Olympiavoittaja Eduard Streltsov (1937 – 1990) – mies, jalkapallo ja vankileiri

Aluksi

Juttuni kohteena on neuvostoliittolainen jalkapalloilija Eduard Streltsov. Tänään tätä kirjoittaessani (21.7.2017) tulee kuluneeksi 80 vuotta hänen syntymästään. Hän oli mukana Melbournen olympiakisoissa vuonna 1956 voittamassa 19-vuotiaana Neuvostoliiton joukkueelle olympiakultaa. Vuonna 1958 nuori mies valmistautui tiiviisti Ruotsin MM-kisoihin. Toukokuussa hänen ja parin muun pelaajan kisamatka peruuntui lähtöpäivänä. Miliisi vei miehet Butyrkan vankilaan ja Neuvostoliiton maailmanmestaruushaaveet saivat kisojen aattona pahaakin pahemman kolauksen. Streltsov sai niskaansa raiskaussyytteen ja pari kuukautta myöhemmin 12 vuoden vankileirituomion. Kuitenkin hän vielä palasi ja kykeni nousemaan uudestaan kansainväliselle huipulle. Miehestä on tullut legenda, jonka kunniaksi on nimetty Moskovan Torpedon jalkapallostadion. Miehen saama tuomio herättää edelleen keskustelua. Asiaan liittyy epäselvyyksiä, eikä sitä voi irrottaa ajastaan. Sen kautta avautuu palanen Neuvostoliiton sekavaa ja salaperäistä historiaa. Halusin perehtyä miehen elämään tarkemmin, siitä syntyi tämä kirjoitus.

Venäläiset toimittajat osaavat kuvata osuvasti ihmisen luonnetta etsien vertailukohtansa Venäjän kirjallisuuden klassikoista. Eräs toimittaja yhdistää Streltsoviin kaksi toisilleen vastakkaista hahmoa: Ivan Gontšarovin luoman Oblomovin ja Nikolai Leskovin Vasurin. Oblomov oli päättämätön, elämässä ajelehtiva hahmo, laiskimus joka ei kyennyt näyttämään toteen lahjojaan. Vasuri oli puolestaan kierosilmäinen ihmeseppä, joka kykeni rakentamaan teräksisen minikokoisen kirpun ja hankkimaan sillä kunniaa keisarille ulkomaita myöten. Streltsovissa yhdistyi toimittajan mukaan nuo kaksi täysin vastakkaista hahmoa.

En ole itse mikään jalkapallofani. Omasta suhteestani Streltsoviin ja maan jalkapallohistoriaan kertonee paljon seuraava kokemukseni. Joskus vuosituhannen vaihteessa olin suomalaisen jalkapalloa harrastavan kaverini kanssa menossa Moskovan Torpedon stadionille katsomaan Venäjän jalkapalloliigan peliä. Torpedoa vastassa oli joku kaukaa Siperiasta tullut seura. Stadionin porteilla on Eduard Streltsovin patsas. Kukahan tuokin on, ajattelin silloin ohi kävellessäni. En ottanut hänestä silloin tarkempaa selvyyttä. Olin toki jo nuorempana kuullut jostakin vankilassakin istuneessa jalkapallotähdestä.

Ennen kuin mennään tarkemmin elämän vaiheisiin, kerron kuolemasta. Streltsov kuoli syöpään heinäkuun 22. päivänä vuonna 1990.  Hän oli juuri täyttänyt 53 vuotta.

Elämää ennen vankeutta

Eduard eli ”Edik” syntyi vuonna 1937 Moskovan lähellä sijaitsevassa Perovon kylässä. Poika jäi elämään kahdestaan äitinsä kanssa, kun isä lähti toisen naisen perään. Äiti Sofia oli talonpoikaisnainen. Hän sairasti astmaa ja sai lisäksi pojan ollessa kasvuiässä infarktin jääden sairaseläkkeelle. Perhe joutui elämään hyvin köyhissä oloissa. Koulu jäi seitsemään vuoteen. Poika joutui menemään töihin. Siinä sivussa oli jalkapallo. Pojan lahjat huomattiin varhain. Viisitoistavuotiaana hän pelasi jo aikuisten joukkueessa, pääsi Moskovan Torpedon edustusjoukkueeseen. Eikä siitä kauaa mennyt, kun hänet huomattiin valtakunnan tasolla. 17 vuoden iässä hän pelasi ensimmäisen maajoukkuepelinsä.

Eduard Streltsov oli Neuvostoliiton oma ”Pelé”. Noiden kahden urheilutähden urat osuvat samoille vuosille.  Pelé nousi maailman tietoisuuteen MM-kisoissa Ruotsissa vuonna 1958.  Kyse oli siis samoista kisoista, jonne Streltsov oli jo matkalla mutta hän joutuikin lopulta vankilaan. Pelé oli tuolloin 18-vuotias, Edik 20.  Takana oli jo olympiavoitto Melbournen olympiakisoista vuodelta 1956. Hän oli huippuvireessä. Ylipäänsä Neuvostoliiton jalkapallo oli tuolloin kovassa nousujohteessa. Joukkueelta odotettiin paljon, Streltsovin kannattajat uskoivat omaan idoliinsa. Pelé ja Edik eivät kuitenkaan koskaan kohdanneet. Peléstä tuli koko maailman tuntema sankari, Edikistä pelkkä vankilakundi.  

Unelma kuitenkin säilyi nuoren miehen sydämessä. Sen voimin mies kykeni nousemaan uudelleen huipulle. Vaaleasta harjastukkaisesta hurmurista oli tullut kaljuuntuva elämän kuluttama ja myös kypsyttämä jätkäpoika. Nuoruuden punakkuus oli muuttunut harmaudeksi. Olemus oli kauhtunut mutta sisällä paloi. Jalkapallo piti kuitenkin elämässä kiinni. 19-vuotiaana solmittu avioliitto oli kariutunut raiskaussyytteeseen. Löytyi uusi rakkaus – Raisa. Ja avautui uusi ura.

Huolimatta siitä, oliko Streltsov syytön vai syyllinen, voi todeta, että tähteys turmeli sisäiseksi poikaseksi jääneen nuoren miehen. Vankileirin todellisuudesta tuli uusi kasvualusta.

Eduard Streltsovin elämäntarinan kautta avautuu karu ja avartava näkökulma neuvostoliittolaiseen yhteiskuntaan. Streltsov nousi huipulle, kun maassa alkoi ns. suojasään aika. Stalin oli kuollut vuonna 1953, valtaan nousi Nikita Hruštšov. Vuonna 1956 Stalin sai tuomionsa ja neuvostoyhteiskunta eli täysin uudessa tilanteessa. Vuonna 1958 Hruštšov kävi vielä taisteluaan vallasta. Hänen viimeinen vastustajansa Nikolai Bulganin saatiin syöstyä pääministerin paikalta maaliskuussa. Sen jälkeen valta oli täysin puolueen pääsihteerin käsissä. Nikita Hruštšovin uralla se oli taitekohta. Hän oli huipulla ja voimiensa tunnossa. Hän tajusi viimein hallitsevansa kaikkea. Siitä vallankäytöstä sai myös Streltsov osansa. Samoihin aikoihin maassa käytiin kulttuurisotaa ja lokakampanjaa Boris Pasternakia vastaan. Myöhemmin samana vuonna Ruotsin akatemia myönsi miehelle kirjallisuuden Nobel-palkinnon, josta kirjailija joutui paineen edessä pian kieltäytymään. Streltsovin ja Pasternakin tapauksissa ovat monet havainneet muutakin yhteistä kuin sen, että ne sivuavat kohtalokkaalla tavalla Ruotsia. Ne molemmat peilaavat aikansa neuvostoyhteiskuntaa. Kirjoitukseni Pasternakista on täällä.

Vielä yhden vuoteen 1958 liittyvän tapahtuman voi mainita. Amerikkalainen pianisti Van Cliburn voitti 24-vuotiaana Moskovassa kansainvälisen Tšaikovski-pianokilpailun. Se avasi osaltaan lisää jo käynnistynyttä kulttuuriyhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Amerikkalainen elämäntapa oli rantautunut maahan. Siitä tuli nuorison omaksuma muoti-ilmiö. Eikä sitä vastaan auttaneet edes sen keikaroinniksi leimaavat satiirit. Paljastan jo nyt, että myös Streltsov joutui leimatuksi amerikkalaisesta ”tähtikuumeesta”. Siitä kerron jutun lopussa.  

Varsinaisesti huipulla ura lähti käyntiin vuonna 1953, kuudennellatoista ikävuodella.  Tuolloin hän pääsi isojen miesten joukkoon, Moskovan Torpedon ykkösjoukkueeseen. Torpedo oli lähinnä Zil-autotehtaan ympärille muotoutunut joukkue. Perinteisesti katsotaan, että siellä porukka oli hieman tavallista karskimpaa. Ja pikkupoika joutui heti vaikeaan asemaan. Joukkue vietti aikaa paljon yhdessä. Perinteisesti viina virtasi eikä poikaselle voinut jatkuvasti heittää jäätelörahaa ja ajaa kioskille. Kerran Gorkin kaupungissa, kun jouduttiin pelaamaan pakkasessa, Eduardin eteen työnnettiin lämmikkeeksi pari lasia portviiniä. Siitä alkoi jalkapallouraa seurannut sivupolku.

Edik oli superlahjakkuus. Jotkut pääsevät huipulle kovalla työllä. Edik teki toki myös työtä, mutta hänelle jalkapallo luonnistui heti alkuunsa. Jalkapallo oli pojalle kaikki kaikessa. Koulut jäivät vähiin. Hän oli äidin poika, kiltti ja tottelevainen. Hän ei oikeastaan ehtinyt aikuistua, kun hänet jo työnnettiin vastuullisiin tehtäviin edustamaan omaa seuraansa ja omaa maataan kansainvälisillekin kentille. Nykyihmisen on vaikea ymmärtää, mitä tuo silloin merkitsi. Maa oli 40-luvulla läpikäynyt raskaan sodan. Ja sen jälkeen kansan täytyi uhrautua äärimmäisessä köyhyydessä nostaakseen maata uudelleen jaloilleen. Elettiin niukasti ahtaissa yhteisasunnoissa. Jokainen pyrki pitämään kiinni elämästään, selviytymään päivä kerrallaan. Siihen maailmaan ilmestyivät jalkapallon nuoret tähdet, jotka pääsivät maansa keulakuvina edustamaan Neuvostoliittoa kansainvälisille areenoille. Elintasohyppäys oli valtaisa.

Kyllä se hurahti monella jalkapalloilijalla päähän, eikä vähiten sellaisilla kuin köyhässä perheessä kasvanut Streltsov. Ympärillä pyöri ihailevia faneja ja kauniita neitosia. Tuli kiusaus hieman snobbailla ulkomaalaiseen tyyliin.  Eräässä lähteenäni olleessa dokumenttielokuvassa mainittiin erikseen tässä yhteydessä Streltsoviakin suurempi jalkapallolegenda Lev Jašin. Häneltä kysyttiin jossakin haastattelussa lempiruokaa. En nyt muista ruoan nimeä, mutta loppuun hän lisäsi saatteeksi ”Pariisissa syötynä”. Näin elivät jalkapalloilijat yhteiskunnassa, jossa suurin osa kansasta joutui kamppailemaan saadakseen edes jotain särvintä ruisleipänsä päälle.

Kuitenkin jalkapallo oli kovaa työtä, ei pelkkää hienostelua tai leuhkimista. Eivätkä pelaajien tulot olleet mitään verrattuna nykypäivän huippu-urheilijoihin. Suurimmat huomionosoitukset olivat mitalit ja arvonimet. Palkinnoksi menestyneille voitiin tarjota asuntoja uusista kerrostaloista.  Se oli kova juttu, lähes kultaa arvokkaampi. Toinen yhtä arvokas saattoi olla auto. 50-luvun puolivälin jälkeen alkoi palkintolistaan ilmestyä televisiot. Pikkumenestyksistä saattoi saada arvokkaan valokuvakameran. Rikastumaan ei päässyt mutta statustuotteista pääsi elämässä nauttimaan. Kun peliura loppui, ei voinut jäädä laakereilla lepäämään. Jostain oli tienestit saatava. Streltsovilla ja monilla muilla huippunimillä se oli valmennustyö.

Muutama sana on kerrottava noista jalkapallosseuroista Neuvostoliitossa. Vaikka kerron menneessä ajassa, niin sama koskee tätä päivää. TsSKa oli Neuvostoliiton armeijan urheiluseura. Moskovan Dynamo oli toinen suurseura, jonka taustalla oli Neuvostoliiton virastot ja sisäministeriö. Se oli siis 30- ja 40-luvulla myös NKVD:n eli salaisen poliisin tukema seura. Oli merkkejä, että seura käytti asemaansa piilovaikuttamiseen ja painostukseen.

Kolmas suurseura oli Moskovan Spartak. Se perustettiin virallisesti vuonna 1934, mutta taustalla oli kuitenkin eri vaiheita, jolloin seura toimi eri nimillä. Seuran taustalla ovat Starostinin veljekset, päähahmona veljeksistä vanhin Nikolai Starostin (1902-1996). Spartak oli muihin verrattuna koko kansan seura, mutta vuonna 1939 seurassa syntyi konflikti, kun joukkue voitti Neuvostoliiton cupin loppuottelussa Tbilisin Dynamon arveluttavalla tavalla. Uusintaottelu ei muuttanut tulosta, mutta 40-luvulla Starostin ja muita seuran johtohenkilöitä vangittiin ja he joutuivat vankileirille. Taustalla lienee myös tuo Dynamon kanssa tapahtunut konflikti. Seuran johtaja Nikolai Starostin vapautettiin kahden vuoden jälkeen, mutta hänen neljä veljeään joutuivat kärsimään koko rangaistuksensa, joka taisi olla 10 vuotta. Yhtenä syynä Nikolai Starostinin vapautumiseen saattoi olla hänen kansansuosionsa sekä Stalinin pojan Vasili Stalinin myötävaikutus.  Tämän kaltaista siis tapahtui vielä 40-luvulla. Streltsovin aikana tilanne oli jo tervehtynyt, mutta tuskin vehkeilystä oli kokonaan irti päästy.

Streltsov itse haaveili vielä poikasena urastaan Spartakista. Melbournen olympiajoukkue vuonna 1956 oli rakennettu Spartakin pelaajien pohjalle, ja Streltsovilla oli joukkueessa ystäviä.  Hän jäi kuitenkin Torpedoon ja oli koko ikänsä seuralleen uskollinen. Tosin häntä kosiskeltiin muualle. Melbournen jälkeen suurimpina kosiskelijoina olivat TsSKA ja Dynamo. Huhut siirtymisestä olivat vahvat, mutta syystä tai toisesta ne jäivät toteutumatta. Sitä voi pitää yllätyksenä.

Oli kolme huippuseuraa ja sitten tuli Torpedo, jonka huippukautta jalkapallossa elettiin 50- ja 60-luvulla. Se oli edellisiin verrattuna tehdastyöläisten seura.  Karkeasti yksinkertaistaen voi todeta, että kolmeen huippuseuraan verrattuna se oli lähinnä jätkäpoikien porukka, jossa myös elämäntavat olivat hieman ronskimmat. Mutta siitä jo yllä kerroin, että isoisten joukossa Streltsov oppi alkoholin käytön. Streltsov oli ollut kiltti äidinpoika. Esimerkiksi naapurit antoivat hänestä hyvin kauniita luonnehdintoja. Hän oli kohtelias ja hyväntahtoinen. Mutta on heti täsmennettävä, että niin häntä luonnehdittiin vain vuoteen 1955 asti. Sitten kun poika täytti 18 vuotta, myös luonnehdintoihin tuli säröjä. Alkoi tulla vastaan tapahtumia, joissa nuori mies joutui kosketuksiin miliisin kanssa ja sai myös tuomioita lievästä huliganismista. Ne olivat kuitenkin satunnaisia tapauksia, joissa kokematon poika ei ollut hallinnut alkoholin käyttöä. Pohjimmiltaan se oli kuitenkin se sama äitinsä pärjäämisestä huolehtiva Edik.

Kohtalokas ilta, rikos ja rangaistus

Siirrytään toukokuuhun 1958. Oli 25. toukokuuta, Streltsovin kannalta hyvin kohtalokas päivä. Lähtö Ruotsin MM-kisoihin oli seuraavana päivänä. Kisojen avajaisiin aikaa oli neljä päivää.

Maajoukkue valmistautui matkaan. on lähdön aika. Edessä ovat maailmanmestaruuskisat Ruotsissa. Erityistä jännitystä oli ilmassa, sillä Neuvostoliiton joukkue oli yksi ennakkosuosikeista. Olihan se voittanut vajaat kaksi vuotta aiemmin Melbournessa olympiakultaa. Eduard Streltsov oli valmistautunut tunnollisesti kisoihin ja noussut huippukuntoon. Hänet oli valittu viimeisten joukossa kisoihin. Melbournessa hän oli jo saanut kansainvälistä mainetta. Vastustajajoukkueet odottivat näkevänsä hänet Ruotsissa ja totta kai olivat oppineet pelkäämään vaarallista hyökkääjää ja maalitykkiä.

Joukkue kävi aamupäivällä sovittamassa ompelimossa kisapukua. Sen jälkeen kullakin oli vapaata aikaa.

Kolme pelaajaa Boris Tatušin, Mihail Ogonkov ja Sergei Streltsov  päättivät viettää illan yhdessä. Moskovan lähistöllä sijaitsi Tatušinin lapsuuden ystävän, lentäjä Eduard Karahanovin huvila. Nähtävästi Karahanov kutsui miehet mukaansa huvilalle. Mukaan hankittiin saman verran nuoria naisia. Ogonkov ja Streltsov olivat molemmat Spartakin pelaajia. Karahanov varsinaisesti työskenteli muualla mutta oli nyt sopivasti käymässä kotiseudullaan.

Mukaan hankittiin vähintäänkin riittävästi juotavaa ja syötävää. Kaksi tyttöä Marina ja Tamara tulivat mukaan Puškinon kaupungista, joka sijaitsi noin 30 kilometriä Moskovan keskustasta. Seurue pysähtyi erään järven rannalle viettämään piknikkiä. Viini virtasi ja iloa riitti. Jo alkuvaiheessa Eduard kiinnostui Marinasta. Järven rannalla he alkoivat kulkea yhdessä, pitivät toisiaan kädestä ja välillä jäivät muista erilleen pysähtyen suukottelemaan. Iltayhdeksältä seurue jatkoi matkaansa. Tultiin huvilalle. Siellä ilonpito ja juopottelu jatkuivat. Seurue alkoi olla jo selkeästi humalassa. Itsekontrolli alkoi pettää.

Eräässä vaiheessa Edik ja Marina erkaantuivat muista ja nousivat huvilan yläkertaan. Siitä eteenpäin läsnäolijoiden muisti alkoi pätkiä. Jossain noin neljän tai viiden aikaan aamuyöstä Marina poistui huvilasta ja käveli yksin kotiinsa Puškinoon. Aikaa raskaaseen kotimatkaan kului pari tuntia. Kotona oli tytön äiti odottamassa. Tyttö kertoi, että häntä oli lyöty ja mies oli käynyt häneen käsiksi ja raiskannut. Tytössä oli väkivallan merkkejä. Äiti vaati tyttöä tekemään ilmoituksen miliisille. Tyttö vastusteli alussa mutta äidin painostuksesta teki ilmoituksen. Streltsov heräsi ja huomasi tytön lähteneen. Samassa huoneessa nukkui huvilan isäntä Karahanov. Steltsovin poskessa oli syviä verinaarmuja ja toisen käden etusormi oli purtu verille. Vähitellen muisti alkoi palautua.

Seuraavana päivänä 26.5. Streltsov, Tatušin ja Ogonkov valmistautuivat lähtemään kisamatkalle. Miliisi ehti kuitenkin ennen. Nuo kolme miestä noudettiin talteen ja vietiin Butyrkan tutkintavankilaan. MM-kisamatka jäi heiltä tekemättä.

Tutkinta kesti lopulta kaksi kuukautta. Streltsov tuomittiin 12 vuodeksi pakkotyöhön kovennetun kurin työleirille. Hän sai myös ikuisen kilpailukiellon.

Palataan rikoksen tutkintaan. Siinä on monia kiinnostavia seikkoja. Todistajien lausunnosta avautuu keskenään ristiriitaisia yksityiskohtia.

Myös Ogonkov sai aluksi raiskaussyytteen, sillä Tamara kertoi aluksi miliisille Ogonkovin raiskanneen hänet. Melko pian tyttö kuitenkin katui ilmoitustaan, kertoi toimineensa ajattelemattomuuttaan todeten samalla, että he olivat toimineet sovinnossa.  Marinakin antoi miliisille uuden lausunnon. Hän perui raiskausilmoituksen lisäten, että hän antaa Streltsoville anteeksi. Tuo anteeksianto oli lopulta Streltsoville raskauttava seikka. Raiskaus oli yleisen syytteen alainen rikos, ei asianomistajarikos. Syytteestä päättää viranomainen.

Todistajanlausunnot kuitenkin poikkeavat. Esimerkiksi eräs tyttö kertoi nähneensä Eduardin ja Marinan sukupuoliyhteydessä ja he olivat tuolloin toimineet sulassa sovussa. Lisäksi kysymyksiä herättää Karahanov. Tämä oli ollut samassa huoneessa.  Lisäksi hänellä ja Streltsovilla oli täsmälleen sama veriryhmä, mistä syystä lääketieteellisen tutkinnan tulosten perusteella häntä ei voitu sulkea pois epäilyistä.

Päädyttiin kuitenkin Streltsovin syyllisyyteen. Raiskaussyytteissä on aina ongelmana se, että kärsivän osapuolen todistuslausunto painaa eniten.

Joka tapauksessa todisteet Streltsovia vastaan olivat vahvat. Lääketieteellisessä tarkastuksessa Marinasta löytyi väkivallan jälkiä. Streltsov myönsi lyöneensä äkkipikaistuksissaan Marinaa. Se johtui siitä, että tämä oli raapaissut kynsillään häntä poskesta. Lyönti oli siis puolustusreaktio.

Streltsov ei voinut välttää syytettä. Mutta asiaan liittyy kuitenkin kysymyksiä. Ensiksikin pidätysmääräystä ei paikallinen viranomainen uskaltanut heti tehdä. Kyse oli kuitenkin maan virallisista edustajista kansainvälisesti merkittävissä urheilukisoissa. Lisäksi sekä Streltsov että Ogonkov olivat hyvin tunnettuja nimiä, joilla kaiken lisäksi oli edessään tärkeä edustustehtävä. Tuolloin toukokuun 26. päivän aamuna jouduttiin odottamaan päätöstä jopa puolueen keskuskomiteasta saakka.

Myös maan johtaja Nikita Hruštšov sai tietää tapauksesta ennen kuin mitään tutkintaa oli edes tehty. Hän kiivastui silmin nähden ja huudahti raivoissaan kutakuinkin näin: ” Ja antakaakin kunnon rangaistus… eikä mitään helpotuksia työvelvollisuuksiin.”

Oltiin hankalassa tilanteessa. Maan johtajan kantaa ei voinut ohittaa. Päätös rangaistuksesta ja syyllisyydestä oli tehty jo ennen tutkintaa. Itse asiassa tuo ajattelu sopii hyvin vanhaan Andrei Vyšinskin aikaiseen oikeuskäytäntöön 30-luvulla, jolloin lähdettiin liikkeelle syyllisyysolettamuksesta ja syytetyn tehtävänä oli todistaa oma syyttömyytensä. Tämä periaatehan on vastoin länsimaista oikeuskäytäntöä. Vyšinskista olen kirjoittanut täällä.

Lisäksi stalinistisessa oikeuskäytännössä syytetyn omalla tunnustuksella oli ratkaiseva painoarvo huolimatta siitä, millä tavalla tuo tunnustus on hankittu. Erään lähteeni mukaan Streltsov kirjoitti lopulta tunnustuksen, mutta hänet ystävällisesti suostuteltiin siihen vakuuttaen, että niin hän pääsisi helpommalla ja hänet voitaisiin pian vapauttaa. Tämäkin keino oli tuttua Stalinin ajoilta. Olen tästä kirjoittanut aiemmin Vyšinskiä käsittelevässä tekstissäni. 

Syyttäjä vaati 15 vuoden pakkotyörangaistusta. Päädyttiin lopulta 9 vuoteen. Mutta sitten ilmeni, että sama mies oli edellisenä vuonna saanut rangaistuksen eräässä asunnossa tapahtuneen väkivaltaisen käytöksen vuoksi. Kyseessä oli lievä huliganismi, joka kuitenkin katsottiin tuolloin läpi sormien. Nyt ei katsottu vaan lievä törkeäksi. Siksi rangaistukseen lisättiin kolme vuotta. Näin lopullisessa päätöksessä päädyttiin 12 vuoteen kovennetun kurin pakkotyölaitoksessa.

Leirielämää

Hruštšev oli vaatinut paitsi kovaa rangaistusta myös sitä, että poika oli pantava töihin ja pitää mahdollisimman etäällä jalkapallosta. Vankileirillä muiden vankien keskuudessa hänet kuitenkin tunnistettiin ja kyllä hän joutui taitojaan näyttämään. Siitä ei päästy mihinkään.

Hänen elämästään saa hyvän kokonaiskuvan hänen äidilleen kirjoittamista kirjeistä. Ne ovat lämminhenkisiä ja optimistisia. Hänestä huokuu halu selvitä. Alussa heti tuomion julistamisen jälkeen hän toteaa äidilleen kysymyksiä herättävän lausahduksen: ”… ei täällä MINUN pitäisi olla.” Kirjeen lopussa hän pyytää äitiä lisäksi toimittamaan joitain erityisiä vaatekappaleita, joita leirin karuissa oloissa tultiin tarvitsemaan.

Leirielämästä hän kertoi, että päivät tehtiin rankkaa työtä, sitten ilta viiden jälkeen hän kävi koulua. Loppuillasta ei ollut mitään tekemistä, vain odotusta.

Rangaistuksen alkuvaiheessa hän oli metsätöissä Vjatkan seudulla Vjatlagissa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vjatlag ). Sittemmin hän vaihtoi paikkaa ja aivan viimeisenä paikkana oli Moskovan lähistöllä sijaitseva Elektrostal, jossa hän toimi vaarallisten aineiden tuotannossa ja joutui erään lähteen mukaan alttiiksi säteilylle.

Yhdestä jalkapallopelistä kerrotaan. Karskit vankitoverit halusivat panna suuren tähden ruotuun. Simputus ei kuitenkaan onnistunut. Ottelussa Streltsovin joukkue voitti 7-1, vaikka vastapuoli oli kerännyt parhaat pelaajat, ja Streltsov sai seurakseen huonoimmat. Edikiä yritettiin kampata ja kaataa, mutta hän kiersi kaikki pajukot ja vältti karikot. Hän hankki pelillään arvon muiden silmissä.

Vapaus koitti

Hänet yllättäen vapautettiin ennenaikaisesti vuonna 1963, kun hän oli kärsinyt rangaistustaan viisi vuotta. Vapautumisen jälkeen hän pääsi töihin Zil-autotehtaalle ja opiskeli samanaikaisesti luultavasti tehtaan omassa teknisessä opistossa. Mies olisi halunnut pelata, mutta oikeutta sarjapeleihin ei ollut eikä näyttänyt tulevan. Hän harjoitteli rajusti ja pääsi osoittamaan taitojaan puulaakiotteluissa.

Kerran hän oli Gorkissa pelaamassa. Kansa oli tietoinen Streltsovin saapumisesta. Heitä kerääntyi stadionille suurin joukoin. Hieman ennen peliä tuli joukkueen johdolle kielto, että Streltsovia ei saa päästää kentälle. Koko ensimmäisen puoliajan katsojat huusivat Streltsovin nimeä. Joukkueen johto taipui ja toisella puoliajalla kentälle juoksi Streltsov. Tällöin koko ympäröivä yleisö nousi seisomaan suosiotaan osoittaen. Joukkueen johto sai tietysti teostaan ankarat moitteet.

Ei Streltsovin maine ollut mihinkään kadonnut. Vankilarangaistus oli ollut Stalinin ajoista lähtien arkipäivää. Stalinin kuolemasta lähtien kansaa oli vapautunut pakkotyöleireiltä, syyttöminä tuomittuina. Tuomion oikeudenmukaisuutta varmasti epäiltiin, se saattoi herättää pelkkää myötätuntoa. Tosin raiskaus oli Neuvostoliitossakin rikoksista iljettävimpiä.

Eräs jalkapalloilija kertoo, kuinka kerättiin nimeä adressiin, jolla vaadittiin Streltsoville pelioikeuksien palauttamista. Nimekkäitä allekirjoittajia löytyi pitkä liuta. Mutta lopulta koko projekti tyrehtyi siihen, kun kukaan ei suostunut ensimmäiseksi allekirjoittajaksi, eli vastuuhenkilöksi. Alettiin jänistää ja pelätä oman aseman ja työpaikan menettämistä.

Paluu huipulle

Neuvostoliitossa valta vaihtui. Hruštšovin tilalle nousi Leonid Brežnev. Hän oli jalkapallomiehiä ja hänen kanssa uskallettiin ottaa asia puheeksi. Hän päätti oitis lakkauttaa Streltsovin pelikiellon. Tämä tapahtui vuonna 1965. ”Jos putkimies voi vankeusrangaistuksen jälkeen palata töittensä pariin, niin miksei sitten jalkapalloilija”, kerrotaan Brežnevin todenneen. Luulisin, että päätöksellään uusi puoluejohtaja halusi myös nostattaa suosiotaan. Streltsov pääsi mukaan omaan joukkueeseensa Moskovan Torpedoon. Hän oli heti valmis vaativiinkin otteluihin. Pohjatöitä oli tehty ankaralla harjoittelulla, myös vankileirivuosina tuntuma jalkapalloon oli onnistunut säilymään. Hän oli päässyt ajoittain harjoittelemaan Hruštšovin kiellosta huolimatta.

Streltsovin ensimmäisissä liigapeleissä innostunutta yleisöä oli liutanaan. Jopa suoja-aidat olivat kaatua. Vanhoja filmiä katsoessa on kiinnostavaa seurata fanaattisen yleisön innostunutta eläytymistä pelin kulkuun.

Streltsov toi jo pelkällä läsnäoloihin joukkueen peleihin uutta potkua. Joukkue voitti samana vuonna maan liigamestaruuden. Hänet valittiin jälleen maajoukkuerinkiin.

Eräässä dokumentissa joukkuetoverit luonnehtivat Streltsovin pelitaitoja. Kaikki ihastelivat hänen pelisilmäänsä. Hän osasi tajuta kokonaistilanteen, aavisti ennakolta, mistä pääsee parhaiten laukaisemaan. Eikä se oma laukaus ollut itse tarkoitus. Hän saattoi antaa tarvittaessa joukkuetoverilleen syötön ohjaten samalla häntä loistavaan laukaisupaikkaan. Hän ei halunnut itseään ehdoin tahdoin ratkaisijan paikalle, joukkuetoverilla saattoi olla paremmat saumat.  Hän pystyi näkemään pelin kulun kauas eteenpäin kuin shakissa. Lisäksi hän oli salamannopea, sekä reaktioissaan että juoksuvauhdissaan. Tulosta syntyi.

Hän sai myös kritiikkiä. Häntä moitittiin seisoskelusta. Hän saattoi jäädä paikoilleen pitkäksi aikaa ja katsojat moittivat häntä laiskaksi. Sein kuitenkin osoitti pelisilmää. Streltsov puolusti itseään sillä, että hän säästi voimiaan. Hän ei halunnut rynnätä pallon perään tilanteissa, joita ei katsonut onnistumisen kannalta tarkoituksenmukaisiksi.

Vuonna 1966 avautui myös mahdollisuus päästä ulkomaanpeleihin, koska joukkue oli voittanut maan mestaruuden.  Jostain luin, kuinka myös ulkomailla oltiin tilanteen tasalla. Streltsovin ollessa joukkueessa mukana myös huulenheitto meni härskiin suuntaan. ”Venäläiset raiskaajat saapuvat, viekää tyttärenne piiloon!” Tähän tapaan varoiteltiin.

Myöhemmin kaudella 1967-68 Torpedo voitti myös maan cup-mestaruuden.

Wikipedian tietojen mukaan vuonna 1965 Streltsov pelasi 26 ottelua ja teki 12 maalia. Maalien määrän suhteen paras oli vuosi 1968. Tuolloin Streltsovin laukaus upposi verkkoon 21 kertaa.  Kaudella 1967-68 hänet valittiin koko maan parhaaksi jalkapalloilijaksi. Vuonna 1967 hän pääsi Euroopan parhaiden listalla sijalle 7.  

Huippuvuosia ei ollut kuitenkaan monta. Neuvostoliiton maajoukkueessa Streltsov pelasi viimeisen pelinsä vuonna 1968.

Urheilu-uran päätös

Ura päättyi vuonna 1970 akillesjännevammaan. En tiedä tapausta tarkemmin, mutta päätös lopettamisesta tuli valmentajalta. Hän olisi halunnut pelata. Valmentaja kuitenkin näki, että oli aika lopettaa. Ehkä hän kykeni katsomaan asiaan objektiivisemmin. Vamman jälkeen hän ei ollut enää täysin pelikuntoinen.

TV-dokumenteissa pelitoverit surkuttelevat, että Streltsov lähti jalkapallosta kuin varkain. Mitään hyvästejä ei jätetty. Ei oikeastaan heti tajuttu, että häntä ei enää nähdä kentällä. Valtavat kannattaja- ja ihailijajoukot olisivat hänelle varmasti suoneet lämpimät jäähyväiset. Hänhän oli jo 50-luvulla luonut ympärilleen valtavan fanijoukon. Pelien aikana hänen jokaista liikettä seurattiin, jos hän tuli kentälle kesken pelin, kansa varmasti kohahti ja nousi suosionosoituksiin.

Peliuran päättyminen oli miehelle raskas isku. Kaiken lisäksi se tuli niin yllättäen. Jalkapallo oli ollut hänen koko elämänsä.  Uran loputtua hän jäi tyhjän päälle. Ei hän pelaajana ollut voinut kerätä mitään rikkauksia. Hän oli avioitunut uudestaan vuonna 1963, perheeseen oli syntynyt poika. Miehen oli elätettävä perheensä.

Hän opiskeli Malahovin instituutissa ja oppilaitos lupasi hänelle 130 ruplan stipendin valmistumiseen asti. Valmistumisen jälkeen Streltsov toimi juniorien valmentajana, lähinnä lasten parissa. Työnsä hän koki läheiseksi.

Maassa oli myös toinen jalkapallohuippu – maalivahti Lev Jašin, Moskovan Dynamon mies, Streltsovia kahdeksisen vuotta vanhempi. He tunsivat toisensa mutta etäisesti, totta kai he arvostivat toisiaan.

Lev Jašin oli virallinen sankari. Streltsovia voi kutsua epäviralliseksi.  Jašin oli Streltsovin rinnalla aatelia. He kuitenkin molemmat suhtautuivat toisiinsa täydellä myötätunnolla. Molemmat toimivat nuorten valmentajina uran päättymisen jälkeen. He tunsivat jonkinlaisen kohtalonyhteyden. Se kävi toteen molempien elämän viime vuosina. Jašin kuoli maaliskuussa 1990. Hänellä oli havaittu syöpä jo 70-luvun lopulla. Toinen jalka oli amputoitu. Hautajaiset olivat suuri tapahtuma. Jätettiin jäähyväiset jalkapallon legendalle. Mukana hautajaisissa oli myös Eduard Streltsov. Hän oli kuitenkin tuolloin jo vakavasti sairas, mikä näkyi hänen ulkonäöstään. Edes entiset ystävät eivät häntä tunnistaneet, eikä hän itse uskaltanut edes ilmaista osanottoaan lesken edessä.

Viimeisen pelinsä Streltsov pelasi pari-kolme vuotta ennen kuolemaansa. Se oli veteraanien ystävyysottelu ja pelattiin 30 kilometrin päässä Tšernobylista, jossa pari vuotta aikaisemmin oli tapahtunut ydinvoimalaonnettomuus. Tuon matkan jälkeen mieheltä löytyi syöpäkasvain.

Mies oli tupakoinut koko ikänsä, aivan kuin Lev Jašin. Vankileirivuosien aikainen huonolaatuinen mahorkka oli varmasti jättänyt miehen elimistöön jälkensä. Lisäksi hän altistui säteilylle, kun hän toimi viimeisenä vankilavuotenaan vaarallisten aineiden parissa Elektrostalissa. Kasvualustaa oli syövälle ja tuon 80-luvun ystävyysottelun jälkeen se siten puhkesi. Eräiden lähteiden mukaan kyseessä oli kurkkusyöpä, toiset kertovat hänen kuolleen keuhkosyöpään.

Streltsov kuoli neljä kuukautta Jašinia myöhemmin. Edellisenä päivänä – 20. heinäkuuta – hän oli täyttänyt 53 vuotta.

Vuoden 1958 tapahtumien jälkikäsittelyä ja pohdintaa

Sekoitetaan vielä pakkaa. Palataan vuoden 1958 raiskausoikeudenkäyntiin ja liitetään asiaan ylimääräinen juonne. Nimittäin Streltsov oli joutunut lokakampanjan kohteeksi ennen noita tapahtumia. Saman vuoden helmikuussa ilmestyi hyvin arvovaltaisessa Kommunistisen puolueen nuorisojärjestön sanomalehdessä Komsomolskaja pravdassa kirjoitus otsikolla ”Tähtikuume” (Звёздная болезнь). Kirjoitus oli luokiteltu pakinaksi, mutta pakinalla ei tarkoiteta tässä yhteydessä humoristista tarinaa.  Se oli tosiasiassa vapaamuotoisesti kirjoitettu poliittinen kolumni. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa kirjoitus. Sen kirjoittaja oli Kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan Pravdan ykköspakinoitsija Semjon Narinjani. Kyseinen henkilö oli 40-luvulta lähtien kirjoittanut ajankohtaisista asioista. Häntä tekstejään luettiin ja niistä keskusteltiin. Hän oli valtamedian korkeimmalla huipulla. Näin ollen nuorukaista vastaan hyökättiin suhteellisen korkealta tasolta.

Kirjoituksessa puututaan ns. stiljaga-ilmiöön, joka puolestaan liittyy amerikkalaisen elämäntavan ihannointiin, josta vihjasin jo kirjoitukseni alussa. Kyse oli nuorison keskuudessa vallinneesta, puolueen mielestä amerikkalaista elämäntapaa jäljitelleestä alakulttuurista, jossa oltiin olevinaan, pukeuduttiin länsimaiseen tyyliin ja kuljettiin sen mukaisesti nokka pystyssä levennellen. Valtakulttuuri loi näistä tyypeistä keikarimaisia parodioita.  Tuossa kirjoituksessa yritettiin myös Streltsov leimata kuuluvaksi tuohon ryhmään, ”tähtikuumeesta” kärsivien joukkoon

Kirjoituksessa tuotiin esille Streltsovin lähinnä humalassa tekemiä töppäyksiä ja irtiottoja. Niitä kaivettiin esiin ja paisuteltiin. Ne pitivät kyllä paljolti paikkansa, mutta yhteen poimittuna nuoresta miehestä luotiin samalla hyvin värittynyt kuva. Streltsov lähes demonisoitiin pahantekijäksi.

On huomattava, että 50-luvun Neuvostoliitto oli aivan muuta kuin nykyinen netin täyttämä maailmamme. Jalkapalloilija Eduard Streltsov joutui kirjoituksen myötä todella silmätikuksi. Samanaikaisesti hän oli valmistautumassa MM-kisoihin. Harjoitusohjelma oli tiivis ja koko valtakunta odotti kisoista Neuvostoliiton joukkueelle menestystä. Nuorelta mieheltä on vaadittu jonkinlaista itsekuria, että hän on tuon jälkeen pystynyt keskittymään urheiluun ja ylipäänsä kykeni huippusaavutuksiin. Heikompi olisi siinä paineessa voinut romahtaa.

Hänellä oli sattunut ylilyöntejä. Esimerkiksi hän oli talvella pyrkinyt metroasemalla melkoisessa humalassa junaan. Miliisi oli pysäyttänyt. Hän oli nostanut siitä äläkän, kertonut olevansa jalkapalloilija Streltsov ja vaatinut päästä matkustamaan kotiin. Kun miliisi edelleen eväsi pääsyn, oli edessä käsikähmä, jolloin miliisi oli korjannut miehen putkaan. 

Liioitellun painon painon jutussa saa myös kertomus, kuinka Streltsov oli parin muun pelaajan kanssa ravintolareissun vuoksi myöhästynyt junasta, jolla maajoukkue matkusti Puolaan pelaamaan. Narinjani kauhisteli, kun nuo miehet olivat rohjenneet vaatia junan pysäyttämistä asemalla, jossa juna ei aikataulun mukaan pysähdy.

Ja oli myös pelitilanteeseen liittynyt esimerkki. Eräässä pelitilanteessa Streltsov oli saanut punaisen kortin. Hän oli Narinjanin mukaan tahallaan polkaissut erästä Spartakin pelaajaa jalkaan, mikä oli aiheuttanut vamman. Kyseessä oli kuitenkin vain pelitilanne, sen tajusi myös vastustaja. Pakinoitsija kuvasi Streltsovin tehneen sen pahuuttaan, huligaani kun oli.

Juttu oli taitavasti kirjoitettu, mutta tuskin se oli syntynyt Narinjanin omasta päästä. Siinä oli jonkinlainen tilauksen maku.

Kesällä elokuussa, sen jälkeen kun Streltsov oli jo pidätetty ja tuomio julistettu, ilmestyi toinen vastaavanlainen kirjoitus, Siinä kirjoittajana oli henkilö nimeltä I. Šatunovski.

Noin 40 vuotta noiden kirjoitusten jälkeen kirjailija Aleksandr Nilin kirjoitti asiasta pitkän esseen, jossa hän käsitteli Narinjanin ja Šatunovskin tekstejä kriittisesti. Oma kritiikkini perustuu paljolti myös hänen tekstiinsä.

Nilin arvostelee kirjoittajia, jotka tekevät hänestä jonkinlaisen juopottelevan laiskurin ja maineellaan ratsastelevan ”tähtisairautta” potevan nousukkaan.  Nilinin mukaan Streltsovin kaltaista huippu-urheilijaa ei voi arvioida tuotannollisesta näkökulmasta. Urheilu on rinnastettavissa taiteilijaan. Urheilu on taide ovat omia erityisalueita. On aikoja, jolloin urheilija joutuu keskittymään työhönsä 24 tuntia vuorokaudessa kaikkensa antaen. Ja on toisaalta palautumisen aika. Noina aikoina Streltsov ei aina kyennyt käyttäytymään mallikansalaisen tavoin, mutta sen perusteella hänen ansioitaan ei saa väheksyä eikä hänen elämäntyötään väheksyä. Streltsov oli lahjakkuus, mutta sekin vaati toteutuakseen kovaa työtä.

Nilin ei hyväksy ajatusta, että Streltsov olisi ollut jokin keikari, joka hienosteli vaatteillaan ja leuhki kalliilla lahjoillaan. Hän ei ollut ”tähtikuumeessa”. Päinvastoin, hän työskenteli jalkapallon parissa hyvin määrätietoisesti. Sopivan esimerkin ”tähtikuumeen” riivaamasta henkilöstä Nilin löytää puolueen ylistämästä tuotantoelämästä. Hän oli stahanovilaisuuden esikuva Aleksei Stahanov. Kun ruumiillisesta työstä tehtiin ”urheilua”, tehtiin Stahanovista uuden yhteiskunnan sankari. Ahkeria työntekijöitä kutsuttiin stahanovilaisiksi. Siitä oikeasta Stahanovista ei kuitenkaan ollut esikuvaksi.  Hän jäi maleksimaan jonnekin ministeriön virastoon. Hänet pidettiin siellä piilossa ja miehen todellisesta tilasta vaiettiin, kaivokseen häntä ei olisi tohdittu enää päästää.

…

Noiden kirjoitusten vuoksi alettiin oikeastaan vasta Streltsovin kuoleman jälkeen pohtia, oliko tuo raiskausjuttu järjestetty, oliko siellä takana jokin salajuoni. Ajateltiin, että Streltsoville haluttiin jostakin syystä kostaa.  On kehitelty muutamia selityksiä, jotka eivät kyllä kestä kriittistä tarkastelua.

Neuvostoliiton kulttuuriministerinä oli tuolloin Jekaterina Furtseva. Oli huhuja, että Furtseva olisi halunnut naittaa tyttärensä Streltsoville, mutta tämä oli antanut rukkaset. väite tuntuu uskomattomalta mutta kumoutuu kyllä luokkaerolla. Furtseva kuului yhteiskunnan kermaan, aivan ylimpään luokkaan. Sen sijaan Streltsov oli köyhissä oloissa kasvanut, huippujalkapalloilijaksi kasvanut duunari. Hänellä ei ollut koulutusta, hän oli pikkulapsesta asti vain pelannut jalkapalloa. Vaikka Streltsov oli kyllä komea nuori mies, monessa perheessä suoranainen unelmavävy ja neitosten ihailema kuuluisuus, niin kulttuuriministerin perheeseen hän olisi ollut kovin sopimaton vaihtoehto. Lisäksi Streltsov oli avioitunut edellisenä vuonna, perheeseen oli syntynyt tytär.

Toiseksi on nostettu esiin se, kun Melbournen olympialaisten maan suurseurat TsSKA ja Dynamo yrittivät houkutella Streltsovia riveihinsä. Kun tämä ei suostunut, niin miehelle haluttiin kostaa. Tätä juonta on vahvistanut tieto, että helmikuun jutun kirjoittaja Narinjani oli Moskovan Dynamon vannoutunut kannattaja. Narinjani olisi siten toiminut stalinistisen periaatteen mukaisesti ja järjestänyt kostoksi miehen pakkotyöleirille. Enää 50-luvulla suojasään aikaan se ei kuitenkaan tuntunut niin merkittävältä asialta, että olisi kannattanut ryhtyä sellaiseen raskaaseen kostoprojektiin.

Jokin selityshän tuollaiselle kampanjalle kuitenkin täytyy olla. Edelleen jää kuitenkin epäselväksi, missä määrin tuo kohtalokas ilta oli ylhäältä päin järjestetty. Monet eivät Streltsovin elinaikana suostuneet myöntämään, että Streltsov oli raiskaaja. Siitä on osoituksena myös hänen kansansuosionsa laajuus.

Tarkastellaan vielä hieman sitä, miten tuosta kiltistä pikku-Edikistä tuli huligaani. Hän tosiaan pelasi aikuisten joukossa jo 13-vuotiaana. 16-vuotiaana hän pelasi jo Neuvostoliiton liigassa Moskovan Torpedon edustusjoukkueessa. Hän oli komea vaalea hurmuri, hänet huomattiin. Myös Neuvostoliitossa jalkapallo oli suosiossa ylitse muiden. Nuorukainen huomattiin ja hänen ympärillä alkoi pyöriä monenlaisia faneja.  Hän oli kuuluisuus jo teini-iässä. Venäläiseen tapaan ilmestyi ryypyn tarjoajia ja kilttinä poikana Edik ei koskaan kieltäytynyt. Hän otti, kun tarjottiin, ja tarjoajia riitti. Hehkeitä tyttöjä parveili ympärillä solkenaan. Kyllä siinä itsekontrolli saattoi pettää. Hän ei oikeastaan ehtinyt aikuistua. Ego vääristyi. Hän jäi täysi-ikäiseksi kehittyessään siksi samaksi pikkupojaksi, niin kuin hän oli ollut jalkapalloilijaksi ryhtyessään. Koulunkäynti jäi kesken. Selkään taputtelijoita riitti. Hän kypsyi oikeastaan mieheksi vasta pakkotyössä.

Eräässä keskusteluohjelmassa päädytään lopputulokseen, että Streltsovin tapaus oli kuitenkin ylhäältä johdettu. Ei siinäkään toki oteta kantaa niihin toukokuun 25. päivän tapahtumiin.  Vuonna 1957 Nikita Hruštšovin hallinto alkoi kampanjan maassa rehottanutta huliganismia, pikkurikollisuutta ja järjestyshäiriöitä vastaan. Yleinen järjestys näytti karkaavan käsistä. Keväällä 1957 hyväksyttiin ”Asetus toimista huliganismia vastaan”.  Tuohon sotaan täytyi löytää uhri, löylytettävä. Niin kuin Stahanovista oli aikoinaan luotu positiivinen mallikansalainen, niin piti luoda kansalle varoittava esimerkki. Siksi pahikseksi löydettiin Streltsov. Ei sillä väliä, vaikka maan jalkapallon kansainvälinen menestyskulku saattoi notkahtaa. Hruštšoville se oli sivuseikka. 

Hruštšovin hallinto kävi kampanjaa kurin ja raittiuden puolesta. Siinä sodassa lahjakas jalkapallotähti haluttiin uhrata surullisen hahmon ritariksi. Streltsov oli kuitenkin sen verran fiksu, ettei hän tuohon ansaan aivan helpolla suostunut. Tahdon voima riitti ylös nousemiseen, inhimillisistä heikkouksista huolimatta. Stahanov jäi virastoonsa juopottelemaan.

Neuvostoliitossa ja Venäjällä on ollut tapana vaatia monien oikeudenkäyntien uudelleen käsittelyä, joissa sitten monet syyttä tuomitut on vapautettu syytteistä ja heidän maineensa on puhdistettu. Myös Streltsovin mainetta on hänen kuolemansa jälkeen yritetty puhdistaa. Tapauksen uudelleenkäsittelyä on vaatinut kansalaisliike, jonka johdossa on ollut itse Anatoli Karpov, shakin maailman mestari.  Asia ei ole kuitenkaan edennyt.

Lähteitä

Lähteinäni on ollut lukuisia TV-dokumentteja ja yksi radio-ohjelma. En ole niitä eritellyt. Osa ohjelmista on turhan romantisoitua tarinaa, osassa on pyritty tiukempaan analyysiin. Niitä punniten olen pyrkinyt pysymään asiassa. Linkit löytyvät täältä:

https://www.youtube.com/watch?v=OugWMToxZuI&t=1550s

-          Streltsov ja Pasternak (vuosi 1958)

https://www.youtube.com/watch?v=DACEImYP8-E

https://www.youtube.com/watch?v=APTLLNVkl7c

https://www.youtube.com/watch?v=e8hzll9WatE

- Mielestäni hyvä.

https://www.youtube.com/watch?v=WOwthyctUho

https://www.youtube.com/watch?v=pzeO0-mpHDo

https://www.youtube.com/watch?v=7dQ1t7HwGmA

https://www.youtube.com/watch?v=7ZAFBPWQ6k4

Eräs elämäkerta löytyy täältä. Sieltä löytyy myös mainiota kuvamateriaalia.

Urkuilta Kuusankosken kesässä: Timur Khaliullin (Тимур Халиуллин)

Oikeastaan kyseessä oli urkukonsertti, mutta kun kirkossa esitettävästä urkumusiikista on kyse, vierastan konsertti-sanan käyttöä.  Tapahtuma oli keskiviikkoiltana. Väkeä oli yllättävän runsaasti, vaikka aloitusaikaa aikaistettiin viime hetkellä tunnilla. Onneksi huomasin muutoksen. Edellisellä kerralla urkuillassa läsnä oli vain kourallinen väkeä, yksittäin laskettavissa. Nyt luulisin määrän nousseen lähes sataan henkeen. Urkuri Timur Khaliullin on kotoisin Venäjältä. Se sai kirkkoon myös venäläisperäistä yleisöä. Hyvä niin.

Timur Khaliullinin sukunimi pitäisi oikeastaan kirjoittaa suomeksi ilman k-kirjainta Haliullin, sillä nimen alkuperäinen kirjoitusasu on Халиуллин. Tämä on tyypillinen kirjoitustapa ja palautuu venäläisen passin translitterointiin. Käytän nyt k-kirjainta, koska niin on omaksuttu.

Khaliullin on syntynyt vuonna 1987 eli hän on 30-vuotias. Hän toimii Venäjällä Belgorodin kaupungin filharmonian urkusolistina, soittimenaan piano, urut ja carillon eli tornikellopeli. Kaupunki sijaitsee Länsi-Venäjällä hyvin lähellä Ukrainan rajaa. Rajan takana lähimpänä on Harkovin kaupunki, eikä Kiovakaan (Kiev) ole kaukana.

Khaliullin on menestynyt useissa kansainvälisissä ja kansallisissa urku- ja pianokilpailuissa. Hän on toiminut kotimaassaan aktiivisesti musiikkikasvatuksen piirissä. Hän järjesti jo opiskeluaikana Iževskissä juonnettuja urkuiltoja. Ja hän on mm. järjestänyt lapsille klassiseen musiikkiin perehdyttäviä tapahtumia, esimerkiksi carillon- eli tornikellokonsertteja teemalla ”Belgorodin kellojensoittoa lapsille”. Hänen urkukonserttiohjelmistonsa on erittäin laaja.

 

Belgorodin filharmonia, Timur Khaliullinin työpaikka

Kuusankosken kirkon urkuja ovat urkurit kehuneet Kalevi Kiviniemeä myöten. Luulen, että urkurilla on ollut hyvin innostava Suomen matka, sillä saman matkan aikana hän on soittanut Kuusankosken lisäksi ainakin Kotkassa ja Helsingissä Kallion kirkossa. Kallion kirkon parviurut ovat uudet mutta mukailevat romanttisia urkuja, jollaiset on Kuusankoskella. Kotkan kirkon urut puolestaan ovat barokkiurut. Palaan Kallion kirkon konserttiin kirjoitukseni lopussa.

Nyt Kuusankosken kirkossa istuessani oli koko ajan tunne, että urkuri nautiskeli päästessään hehkuttamaan vuonna 1929 valmistuneen rakennuksen jykevän avarassa kirkkoakustiikassa.

Siirrytään musiikkiin. Illan ohjelma on nähtävissä alla ohjelmasta kaapatussa kuvakopiossa (suurenee klikkaamalla).

Ensimmäiset soinnut jyrähtivät korviini niin jykevinä kipunoiden, että aloin jo pelätä, että käykö tässä niin kuin edellisenä kesänä, jolloin soittamassa oli Vatikaanin kanttori Giampaolo Di Rosa – joka muuten esiintyy tänä vuonna Lahti organ -festivaalilla -  ja tämä soitti lähes koko ohjelmansa samalla voimalla, että välillä tuli äitiä ikävä. Onneksi nyt ei käynyt niin. Konsertissa oli kyllä variaatiota kaikilla tasoilla, myös äänen voimakkuudessa. Hiljaisimmillaan soitto kuulosti hiiren sipsuttelulta. Sitä lähestyttiin jo ensimmäisen säveltäjän jälkimmäisessä numerossa.

Konsertin kokonaisuudessa liikuttiin aikajanalla 1500-luvulta aivan tähän päivään. Tai ehkä kuitenkin olisi parempi puhua 1600-luvusta, sillä vanhin säveltäjänimi on vuonna 1600 ollut 13-vuotias. Hän on Samuel Scheidt (1587 – 1654). Olin kai hänen musiikkiaan joskus kuullut, muttei nimi ollut jäänyt haurastuvaan muistiini. Häneltä kuultiin kaksi numeroa, jotka molemmat kuulostivat hyvin raikkailta. Kommentoin nyt vain jälkimmäistä. Se oli nimeltään ”Kaiku” (Echo) ja antoi hyvin positiivista esimakua siitä, mitä oli edellä tulossa. Khaliullin loi kuulijoiden eteen lähes uskottamattoman salaperäisen äänimaailman, jossa mielikuvat pääsivät heti alkulämmittelynä seikkailemaan aivan outoihin maisemiin.

”Kaiussa” melodian säe toistui kaikuna sointiväriä sävyttäen. Se oli väliin hentoa, väliin kumeaa dialogista reagointia. Tässä vaiheessa tajusin soittajan päässeen tutuksi urkujen ominaisuuksien kanssa. Hän oli löytänyt niistä minulle aivan uusia sävyjä. Erityistä herkkyyttä täytyy urkurin sormenpäissä olla. Oli vaikea uskoa, että sävellys on peräisin varhaisbarokin ajoilta.

Seuraavaksi mentiin taas samaan jykevään soitantaan, kuin konsertin alkukappaleessa. Kuultiin Dietrich Buxtehudea (1637-1707).  Jälleen aloitus keskeytti pitkän valmistelutauon sellaisena jyrähdyksenä, että se pelästytti varmaan muutkin kuin minut. Sydän hypähti paikaltaan, mutta tasoittui hetkessä entiselleen. Kappaleessa oli osat Preludi, fuuga ja Chasonne. Viimeisessä osassa sointi muuttui herkän tanssivaksi. Pääsin mielikuvamatkalle, urkupillien kevyen hento sointu sai minut lähes leijailemaan kirkon avariin maisemiin. Se jäi kuitenkin yritykseksi, sillä olin jämähtänyt puupenkin lokeroon odottamaan jännittyneenä seuraavia ohjelmanumeroita.

Oli vuorossa kolme Johann Sebastian Bachin (1685-17050) numeroa. Niistä ensimmäinen oli Arioso, jolla Khaliullin osoitti, että Bach-soitanta oli hallinnassa. Se meni kuitenkin alkumaistiaisena, sillä ajatukset olivat jo seuraavassa, joka oli perinteinen ja ehkä Bachin urkusävellyksistä suosituin Toccata ja Fuuga D molli (BWV 565). Se soi hyvin jykevänä ja voimallisena. Huomasin kuitenkin nyt ehkä ensi kerran, että jotain olennaista soitosta puuttui. Aivan samanlaista sulavuutta ja tasaista harmoniaa siitä ei hehkunut kuin joskus huippusoittajia kuunnellessa. Omakseni sen kuitenkin koin: Bachin musiikki pitää minua kristillisessä perinteessä ja kirkon sanomassa kiinni. Jos vertaan muistikuvissani Pietarissa kuulemaani toiseen venäläiseen nuoreen urkurikykyyn Maria Vekilovaan, niin kyllä Khaliullin tämän voittaa juuri sointiväriensä ja rytminsä ansiosta. Olin aikoinaan Vekilovan soitosta innostunut, mutta taitaa käyneen niin, että hän sai ulkonäkönsä ja sukupuolensa vuoksi lisäpisteitä.

Kirjoitukseni lopussa palaan vielä tuohon Bachin sävellykseen ja nostan vertailukohdiksi pari mestaria. Khaliullinin soitto ei toki soljunut kuin huipuilla mutta ei tarvitsekaan. Hän on vasta nuori lahjakkuus. Konsertin ohjelmassa on eri tyylistä musiikkia, joiden kautta soittaja on kehittämässä omaa tekniikkaansa ja tulkinnallista taiteilijakuvaansa.

Kolmannessa Bach-numerossa soittaja sai näyttää yleisölle teknistä osaamistaan. Pedal-Exercitium (BWV 598) osoitti soittajan mahtavan jalkiotyöskentelytaidon. Olisinpa kyennyt sen näkemään. Sujuvuudessa ei tällä kertaa ollut puutteita. Vertailukohdaksi sopii ruotsalainen huippuvirtuoosi Gunnar Idenstam, joka sävähdytti mm. jalkatyöskentelyllään Lahden urkuviikolla viime kesänä konsertissa, jonka teemana oli muistaakseni Dancing with Piazzolla.

Arvioin vielä hieman myös kokonaisuutta. Bach on minulle ennen kaikkea syvähenkinen elämys. Nyt sen kaltainen tunnelma ei noussut ainakaan kovin hartaana pintaan, vaikka yllä jo totesin, että koin soiton omakseni. Ehkä hieman töksähtelevät aloitukset ja teknisyyden läpitunkevuus häiritsivät. Kappaleiden välillä valmisteluihin kului aikaa ja kiireen maku tarttui myös soiton taiteelliseen yleisnäkymään. Illan ohjelma oli haastava ja monipuolinen, mutta samalla kuulijalle hieman raskas. Tätä ajatusta eivät varmasti kaikki jaa. Konsertin jälkeen sain kuulla parilta muulta kuulijalta ihastunutta suitsutusta. Siihen minäkin toki yhdyin. Eräs nainen totesi kokeneensa taivaallisen olotilan. Aivan upeaa! Sitähän urkumusiikki kuulijoihin luo. Samassa maailmassa minäkin elin tuon naisen kanssa, vaikka tuonkin tässä kirjoituksessani esille myös toista puolta vähintäänkin kaksijakoisessa persoonassani. Kaikesta huolimatta nautin soitosta.

Bachista siirryttiin 1800-luvun romantiikkaan. Ensin oli vuorossa Franz Liszt (1811-1886), joka tuntuu sopivan Bachin kumppaniksi. Toinen puoli persoonastani haluaisi jälleen kritisoida soittoa osittaisesta jäykkyydestä, mutta jätetään se nyt taustalle vinkumaan. Kaiken kaikkiaan Lisztin kaksi kappaletta olivat minulle komeita elämyksiä ja eläviä kokemuksia. Nun danket alle Gott toi minulle ensimmäisen kerran myös Jumalan mieleen, muunkin kuin nimensä kautta.   Soittaja lähestyi säveltäjän tunnemaailmaa, meni sisään romantiikan ajan musiikillisiin pyrkimyksiin.  Sointivärien kautta löysin tulkinnasta jotain erityistä Lisztiä. Seuraava kappale Consolation in D flat major (des-duuri) soi välillä oikein kauniina. Kyseessähän on alkuperältään pianokappale. Olen muistaakseni kuullut saman kappaleen kirkossa ennenkin. Nyt pidin siitä enemmän, vaikka joudun hieman raa’ahkosti toteamaan, että alussa tuntui, kuin soittaja olisi joutunut etsimään oikeaa saundia. Se on toki mahdollista ja luonnollistakin tämän kaltaisessa iltasoitossa, jossa samalla tutustutaan urkujen ominaisuuksiin ja salin akustiikkaan.

Sitten oli vuorossa eniten odottamani kokonaisuus – Leon Boëllmanin (1862-1897) Suite gothique eli Goottilainen sarja. Kuulimme sen neljä osaa: Johdanto-koraali, Goottilainen menuetti, Rukous Notre-Damessa ja Toccata.

Yllä on jo tullut selväksi, että katkonaisuus oli jo hieman häirinnyt kokonaisuutta. Samoin sisällöltään raskas ohjelma alkoi minua jo hieman uuvuttaa. Ja jälleen oltiin hypähtämässä uuteen teokseen, jonka halusin kuulla kaikki aistini valveutuneina. Yritin pinnistellä. Eikä se loppujen lopuksi tuottanut vaikeuksia. Musiikki imaisi minut jälleen mukaansa.  

Boëllmanin Suite gothique on minulle ehdottomia urkumusiikin suosikkeja. Ehkä sen (ja toki myös Bachin) ansiosta olen aikoinani urkumusiikkiin ”langennut”. Muistan vieläkin, kun aikoinani – vuosikymmeniä sitten - kuulin sen radiossa, samassa se kolahti herkkään mieleeni keskenään sopusointuisine osineen. Sen jälkeen olen sen saanut sitä kuulla moneen kertaan, myös aidossa kirkkoympäristössä. En varmasti pettynyt nytkään, mutten odottanutkaan kokevani mitään samanlaista henkisyyttä kuin joskus ennen. Halusin lähinnä kuulla, miten tuo nuori tekninen virtuoosi siitä selviää ja tuoko hän mahdollisesti siihen mitään uutta näkökulmaa. Erityisesti mieleen jäivät sarjan hiljaiset kohdat. Osa Priere à Notre Dame (”Rukous Notre-Damessa”) teki vaikutuksen, sai herkistymään eikä soitto jämähtänyt paikalleen niin kuin joskus. Lisäksi päätöksenä soinut Toccata oli samaa jykevää soitantaa, jota kuulin jo aiemmin. Se päättyi varsin uhkeaan loppunousuun. Jännite kasvoi ja finaalissa kirkon avaruus kokonaisuudessaan yhtyi mukaan urkujen välittämään hengen voimaan.

Nuo kaksi viimeistä osaa pelastivat kyllä kokonaisvaikutelman. Kaksi ensimmäistä osaa eivät varsinaisesti puhutelleet. Johdanto-osa (Introduction – Choral) oli osin hapuilevaa ja toinen osa Menuet gothique jätti etäiseksi. Tosin vauhtiin päästyä sekin alkoi purra. Kun kyseessä on ennestään hyvin tuttu vahvoja tunteita sisältävä sävellys, niin kritiikkiinkin löytyy helpommin pohjaa.

Boëllmanin päätyttyä yleisöllä alkoi varmasti olla jo takamus turtana. Oltiin istuttu jo yli tunnin ja vielä oli edessä kaksi soittajan omaa improvisaatiota, joiden pituudesta ei ollut mitään aavistusta. Minä itsekin aloin jo olla siinä määrin puuduksissa, että toivoin niiden olevan mahdollisimman lyhyitä. Pelkäsin pahinta, sillä improvisaatioissa soittajalta voi kadota tilannetaju. Jälleen valmisteluihin kului kauan aikaa, mikä loi yleisöön levottomuutta. Keskittymiskyky varmasti ainakin jonkin verran herpaantui. Näin kuitenkin vain yhden poistuvan kirkosta kesken. Siinäkin tapauksessa äidin kanssa oli pieni lapsi.

Improvisaatiot olivat sitten jotain aivan häkellyttävän erikoista musiikkia. Se meni varmasti kuulijoiden tajunnan ylitse. Tuskinpa he sen kaltaista soitantaa olivat ainakaan kovin usein kuulleet. Jos se radiossa alkaisi soida, niin varmaankin edessä olisi kanavan vaihdos. Nyt jokainen joutui sen kuitenkin kuulemaan ja käytännössä kaikki sen kestivät loppuun saakka, vaikka saattoi joku yksittäinen kuvitella olevansa kidutuspenkillä. Aikaa improvisaatioihin meni noin 15 minuuttia. Improvisaatioiden välissä urkuri viritteli soitintaan ja siinä hiljaisuudessa puhki kulunut yleisö liikahteli kärsimättömänä mutta toki uteliaana.

Saatiin kuulla jotain aivan uskomatonta äänimaailmaa. Oli hiljaisuutta kuin hiirten sipsuttelua koskettimilla, uskomatonta virittelyä ja salaperäistä sävytystä, muminan täyteistä äänimaailmaa, josta sitten yllättäen koko luonto laukesi huumaavaan myrskyyn. Voiko sellaista noilla uruilla tuottaa? Sitä ihmettelin. Nähtävästi Kuusankosken urut mahdollistavat mitä vain.

Eräässä tekstissä Kuusankosken urut rinnastetaan Oulun tuomiokirkon urkuihin. Siellä kuulin kerran sveitsiläisen urkutaiteilijan Guy Bovet’n soitantaa. Hän löysi noista minulle niin kovin tutuista uruista aivan uskomattomia sävyjä. Khaliullin meni kyllä vielä pitemmälle. Hän osoitti huikeat teknisen virtuoosin kykynsä.

Tuli mieleen Yleisradion ykköskanavan sunnuntai-illan ohjelma Avaruusromua, äänimaailman erikoisuuksiin uppoutuva ohjelma, joka on soinut radiossa vuosikaudet.

Toista improvisaatiota kuunnellessa mieleen nousi puolestaan Deep Purple-yhtyeen kosketinsoittaja Jon Lord. Joskus 90-luvulla hankin hänen soololevyjään ja kuuntelin lumoutuneena.

Jos vertaan Khaliullinin improvisaatioita keskenään, niin jälkimmäisen taustalla tuntui olevan jokin rock-biisi, joka nosti mieleen Jon Lordin ja Deep Purplen. Yritin sitä tunnistaa mutten kyennyt. Tosiasiassa taustalla voi olla paljon uudempi kappale, eikä sen välttämättä tarvitse olla rockia tai poppia.

Konsertti päättyi. Urkuri tervehti parvelta ujosti mutta leveän välittömästi hymyillen aplodeeraavaa kirkkoyleisöä. Sitten hän saapui parvelta alas ja käveli keskikäytävää alttarille päin kuin kunniakujassa hieman kumarrelleen hämillään edelleen riemuissaan taputtavalle yleisölle. Salin etuosassa hän otti vastaan seurakunnan kanttorin kädenpuristuksen ja kukkapuskan sijaan pienen lahjan. Suosionosoitukset kestivät pitkään.

Seurakunnan kanttori Timo Vikman kertoi omasta ihmetyksestään. Hän ei ollut aikaisemmin tajunnut, mitä kaikkea hänen kotikirkkonsa uruilla pystytään tuottamaan. Ilmaisumahdollisuuden ovat hänen mukaansa käytännössä lähes rajattomat.  

Monet huippu-urkurit ovat Kuusankosken kirkossa vierailleet, esimerkiksi Kalevi Kiviniemi, Petur Sakari ja ruotsalainen Gunnar Idenstam. Udmurtiasta lähtöisin oleva Timur Khaliullin nousee varmasti noiden huippujen joukkoon. Toivottavasti he kaikki sinne vielä palaavat ja toivottavasti siellä saa kuulla mielenkiintoisia ulkomaalaisia vieraita ympäri maailmaa.

Konsertin lopussa vaihdoin muutaman sanan erään vanhemman naisen kanssa. Mainitsin siitä jo yllä, mutta toistan vielä. Hän on varmasti Kuusankosken kirkon urkuiltojen vakioyleisöä, koska mm. Kalevi Kiviniemi oli tullut hänelle tutuksi.  Hän oli vielä pihalla kuin huumeessa, täysin ihastunut eikä sen vuoksi voinut olla kertomatta tuntemuksiaan minulle, täysin vieraalle ihmiselle. Loppuosan improvisaatiotkin saivat hänet täysin hämmennyksiin. Mutta ylitse muiden hän kehui Bach-osiota, josta nousi taivaallinen olotila.

…

Kerron muutaman sanan kirkon uruista. Ne ovat valmistuneet vuonna 1932. Valmistaja on Kangasalan urkutehdas. Niissä on 45 äänikertaa ja kolme sormiota. Urkujen ääni ja sointi perustuivat 1800-luvun saksalaisten urkujen periaatteisiin. Mutta ihanteena oli monipuolisuus. Eri aikakausien ja maiden uruista poimittiin parhaina pidetyt piirteet, ja näiden pohjalta etsittiin yleisurkutyyppiä, jolla olisi mahdollista esittää kaiken tyylistä musiikkia. Kyseessä ovat ns. pneumaattiset romanttiset urut. Oulun tuomiokirkon urut ovat samantapaiset. (lähde)

…

Löysin netistä englanninkielisen jutun Khaliullinin konsertista Helsingissä Kallion kirkossa, joka siis pidettiin muutama päivä ennen Kuusankosken esiintymistä. Kirjoittajana on urkujen ammattilainen ja sitä kautta myös urkumusiikkiin hyvin perehtynyt Helmuth Gripentrog. Se on luettavissa täällä.

Ohjelmisto oli täsmälleen sama kuin Kuusankoskella. Konsertin alkuosa soitettiin kuoriuruilla kirkon etuosasta ja loppuosan kappaleet soitettiin pääuruilla kirkon parvelta. Khaliullinin Bach-tulkintoja hän pitää henkeäsalpaavina, jotka osuvat suoraan sydämeen.

Kirjoittaja panee ammattilaisen pätevyydellä merkille Khaliullinin yrityksen vaikuttaa urkujen tonaalisiin mahdollisuuksiin, nimenomaiesti vaikuttaa mekaanisesti forte- ja pianissimo-äänien tehoihin. Ne olivat pieniä yksittäisiä seikkoja mutta tuo jatkuva kokeilunhalu teki soitosta kiinnostavaa ja kiehtovaa.  Kalliolaisyleisö lumoutui soitosta ja palkitsi urkurin lämpimin aplodein.

Halusin löytää pientä vertailukohtaa Bachin Toccataan ja fuugaan (D molli). Löysin Youtubesta loistavaa tulkintaa. Toisen esittää saksalainen Hans-André Stamm. Se löytyy täältä. Toisen version esittäjä on maineikas Karl Richter. Se on mielestäni hyvin jäsentynyttä ja selkeää fraseerausta, kuin ”tarinan kerrontaa”. Kokonaisuus on hallussa. Lyhyesti todeten se on kirkas tulkinta, josta on havaittavissa hienoja yksityiskohtia.

Näihin kahteen verrattuna Khaliullinin tulkinta toki kalpenee. Ote tuntuu hapuilevalta, kokonaisnäkemys puuttuu. Se on tietysti täysin luonnollista lähinnä teknisiin hienouksiin keskittyneelle ja vasta uraansa aloittelevalle nuorelle konserttiurkurille. Paikoin Khaliullin tuntui soittavan aivan kuin tunnustellen, ei kuitenkaan Bach-numeroissa.

Löysin lisäksi Maria-Claire Alleinin loistavan tulkinnan Boëllmanin Goottilaisesta sarjasta. Se on täällä. Sen yhteydessä herättää tempo keskustelua. Alleinin valitsema tempo tuntuu sopivalta. Mutta tempoa valittaessa on otettava kirkkotilan akustiikka huomioon. Liian nopeasti soitettaessa musiikki saattaa puuroutua. On puolestaan tiloja, joihin nopeampi tempo sopii hienosti.

Khaliullinin soitossa kehun menuetto-osaa. Se on hienosti tanssiva ja rytmikäs. Kiitoksen saa myös hidas osa Notre-Damen rukous. Olen kuullut siitä monenlaisia versioita. Usein aika tuntuu aivan kuin pysähtyvän, ollaan syvässä hiljaisuuden täyttämässä transsissa. Levyltä kuunneltuna tuo tila ei aina välity, musiikista tulee laahaavaa. Khaliullin on valinnut toisen tien. Hänen rukouksensa on eteenpäin pyrkivää, kuin liikettä valoa päin.

 Jään uteliaana seuraamaan Timur Khaliullinin urakehitystä.

Kuusankosken kirkon alttaritaulun Jeesus Getsemanessa on maalannut Alvar  Cawén.

Aitäh, Eesti – upea nuorten laulujuhlien konsertti Tallinnan laululavalla

Olin vielä eilen sanaton, nyt yritän jotakin vaikutelmia kirjoittaa. Sain netistä iltapäivällä tiedon, että Viron televisiossa oli meneillään suora lähetys Tallinnan laululavalta XII:lta nuorten laulujuhlilta. Kun lähetys eteeni avautui, niin jämähdin paikalleni. Lähetys kesti iltayhdeksään asti. Välillä piti tosin käydä ulkosalla mutta hanakasti taas palasin konsertin pariin.

Enpä ole muualla sellaista innostusta nähnyt! Laulun riemua ja innostuneita nuoria laulajia oli upeaa katsoa, mutta ei se pelkästään kiinnostanut. Esitysten välillä oli kiinnostavia haastatteluja. Olen joskus nuorena opiskellut viron kieltä. Jotenkin aloin kieltä taas ymmärtää ja kuuntelin jutustelua kuin lumoutuneena. Kiinnostus lisäsi ymmärrystä. Vaikka osa puheesta meni ohitse, luulen tajunneeni melko paljon olennaisesta. Eri ikäiset ja eritaustaiset ihmiset saivat kertoa mielipiteitään ja tuntojaan. Juontajat saavat erityiskiitoksen. Yhden juontajan haluan kuitenkin nostaa ylitse muiden. Hän oli pikkutyttö, ehkä kymmenvuotias tai kenties yksitoista. Hän oli koko sydämellään tilanteessa läsnä. Ylimääräiset jännitystilat katosivat keskustelusta.

Juhlat olivat kai kestäneet muutaman päivän. Lauantaina oli ollut kansantanssiryhmien konsertti. Sunnuntaiaamuna oli myös upea juhlakulkue, joka jouduttiin käymään kevyessä vesisateessa. Tiedoissani saattaa olla aukkoja, mutta juontajien puheesta jäi mieleen luku 40 000. Sen verran olisi ollut marssijoita: tanssijoita ja laulajia, eikä vain Virosta, vaan virolaistaustaisia ympäri maailmaa. Sunnuntain laulajien määräksi olin kuulevinani luvun 23 000, toisessa yhteydessä laulajien määräksi kerrotaan tuo yllä mainittu 40 000. Olkoon määrä mikä hyvänsä, se on häkellyttävän iso luku. Kyse on kuitenkin pienestä valtiosta ja nimenomaan nuorten juhlasta. Tiedämmehän, että kuorolaulu on yleensä vanhenevan sukupolven harrastus.  

Konsertin alkuosassa lauloivat eri kuororyhmittymät vuorollaan: tarkoitan eri ikäryhmiä, poikakuoroja tyttökuoroja ja pienten lasten kuoroja (”mudilaskoori”), väliin mahtui myös orkesterimusiikkia. Lopussa kuorot yhdistyivät ja kymmeniä tuhansia käsittävä yleisö sai kokea todellisen yhteislaulun voiman. Erään tiedon mukaan laululavalle mahtuu kerralla 20 000 laulajaa ja kyllä lava oli konsertin loppuosassa aivan täysi, eli kyllä siellä lähes kaikki laulajat ehkä pienimpiä lukuun ottamatta olivat läsnä. Yhteisyyden riemu näkyi jok’ikisen laulajan kasvoilta. Viron sinimustavalkoinen lippu liehui useiden laulajien kädessä luoden ympärille upean kansallista yhteenkuuluvuutta ilmaisevan lippumeren. Sitä katsellessa ja koko sydämestä nousevaa laulua kuunnellessa juhlavat väristykset nousivat pintaan ja minusta tuli kerralla suurta sympatiaa kaikille läsnäolijoille osoittava Viron fani.

Sekin on todettava, että yleisö istui melko kiltisti koko seitsentuntisen konsertin ajan paikallaan. Oluttelttaa ei tarvittu, tuskin taskumattiakaan.  Ja yleisön määrä on kaikkinensa varmasti yli 100 000.

Laulujuhlien teemana oli ”Mina jään”. Jokainen varmaan osaa sen suomentaa. Teema herättää ajatuksia ja pohdintaa. Haastattelijat kyselivät haastateltaviltaan ajatuksia kuoropäivien teemasta. Kaikilla niillä, joita kuulin, perimmäisenä ajatuksena oli se, että jokainen henkilökohtaisesti on mukana perinnettä jatkamassa. Kansainvälisestä kehityksestä huolimatta pieni kansakunta Viro ja sen asukkaiden sydämessä elävä virolaisuus jää henkiin kansallistunteen voimalla. Se tunne on vahvana jokaisen konsertissa mukana olevan sydämessä.

Parin muualta Viroon muuttaneen henkilön haastattelu jäi mieleen.

Ensiksi ajatuksen kertoo Ukrainasta muuttanut mies. Ymmärsin, että hän on tullut Viroon avioliiton kautta. hän itse sekä hänen lapsensa ovat sekä virolaisen että ukrainalaisen kulttuuriperinnön jatkajia. Siitä mies kertoi olevansa hyvin ylpeä. Miehestä huokui virolaisuus, vaikka hän tosiaan on maahanmuuttaja. ”Mina jään” merkitsee juuri tuota kasvamista perinteen juurille. Sen voimasta elämä jatkuu eteenpäin.  

Toinen mieleen jäänyt on nuori poika, ehkä 11-12-vuotias. En ehtinyt kuulla haastattelun alkua enkä siis tiedä mistä maasta hän on syntyjään. Hän oli kuitenkin asunut Virossa vain kaksi vuotta ja puhui jo sujuvasti viroa.  Hän oli integroitunut yhteiskuntaan juuri tuon laulukulttuurin kautta. Maahan muuttaneena hän oli omaksunut uuden kotimaan kulttuurin. Hän kertoi parista lempilaulustaan ja lauloikin yhden. Niiden sisältämä kansallistunne oli jo tarttunut vereen. Oli ilo katsoa poikaa ja hänen kypsää asennettaan.

Mieleen jäi myös eräs analyyttisempi mielipide laulujuhlista ja virolaisesta kulttuurista.  Kerron sen ydinajatukset vapaasti tulkiten.

Virolaisenkulttuurin vahvuus on siinä, että on kyetty yhdistämään kaksi kulttuuria: oma suomalais-ugrilainen perinne – jota Lennart Meri piti aikoinaan kovasti esillä -  sekä maan oma eurooppalainen perinne.  Tuolla viimeisellä ei puhuja viittaa Viron historiaan, ei nykyiseen Euroopan unioniin.  Niiden yhdistämisestä on puhujan mukaan kimmonnut se voima, jonka ansiosta virolainen kulttuuri elää niin voimakkaana, periytyy nuoremmille sukupolville ja kantaa eteenpäin myös tulevaisuudessa.

Virolaisten ei ole pelätä oman kulttuuriperintönsä tuhoa. Laulujuhlille oli tullut ympäri maailmaa ihmisiä, joiden juuret ovat Virossa. He ovat vieraassakin kulttuurissa halunneet säilyttää oman virolaisuutensa.

En malta olla rinnastamatta tätä asennetta Suomeen. Suomessa on piirejä, jotka pyrkivät väheksymään omaa kansallista kulttuuria, aivan kuin suomalaisuutta ei olisi edes olemassa. Sen ohessa työnnetään väkisin jotain juuretonta pan-eurooppalaista olotilaa, kun puolestaan Viro lähtee kohtaamaan eurooppalaisuutta omista juuristaan ja sen voimasta. Siinä on kyse vahvasta etnisestä itsetunnosta. Siinä kontekstissa opitaan myös arvostamaan muiden kansallista kulttuuriperintöä.

Varmaankin juhlan alussa moni virallinen taho toi oman tervehdyksensä. Valitettavasti tulin netin ääreen hieman myöhässä enkä ole konsertin alkua nähnyt. Aion sen vielä toki katsoa, sillä konsertti on youtubessa nähtävissä.  Näin kuitenkin, kun Viron kulttuuriministeri Indrek Saar toi lyhyen tervehdyksensä (kuva on alla). Hän sai osakseen raikuvat suosionosoitukset. En tiedä mitään hänen poliittisista taustoistaan. Sen sijaa ajattelin, saisiko kukaan suomalainen ministeri tuollaista positiivista huomiota. Kyllä he kaikki ovat hyvin kaukana kulttuurin juurista.  Pan-eurooppalaisen hötön puolesta he kykenevät kyllä jotain posket kiiltäen teennäisesti laukomaan. Heidän omassa sydämessään on mielessä vain oma urakehitys ja ehkä palkkiovirka. Ei löydy niitä, jotka asettaisivat Suomen oman kulttuurisen kukoistuksen etusijalle.

Luin eräästä nettipäivityksestä, että Viron presidentti istui koko pitkän konsertin ajan etupenkissä. Se on iso viesti maan kansalaisille. Turvajärjestelyjä oli jouduttu tekemään, sillä Virokin on osa yhteistä Eurooppaamme.

Laitan loppuun hieman linkkejä konserttiin ja lisään muutaman sanan muutamista lauluista. En suomenna nimiä. Laitan myös jotakin kuvia. Osa niistä on epäselviä, koska olen ottanut ne suoraan tietokoneeni kuvaruudulta. Olen pari kuvaa rohjennut myös kaapata netistä, laitan lähteen oheen. Yhteisellä asialla me kuvaajan kanssa ollaan.

,,,

Sunnuntain (02.07.2017) koko konsertti on nähtävissä täällä: https://www.youtube.com/watch?v=eD9rjJII5Nw.

Säveltäjä Rein Rannap oli minulle ennestään tuttu nimi. Hän taitaa olla monipuolinen muusikko, mutta minulle hän on jazzpianisti, koska olen joskus muinoin hankkinut hänen soololevynsä, vinyylin. Hänen sävellyksensä ”Eesti muld ja eesti süda” on nähtävissä täällä: https://www.youtube.com/watch?v=2G0oR_vpaak.

Haikeampaa tunnelmaa edustaa laulu ”Mu isamaa on minu arm”, säveltäjänä Gustav Ernesaks.  Sen kaunis melodia ja sanojen tunnevoima saa monilla laulajilla ja varmasti yleisölläkin kyyneleet silmiin. Katsokaa esimerkiksi kohdassa 3:19 kyynelehtivää tyttöä täältä:  https://www.youtube.com/watch?v=vHa0H9krtI8.

Mu isamaa on minu arm

Alo Mattiisen on säveltänyt laulun ”Isamaa ilu hoieldes”: https://www.youtube.com/watch?v=0qalDlQsOSg. Kuoronjohtajana debytoi nuori Valter Soosalu. Laulun yksi solisti kannattaa kuitenkin panna erikseen merkille. Hän on tunnettu virolainen kevyen musiikin kulttuuripersoona Ivo Linna. Hän oli aikoinaan mukana perinteikkäässä virolaisessa Apelsin-yhtyeessä, joka niitti mainetta ympäri Neuvostoliiton. Muut solistit ovat Robert Linna, Indra-Mirell Zeinet ja Joosep Toomesta. Hekin ansaitsevat maininnan, sillä heidän suorituksensa suurkuoron kanssa on loistava. Säestäjänä on sinfoniaorkesteri, jota johtaa Tõnu Kõrvits.

Viimeinen näyte on ehkä suosikkini, koska siitä huokuu nuoruuden ilo ja melodia on jäänyt päähäni soimaan. Laulun nimi on ”Meie”. Sen säveltäjä Rasmus Puur johtaa itse kuoroa ja orkesteria. Hän vaikuttaa innostavan oloiselta nuorelta mieheltä. Innostus heijastuu kyllä myös laulajiin, se näkyy heidän silmistään. Laulu avautuu täältä: https://www.youtube.com/watch?v=YhHYV2CsEEc.

Laulujen sanoittajat jätin kertomatta. Pari nimeä mainitsen Lydia Koidula (1843-1886) ja Anna Haava (1864-1957). Vuosiluvut kertovat osaltaan, että syvällä perinteessä liikutaan, vaikka säveltäjät voivatkin edustaa nuorempaa sukupolvea. Kuoroja oli johtamassa 17 nuorta kuoronjohtajaa. He kykenivät kyllä osoittamaan kyntensä.

Aitäh! Se tarkoittaa ”kiitosta”. Sana toistui niin usein haastattelujen yhteydessä, että päätin sen laittaa otsikkoon. Virolaiset ovat kiitoksensa ansainneet.

Tämän kättään heiluttavan viulistin soolo teki minuun erityisen vaikutuksen. Kuva Heikki Porkka.

Viron lippumerta. Kuva Heikki Porkka.

Tšaikovski ja Onegin – Andri Žoldakin näkemys

Kävin vastikään Pietarin matkallani katsomassa Mihailovin teatterissa Pjotr Tšaikovskin oopperan Jevgeni Onegin, joka perustuu Aleksandr Puškinin kirjoittamaan runoromaaniin. Sen olen nähnyt ja sitä kuunnellut ennenkin. Nelisen vuotta sitten näin siitä Vilnassa hieman modernimman version, jossa tapahtumat oli siirretty Amerikan Yhdysvaltoihin, osin nykyaikaan. Minun ja monen muun mielestä se ei toiminut esityksen kokonaisuuden kannalta ollenkaan ja jäikin lähinnä pelkäksi markkinointikikaksi. Mutta lavastuksen ja puvustuksen kautta luotu uusi ympäristö ei siinäkään itse Tšaikovskin musiikin koskettavuutta hälventänyt. Teos on ajaton kestäen kaikki kokeilut ja kolhut. Monet sen aariat ovat oopperataiteen helmiä, laulajien vakio-ohjelmistoa. Suuri ansio kuuluu myös Puškinille.

Mihailovin teatterin versiossa oli yllätystä ilmassa ja räväkkyyttä odotettavissa, sillä esityksen ohjaaja on ukrainalaissyntyinen Andri Žoldak. Totean kuitenkin, että lippua ostaessani en sitä vielä tiennyt. Olin aikonut mennä teatteriin katsoman erästä Dostojevski-dramatisointia, mutta näytös oli loppuunmyyty. Siksi valitsin iltaohjelmaksi tuon ihailemani oopperan.  Huomatessani Žoldakin taisi sydän pompata paikaltaan: tiesin hänen tuovan näyttämölle odottamatonta dramatiikkaa. Miten hän onnistuisi tuomaan ylimääräistä värinää yleensä lähinnä sovinnaisuutta kaipaavalle oopperayleisölle?

Andri Žoldak on minulle tullut ohjaajana jo tutuksi.  Hänen ohjauksensa Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta olen kokenut viime vuonna Aleksandrinskin teatterissa. Siitä teatterikäynnistä kirjoittamani blogiteksti löytyy täältä. Žoldak on eräänlainen näyttämötaiteen kauhukakara, joka murtaa tietoisesti perinteitä ja kyseenalaistaa sovinnaisuuksia. Villin maineensa hän on luonut nimenoman puheteatterin parissa. Suomessakin hän on tullut tutuksi.  Hän mm. ohjasi vajaat kymmenen vuotta sitten Turussa Anna Kareninan. Ja Anna Kareninan hahmoon Žoldak palaa myös tässä nyt näkemässäni Mihailovin teatterin Oneginissa, tosin pelkkänä vertailukohtana.

Itse teatteri tunnetaan Suomessa myös ”Mihailovski-teatterina”. Siihen voi tutustua englanniksi täällä. Suomeksi sen historiasta kerrotaan täällä. Myös wikipediassa siitä on perusteellinen artikkeli.

Andri Zholdak

Žoldakin ohjaama Onegin valmistui syksyllä vuonna 2012 ja se oli ohjaajan ensimmäinen työ oopperataiteen parissa. Sen jälkeen hän on ohjannut mm. Madame Bovaryn. Ja kyllä kyse on varsin erikoisesta versiosta, vaikka odotinkin näkemäni näytelmän ja muiden tietojen perusteella vieläkin villimpää dramatiikkaa ja näyttämötyöskentelyä. Tällä kertaa Žoldak kertoo ohjelmalehtisessä ottaneensa tietoisesti lusikan kauniiseen käteen eikä halua olla minään varsinaisena vastarannan kiiskenä. Hän on luopunut eräistä häneen kohdistuneista odotuksista.  Nuo ohjaajan sanat olivat kuin varoituksen sanoja minun kaltaiselle katsojalle, joka tulee etsimään Žoldakin esityksestä järistäviä kokemuksia tai perinteen murskajaisia. Yhtä kaikki ohjaajan tyynnyttelyistä huolimatta aivan tarpeeksi villi tämäkin versio on. Näyttämöllä on toimintaa ja ajattelun virikkeitä paljon runsaammin kuin tavanomaisessa oopperaesityksessä ja lisäksi tällä kertaa orkesteri saa näkyvämmän roolin.

Kapellimestari Mihail Tatarnikov

Ohjelmalehtisessä saatoin perehtyä tarkemmin ohjaajan lähtökohtiin ja havaintoihin oopperan taustoista ja syntyvaiheista, joiden pohjalta hän lähti luomaan produktiota. Tšaikovskin luomus tarvitsee oman lähestymistapansa, jossa on otettava huomioon säveltäjän persoonallisuus ja elämäntilanne. Luulen, että produktion luomistyötä on hillinnyt siihen myös yleisön ja ylipäänsä kulttuuriympäristön luomat odotukset ja Jevgeni Oneginin asema Venäjän oopperataiteen eräänlaisena lippulaivana. Pahimmassa tapauksessa olisi voitu mennä pyhäinhäväistyksen suuntaan. Parempi oli tässä vaiheessa olla liikoja halveksumatta yleisön odotuksia. Itse asiassa tämäkin versio on saanut avantgardismissaan ja surrealismissaan aivan tarpeeksi satikutia.

Ohjaus kyllä sai ilmestyessään paljon kiitosta, peräti valtakunnallisen huomionosoituksen. Sille myönnettiin ns. Kultainen naamio -palkinto (Золотая маска) peräti kolmessa kategoriassa. Kyseessä on Venäjän teatteritaiteen korkein huomionosoitus ja palkinnonjakogaala esitetään hyvin juhlavasti televisiossa suorana lähetyksenä. Onegin sai palkinnon parhaasta oopperaesityksestä, parhaasta oopperan ohjaustyöstä ja kolmas kategoria oli musiikkiteatteriesityksen valaistustyön palkinto. Palkinnon koskevat näytäntökautta 2012/2013.

Kokeilusta huolimatta siis sovinnaisuuden puolella liikutaan. Esityksestä on tehty psykologisia solmuja avaava, hienovaraisuutta kunnioittava mutta toisaalta näyttämöllisesti rikas räväkästi symboliikkaa viljelevä salaperäinen kokonaisuus, joka ei jätä katsojaa helpolla välinpitämättömäksi. Oopperailta jää varmasti mieleen ja johtaa pohdiskeluihin, jos ei muulloin niin iltojen yksinäisinä hetkinä. Esitystä onkin kiitetty mm. siitä syystä, että se panee oopperayleisön ajattelemaan, mikä tuntuu olevan pelkkiin musiikillisiin ja visuaalisiin kauneuselämyksiin sekä tähtikulttiin keskittyneessä nykyoopperassa harvinaista.

Mennään tarkemmin Žoldagin lähtökohtiin. Hän toteaa yrittäneensä paneutua alkuperäisen lähteen psykologisiin motiiveihin. Realismista on haluttu pysyä etäämpänä. Näin Žoldak kirjoittaa syyskuussa 2012 ennen ensi-iltaa:

”Yritämme yhdistää todellisen maailman, Larinin kartanon ja libreton juonikäänteet Tshaikovskin sisäiseen maailmaan ja hänen musiikkinsa pohjavirtoihin.”

Tuo tarkoittaa käytännössä, että railakkaan näyttämötyön ohella myös orkesterille annetaan paljon tilaa. Monin paikoin solistien ääni jää osin orkesterin pauhun alle. Samalla draamatyöskentely saa enemmän painoa. Se ei sinällään haittaa, onhan teos katsojille ennestään tuttu, mutta tulee siitä jonkinlaista säröä odotuksiin.

”Haluan tehdä syvän psykologisen esityksen, josta hohtaisi myös van Goghin ja Rabelaisin metafyysistä henkeä.”  

Tuo pyrkimys kyllä esitystä katsoessa näkyy. Sen sijaan eräät kriitikot eivät ihan kaikkiin symboliikkaa pursuaviin kohtauksiin lämpene.

Pjotr Tshaikovski

Žoldak erottaa ohjauksestaan kolme kaiken läpitunkemaa teemaa. Ensimmäisenä hän mainitsee Kohtalon teeman, joka ohjaa viime kädessä henkilöhahmojen elämän suuntaa ja valintoja.  Toiseksi hän on halunnut liittää tapahtumain pohjamotiiveihin myös Tšaikovskin oman elämäntilanteen ja persoonallisuuden. Kolmantena seikkana hän korostaa oopperan musiikin äärimmäistä tunnevoimaa. Tšaikovskin luonteen intohimoisuutta ei pidä himmentää, mitä Žoldak toteaa valitettavasti havainneensa monissa näkemissään versioissa. Onegin on täynnä - ohjaajan omia sanoja käyttäen - räjähdysalttiita ”intohimon elektroneja”. Žoldakille oopperan musiikki on seksuaalisviritteistä. Monilta osin se palautuu Tšaikovskin yksityiselämän salaisuuksiin, jotka hän jätti paljastamatta ulkomaailmalle. Tuotannossa nuo syvimmät tunnot kuitenkin antavat merkkejä olemassaolostaan. Säveltäjä ei ole voinut paeta itseään. Žoldak kirjoittaa:

”Oneginin partituuri on kuin hämärä metsä, johon on juuri satanut ja vesipisaroita on jäänyt lehtien pintaan. Jokainen Tshaikovskin musiikin tahti saa ravintonsa tuosta kosteudesta, eroottisuudesta ja hellyydestä. minä yritän esityksessä välittää tuon tunteikkuuden.”

Palaan vielä myös noihin kahteen ensiksi mainittuun teemaan. Kohtalon läsnäolon huomasin itse, kun luin oopperaesityksen jälkeen Puškinin alkuperäisteosta. Sinä henkilöt näyttävät ajautuvan elämässä kohtalon vieminä. Žoldak nostaa tuon kohtalon voiman paitsi henkilöhahmoista myös musiikista. Tatjanan, Oneginin ja Lenskin elämänpolku tuntui ylhäältä ohjatulta ja palautumattomalta.  Žoldak kysyy, miksi Tatjana pysyi uskollisena miehelleen, jota hän ei tosiasiassa rakastanut. ”Miksi hän ei esimerkiksi toimi kuin Leo Tolstoin Anna Karenina ja polta  kaikki taakse jääneet menneisyyden sillat?” Žoldak toteaa, että oopperan loppukohtauksessa Tatjanan tunteet eivät määräydy järkisyistä eivätkä toiveesta seurata yhteisön käyttäytymisnormeja. Hän tulkitsee, että tuon päätöksen perimmäisenä esteenä oli Kohtalo. Tatjanan ratkaisun dramaattisuutta korostaen hän löytää vertailukohdan Uuden testamentin Jeesuksesta, jonka  täytyi kulkea tie Golgatalle.

Tšaikovskin elämäntilanteesta avautuu yhtenevyyksiä Puškinin alkuperäisteokseen ja oopperan juonelliseen sisältöön. Oopperan luomistyön keskellä hänen elämässään tapahtui merkittävä muutos ja kehittyi uusi ihmissuhde. Ohjelmalehtisessä on katkelmia Tshaikovskin elämäkerrasta ja päiväkirjasta vuodelta 1877, sävellystyön kiihkeän luomisen ajoilta. Huhtikuussa häntä lähestyi kirjeitse nainen nimeltään Antonina Miljukova. Hän ilmaisi säveltäjälle rakkautensa eli käytännössä kosi miestä. Nainen itse oli musiikin opiskelija, joka oli syvästi ihastunut säveltäjämestariin. He olivat vuosia aiemmin tavanneet ja nyt päätyi ottamaan yhteyttä. Tšaikovski oli tuolloin 37-vuotias ja nainen kahdeksan vuotta nuorempi. Kirjeeseen säveltäjä ei reagoinut, koska hän oli uppoutunut töihinsä. Itse asiassa se katosi. Miljukova ei kuitenkaan antanut periksi vaan hän kirjoitti pian uudelleen. Tällä kertaa mies vastasi. Pari sopi tapaamisesta ja lyhyt seurustelu johti avioitumiseen. Pari vihittiin heinäkuun alussa, koruttomasti pienessä piirissä. Lähes välittömästi avioliiton solmimisen jälkeen säveltäjä huomasi tehneensä karkean virheen. Mies joutui pakenemaan kotoaan ulkomaille, jotta olisi voinut saattaa oopperansa päätökseen. On heti todettava, että perimmäisenä syynä oli naisen psykopaattinen luonne, ei säveltäjän oletettu homoseksuaalisuus, niin kuin nykyisin mielellään hehkutetaan. Yhteiselosta ei vain tullut mitään. Siinä tilanteessa ei säveltäjällä ollut luovalle työlle edellytyksiä. Paniikissa hän pakeni suurimman intohimonsa pariin.

Parisuhde koki lyhyen syttymisen ja äkillisen loppunsa. Virallista avioeroa ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Kiinnostavaa on se, miksi Tšaikovski ylipäänsä vastasi naisen kirjeeseen. Totta kai hänen omasta lähipiiristään luotiin paineita avioliitolle, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa äkilliseen ratkaisuun. Mutta olennaisena vaikuttimena oli Puškinin runoromaanissa esiintyvän Tatjanan rakkaus Jevgeni Oneginiin. Tšaikovski oli tunnevoimainen, syvästi eläytyvä ihminen, ja hän eli syvällä oopperan synopsiksen tunnekuohuissa. Hän oli itse ihastunut Tatjanaan ja inhosi yli kaiken Oneginia. Miljukovan kirje sattui olemaan samaan aikaan pöydällä. Herkässä tilanteessa se osui hänen silmiensä eteen ja hän vastasi naiselle.

Žoldak panee merkille, että Tšaikovski rinnasti oman elämäntilanteensa ja Tatjanan rakkauden Oneginiin. Aivan ilmeisesti Tatjanan hahmosta projisoitui piirteitä Miljukovaan, joka tuolloin siis eli säveltäjälle pelkissä kirjeen luomissa mielikuvissa. Tšaikovskin oopperassa läpikäydään tavallaan samanaikaisesti säveltäjän ja Antonina Miljukovan rakkaussuhdetta.

 

P. Tshaikovski ja A. Miljukova

Säveltäjän päiväkirjoja lukiessa tajuaa, kuinka syvästi hän saattoi rakastaa ja tuntea rakkautta. Žoldak kuitenkin löytää niistä myös muuta. Hän huomaa säveltäjän luonteen kaksinaisuuden:

”Illalla tulivat houkutukset, kiusaukset ja tunnepurkaukset, mutta aamulla oli katumuksen katkeruutta, pyrkimystä puhdistautumiseen.”

Yhdessä ja samassa henkilössä tuntui elävän kaksi eri persoonaa. Tuo kaksijakoisuuden teema on Žoldakin mukaan nähtävissä myös Joutsenlammessa ja voi todeta sen kiusanneen häntä läpi elämän. Žoldakin ohjauksessa Tatjana Larinan ja Tšaikovskin kohtalot menevät ristikkäin. Säveltäjän luonteen kaksinaisuus löytyy myös Tatjanasta.

…

Olga ja Tatjana Larina valkoisissaan

Menen tässä vaiheessa esitykseen. Kuten yllä totesin, esitys pursuaa monenmoista symboliikkaa. jos niitä yrittää tulkita, joutuu helposti umpikujaan. Parempi on vain antaa musiikin ja tapahtumain virran edetä, olla vastaanottavainen. Kokonaisvaikutelma saa sitten puhua puolestaan.

Näyttämöllä on keskeisenä mustan ja valkoisen vaihtelu. Niiden ohessa on toki myös erisävyistä harmaata ja kerman väristä valkeaa. Avan ensimmäisessä kohtauksessa tuodaan näyttämöllä nähtäväksi kuva Tatjanan lapsuudesta. Kaikki on valkeaa, tosin ei aivan siloteltua, sillä rikkinäisiä ja repaleisia yksityiskohtia on siellä täällä. Tatjana leikkii ja leikin lomassa näyttämölle vierii täysin mustia kuulapalloja. Se luo näyttämön tilaan ensimmäisen kontrastin ja luo samalla Tatjanan persoonan oman mustan kohtalon juovansa. Myös aivan esityksen lopussa on myös kuulapalloepisodi. Näin 3 tuntia 45 minuuttia kestävän esityksen prologissa ja epilogissa ympyrä tavallaan sulkeutuu ja kokoaa sisäänsä koko esityksen käänteet. Tuossa lopun epilogissa kuulat ovat tosin valkoisia ja leikkijänä on tällä kertaa Tatjanan oma tytär, jonka hän on hankkinut miehensä Greminin kanssa. Gremin on se alkuperäisteoksen vanha mies, jonka kanssa Tatjana on päätynyt tai joutunut naimisiin. Tässä esityksessä hän ei kuitenkaan näytä vanhalta. Hän on isokokoinen, mustapartainen ja ryhdikäs, monen mielestä varmaan komea.  Palaan loppukohtaukseen vielä kirjoitukseni lopussa.

Alun lapsuuden kuvan jälkeen varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Musta ja valkoinen väri vaihtelevat, valkoisen kuitenkin ollessa pääosassa. Pian ilmestyy myös itse Jevgeni Onegin näyttämölle. Hän muista poiketen pukeutunut täysmustaan. Samalla hän yhdistyy prologin mustien kuulien kautta Tatjanan kohtaloon. Koko ajan näyttämökuva on hyvin eläväinen ja toiminnallinen. Monenlaisia yksityiskohtia tulee samanaikaisesti katsojien silmien eteen. Se on selkeä poikkeus verrattaessa tavanomaisen perinteisen oopperan usein niin kovin staattiseen näyttämökuvaan.

Erilaisten symbolien määrä saa pään pyörälle. Yhdessä kohdassa näyttämölle nostetaan kaksi isoa vinttikoiran patsasta, musta ja valkoinen. Ne kiiltävät kuin posliini.  Välillä jääpalat lentelevät näyttämöllä, välillä sataa vettä. Eräässä vaiheessa myös puukko heitetään lattiaan. Ilmapallojakin siellä rikotaan ja ammutaan pyssyllä. Jääkaappi ja pesukonekin ilmestyvät yhtäkkiä Larinien kartanon juhlasaliin. Ja ikkunasta työntyy kuin väkisin omenapuun oksia. Huiskuttavatko ne tulevasta onnesta? Ja näyttämön taustalla vaeltelee välillä myös salaperäinen huilua soitava sarvipäinen mies. Lautaset pyörivät illallispöydässä ja eräässä kohdassa myös lattialla kuin hyrrät. Se lienee illan huikein ”tanssiesitys”. Ruoka liittyi monella tapaa myös aikaisempaan näkemääni Žoldakin ohjaukseen. Tässäkin se oli mukana muutenkin kuin vain noiden lautasten kautta.  Kaksintaisteluun mennessä taistelijat pannaan syömään lusikalla valkoista puuroa lusikalla. Se vierii pitkin leukaperiä kuin sperma. 

Esityksen alkupuolella yhtenä keskeisenä kohtauksena on Larinin kartanossa pidettävät juhlat ja siellä   kansanmusiikin perinteestä nouseva talonpoikaisväen kuoroesitys. Siinä maaseudun väki ei ole kansanpuvuissa vaan niitä mukailevassa mustavalkoisessa yhdistelmäasussa, mikä siis myös osaltaan tuo mieleen sekä Oneginin että nuo mustat kuulat. Asuissa on kuitenkin selviä jälkiä 1800-luvun talonpoikaisasuista.

Kuoron johtajana esiintyy itsetietoisena erikoinen kääpiömies. Sitten tuosta eteenpäin hänet kohdataan läpi esityksen näyttämöllä eri asuisena ja eri oloisena, yllättävissäkin tilanteissa. Myös hiusten pituus ja väri välillä muuttuu, parta saa erilaisia muotoja. Välillähän on selkeä pirullinen häirikkö ja ilkimys. Hänet saatetaan yllättää jääkaapista, josta hän hypähtää näyttämölle sähisten kuin äkäinen kissa. Eräässä kohtauksessa minulla tulee mieleen lapsuuden mielikuvien lempeä taivaalla oleileva valkopartainen Jumala-ukko. Loppupuolella hän vetäytyy muista erilleen kirjoittamaan muistiinpanojaan. Siinä hän näyttää ilmiselvästi vanhalta Leo Tolstoilta. Yhteys Anna Kareninan kolmiodraamaan nousee esiin.

Kuorokohtauksessa kääpiömies on pukeutunut erikoiseen sotilaallisen mustavalkoiseen asuun. Hän toimii siinä hyvin määrätietoisesti, kädessään sauva tapahtumia ohjailemassa. Kun kuorolaiset laulavat selkä yleisöön päin, hän kulkee ympäriinsä suoristaen naiskuorolaisten pukujen ryppyjä takamusten kohdalta. Laulu soi komeasti mutta kääpiö on näyttämön keskiössä. Jalat ovat miehellä hyvin lyhyet ja lyllertävä askeltaminen näyttää vaivalloiselta. Se ei määrätietoista kääpiötä hiljennä.

Kääpiö on esityksen salaperäisimpiä hahmoja, jonka monimuotoista osuutta pohdiskelen edelleen. Näyttämöllä vilahtaa myös muita arvoituksellisia tyyppejä. On tuo yllä mainittu sarvipäinen huilumies, on nuhjaantuneen oloinen palvelija, joka joissakin kohtauksissa tuo mieleen Tšehovin Kirsikkapuiston Firs-vanhuksen.

…

Menin teatteriin yksin. Ja sain viereeni toisen yksinäisen. Hän oli ehkä lähes ikäiseni naishenkilö, jonka kansa kehkeytyi väliajoilla muutama hauska keskustelun poikanen. Kerroin hänelle Aleksandrinski-teatterissa näkemästäni Žoldakin Kolmesta sisaresta ja vertasin esityksiä. Nainen ei tiennyt hänestä yhtään mitään eikä hän osannut sitä edes arvioida. Kerroin, kuinka näytelmässä tunnuttiin syövän koko ajan, välillä mentiin jopa ahmimisen puolelle. Tässä oopperaesityksessä ei aivan samalla tavalla hotkittu, mutta oli siellä vastaavaan viittaavaa. Yllä jo kerroin tilanteesta, kun Lenski ja Onegin valmistautuivat kaksintaisteluun. Heille molemmille tarjottiin lautaselta löysää puuroa, joita he sitten pari lusikallista sisäänsä ryystivät.

Erkanen nyt hieman oopperan tapahtumista. Oma kiinnostuksensa on siinä, kun odottelee esityksen alkua ja vieressä on joku yksinäinen, josta et tiedä mitään. Miten avata lukko, kun kaksi toisillensa täysin vierasta ihmistä joutuu olemaan muutamia minuutteja aivan lähekkäin? Aistin jo paikalleni ahtautuessani hänen myötämielisyytensä. Aloin ottaa oopperasalista valokuvia ja tuttuun tapaani käteni taipui vielä eteenpäin selfie-kuvaa varten. Siinä vaiheessa nainen teki rohkean aloitteen ja kysyi, voiko hän auttaa kuvan otossa. Se synnytti meissä molemmissa herskyvät naurut. Otin kuvani itse mutta ehkä pienestä häkeltymisestä johtuen se epäonnistui. Yhtä kaikki yhteys oli luotu. Kysyin naiselta, tunteeko hän solisteja, voisiko hän kertoa, onko joukossa nimekkäitä tähtiä. Hän ei tuntenut ketään mutta sainpahan syyn kertoa samalla omista odotuksistani esityksen suhteen.

Viimeisellä väliajalla hän kysyi minulta mielipidettä laulajista. He eivät minuun mitenkään erikoista vaikutelmaa luoneet, mutta naiselle kehuin heitä diplomaattisen kohteliaasti. Kuten totesin, laulajien äänet hukkuivat monin paikoin orkesterin dominoivaan rooliin. Näyttelijän työ oli kuitenkin vahvaa. Olihan esityksessä kuitenkin tilanteita, joissa jouduttiin laulamaan varsin haastavissa kohtauksissa, mm. läpimärkinä veden ryöpsähtäessä näyttämölle.

Yksi aaria oli meidän kummankin mielestä ylitse muiden. Se oli se kuuluisa Lenskin aaria tilanteessa, jossa hän on lähdössä kaksintaisteluun. Se on jo dramaattisuutensa vuoksi koskettava. Lisäksi Žoldakin ohjauksessa kohtaus saa lisää voimaa, tunteiden valta korostuu. Ollaan järkyttävissä jäähyväistunnelmissa, jossa rakkaus jää mutta ero tuntuu väistämättömältä. Vieruskumppanini oli aivan tunteittensa vallassa, samat kylmät väreet taisivat siinä hetkessä lävistää meidät molemmat.

Kielteisenkin havainnon Lenskin ja Olgan aariakohtauksesta tein. Mielestäni se meni Olgan häärimisen ja ylinäyttelemisen takia jo parodian rajamaille. Mutta tunnevoima kuitenkin jäi.

Symbolien moninaisuutta ihmettelimme molemmat.  Yritin varovasti kysellä, miten hän niihin suhtautuu. Ei hän niitä avaamaan pystynyt. Molemmat jäimme vain ihmettelemään odottaen uusia vastaan tulevia yllätyksiä. Kääpiöhahmosta hän ei siis tiennyt mitään. Minä onnistuin avaamaan sen taustat myöhemmin kotona.

…

Yksi kuvallinen tulkinta Pushkinin satuhahmosta Tshernomorista

Luin myöhemmin kotona esitykseen liittyviä kirjoituksia ja sen kautta avautui kääpiöhahmon salaisuus. Kyseessä on Puškinin kahdessa teoksessa esiintyvä satuhahmo Tšernomor.  Toinen oli minulle tuttu teos, mutta assosiaatiolangat eivät tietenkään teatterisalissa toimineet. Ihmettelen nyt hieman, miten tuo venäläinen rouva ei yhteyttä löytänyt. Puškin ei sittenkään taida olla Venäjällä edes vanhemmalle ikäpolvelle niin tuttu kuin olen luullut.  Žoldak on aika ovelasti nostanut esitykseensä hahmon Puškinin muista teoksista. Se tuo kokonaisuuteen aivan uuden jännitteen. Yhtäkkiä alkaakin tuntua, että oopperan näyttämöllä hyörii kuin näkymättömänä venäläisen kansanperinteen satuhahmoja luomassa maagista voimaansa.

Tšernomor esiintyy Puškinilla ensimmäisen kerran kansanomaisessa runoelmassa Ruslan ja Ljudmila, joka on oikeastaan kirjailijan läpimurtoteos. Siitä on tehty myöhemmin satunäytelmiä, filmejä sekä myös ooppera ja baletti. Lisäksi se on innoittanut taiteilijoita. Se pohjautuu muinaisvenäläisiin bylinoihin, myyttisiin sankaritarinoihin. Mutta runoelman suomentaja Aarno Saleva lisää, että se on myös taikasatu, jossa on mukana leikillisyyttä. 

Tšernomorin hahmossa yhdistyy pelottava uhmakkuus ja leikillisyys. Hän on kauhea noita, joka ryöstää kaunottaria, asuu jossain pohjoisilla vuorilla vaikeapääsyisellä seudulla.  Hän on pienikokoinen kääpiö, jonka pitkässä valkoisessa parrassa on hänen voimansa. Hän muistuttaa siis Raamatun Simsonia, jonka voima hupeni, kun hiukset leikattiin. Hänellä on yliluonnollisia kykyjä, hän osaa lentää ja kykenee poimimaan taivaanrannasta tähtiä. Hän kykenee muuttumaan toiseksi hahmoksi. En malta olla toteamatta, että hänessä on samoja piirteitä buddhalaisen myyttisen hahmon apina Sun Wukongin kanssa, josta olen kirjoittanut täällä. Aivan kuin venäläisessä kansanperinteessä ja kiinalaisessa perinteessä olisi yhtenevyyksiä. Mutta se olisi ihan toinen aihe enkä sitä nyt enempää pohdi.

Sadun juonikulussa Tšernomor ryöstää Ljudmila-neidon ja tämän sulhanen Ruslan onnistuu lopussa taltuttamaan ja pelastamaan morsiamensa. Vaikka Tšernomor herättää pelkoa, hänessä on myös huvittavat piirteensä ja heikkoutensa, mistä syystä Ljudmila ei häntä pelkää. Ruslan ryhtyy taisteluun Tšernomoria vastaan vapauttaakseen rakkaansa.

Löysin Youtubesta vuodelta 1972 olevan Ruslaniin ja Ljudmilaan pohjautuvan satuelokuvan. Sitä katsellessa huomaa, että samankaltaisuus Žoldakin kääpiöön on ilmeinen. Selvimmin se näkyy tämän pitkässä parrassa, jota mies ylpeänä näyttämöllä sivelee.

Syntyy vahva mielikuva. että Andri Žoldak on löytänyt yhtenevyyksiä Ljudmilan ja Tatjanan hahmoissa. Lisäksi hän on varmaan saanut Puškinin runoelman sisällöstä erinäisiä ideoita. Samanlaisia juttuja niissä molemmissa tulee vastaan. Näyttää, että jääpalasten murskaamisen idean Žoldak on saanut Puškinin sadusta. On siellä muitakin samanlaisia viitteitä. Sadussa kääpiö pitää vankeina urhoollisia sotilaita. Larinien kartanossa Tšernomor tuntuu ainakin leikkivän todellista isäntää, joka hallitsee omalla tavallaan kartanon elämää. Syntyy mielikuva, että hän aivan kuin pitäisi vankinaan talon kahta kaunotarta – Olgaa ja Tatjanaa. Samalla tavalla kuin Ljudmilan luo tulee Ruslan vapauttajana, niin myös Larinien neitosten pelastajiksi ilmestyvät urheat Lenski ja Onegin. Vapautusyrityksessä menee tällä kertaa kaikki pieleen, mutta ei Tšernomoriakaan voi pitää voittajana.

Toinen satu on Tsaari Saltanin tarina. Siinä Tšernomor johtaa merestä 33 sotaurhoa rantaan. Satu on valmistunut vuonna 1831, noin kymmenen vuotta Ruslania ja Ljudmilaa myöhemmin. Oopperassa tuosta kohtauksesta muistuttaa  se tilanne, kun Larinien talon kääpiöpalvelija ohjaa näyttämölle talonpoikaiskuoron, joka laulaa talon neitosten ylistykseksi.

Tsaari Saltanin kuvitusta, taiteilija Kurdjumov.

Olen joskus tutustunut noihin molempiin teoksiin mutta paljon jo unohtanut.  Kaivoin sadut esille kirjahyllystäni ja aloin verestää muistiani. Kirjastosta löytyy myös loistavat suomennokset. Yllä jo mainitsin niiden tekijän, hän on Aarno Saleva. Kirja on nimeltään Kertovia runoelmia, tekijä on Aleksandr Pushkin (näin kirjoitettuna). Teoksen ilmestymisvuosi on 1999.

…

Teen seuraavaksi huomioita, mitä muut ovat ohjauksesta kirjoittaneet. Ohjelmalehtisen ja eräiden wikipedia-aineistojen ohella olen tutustunut muutamiin teksteihin. Täältä löytyvät linkit: 1, 2, 3, 4, 5, 6. Nostan sieltä esille muutamia irrallisia näkemyksiä. Jätän tarkemmat linkit ja nimet mainitsematta.

Eräs kriitikko panee merkille Žoldakin luomaan draamaan sisältyvän ironian. Se sopii tähän yhteyteen, koska myös itse Aleksandr Puškin nauroi ja osoitti ivaa sankariaan kohtaan. Se luo kriitikon mukaan mutkikkaan suhteen musiikin ja näyttämöllä esiintyvän draaman välille.

Toinen kriitikko myös korostaa esityksen mutkikkuutta.  Žoldak on tuonut näyttämölle myös ”kerrostuman sisäisiä alitajuntaisia liikkeitä”. Kriitikon mukaan esitys paljastaa uuden draamaohjauksen ja luutuneen oopperataiteen väliset keskinäiset ristiriidat.

Epätavallinen esitys synnyttää tuoreita assosiaatioita, paljastaa uusia yhteyksiä. Rienaus ja herja saattavat kyllä suututtaa yleisöä, mutta suuttumuskin voi olla luovaa.

Erästä kriitikkoa miellytti Žoldakin kaltaisen ohjaajan kiinnostus klassista muotoa kohtaan. Žoldakin kerrotaan toisessa yhteydessä todenneen, että ohjaus on klassinen ja sitä tehdessä piti pidätellä itseään. Jotain jäi siis sanomatta. Jos hän voisi tehdä vielä uuden Oneginin, hän tekisi sen ilman sisäistä sensuuria. Hänen mielestä oopperaan jäi paljon avaamattomia solmuja. 

Keskeisten roolien esittäjille ooppera oli aivan uudenlainen haaste. Lenskin roolia esittänyt Jevgeni Ahmedov toteaa, että sellaista Lenskiä hän ei ollut ennen laulanut. Tässä hänen roolihahmonsa on hysteerinen ja aggressiivinen. Hän potki, näykki ja sen kaiken ohessa myös suuteli Olgaa osoittaen hänelle rakkauttaan. Laulaja joutui kyselemään itseltään, oliko hän todella Lenski, koskaan ennen hänen hahmonsa ei ole ollut sellainen. Ahmedovin Lenski on hermostunut ihminen. Hän menee sekaisin eikä häntä saa enää mikään pysähtymään.

Myös Tatjanan luonne on yllättävä. Hän rikkoo vaaseja, hyppii ikkunalaudalla, antaa intohimon viedä, hän kyhää kiihkeänä Oneginille kirjettä vesisateessa. Vielä vuotta aiemmin Tatjanaa esittävä Tatjana Rjaguzova ei voinut kuvitella laulavansa joskus märkänä kumisaappaat jalassa Tatjanan roolia. Nyt hän on jopa mieltynyt rooliinsa.

 Žoldakin luomasta Larinien talosta eräälle kriitikolla nousee mieleen epäsiisteys ja sekasotku. Hänen mukaansa sellaisessa talossa voivat asua vain neurootikot. Kirjoittaja nostaa vertailukohdaksi toisen ohjauksen, jossa Tatjana saa laulaa Oneginille osoittamansa rakkauskirjeen rauhassa aivan yksin. Žoldakilla tuo oopperan keskeisiin kohtauksiin kuuluva harras aaria, kaikkien maailman sopraanojen kruununjalokivi, esitetään rauhattomassa ympäristössä. Sankaritar elää kuin kuumeessa, joko vetää saappaita jalkaansa, jotta voisi yön hämärässä juosta rakkaansa luokse, kaiken keskellä  hän rojahtaa voimattomana vuoteeseen. Ja tässä samassa kohtauksessa on kyllä myös syytäkin vaipua epätoivoon. Sananmukaisesti pirut tuntuvat hyppelevän seinille. Talon väkeä viilettelee ympäriinsä.

Oopperan maailmassa elämä kulkee kiertokulkuaan. Se näkyy myös näyttämön valaistuksessa. Vaaleansävyisestä alkuosasta näyttämö muuttuu loppua kohden tummansävyiseksi. Valoisuudesta huolimatta alkuosassa ei kattokruunu ole jostain syystä paikallaan. Kaksi viimeistä kohtausta tapahtuvat hämärässä. Epilogissa tuovat Tatjanan tyttären valkeat kuulat siihen tummuuteen ja synkkyyteen oman valonsa.

Lainaan myös kohtaa Tšernomorista, mitä kautta pystyin löytämään kääpiöhahmon taustat.

”Ikään kuin  sattumalta taloon toisesta Puškinin teoksesta eksynyt Tšernomor ryhtyy rikkomaan jääkaapin jäätä! Aivan kuin sitä varten ei olisi löytynyt toista aikaa ja paikkaa. Jään sirpaleita lentää Tatjana-raukan kasvoille.”

Kirjoittaja toteaa ironisesti, että vielä pahempaa on Tatjanalla edessä. hän viittaa Oneginin rukkasiin ja siihen, kun ”katto alkaa vuotaa ja sankaritar joutuu vesisuihkun kastelemaksi”. Kun tanssiaisissa sitten Lenskin ja Oneginin välille kehkeytyy riita, Olga ja Tatjana ottavat pullon ja poistuvat näyttämöltä. Tuota draamaa seuraa sitten itse kaksintaistelu, joka tapahtuu samassa huoneessa, jossa syödään. Tämänkin kriitikon mielestä symboleja on esitys aivan turhan paljon tulvillaan.   

Sama kriitikko nostaa kokonaisuudesta kuitenkin yhden kohtauksen, jonka ansiosta ohjaaja saa paljon anteeksi ja se hänen mielestään pelastaa esityksen.  Se on esityksen koskettava loppukuva. Se avautuu hetkenä, kun sitä ei enää odota, kun kiireisimmät alkavat jo poistua salista. Näyttämö saa yhtäkkiä valoa, yleisö näkee saman huoneen tumman sävyisenä, siinä juoksentelee pikkutyttö leikkien. Kyseessä on Tatjanan tytär. Taustalla onnettomaan avioliittoon ajautunut Tatjana istuu yhdessä miehensä kanssa. Se on onnellisen näköinen pari, tunnelma on romanttinen. Tytöltä putoaa lattialle kuulia, ne ovat täällä kertaa valkoisia. Elämä on kuin shakkia ja ehkä uudella sukupolvella käy rakkauden kanssa parempi onni.

Loppukohtauksessa tuodaan vielä esille kohtalon teema. Tatjanan tyttären osalle toivotaan parempaa. Ne valkoiset kuulat luovat elämään optimismia, ilo jää ilmaan Se huojentaa syvän ja kipeän draaman kurjia, raskaita tuntoja. Sen myötä yleisö voi poistua esityksestä hymyillen.

Minulla nousee tässä omat assosiaationi, jossa saatetaan mennä aiheesta turhan etäälle. Puškinin runoilija-minä etsi omassa elämässään onnea ja joutui pettymään. Tuo yllä mainittu loppukuva tuo mieleen Dostojevskin ja edelleen 1900-luvun eräät runoilijat. Tärkeää ei ole enää oma onni vaan kuolemattomuus. En tarkoita tällä mitään kuoleman jälkeistä taivasta. Elämä ei ole pelkkää oman onnen etsimistä, vaan se jatkuu yli oman kuoleman. Kuolemattomuutta on olla mukana tuossa virrassa.

…

Haluan palata vielä yhteen asiaan, jota jo sivusin mutta se jäi hieman ilmaan. Tšaikovskista puhuttaessa otetaan esille hänen homoseksuaalisuutensa. Žoldak painottaa oopperan musiikin tunnevoimaa ja säveltäjän hyvin emotionaalista persoonallisuutta, johon vielä liittyy voimakas kaksijakoisuus. Tuon homouden muotiteeman hän jättää taustalle. Sillä ei ole tämän draaman kehityksen suhteen olennaista merkitystä. Ja aika ohkainen teema se oopperalle tai draamalle olisikin. Säveltäjän tuotannosta on kyllä pyritty etsimään vihjeitä tukahtuneista tunteista ja niiden myötä homoseksuaalisuudesta. Ne tuntuvat hyvin paljolti keinotekoisilta ja väkinäisiltä. Todennäköisesti hän on kuitenkin käynyt sisällään jonkinlaista identiteettikamppailua, mutta se ei ole tässä yhteydessä olennaista. Tiedetään, että hänellä oli nuorena suhteita naisiin, joihin hänellä oli rakkauden kokemuksia. Aivan kylmä hän ei naisia kohtaan ollut. Muistetaan, että ensimmäisenä ajatuksen säveltäjän homoseksuaalisuudesta nosti esiin henkilö, joka halusi sensaatiohakuisesti itselleen kipeästi julkisuuden huomiota.

Lopuksi

Kirjoitukseni lopuksi teen huomio Larinin perheen kartanosta. Puškinin alkuteoksessahan perhettä kuvataan sopusointuiseksi. Se eli rauhallista elämää, noudatti uskollisesti perinteisiä tapoja. Larinien perhe ja käsittääkseni myös palvelusväki olivat kiinni venäläisessä perinteessä. Juuret olivat lujasti venäläisessä maaperässä. Tatjana ja Olga olivat luonteeltaan toistensa kääntöpuolia. Olga oli vilkas luonnonlapsi, Tatjana syrjään vetäytyvä ja haaveileva ja surumielinen, joka vietti paljon aikaansa ikkunasta ulos tuijottaen.

Žoldak on tuonut tuohon kuvaan säröjä. Tatjana ei suinkaan ole niin rauhallinen ja ulospäin tasapainoisen näköinen, ei edes surumielinen. Hänen sisällään myrskyää eikä se ole pelkästään mitään romanttista onnen kaipuuta. Hänellä on patoutumia, alitajuntaan on jäänyt jotain, joka ei ole päässyt vapaasti purkautumaan. Žoldak tuo sen puolen esiin. Neito raivoaa välillä rikkoen mm. arvokkaalla paikalla olevan maljakon. Rauhallisuus on tipotiessään, kun hän äkkinäisesti hyörii ympäri kartanoa. Hän tuo esiin sen neuroottisen ilmapiirin, joka paljastuu kaikista.

Kartanohan on kuvattu aika risaiseksi, talossa on rapistumisen merkkejä. Toisaalta siinä on selkeitä jäänteitä Puškinin ajan aateliston elämästä, ja samalla siinä kuvastuu aateliston rappio, joka taas johtaa Tšaikovskin aikaan.  Mutta kartanossa on hyvin vahvoja viitteitä myös nykyaikaan. Onhan siellä jääkaappi ja pesukone. Ja molemmat on vielä tuossa kartanon juhlasalissa, joka on oopperan näyttämöllä nähtävillä. Tuntuu todella erästä kriitikkoa mukaillen ihmeelliseltä, että pyykinpesijä on sotkemassa kuvioita samassa huoneessa, jossa on tapahtumassa dramaattisen kehityksen kannalta tärkeää. Mutta sehän on vain elämää. Yhtä kaikki tuo lavastus tekee Larinien kartanosta ajattoman. Nykyaika ja historia elävät yhdessä.

Kun Puškin on kuvannut Larinien perheen ja palvelusväen elämää sopusointuisaksi perivenäläiseksi, niin Žoldak on tuonut sinne mukaan nykypäivän maailman. Tuo sopusointu on joutunut ironiseen valoon. Kodissa tuntuu hallitsevan neuroottinen mielivalta. Elämä on sekasotkuisessa tilassa. Palveluväki pyörii ympäriinsä kuin joukko Puškinin saduissaan kuvaamia kotitonttuja ja menninkäisiä, jotka ovat kuin pahan tartuttamia. Korean pinnan alla muhii jotain uhkaavaa. Dystopiaa Žoldak ei kuitenkaan luo. Sen hälventää esityksen loppukuvasta nouseva toivon henki. Kiitoksen saa Tatjanan uhrautuminen. Hän kieltäytyy Oneginin rakkaudesta ja siitä intohimosta, jonka tämän seksuaalinen vetovoima herätti. Hän valitsee toisen tien. Oma tytär näyttää kasvavan tasapainoisemmassa ympäristössä.

Žoldakin maailman taustalta paljastuu jotain nykypäivän Venäjän alitajunnasta. Se on rikki.

Itse Oneginin hahmo on muihin näkemiini versioihin verrattuna mielestäni Žoldakilla eniten poikkeava. Hänhän on jo alussa pukeutunut mustiin, mikä tuo häneen oman leimansa. Oneginista huokuu läpi esityksen tunnekylmyys ja suoranainen aggressiivisuus. Solisti Janis Apeinis on osannut yhdistää nuo piirteet omaan lauluääneensä. Vaikka Apeinis osaa toki laulaa loistavasti, hänen vahvin puolensa on nimenomaan draamanäytteleminen.

Esityksen lopussa Oneginin hahmo häipyy kuin savuna ilmaan. Hänen kaltaisensa ihmiset elävät keskuudessamme. Mitään hyvää he eivät ympäristöönsä kylvä. Kyyninen hahmo voi viedä toisen sydämen, mutta mitään pysyvää se ei pysty luomaan. Onegin jää lopulta yksin keskellemme kuin Lermontovin demoni.

Žoldak on noudattanut yhtä periaatetta, jota jo Puškin oli korostanut. Jevgeni Oneginin sankarit ovat nuoria. Myös Gremin on kuvattu nuoreksi. Hän ei ole vanha raihnainen ukko, joka on suurella rahalla saanut huijattua nuoren neidon itselleen. Hän on elämän voimaa huokuva lihaksikas terveen oloinen mies. Samaa intohimoa hän ei Tatjanassa herätä, mutta elämän todellisuudessa Onegin muuttuu hänen rinnallaan varjoksi.

Loppuun muutama kuva Mihailovin teatterisalista ja näyttämöstä: