi ruotsalainen vieras: sekakuoro Allmänna sången . Toisessa osassa oli kuorona Moskovan konservatorion kamarikuoro, joka koostui nuorista laulajista. Kuoron rooli oli kuitenkin olla sivuosassa. Mukana esityksessä oli uutta musiikkia esittävä kamariorkesteri ja neljä solistia: georgialaissyntyinen jazzlaulaja kontra-altto Eteri Beriashvili, kontratenori Oleg Bezinskih,  tenori Aleksei Tatarintsev ja basso Vladimir Baikov. 

Eteri  Beriashvili on tosiaan niittänyt mainetta ennen muuta jazzlaulajana (ks. esim. http://www.youtube.com/watch?v=YsZInjjwrME ). Ja onhan hän myös esiintynyt mm. itse kitaristi Al Di Meolan kanssa. Hän oli siis aika yllättävä valinta tämänkaltaiseen moderniin klassiseen musiikkiin. Muut solistit ovat moskovalaisen Novaja operan solisteja.

Kyseessä oli uusi ja itse asiassa kovin mielenkiintoinen sovitus Alfred Schnittken (1934-1998) kantaatista Tohtori Johann Faustin tarina ”Olkaa järkevät ja valppaat”, jota alun perin ei ole sävelletty orkesterille. Kantaatti esitettiin saksaksi, mutta skriinillä esiintymislavan takan näkyi paitsi esitykseen sopivaa kuvitusta, myös tekstien venäjännös. Kyseessä on esitteen mukaan eräänlainen Schnittken tuotannon ”kulttisävellys”.

Kantaatti on säveltäjän luonnehdinnan mukaan eräänlainen ”negatiivinen passio”. Evankelistan tapaan siellä on kertoja, ja Kristuksen roolin korvaa Faust.

En aio nyt käsitellä tätä esitystä kovin yksityiskohtaisesti, vaikka se olikin konsertin selkeä päänumero.  En täysin jaksanut keskittyä esitykseen, sillä jouduin välillä vilkuilemaan kelloa. Minun oli nimittäin ehdittävä junaan. Kokonaisuutena sovitus oli vaikeaselkoisuudestaan huolimatta loppuhuipennuksineen upea kokemus. Varsin poikkeava ja siksi juuri hieno valinta oli jazzlaulaja Eterin käyttö solistina. Muutkin solistit olivat hyviä, mutta kontratenorin äänestä en pitänyt. Olen viime aikoina alkanut vieroksua näitä naisen äänellä laulavia miehiä. Tekisi mieleni käyttää erästä halventavaa ilmausta, mutta jätän käyttämättä. Lyömäsoitinten käyttö teki vaikutuksen. Sävellyksen valintaan vaikutti luonnollisesti se, että nyt vietetään kai Alfred Schittken syntymän 80-vuotisjuhlavuotta. Pidän kovasti hänen musiikistaan. Nämä kuoroesitykset eivät kuitenkaan ole minulle hänen tuotantonsa mielenkiintoisinta antia.

Alfred Schnittken kantaatin esitys

Sen sijaan minulle paljon kiintoisampaa on kirjoittaa ruotsalaisen Allmänna Sången –kuoron esityksestä. Onneksi kuoro oli mahdollisesta kansainvälisestä painostuksesta huolimatta saapunut Moskovaan.

Totean heti alkuun kriittiset kommenttini, jotta lopussa voin hieman vapaammin hehkuttaa kuoron parhaita puolia. Kuoron ohjelmisto oli mielestäni turhan raskas ja vaikeatajuinen. Modernit sävellykset eivät mielestäni saavuttaneet yleisöä. Ammattitaitonsa kuoro kuitenkin osoitti, mitä se lienee halunnutkin. Ja tähän tärkeään esiintymiseensä kuoro näytti valmistautuneen tosi hyvin.

Totta kai kunnianhimoinen kuoro haluaa osoittaa omaa laadukkuuttaan, mutta olisin kaivannut ohjelmistoon kuitenkin jotain perinteistä ruotsalaista kuorolaulua, kuten ”Ack Värmeland du sköna” tai ”Vem kan segla för utan vind” tai ”Och flickan hon går i dansen” (”On neidolla punapaula”; joka taitaa kai alkuaan olla saksalainen). Jos tällaista olisin ehdottanut, niin ehkä minut olisi naurettu pellolle.  

Konsertin alku ei kuitenkaan ollut raskas, vaan oikein reipas ja yllättävä. Osa laulajista oli parvella tai muualla yleisön joukossa solisteina. Muu kuoro tuli lavalle yleisön takaa. Kyseessä oli siis eräänlainen kuoron lavalletulolaulu. Se toki teki vaikutuksen eriskummallisine solistiosuuksineen. Kyseessä oli Karin Rehnqvistin sävellys I himmelen.  Sävellyksessä käytettiin muinaisruotsalaista kulning-tekniikkaa.  Tällaista laulutapaa on käytetty eräissä Ruotsin maakunnissa ja Norjassa. Se oli jonkinmoista kovaäänistä karjankutsuhuutoa, muistutti hieman joikua. Aikoinaan esimerkiksi vuoristoseudulla  paimentytöillä oli tapana kulningin avulla kutsua eläimiä ja pelotella pois susia ja muita villieläimiä. Siihen voi tutustua vaikka täällä: http://www.youtube.com/watch?v=hyfdkvvzyzQ.  En tiennyt tällaisesta laulutyylistä ennen konserttia yhtään mitään. Upeasti kuoron solistit sitä tekniikkaa käyttivät. Itse asiassa yksi rehevästi kulningia ”joikaava” solisti oli miltei vieressäni. Hänestä en saanut napsittua valokuvaa, mutta yksi kuva minulla eräästä solistista kuitenkin on.

Konsertin avajaiskappaleen yksi kulning-solistikaunottareista

Ohjelman mukaan nimenomaan Karin Rehnqvist  on yhdistänyt tätä ikivanhaa tekniikkaa omaan persoonalliseen nykyaikaiseen sävelkieleensä. On paljolti hänen ansiotaan, että tämä laulutyyli on noussut taas suosioon. 

Minun on viivyttävä tässä ensimmäisessä laulussa hieman pidempään. Löysin nimittäin kirjastosta suomalaisten naiskuorojen huippuihin kuuluvan kuoron Akademiska damkören Lyran cd-levyn nimeltä I Himmelen. Samainen laulu on siis koko levyn nimiraita. Kulning-tekniikasta ei levyn johtaja Kari Turunen kerro sanaakaan.  Sen sijaan sain kappaleesta oivaa lisätietoa:

”

Varsinaisesti laulu pohjautuu vanhaan ruotsalaiseen kansankoraaliin, joka keinuu teoksen pohjana muuttumattomana…. Kansanmusiikin vaikutus on kuultavissa ennen kaikkea sopraanosolistien rekisterin käytössä ja fraseerauksessa.”

Yllä mainitun helsinkiläiskuoron esitykseen voi tutustua youtubessa täällä: http://www.youtube.com/watch?v=E9Wf2_FLZAU . Äänityksessä on tietysti omat ongelmansa, mutta kyllä konservatoriossa ruotsalaiskuoron esitys kaikui elinvoimaisempana ja raikkaampana. 

Laulun sanoja myöhemmin tutkiessani koin yllätyksen. Niihin voi tutustua täältä. Odotin jotain karjankutsumisrituaalia, mutta vastaani tulikin aivan muuta.  Olen rohjennut lainata ne yllä mainitun kuoron I Himmelen -levyltä. Levy on mainio, suosittelen lämpimästi.

Siellä konsertissa tämä ensimmäinen kappale loi suuria osoituksia. Valitettavasti tämän jälkeen alkoi raskaampi osuus. Ohjelmisto koostui lähes kokonaan ruotsalaisten säveltäjien tuotoksista. Oli siellä yksi nuoren 1981 syntyneen slovenialaisen naissäveltäjän (Nana Forte) tuotos, joka oli ehkä kaikkein vaikeaselkoisin ja yleisö tuntui olevan aivan pihalla. Toinen ei-ruotsalainen säveltäjä oli suomalainen Jaakko Mäntyjärvi. Häneltä kuultiin latinankielinen Canticum Calamitatis Maritimae, joka pohjautui Estonia-aluksen uppoamiseen liittyvään uutisointiin. Sanat on otettu yleisradion latinankielisistä uutisista, jotka kertovat onnettomuudesta. Sävellys muistuttaa sielunmessua onnettomuuden uhreile.  Kovin vieraaksi se minulle siellä konservatorion massiivisessa hallissa jäi, eikä yleisökään tainnut siitä kovasti nauttia, vaikka esitys olikin korkeatasoinen ja vaativa. Se olisi vaatinut intiimimmän tilan. Myöhemmin tutustuin sävellykseen youtuben kautta ja aloin pitää siitä. Linkit ovat juttuni loppuosassa.

Tässä lisää kuoron ohjelmistoa ja säveltäjänimiä:

-           Gösta Nystroem (jonka laulua en venäjännöksestä ”Гольфины” pysty valitettavasti tunnistamaan),

-          David Wikander (Kung Liljekonvalje;  King Lily of the Valley),

-          Andrea Tarrodi (Ljuset),

-          Hans Ula Ericsson (Under Linden ).

Loppuhuipentumana oli Ruotsin ehkä tunnetuimman säveltäjän Hugo Alfvenin Herman Säthenbergin sanoitukseen tehty Aftonen (Evening; Ilta). Se oli oikein kaunis sävellys ja kruunasi hienosti ruotsalaisen kuoron konserttiosuuden.  Vaikka moitinkin ohjelmistoa vaikeaksi, se osoitti kuitenkin Allmänna sången –kuoron olevan tasoltaan huippuluokkaa.   Toistan vielä saman, mikä yllä tuli jo todettua. Kuoro tuntui keskittyneen esitykseensä huolella ja selvisi siitä mallikkaasti.

Allmänna Sången

Kuoron solistit olivat korkeatasoisia, laulutunneilla on muistettu käydä aktiivisesti. Mielestäni miesäänet jäivät hieman liikaa taustalle, ei kuitenkaan niin paljon kuin pelkäsin. Ehkä tämä on kuitenkin vain minun ennakkoluuloani. Olihan sentään Mäntyjärvenkin sävellyksessä mies solistina. Hyvin usein sekakuoroissa miehistä tulee vain taustahyrisijöitä.

BRAVO, Maria!

Kuoron johtajana toimii Maria Gundorina. Hän on kotoisin Venäjältä ja hänen ystäviään ja tuttaviaan oli yleisön joukossa runsaasti. Sen osoitti ne runsaslukuiset kukkakimput, jotka hänelle esitysten välillä ojennettiin. Kuoron nettisivujen perusteella hänet on valittu kuoron johtajaksi vuonna 2009. Sen sijaan, kun etsin youtubesta kuoron esityksiä, johtajana oli aina joku toinen henkilö, vaikka nauhoitukset oli tehty tällä vuosikymmenellä. Minun täytyy antaa Maria Gundarevalle TÄYSI tunnustus. Kaikesta näkee, että kyseessä on huippuluokan kuoronjohtaja, jonka loistava ura on vasta alullaan. Kukkakimppunsa hän on varmasti ansainnut. Kaikesta näkee, että hän on kyennyt luomaan kuoroon hyvän yhteishengen. Kaiken lisäksi hänestä huokui jonkinlainen vaatimattomuus, mitä itse oman kokemukseni pohjalta kuoronjohtajalta kaipaisin. Kuoron pitäisi olla pääosassa, ei sen johtajan.

Ylimääräinen numero hiljensi sitten salin pyhään tunnelmaan.  Se oli Ave Maria (Богородице Дево, радуйся ; Rejoice, O Virgin Bogoroditse devo) Sergei Rahmaninovin Vigiliasta (opus 37). Kuoro lauloi sen upean herkästi hiljentyen sen sanomaan ja – mikä tärkeintä – täysin ulkoa. En nähnyt kenenkään katsovan nuotteja.

Loppukumarrus

Esityksessä tapahtui yksi mitätön välikohtaus, johon minä kiinnitin huomiota, mutta se todennäköisesti jäi suurimmalta osalta yleisöä huomaamatta. Takarivissä seisova mieslaulaja sai kesken esityksen yskänkohtauksen. Hän kääntyi sivulle, osin taaksepäin, yski aikansa ja jatkoi sitten laulamistaan. Kappaleen loputtua hän jatkoi yskimistään. Luultavasti kurkku siitä selkeni, koska tapaus ei toistunut.

…

Jean Sibelius konservatorion lämpiössä. Presidentti Urho Kekkosen lahjoitus.

Konservatorion aulassa nautin olostani. Siellä vain kävelen edestakaisin ja tunnen olevani kuin kotonani. Ohessa esittelen kaksi konservatorion tiloihin sijoitettua patsasta: Jean Sibeliuksen ja pianistimestari Svjatoslav Richterin. Sibelius oli minulle tuttu ennestään, Richterin upean pystin näin nyt ensi kerran.

Svjatoslav Richter, tekijänä Ernst Neizvestnyj

,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,

Nyt siirryn yllättäen Liettuaan, mikä monesta saattaa tuntua oudolta. Haluan antaa hieman vertailukohtaa Allmänna Sången –kuoron esitykselle ja esitellä erään toisen ruotsalaiskuoron konsertin.  Kyseessä on selkeästi tasoltaan vaatimattomampi kuoro, mutta tämä vertailu osoittaa paitsi ruotsalaisen kuoromusiikin tason, myös sen, mitä hyvin valittu ohjelmiston valinta voi saada aikaan.

Tämä tapahtui Liettuassa Vilnan yliopiston tuomiokirkossa toukokuussa 2013. Kuoro oli tuolloin myös Ruotsista, pienestä Östersundin kaupungista. Se oli sekakuoro johtajanaan  Henry Åkerlund. 

Kirkko sijaitsee aivan vanhan kaupungin keskellä. Se on rakennettu alun perin jo 1400-luvulla, mutta on entisöity barokkityyliin 1700-luvulla. Nimeltään se on Pyhän Johanneksen kirkko (The Church of St. Johns, liettuaksi:  Vilniaus Šv. Jono Krikštytojo ir Šv. Jono apaštalo ir evangelisto bažnyčia).  Tällaisia kuorojen kannalta akustiikaltaan hienoja kirkkoja on Vilnassa useita.

Yliopiston pohjoismaidsn filologian opiskelijoiden tekemä esite kuoron konsertista 

Östersundin kuoroa ei  kannatakaan verrata  Allmänna Sången –kuoroon. Se on eräänlainen keskitason pikkukaupunkikuoro. Ei sillä ole koskaan mitään mahdollisuuksia päästä esiintymään Moskovan konservatorion suureen saliin. Tuskinpa sen laulajilla on samaa määrää lauluopintoja takanaan. Konsertti ei ollut kuitenkaan huono, mikä vain todistaa Ruotsin kuorojen korkeasta tasosta. Puutteita yhteissoinnussa tietysti oli runsaasti. Kuoron pelastus oli kuitenkin ohjelmisto. Se oli taiten valittu ja tuntui sopivan kuorolle ja kirkon akustiikalle. Oli hyvin valitettavaa, että konsertissa oli kovin vähän yleisöä. On tapana sanoa ”kourallinen”, minusta tuntuu, että siellä oli sitäkin vähemmän. Kuoro kuitenkin pani parastaan ja jätti ainakin minulle itsestään ihan suhteellisen positiivisen kuvan. Kuoron ongelma oli miesäänet. Ne olivat lievästi sanottuna heikohkoja, mutta osin tämä tunne johtui erityisen vahvoista naisäänistä. Varsinkin kuoron upeat sopraanot lumosivat minut täysin.

Selvitän hieman kuoron ohjelmistoa. Jokaista ohjelmanumeroa en voi kommentoida.  Kommentoin, mitä muistan. Kuoron ideana oli esittää musiikkia eri pohjoismaista ja Baltiasta. Islannista ei tainnut olla yhtään edustajaa. Tässä onluettelo säveltäjänimistä: John Höyby, Egil Hovland, Knut Nystedt, Ola Gjeilo, Nils-Erik Fougstedt, Arvo Pärt, Konstantinas Ciurlionis, Rihards Dubra, Mikael Carlsson, Nils Lindberg, David Wikander, Wilhelm Peterson-Berger, Oskar Lindberg.

Ciurlionis oli mukana Liettuan edustajana. Hänen säveltämänsä Kyrie osui kyllä minun sydämeeni. Konsertin paras esitys oli amerikkalaistuneen norjalaisen kuorosäveltäjän Ola Gjeilon  Ubi Caritas.   Hän muistuttaa hieman nykypäivän muotisäveltäjää Eric Whitacrea. Hänen sävellyksissään on kauniita sointuja, mutta sisällöltään ne ovat monien mielestä tyhjänpäiväisiä. Gjeiloa löytyy kyllä Youtubesta riittämiin. Suosittelen tutustumista. Minulle Ubi Caritas on hieno sävellys ja erityisen vaikuttavasti se soi Östersundin kuoron laulamana.  Norjalaisen Egil Hovlandin Karin Boyes aftonbön  oli myös kaunista kuoromusiikkia ja sopivan helppoa pikkukaupungin kuorolle. Viroa edustaneen Pärtin Bogoróditse Djévo on tietysti jo klassikko, eikä se huonolta kuulostanut Östersundinkaan kuoron laulamana.  Suomalaista säveltäjäkuntaa edusti Nils-Erik Fougstedt, jonka sävellyksestä muistan vain, että se oli kauniisti soiva pikkusävellys. Tanskaa edusti John Höybye (Marssol). Norjalaisen Knut Nystedtin  Peace I leave with you  oli muistaakseni hieman vaikeammasta päästä . Latvialaisen Rihards Dupran Pater Noster oli hieno sävellys, niin kuin aina latvialaisilla. Sitten oli vielä ruotsalaiset  Mikael Carlsson ja  Nils Lindberg, joiden sävellyksistä en nyt saa minkäänlaista mielikuvaa.

Yksi sävellys oli molempien kuorojen ohjelmistossa. Se oli ruotsalaisen David Wikanderin sävellyksen Kung Liljekonvalje . Siinä pääsi östersundilaisten hienot korkeat naisäänet hehkuttamaan. Kyseessä on  kaunis yksinkertainen laulu.  Toki edellisestä esityksestä on jo pitkä aika, mutta kyllä östersundilaiset tuntuivat pärjäävän siinä missä tukholmalaisetkin. Vaikutuksensa on varmaan myös akustiikassa.

Wilhelm Peterson-Bergerin  Killebukken oli reipas piristävä välikappale.  Se olisi sopinut myös Allmänna Sången –kuoron konsertin piristeeksi. Viimeisenä esitettiin Oskar Lindbergin Pingst, joka  sopi hyvin loppuun.  Sain konsertin aikana nauttia myös ihastuttavan sopraanosoolon, mutta en valitettavasti muista, minkä sävellyksen yhteydessä.

Oli tuolloin hyvin valitettavaa, että pienen ruotsalaisen Östersundin kaupungin kuoro  piti konsertin Vilnan yliopiston hienoakustisessa tuomiokirkossa mitättömän pienelle yleisölle. Kuoro ei liene maan maineikkaimpia, mutta hienosti laaditulla ohjelmistolla oli saatu hyvä kokonaisuus ja lopputuloksena oli nautittavaa kuoromusiikkia.  Miesäänet oli kuoron jonkinlainen murheenkryyni, mutta ei sen väliä, kun kuoron sopraanot siinä akustiikassa sointuivat aivan ihanasti eikä moittia voi alttojakaan. Kuten yllä jo totesin, sekakuoroissa miesäänillä on ongelmia, varsinkin noissa pikkukaupunkien kuoroissa.  Useinhan saattaa olla niin, että juuri ne naiset (puolisot) vetävät miehensä kuoroihin mukaan, eikä heillä ole yhtä hyviä laulajanlahjoja. Monen mielestä taidan puhua palturia, mutta tässä se on helppo tehdä, kun kukaan ei ole vänkäämässä vastaan.

…..

Tähän loppuun olen valinnut hieman linkkejä ja laulujen sanoja. Yllä olen jo muutaman linkin laittanut. Nyt niitä tulee lisää. Valitettavasti kovin laadukkaita Allmänna Sången –kuoron esityksiä ei youtubesta löydy, mutta laitan yhden kuitenkin mukaan. Kuoroa johtaa kuitenkin aivan toinen henkilö . Spotifysta löytynee halukkaille musiikkia, mutta siihen en nyt puutu.

Alkuun olen valinnut Hugo Alfvenin laulun Aftonen . En tuntenut sitä ennen Moskovan matkaani. Nyt se on yksi suosikkilauluistani. Tässä sen upea lyriikkaa

Skogen står tyst, himlen är klar

Hör, huru tjusande vallhornet lullar

Kvällssolens bloss sig stilla sänker

Sänker sig ner uti den lugna, klara våg

Ibland dälder, gröna kullar

eko kring nejden far.

Esittäjäksi valitsen tällä kertaa lauluyhtyeen lauluyhtyeen The Real Group. Aftonen löytyy levyltä Stämning:

http://www.youtube.com/watch?v=J3F32AzRX84

Esityksistä oli todella runsauden pulaa. Tästä esitykestä löysin  kaipaamaani herkkyyttä.

Seuraavana on vuorossa David Wikanderin Kung Liljekonvalje, joka oli siis molempien konserttien ohjelmistossa. Esittäjänä on Kammarkören Tukholmasta johtajanaan Eric Ericsson.  Gustav Frödingin hieno sanoitus löytyy linkistä:

http://www.youtube.com/watch?v=i2BPQgFDSMw

Seuraavana Allmänna Sången esittää Hans-Ola Ericssonin Under Linden, solistina Ingrid Jernstedt:

http://www.youtube.com/watch?v=TQ37qelzaV0

Jaakko Mäntyjärven  sävellyksen Canticum Calamitatis Maritimae esittää mielestäni parhaiten  kamarikuoro Cor Cantiamo Pohjois-Illinoisin yliopistosta:

http://www.youtube.com/watch?v=VxoZH1OjXjE

Östersundin kuoron ohjelmistossa oli Oskar Lindbergin sävellys Pingst. Sen tässä esittää  S:t Jacobs Ungdomskör Tukholmasta:

http://www.youtube.com/watch?v=zJxrQTOQECQ

Vertailun vuoksi laitan Ruotsin kamarikuoron esityksen, koska en osaa päättää, kumpi on parempi.

http://www.youtube.com/watch?v=yBwBcPmOGnU

Seuraava linkkil on Sergei Rahmaninovin Ave Maria (Bogoroditse Devo):

http://www.youtube.com/watch?v=7y5GMYSBdhM

Lopuksi vielä Ola Gjeilon Ubi Caritas sanoituksen kera (latinaksi ja ruotsiksi)

http://www.youtube.com/watch?v=zvI5sNucz1w

Ola Gjeilo:

Ubi caritas

Ubi caritas et amor, Deus ibi est.

Congregavit nos in unum Christi amor. Congregavit nos in unum Christi amor. Exsultemus, et in ipso jucundemur. Exsultemus et in ipso jucundemur. Timeamus, et amemus Deum vivum. Timeamus et amemus Deum vivum.Et ex corde diligamus nos sincero.

Et ex corde diligamus nos sincero. Ubi caritas et amor, Deus ibi est. Ubi caritas et amor, Deus ibi est. Congreavit nos in unum Christi amor

Amen.

Ubi caritas et amor, Deus ibi est.

Där barmhärtighet och kärlek är, där är Gud. Kristi kärlek ha samlat oss till ett. Låt oss fröjdas och vara glada i honom. Låt oss frukta och låt oss älska den levande Guden. Och må vi älska varandra med ett uppriktigt hjärta. Där barmhärtighet kärlek är, där är Gud.

Amen

Tapaus pariisilaisessa oopperassa

Tästä tapauksesta luin Ria Novostin uutisesta: http://ria.ru/world/20141020/1029061289.html. Uutinen oli asiallinen taustoja hyvin valaiseva. Tässä on siitä suomennettuna lyhennetty ja hieman muokattu versio. Uutinen perustuu AFP:n uutiseen.

...

Niqab-kasvohuntua käyttänyt nainen poistettiin pariisilaisesta oopperasta näyttelijöiden vaatimuksesta.

Ranskassa huhtikuussa vuonna 2011 voimaan tullut laki kieltää julkisilla paikoilla ja kadulla käyttämästä täysin peittävää huntua. Niihin kuuluvat iranilainen parandža, arabialainen niqab sekä afgaanien ja pakistanilaisten käyttämä burka.

Niqab-huntua yllään pitänyt nainen poistettiin pariisilaisesta oopperasta (Opera de Bastille). Ranskan hallitus pyytää teattereita tarkastamaan uudelleen huntujen käyttöä koskevat säännöt.

Välikohtaus syntyi Traviata-oopperan esityksen aikana 3. lokakuuta. Nainen, oli eräästä Persian lahden maasta paikalle saapunut turisti. Hän istui ensimmäisessä rivissä päässään huivi ja huntu, vain silmät olivat näkyvissä.  Oopperan apulaisjohtaja sai tietää tästä väliajalla. Hänelle ilmoitettiin, että eräät oopperassa mukana olleet esiintyjät kieltäytyivät laulamasta, ellei mihinkään toimiin ryhdytä.

Naiselle ilmoitettiin, että hänen käyttämäänsä asu ei ole Ranskassa julkisilla paikoilla sallittu ja häntä pyydettiin paljastamaan kasvonsa. Naisen seurana ollut mies pyysi seuralaistaan nousemaan ylös ja he poistuivat paikalta. Nyt Ranskan ministeriö miettii uusia sääntöjä teattereille, museoille ja muille julkisille laitoksille huntujen käytölle.

Huhtikuun 11. päivänä vuonna 2011 voimaan tullut laki kieltää käyttämästä julkisilla paikoilla täysin peittävää huntua, joihin katsotaan kuuuluviksi iranilainen parandža, arabialainen niqab sekä afgaanien ja pakistanilaisten käyttämä  burka. Kaikki nämä islamilaiset asut peittävät lähes kokonaan naisen vartalon ja burka peittää kasvotkin täysin.  Lain mukaan naisia kielletään 150 euron sakon uhalla tulemasta julkisille paikoille kasvot peitettyinä. Julkisiksi paikoiksi lasketaan mm. kadut, puistot, uimarannat, kaupat, ravintolat, teatterit, rautatieasemat, virastot, oppilaitokset, sairaalat, museot, kirjastot, urheilusalit ja julkinen liikenne.

Islamin uskoisia ei kuitenkaan rajoiteta käyttämästä burkaa, niqabia ja parandžaa kotona, hotellihuoneissa, yhdistysten suljetuissa tiloissa eikä yrityksissä. Myös erilaisissa kulttuurin harjoittamiseen liittyvissä paikoissa sekä uskonnollisissa menoissa voi käyttää kasvot peittävää vaatetusta.

…

Keskustelua en jaksanut lukea, mutta pari kommenttia iski silmään.

Eräs totesi venäläistä sananlaskua lainaten, että ” Cо своим уставом в чужой монастырь не ходят”. Englanniksi sopivin vastine olisi:” When in Rome, do as the Romans do”. Suora käännös on kuitenkin: "Vieraaseen luostariin ei mennä omien ohjesääntöjen kanssa". Suomessa on hyvin lyhyt vastine: ”Maassa maan tavalla.”

Eräs toinen palautti mieleen, mitä tapahtui Nors Ost –musikaalin esityksessä Moskovassa vuonna 2002: https://en.wikipedia.org/wiki/Moscow_theater_hostage_crisis .

MIHAIL LERMONTOV JA HÄNEN MOSKOVAN KOTIMUSEONSA

Pjotr Zabolotskin maalaus vuodelta 1837 (Tretjakovin galleria, Moskova)

Hieman taustaa

Ennen kuin kerron sanaakaan tästä Moskovassa sijaitsevasta kotimuseosta, niin täytyy kertoa jotain itse Mihail Jurjevitsh Lermontovista. Häntä pidetään yhtenä venäläisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Hän syntyi vuonna 1914 Moskovassa ja kuoli kaksintaistelussa vuonna 1941 27-vuotiaana Pjatigorskissa Kaukasiassa. Syynä kaksintaisteluun oli Mihail Jurjevitshin vitsailu erästä toista henkilöä kohtaan.  Tämä toinen osapuoli koki vitsit niin loukkaaviksi, että pyysi Mihail Jurjevitshia vaikenemaan. Lermontov ei varoituksista välittänyt, vaan jatkoi samaan tapaan suulla suuremmalla. Tuon ajan kunniakoodin mukaan vastapuoli oli velvollinen haastamaan Lermontovin kaksintaisteluun. Siinä tämä runoilijanero sai surmansa heti ensimmäisestä laukauksesta.

Jotain on kerrottava myös Mihailin lapsuudesta ja perheestä. Perhe asui Penzan kuvernementissa

Kartanomuseo Tarhanyssa 

Keski-Venäjällä, Tarhanyn kartanossa. Mihailin äiti kuitenkin tuotiin Moskovaan synnyttämään, koska se koettiin turvallisemmaksi.  Mihailin ollessa kolmevuotias hänen äitinsä kuoli. Sen jälkeen Mihail-pojasta huolehti hänen isoäitinsä Elizaveta Arsenjeva. Mihail vietti lapsuutensa Tarhanyn kartanossa, joka nykyisin toimii museona( http://www.tarhany.ru/ ). Kerrotaan, että isoäiti hemmotteli tyttärenpoikaansa, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hänen luonteeseensa. Kun Mihail oli kymmenvuotias, isoäiti vei hänet Kaukasukselle. Myöhemmin aikuisiällä Kaukasia tuli Lermontoville hyvin läheiseksi ja siellähän hän lopulta kohtasi myös kuolemansa.  

Mihail Lermontov 3-4 -vuotiaana

7-vuotias Mihail

Myöhemmin isoäiti toi Mihailin Moskovaan ja laittoi hänet opiskelemaan aatelisille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen. Tästä alkoivat Mihailin Moskovan vuodet.

Rakennuksessa, jossa tämän jutun aiheena oleva kotimuseo sijaitsee, Mihail Lermontov asui kotimuseon oppaan mukaan noin kolme vuotta opiskellen tuona aikana Moskovan yliopistossa. Vuonna 1932 hän siirtyi Pietariin tarkoituksenaan jatkaa siellä opintojaan. Pietarissa ei kuitenkaan hyväksytty hänen Moskovan opintojaan opintosuorituksiksi, minkä johdosta hän jätti yliopisto-opinnot ja siirtyi sotilasuralle. Tämän johdosta hän vietti paljon aikaansa Kaukasuksella.

Kotimuseossa

Nyt mennään varsinaiseen aiheeseen. Ylä olevasta johdannosta jo selveni, että tämä ei suinkaan ole tärkeimpiä Lermontov-museoita, mutta todetaan jo tässä vaiheessa, että monta kiinnostavaa seikkaa sekin kätkee sisäänsä.

Mihail Lermontovin kotimuseo osoittautui hyvin kodikkaaksi paikaksi. Aluksi sitä oli hieman vaikea löytää, koska lähestyin paikkaa väärästä suunnasta.  Itse asiassa helpoiten sinne pääsee Hovyj Arbat –kadulta, kun Arbatskaja-metroasemalta päin kävelee kadun oikeaa puolta ensin pienen valkoisen Simeon Stolpnikin kirkon ohi (sen, jossa Gogolkin aikoinaan kävi) ja kirjakauppa Don Knigin kohdalta poikkeaa oikealle. Vastaan tulee Malaja Moltshanovka –katu ja edessä näkyy massiivisten kivitalojen keskellä vaalean ruskea sympaattisen tuntuinen puutalo, jonka pihaa reunustaa vitivalkoinen puuaita.

Lermontovin kotimuseo Malaja Moltshanovkalla

Menin portista sisään hieman arkaillen, koska se todella näytti jonkun kotipihalta, yksityisalueelta.  Piha oli minulle elämys jo sinällään. Massiivisen kiviviidakon ja  betonibunkkereiden keskeltä löytyi tällainen viheriöivä keidas. Aivan kuin olisin taikasauvan iskusta siirtynyt maaseudun rauhaan. Tunsin olevani kaukana meluisan Moskovan kiireestä ja pakokaasuista. Pihalla näytti olevan puutarhapöytä ja muutama tuoli. Pöydän ääressä muutama nainen näytti viettävän keskipäivän rupatteluhetkeä. Museoon oli kaksi ovea enkä tajunnut, kummasta pitää mennä sisään. Ratkaisu löytyi edestäni. Seurasin nimittäin erästä vanhempaa rouvaa, joka niin ikään sattui etsimään museota. Meillä oli sama suunta.

Museo oli pieni ja kodikas, mutta myös tyhjän tuntuinen, mikä toi sille hieman kolkkoutta. Minut otettiin vastaan kuin yllätysvieras.  Kaikki tuntuivat kiireisiltä, koska odotettiin jotakin pienryhmää. Tuli alkuun jopa tunne, että olin häiriöksi, mutta se johtui vain museon vähälukuisen työntekijämäärän kiireestä. Aikaa toki löytyi. Lisäksi lipunmyyjä ilmoitti ilouutisen: tänään ei pääsymaksua peritä. Syynä saattoi olla jokin vakiintunut periaate tyyliin ”kuun viimeisenä perjantaina sisäänpääsy on vapaa”.

Saimme yllä mainitsemani rouvan kanssa oman oppaan, erään vanhemman herran. Opastus oli riittävän perusteellinen ja kaikin puolin miellyttävä. Museoväki tuntui aivan kuin ilahtuneen siitä, että saivat vieraakseen ulkomaalaisen ja vielä venäjän kielen taitoisen.  Käytännössä opastuksesta osallisena olin vain minä, sillä se rouva toki kulki seuranamme, mutta ei hän paljoa kuunnellut. Hän kierteli ympäriinsä ja katse harhaili aivan muussa, mistä opas kertoi.

Jokin aika sitten kirjoitin johdannon Moskovan kotimuseoista. Tuolloin mainitsin, että museon henkilökunta muuttuu asukkaansa kaltaiseksi. Tässä museossa oli kyllä leppoisa tunnelma, mutta samalla siinä oli jonkinlaista järjestystä, jollaista sotilashenkilön kotimuseolta voi odottaakin. Minä tietysti seurasin opastani uskollisena kuin koira, mutta tuo rouva alkoi harhailla sinne tänne. Siitä opas ei oikein tuntunut pitävän. Lisäksi hän ei kuunnellut selostusta. Sitten sattui muutaman kerran niin, että tuo rouva kysyi jotakin sellaista, josta opas oli juuri kertonut. Ei opas tietenkään ärähtänyt, mutta rouva sai kuitenkin pisteliään huomautuksen, että ”juurihan minä siitä kerroin”. Tämänkaltaiseen pisteliäisyyteen rouva tuntui olevan tottunut.

Tein myös yhden toisen tätä tukevan huomion. Aavistin melko pian, että museossa tuntui olevan hyvin jämäkkä työnjako. Museon aulaan tullessani pääopas ei juuri sinä hetkenä sattunut olemaan paikalla. En siksi saanut heti suoraa vastausta kysymykseeni. Pienen hetken päästä tämä tomera rouva ilmestyi ja asia selkeni tervetulotoivotuksista alkaen. Ja kun sujautin nopeasti takkini naulakkoon, samassa oppaani (siis se herra) jo pyysi meitä seuraamaan häntä. Sen suurempia aikailematta päästiin asiaan.

Lermontovin työpöytä

Menimme ensin yläkertaan. Siellä sijaitsi runoilijan oma huone. Keskeisellä paikalla oli tietysti kirjoituspöytä, jonka ääressä nuori Mihail suoritti opintojaan. Huoneessa oli myös kitara. Kysyin, osasiko Mihail soittaa. Siihen sain kieltävän vastauksen. Sen sijaan hän oli hyvin taitava piirtäjä ja maalari.

Opas kertoi, että Lermontovin luona kokoontui opiskelutovereita iltaa istumaan. Kitaran säestyksellä laulettiin ja pidettiin hauskaa. Tämä jollain lailla rikkoo sitä kuvaa, minkä minä olen hänestä lukemieni tekstien kautta saanut. Nimittäin saamani käsityksen mukaan Lermontov oli syrjään vetäytyvä, hän vältti juhlia eikä hänellä ollut juurikaan ystäviä.

Alakerrassa keskeinen huone oli Mihailin isoäidin huone. Huone oli kai sangen tyypillinen ulkonäöstään huolehtivan hienon aatelisrouvan huone. Kiinnitin huomiota valokuviin. Tässä huoneessa otin ainoan oman valokuvani pikku-Mihailista, hänen äidistään ja isoäidistä. Isä oli hieman syrjempänä, mutta isoäidin ja Mihailin isän suhde olikin hyvin tulehtunut (siitä kerron tarkemmin kirjoitukseni lopussa).

Isoäidin huoneessa: vasemmalle Mihailin äiti, oikealla isoäiti

Mihailin isoäidistä on kerrottava se seikka, että hän kuului hyvin tunnettuun Stolypinin sukuun. Stolypinin suku on 1500-luvulta peräisin oleva hyvin tunnettu aatelissuku. Monella Stolypinilla on Venäjän historiassa hyvin merkittävä rooli. On siis luonnollista, että myös Lermontovin isoäiti oli aikansa Moskovassa hyvin arvostettu henkilö.

Mainitsin jo Lermontovin olleen hyvin taitava piirtäjä ja maalari. Kun hän kirjoitti ihailemallaan naiselle runon tai kirjeen, hänellä oli tapana laittaa oheen kuvitus. Ne olivat häkellyttävän kauniita piirroksia. Mainittakoon, että Aleksandr Pushkin oli omaksunut saman tavan. Saatoin seuraavana päivänä Pushkin-museossa verrata näiden kahden runoilijan piirustustaitoja, ja täytyy todeta, että Lermontov oli parempi. Häntä olisi täydellä syyllä voinut kutsua myös taiteilijaksi.

Taidonnäyte Lermontovin rakkauskirjeestä

Lermontovilla oli luonnollisesti runsaasti romansseja. Yksi ihastuksen kohde oli Varvara Lopuhina. Häneen liittyy kaksi Lermontovin tekemää maalausta.  Ensimmäinen maalaus oli Emilian hahmo näytelmästä Espanjalaiset (Испанцы). Mallina oli yllä mainittu Varvara, jonka Lermontov maalasi espanjalaisen nunnan asuun. Toinen maalaus on Lermontovin omakuva. Hän lahjoitti nämä kaksi maalaustaan Varvaralle, joka oli tuolloin naimisissa itseään vanhemman miehen kanssa. Aviomies ei luonnollisestikaan tästä pitänyt, vaan sai mustasukkaisuuden puuskan ja vaati maalausten hävittämistä. Varvara halusi saada maalaukset suojaan ja luovutti ne ystävättärelleen. Kuin ihmeen kaupalla ne on lopulta saatu museoon. Aikojen kuluessa työt päätyivät Saksaan. Pitkien vaiheiden jälkeen niiden haltija lahjoitti maalaukset museolle.

Mihail Lermontovin maalaus rakastamastaan Varvara Lopuhinasta

Lermontovin Varvara Lopuhinalle lahjoittama omakuva

Opas kertoi, että Mihail Lermontovilla oli pitkään luulo, että hänen sukujuurensa (isänsä kautta) ovat peräisin Espanjasta. Siitä johtui kiinnostus Espanjaan ja sen kulttuuriin. Myöhemmin kävi ilmi, että hänen sukujuurensa juontavatkin juurensa Skotlantiin. Hänen skotlantilainen esi-isänsä on siis muuttanut joskus muinoin Venäjälle asumaan.

Keskustelu Lermontovin sukujuurista jatkuu vielä tänäkin päivänä. Nimittäin tänään silmiini sattui artikkeli aiheesta  (http://ria.ru/culture/20141016/1028641112.html#ixzz3GOcB3bv1). Lermontovin esi-isä oli aatelismies nimeltään Georg Lermont (n.1596-1634). 1600-luvulla hän lähti Puolaan Belyin linnoitukseen Smolenskin alueelle. Hän taisteli aluksi Puolan joukoissa, mutta siirtyi ennen pitkää Venäjän puolelle. Georgin kolmesta pojasta keskimmäinen venäläistyi ja kastatti itsensä ortodoksiksi. Sukunimi muotoutui Lermontoviksi. Nähtävästi jotkut epäilevät tämän tarinan todenmukaisuutta. Sukujen vaakunat kuitenkin muistuttavat kovasti toisiaan. Todettakoon, että Mihailin esi-isästä Georgista ei opas kertonut mitään. Etsin tietoni netistä. Siitä kiitos Googlelle.

Kysyin oppaalta, miten hyvin Lermontov ja Pushkin tunsivat toisensa. Hän totesi, että he ovat todennäköisesti tavanneet joskus, mutta minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta heillä ei varsinaisesti ollut. Toki Pushkinin kuolema vaikutti Lermontoviin, mistä oli seurauksena vaikuttava runo Runoilijan kuolema (Смерть поэта), joka levisi Pushkinin kuoleman jälkeen nopeasti opiskelijapiireissä kädestä käteen.

Oikeastaan nähdessäni ensi kerran kotimuseon rakennuksen tuli mieleeni, miten tällainen pieni ja vaatimaton puutalo on olemassa Moskovan keskustassa korkeintaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Kremlistä. Kysyinkin oppaalta, miten on mahdollista, että se on vielä pystyssä ja kaiken lisäksi loistavassa kunnossa entisöitynä. Tietysti jälkeenpäin rakennukseen on rakennettu pienehkö lisäsiipi, mutta kokonaisuutta se ei ole kuitenkaan rikkonut. Rakennuksen ympärillä on hienoja suurlähetystö- ja ministeriörakennuksia sekä Novyj Arbatin parikymmenkerroksisia harmaita kerrostaloja. Kävin Neuvostoliitossa ensi kerran 70-luvun puolivälissä ja muistan kuinka tuolloin niistä ylpeiltiin uuden ajan asuinrakentamisen moderneina luomuksina.

Opas vastasi kysymykseeni hymyillen tietämättä mitä sanoa mutta kuitenkin pientä ylpeyttä tuntien: ”Niinpä!” Ymmärsin sen tarkoittavan, että heitä on onnistanut. Uuden rakentamisen buumissa tuollainen väritön, varmaankin välillä hyvin huonossa kunnossa ollut puutalo olisi ollut helppo panna maan tasalle. Nähtävästi päättäjissä on onneksi kuitenkin löytynyt henkilöitä, jotka ovat tajunneet tuon vaatimattoman rakennuksen kuuluvan osana Stolypinin ja Lermontovin sukujen perintöön.

Loppuun voisin todeta pari sanaa oppaasta. Keskustelu oppaan kanssa oli lämminhenkistä ja leppoisaa. Siihen vaikutti varmaan hidas puhetyyli ja äänen sävyä voisin kuvata ilmaisulla ’rauhallisen pehmeä’.

On kai turha kertoa rakennuksen arkkitehtuurista, myöhemmin rakennetusta lisäsiivestä tai palvelusväen tiloista. Totean vielä sen, että museo tuoksui ”tuoreelta”. Eli siihen on aivan vastikään tehty perusremontti.   Siellä tuntui olevan hieman väljää. Yhteen huoneeseen emme päässeet, ehkä siellä tehtiin kunnostustöitä. Yhdessä pikkuhuoneessa oli jokin vierailunäyttely. Ala-aulassa oli samanlainen lukulaite kuin Gogolin kotimuseossa. Gogolin museossa niitä oli pitkä rivi, täällä vain yksi. Sen avulla pääsi tutustumaan Lermontovin tuotantoon ja elämänhistoriaan. Surffailin sen parissa jonkin aikaa ja kiitoksen esitettyäni lähdin jatkamaan matkaa.  Tietysti eksyin siihen isoon Dom knigi –kirjatavarataloon enkä minä sieltä tyhjin käsin poistunut. Kehotan kuitenkin kirjan ystäviä menemään mieluummin Ljubjanka-metroaseman luona olevaan Biblioglobus-kirjakauppaan, sillä sielä hintataso on hieman halvempi. Tämä koskee ainakin klassista musiikkia ja dvd-elokuvia. Sieltä Biblioglobuksesta löysin vuodelta 1943 peräisin olevan elokuvan Lermontovista.  Kommenttini siihen on lyhyt: en suosittele. Myös vuonna 1989 on valmistunut Lermontovin elämää käsittelevä elokuva. Sitä en ole nähnyt.

Pakko minun on mainittava tämäkin, vaikka se ei liity vähääkään nyt käsiteltävään aiheeseen. Moskova on upea kulttuurikaupunki ja joskus siellä tekee mahtavia löytöjä. Niin kävi nytkin, kun etsin Lermontovin kotimuseota. Malaja moltshanovka –kadulla lähes kotimuseon vieressä on rauta-aita. Pahana tapanani on kurkkia kaikkialle.  Tiirailin nytkin rautaristikon taakse ja näin aivan ihmeellisiä asioita, joihin (toivottavasti) palaan myöhemmin, kun käsittelen toisen Mihail-nimisen kirjailijan eli Mihail Bulgakovin Moskovaa.  

….

Mutta unohdinpa kuitenkin yhden tärkeän asian. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, että kotimuseoissa ei ole tapana kertoa asukkaan ja sen suvun ikävistä asioista. Täytyy muistuttaa, että Mihailin äidin kuolemaan liittyy tragedia, josta museossa ei mainittu sanaakaan. Äitihän kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Kuoleman taustalla on isän mustasukkaisuudesta johtuvaa väkivaltaista käytöstä. Vihan puuskan johdosta äidin jo aiemminkin ilmennyt sairaus on puhjennut uudestaan ja aiheuttanut kuoleman. Tämän pohjalta on täysin ymmärrettävää, miksi tyttärenpojastaan huolehtinut isoäiti ei voinut sietää tyttärensä isää. Opas ei tällaisiin asioihin kajonnut.

Lopun irtiotto ja runosuomennos

Paljon olisi vielä minullakin Lemontovin elämästä tutkimista. Lokakuun 15. päivä vietettiin runoilijan syntymän 200-vuotispäivää. Venäläisessä mediassa on sen johdosta ollut paljon Lermontovia koskevia kirjoituksia. Jos niitä kaikkia nyt kommentoisin, niin tämä juttuni ei loppuisi koskaan. Muutamaan juttuun saatan joskus palata. Mihail Lermontovin merkitystä korostaa sekin, että itse presidenti Vladimir Putin kävi laskemassa kukkia Tarhanyssa runoilijan haudalle (http://ria.ru/culture/20141015/1028464822.html#ixzz3GEZDuSMo).

Viittaan nyt kuitenkin yhteen tekstiin. Mieleeni jäi erään nimekkään toimittajan kolumnin ensimmäinen kappale. Hän nimittäin ihmettelee, miksi ylipäänsä Lermontovista on tehty Venäjän kirjallisuuden suuri klassikko. Hän ei tuntunut antavan arvoa Lermontovin lyriikalle, joka on paljolti vain kypsymättömän teinipojan rakkauden tuskaa. Kirjoittaja saattaa olla osin oikeassa, mutta en kuitenkaan käsittele aihetta pitempään jo senkin vuoksi, että eihän minun tehtävänäni ole määritellä, keitä Venäjän runoilijoista voidaan pitää suurimmista suurimpina. Minulle ja monelle tuntemalleni venäläiselle Lermontovin lyriikka merkitsee paljon. Eniten kai pidän kuitenkin hänen romaanistaan Aikamme sankari (Герой нашего времени), jota on luonnehdittu ensimmäiseksi venäläisen kirjallisuuden psykologiseksi romaaniksi.

Laitan loppuun runon, josta V.K.Trask on tehnyt 30-luvulla oivan suomennoksen. Sen perässä on alkukielinen versio. Runon edessä pysähdyn syntyihin syviin. Varhaisnuoruuden romanttista  intohimoa hehkuva Pushkinin jäljittelijä on poissa. Tässä on kypsän, monet vaiheet elämässään jo kokeneen mutta vieläkin niin kovin nuoren matkaajan punnittua filosofiaa. Tämän oivaltamiseen Lermontoville riitti neljännesvuosisata. Kullakin meistä on oma aikansa. Pidetään siitä kiinni, täysillä - niin kuin Lermontov.

ON IKÄVÄÄ, SYNKKÄÄ (И скучно и грустно)

On ikävää, synkkää, - ei ystävää ainuttakaan
kun masennus mieleni täyttää...
Niin, toiveet!... Miks toivoisin turhaan ja alati vaan? ...
Ja vuodet ne vierii - en voi niitä käyttää.

Vaan rakastaa... Ketä? Ei iäksi kiintyä vois,
ja hetkeksi - ei maksa vaivaa.
Mä itseäin tarkkaan: on entisyys haihtunut pois,
sen muistoja turha on esille kaivaa...

Ja halut? - Ah, paranee suloinen sairaus tuo,
kun järki saa hiukankin tilaa.
Ja elämä - katseen kun tyynesti siihen vaan luo, -
on peräti tyhjää ja typerää pilaa...

(tammikuu 1840)

И скучно и грустно

И скучно и грустно! - и некому руку подать

В минуту душевной невзгоды...

Желанья... что пользы напрасно и вечно желать?

А годы проходят - все лучшие годы!

Любить - но кого же? - на время не стоит труда,

А вечно любить невозможно...

В себя ли заглянешь? - там прошлого нет и следа,

И радость, и муки, и все там ничтожно.

Что страсти? - ведь рано иль поздно их сладкий недуг

Исчезнет при слове рассудка,

И жизнь, как посмотришь с холодным вниманьем вокруг -

Такая пустая и глупая шутка!

Январь 1840 

Muistomerkki Pjatigorskissa. Tässä Lermontov kävi elämänsä viimeisen kaksintaistelunsa.