MIHAIL LERMONTOV: Naamiaiset (Маскарад; Masquerade), Demoni (Демон; Demon).

I. 

Jatkan runoilija Mihail Lermontovin käsittelyä. Nyt keskityn hänen pariin teokseensa. Juttuni varsinaisena aiheena on nelinäytöksinen runonäytelmä Naamiaiset (1935). Lopussa käsittelen myös runoelmaa Demoni (1829-1839), koska sillä on teemallinen yhteys näytelmään.

Olen liittänyt juttuuni kaksi näytelmästä kääntämääni katkelmaa. Ne vievät tekstissä eniten tilaa. Kyseessä on loppusoinnullinen runonäytelmä. Itse en loppusointua pysty luomaan, mutta rytmissä olen pyrkinyt ottamaan runomuodon omalla tavallani huomioon.

Toistan saman, minkä kerroin edellisessä Lermontov-jutussani (http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/04/mihail-lermontov-i-kosketuspintoja.html). Merkittävin esitys näytelmästä on kesällä vuonna 1917 Pietarissa ensi-iltansa saanut Vsevolod Meyerholdin ohjaama versio. Näytelmä saa siinä aivan oman symbolisen merkityssisältönsä. Pietarin Aleksandrinski-teatterin pääohjaaja Valeri Fokin on tehnyt Meyerholdin ohjausta mukaillen näytelmästä oman versionsa, joka on nykyisin teatterin ohjelmistossa. Nähtyäni Fokinin ohjauksen palasin uudelleen Lermontovin näytelmän pariin.

Kun edellisen Lermontov-kirjoitukseni piti olla kahdesta jutusta ensimmäinen, niin tähän voi kai liittää merkinnän IIa. IIb on vielä tulossa, jos on tullakseen. Siinä käsittelen enemmän Meyerholdin teatteriversiota. 

Ensimmäinen käännöskatkelmani on aivan alussa. Se liittyy tilanteeseen yömyöhällä, kun näytelmän päähenkilö Evgeni Arbenin saapuu naamiaisista kotiin ja jää odottamaan vaimoaan, joka miehen yllätykseksi ei ollut vielä kotona. Vaimoa odottaessaan hän lausuu kuuluisan monologinsa ”Jumala on oikeudenmukainen”. Tarkempi konteksti katkelmaan paljastuu kolmannessa luvussa, jossa kerron näytelmän sisällöstä. Monologit ovat näytelmän suola. Esittelen vielä yhden monologin, jonka lausuu näytelmän traaginen naishahmo paronitar Shtral. Lopussa käsittelen vielä Demoni-runoelmaa ja pohdiskelen teoksia. Aivan lopuksi palaan vielä näytelmään, tarkemmin sanoen eräässä käännekohdassa vastaan tulevaan runoon.

II. NAAMIAISET. Katkelma ensimmäisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta.

On yömyöhä. Jevgeni Arbenin on tullut kotiin iltaa viettämästä. Hänen nuori Nina-vaimonsa ei ole kotona. Molemmat ovat olleet Naamiaisissa omia teitään. Arbenin jää odottamaan vaimoaan. Hän pitää tunnetun monologinsa, jonka päätyttyä Nina saapuu. Avioparin välille kehkeytyy keskustelu, joka saa yllättävän käänteen.

Arbenin (yksin)

Jumala on oikeudenmukainen! ja lienen

synneistäni menneistä

tuomittu kantamaan murheen taakkaa.

Ennen vaimot vieraat minua odottivat

Nyt odotan omaani…

Tyhmästi ja turhaan nuoruuteni tuhlasin

viehkeiden velhotarten piirissä;

usein kiihkeän palavasti lemmitty olin

mut’ oikeasti en ketään rakastanut.

Oli romanssi tuskin alkanut, kun jo tiesin sen purkavani.

Ja muiden sydämiin hoin rakkauden sanomaa, kuin suloista satua.

Alkoi mieltä se painaa, tylsäksi elämän teki.

Sain sitten ovelan ohjeen:

naimisiin mene… jottei tarvitsis rakastaa ketään,

säilyisi maailmassasi tuo oikeutes pyhä.

Ja löysinkin vaimon, luomuksen nöyrän,

Suloinen oli ja hellä,

kuin jumalan karitsan teuraalle

hänet alttarin eteen saatoin…

Mut’ sitten heräsi sisälläin ääni unohtunut.

Vilkaisin sieluuni kuolleeseen…

ja havahduin - rakastan häntä.

Ja hävettää todeta, kauhistuin.

Taas unelmat samat, rakkaus taas

tyhjässä rinnassa myrskynä pauhaa.

On vuotava ruuheni uudestaan joutunut keskelle merta:

palaanko satamaan enää?

(vajoaa mietteisiin)

…

(Nina astuu huoneeseen varpaillaan ja suutelee miestään takaapäin otsalle)

Arbenin

Nina, hei… vihdoin! Kovin on jo myöhä!

Nina

Ei kai…?

Arbenin

Tunnin ainakin oottanut olen

Nina

Niinkö? Voi, kuinka somaa!

Arbenin

Typerykseksikö minua luulet?

Nina

Voi, herrani hyvä!

Aina huonoa tuultasi näytät, tuimasti katsot,

en mielikses’ onnistu olemaan.

Syystä tai toisesta kanssani ikävystyt,

kohdatessammekin vain mutinaa vastaani saan

Sanoisit minulle suoraan: Nina,

jätä seurapiirit, kanssasi elän

ja sinulle vain. Miksi toinen mies,

joku tyhjänpäiväinen tylsimys

seurapiirien leijona, vatsa vedetty korsettiin,

sinä kyllä näet piireissäsi häntä aamusta iltaan,

Ja minä vain jonakin päivän tuntina

voin kanssasi sanan tai pari vaihtaa?

Jos sanot sen, niin… olen valmis.

Maalla nuoruutein kätkössä pysyis’,

jättäisin tanssit, muodin, loiston

ja tämän tylsän vapauden.

Sano vain ja ainoastaan, kuin ystävälle ikään… Mutta mitä

oikein kuvittelin…!

Oletetaan, että rakastat minua, mutta niin vähän,

ettet edes mustasukkaisuutta tunne.

Arbenin

Kuinka niin? Olen tottunut elämään huolia vailla,

on naurettavaa mustankipeyttä sairastaa.

Nina

Niin tietysti.

Arbenin

Suutuitko?

Nina

En, minä vain kiitän.

Arbenin

Surulliseksi tulit.

Nina

Minä vain kertoa haluan, ettet rakasta minua.

Arbenin

Nina?

Nina

Mitä te nyt?

Arbenin

Nina…

On meidät kohtalon kahleilla

ainiaaks yhteen liitetty… ehkä virhe se on;

mutta ei minun, ei sinun sitä tuomita auta.

(Vetää hänet likelle polviensa eteen ja suutelee.)

Olet nuori iältäs, mieleltäs,

ja elämäs’ kirjasta valtavasta

olet vain kannen ehtinyt kääntää, on avoinna edessäs’

onnen ja pahuuden meri.

Kulje tietäsi omaa,

haaveile, toivo – unelmat monet etäällä siintää.

On kirkkautta nuoruutes ollut,

et tuntenut sydäntäs omaa, et minunkaan liioin,

kuitenkin lupauduit kanssani yhteen – ja rakastat, niin uskon,

mut villisti tunteilla leikkien,

kuin lapsi telmien.

Minä rakastan toisin: olen kaiken nähnyt,

kaiken tuntenut, osannut, ymmärtänyt,

olen usein rakastanut, vihannut useammin,

eniten kuitenkin kärsinyt!

Aluksi halusin kaiken, sitten kaikkea halveksin,

milloin en itseäin ymmärtänyt,

milloin ei maailma minua.

Elämässäni tunsin kirouksen leiman

ja kylmästi suljin syleilyyni 

maiset tunteet, maisen onnen.

Niin kuluivat vuodet.

Voi, noita päiviä, kiihkon myrkyttämää,

nuoruuttain kelvotonta,

kuinka syvästi inhoten

niitä rinnallas muistelen.

Niinpä, ennen mä onneton tajunnut en, kuinka tärkeä minulle olet!

Mut’ pian kun raaputin sieluni pintaa,

karstat karisi, elämän ihanuus

edessäin avautui, ei turhaa se ollut, 

nousin maailmaan uuteen, hyvyyteen.

Tosin joskus taas jokin vihan henki

minut kantaa entisten päivien myrskyyn,

pyyhkäisten mielestäni

katseesi valon, äänesi taikavoiman.

Omissa ongelmissani raskaiden aatosten taakan alla

olen juro, julma, vaitonainen.

Pelkään, että kosketukseni saa sinut likaantumaan,

että kavahdat tuskaani, voihketta sen.

Ja silloin sanot: ei rakasta mua hän lain.

(Nina katsoo Arbeninia hellästi ja silittää hiuksia)

Nina

Olet kummallinen! Kun kaunokielin

rakkaudestasi kerrot,

on pääsi kuin tulessa

ja aatokses selvänä silmissäs siintää,

silloin kaiken uskon, luotan;

Mutta usein…

Arbenin

Usein?

Nina

Ei, joskus!

Arbenin

On sydämein liian vanha, sinä liian nuori,

Mut voisimme tuntea samoin.

Ja kun muistelen vuosia yhteisiä,

on vilpitön minulla ollut luottamus sinuun.

Nina

Taas olet tyytymätön. Hyvä Jumala!

Arbenin

Oi ei…, olen onnellinen, onnellinen.. Olen julma

mieletön panettelija; kaukana

kaukana kateellisesta, ihmisjoukosta ilkeästä

olen onnellinen.. kanssasi elän!

Jätetään entinen! Olkoon se hämärää tarinaa unohduksen. 

Tajuan nyt, sinut luoja taivaista on

lahjaksi minulle lähettänyt.

(Suutelee häntä käteen ja yhtäkkiä huomaa, ettei toisessa kädessä ole rannerengasta, havahtuu ja kalpenee.)

Nina

Kalpenit ja vapiset.  Oi, Jumala!

Arbenin (Hypähtää)

Minäkö? Ei-ei mitään... Mutta missä toinen rannerenkaasi on?

Nina

Kadonnut.

Arbenin

Mitä! Kadonnut.

Nina

Mitä nyt?

Ei siinä suurta lie vahinkoa,

25 ruplaa, ei varmasti kalliimpi.

Arbenin (itsekseen)

Kadonnut… Miksi noin kiihdyin?

Jokin outo epäilys minulle kuiskii!

Ehkä se oli vain unta,

mut tämä on herätys!...

III. Juonesta ja sisällöstä

Näytelmän päähenkilö on Evgeni Arbenin. Hän kuuluu venäläisen kirjallisuuden suuriin hahmoihin. Hänestä luotu kuva on kaksijakoinen. Näytelmässä hän tekee hirveitä, mutta yleisesti hänet kuitenkin katsotaan positiiviseksi sankariksi ja saa osakseen lukijoiden myötätunnon, koska hän joutuu näytelmässä ihmisten juonittelujen kohteeksi. Lisäksi hän kaikesta huolimatta näyttää elämää pohtivan inhimillisen puolensa.

Arbenin on seuraamassa korttipeliä jossakin nimeltä mainitsemattomassa paikassa ja näkee, kun nuori kokematon ruhtinas Zvezditš menettää kaikki rahansa. Arbenin haluaa auttaa vaikeaan tilanteeseen joutunutta nuorta miestä. Hän istuutuu ruhtinaan tilalle pöytään, voittaa takaisin ruhtinaan häviämät rahat ja luovuttaa tälle voittonsa. Miehet ystävystyvät ja päättävät lähteä naamiaisiin. Siellä he seuraavat naamiaisasuihin pukeutunutta seurapiiriä. Ruhtinas ihastuu erääseen naiseen, joka tutustumisen päätteeksi lahjoittaa miehelle rannerenkaan. Se ei ole kuitenkaan naisen oma, vaan hänen lattialta talteen poimimansa. Zvezditš luulee luonnollisesti, että se kuuluu naiselle itselleen. Hän kertoo ihastuksestaan Arbeninille ja toteaa haluavansa löytää tuon naisen. Salaperäisyys vain kiihdyttää nuoren ruhtinaan rakastumista. Naamiaispuvun alta ei voi tunnistaa oikeita kasvoja.

Itse asiassa rannerenkaan ruhtinaalle lahjoittanut nainen on nuori leskirouva, paronitar Shtral, mutta ruhtinas ei sitä tiedä. Ilman naamiota paronitar ei herätä ruhtinaassa minkäänlaisia tunteita. Paronitar itse on kuitenkin salaa rakastunut ruhtinaaseen, muttei voi sitä tälle kertoa.

Nyt tullaan yllä olevan katkelman kohtaan. Arbenin lähtee kotiin, ja perille saavuttuaan havaitsee, että hänen niin ikään naamiaisissa ollut nuori vaimonsa ei ole vielä tullut kotiin. Arbenin jää odottamaan vaimoaan, minä aikana hän lausuu yllä käännetyn tunnetun monologin. Vaimo saapuu ja aviopari käy yllä käännetyn keskustelun, jonka aikana Arbenin huomaa, että vaimon toisesta kädestä puuttuu rannerangas. Arbenin ei luonnollisestikaan tiedä asian todellista tilaa vaan epäilee vaimollaan olleen flirttiä ruhtinas Zvezditšin kanssa. Mustasukkaisuuden tunteet nousevat pintaan, vaikka Arbenin yllä olevassa tekstissä kehuu omaa kypsyyttään. Tilanteen traagisuutta lisää luonnollisesti se, että Arbenin on samana iltana korttipelissä auttanut ruhtinaan ylös taloudellisesta katastrofista.

Tilanne ei suinkaan selviä puhumalla. Mustasukkaisuuden tunteet saavat suunnattoman voiman. Arbeninilla on omat vihamiehensä, jotka ruokkivat huhua. Juoru leviää kuin salama. Asian todellisen tilan tietävät jättävät totuuden kertomatta. Arbenin kokee tulleensa raskaasti nöyryytetyksi. Hän yrittää kunniansa puolustamiseksi löytää ratkaisua. Siihen tavanomaisimpaan eli kaksintaisteluun hän ei kuitenkaan lopulta halua ryhtyä. Ratkaisu tapahtuu seurapiirin yhteisessä tapahtumassa tanssiaisissa, jossa myös Arbenin on Nina-vaimonsa kera mukana. Nina esittää siellä yleisön pyynnöstä laulun itseään pianolla säestäen. Esityksen jälkeen hän pyytää miestään tuomaan jäätelöä. Arbenin toteuttaa vaimonsa toiveen sekoittaen samalla jäätelöön myrkkyä, jota hän oli säilyttänyt vuosikaudet itseään varten. Myrkky vaikuttaa muutaman tunnin kuluttua. Kotiin tultuaan Nina kuolee. Sitä ennen aviopari käy kuitenkin raastavan keskustelun, jossa Arbeninin katkeruus ja viha nousee pintaan.

Vaimon hautajaisten muistopalvelus saa Meyerholdin vuoden 1917 näytelmäversiossa vaikuttavan symbolisen merkityksen. Siinä ei jätetä jäähyväisiä pelkästään katalan kieroilun uhriksi joutuneelle nuorelle syyttömälle naiselle, vaan kokonaiselle aikakaudelle, tsaarin Venäjän valheellisuudelle ja petollisuudelle.

Aina tuo tilanne jaksaa ihmetyttää. Mustasukkaisuuden tunteista lähtenyt tilanne paisuu lumivyöryn lailla. Loppujen lopuksi Arbeninin nöyryytys tapahtuu lähinnä vain miehen omassa päässä. Seurapiirin ihmissuhteisiin sillä ei ole vaikutusta. Miehen kunnia on liian pyhä arvo häväistäväksi.

Näytelmän lopussa on kohtaus, josta assosioituu yhteyksiä Raamatun viimeiseen tuomioon. Näyttämölle ilmestyy Arbeninin menneisyydestä salaperäinen mies nimeltä Tuntematon (Неизвестный), jonka kauna Arbeniniin ei ole unohtunut, ja hän on seurannut vihollistaan haluten kostaa kokemansa vääryyden. Häneltä ja ruhtinas Zvezditšilta Arbenin saa lopulta kuulla totuuden Ninan syyttömyydestä. Sen seurauksena Arbenin menettää lopullisesti järkensä.

Näytelmässä salaperäisesti nouseva uskonnollinen symbolismi luo yhteyden myös Lermontovin runoelmaan Demoni. Palaan siihen edempänä.

IV. NAAMIAISET – toinen katkelma: paronittaren monologi toisen näytöksen alusta.

Toinen katkelma on näytelmän toisen osan alussa oleva paronitar Shtralin monologi naamiaisia seuraavana päivänä. Paronitar istuu nojatuolissa lukemassa kirjaa, joka valahtaa sylistä ja paronitar vajoaa mietteisiin elämästään ja naisen asemasta. Kohtaus osoittaa Lermontovin tuotannosta ainakin itselleni yllättävän puolen. Tämä pystyy herkän myötätuntoisesti kuvaamaan tuon ajan seurapiirien naisen asemaa.

Monologissa mainitaan ranskalaisen tuon ajan feministin George Sandin nimi (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/George_Sand). George Sand (taiteilijanimi) oli ranskalainen feministikirjailija, vapaamielinen perhearvojen kriitikko, joka kunnostautui myös suurella määrällä rakastajia. George Sand tunnettiin Venäjällä ja myös Lermontov oli 30-luvulla kiinnostunut hänen ajatuksistaan. Saattaa olla, että paronittaren edessä oleva kirja on kirjailijattaren romaani Indiana (1832), joka tunnettiin tuon ajan Venäjällä.

Paitsi kiinnostus tuon ajan rohkean modernia länsieurooppalaista kulttihahmoa kohtaan huomattavaa on myös hienvaraisesti ilmaistu hämmennys, mitä paronittaren pohdinta häneen itseensä vaikuttaa. Monologin jälkeen Arbeninin vaimo Nina saapuu lyhyelle vierailulle. Nina on sinuttelustakin päätellen paronittaren sydänystäviä. Pian Ninan jälkeen paikalle saapuu ruhtinas Zvezditš.

…

Paronitar istuu väsyneenä lepotuolissa. Hän työntää kirjan syrjään.

Paronitar

Ajattelet, mitä varten elämme? Siksikö,

että täyttäisimme muiden toiveet,

orjallisesti? Liki oikeassa taitaa George Sand olla!

Mitä nykyisin merkitsee olla nainen? Hän on tahdoton luomus,

leikkikenttä toisten himoille tai haluille.

On maailma hänen tuomarinaan, hän itse vailla turvaa,

on tunteitten liekistö paras piilossa pysyä

tai sammutettava hehkussaan täydessä:

Mitä on nainen? Jo aivan nuorena

hänet uhrilahjana tarjolle tuodaan, 

itserakkaaksi syytetään

eikä sallita muita rakastaa.

Ajoittain roihuaa rinnassa lempi

häviää pelko ja aatokset muut.

Ja jos jotenkin osaa hän unohtaa ihmisten uhan,

hän esteet yltään murtaa

luoden tunteillensa polun vapaan –

niin silloin saa hyvästit onnelle heittää.

Eivät ihmiset... salaisuutta tietää toivo. Heille ulkokuori

ja pinta vain määrää rehellisyyden, paheen.

Eivät he tottumuksiinsa kajoa,

ja rangaistus julma on oleva.

(Haluaa lukea.)

Oi en voi lukea… minua hämmentää

kaikki tämä pohdinta. Se pelottaa

kuin vihollinen ja kun muistan, mitä ollut on,

itse itseäni vielä hämmästelen.

Nina Tulee.

Nina

Olin rekiajelulla ja sain idean poiketa luonasi, mon amour.

Paronitar

C’est une idée charmante, vous en avez toujours.

(Istuutuvat)

Olet tänään entistä kalpeampi,

huolimatta tuulesta ja pakkasesta.

Entäs nuo punaiset silmät – eivät toki kyynelistä?

Nina

Nukuin kehnosti ja nyt voin huonosti.

Paronitar

Huono lääkäri. Vaihda hänet toiseen.

…

Aivan pian paronittaren luo saapuu myös ruhtinas Zvezditš. Keskustelun lomassa ruhtinas saa tietää, että juuri Nina kadotti naamiaisissa rannerenkaansa. Ninan lähdettyä ruhtinas kertoo paronittarelle tapauksen. Paronitar vastaa ruhtinaalle kyynisesti vihjaten ja neuvoo tätä arvostamaan naisen kunniaa. Ruhtinaan lähdettyä paronitar pitää lyhyen monologin, jossa ilmaisee olevansa rakastunut ruhtinaaseen samalla ymmärtäen, ettei hänellä ole tietä tämän sydämeen. Paronitar ihmettelee, miksi hänen osakseen oli joutua mukaan tähän peliin, ja lisää, ettei aio kertoa kenellekään omasta osuudestaan tapahtumaan. Hän haluaa välttää joutumasta muiden silmissä häpeään ja pyrkii vaikka toisen kustannuksella pysymään tapahtumasta erillään. Hän tunnustaa myös omat harmin ja mustasukkaisuuden tunteensa sekä muut henkiset kärsimykset, mitä tuo päätös tuo mukanaan.

Liitin katkelman loppuun mukaan Ninan saapumisen osoittaakseni, kuinka läheiset suhteet Ninalla ja paronittarella ovat. Se vain korostaa paronittaren kaksinaamaisuutta. Edes hyvän ystävättären kunniaa hän ei halua pelastaa, vaan pitää oman osuutensa tapahtumiin salassa. Ranskankielinen sananvaihto kertoo tuon ajan seurapiirikulttuurista. Merkille pantavaa on myös paronittaren kylmäkiskoinen suhtautuminen ruhtinaaseen.

V. DEMONI – runoelma rakkaudesta ja sen tuhovoimasta

Runoelma Demonia voi pitää Naamiaisten teemallisena rinnakkaisteoksena. Se kertoo tarinan yksinäisestä Demonista, toisesta ulottuvuudesta maailmaa tarkkailevasta Jumalan hylkäämästä mustasta enkelistä, ja hänen villistä rakkaudestaan maanpäälliseen kaunottareen, olosuhteiden pakosta nunnaksi ajautuneeseen Tamara-neitoon. Arbenin on nähty runoelman demonina ilman siipiä.

Demonia Lermontov alkoi kirjoittaa jo 14-vuotiaana vuonna 1929. Monien välivaiheiden jälkeen lopullinen versio valmistui kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1939.  Näytelmä Naamiaiset valmistui niiden välissä vuonna 1835-6.

Runoelmalla on romanttisessa kirjallisuudessa monia esikuvia, mutta Lermontovin tarinaa ei kuitenkaan voi pitää minään Goethen tai Byronin jäljitelmänä. Lermontov on sijoittanut tapahtumat Georgiaan (Gruusia), mitä ei ole kuitenkaan tehty pelkän eksoottisen lisäarvon vuoksi. Länsieurooppalaista romanttista perinnettä ei siirretty sellaisenaan georgialaiseen ympäristöön. Runoelma on täysin itsenäinen teos, joka poikkeaa muista tuon ajan paholaiskuvauksista traagisuudellaan ja koskettavuudellaan. Kaukasialaisen kulttuurin tietämys on Lermontovin runoelmassa vahvasti läsnä.

Perusajatuksena 14-vuotiaalla Lermontovilla oli luoda runoelma enkelistä ja demonista jotka olivat rakastuneet samaan nunnaan. Myöhemmin suunnitelma muokkaantui: demoni rakastuu nunnaan ja tuhoaa tämän vihassaan suojelusenkeliä kohtaan. Välillä Lermontov siirsi tapahtumat Espanjaan, ja viimeisessä versiossaan päätyy Georgiaan, kun seutu oli tullut hänelle karkotuksen myötä tutummaksi. Ja toisaalta kiinnostus Espanjaan saattoi himmetä myös siksi, kun ilmeni, etteivät hänen sukujuurensa olleetkaan sieltä. Lopulliseen versioon tulee luontokuvia Kaukasiasta ja kuvausta georgialaisen feodaaliyhteiskunnan elämäntavasta.

Demoni on Jumalan hylkäämä langennut enkeli. Hänet on tuomittu ikuisesti taivaan ilojen ulkopuolelle. Sen saa myös Lermontovin runoelman Demoni kokea.

Runoelma alkaa kuvauksella yksinäisestä maailmaan karkotetusta henkiolennosta Demonista, joka tarkkailee elämää Kaukasuksella. Yhteisössään arvostettu, jo harmaantunut Gudal on aikeissa saattaa ainoan tyttärensä Tamaran avioon. Gudal on hyvä mies ja Tamara rakastaa perhettään. Hän odottaa lämmöllä tulevaa sulhoaan. Avioliitto on järjestetty, mutta ei Tamaralle vastenmielinen.  Demoni seuraa tilannetta ja ihastuu Tamaraan, nähdessään tämän tanssivan lumoavaa jäähyväistanssiaan isänsä talossa. Sulhanen on matkalle lahjoineen ja seurueineen, Gudalin talossa odotetaan heitä saapuviksi. Vuoristorosvot kuitenkin ryöväävät sulhasen seurueen tappaen kaikki. Perille pääsevät vain hevoset vainajat selässään. Järkytys valtaa perheen. Tamara haluaa hakeutua luostariin, isä ei pane vastaan. Siellä Demoni hakeutuu Tamaran seuraan tehden tälle rakkaudentunnustuksensa ja pyytäen tätä kumppanikseen ikuisuuteen. Rakkaus voittaa, Tamara suostuu.

 

Demoni viettelee Tamara-neitoa

Lermontovin kuvaus demonista poikkeaa totutusta paholaiskuvasta. Vaikka Demoni viljelee ympärilleen kuolemaa, runoelmaa lukiessa alkaa tuntea häntä kohtaan myötätuntoa. Sen herättää yksinäisyys ja pettymys. Hän ei ole pelkkä paholainen, joka aiheuttaa muille tuskaa, vaan Lermontov on luonut Demonista omasta olemassaolostaan kärsivän sankarin. Demonilla on korkean tason ihanne. Kauneus ja rakkaus vievät hänen sydämessään voiton pahuudesta. Hän tuntee katumusta, kärsii kohtalonsa vuoksi, mistä syystä lukija alkaa myötäelää hänen tuntojaan. Lukija uskoo, että Demonin tunteet Tamaraa kohtaan ovat aitoja. Rakkaudessa hän näkee toivon paremmasta elämästä. Demonin rakkauden tunnustukset Tamaralle ovat runoelman koskettavimpia kohtia.

Demoni voi saada Tamaran itselleen vain kuoleman kautta. Demonin osa on kuitenkin lohduton. Valkoinen taivaan enkeli vie kauniin Tamaran mukanansa ikuiseen paratiisiin. Demoni jää onnesta osattomaksi ja jatkaa tuomittuna yksinäistä harhailuaan.

Runoelma on luettavissa englanniksi täällä: http://faculty.washington.edu/jdwest/russ430/demon.pdf. Sen on kääntänyt Charles Johnston.

VI. JONKIN SORTIN POHDINTAA

Naamiaisten ja Demonin maailma on ainakin minulle luonteeltaan sen verran erikoinen, etten pysty sitä ainakaan helpolla sanoiksi taivuttaa. Niissä leijaillaan kuin sumussa. Jokin outo kohtalo vie ihmisiä eteenpäin. Sattumukset osuvat kuin nuolet määräämään suuntaa. Tahto saa palvelijan ja myötäilijän osan.

Teoksista avautuva todellisuus aivan kuin vaatii etsimään pinnan alta metafyysistä ulottuvuutta. Symbolinen tulkinta tuntuu sopivan niihin hyvin luontevasti. Varsinkaan Naamiaisissa ei mitään traagisen romanttisia tunteiden pyörteitä tunnu pinnalla olevan. Ruhtinaan rakastuminen leimautuu nuoren yltiöpään naurua herättäväksi epätoivoksi. Pettymys kulkee onnen varjona. Elämä on pintakuorrutettua seurapiirihumua.

 

Näytelmän Naamiaiset lavastusta Pietarin Aleksandrinski-teatterissa

Arbenin on helppo rinnastaa runoelman Demoniin. Heidän sukulaisuutensa on ilmeinen. Lermontovia itseäkin heissä taitaa olla. Tulee ainakin mieleen runoilijan epäonnistuneet rakkaussuhteet ja henkinen yksinäisyys. Arbenin kohtalo on yhtä karsea kuin Demonin. Jo aivan näytelmän alussa lukija kohtaa Arbeninin irrallisuuden ja yksinäisyyden. Sekin ihmetyttää, että sekä Arbenin että hänen vaimonsa ovat naamiaisissa toisistaan tietämättä. Jo se osoittaa henkilön erityisen luonnon.

Neizvestnyi (Tuntematon) ei tosiaankaan ole kuka tahansa roolihenkilö vaan jonkinlainen Arbeninin ”sivupersoona”, perässä seuraava tuomari, menneisyyden painolasti, joka pitää huolen, ettei onnea hänelle suoda. Arbeninin elämän menneisyydessä huokuu ikuisuus. Aivan kuin hän olisi jo kaiken kokenut, ollut paholaisen kiusattavana kuin Jeesus Nasaretilainen autiomaassa. Kristukseksi hänestä ei kuitenkaan ole. Jumala on palkinnut hänet nuorella kauniilla vaimolla, mutta nytkin hän lankeaa mustasukkaisuuden rikokseen ja taakka painaa hänet hulluuteen saakka.

Näytelmän maailma on seurapiiri, makrotasona maailmankaikkeus. Ollaan ihmisyyden peruskysymysten äärellä. Mieleen tulee myös Wagner, mutta en mene nyt tähän vertailuun. Näytelmässä ei ole kyse vain mustasukkaisuudesta, ei liioin Venäjästä (vrt. Meyerholdin ja Fokinin teatteriversiot). Kyse on omastatunnosta. Arbenin on myyttinen hahmo, tuomittu ikuisesti harhailemaan päämäärättä keskuudessamme. Musta enkeli Demoni voi kylvää ympärilleen rakastaessaankin vain kuolemaa. Hän jää yksin ikuiseen elämään ilman toivomaansa rakkautta.

VII. LOPUKSI

Minua jää vielä kiinnostamaan, mikä on se laulu, jonka Nina laulaa ennen myrkkyjäätelönsä syömistä. Se on hänen jäähyväisensä maailmalle. Kyseessä on romanssi, jonka rakkauden sanoma jää hiukan ristiriitaiseksi. Hyvyys ei siinä välttämättä pääse voitolle. Pahanilkisyydeksi sitä kutsuisin. Lermontov tuo runossaan näkyviin rakkauden kääntöpuolen.

Tässä on raakakäännökseni runosta:

Kun suru kyyneleinä tahtomattas/silmiltäsi vierii,/ei minulle kipeää tee nähdä eikä ymmärtää,/että olet toisen kanssa onneton.

Näkymätön mato kaluaa/puolustuskyvytöntä elämääsi./Väliäkö sillä? Olen iloinen, ettei se voi /sinua rakastaa, niin kuin minä rakastan.

Mutta jos onni sattumalta/loistaa silmiesi säteilyssä,/silloin kärsin syvästi ja salaa./Koko helvetti on rinnassani.

Runon voi lukea venäjäksi täältä: http://a-pesni.org/romans/glazunov/kogdapetchal.htm. Samalla sivulla on A. Glazunovin säveltämän version nuotit.  Useampi säveltäjä on tehnyt runosta oman versionsa. Aleksandr Glazunovin sävelmä on kuitenkin selkeästi suosituin. Romanssi  löytyy mm. Youtubessa. Pari loistoversiota löytyy täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=mno5BOxaeGo

-          solistina Antonina Neždanova

https://www.youtube.com/watch?v=Jsh1mfR3wfA

-          solistina Maria Davydova

Nämä molemmat ovat hyvin vanhoja äänityksiä. Davydovan version yhteydestä löytyy sanoitus myös englanniksi käännettynä.

Mihail Lermontov

Sibelius-laulukilpailun finaali

Seurasin lauantai-iltana Ylen Areenassa Jean Sibelius –laulukilpailun finaalia, jonka ohjelmisto koostui pelkästään Sibeliuksen yksinlauluista. Kyse oli liedistä, laulajat esiintyivät vain pianon kanssa. Se oli toki luonteva ratkaisu, sillä orkesterisovituksia maestron lauluista on kovin niukalti.

En ollut seurannut alku- enkä välieriä, enkä liioin lukenut niiden arvioita. En tiennyt, keitä pidettiin ennakkosuosikkeina. Tulin tavallaan konserttiin suoraan pystymetsästä. Järvenpää-talon Sibelius-sali on minulle tuttu, olen siinä kaksi kertaa itsekin kuorolaisena esiintynyt. Paikasta on jäänyt minulle lämpöinen muisto, laulaminen oli vaivatonta ja vapautunutta. Vaikka seurasin kilpailua tietokoneeni näytöstä, muistoineni koin olevani mukana paikan päällä. Siihen on oma ansionsa myös asiantuntevalla ja kaikin puolin miellyttävällä Lotta Emanuelssonilla, joka selosti radiossa kilpailua ja haastatteli väliajoilla kilpailua asiantuntijana kommentoivaa pianisti Heikki Pellistä. Mukava heidän keskusteluaan oli kuunnella, kun Pellisenkin äänenkäyttö sopii erittäin luontevasti radioon.  

Kilpailu oli kansainvälinen. Tosin eivät Sibeliuksen yksinlaulut ulkomailla kovin tunnettuja ole. Kilpailun verkkosivuja selaillessani laskeskelin, että suomalaisten lisäksi mukana oli kaksi virolaista, kaksi puolalaista, yksi ruotsalainen ja yksi norjalainen laulaja. Heistä finaaliin oli neljän suomalaisen lisäksi raivannut tiensä puolalainen baritoni ja virolainen mezzosopraano.

Seuraavassa käyn läpi finaalin kulkua yrittäen kiteyttää esiintyjien suorituksia. Yleisradion verkkosivuilla oli leikkimielinen yleisöäänestys, jossa kuuntelijat saivat äänestää suosikkiaan. Asetin itselleni tavoitteeksi kuunnella laulajien suoritukset ja äänestää sitten omaa suosikkiani. Sitten, jos inspiraatiota riittää, voisin jopa kirjoittaa tästä blogiini ja perustella ratkaisuani. En nimeä yksittäisiä lauluja, paitsi eräässä kohden finaalin suosituinta laulua (Var det en dröm).  Mutu-tuntumaahan nämä arviot ovat, mutta mennään vaikka metsään.

SANNA MATINNIEMI, sopraano

Jos oikein lyhyesti kommentoisi, niin toteaisin, että Sanna Matinniemellä on kaunis ääni ja siinä kaikki. Mutta kovin tylyltä tuo tuntuu. Olihan häntä sentään miellyttävä kuunnella. Mutta kun kilpailu merkitsee arvostelua, niin annetaan palaa.  Sävyjä on laulussa niukalti. Mielestäni hän elehtii liikaa, mikä on sen merkki, ettei laulaja luota äänensä ilmaisuvoimaan. Sitten kyllä huomasin, että kaikki laulajat elehtivät. Eikä se elehtiminen kai Matinniemellä ollut niin häiritsevää kuin jollakulla muulla. Tosin tässä se elehtiminen oli merkki muusta: esityksestä puuttui levollisuus. Sitä jäin kaipaamaan. Epävarmuus ja jännitys taisi saada voiton.

AARNE PELKONEN, baritoni

Alku on hieman väritöntä, mutta toisesta laulusta alkaen esittäjä aivan kuin herää. Siinä tuntee tulkinnan voimaa. Äänen sävyjen käyttö on monipuolista. Upealta kuulostaa. Matala ja korkea rekisteri ovat sulassa sovussa. Draamaakin löytyy.  Äänen tuotto on vaivatonta, laulusta puuttuu kaikki väkinäisyys. Voimaa on, ei kuitenkaan puskemista.

Välillä laulaja menee hyvin matalalle, laulu kuulostaa puhemaiselta resitaatiolta. Kun ollaan rekisterin alarajoilla ja noustaan siitä ylemmäs, luontevuus minun kuulemanani häiriintyy. Seuraava laulu alkaa korkeammalta. Ääni kuuluu ohuen huilumaisena. Taitaa olla teknisesti vaativa suoritus. Siirtyminen alaääniin tuo ainakin pieniä ongelmia. Ajoittaisista ongelmista huolimatta tästä baritonista jää oikein hyvä yleisvaikutelma.

HANNA RANTALA, sopraano

Vibrato on vahva, mikä heti häiritsee. Komeasti ääni kuitenkin nousee korkeuksiin. Tuo vahva vibrato ei innosta, mutta dramaattisuutta löytyy. Laulajalla on jo takana uraa oopperassa ja oppia on saatu. Välillä kyllä ylä-äänissä tulkinnasta puuttuu luontevuutta. Äänen laatu ja esitys kuitenkin vangitsee, siinä on lumoa eri lailla kuin esimerkiksi edellisessä sopraanossa.

Jostain syystä esitys alkaa kuitenkin kuulostaa minun korvaani hieman yksitoikkoiselta. Olisikohan kevyempi äänen käyttö ollut parempi ratkaisu, ettei koko ajan jyrättäisi samalla voimalla? Siten tuleekin rauhallisempi laulu. Tarinan kertoja nousee laulajasta esiin, sanojen artikulointi tuntuu ehkä liiankin korosteiselta. Aivan kuin matalat äänet eivät paikoin tuntuisi soivan.

Lopuksi Var det en dröm on poikkeava. Tulkinnasta kuvastuu kaunis äänen sävy, se huokuu levollisuutta. Jotain taikavoimaa, lumoavaa otetta siinä on. Kokonaisuudessaan laulajasta jää hieman ristiriitainen yleiskuva.

ARTUR ROZEK (Puola), baritoni

Puolalaisen Artur Rozekin esityksessä minua häiritsee maneerinen rytmiikka. En puhuisi variaatiosta. Tulkintakin on kuin toisesta maailmasta. Suomalaisena minusta tuntuu, että se ei sovi Sibeliuksen musiikkiin.

Areenan lähetysikkunassa joku tykkää ja toivoo jopa hänen voittoaan. En voi ymmärtää tälle perusteita. Temperamenttia kyllä löytyy, mutta ensiksikin nuo maneerit häiritsevät. Eikä hän ole sisäistänyt Sibeliusta. Hänen tulkintansa tulee jostakin muualta. Lisäksi tässä eleiden käyttö häiritsee: laulaja sohii välillä kuin heinämies. Enkä tykkää hänen korkeista äänistään, mutta sekin on makuasia.

Jälkeenpäin asiantuntijoiden keskustelua kuunnellessani kehuttiin hänen yllättävän aitoa ruotsin ääntämystään. Rozek on nähnyt sen eteen paljon vaivaa, sillä kieltä hän ei ole koskaan opiskellut. Näin hän on välttänyt monen suomalaisen kilpailijan virheet. Heikki Pellisen mukaan vokaalivärit ovat ruotsin kielellä laulettaessa hyvin tärkeitä. Niitä suomenkieliset eivät ota tarpeeksi huomioon. Myös konsonanttiarsenaali eroaa, mikä näkyy usein suomalaisten esityksissä.

Minut yllätti Heikki Pellisen kommentissa se, että hän kehuu myös Rozekin ruotsin kielen rytmiikkaa, mitä juuri yllä olen arvostellut. Pellinen korostaa, että Rozekilla ei ole painolastina ruotsin kielen opintoja, ja hän on opetellut tätä kilpailua varten vanhantyylisen kielen.

Yhtä kaikki, oma persoonallinen tyylinsä Rozekilla on. Lähetysikkunan kommenteista voi päätellä hänelläkin olevan omat ihailijansa. On upeata, että hän on ylipäänsä tullut mukaan kilpailuun ja vaivautunut perehtymään Sibeliuksen lauluihin. Ja lisäksi on mahtava suoritus, että hän on runsaslukuisen kilpailijakaartin joukosta ensin noussut 13 parhaan joukkoon välierään ja siitä sitten kuuden parhaan joukkoon finaaliin.

ERICA BACK, mezzosopraano

Alussa kerrotaan, että hän on opiskellut Kokkolassa. Keski-Pohjanmaa on minulle tuttua seutua ja tunnistan hänestä sen alueen riskin naistyypin piirteitä. Sitten myöhemmin toimittajahaastattelusta käy ilmi, että hän on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta Närpiöstä. Hän on finalisteista ainoa, joka laulaa omalla äidinkielellään.

Alkuvaikutelma ilmeiden ja eleiden vuoksi on hieman torjuva ja varautunut. Odotukset eivät ole lupaavat. Hyvin pian ennakkokäsitys kaikkoaa. Ääni on lyyrinen ja äänenväri tumma, kaunis mezzosopraanon puhutteleva ääni. Se alkaa miellyttää. Laulajan olemuksen torjun edelleen. Äänessä on kuitenkin jotain ”häikkää”, saattaa laulajalla olla nuhaa. Se ei minua kuitenkaan häiritse.

Joku kirjoittaa lähetysikkunaan, että ”sopraanoja ja mezzoja on vaikea verrata, kun mezzot aina vetoavat”. Ehkä voisin sen allekirjoittaa. Tumman keveä ääni tuntuu sametilta korville. Laulaja parantaa kuin sika juoksuaan. Sorry, tuo vertaus voi tuoda rumia mielteitä, mutta tuo ilmaus aivojeni perukoista nousee mieleen.

Beckin sarja päättyy Var det en dröm –liediin. Olen otettu. Ehkä hän on paras. Mietin kuitenkin vielä.

DEDE TUURI (Viro), mezzosopraano

Tuntuu alussa tähän mennessä epävarmimmalta. ”Minusta tämä kaatuu taas ylä-ääniin”, kirjoittaa joku Areenan lähetysikkunaan. Joku muukin on tuon siis huomannut.

En oikein jaksa tähän enää keskittyä. Alan miettiä omaa suosikkiani. Ehkä äänestän Erica Beckiä, vaikka puutteita löytyikin, tai ehkä kuitenkin Aarne Tenkasta?

Palaan kuitenkin virolaisen kilpailijan esitykseen. Kaunis on ääni, mutta jotakin jäyhää ja jäykkää on. Toisaalta on hyvä, ettei hän liikaa elehdi. Mutta korkeat äänet ovat lähes kauheita. Muu rytmitys on kyllä ihan ok. ”Tuuri on vielä oppilastasoa, ei olisi kuulunut finaaliin”, joku kirjoittaa. Lieköhän? Ei hän toki voittajakaliiberia ole. Rauhallinen olemus laulajalla on kuitenkin jonkinlainen vahvuus.

…

Nyt minun täytyy tuoda esiin yksi häiritsevä seikka, joka nousi pintaan muistaakseni puolalaisen Artur Rozekin esityksen aikana. Samaan aikaan käytiin jääkiekon Suomen mestaruudesta ratkaisuottelua Oulun Kärpät – Tampereen Tappara. Varsinainen peliaika oli päättynyt tasan ja käytiin jo toista lisäaikaa. Päätin, että en seuraa peliä, joskin välillä käväisin tarkistamassa tilanteen. Pystyin keskittymään konserttiin, mutta sitten joku laulukilpailun seuraaja kirjoitti Areenan lähetysikkunaan, että Kärpät on voittanut suomen mestaruuden. Se sai minun keskittymiskykyni hieman sekaisin, sillä olen kotoisin Oulun seudulta ja sen vuoksi Kärppä-fani. Mielestäni mielenkiintoisinta tässä on se, että Sibelius-laulukilpailun kuuntelija välittää tällaisen uutisen. Ei taida Sibeliuksen ja jääkiekon välinen kuilu kuitenkaan olla kovin syvä.

 …

Palaan takaisin suoraan lähetykseen. Lotta Emmanuelsson ja Heikki Pellinen keskustelevat konsertin jälkiosan esityksistä. Tässä näkyy tuon yllä mainitun häiriötekijän vaikutus. Keskustelun anti jää hieman katkonaiseksi. Mieleen jää Pellisen mielipide ruotsin kielestä: ”ruotsi on hyvä laulukieli”.  Tästä olen kyllä täysin samaa mieltä. Kuorolaulajana totean, että monet ruotsinkieliset serenadit ovat lauluista parhaimpia. Esimerkkinä mainittakoon Kristallen den fina. Se ehdottomasti pitäisi laulaa vain ruotsiksi, niin tönköltä suomennos maistuu.

…

Haastattelut ja keskustelut menivät senkin vuoksi minulta sivu suun, koska piti valita ehdokkaani kilpailun voittajaksi. Olin hankalan tilanteen edessä. Päätin, että valitsen oman suosikkini kahden kilpailijan väliltä: hän on joko Aarne Pelkonen tai Erica Beck. Hiirikäteni tempoili levottomana näiden kahden nimen välillä. Ajattelin, että olen solidaarinen sukupuolelleni ja valitsen miehen. Toisaalta, kyllä Beckissä oli lumoa ja tenhoa.

Päätin kuunnella pikaisesti Pelkosen ja Beckin alku- ja välieräsuorituksia. Ne ratkaiskoot. Hyviä olivat molemmat, suoraan sanoen paljon parempia kuin loppukilpailussa. Kun olin aikani kuunnellut, löysin Beckin esityksestä jonkin heikon kohdan. Valitsin aikailematta Pelkosen.

Aarne Pelkosen alku- ja välieräsuoritukset ovat suurta taidetta. Kyseessä on kypsä lied-laulaja. Hän osaa kertoa tarinaa, hän osaa tulkita. En haluaisi verrata hänen ja Beckin suorituksia. Beckin esitystä on myös suuri nautinto kuunnella. Nimenomaan minulle ehkä suurimpana miinuksena on hänen ajoittain liioitteleva ilmehtimisensä.

Lopulta Aarne Pelkonen voitti koko kilpailun ja hän oli myös Ylen äänestyksen paras. Heikki Pellinen luetteli kilpailun päätyttyä voittajan parhaita ominaisuuksia tähän tapaan: ”armoitettu kertoja, äänelliset kvaliteetit, yhteistyö pianistin kanssa, komeata laulua.”

Kilpailun lopullinen järjestys meni lähes täydellisesti yksiin omien mieltymysteni kanssa. Siksi uskaltauduin laittamaan myös tämän kirjoitukseni näkyviin. Erica Beck oli kilpailun toinen ja Hanna Rantala kolmas. Ainoa pienen pieni erimielisyys tuli virolaisen Dede Tuurin sijoituksesta. Kilpailun tuomaristo sijoitti hänet neljänneksi. Itse en olisi laittanut häntä niin korkealle. Toisaalta olisihan se ollut ehkä ”impivaaralaista”, jos finaalin molemmat ulkomaalaiset olisi sijoitettu viimeisiksi.

Aarne Pelkonen

Lopussa haastateltiin voittajaa. Olipas niin tyynen rauhallinen ja jäyhä kaveri. ”Aarne ei paljo tuulettele”, kirjoitti joku lähetysikkunaan. Ei todellakaan tuuletellut. On juuri voittanut kansainvälisen laulukilpailun ja seisoo mikrofonin edessä kuin viilipytty. Korostaa vain nöyryyttä ja kiitollisuutta. Tätä katsoessa ei uskoisi, mutta laulaessaan hän on aivan toinen persoona. Siitä voi jokainen itse vakuuttua. Ylen areenassa hänen kuin muidenkin esitykset ovat ainakin jonkin aikaa nähtävillä.  

Linkkejä:

http://yle.fi/aihe/tapahtuma/2015/04/25/iii-kansainvalinen-sibelius-laulukilpailu-finaali-la-254

http://www.sibeliussinging.fi/kilpailu_2015_kilpailijat.asp

http://www.sibeliussinging.fi/kilpailu_2015_kilpailun_tulokset.asp

SIVISTYS

Tänään (24.4) radiosta tuli heti puolenpäivän jälkeen ohjelma Tiedeykkönen: Katoaako sivistys ja kuinka käy tieteen, kun viihde jyllää päälle. Ohjelmassa olivat keskustelemassa professori Kalle Michelsen Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta, professori Rene Gothoni Helsingin yliopistosta ja kirjankustantaja Kimmo Pietiläinen Terra Cognitasta. Toimittajana oli Sisko Loikkanen. Keskustelu alkoi ensin sivistyksestä, sitten siirryttiin viihteeseen ja se eteni sitten oma vauhtiaan.

Poimin ohjelmasta yhden puheenvuoron, jossa Helsingin yliopiston uskontotieteen professori Rene Gothoni kertoo käsityksensä sivistyksestä. En voi muuta kuin kompata professoria. Alla on hänen kommenttinsa. Olen hieman muokannut sitä kirjoitusasuun ja tähän yhteyteen sopivammaksi, mitään kuitenkaan vääristämättä.

”Minusta monilla on väärä käsitys siitä, mitä sivistys on. Sivistyshän ei ole samaa kuin olla oppinut, eikä se myöskään ole sitä, että on pedantti. Sivistys näkyy avarakatseisuudessa hyvin monella tavalla. Se näkyy myös siinä, että ihminen pystyy ottamaan etäisyyttä erilaisissa keskusteluissa omien mielipiteitten ja muiden mielipiteitten välillä ja pystyy arvioimaan mielipiteitä erilaisina asioina, jotka ovat hänen omasta egostaan irrallisia. Näin hän pystyy keskustelemaan niistä rauhallisena. Sivistys edellyttää hyvää koulutusta, jonka varaan sivistys rakentuu. On riittävän hyvä perusta, jonka pohjalta voi keskustella. Sivistys on prosessi, joka ei lopu mihinkään koulutukseen, vaan se jatkuu niin kauan kuin ihminen elää. Siihen kuuluu mukaan keskustelu. Niin kuin me nyt käydään tätä keskustelua, niin se on yksi tapa ylläpitää sivistystä.

On tärkeä ymmärtää, että se prosessi, joka jatkuu niin kauan kuin ihminen elää. Siinä on myös erilainen tietotaito: me tiedetään jotakin mutta samalla mukana on uteliaisuus tietää vielä enemmän. Uteliaisuus liittyy tähän prosessiin siten, että kun mä tiedän näin paljon nyt ja mä olen kiinnostunut tästä, niin ehkäpä tämä keskustelukumppani tietää jotakin, mitä minä en tiedä. Sen vuoksi en lähde heti väittämään vastaan, että hän on väärässä, vaan mielellään kuuntelen, mitä hän sanoo, sen takia että mä voin itse oppia siitä jotakin. Tämä on yksi sivistyneisyyden keskeinen asia.”

Kaivoin tuosta kommentista keskeisiä sivistykseen liittyviä asioita: avarakatseisuus, arviointikyky, rauhallisuus, koulutus, tieto, prosessi, uteliaisuus, oppiminen.

Miksi sitten tartuin tuohon kommenttiin? Totta kai taustalla on pettymys siihen keskusteluun, mikä jatkuvasti hyppii silmille sosiaalisesta mediasta. Kovin heikot ovat nykyisin keskustelutaidot. Johtuuko se sitten sivistyksen puutteesta? Keskustelukumppania ei kunnioiteta. Ollaan koteloituneita omiin käsityksiin. Se osoitetaan ylimielisellä toisen vähättelyllä. Jos joku on eri mieltä, ryhdytään tiuskimaan vastaan yrittämättäkään syventyä toisen ajatuksiin saati oppia jotakin. Kun argumentit loppuvat, niin keskustelu menee nimittelyksi ja leimakirveiden heittelyksi. Sivistysvajeessa eletään.

Keskusteluun saadaan itse asiassa hauska loppukaneetti. Toimittaja kyselee, miten tutkijoiden kesken sujuu mielipiteiden vaihto heidän omilla palstoillaan sosiaalisessa mediassa. Kaikki joutuvat toteamaan, että huonosti. Aina siellä on joku häirikkö pilaamassa sivistynyttä keskustelua. Ohjelma on kuultavissa YLEn Areenassa: http://areena.yle.fi/radio/2684940.

MIHAIL LERMONTOV I: Kosketuspintoja

Runoilija Mihail Lermontov (1814 – 1841) on Venäjän 1800-luvun kirjallisuuden suuria nimiä, joka mainitaan yleensä heti Aleksandr Puškinin jälkeen. Paitsi että he ovat eläneet saman aikaan, heillä on paljon myös muuta yhteistä. Ensimmäisenä mieleen tulee varmaan se, että kumpikin kuoli kaksintaistelun kautta. Viisitoista vuotta nuorempi Lermontov lähti tästä maailmanajasta neljä vuotta esikuvaansa myöhemmin. Enempää en kuitenkaan aio näitä suuria runoilijoita verrata. Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessani käsittelen aluksi Lermontovia hieman yleisemmin avaamalla omia kosketuspintojani häneen ja hänen tuotantoonsa.

Oikeastaan kirjoituksia on kolme, joista ensimmäinen syntyi tuntemuksistani, kun vierailin viime syksynä Moskovan matkallani runoilijan kotimuseossa: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/10/mihail-lermontov-ja-hanen-moskovan.html. Jutussani kerron tuosta käynnistä ja avaan samalla muutamia ydinseikkoja runoilijan elämänkohtalosta. Se olkoon ensimmäinen kosketuspintani.

Toinen kosketuspintani liittyy maaliskuiseen Pietarin matkaani. Kävin Aleksandrinskin teatterissa katsomassa Lermontovin näytelmää Naamiaiset (Маскарад), jonka on ohjannut maineikas Valeri Fokin mukaillen venäläis-neuvostoliittolaisen kulttiohjaajan Vsevolod Meyerholdin ohjausta samassa teatterissa kesällä vuonna 1917. Meyerhold toi Lermontovin teokseen aivan uuden ulottuvuuden. Esitystä oli valmisteltu muutama vuosi ja se tuotiin ensi-iltaan kesällä 1917 keskelle täyttä anarkiaa. Samanaikaisesti Pietarin kaduilla aseet paukkuivat ja väkijoukot ryntäilivät: työläiset ja talonpojat olivat kaatamassa keisaria vallasta. Näytelmästä kehkeytyi vanhan ja uuden ajanjakson yhteentörmäyksen symboli. Meyerhold lisäsi näytelmään siinä mustasukkaisuuden vuoksi miehensä myrkyttämäksi tulleen Ninan panihidan eli muistojuhlan, jonka katsottiin samalla symboloivan jäähyväisiä menneelle tsaarien valtakaudelle.

Pidin Fokinin työstä. Se oli intensiivisesti etenevä näyttävä kokonaisuus perinteistä rikkaan teatterin upealla näyttämöllä. Lisäksi se avasi Meyerholdin teatteritaiteen maailmaa ja innostaa varmasti perehtymään syvemmin hänen elämäänsä ja tuotantoonsa. Se taisi myös olla ensimmäinen näkemäni Lermontovin tuotantoon liittyvä näyttämöversio. Runoilija on näin taas tullut minulle jonkin verran tutummaksi. Alun perin kirjoitukseni piti liittyä tähän näytelmään ja sen ohjauksiin. Mutta päätinkin jakaa kirjoitukseni kahteen osaan. Palaan tuohon näytelmään yksityiskohtaisemmin toisessa osassa.

Lermontov eli lyhyen ja kiihkeän elämän. Hän kuoli vain 26-vuotiaana Kaukasuksella. Kenties tämäkin on myötävaikuttanut hänen maineeseensa. Kaukasus-vuoristosta tuli hänelle henkisesti tärkeä paikka, mikä näkyy hänen tuotannossaan tuoden siihen oman romanttisen eksotiikkansa ja traagisuutensa. Runoilijan elämänvaiheisiin voi perehtyä vaikka englanninkielisen wikipedian kautta, ja suomen kielelläkin kirjoitettuna löytyy jotakin. Itse en rupea nyt niiden sivujen tietoja toistelemaan. Tyydyn lainaamaan vuonna 1946 julkaistua kokoelmaa Venäjän runotar (toimittaneet V.Kiparsky ja Lauri Viljanen, Otava), jossa luonnehditaan häntä seuraavasti (s.62-63):

Lyhyen elämänsä aikana L. näytti olevansa omintakeinen, voimakas runoilijapersoonallisuus, jonka merkitystä ei kuitenkaan ole liioiteltava, sillä hänen käytettävänään oli jo Puškinin luoma uusi venäläinen runotyyli ja –kieli.

Vaikkei häntä Puškinin tasolle nostetakaan, hänellä on kuitenkin venäläisten ja venäläistä kulttuuria tuntevien ihmisten sydämissä oma vakaa paikkansa. Oman erityisen sykkeensä hänen tekstinsä ovat lukijoiden sydämissä aikaansaaneet.

Mihail Lermontovin oma piirros Kaukasus-vuorilta

Lermontov ja Puškin eivät tainneet koskaan tavata henkilökohtaisesti. Pitäisi kai lisätä, että eivät EHTINEET tavata. Kuolema tuli niin yllättäen. Heti Puškinin kuolemasta kuultuaan Lermontov kirjoitti esikuvalleen muistorunon, joka joutui sensuurin hampaisiin ja oli ajaa tekijänsä karkotettavaksi. Tästä runosta olen jo kertonut eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/09/bulgakov-ja-pushkin-pugatshovin.html). Alle olen liittänyt runon suomennoksen kokonaisuudessaan. Sen on laatinut Lauri Kemiläinen ja löytyy yllä mainitusta teoksesta Venäjän runotar.

…

Menen omakohtaisempiin kokemuksiin. Aloitan opiskeluvuosistani, kun tuore professorimme alkoi pitää Venäjän kirjallisuuden luentoja ja olin parikymppisenä keltanokkana häntä kuulemassa. On niistä joitain jäänyt mieleen. Sisällöt ovat lähes unohtuneet, mutta tuntemukset eivät: ne vaappuivat luentosarjan aikana epätoivosta huvittuneisuuteen. Kovin äkkiä mentiin niin kovin syvälle, perustiedoissa oli aukkoja, en minä eikä moni opiskelukaverikaan ollut vielä tarpeeksi kypsä kaikkea sisäistämään. Suomeksihan luennot pidettiin, mutta ei siitä paljoa apua ollut. Luennoitsija liikkui kovin eri aaltopituudella ja lisäksi hänen hento äänensä ei kantanut akustiikaltaan sopimattomassa salissa, mikä selvällä suomella sanottuna merkitsee, että emme kuulleet riittävän hyvin. Tosissani kyllä yritin päästä perille opettajan sanomisista. Nimenomaan Lermontovia käsittelevä osuus jäi mieleeni, koska se oli minulle paitsi uutta ja vierasta, myös kiehtovaa. Keskeisenä aiheena oli yllä mainittu näytelmä Naamiaiset. Siihen liittyi läheisesti runoelma uskonnollista symboliikkaa sisältävä Demoni (Демон). Mystisissä ympyröissä liikuttiin, mitä myös luennoitsijan ajoittain paatoksellinen äänenpainokin tuki. En saanut sanomasta otetta, mutta opettajan innostus jäi alitajuntaan.

Kun näin jälkeenpäin pohtii, niin tuossa vaiheessa opintoja olisi elämäkerrallinen lähestymistapa ollut ehkä sopivampi.

Demoni-runoelman kuvitusta eräästä kirjastani

Tuo kurssi oli ja meni. Ongelmia tentistä ei tullut. Ehkä siinä vaiheessa opettajakin antoi periksi. Minulle paljon haastavampi oli laaja kirjatentti, jossa yhtenä teoksena oli Lermontovin romaani Aikamme sankari (Герой нашего времени).

Romaani jäi tekijältään kesken, mutta se ei sen mainetta ole himmentänyt. Sitä pidetään Venäjän psykologisen realismin klassikkona. Siinä on mukana paljon omaelämäkerrallisia viitteitä. Kaksintaistelua kuvatessaan kirjailija tavallaan ennakoi omaa kuolemaansa. Romaani koostuu tavallaan erillisistä novelleista. Sen juonesta löytyy kattava kuvaus täältä, kun vain hieman etsii: http://jarjestot.uta.fi/lexica/konteksti/Konteksti_1_2009.pdf. Päähenkilö on armeijasta karkotettu upseeri Grigori Petšorin. Oikeastaan kyse on jonkinlaisesta elämäänsä pettyneestä antisankarista. Hän on kyllä älykäs, mutta katkeroitunut. Ainakin minulle kiinnostavin siinä on ruhtinatar Marysta kertova luku. Nainen rakastuu Petšoriniin, joka kuitenkin vain leikkii nuoren tytön tunteilla. Romaani löytyy myös suomenkielisenä käännöksenä.

Luin romaanin tenttiin alkukielellä. Paljon jäi varmasti ymmärtämättä, mutta romaanin henki ja tunnelma välittyi varmasti. Päähenkilö Petšorinin hahmo oli kyynisyydessään yllättävä. Muistan viettäneeni romaanin parissa pitkän tovin. Taitaa sama pehmeäkantinen huonolle paperille painettu kirja vieläkin löytyä vintiltä pahoin kellastuneena ja käpristyneenä, täynnä erilaisia merkintöjä. Eniten minua hämmensi romaanissa ruhtinatar Maryn ja kylmäkiskoiselta tuntuvan Petšorinin suhde. Kuvaavaa on sekin, että en vielä tuossa vaiheessa tiennyt Lermontovin omasta elämästä paljoakaan. En näin ollen osannut yhdistää kirjan maailmaa runoilijan omiin elämän vaiheisiin.

Aikamme sankarista tuli tuolloin suosikkiromaanejani Venäjän kirjallisuudessa. Kehuin sitä auliisti, jos jonkun venäläisen kanssa puhe siirtyi näihin aiheisiin. Pidin sen ansiosta oikeastaan Lermontovista enemmän kuin Puškinista, mutta tuolloin kyse oli lähinnä mielikuvista. Minua ärsytti tapa, jolla Pushkinia nostettiin jalustalle ja hänestä luotiin niin ylistävää myyttiä.

Kuvitusta romaaniin Aikamme sankari (Lermontovin Kootuista teoksista)

…

Seuraavana kosketuspintana nostan esiin yhden pienen kohtauksen Nikita Mihalkovin elokuvasta Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle (Неоконченная пьеса для механического пианино, 1977), joka perustuu löysästi Anton Tšehovin näytelmään Platonov. Kohtaus on pieni, mutta ainakin minulle järkyttävän voimallinen. Paljoa muuta en elokuvasta muista. Siinä elämäänsä kyllästynyt päähenkilö saa turhaumapuuskan: “Мне 35 лет! А я ничего в вашей проклятой жизни не сделал!… Лермонтов восемь лет как лежал в могиле! Наполеон был генералом! Я ничтожество по вашей милости!” Tässä on suomennos: ”Olen 35! Enkä teidän kirotussa elämässänne ole tehnyt yhtään mitään!... Lermontov on jo 8 vuotta maannut haudassa! Napoleon on ollut kenraali! Minä olen tyhjänpäiväisyys teidän armostanne!” Platonovin roolissa on tunnettu näyttelijä ja ohjaaja Aleksandr Kaljagin, jonka ura on tuon roolin jälkeen tullut minulle verrattain tutuksi.

Elokuva ilmestyi 70-luvun lopulla ja melko pian ilmestymisensä jälkeen sen näin. Tuota lausahdusta toistelin sitten melko usein omaan elämääni mukautettuna, kun itsellänikin oli tuolloin noin 26 ikävuotta takana eikä elämässäni todellakaan ollut mielestäni mitään kehuttavia saavutuksia. Summa summarum: näin Lermontovista tuli minulle vertailukohta ihmisestä, joka nuoren elämänsä aikana ehti saada suhteellisen paljon aikaan.

…

Mihail Lermontovin lyriikka on koskettanut monissa yhteyksissä. Ensimmäisenä on mainittava runo, joka oli minulle läheinen ennen kuin edes tiesin, kuka oli sen takana. Kyseessä on tietysti venäläinen romanssi Kuljen yksin autiolla tiellä (Выхожу один я на дорогу). Runo on valmistunut runoilijan kuolinvuonna 1941.

Oikeastaan Lermontov tunnetaan Suomessa juuri tämän laulun ansiosta. Sen on sanoittanut minulle täysin tuntematon Antero Byman. Levytyksiä on useita. Niistä klassisin lienee Kauko Käyhkön versio: https://www.youtube.com/watch?v=y_pFjFIQDjU. Laulusta on tullut Suomessa venäläisen melankolian ikoni:

Yksin kuljen autiolla tiellä
Halki seudun aavan, sumuisen.
Yö on vaiti, hiljaisina siellä
”Tähdet vilkkuvat vain toisilleen.”

Öinen taivas tumman kaaren lailla
Kietoo tienoon siniloistollaan.
Miksi mieleni on rauhaa vailla?
”Elon onneako odotan?”

Mitä toivon enää elämältä
Mua mennyt ei voi lohduttaa.
Etsin rauhaa että voisin täältä
”Unhoituksen uneen uinahtaa.”

Öin ja päivin hellän äänen soisin
Lemmenlaulun mulle laulavan.
Toivon, että nukkuessa voisin
”Aina kuulla tammen huminan.”

Yllä on siis laulun sanoitus. Lermontovin runosta on kyllä olemassa myös suomennos, jonka voi lukea alla olevasta kuvasta. Sen on laatinut V.K. Trast ja olen sen kaapannut hänen toimittamastaan teoksesta Slaavilaisten kirjallisuuksien kultainen kirja (WSOY 1936). Alkuperäinen runo on luettavissa esimerkiksi täältä: http://www.stihi-rus.ru/1/Lermontov/23.htm. Trastin suomennos on kovin pateettinen. En kuitenkaan ala yrittääkään tehdä omaa versiota. Tuo Bymanin sanoitus tuntuu toimivalta. Liitän mukaan myös alkukielisen tulkinnan, tässä romanssin esittää Valamon luostarin kuoro: https://www.youtube.com/watch?v=6hSox3BUPoc. Oma elämyksensä on nähdä, kuinka hartaasti venäläinen yleisö on esityksessä mukana. Syvillä sielun maisemissa liikutaan.

V.K.Trastin suomennos runosta, voi sitäkin laulaa

,,,

En jätä vielä tuota runoa. 1980-luvulla - opiskeluaikanani jo ohitettuani - toin Neuvostoliiton matkaltani mukanani LP-levyllisen lausuttua Lermontovin lyriikkaa. Lausujana oli ennenaikaisesti kuollut legendaksi noussut näyttelijä Oleg Dal (Олег Даль). Kokoelmaan kuuluu myös Kuljen yksin autiolla tiellä, joka lausutaan koskettavasti musiikin soidessa taustalla. Kyse ei ollut erillisistä runoista, vaan levy on äänite runoesityksestä. Runot ovat nivoutuneena kokonaisuuteensa, johon taustalla soiva musiikki kuuluu olennaisena osana. Enää en ole tuota levyä vuosikausiin kuunnellut ja tarkistettuani löysin sen edelleen hyllystäni muiden vinyylilevyjeni joukosta.  Koin jonkinlaista jälleennäkemisen riemua. Huomasin tuon lempirunoni löytyvän myös Youtubesta: https://www.youtube.com/watch?v=325bTZed72k. Täytyy kuitenkin todeta, että ei tämä yksittäinen raita kosketa samalla tavalla, kun sen kuuntelin omasta vinyylistäni osana kokonaisuutta. Jälleen kerran kiitän itseäni siitä, etten ole hävittänyt vanhaa levykokoelmaani.

Dalin levyä kuunnellessa vahvistuu käsitykseni, että tämänkaltaiset runot on tarkoitettu lausumista varten. Lauletuissa versioissa ollaan jo ihan toisessa maailmassa. Oleg Dal oli tunnettu näyttelijä ja pidetty runojen tulkitsija, joka kuoli traagisesti hotellihuoneessaan Kiovassa vuonna 1981. Syynä lienee sydänkohtaus, joka taas johtui huomattavan runsaasta alkoholin käytöstä. Yhtä kaikki, Dalin tulkinta koskettaa edelleen. Äänitys on vuodelta 1980, kovin likellä taiteilijan kuolemaa.

 

Oleg Dalin levy Lermontovin runoja  "Yhdessä kanssasi, veli" 

Kuva levyn käntöpuolesta

Mielestäni Lermontov on löytänyt paikkansa venäläisten sydämiin nimenomaan pienimuotoisten runojensa ansiosta. Niitä lausutaan ulkoa erilaisissa tilanteissa, ilon ja murheen keskellä. Lermontovin ollessa kyseessä runot tuovat lähinnä lohtua suruun. Yksi pidetyimmistä on runo Purje (Парус), joka kuuluu runoilijan varhaistuotantoon (1832) (http://lib.ru/LITRA/LERMONTOW/l1.txt). Luin jostakin, että venäläiset lausuvat sitä paljon hautajaisissa. Se on kiintoisa myös siksi, koska siitä löytyy useampi suomennos. Yksi on luonnollisesti ylitse muiden, nuo muut ovat lähinnä harrastajien yritystä kokeilla siipiensä kantavuutta. Runon päällisin puolin yksinkertainen rakenne antaa siihen mahdollisuuden. Vielä minunkin opiskeluaikanani venäläiset opettajat laittoivat jo kielenopintojen varhaisvaiheessa oppilaat opettelemaan ulkoa jonkin venäläisen klassikkorunon. Monien osalle on osunut tämä Белеет парус одинокий (”Loistaa purje yksinäinen…”). Minun opettajani suosi Puškinia.

Ei ole Lermontovia helppo suomentaa. Lauri Kemiläinen (kokoelmassa Venäjän runotar) on saanut aikaan aivan kelpotuloksen, vaikka sekin on toki vain yksi versio, jossa on ainakin minua häiritseviä kohtia. Hyvin siinä on kuitenkin pystytty säilyttämään loppusointu ja tunnelma.

PURJE

Tuoll’ loistaa valkopurjeen kaista

sinessä meren autereen.

Mit’ etsinee se kaukomaista?

Miks jätti oman rannan, veen?

Käy tuuli, laine kulkuansa,

natisee masto kallellaan…

Ei, ei se etsi onneansa,

ei pakene myös onneaan.

Kun päivä päällä kultaa valaa

ja välkkyy meri sininen,

niin myrskyä vain purje halaa,

kuin myrskyssä ois onni sen!

Runo kertoo 17-vuotiaan, elämäntehtäväänsä etsivän nuoren miehen tunnoista. ”Purje” viittaa runoilijan omaan elämäntilanteeseen, kyse ei ole mistään pelkästä luontokuvasta. Siinä on runon traagisuus. En ala tulkintoja pohtia. Netin kautta olen löytänyt monenlaisia vaihtoehtoja. Lähinnä kysymyksiä herättää tuo viimeinen säkeistö, sen toiseksi viimeinen säe: А он, мятежный, просит бури ”Se kaipaa levottomana myrskyä”. Sana мятежный viittaa kapinaan (’kapinallinen’), ja netistä löytyy suomenkielisiä ja englanninkielisiä versioita, joissa tuo merkitys on otettu räväkämmin huomioon.

Omaa versiotakin yritin tehdä, mutta jouduin luopumaan. Tässä on pari englanninkielistä käännöstä.

The Sail

A lone white sail shows for an instant

Where gleams the sea, an azure streak.

What left it in its homeland distant?

In alien parts what does it seek?

The billows play, the mast bends, creaking,

The wind, impatient, moans and sighs...

It is not joy that it is seeking,

Nor is't from happiness it flies.

The blue waves dance, they dance and tremble,

The sun's bright rays caress the seas.

And yet for storm it begs, the rebel,

As if in storm lurked calm and peace!...

(1832, translated by Irina Zheleznova, from Mikhail Lermontov: Selected Works, Progress Publishers, Moskow, 1976; http://authorscalendar.info/mihaille.htm)

Vertailukohdaksi tässä on vielä toinen versio, jonka on kääntänyt  Denis M. Henderson:

The Sail

Gleams white a solitary sail

In the haze of the light blue sea.—

What seeks it in countries far away?

What in its native land did leave?

The mast creaks and presses,

The wind whistles, the waves are playing;

Alas! It does not seek happiness,

Nor from happiness is fleeing!

Beneath, the azure current flows,

Above, the golden sunlight streaks:—

But restless, into the storm it goes,

As if in storms there is peace!

—M.I. Lermontov, 1832

Henderson on kirjoittanut Lermontovista laajan artikkelin, joka on luettavissa täällä: http://www.schillerinstitute.org/fid_02-06/034_lermontov.html. Artikkeli on julkaistu aikakauslehdessä Fidelio (Vol. XII,No, 4 Winter 2003). Suosittelen.

…

Palaan romansseihin. Itse olen laulanut runoon Отчего (”Minkä tähden?”) perustuvaa romanssia, onneksi vain naapureiden kauhuksi. Sekin liittyy runoilijan traagisiin naissuhteisiin. Ja hyvin vahvoja tunteita tässäkin miniatyyrissä hehkuu: ”Olen surullinen, koska sinä iloitset…”. Eipä kannata sen enempää kajota tämän vuonna 1840 kirjoitetuksi merkityn lyhyen runon analyysiin. Tykkään siitä, koska se on tuntunut sopivan äänelleni. En löydä runosta suurempia samastumiskohteita, mutta myönnän, että elämäni pettymyksiin olen saanut Lermontovin tuotannosta ainakin jonkin verran vastakaikua.

Tämä lausuttuna esitetty versio on katkelma vuonna 2014 valmistuneesta Lermontov-elokuvasta: https://www.youtube.com/watch?v=YdWVvHzj4IY. Linkistä löytyy myös runo alkukielisenä. Laulettuna olen pitänyt eniten eräästä Oleg Pogudinin versiosta, mutta sitä minä enää löydä. Laitan linkit pariin versioon, toinen on sopraanon, toinen basson (Nesterenko) esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=5tSWxFTwH9s, https://www.youtube.com/watch?v=MaQiBfQFaVs. Kuitenkin Pogudin on mielestäni herkkien romanssien aidompi tulkki.

…

Sitten lopuksi mennään Troitse-Sergijevin luostariin (Троице-Сергиева Лавра), joka sijaitsee nykyisessä Sergijev Posadissa. Niin Lermontov kuin minäkin olemme siellä vierailleet. Oma matkani tapahtui noin 30 vuotta sitten. Olin venäläisen turistiryhmän mukana kiertämässä suosittua Kultaisen renkaan (Золотое кольцо) matkailureittiä. Lermontov oli siellä vuonna 1830 ystäviensä kanssa. En tätä kosketustamme muuten tietäisi, ellei tuolloin oman käyntini yhteydessä matkaoppaamme olisi siitä kertonut.

Matkaoppaamme luostarissa kuuluu niihin innostuneisiin venäläisiin, joiden silmät loistavat ja elävät kertomuksen joka hetkessä ja jotka saavat kuulijat mukaansa. Tärkein on säilynyt edelleen muistissa. Hän kertoi tuolloin vuonna 1830 sattuneesta tapauksesta luostarin portilla. Runoilija Lermontov oli kavereineen siellä käymässä ja näki, kun luostarin portilla muutama nuori mies teki pilkkaa siellä istuvalle sokealle kerjäläiselle. Tästä tapauksesta syntyi sitten runo Нищий (”Kerjäläinen”), jonka alkuperäinen versio (http://feb-web.ru/feb/lermont/texts/fvers/l21/l21-1391.htm) ja myös englanninkielinen käännös löytyvät netistä (http://www.poetryloverspage.com/poets/lermontov/beggar.html).

Runolla on oma taustansa. Tapauksesta on kertonut sen silminnäkijänä ollut Jelena Suškova. Eikä hän ollut pelkästään silminnäkijä vaan myös osallisena itse runon syntyyn. Suškova on kirjoittanut pari vuosikymmentä myöhemmin muistelmiaan Lermontovista ja kertoo myös tuosta luostariretkestä. Hän oli samassa seurueessa kuin Lermontov. He näkivät luostarin portilla kuppi kädessään sokean kerjäläisen, joka kiitti almusta lämpimästi kuullessaan kolikon kolahtavan kuppiin. Ryhmä seurasi vierestä, kun jotkut ilkeämieliset nuoret kaatoivat kupin täyteen kiviä. Sen jälkeen Lermontovin seurue meni jonnekin viettämään yhdessä aikaa, Lermontov istui muissa syrjässä kirjoittamassa. Pian hän esitteli muille runonsa. Näin Suškova on muistelmissaan kutakuinkin kertonut.

Suškova itse oli niitä, joihin vain 16-vuotias teinipoika Mihail L. oli sokeasti ihastunut. Tämä näki vain neidon tummat silmät (”Miss Black-eyes”), kirjoitti niihin liittyen jopa tunnetun rakkausrunon. Jelena oli kuitenkin kaksi vuotta Mihailia vanhempi eikä hänellä ollut minkäänlaisia tunteita tätä kohtaan. Hän vain leikitteli Mihailin kanssa ja tämä koki tulleensa nöyryytetyksi. Mihail ei pelkästään nykykielellä ilmaisten ”ottanut herneitä nenäänsä” vaan tosissaan loukkaantui. Tähän kohtaan syntyi tuo runo. Sittemmin Mihailin ja Jelenan tiet erosivat ja he tapasivat uudestaan vuonna 1834. Tuolloin molempien elämäntilanne oli muuttunut. Jelena oli saanut huonon maineen flirttailevana miesten liehittelijänä. Hän suunnitteli avioliittoa toisen miehen, Lermontovin hyvän ystävän, kanssa. Lermontov oli kouluttautunut upseeriksi. Ja tapaamistilannekin kehkeytyi päinvastaiseen suuntaan. Se oli nyt Jelena, joka yritti lähennellä Lermontovia. Lermontov oli puolestaan se torjuva osapuoli eikä tapaaminen johtanut mihinkään. Tässä ollaan kuitenkin jo kaukana tarinan lähtökohdasta, runosta. Palaan siihen.

Lermontov rinnastaa runossaan tuon naisen – eli nähtävästi juuri Jelena Suškovan – pilkan ja ivan kerjäläisen kokemaan nöyryytykseen. Runoilijaminä on kuin tuo sokea kerjäläinen, joka saa vastaukseksi rakkaudelleen vain ”kiven”. Runo ei siis ole pelkästään kuvaus ihmisten sydämettömyydestä köyhiä kohtaan vaan runonsa kautta Lermontov myös purkaa omaa nöyryytystään naisen edessä.

Tässä on oma pikaisesti kyhätty versioni ilman loppusointuja ja muuta viimeistelyä:

Kerjäläinen

Pyhän luostarin portilla/ seisoi armoa kerjäävä/ riutunut köyhä, elossa tuskin/nälästä janosta kärsivä.// Vain leivän palaa hän pyysi/ näkyi katseesta vilpitön suru,/ joku sitten yhtäkkiä/ työns kiven käteen ojentuneeseen.// Niin minäkin anelin rakkauttasi/  kyynelin katkerin, kaipauksin;/ mut tunteeni parhaat/ ainiaaksi petit sä mun.

Nykyaikaan sijoitettuna tilanne tuntuu jopa huvittavalta. Kyseessä on kuitenkin vain 16-vuotias teinipoika, jonka aidoista tunnoista kaksi vuotta vanhempi jo aikuistunut neito tekee pilkkaa. Ei ihme, että neljän vuoden kuluttua miesten suosiota vonkuva nainen saa itsetunnossaan vahvistuneelta, urheaksi sotilaaksi kouluttautuneelta Lermontovilta hatkat.

…

Lermontovin elämästä on Neuvostoliitossa ja Venäjällä tehty vuosien saatossa ainakin muutama elokuva. Osa on juonellisia, osa dokkareita, osa niiden sekoitus. En niitä oikein innostu katsomaan. Niissä luodaan sellaista myyttiä, joka sopii koulujen ja muiden oppilaitosten opinto-ohjelmaan. Mitään todellista kuvaa aidosti tuntevasta, elämää kokevasta ja sitä haastavasta nuoresta miehestä en usko niistä löytyvän. Tosin viimeisimmässä vuonna 2014 valmistuneessa (nimeltään lyhyesti ЛЕРМОНТОВ) on jotain oikean suuntaista, vaikka se etenee mielestäni hyvin reportaasimaisesti. Se on tehty runoilijan syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi. Sieltä voi löytää mm. kohtaukset, joissa kerrotaan Lermontovin ja Jelena Suškovan välirikosta. 16-vuotiaan Mihailin törttöilyä näytetään noin 18. minuutin kohdalla: https://www.youtube.com/watch?v=nU7g1SOiU7E&feature=related. Seuraavasta neljä vuotta myöhemmin sattuneesta tapaamisesta kerrotaan noin 50. minuutin kohdalla.