Pjotr Zabolotskin maalaus vuodelta 1837 (Tretjakovin galleria, Moskova) |
Hieman taustaa
Ennen kuin
kerron sanaakaan tästä Moskovassa sijaitsevasta kotimuseosta, niin täytyy
kertoa jotain itse Mihail Jurjevitsh Lermontovista. Häntä pidetään yhtenä
venäläisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Hän syntyi vuonna 1914
Moskovassa ja kuoli kaksintaistelussa vuonna 1941 27-vuotiaana Pjatigorskissa
Kaukasiassa. Syynä kaksintaisteluun oli Mihail Jurjevitshin vitsailu erästä
toista henkilöä kohtaan. Tämä toinen
osapuoli koki vitsit niin loukkaaviksi, että pyysi Mihail Jurjevitshia
vaikenemaan. Lermontov ei varoituksista välittänyt, vaan jatkoi samaan tapaan suulla
suuremmalla. Tuon ajan kunniakoodin mukaan vastapuoli oli velvollinen
haastamaan Lermontovin kaksintaisteluun. Siinä tämä runoilijanero sai surmansa heti
ensimmäisestä laukauksesta.
Jotain on
kerrottava myös Mihailin lapsuudesta ja perheestä. Perhe asui Penzan
kuvernementissa
Keski-Venäjällä, Tarhanyn
kartanossa. Mihailin äiti kuitenkin tuotiin Moskovaan synnyttämään, koska se
koettiin turvallisemmaksi. Mihailin
ollessa kolmevuotias hänen äitinsä kuoli. Sen jälkeen Mihail-pojasta huolehti
hänen isoäitinsä Elizaveta Arsenjeva. Mihail vietti lapsuutensa Tarhanyn kartanossa, joka nykyisin
toimii museona( http://www.tarhany.ru/ ). Kerrotaan, että isoäiti
hemmotteli tyttärenpoikaansa, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hänen
luonteeseensa. Kun Mihail oli kymmenvuotias, isoäiti vei hänet Kaukasukselle.
Myöhemmin aikuisiällä Kaukasia tuli Lermontoville hyvin läheiseksi ja siellähän
hän lopulta kohtasi myös kuolemansa.
Kartanomuseo Tarhanyssa |
Mihail Lermontov 3-4 -vuotiaana |
7-vuotias Mihail |
Myöhemmin
isoäiti toi Mihailin Moskovaan ja laittoi hänet opiskelemaan aatelisille
tarkoitettuun sisäoppilaitokseen. Tästä alkoivat Mihailin Moskovan vuodet.
Rakennuksessa,
jossa tämän jutun aiheena oleva kotimuseo sijaitsee, Mihail Lermontov asui kotimuseon
oppaan mukaan noin kolme vuotta opiskellen tuona aikana Moskovan yliopistossa.
Vuonna 1932 hän siirtyi Pietariin tarkoituksenaan jatkaa siellä opintojaan.
Pietarissa ei kuitenkaan hyväksytty hänen Moskovan opintojaan
opintosuorituksiksi, minkä johdosta hän jätti yliopisto-opinnot ja siirtyi
sotilasuralle. Tämän johdosta hän vietti paljon aikaansa Kaukasuksella.
Kotimuseossa
Nyt mennään
varsinaiseen aiheeseen. Ylä olevasta johdannosta jo selveni, että tämä ei
suinkaan ole tärkeimpiä Lermontov-museoita, mutta todetaan jo tässä vaiheessa,
että monta kiinnostavaa seikkaa sekin kätkee sisäänsä.
Mihail
Lermontovin kotimuseo osoittautui hyvin kodikkaaksi paikaksi. Aluksi sitä oli
hieman vaikea löytää, koska lähestyin paikkaa väärästä suunnasta. Itse asiassa helpoiten sinne pääsee Hovyj
Arbat –kadulta, kun Arbatskaja-metroasemalta päin kävelee kadun oikeaa puolta ensin
pienen valkoisen Simeon Stolpnikin kirkon ohi (sen, jossa Gogolkin aikoinaan
kävi) ja kirjakauppa Don Knigin kohdalta poikkeaa oikealle. Vastaan tulee
Malaja Moltshanovka –katu ja edessä näkyy massiivisten kivitalojen keskellä
vaalean ruskea sympaattisen tuntuinen puutalo, jonka pihaa reunustaa
vitivalkoinen puuaita.
Lermontovin kotimuseo Malaja Moltshanovkalla |
Menin
portista sisään hieman arkaillen, koska se todella näytti jonkun kotipihalta,
yksityisalueelta. Piha oli minulle elämys
jo sinällään. Massiivisen kiviviidakon ja
betonibunkkereiden keskeltä löytyi tällainen viheriöivä keidas. Aivan
kuin olisin taikasauvan iskusta siirtynyt maaseudun rauhaan. Tunsin olevani
kaukana meluisan Moskovan kiireestä ja pakokaasuista. Pihalla näytti olevan
puutarhapöytä ja muutama tuoli. Pöydän ääressä muutama nainen näytti viettävän
keskipäivän rupatteluhetkeä. Museoon oli kaksi ovea enkä tajunnut, kummasta
pitää mennä sisään. Ratkaisu löytyi edestäni. Seurasin nimittäin erästä
vanhempaa rouvaa, joka niin ikään sattui etsimään museota. Meillä oli sama
suunta.
Museo oli
pieni ja kodikas, mutta myös tyhjän tuntuinen, mikä toi sille hieman kolkkoutta.
Minut otettiin vastaan kuin yllätysvieras. Kaikki tuntuivat kiireisiltä, koska odotettiin
jotakin pienryhmää. Tuli alkuun jopa tunne, että olin häiriöksi, mutta se
johtui vain museon vähälukuisen työntekijämäärän kiireestä. Aikaa toki löytyi. Lisäksi
lipunmyyjä ilmoitti ilouutisen: tänään ei pääsymaksua peritä. Syynä saattoi
olla jokin vakiintunut periaate tyyliin ”kuun viimeisenä perjantaina
sisäänpääsy on vapaa”.
Saimme yllä
mainitsemani rouvan kanssa oman oppaan, erään vanhemman herran. Opastus oli
riittävän perusteellinen ja kaikin puolin miellyttävä. Museoväki tuntui aivan
kuin ilahtuneen siitä, että saivat vieraakseen ulkomaalaisen ja vielä venäjän
kielen taitoisen. Käytännössä opastuksesta
osallisena olin vain minä, sillä se rouva toki kulki seuranamme, mutta ei hän
paljoa kuunnellut. Hän kierteli ympäriinsä ja katse harhaili aivan muussa,
mistä opas kertoi.
Jokin aika
sitten kirjoitin johdannon Moskovan kotimuseoista. Tuolloin mainitsin, että
museon henkilökunta muuttuu asukkaansa kaltaiseksi. Tässä museossa oli kyllä
leppoisa tunnelma, mutta samalla siinä oli jonkinlaista järjestystä, jollaista
sotilashenkilön kotimuseolta voi odottaakin. Minä tietysti seurasin opastani
uskollisena kuin koira, mutta tuo rouva alkoi harhailla sinne tänne. Siitä opas
ei oikein tuntunut pitävän. Lisäksi hän ei kuunnellut selostusta. Sitten sattui
muutaman kerran niin, että tuo rouva kysyi jotakin sellaista, josta opas oli
juuri kertonut. Ei opas tietenkään ärähtänyt, mutta rouva sai kuitenkin
pisteliään huomautuksen, että ”juurihan minä siitä kerroin”. Tämänkaltaiseen
pisteliäisyyteen rouva tuntui olevan tottunut.
Tein myös yhden
toisen tätä tukevan huomion. Aavistin melko pian, että museossa tuntui olevan
hyvin jämäkkä työnjako. Museon aulaan tullessani pääopas ei juuri sinä hetkenä
sattunut olemaan paikalla. En siksi saanut heti suoraa vastausta kysymykseeni.
Pienen hetken päästä tämä tomera rouva ilmestyi ja asia selkeni tervetulotoivotuksista
alkaen. Ja kun sujautin nopeasti takkini naulakkoon, samassa oppaani (siis se
herra) jo pyysi meitä seuraamaan häntä. Sen suurempia aikailematta päästiin
asiaan.
Lermontovin työpöytä |
Menimme
ensin yläkertaan. Siellä sijaitsi runoilijan oma huone. Keskeisellä paikalla oli
tietysti kirjoituspöytä, jonka ääressä nuori Mihail suoritti opintojaan.
Huoneessa oli myös kitara. Kysyin, osasiko Mihail soittaa. Siihen sain
kieltävän vastauksen. Sen sijaan hän oli hyvin taitava piirtäjä ja maalari.
Opas kertoi,
että Lermontovin luona kokoontui opiskelutovereita iltaa istumaan. Kitaran
säestyksellä laulettiin ja pidettiin hauskaa. Tämä jollain lailla rikkoo sitä
kuvaa, minkä minä olen hänestä lukemieni tekstien kautta saanut. Nimittäin
saamani käsityksen mukaan Lermontov oli syrjään vetäytyvä, hän vältti juhlia
eikä hänellä ollut juurikaan ystäviä.
Alakerrassa
keskeinen huone oli Mihailin isoäidin huone. Huone oli kai sangen tyypillinen ulkonäöstään
huolehtivan hienon aatelisrouvan huone. Kiinnitin huomiota valokuviin. Tässä
huoneessa otin ainoan oman valokuvani pikku-Mihailista, hänen äidistään ja
isoäidistä. Isä oli hieman syrjempänä, mutta isoäidin ja Mihailin isän suhde
olikin hyvin tulehtunut (siitä kerron tarkemmin kirjoitukseni lopussa).
Isoäidin huoneessa: vasemmalle Mihailin äiti, oikealla isoäiti |
Mihailin
isoäidistä on kerrottava se seikka, että hän kuului hyvin tunnettuun Stolypinin sukuun. Stolypinin suku on 1500-luvulta peräisin oleva hyvin tunnettu aatelissuku.
Monella Stolypinilla on Venäjän historiassa hyvin merkittävä rooli. On siis
luonnollista, että myös Lermontovin isoäiti oli aikansa Moskovassa hyvin
arvostettu henkilö.
Mainitsin jo
Lermontovin olleen hyvin taitava piirtäjä ja maalari. Kun hän kirjoitti ihailemallaan naiselle runon tai kirjeen, hänellä oli tapana laittaa oheen kuvitus. Ne olivat häkellyttävän kauniita
piirroksia. Mainittakoon, että Aleksandr Pushkin oli omaksunut saman tavan.
Saatoin seuraavana päivänä Pushkin-museossa verrata näiden kahden runoilijan
piirustustaitoja, ja täytyy todeta, että Lermontov oli parempi. Häntä
olisi täydellä syyllä voinut kutsua myös taiteilijaksi.
Taidonnäyte Lermontovin rakkauskirjeestä |
Lermontovilla
oli luonnollisesti runsaasti romansseja. Yksi ihastuksen kohde oli Varvara
Lopuhina. Häneen liittyy kaksi Lermontovin tekemää maalausta. Ensimmäinen maalaus oli Emilian hahmo
näytelmästä Espanjalaiset (Испанцы). Mallina oli yllä mainittu Varvara,
jonka Lermontov maalasi espanjalaisen nunnan asuun. Toinen maalaus on
Lermontovin omakuva. Hän lahjoitti nämä kaksi maalaustaan Varvaralle, joka oli
tuolloin naimisissa itseään vanhemman miehen kanssa. Aviomies ei
luonnollisestikaan tästä pitänyt, vaan sai mustasukkaisuuden puuskan ja vaati
maalausten hävittämistä. Varvara halusi saada maalaukset suojaan ja luovutti ne
ystävättärelleen. Kuin ihmeen kaupalla ne on lopulta saatu museoon. Aikojen
kuluessa työt päätyivät Saksaan. Pitkien vaiheiden jälkeen niiden haltija
lahjoitti maalaukset museolle.
Mihail Lermontovin maalaus rakastamastaan Varvara Lopuhinasta |
Lermontovin Varvara Lopuhinalle lahjoittama omakuva |
Opas kertoi,
että Mihail Lermontovilla oli pitkään luulo, että hänen sukujuurensa (isänsä
kautta) ovat peräisin Espanjasta. Siitä johtui kiinnostus Espanjaan ja sen
kulttuuriin. Myöhemmin kävi ilmi, että hänen sukujuurensa juontavatkin juurensa
Skotlantiin. Hänen skotlantilainen esi-isänsä on siis muuttanut joskus muinoin
Venäjälle asumaan.
Keskustelu
Lermontovin sukujuurista jatkuu vielä tänäkin päivänä. Nimittäin tänään
silmiini sattui artikkeli aiheesta (http://ria.ru/culture/20141016/1028641112.html#ixzz3GOcB3bv1).
Lermontovin esi-isä oli aatelismies nimeltään Georg Lermont (n.1596-1634).
1600-luvulla hän lähti Puolaan Belyin linnoitukseen Smolenskin alueelle. Hän
taisteli aluksi Puolan joukoissa, mutta siirtyi ennen pitkää Venäjän puolelle. Georgin
kolmesta pojasta keskimmäinen venäläistyi ja kastatti itsensä ortodoksiksi.
Sukunimi muotoutui Lermontoviksi. Nähtävästi jotkut epäilevät tämän tarinan todenmukaisuutta.
Sukujen vaakunat kuitenkin muistuttavat kovasti toisiaan. Todettakoon, että Mihailin
esi-isästä Georgista ei opas kertonut mitään. Etsin tietoni netistä. Siitä
kiitos Googlelle.
Kysyin
oppaalta, miten hyvin Lermontov ja Pushkin tunsivat toisensa. Hän totesi, että
he ovat todennäköisesti tavanneet joskus, mutta minkäänlaista henkilökohtaista
suhdetta heillä ei varsinaisesti ollut. Toki Pushkinin kuolema vaikutti
Lermontoviin, mistä oli seurauksena vaikuttava runo Runoilijan kuolema (Смерть
поэта),
joka levisi Pushkinin kuoleman jälkeen nopeasti opiskelijapiireissä kädestä
käteen.
Oikeastaan
nähdessäni ensi kerran kotimuseon rakennuksen tuli mieleeni, miten tällainen
pieni ja vaatimaton puutalo on olemassa Moskovan keskustassa korkeintaan kymmenen
minuutin kävelymatkan päässä Kremlistä. Kysyinkin oppaalta, miten on mahdollista,
että se on vielä pystyssä ja kaiken lisäksi loistavassa kunnossa entisöitynä.
Tietysti jälkeenpäin rakennukseen on rakennettu pienehkö lisäsiipi, mutta
kokonaisuutta se ei ole kuitenkaan rikkonut. Rakennuksen ympärillä on hienoja
suurlähetystö- ja ministeriörakennuksia sekä Novyj Arbatin
parikymmenkerroksisia harmaita kerrostaloja. Kävin Neuvostoliitossa ensi kerran
70-luvun puolivälissä ja muistan kuinka tuolloin niistä ylpeiltiin uuden ajan
asuinrakentamisen moderneina luomuksina.
Opas vastasi
kysymykseeni hymyillen tietämättä mitä sanoa mutta kuitenkin pientä ylpeyttä
tuntien: ”Niinpä!” Ymmärsin sen tarkoittavan, että heitä on onnistanut. Uuden
rakentamisen buumissa tuollainen väritön, varmaankin välillä hyvin huonossa
kunnossa ollut puutalo olisi ollut helppo panna maan tasalle. Nähtävästi
päättäjissä on onneksi kuitenkin löytynyt henkilöitä, jotka ovat tajunneet tuon
vaatimattoman rakennuksen kuuluvan osana Stolypinin ja Lermontovin sukujen
perintöön.
Loppuun
voisin todeta pari sanaa oppaasta. Keskustelu oppaan kanssa oli lämminhenkistä
ja leppoisaa. Siihen vaikutti varmaan hidas puhetyyli ja äänen sävyä voisin
kuvata ilmaisulla ’rauhallisen pehmeä’.
On kai turha
kertoa rakennuksen arkkitehtuurista, myöhemmin rakennetusta lisäsiivestä tai
palvelusväen tiloista. Totean vielä sen, että museo tuoksui ”tuoreelta”. Eli
siihen on aivan vastikään tehty perusremontti.
Siellä tuntui olevan hieman väljää. Yhteen huoneeseen emme päässeet,
ehkä siellä tehtiin kunnostustöitä. Yhdessä pikkuhuoneessa oli jokin
vierailunäyttely. Ala-aulassa oli samanlainen lukulaite kuin Gogolin kotimuseossa. Gogolin museossa niitä oli pitkä rivi, täällä vain yksi. Sen avulla pääsi
tutustumaan Lermontovin tuotantoon ja elämänhistoriaan. Surffailin sen parissa
jonkin aikaa ja kiitoksen esitettyäni lähdin jatkamaan matkaa. Tietysti eksyin siihen isoon Dom knigi
–kirjatavarataloon enkä minä sieltä tyhjin käsin poistunut. Kehotan kuitenkin
kirjan ystäviä menemään mieluummin Ljubjanka-metroaseman luona olevaan
Biblioglobus-kirjakauppaan, sillä sielä hintataso on hieman halvempi. Tämä
koskee ainakin klassista musiikkia ja dvd-elokuvia. Sieltä Biblioglobuksesta
löysin vuodelta 1943 peräisin olevan elokuvan Lermontovista. Kommenttini siihen on lyhyt: en suosittele.
Myös vuonna 1989 on valmistunut Lermontovin elämää käsittelevä elokuva. Sitä en
ole nähnyt.
Pakko minun
on mainittava tämäkin, vaikka se ei liity vähääkään nyt käsiteltävään aiheeseen.
Moskova on upea kulttuurikaupunki ja joskus siellä tekee mahtavia löytöjä. Niin
kävi nytkin, kun etsin Lermontovin kotimuseota. Malaja moltshanovka –kadulla lähes
kotimuseon vieressä on rauta-aita. Pahana tapanani on kurkkia kaikkialle. Tiirailin nytkin rautaristikon taakse ja näin
aivan ihmeellisiä asioita, joihin (toivottavasti) palaan myöhemmin, kun
käsittelen toisen Mihail-nimisen kirjailijan eli Mihail Bulgakovin Moskovaa.
….
Mutta
unohdinpa kuitenkin yhden tärkeän asian. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin,
että kotimuseoissa ei ole tapana kertoa asukkaan ja sen suvun ikävistä
asioista. Täytyy muistuttaa, että Mihailin äidin kuolemaan liittyy tragedia,
josta museossa ei mainittu sanaakaan. Äitihän kuoli pojan ollessa kolmevuotias.
Kuoleman taustalla on isän mustasukkaisuudesta johtuvaa väkivaltaista käytöstä.
Vihan puuskan johdosta äidin jo aiemminkin ilmennyt sairaus on puhjennut
uudestaan ja aiheuttanut kuoleman. Tämän pohjalta on täysin ymmärrettävää, miksi
tyttärenpojastaan huolehtinut isoäiti ei voinut sietää tyttärensä isää. Opas ei
tällaisiin asioihin kajonnut.
Lopun irtiotto ja runosuomennos
Paljon olisi
vielä minullakin Lemontovin elämästä tutkimista. Lokakuun 15. päivä vietettiin runoilijan syntymän 200-vuotispäivää. Venäläisessä mediassa on sen johdosta
ollut paljon Lermontovia koskevia kirjoituksia. Jos niitä kaikkia nyt kommentoisin,
niin tämä juttuni ei loppuisi koskaan. Muutamaan juttuun saatan joskus palata. Mihail
Lermontovin merkitystä korostaa sekin, että itse presidenti Vladimir Putin kävi
laskemassa kukkia Tarhanyssa runoilijan haudalle (http://ria.ru/culture/20141015/1028464822.html#ixzz3GEZDuSMo).
Viittaan nyt
kuitenkin yhteen tekstiin. Mieleeni jäi erään nimekkään toimittajan kolumnin
ensimmäinen kappale. Hän nimittäin ihmettelee, miksi ylipäänsä Lermontovista on
tehty Venäjän kirjallisuuden suuri klassikko. Hän ei tuntunut antavan arvoa
Lermontovin lyriikalle, joka on paljolti vain kypsymättömän teinipojan
rakkauden tuskaa. Kirjoittaja saattaa olla osin oikeassa, mutta en kuitenkaan
käsittele aihetta pitempään jo senkin vuoksi, että eihän minun tehtävänäni ole
määritellä, keitä Venäjän runoilijoista voidaan pitää suurimmista suurimpina. Minulle
ja monelle tuntemalleni venäläiselle Lermontovin lyriikka merkitsee paljon.
Eniten kai pidän kuitenkin hänen romaanistaan Aikamme sankari (Герой
нашего времени), jota on luonnehdittu ensimmäiseksi venäläisen kirjallisuuden
psykologiseksi romaaniksi.
Laitan
loppuun runon, josta V.K.Trask on tehnyt 30-luvulla oivan suomennoksen. Sen perässä on alkukielinen versio. Runon edessä pysähdyn syntyihin syviin. Varhaisnuoruuden romanttista intohimoa hehkuva Pushkinin jäljittelijä on poissa. Tässä on kypsän, monet vaiheet elämässään jo kokeneen mutta vieläkin niin kovin nuoren matkaajan punnittua filosofiaa. Tämän oivaltamiseen Lermontoville riitti neljännesvuosisata. Kullakin meistä on oma aikansa. Pidetään siitä kiinni, täysillä - niin kuin Lermontov.
ON IKÄVÄÄ, SYNKKÄÄ (И скучно и
грустно)
On ikävää, synkkää, - ei ystävää
ainuttakaan
kun masennus mieleni täyttää...
Niin, toiveet!... Miks toivoisin turhaan ja alati vaan? ...
Ja vuodet ne vierii - en voi niitä käyttää.
kun masennus mieleni täyttää...
Niin, toiveet!... Miks toivoisin turhaan ja alati vaan? ...
Ja vuodet ne vierii - en voi niitä käyttää.
Vaan rakastaa... Ketä? Ei iäksi
kiintyä vois,
ja hetkeksi - ei maksa vaivaa.
Mä itseäin tarkkaan: on entisyys haihtunut pois,
sen muistoja turha on esille kaivaa...
ja hetkeksi - ei maksa vaivaa.
Mä itseäin tarkkaan: on entisyys haihtunut pois,
sen muistoja turha on esille kaivaa...
Ja halut? - Ah, paranee suloinen
sairaus tuo,
kun järki saa hiukankin tilaa.
Ja elämä - katseen kun tyynesti siihen vaan luo, -
on peräti tyhjää ja typerää pilaa...
kun järki saa hiukankin tilaa.
Ja elämä - katseen kun tyynesti siihen vaan luo, -
on peräti tyhjää ja typerää pilaa...
(tammikuu 1840)
И скучно и грустно
И скучно и грустно! - и некому руку подать
В минуту душевной невзгоды...
Желанья... что пользы напрасно и вечно желать?
А годы проходят - все лучшие годы!
Любить - но кого же? - на время не стоит труда,
А вечно любить невозможно...
В себя ли заглянешь? - там прошлого нет и следа,
И радость, и муки, и все там ничтожно.
Что страсти? - ведь рано иль поздно их сладкий недуг
Исчезнет при слове рассудка,
И жизнь, как посмотришь с холодным вниманьем вокруг -
Такая пустая и глупая шутка!
Январь 1840
Muistomerkki Pjatigorskissa. Tässä Lermontov kävi elämänsä viimeisen kaksintaistelunsa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti