Juha Ahvio pohtii Euroopan pakolaiskriisiä ja sen taustoja

Käsittelen tässä jutussani Juha Ahvion syyskuun lopussa pitämää luentoa Euroopan pakolaiskriisi ja islamin invaasio: https://www.youtube.com/watch?v=WBWjcQq09-Y. Ahvio on käsitellyt aihetta myös muissa yhteyksissä, mutten niihin nyt puutu. Hänen blogiaan en ole viime aikoina lukenut. Hänen viimeisimmän kirjansa (Eurooppa ja Suomi islamisoituvat, Kuva ja Sana 2015) lukaisin kesällä.

Kun Juha Ahvion luentoa kuuntelee, niin alkaa tuntua, että meitä pieniä ihmisiä ja myös koko Suomen kansaa ohjataan ja viedään oikein isolla kädellä. Eurooppa yhdentyy eikä liittovaltiokehitystä voi estää enää mikään. Bilderberg (https://en.wikipedia.org/wiki/Bilderberg_Group) vie ja demokratia vikisee. TTIP-sopimuksesta investointisuojineen ei Ahvio mainitse sanallakaan, mutta sekin tuntuu astuvan kehiin kuin olisi jo valmiina näytelmän käsikirjoituksessa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Transatlanttinen_kauppa-_ja_investointikumppanuus). 

Kärjistäen totean, että suomalaisuuden esille tuonti on pian jos ei aivan rikollista niin ainakin paheksuttavaa ja kertoo puhujan moraalivajeesta. Urheilusta suomalaisuudelle on löydetty turvasatama, mutta kansallisuutta hehkuttavien fanien selän takana on perinteinen arvomaailmamme katalassa muutoksen paineessa. Varmistetaan vielä, että tässä kohdassa kyse on omaehtoista pohdinnastani.

…

Juha Ahvio on Suomen merkittävimpiä monikulttuurisuusideologian kriitikoita. Hän näkee islamin leviämisen maailmassa uhkana. Vaikka hänen teemansa onkin mitä ajankohtaisin, niin mikään julkisuudessa näkyvä mediapersoonallisuus hän ei ole. Hän pysyy tutkijanroolissaan parrasvaloilta syrjässä. Eikä toki valtamedia häntä sivuillensa huolikaan, koska hän edustaa sille vieraita arvoja. Hän osaa joka tapauksessa ilmaista selkeästi oman näkemyksensä, laajentaa arjen todellisuuteen, ajan tapahtumiin ja ajankohtaisiin kirjoituksiin perustuen selkeän kokonaiskuvan, josta paljastuu keskinäiset kytkökset ja yhteiskunnan keskeisten toimijoiden taustavaikuttajat.

Ahvio kirjoittaa omasta asiastaan aktiivisesti ja järjestää silloin tällöin yleisöluentoja, jossa hän pyrkii kansantajuisesti selkeyttäen kertomaan oman sanomansa. Hän haluaa oman aatteellisen taustansa mukaisesti puolustaa länsimaisia juutalaiskristillisiä arvoja ja näkee sen vuoksi islamilaisista maista leviävän maahanmuuton suurena uhkana. Hän haluaa sanomassaan tuoda esille myös kristittyjen vainoja.

…

Minulla on Ahvioon kaksijakoinen suhde. Yhtenä syynä on myös hänen sanomansa uskonnollinen viitekehys, jota selvitän hieman alempana.

Totta kai hän kirjoittaa tärkeistä asioista ja tuo esiin näkökulmia, joita valtamedia tietoisesti välttelee. Hän menee taustoihin tehden tutkivaa journalismia ja luo sillä tavalla vaihtoehdon vallassa olevalle yksioikoiselle tulkinnalle. Hänen kaltaiselleen on olemassa oma tilauksensa.

Kaksijakoisuudella tarkoitan sitä, että en mene mukaan aivan kaikkiin Ahvion kärjistyksiin. Osaan asettaa ne omaan lokeroonsa. Tietty kriittisyys on siis asenteissani mukana. Hän perustaa tietonsa kuitenkin faktoihin ja vaikea on hänen päälinjauksiaan pitää minään huuhaana.

Tuon esimerkkinä kestävän kehityksen periaatteet (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kest%C3%A4v%C3%A4_kehitys) ja meitä uhkaavan ilmastonmuutoksen. Ahvio suhtautuu sen ”profeettoihin” kovin kriittisesti. Minä taas näen sen maapallon elämälle todellisena uhkana, mikä pakottaa suhtautumaan ekologisiin kysymyksiin vakavasti. Ymmärrän toisaalta Ahviota ja hänen taustajoukkojaan, jotka löytävät pinnan alta tiettyjen piirien poliittisen agendan. Nämä piirit käyttävät asiaa omiin poliittisiin tarkoituksiinsa, pelaavat omaan pussiin. Osaltaan kai siksi Ahvio ottaa ilmastonmuutokseen ja kestävän kehityksen ideologiaan niin jyrkän kriittisen kannan. Muitakin ideologisia perusteita lienee, mutta ei mennä nyt niihin. Kykenen tässä asiassa suhtautumaan häneen kylmän viileästi. Otan huomioon hänen sanomansa tärkeiksi katsomiltani kohdin. Jätän muut kärjistykset huomiotta.

Nyt huomaan, että Ahvio on käsitellyt luentonsa jälkeen asiaa tarkemmin tuoden blogissaan esille myös saamaansa kirpeää palautetta. Omaan kaksijakoisuuteeni se luo valitettavasti lisää säröä.

kuusimetsä

Juha Ahvio on Patmos-lähetyssäätiön (https://fi.wikipedia.org/wiki/Patmos_L%C3%A4hetyss%C3%A4%C3%A4ti%C3%B6) tutkimusjohtaja. Patmos on avustus- ja lähetystyötä tekevä kristillinen järjestö. Sillä on kansainväistä toimintaa ja Suomessa sen tärkeänä osana on Kuva ja Sana –kustantamon kautta leviävä julkaisutoiminta. Se toimii evankelisluterilaisesta kirkosta erillään.

Patmos ry:n yhtenä taustahahmona on ollut amerikkalaistyylinen saarnaaja Leo Meller, sen nyt jo eläkkeelle siirtynyt entinen toiminnanjohtaja. Hän pystyi aikoinaan nostamaan säätiön kukoistukseen.

Jotta tuo yllä mainitsemani oman suhtautumiseni ”kaksijakoisuus” selvenisi, niin hypähdän hieman menneisiin vuosiin. Etäännyn maahanmuuton ongelmista tai arabikeväästä tai kansallisvaltion murentumisesta ja palaan teinivuosiini. Tosin EU:n liittovaltiokehitykseen sillä on pienen pieni sidos.

Meller on siinä mielessä minulle nuoruudesta tuttu henkilö, että olen hänet tavannut ja lukenutkin pari hänen kirjaansa. Elettiin aivan 70-luvun alkuvuosia. Olin alle kaksikymppinen lukiolainen ja asuin kotona, isäni toimi seurakunnassa osa-aikaisena vahtimestarina. Kerran isäni oli matkalla ja toimin hänen sijaisenaan. Tuolloin juuri seurakunnan tiloissa oli Patmoksen tilaisuus, jossa esiintyi Leo Meller. Kuuntelin hänen palavasieluista yleisön vangitsevaa esitystään. Autoin tilaisuuden jälkeen kantamaan hänen tarpeistoaan autoon ja palkkioksi hän lahjoitti erään kirjansa, jossa käsiteltiin Uuden testamentin Ilmestyskirjaa ja nähtiin sen ennustuksissa hyvin konkreettisia viitteitä nykyajan tapahtumista. Kirjan sanomana oli, että lopun aika oli lähellä. Antikristus (Ilmestyskirjan peto) nousee valtaan valtioiden yhdentymisen myötä. Olin tuolloin herkkäsieluinen maailmankuvaani ja –katsomustani rakentava nuori ja tuo näky Euroopan tulevaisuudesta jäi syvälle mieleeni. Aina se palautuu, varsinkin kun olen alkanut huomata, mihin Euroopan Unionin laajentuminen on Eurooppaa johtamassa.

Isälläni oli toinenkin Mellerin kirja ja luin samalla senkin. Tutkistelinkin vakavissani kirjojen sanomaa. Tulin kuitenkin verrattain kriittiseksi. Ajattelin, että tarvittiin aikamoista mielikuvitusta, kun yrittää liittää Ilmestyskirjan ennustuksia meidän aikaamme. En nähnyt viitteitä siitä, että olisimme tuolloin eläneet niin kohtalokkaita aikoja ihmiskunnan elämässä.  Alkoi tuntua, että Meller pyöritti vain omaa liiketoimintaansa. En hyväksynyt sitä, että ihmisten herkimpiä tuntoja hyödynnettiin sellaiseen. Teinkin henkisen pesäeron Melleriin sekä hänen taustaorganisaatioonsa. Aidon kristillisyyden näin aivan muualla kuin Patmos ry:n amerikkalaistyylisen julistuksen 

maailmassa. Ajauduin maailmankatsomuksellisissa pohdinnoissani aivan toiseen suuntaan.

Tuon tapaaminen ja tilaisuus unohtui pian vuosikausiksi, vaikka Euroopan yhdentymisen kautta nouseva antikristuksen hahmo onkin aika ajoin kummitellut mieleni syövereissä. Leo Meller palasi mieleeni, kun kerran katselin sattumalta TV7:n lähetystä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Taivas_TV7)ja hän sattui siellä juuri silloin esiintymään. Nyt huomaan, että TV7:n arkistossa on nähtävillä huomattavan paljon Leo Mellerin ohjelmia: http://www.tv7.fi/vod/search/?searchPattern=Leo+Meller. Hyvin pitkä lista ohjelmia löytyy myös hakusanalla ’Juha Ahvio’. Otsikoiden kautta voi tehdä pikasilmäyksen hänen ajatusmaailmaansa: http://www.tv7.fi/vod/search/?searchPattern=Juha+Ahvio. Se ei sisällä yksinomaan islam-kritiikkiä eikä maahanmuuttokritiikkiä.

Noiden teinivuosien ajoista johtuen minulle on Ahvioon ja hänen taustayhteisöönsä edelleen vähintäänkin varautunut suhde. Olen toki muuttunut nuoruusvuosista konservatiivisemmaksi, mutta jotain vastahankaa ja tervettä kriittisyyttä koen edelleen. Onneksi Ahvio ei tyrkytä kristillistä sanomaansa. Vierastan häntä silloin, kun hän alkaa perustella sanomaansa Raamatun lauseilla tai jonkun islamin uskonnollisen johtajan Koraani-sitaateilla. Kuulen taustalta saarnamiehen julistuksen, jossa kriittinen kuulija muuttuu aseettomaksi.

…

Nyt siirryn Ahvion reilun tunnin kestäneeseen esitelmään. Yritän nostaa luennosta esiin yleiskuvan ja tiivistäen tuoda esille mm. siitä nousevia länsimaista kulttuuriamme koskevia uhkakuvia. Parhaiten niihin kukin pääsee perille kuuntelemalla selkeästi esitetyn luennon itse. Tämän selvitykseni teen lähinnä itseäni sivistääkseni. Haluan tällä tapaa hahmottaa kokonaisuutta. Minua kiinnostavat taustat ja toiminnan perimmäiset motiivit. Aika näyttäköön luennon mahdolliset virheet.

Olen aikaisemminkin pohtinut EU-kritiikkiä. Esimerkiksi tämä juttuni selvittää erään liettualaisen EU-kriitikon Vytautas Radžvilasin näkemyksiä vuodelta 2013: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/euroopan-unioni-kritiikkia-liettuasta.html. Sekä Radžvilas että Ahvio ovat tavallaan ihmeissään, kuinka yhdentymiskehitys tuntuu olevan kuin jostakin valmiista käsikirjoituksesta. Aivan kuin olisi olemassa salajuoni. Se heitä yhdistää, ja Ahvio tuo siihen uuden ulottuvuuden.

…

Islam

Ahvio korostaa alussa, että kyse on poikkeuksellisen suuresta liikehdinnästä. Vaikka mukana on myös aitoja muslimipakolaisia, niin ennen muuta kyse on islamin leviämisestä Eurooppaan. Ahvio käyttää termiä invaasio. On kyse keskitetystä invaasiosta. Nykyisessä tilanteessa väestömassat tulevat väkisin Euroopan rajojen yli, liikkuvat tarkoitushakuisesti Euroopan unionin sisällä täysiä etuja vaatien. Valitetaan oloista. Vaihdetaan tarvittaessa maata ja tuhotaan henkilökohtaisia asiapapereita, jotta voitaisiin salata todellinen identiteetti.

Aitoja muslimipakolaisia voisivat halutessaan auttaa kriisialuetta lähimpänä olevat islamilaiset maat, kuten Saudi-Arabia, jolla olisi miljoonille ihmisille tilat valmiina. Ne olisivat myös kulttuurisesti lähempänä. Ahvion mukaan olisi loogista, jos kristitty länsi auttaisi kristittyjä ja lähialueen islamilaiset maat auttaisivat muslimeja.

On kyse islamin invaasiosta Eurooppaan. ISIS on ennalta ilmoittanut, että se panee liikkeelle satojen tuhansien massavaelluksen Euroopan sisällä. Ja näin on tapahtunut. On selvät strategiat. ISIS on neuvonut miten edetä ja toimia. OIK (Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö) on eri yhteyksissä ilmaissut tahtonsa käyttää maahanmuuttoa islamin levittämisen välineenä. Siksi tämä maahanmuutto ei suuntaudu Saudi-Arabiaan, vaikka siellä olisi valmiudet heidän vastaanottoon. Sen sijaan Saudi-Arabia on kyllä ilmaissut halukkuutensa rahoittaa uusia moskeijoita Eurooppaan. Tämäkin kertoo osaltaan invaasion luonteesta.

Kyseessä on selkeä strategia. Saudi-Arabia ei sijoita rahojaan siirtolaisten asuttamiseen vaan sijoittaa ne moskeijoitten rakentamiseen ympäri Eurooppaa. Tässä islamin invaasiossa on olemassa isompi kehys ja siinä pyörivät suuret rahavirrat. 

Euroopan unioni

Odotukset Euroopan Unionin toimista tulevat ilmi alla Peter Sutherlandin näkemyksistä. EU ei pärjää kansallisvaltioiden yhteisönä. Täytyy luoda liittovaltio ja EU:sta on tehtävä rajaton. Liittovaltio on vipuvarsi EU:n tiivistämiseen.

Peter Surherland on Irlannista. Siihen viitannee myös sateenvarjo.

Peter Sutherland  (http://petersutherland.co.uk/)

Peter Sutherland on YK:n pääsihteerin erityisavustaja väestön muuttoliikekysymyksissä. Hän on ottanut aktiivisesti kantaa meneillään olevaan maahanmuuttotilanteeseen. Ahvio tuo ilmi Sutherlandin taustoja, mikä auttaa kokonaistilanteen globaalien näkymien hahmottamisessa.

Virallisessa yhteydessä kerrotaan, että Sutherland on maahanmuuttajien puolestapuhuja. Maahanmuutto ja siirtolaisuus on hyvä asia ja sitä pitää edistää sen itsensä vuoksi. Kun ihmisjoukot liikkuvat, se luo Sutherlandin mukaan ympärilleen hyvää. Tällaisen vastustamisessa ei ole mieltä.

Sutherlandin kanta Euroopan unioniin on selvä. EU:n pitää heikentää kansallista homogeenisuutta, murentaa se. Perinteinen kansallisvaltioajattelu on hänen mukaansa huono vaihtoehto, koska se tukee ihmisten etniskansallista yhtenäisyyttä. Tämä kehitys pitää murtaa rajat aukaisemalla.  Maahanmuuttajien on päästävä Eurooppaan ja saatava valita itse asuinpaikkansa. Kansallisvaltiot eivät saa estää heidän tuloaan.

Sutherlandin mukaan EU:n pitää tehdä kaikkensa, että kansallinen homogeenisuus ja etnisen erottelun hyväksyvä ajattelu saataisiin murrettua. Tämän vuoksi EU:n on tultava entistä monikulttuurisemmaksi. Multikulttuurisuuden ideologian täytyy siis laajentaa vaikutustaan.

Vuonna 2012 hän on todennut, että EU:n pitää jatkaa tätä politiikkaa, vaikka kansalaiset vastustavat. Taustalla on siis ajatus, että kansalaiset ovat tyhmiä. Eliitin on heitä ohjattava.

Sutherlandin arvojen motiivit avautuvat lähemmin, kun tutkii miehen taustoja. Hän on toiminut suuren pankin johtokunnassa ja merkittävän öljy-yhtiön hallituksessa (BP). Hän on siis ollut mukana liike-elämän suurissa ympyröissä. Hän on osallistunut keskeisenä toimijana Bilderberg-ryhmän kokouksiin.

Voidaan todeta, että nyt YK:ssa hän edustaa taustapiiriensä kantoja ja propagoi niitä julkisesti. Maahanmuutto on hänen mukaansa luonut monessa EU-maassa taloudellista dynamiikkaa talouden kasvulle. Siksi sitä pitää jatkossakin ylläpitää. Tähän vahvistavana tekijänä hän nostaa esille myös syntyvyyden laskun Euroopassa ja väestön vanhenemisen. Se, että Euroopassa väestö pienenee ja vanhenee, on avainargumentti sille, että Eurooppaa on kehitettävä entistä monikulttuurisemmaksi. Rajat on avattava ja mahdollisimman paljon erilaista populaatiota on päästettävä kuhunkin valtioon. Se on hyvä tie.

Uudet arvot

Sutherlandin mukaan ”ihmisten pitää yhdistyä jaettujen arvojen pohjalle, ei kansallisten identiteettien pohjalle”. Minulle nuo arvot jää luennon pohjalta epäselväksi, mutta olennaista on se, että kansallismielisyys, patriotismi, etninen sitoutuminen ja isänmaallisuus eivät siihen kuulu. On kyse rajat ylittävistä arvoista. Rajoja ja kansallisia lojaliteetteja ei tarvita. Maapallo on siinä tilassa, että suurimuotoinen maahanmuutto on väistämätöntä. Ihmisten Euroopassa on totuttava siihen. Lisäksi ihmiskuntaa odottaa ilmastokatastrofi, joka aiheuttaa lisää väestönsiirtoja.

Tässä uudenlaisiin arvoihin pohjautuva näkemys on Ahvion mukaan ”ohjelmallista antirasismia”, josta mainitessaan hän viittaa uusimpaan kirjaansa.  Rasismin määritelmä laajenee. Islam-vastaisuudesta on tullut yksi rasismin muoto. Tässä yhteydessä Ahvio viittaa uusimpaan kirjaansa.

Jyrki Kataisen hallitus otti vuonna 2011 tavoitteekseen kitkeä rasismin Suomesta. Hallituksella oli maahanmuuttopoliittinen analyysi. Sen mukaan Suomi tarvitsee huomattavan paljon maahanmuuttajia, jotta Suomi pärjäisi. Tuolloin siis seurattiin Ruotsin esimerkkiä. Nythän kaikki näkevät, mihin ongelmiin naapurimaamme joutunut avoimen maahanmuuttopolitiikkansa kanssa. Kataisen hallitus julisti, että tämä kehitys edellyttää rasismin kitkemistä Suomesta. Rasismia on kaikki kansallismielinen ajattelu. Tämä muistuttaa Peter Surtherlandin ajattelua ja siihen vuoden 2011 hallitus sitoutui.

Taustalla kummittelee tuo ajatus, että kansallisvaltiot, kansallisuusaate ja kaikenlainen patriotismi on hävitettävä. Ihmisistä tulee juurettomia: ”Ja ihmismassat on irrotettava perinteisistä juuristaan, jotta tuloksena olisi yksittäisten sosiaalisten atomien juureton massa, jota on helpompi hallita niin keskitetyn taloudellisesti kuin yhteiskunnallisesti.”

Sen mielekkyyttä Ahvio ei ymmärrä, että ihmisistä tehdään ehdoin tahdoin juurettomia.  Tähän sitten tuo ylikansallinen viihdeteollisuus oman vaihtoehtonsa. Ihmisiä on helpompi hallita. Luonnollisesti Ahvio korostaa tällaisen kehityksen vaikutusta kristinuskon asemaan. Perinteinen juutalais-kristillinen länsi on potentiaalinen vastarintapesäke globalistiselle ajatustavalle. Siksi sen haittavaikutusta on karsittava siinä määrin, kuin se häiritsee ”kansainvälisten toimijoiden utopian toteutumista”.

Bilderberg-ryhmä

Peter Sutherland on ollut keskeisesti mukana Bilderberg-ryhmän toiminnassa. Se on merkittävä taustavaikuttaja, joka on ottanut aktiivisesti kantaa maahanmuuton ja sen taustalla olevien kehitysnäkymien puolesta.

Hyväksymällä maahanmuuton voidaan valmistua myös edessä olevaan ilmastokatastrofiin. Ilmastonmuutos on näin saanut poliittisen sisällön ja palvelee globaalia Bilderberg-ryhmän toivomaa kehitystä. Siihen liittyen on luotu uudissana ”ilmastopakolaisuus”. Kaikki tämä pohjautuu olettamukseen, että ilmastonmuutos etenee. Ahvio ei siihen usko vaan näkee sen vain eräille piireille poliittisesti tarkoituksenmukaisena toimintana. Tässä ilmastonmuutos on siis saanut poliittisen sisällön ja palvelee globaalia Bilderberg-ryhmän toivomaa kehitystä.

Tähänkin liittyen siis valtavia ihmismääriä voi olla tulossa eikä eurooppalaisilla ole mitään oikeutta torjua heitä. Kaikki on otettava vastaan.

Säätiöiden valta

Ahvio mainitsee eräitä merkittäviä säätiöitä, joissa suuri raha liikkuu: Fordin säätiö, David Rockefellerin säätiö ja Sorosin Open Society –säätiö. Ne ovat olleet taustalla merkittäviä rahoittajia. Niihin johtavat tämän asian ympärillä liikkuvat huomattavan suuret rahavirrat.

Mm. Syyrian opposition kärkihahmoihin kuuluva Bassma Kodmani on aikoinaan työskennellyt Fordin säätiölle.

Kyseessä on suurta globaalia rahaa.  Säätiöiltä tulevia miljardeja käytetään erilaisiin tätä prosessia tukeviin hankkeisiin. Sitä kautta on sysätty maahanmuuttoaallon kaltaiset ongelmat liikkeelle. Kyse on suunnitelmallisesta toiminnasta. Kysyttäessä, miksi näin tehdään, päädytään selitykseen, jonka keskeisenä taikasanana on talouskasvu. Talouskasvu edellyttää laajaa maahanmuuttoa. Näinhän on myös Peter Sutherland todennut.

Barack Obama ja USA, arabikevät

USA ja Barack Obama ovat näissä ympyröissä tiiviisti mukana. Ahvio käsittelee mm. kysymystä USA:n laittomista pakolaisista. Nyt tässä yhteydessä totean vain, että USA - ja Ahvion mukaan varsinkin Barack Obama - on ollut luomassa ns. arabikevättä, millä on yhteys myös Syyrian kriisiin pakolaisvirtoineen.

Arabikevään tapahtumat johtivat M. Gaddafin ja H. Mubarakin vallan kaatumiseen. Libya ja Egypti joutuivat epävakauden tilaan ja käytännössä islamistiradikaalit nousivat vallankahvaan. USA:n vaikutusvallan ohella läntinen eliitti on ollut sponsoroimassa tätä kumousta. Syyriassa se ei ole kuitenkaan onnistunut.

Läntinen eliitti on nyt ollut antamassa ohjeita, miten asioita pitäisi Euroopassa hoitaa. Ahvio näkee kuitenkin tilanteen irvokkuuden, kun samat piirit ovat olleet aiheuttamassa mm. Syyrian kriisiä ja sen synnyttämiä kansainvaelluksia.

Mainita voisin vielä erikseen Libyan, joka on ollut turvapaikanhakijoiden lähtösatamana. Se on joutunut jonkinlaisen vakauden tilasta sekaannukseen ja aiheuttanut monille afrikkalaisille suoraan ja välillisesti taloudellisia ongelmia ja turvallisuusriskin.

Syyriassa lännen tukeman opposition nousu on vienyt maan sisällissotaan. Yhtenä avainhenkilönä oppositiossa on Bassma Kodmani, joka oli mukana vuonna 2012 Bilderberg-kokouksessa (https://en.wikipedia.org/wiki/Bassma_Kodmani). Sitä ennen vuonna 2005 hän työskenteli Kairossa Ford-säätiölle. Syyrian opposition kärkihahmoilla on siis ollut jo kauan yhteyksiä vaikutusvaltaiseen Lännen eliittiin.

 

Bassma Kodmani

Agenda 21

Agenda 21 on Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen toimintaohjelma. Se hyväksyttiin Rio de Janeirossa vuonna 1992. Toimintaohjelmassa paikallisuudella ja kansalaisyhteiskunnan osallistumisella on keskeinen rooli. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Agenda_21.)

Agenda 21 on eräänlainen kattotermi ilmastonmuutoskysymyksiin. Juha Ahvion kanta siihen kuin myös ilmastonmuutoksen väistämättömyyteen on hyvin kriittinen. Hänen mukaansa se on käytännössä globalistinen pyrkimys toteuttaa sosiaalinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus maailmanlaajuisin tulonsiirroin, tulontasauksin ja myös väestönsiirroin. Kun tasataan omaisuutta ja varallisuutta, niin pitää tasata myös väestöä. Populaatiopolitiikka on vahvasti mukana. Väestöä on maapallolla liikaa ja tätä kautta voidaan vaikuttaa siihenkin, esimerkiksi ehkäisypolitiikan keinoin.

Agenda 21:n ohjelma on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen asia. Pariisissa alkaa joulukuun alussa YK:n ilmastokokous jossa niputetaan kestävän kehityksen linjauksia. Kannattaa seurata uutisia. Esimerkiksi tällainen sivusto on olemassa: http://ilmasto.org/ilmastokokousblogi.

Ahvio näkee Agenda 21:ssä liikkeen kohti totalitarismia. Lisäksi kaikki rattaat eivät pyöri tuon ohjelman toivomalla tavalla. Väestön siirroissa on toimittu toistaiseksi vain yhteen suuntaan, islamin ehdoilla.

Uskonnot - Miksi islam sopii erittäin hyvin näihin ympyröihin?

Perinteinen islamilainen usko ei tunnusta kansallisvaltioita, ei tunnusta isänmaata. On vain globaali ”islamin uskonyhteisö”. Ei ole mitään kansallisia rajoja. Siinä mielessä se eroaa muista uskonnoista.

Rajat pois –sopii myös islamin agendaan. Samalla on myös toinen seikka. Islam on perinteisesti kristinuskon kovin haastaja ja vihollinen. Globalistit ovat ymmärtäneet sen välinearvon kristinuskon aseman murentamisessa. Liikemaailmalle ja islamille on näin löytynyt yhteisiä päämääriä. Buddhalaisuus tai hindulaisuus eivät sovi samaan tehtävään.

Näkymiä edellisen johdosta

Yllä on mainittu tähän globaaliin kehitykseen vaikuttavia taustavaikuttajia. Heillä on tässä prosessissa tukemaan merkittävät voimavarat. Vihollisena on kansallisvaltioajattelu, patriotismi ja perinteinen kristinusko. Vastakkain ovat kansallinen lainsäädäntö ja ylikansalliset sopimukset. Ahviolle näkymät ovat hyvin pessimistiset.

Ilmastopakolaisuus rinnastuu maahanmuuttoon. Ei ole mitään muuta keinoa kuin toimia niin kuin ilmastoprofeetat sanovat. Maahanmuutossakaan ei ole vaihtoehtoja. ”Rajat auki ja miljoonat sisällä ja sitten toivotaan, että saataisiin hommaa kivasti pyöritettyä.” Jos joku esittää vaihtoehtoja niin jo tulee vasta-argumentteja: ”Se on perustuslain vastaista., se on kansainvälisten sopimusten vastaista, se on perusoikeuksien vastaista, niin ei voi tehdä.” Näissä kuvioissa perusajatus on selvä.

Maahanmuuttoagenda haastaa myös konservatiivisen kristinuskon. Tällä luennolla Ahvio ei anna kristityille ohjeita. Lopussa hän haluaa kuitenkin luoda toivoa: ”Siihen vipuun ei pitäisi mennä, että kuvittelee, että vastarinta olisi turhaa.”

Alla on linkkejä Ahvion blogikirjoituksiin. Niistä kahteen viimeiseen Ahvio kehottaa luennossaan tutustumaan. Ensimmäinen on kirjoitettu luennon jälkeen.

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/750/islamin_invaasio_eurooppa_ja_kristityt

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/746/pakolaiskriisin_myota_kasvava_eurooppaan_kohdistuva_isis-islamistinen_uhka_on_todellinen

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/744/syyrian_pakolaistilanne_maahanmuuttojihadin_valossa

…

LOPUKSI

Olen itse lähinnä traditionalisti ja haluan puolustaa omia kansallisia perinteitämme, pitää kiinni juuristamme. Siksi koen Ahvion nostamat asiat tärkeinä. Näistä kehityssuunnista ja agendoista pitäisi puhua avoimesti. Myös poliittiset puolueet pitäisi panna tiukille, jotta selviäisi puolueiden taustalla olevat todelliset arvot. Mutta valitettavasti niistä nyt vaietaan, mikä puolestaan johtaa perusteettomaan nimittelyyn ja leimakirveiden käyttöön.

Jos luon Ahvion maailmaan hieman etäisyyttä, niin katson, että tästä voi seurata joko dystopia - totalitaristinen ”uljas uusi maailma” - tai sitten se voi olla ihmisille mahdollisuus, avata uudenlaista yhteistoimintaa. Ihmisten eteen voi avautua näkymiä, joihin on sopeuduttava tai ainakin mukauduttava, jotta selvittäisiin. Mahdollisten luonnonkatastrofien myötä ikävätkin asiat ovat mahdollisia ja niiden vastaanottamiseen ihmiskunnalla on oltava henkinen valmius. Ylikansalliset toimivat voivat ottaa vallan niin ulkoisesti kuin myös ihmisten mielissä. Edessä on erilainen kansainvälisyyden täyttämä maailma, jossa turvan tuo ihmisille edelleenkin vain oma lähiyhteisö ja -ympäristö.

Jokainen päättäköön ja uskokoon itse. Olkoonpa kehityssuunta millainen hyvänsä, niin kovilla arvoilla on edelleen langat käsissään. Toivon, että tämänkaltaiset puheenvuorot saavat ihmiset pohtimaan asioita ja tekemään heistä vahvempia.

SERGEI KIROV I: Mies, myytti, museo, murha

Juttu sai alkunsa syyskuisesta kotimuseokäynnistä Pietarissa. Siihen sen piti rajoittuakin, mutta kun aloin lähemmin tutustua miehen elämään ja myös hänen murhansa ympärillä käytyihin spekulointeihin, en selvinnytkään niin helpolla.  Pikkuhiljaa aihe on laajennut ja mielenkiintoinen elämäntarina pikkukaupungin orpopojasta valtakunnan johtoon on kehkeytymässä. Pitemmän kaavan kautta edetään ja tälle kirjoitukselleni on piakkoin tulossa myös jatko-osa, kun vain viitsin sen viimeistellä. Todetaan vielä se, että varsinkin murhan taustoja tutkiessani olen käyttänyt hyvin paljon erityyppisiä ja eritasoisia lähteitä, joiden luetteloa en ole kuitenkaan juttuuni liittänyt. Kun jälkimmäisessä osassa viittaan yksityiskohtiin, olen silloin tarkempi. Arvokasta perustietoa löytyy mm. museon sivuilta: www.kirovmuseum.ru.

I.                    TAUSTAA

Sergei Kirov (1886 – 1934) oli Stalinin lähipiiriin kuuluneita Neuvostoliiton johtohahmoja. Hän oli kansan suosima poliitikko, Leningradin ykkösmies, jonka suosio päättyi tylysti murhaajan niskalaukaukseen työpaikalla puolueen päämajassa Smolnassa. Sitä ennen hän oli toiminut kahdeksan vuotta - vuodesta 1926 alkaen - virallisesti ilmaisten Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä.  

Kirovin kuolema joulukuun ensimmäisenä oli aikanaan shokki ja mediatapahtuma, täysin verrattavissa John F. Kennedyn murhaan ja sen jälkipuintiin. Murhan taustojen ja motiivien puinti jatkuu edelleen. Monet kysymykset ovat jääneet ratkaisematta. Eikä murhasta kai selvää koskaan tulekaan, koska kaikki mahdollinen (ja mahdotonkin) on tehty jälkien peittämiseksi.

Syyllinen Leonid Nikolajev pidätettiin tapahtumapaikalta. Hän oli yrittänyt itsemurhaa mutta epäonnistunut. Valtakoneiston piti ”löytää” mahdollisimman nopeasti murhalle motiivi. Nähtävästi henkisesti häiriintyneen murhaajan henkilökohtaiset motiivit eivät siihen kelvanneet.  Nikolajev ”paljastui” puolueen virallisen linjan vastaisen trotskilais-zinovjevilaisen salaliiton toteuttajaksi. Tämä puolestaan laukaisi maassa laajan pidätysaallon. Seurasi kuolemanrangaistuksia ja pitkiä vankeustuomioita.  Maa joutui sittemmin lähes vainoharhaiseen tilaan.

Samaan aikaan Kirovin kansan suosiota haluttiin härskisti hyödyntää vallitsevan tavan mukaan. Kiroville nimettyjä kaupunkeja, katuja, tuotantolaitoksia ja muita paikkoja syntyi kuin sieniä sateella. Niiden kautta mies tuli kaikille tutuksi. Myytti oli puettu valkoisiin vaatteisiin.

Sergei Mironovitš Kirov syntyi pienessä muutaman tuhannen asukkaan Uržumin kaupungissa, joka sijaitsee pari sataa kilometriä Kazanista pohjoiseen. Pojan oikea sukunimi oli Kostrikov. Poika joutui jo lapsena orvoksi. Ensin isä jätti perheen ja sitten äiti kuoli. Pojan kaksi sisarta otti mummo huostaansa, Sergei lähetettiin orpokotiin.  Tästä huolimatta poika menestyi koulussa erinomaisesti ja hän sai hankittua itselleen Kazanissa kartografin ammatin. Tämän jälkeen vallankumouksen aate vei kuitenkin nuoren miehen mennessään.

Kirovin nimen Sergei Kostrikov otti käyttöön vuonna 1912 seuraten bolševikkivallankumouksellisten perinnettä. Tosiasiassa Sergei oli vielä tuolloin maltillinen sosialisti, vaikka olikin jo joutunut aatteensa vuoksi vankeuteen. Vuonna 1917 hänen on todettu kallistuneen vielä menševikkien puolelle. Varsinaisesti bolševikkeihin hän liittyi vuonna 1919, vaikka puolueen virallisessa historiikissa väitetäänkin liittymisvuodeksi vuotta 1904. Tuolloin hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen, joka piti sisällään useita suuntauksia.

Kirov-nimen taustalla on persialainen Kir-keisarisuku. Tosin on tullut vastaan myös viittauksia, joiden mukaan taustalla olisi muinaiskreikan sana kiros ’arvovalta’.

II.                  KUN KOHTASIN KIROVIN

Oli vuoden 1979 syksy. Olin kieliharjoittelussa Leningradissa ja asustelin Mytninskaja naberežnajan opiskelija-asuntolassa, joka itse asiassa sijaitsi melko lähellä yllä mainitsemaani Kirovin kotimuseota. Tuolloin ei minulla kuitenkaan ollut sinne minkäänlaista kiinnostusta poiketa. En tiennyt hänestä paljoakaan eikä hänen elämällään ja persoonallaan ollut tilaa minun senhetkisessä tajunnassani. Eräänä iltana Kirov kuitenkin nousi asuntolassa puheenaiheeksi. Minulla oli edessä treffit. Olin lähdössä oopperaan paikallisen opiskelijatytön kanssa. Valmistauduin asuntolassa iltaan. Olin menossa kaupungin ykköspaikkaan, Kirovin ooppera- ja balettiteatteriin, siihen samaan, joka nyttemmin on saanut takaisin vanhan nimensä Mariinskin (Mariinsky Theater). Kysäisin sivumennen eräältä venäläiseltä huonetoveriltani (asuin kuuden hengen huoneessa), kuka oli Kirov ja miksi teatteri on saanut hänen nimensä. Ehkä jotakin tiesin, mutta joskus yhteinen puheenaihe on tärkeämpää kuin oman tietämyksen osoittaminen.  Pojan vastaus äänenvärinöineen on jäänyt mieleeni.

Huonetoverini kertoi aivan kuin hiljentyen. Sydän tuntui olevan rakkautta täynnä. Muuten niin reipas ja kaikin puolin menevä nuori mies oli siirtynyt pyhitettyyn tilaan. Yleensä hieman kimakka ääni soi nyt matalampana ja rauhallisempana. Sisällöstä en enää paljoa muista, mutta ymmärsin, että Kirov oli ollut koko kansan rakastama johtaja, joka joutui katalan verityön uhriksi. Murhaaja iski ja tuon poikkeuksellisen sivistyneen kaupungin ykkösmiehen elämä sammui kesken kukoistuksensa. Juttelimme hieman siitä, kuinka monet erilaiset paikat kantoivat tuolloin Kirovin nimeä. Huonetoverini mukaan se heijasti kansan tuntoja. Ja oopperatalolle sopi Kirovin nimi erityisen hienosti, koska mies oli kulttuurin ja erityisesti oopperan ystävä.

Ilta tuli ja meni. Seuralaiseni oli saanut liput hommattua lähisukulaisensa kautta, joka työskenteli teatterissa. Istuimme erinomaisella paikalla, entisessä tsaarin aitiossa. Ooppera taisi olla La Traviata, joka jäi mieleeni senkin vuoksi, koska seuralaiseni kauhisteli ehkä sijaisen sijaiseksi paikalle kiidätetyn miespääosan esittäjän laulusuoritusta. Minulle toki kaikki oli vain koreaa ja hienoa, olin kuin suuressa juhlassa enkä löytänyt kenenkään suorituksista arvosteltavaa. Tuolloin minulle nimenomaan Kirovin teatteri oli se hienoin ja perinteisin.

Sen koommin emme huonetoverini kanssa Kirovista keskustelleet. Eikä mitään romanssiakaan teatterimatkan myötä kehittynyt. Sen verran miehen kohtalo jäi painamaan, että mielessä vilahti ajatus käydä tutustumassa miehen kotimuseoon. Aikaa oli kuitenkin niukalti ja nuorella miehellä ajatukset hypähtivät nopeasti aivan muihin asioihin.

Nyt kun tuota asuntolassa käymääni keskustelua ajattelee, niin tulee mieleen kämppäkaverini henkinen yhteys 30-luvun puoliväliin. Kirovin murha oli tapahtunut neljännesvuosisata ennen, mutta poliittisesti aktiivisen asuntokaverini mielentilan kautta olin päässyt yllättäen maistelemaan noita vanhoja tuntoja. Kun Kirov murhattiin, koko yhteiskunta valjastettiin luomaan mielikuvaa rakastetusta johtajasta, joka oli joutunut katalan salaliiton uhriksi. Elokuvateattereihin ilmestyi Kirovin elämää ylistäviä filmejä, julkaistiin hänen elämäänsä perehtyviä kirjoja (mm. vuonna 1936 Antonina Golubevan nuorisoromaani Мальчик из Уржума ”Poika Uržumista”). Samaan aikaan etsittiin syyllisiä ja kansanvihollisia. Miehestä luotavalle myytille löytyi yhteiskunnassa vankka kasvupohja ja se eli vielä 80-luvun kynnyksellä vahvana tuon poliittisesti aktiivisen opiskelijapojan mielessä.

Katselin juuri 30-luvun lopulla valmistunutta kaksiosaista elokuvaa ”Suuri kansalainen” (Великий гражданин). Se on poliittisesti propagandistinen elokuva kuvitteellisesta puoluejohtajasta Petr Shahovista, joka taistelee urheasti trotskilais-zinovjevilaista porvarillista klikkiä ja sen johtajaa Kartašovia vastaan. Shahovin hahmo on ulkoista olemusta myöten Sergei Kirov. Sitä ei ole edes pyritty peittämään, vaikka henkilön nimi onkin toinen. Toki elokuva on nykykatsojan edessä jo vanhentunut, mutta se on nykynäkökulmastakin katsoen hyvin taitavasti tehty. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia ja kuvauksellisestikin se on tuon ajan tekniset mahdollisuudet ja myös muut olosuhteet huomioon ottaen korkeatasoinen. Näyttelijätyö on antaumuksellista ja elokuvasta näkyy selvästi, kuinka jokaisen roolin taustalla oleva henkilö on mukana elokuvassa koko sydämellään. Luin Wikipediasta, että elokuvan positiivisten hahmojen esittäjiksi oli tunkua, mutta kukaan ei olisi halunnut esittää ”vastavallankumouksellisia” henkilöhahmoja. Se koettiin lähes rangaistukseksi.

"Suuri kansalainen". Elokuvan juliste.

Myöhemmin 60-luvulla alkoi ilmestyä toisenlaista näkemystä 30-luvun tapahtumiin. Esimerkiksi Anatoli Rybakov kirjoitti romaanitrilogian Arbatin lapset, joka luo kuvaa Iosif Stalinin ja Sergei Kirovin suhteesta. Se avaa karulla tavalla Kremlin kulisseja ja Neuvostoliiton johtajien toiminnan moraalia. Kaikesta huolimatta myös Rybakovin näkemyksessä Kirovista elää tuo vanha myytti. Muut olivat pahoja, Kirov oli puolueen ”kullannuppu”, vilpitön rehti toimija. Teosten pohjalta on tehty Suomenkin televisiossa 2000-luvun alkuvuosina näytetty TV-sarja, jonka näkemys tosin poikkeaa itse romaanin näkemyksestä, ei tosin Kirovin hahmon osalta.

Stalinin kuoltua Nikita Hruštšovin aloitteesta myös tulkinta murhan syyllisestä muuttui. Nyt tutkintalautakunta päätti, että kaiken takana oli Stalin. Hän halusi päästä eroon kilpailijastaan ja antoi sen maan salaisen poliisin NKVD:n tehtäväksi.  Yllä mainitussa Rybakovin romaanissa painopiste on Stalinissa. Hän hautoo murhaa mielessään. TV-sarjassa Stalinin hahmo on jo epävarmempi. Hän tuntuu olevan salaisen poliisin päällikön Genrih Jagodan ohjailtavissa.

Yhtä kaikki myös Hruštšovin ratkaisussa häiritsevänä tekijänä on poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Eri kertomuksista ja tulkinnoista on valittu tähän versioon sopivimmat selitykset. Muut on jätetty huomiotta. Ei vieläkään haluttu selvittää, mitä todella tapahtui.

III.                MUSEO

Sergei Kirovin museo avattiin vuonna 1939 aluksi puolalaissyntyisen Venäjän keisarillisen Mariinski-teatterin ballerinan Matilda Feliksovna Kšesinskajan (puolaksi Matylda Krzesińska, 1872 - 1971) taloon. Kyse on ns. Kšesinskajan talosta, josta voi lukea täältä: https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%A1esinskajan_talo. Kšesinskaja oli tulevan tsaarin, silloisen kruununprinssin Nikolain rakastajatar, joka lahjoitti tälle talon. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 talo jäi bolševikkien haltuun eikä maasta paennut entinen omistaja onnistunut sitä myöhemmin lunastamaan itselleen.

Museoon sijoitettu Kirovin työhuone Smolnasta

Vuodesta 1955 lähtien (museon omien kotisivujen mukaan) museo on sijainnut Sergei Kirovin entisessä asuinpaikassa, jonne museon esineistö oli siirretty. Tarkka osoite on Kamenno-ostrovski prospekt 26/28 (Каменноостровский проспект 26/28). Nykyisin museo sijaitsee kahdessa kerroksessa. Kirovin entisen asunnon lisäksi on kolmen naapuriasunnon tiloja otettu käyttöön. 

Myöhemmin museon tiloissa on avattu Kirovin Smolnassa sijainneen työhuoneen tarkka jäljitelmä. Se itse asiassa siirrettiin sinne Smolnasta, jossa oli vuonna 1946 avattu museon sivupiste.

Museo sijaitsee oikeastaan Gorkovskajan ja Petrogradskajan metroasemien puolivälissä. Minä nousin ylös Gorkovskajalla ja kävelin Kamenno-ostrovskiprospektia eteenpäin noin 700 metriä kunnes vastaani tuli Kirovin museon kyltti. Kyseessä on varsin vilkkaasti liikennöity katu. Kadun varrella on varsin komeita uusklassista tyyliä jäljitteleviä rakennuksia, joiden julkisivussa voi ihastella erilaisia koristeita, mm. upeita eläinkuvia. Tietysti jotkut kaipaavat perusremonttia.

Benois-talo

Kyseessä on massiivisen iso ja komea tummanharmaa rakennus. Sitä kutsutaan ”kolmen Benois’n taloksi”, tai lyhyemmin se on ”Benois-talo”. Nimensä se on saanut rakennuksen suunnittelusta vastanneiden arkkitehtien mukaan. Työryhmään kuului kolme tunnettuun Benois-sukuun kuuluvaa arkkitehtia: Leon, Jules-Louis-Auguste  ja Albert. Se valmistui vuonna 1914 ja oli valmistuessaan varsin ylellinen rakennus. Se edusti aikansa viimeisintä teknologiaa: hisseistä keskuslämmitykseen. Rakennukseen oli asennettu vesijohdot, puhelinlinjat, oma sähkönvaraaja, hevostalli, autotalleja, pannuhuone, pesula, ja jopa lumensulatin.

Vallankumouksen jälkeen rakennus kuului puolueen haltuun ja siihen muutti merkittäviä puolueen johtoa ja muita nimihenkilöitä. Rakennuksessa on asunut merkittäviä tutkijoita, taiteilijoita, arkkitehtejä, kirjailijoita ja muita kulttuurihenkilöitä, jonkin aikaa jopa Dmitri Shostakovitš. Neuvostoliittolaisista kommunisteista voi mainita Kirovin lisäksi hänen edeltäjänsä Grigori Zinovjevin sekä Nikolai Shvernikin, suomalaisista kommunisteista rakennuksen asukkaina ovat olleet jonkin aikaa ainakin Otto Wille Kuusinen, Kustaa Rovio ja Eino Rahja.

Sergei Kirov muutti taloon vuonna 1926 tultuaan valituksi kaupungin johtoon ja asui kuolemaansa asti. 

Rakennuksella on Suomeen myös läheisempi, surullisen kuuluisa sidos. Talon viidennessä kerroksessa huoneistossa nro 116 sijaitsi ns. Kuusisen klubi. Huoneiston numeron pohjalta voi päätellä, että se sijaitsi eri portaikossa kuin Kirovin asunto. Huoneisto oli nimetty Otto Wille Kuusisen kunniaksi ja sitä käytettiin suomalaisten kommunistien kokouspaikkana. Rakennuksessa asui ainakin wikipedian mukaan lukuisia suomalaiskommunisteja. Huoneistoon liittyy traaginen joukkomurha, joka tapahtui elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1920. Siellä poliittista kokousta pitäneet suomalaiset joutuivat yllättäen salamurhaajien hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen ja tunnetuin uhri oli Jukka Rahja, joka ammuttiin hänen ollessaan esitelmänsä jälkeen porraskäytävässä tupakalla. Muut yrittivät soittaa apua tai hakeutua turvaan. Ammunta loppui, kun hyökkääjiltä loppuivat panokset. Kuolonuhreja ehti tulla kahdeksan, kymmenkunta haavoittui.

Kuusisen klubille kokoontuneet kommunistit olivat paenneet sisällissodan jälkeen Venäjälle ja viettivät siellä ylellistä elämää, koska olivat tuoneet mukanaan Suomen pankista keploteltua ulkomaanvaluuttaa. Hyökkäyksen takana oli suomalaisia köyhyydessä eläneitä rivikommunisteja, jotka muodostivat ns. oppositioryhmän.

Uhrit haudattiin Pietarin Mars-kentille ja muistolaattaan heidät kirjattiin valkosuomalaisten murhaamiksi, vaikka murhien takana oli vääryyttä kokeneiden suomalaiskommunistien ryhmä. Eli tosiasiassa kyseessä oli entisten punakaartilaisten keskinäinen välienselvittely. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuusisen_klubin_murhat)

Käydessäni museossa en tiennyt tuosta joukkomurhasta mitään. Jos olisin tiennyt, olisin varmasti etsinyt rakennuksen seiniltä mahdollista muistokylttiä.

…..

Sisäänkäynti museoon

Menin ovesta sisään. Alakerrassa sijaitsi jokin kaupungin asuntotoimisto. Nousin hissillä viidenteen kerrokseen, jossa sijaitsi museon sisäänpääsy. Varsinainen Kirovin asunto sijaitsi kerrosta alempana huoneistossa nro 20, jonne laskeuduin maksettuani pääsymaksun ja jätettyäni päällystakkini narikkaan. Yllä mainittu Smolnan työhuone on rekonstruoitu asunnon viereiseen huoneistoon, johon kuitenkin on pääsy samasta sisäänkäynnistä.

Kirovilla oli viiden huoneen asunto, jossa hän asui vaimonsa (Maria Markus 1885 - 1945) ja palvelijansa kanssa. Museo on kuitenkin laajempi. Kerrosta ylempänä esitellään Kirovin ajan lasten elämää. Huomaa, että museon tärkeänä kohderyhmänä ovat koululaiset.

Asunnossa kiinnitin huomiota kahteen seikkaan. Kirov oli innokas metsästyksen harrastaja, asunnosta löytyy täytettyjä eläimiä sekä lattialta ketunnahka ja jääkarhuntalja. Makuuhuoneeseen sijoitettu ketunnahka lienee itse saalistettu, mutta työhuonetta komistava jääkarhuntalja oli Tšeljuskin-nimisellä jäänsärkijällä (engl. SS Chelyuskin, ven. Челю́скин ) matkustaneen tutkimusretkikunnan lahjoitus vuodelta 1934. Työpöydän alla oli ruskean karhun talja. Sen alkuperä jäi tuntemattomaksi.

Toisenlainen näkymä samaan huoneeseen. Työpöydällä näkyy mm. neuvostovalmisteinen kello.

Tässä lähikuva vuonna 1929 valmistetusta kellosta 24 tunnin näytöllä. Todellinen harvinaisuus.

Ketunnahka makuuhuoneessa. Pöydällä oleva punainen munanmuotoinen erikoisuus on radio 

Toinen merkille pantava seikka on hyvin laaja kirjasto. Kirjoja tutkiessa voi päätellä paitsi puoluejohtajan monipuolisesta lukuharrastuksesta myös hänen laajasta perehtymisestä työhönsä. Kirjasto koostuu 20 000 niteestä. Politiikkaan liittyviä teoksia on runsaasti. On kaunokirjallisuutta ja jopa runoutta. Huomasin näkyvällä paikalla Dostojevskin kootut teokset. Kirovin elämään tutustuneena tiedän mm. Leo Tolstoin olleen Kiroville läheinen kirjailija.

Myös tieteellistä kirjallisuutta on monipuolisesti. Oma lukunsa ovat myös runsaat hakuteokset ja ensyklopediat. Kirov vietti paljon aikaansa lukemisen parissa. Myös tavalliselta kansalta kiellettyjä kirjoja ja muita julkaisuja kirjastosta löytyy. Niihin Kirovilla oli politbyroon jäsenenä oikeus tutustua. Siellä on mm. emigranttien muistelmateoksia.

Asunnossa on kirjasto, työhuone, ruokailuhuone, makuuhuone ja lepohuone. On kaksi eteistä, keittiö, kotiapulaisen huone, kylpyhuone ja WC. Kirovin luona vieraili ja myös yöpyi monia maan poliittisia johtajia Stalinista lähtien. Mm. Ordžokinidze oli Kirovin läheinen ystävä, ja hänen kuvansa on työhuoneessa työpöydällä. Luonnollisesti seinällä on Leninin ja Stalinin kuvat. Lisäksi sinne on sijoitettu Kirovin saamia lahjoja.

On kerrottava myös, minkä minä suomalaisena heti huomasin. Löysin kaksi suomeen liittyvää asiaa. Kotimuseoesineistön joukossa lasikaapissa on Kirovin suomalaista tekoa olevat hiihto- ja luistelukengät eli ”pieksut” (venäjäksi пексы).  Lisäksi museon muusta osastosta löytyy pienoisveistos nuoresta Kirovista jakamassa lentolehtisiä (Киров с листовками ’Kirov ja lentolehtiset’). Se liittyy Suomeen tekijänsä kautta. Patsaan on luonut suomalaissyntyinen kuvanveistäjä Viktor Ellonen (1891 – 1980). Hän on luonut uransa Neuvostoliitossa ja hänen töitään on esillä Venäjän suurissa taidemuseoissa. En ollut aikaisemmin hänestä kuullutkaan.

 

Kirovin suomalaisvalmisteiset "pieksut"

Viktor Ellosen veistos nuoresta Kirovista

Anders Mård muistuttaa matkaoppaassaan (Mondo  matkaopas Pietari, Keuruu 2014) kävijöitä , ettei saa ohittaa Kirovin ainutlaatuista höyhenistä tehtyä muotokuvaa. Minä ohitin. Se jäi huomaamatta eivätkä matkaoppaan sanatkaan olleet jääneet muistiini. Saattoihan se toki olla väliaikaisesti poissa. Netistä sen kuitenkin löysin.

Minulta huomaamatta jäänyt Kirovin muotokuva

Kotimuseo on oiva mahdollisuus vilkaista 20- ja 30-luvun puolue-eliitin – eli parempiosaisten - yksityiselämään. Lisäksi myös keittiö ja saniteettitilat täydentävät tuota kuvaa. Ja onhan siellä myös ns. ”lepohuone”, jonka kautta välittyy lisätietoa Kirovin harrastuksista. Se toimi myös vierashuoneena, jossa arvovieraatkin nukkuivat.

Ainakin yksi asia minua ja Sergei Mironovitšia yhdistää. Hänkin oli innokas klassisen musiikin ystävä. Hänen levykokoelmansa koostui yli sadasta levystä ja oli aikakauden huomioon ottaen hyvin laaja. Kirovin suosikkeja olivat mm. Tšaikovskin 5. ja 6. sinfonia, Beethovenin yhdeksäs sekä maailman oopperaklassikot, kuten Carmen ja Jevgeni Onegin. Myös Musorgski kuului suosikkeihin.

Levysoitin oli aikansa viimeistä huutoa. Se ja radio sijaitsivat ruokailuhuoneessa. Siellä oli myös kaksi akvaariota, joista isommassa uiskenteli Kirovin elinaikana peilikarppeja, pienempään oli sijoitettu kultakaloja.

…

Kirovin museo ei luo pelkästään katsetta puoluejohtajan kotiin ja elämänympyröitä. Siellä on myös muuta esineistöä ja aktiviteetteja, joiden kautta voi tutustua kansan ja erityisesti lasten elämään 20- ja 30-lukujen Leningradissa. Siellä löytyy erilaisia pelejä, joiden kautta lapset voivat eläytyä Kirovin ajan kouluun ja ylipäänsä taloudellisesti niukkaan elämäntapaan.

On kaksi erillistä nurkkausta, joissa näytetään koulupojan ja -tytön kotitarpeistoa. Voi saada kuvan heidän koulunkäynnistään ja harrastuksistaan. On mielenkiintoisia valokuvia noiden aikojen katulapsista ja lapsirikollisista. Näytetään heistä kuvia poliisin huostassa ja toisaalta internaateissa ja kuvateksteissä viitataan heidän rikoksiin. On kuvia myös sokeiden lasten sisäoppilaitoksesta, jossa tehdään käsitöitä ja opitaan lukemaan.

Kerrotaan partioliikkeestä, josta sitten kehittyi neuvostoliittolainen versionsa pioneerijärjestö. Itse asiassa hieman yllätyin, kun keskipisteenä on kansainvälinen partiojärjestö, mutta ehkä se on jonkinlainen taktinen veto kuvaamaan nykylapsille tuon ajan pioneerien toimintaa.

Ylipäänsä museota on aktiivisesti pyritty suuntaamaan myös pikkulapsia kiinnostavaksi. Nähtäväksi on haluttu saada sinne koululaisryhmiä – ja nimenomaan alakoululaisia - tutustumaan neuvostoajan varhaisvuosien elämää. Tästä on selkeänä esimerkkinä myös palvelijan huoneen seinälle sijoitettu museon johtajan kehittämä ”ruokakorttipeli”. Pelin tarkoituksena on avata lapsille heitä kiinnostavalla tavalla sitä puutetta, jossa tavallinen kansa joutui elämään. Tähän tuo kontrastia läheinen asunnon keittiötila, jonka esitteessä kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten yltäkylläisesti puoluejohtaja Kirov söi.

Kirov oli kalaruoan ystävä. Keittoja hän ei suostunut nauttimaan, ne olivat hänestä ”vatsan huijaamista”. Poikkeuksen teki tuhti kalasoppa. Suosikkeja oli sisävesikala lahna, säyne ja ruutana. Peruna ja tattari ja maltillisesti suolattu kurkku kuuluivat asiaan. Siperialaiset pelmenit ja haudutettu liha olivat myös mieleen. Asunnossa kävi keittäjä varta vasten ruokaa valmistamassa. Tosin vaimo valmisti kaalipiirakoita, jotka saivat puolisolla veden herahtamaan kielelle. Vaimo ei kylläkään varsinaisesti muuten ollut mikään kulinaristi. Vahva tee kuului asiaan ja sen kanssa mustaherukka- ja mansikkahillo.

Kirov työskenteli päivittäin Smolnassa. Tämän museon yhteyteen on viereisestä asunnosta tehty sisustettu työhuoneen täyskopio, joka käsittää myös alkuperäiset huonekalut ja tarpeiston. Kiinnitin huomioni paitsi Stalinia kuvaavaan maalaukseen myös runsaaseen puhelimien määrään, Myös varsinaisessa asunnossa taisi olla neljä puhelinta.

Smolnassa ja työmatkoilla Kirovin ruoan tarpeesta huolehtivat parhaat kokit. Yksi heistä oli työskennellyt tsaarin perheelle, toinen oli olut Kreikan kuningasperheen palveluksessa. Tämä uhkasi museon esitteen mukaan erota ja piti sitä itse asiassa pilkantekona, kun puoluejohtaja pyysi valmistamaan yksinkertaista kotiruokaa. Tälläkin toteamuksella vahvistetaan Kirovista luotua mielikuvaa vaatimattomana kansanmiehenä.

Keittiö (konstruoitu myöhemmin, ei siis ole alkuperäinen)

Jääkaappi (amerikkalainen)

Tämä on jääkaapin edeltäjä,  kylmäkaappi, joka pitää jäiden avulla ruoan kylmänä.

…

Kerron hieman peleistä. Ruokakorttipeli on nimeltään ”Ota mitä annetaan”.  Kyselin pelistä perässäni kulkevalta kovin hiljaiselta vartijamummolta. Hän kertoi, että sen on tosiaan museon johtaja kehittänyt museossa vierailevia lapsia ja koululaisia varten. Sitten hän lisäsi, että eivät lapset ole siihen oikein syttyneet. He ovat tottuneet nykypäivän yltäkylläisyyteen siinä määrin, että ei 20- ja 30-lukujen elintarvikepula ruokakortteineen tunnu avautuvan heidän maailmaansa.

Pelissä tarvitaan noppaa. Siinä eletään vuotta 1931. Tarkoituksena on kuvata vuosien 1929 – 1931 aikaa, jolloin Leningradissa ja koko maassa oli hyvin ankara elintarvikepula. Kansa oli jaettu kolmeen ryhmään: työläiset, palkansaajat ja lapset. Nähtävästi aidot työväenluokan edustajat olivat etuoikeutettuja.

Pelaaja saa oman viiteryhmänsä satunnaisesti. Saamansa vastakirjan (заборная книга) mukaan hän lähtee sitten hankkimaan päivän ruoka-annostaan. Vastakirja on vihkonen, jolla ruoka lunastettiin. Lisäksi peliin hahmoihin kuuluu myös korkean ammattitaidon omaava asiantuntija, jolla myönnettiin erityisruokavalio. Ja on vielä myös ”kansalaisoikeuksia vailla oleva henkilö”, jolla ei ole lainkaan vastakirjaa. Todellisuus tuodaan karulla tavalla lasten eteen.

Pelaaja saa oman viiteryhmänsä ja sen myötä pelissä eletään. Siinä on kolme kierrosta. En alkanut tutkia tarkemmin pelin sääntöjä enkä näin ollen valitettavasti tiedä, miten pelissä edetään. Tarkoitus lienee kuitenkin selvä.

Kotiapulaisen huoneen seinälle sijoitetun pelin yläpuolta koristaa suurikokoinen kirkkaanpunainen Lenin-sitaatti: ”Iskurityöläisen etuna on etuasema kulutuksessa.” Pientä ironiaa siinä on, liekö tahatonta vai tahallista?

"Ruokakorttipeli", ylhäällä vilahtaa Lenin-sitaatti.

Virtuaalimatka 30-luvun alun kouluun

Sitten museossa on vielä tietokonepeli, johon tutustumiseni jäi hyvin pintapuoliseksi. Pelin kautta lapset pääsevät tutustumaan kiinnostavalla tavalla Kirovin ajan kouluun ja opetukseen. Lapset voivat havainnollisesti nähdä sen totalitarismin, joka järjestelmään liittyi. Vieressä oli myös sivuja, joissa oli lista tuon ajan vallankumouksellisista nimistä, joita kehotettiin tuolloin lapsille antamaan. Tuon esimerkkeinä vain kaksi ensikirjaimista muodostettua nimeä: Vil (Vladimir Iljitš Lenin) ja Vinun (Владимир Ильич не умрёт никогда  ”Vladimir Iljitš ei kuole koskaan”). Tässä yhteydessä voisi mainita myös Kirovin murhaajan Leonid Nikolajevin ja hänen vaimonsa Milda Draulen toisen pojan nimi Marks.

,,,

On monia Kirovin elämään liittyviä seikkoja, joista museossa ei kävijöille kerrota. Kirovin murhaa käsitellään suhteellisen niukasti, vaikka sen kautta hänet maailmalla tunnetaan. On esillä Kirovin viimeisenä päivänä yllä ollut puku. Siitä voi erottaa verijäljet. Ja lakin reunuksessa on pienen pieni luodinreikä. Sitä kautta luoti upposi huoneiston entisen asukkaan takaraivoon tuhoaan tehden. Paljon muuta ei sitten olekaan. Seuranani kulkenut vartijamummo kehottamalla kehotti minua tutustumaan asuun ja luodinreikään, kun näytti, että se voi jäädä minulta huomaamatta. Vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan murhan yksityiskohdista. Tuntui, että nainen aivan kuin kunnioituksesta olisi madaltanut ääntään siitä puhuessaan.

Tässä käytöksessä huomasin saman, minkä olen yleensä venäläisissä kotimuseoissa käydessäni havainnut. Työntekijät ovat koko sydämestään sisäistyneet huoneiston entisen asukkaan maailmaan. Se on sitä venäläistä sielukkuutta.

Toinen hyvin vähälle huomiolla museossa jäänyt seikka on Kirovin yksityiselämä. Museo keskittyy paljolti luomaan myyttiä. Kirovin perhe-elämän kuvaus ei siihen kehykseen sovi.

Mainitsin jo yllä Kirovin vaimon Maria Markusin (Мария Львовна Маркус), joka oli tunnetun juutalaissyntyisen, vuonna 1919 kaatuneen vallankumoustaistelijan J.Markusin sisar. Hänestä löytyy toisessa yhteydessä kuva. Maria-vaimosta on pieni kuva lepohuoneen peräseinällä. Yritin kysellä vartijamummolta heidän perhe-elämästään, mutten saanut paljoakaan irti. Nainen vetosi vain puolisoiden vallankumoukselliseen taustaan ja totesi, ettei heillä ollut aikaa lapsille.

Toisaalta kuitenkin museossa lapsiin on kiinnitetty paljon huomiota.

Kirov tutustui Maria Markusiin jo 1910-luvun alussa. Kuitenkin he avioituivat vasta 20-luvulla ja kyseessä oli Kirovin toinen avioliitto, joka jäi lapsettomaksi. Museossa ei kuitenkaan mainita sanaakaan, että Kirovilla oli Vladikavkazissa asuessaan myös toinen nainen, josta hänelle jäi vuonna 1921 syntynyt tytär Jevgenija. Lapsen äiti sairastui ja kuoli pian tyttären syntymän jälkeen. Kun sitten isä muutti Leningradiin, ei uusi puoliso huolinut tytärtä heidän yhteiseen kotiinsa ja näin Kirov jätti tyttären valtion ”turviin”. Hän teki siis saman tyttärelleen kuin oli käynyt hänelle itselleen. Sergei Kostrikov sai äitinsä kuoltua hoivan kirkon hyväntekeväisyysjärjestön kautta, tyttärestä huolehti kommunistihallinto. Tytär kasvoi ilman isänsä turvaa internaatissa, eli juuri samankaltaisessa orpokodissa, joita museossa laajalti esitellään. Museossa esiteltävät internaatit ja orpokodit liittyvät Kiroviin sekä hänen oman lapsuutensa että tyttärensä kautta.

Tyttären kohtalo kuuluu Kirovin elämän nurjiin ja vaiettuihin puoliin. Sanaakaan hänestä en museossa löytänyt.

Nuo internaatit (lastenkodit, työsiirtolat) olivat tuon ajan Neuvostoliitossa hyvin tavallisia. Maassa kannettiin paljon huolta lasten uudelleenkasvatuksesta. Esimerkiksi lännessäkin legendaksi noussut Anton Makarenko ja myös Leninin leski Nadežda Krupskaja tekivät paljon työtä kodittomiksi ilman vanhempia jääneiden lasten eteen.

Isä Sergei oli omistautunut vallankumoukselle eikä sen hehkussa eläessään voinut tai halunnut huolehtia tytöstään, joten tämä sijoitettiin viisivuotiaana orpokotiin. Sitä en tiedä, oliko tähän todella pääsyynä vaimo, joka suhtautui nuivasti toisen naisen kanssa hankittuun lapseen. Perhe ymmärrettiin tuolloin porvarillisen yhteiskunnan jäänteeksi eikä sitä tuolloin pidetty arvossa. Nähtiin, että valtio voi kasvattaa lapset paremmin omien kommunististen arvojen mukaisesti.

Isästä tuli Jevgenia-tytölle kuitenkin suuri esikuva. Sen mukaisesti tytöstä kasvoi aito kommunisti ja sotilas. Samaan lastenkotiin sijoitettiin vuonna 1936 Espanjan kansalaissodan syttyessä pakolaislapsia. Tytär oli innokas pioneeri ja komsomolilainen ja paloi halusta päästä Espanjaan taistelemaan. Se ei kuitenkaan ehtinyt toteutua, koska kansalaissota siellä päättyi vuonna 1939. Siihen mennessä Evgenija oli päässyt koulusta ja mennyt insinöörin oppiin tekniseen opistoon. Kun talvisota alkoi, Evgenija halusi kovasti mukaan taistelemaan uuteen isänsä nimen Kirovin saaneeseen panssarivaunuun.  Sota kuitenkin ehti loppua ennen kuin tuo toive pääsi toteutumaan. Suuren isänmaallisen sodan syttyessä Evgenija kävi sairaanhoitajan pikakurssin ja ilmoittautui vapaaehtoisena suuren isänmaalliseen sotaan saksalaisia fasisteja vastaan. Hän oli palavasieluinen nuori neuvostopatriootti, joka näki suurimmaksi kunniakseen kaatua isänmaansa puolesta. Evgenija ei kuitenkaan kaatunut. Hän eteni jopa panssarivaunun komentajaksi, mihin ei monikaan nainen tuolloin yltänyt. Hän taisteli mm. Stalingradissa. Sodan loppuessa hän oli Tšekkoslovakiassa rintamalla ja tuolloin oli ylennyt yliluutnantiksi. Hän jatkoi isänsä tiellä eikä koskaan perustanut perhettä.

Tätä ei museossa kerrottu. Siellä kuitenkin kerrottiin paljon muuta kiinnostavaa. Hyvin antoisa oli museoretkeni Benois-taloon. Pois lähdettyäni poikkesin saman talon kivijalassa sijaitsevaan ruokalaan myöhäiselle lounaalle. Ruoka oli huokeaa ja yksinkertaista: kanakeitto, jauhelihapihvi ja riisiä. Näin myös ruumis tuli ravituksi.

IV.                MURHA

 

Smolna - paikka jossa Kirov murhattiin

Olen käynyt läpi murhaa käsitteleviä juttuja ja TV-ohjelmia. Kaikki eri versiot taustaoletuksineen ovat tulleet tutuiksi. Paljon on tullut vastaan keskenään ristiriitaista tietoa ja varsin mielikuvituksellisiin päätelmiin on saatettu päätyä. Siihen syynä on pelkästään se, että kaikki murhaan liittyvät todistajat ja silminnäkijät eliminoitiin. Jäivät jäljelle vain huhut.

Murha haluttiin nähdä vastavallankumouksellisten iskuna vallassa olleiden bolševistien ytimeen. Se oli versio, jota valtakoneisto syötti kansalle ja maailmalle aloittaen samalla massiivisen puhdistusten, pidätysten ja oikeudenkäyntien sarjan kuviteltuja vihollisia vastaan. Koneiston taktiikka puri ja myöhemmin itse pääsyylliset - 20-luvulla Stalinin politiikkaa vastustaneet ja toimiaan sittemmin nöyrinä katuneet Zinovjev ja Kamenev – saatiin tunnustamaan olemattomia ja suuren terrorin koittaessa teloitettiin. Kaiken vihamielisten voimien isähahmo Trotski oli paennut maasta jo 20-luvun lopulla, mutta pyövelin kirves osui häneenkin aikanaan. Mitään vastavallankumouksellista trotskistis-zinovjevilaista järjestöä ei ollut olemassakaan, mutta kun sitä aikansa joka tuutista iskostettiin, alkoivat jo syyllisiksikin väitetyt uskoa pahuuteensa. Kommunistisen hierarkkisen ideologian pääperiaatteiden mukaisesti yläpäästä tulleita päätöksiä ja ratkaisuja vastaan ei protestoitu. Vaikkei hyväksyä voitukaan, niin kuitenkin vaiettiin.

Ystävykset

Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin tultua valtaan selitettiin Kirovin murhan tapahtumiakin uudella tavalla. Nyt pääsyylliseksi nähtiin itse Stalin, Kirovin läheinen ystävä. Kaveri olisi eliminoinut hengiltä uskollisimman kannattajansa. Sävel oli aivan sama kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. Yhtä totuutta laulettiin kaikkialla ja sen taustakuoroon oli helppoa saada kansainvälisetkin piirit. Suuri johtaja oli delegoinut sisäministeriön salaisen poliisin murhaamaan kuvitellun vastustajan. Faktat tässäkin unohtuivat. Monista mahdollisista todisteista valittiin ne, jotka tukivat omaa versiota. Vasta-argumentit torjuttiin.

Stalin-demonisointi kävi kaupaksi helpommin kuin salaliittoteoriat.

Mutta totuus ei pala tulessakaan. Murhan taustojen tutkimista jatkettiin. Alkoi päästä esiin se luontevin vaihtoehto. Jos ehkä kuitenkin Leonid Nikolajev itse olisi ollut kaiken takana. Siihen oli taipumassa 60-luvun lautakunnat ja varsinkin 80-luvun lopun tutkinta, jonka yhteenvetona vuonna 1990 päädyttiin ratkaisuun, että Sergei Kirovin kuolemaan johtivat Leonid Nikolajevin omat henkilökohtaiset motiivit. A.N.Jakovlevin muistio murhatutkinnan historiasta on mielestäni asiallinen (http://www.alexanderyakovlev.org/fond/issues-doc/67970). Siinä mm. todetaan olleen seikkoja, jotka on jätetty selvittämättä vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.  

Ei tutkimus ole kuitenkaan tähän pysähtynyt. Myös Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit vaativat tarkennuksia. Ja lisäksi Stalinin ja salaisen poliisin osallisuudelle on omat kannattajansa. Siirrettiinhän murhaa edeltävänä syksynä Leningradin salaisen poliisin toiminta Moskovan alaisuuteen. Näin ollen sisäministeriön Leningradin alueen osastossa murhaa olisi voinut valmistella Kirovin siitä tietämättä.

Leonid Nikolajevin henkilökohtaiset motiivit ovat viime aikoina joutuneet suurennuslasin alle. Syynä epätoivoiseen ratkaisuun saattoi olla epäonnistunut työura puolueen tehtävissä. Runsaat epäonnistumiset olivat johtaneet kaunaan ja mieli järkkyi. Tosin tässäkin versiossa kummasti ne salaisen poliisin voimat yhä ”kummittelevat”. Ei saada aikaan yksiselitteistä ratkaisua. Ja ei kai niitä huhuja yhteyksistä vieraan vallan edustajiinkaan ole pystytty täysin kumoamaan.

Ja tottahan tosiaan mediaseksikkyydenkin pitää nousta esiin. Kyseessä olikin triangelidraama. Kirovilla oli suhde Nikolajevin vaimoon, latvialaissyntyiseen Milda Drauleen. Mustasukkaisuus ajoi aviomiehen veritekoon. Draule oli itse töissä Smolnassa, samassa rakennuksessa, jossa Kirov työskenteli. Sitä vahvistavat mm. ne seikat joiden mukaan Draulen tiedetään saaneen erityiskohtelua. Ja sekin on selvinnyt, ettei naisten hurmuri Kirovin seksielämä oman vaimonsa kanssa enää toiminut tämän sairastelun vuoksi. Ja kaiken lisäksi reilut pari vuotta aikaisemmin perheeseen syntynyt poika tuntui kovasti olevan Kirovin näköinen.

Tuonpa tähän yhteyteen esimerkin mielikuvituksellisista todisteista. Yhtenä todisteena tähän on nimittäin liitetty Kirovin alushousujen kemiallisen koostumuksen tutkimus. Tutkinnassa niistä löytyi vanhaa spermaa. Olisiko se sitten todistamassa yllä hahmoteltua kolmiodraamaa? No, ainakin se osoittaa itse Kirovin viriiliyttä, joka etsi purkautumisteitä, kun vaimo ei enää pystynyt tyydyttämään miehen seksuaalisia tarpeita.

Ja tällainenkin sattuma yhdistää Kirovia ja Milda Draulea. Viimeksi mainittu oli elokuussa 1934 lomailemassa Leningradin lähistöllä Sestroretskissa (suomeksi Siestarjoki). Ja kas kummaa! Kirov sattui olemaan siellä samaan aikaan. Heidän yhteisestä tapaamisesta ei ole kuitenkaan mitään faktoja.

Toisaalta tämä suhde Milda Drauleen vaihtoehto on tyrmätty sillä seikalla, että ei hän mikään kaunotar ollut. Paljon parempaa ja viehättävämpää olisi kulttuuripiireissä viihtyneelle kansan suosikille ollut tarjolla.

…

Leonid Nikolajev ja Milda Draule

Virallisen version mukaan murha tapahtui käytävällä. Kirov oli menossa työhuoneeseensa ja murhaaja iski takaapäin juuri työhuoneen oven edustalla. Tämä on esitetty niin yksiselitteisesti, ettei sitä ole epäilty. Mutta olisihan se voinut tapahtua toisinkin. Vaikea on totuutta selvittää, kun kerran silminnäkijät oli vaiennettu. 

Julkisuudessa murhatilanne on kuvattu tarkasti. Kirov nousi kolmanteen kerrokseen. Lähin turvamies Borisov kulki jatkuvasti vanavedessä, vaikka Kirov itse kansan keskuudessa liikkuessaan koki sen haitaksi. Mutta sellainen oli määräys ja tälläkin kertaa Borisov kulki taustalla, mutta nyt hieman ennen Kirovin saapumista työhuoneensa luo, joku ulkopuolinen pysäytti hänet ja pyysi tulta. Borisov pysähtyi auttamaan pyytäjää, Kirov jatkoi matkaansa. Murhaaja Leonid Nikolajev oli hieman ennen osunut WC:stä saapuessaan kohdalle. Hän kulki Kirovin perässä ja ampui tämän juuri oven edustalla. Virallisen version mukaan kuului kaksi laukausta. Murhaaja yritti sitten ampua itsensä mutta käsi taisi vapista sen verran, että hän epäonnistui.

Elokuvassa Suuri kansalainen (josta yllä olen maininnut) tuo murhatilanne on hieman poikkeava. Siinä päähenkilö menee huoneeseensa ja kuuluu laukaus. Se on tietysti fiktiivinen elokuva, jossa on pelkästään mukailtu Kirovin tapausta.

Borisov oli tässä avainhenkilöitä, mutta hän sai parin päivän kuluttua surmansa kummallisessa auto-onnettomuudessa, jossa on enemmän kuin palaneen käryä. Ei tällaista voi tapahtua kuin saduissa. Jostain syystä Borisovia vietiin Stalinin luo kuulusteluun kuorma-auton lavalla. Sitten tapahtui jotain äkillistä, kuljettaja menetti mutkassa autonsa hallinnan ja juuri tuo Borisov iskeytyi auton lavalta kivitalon seinään saaden kallon murtuman. Toisen version mukaan hän ei iskeytynytkään seinään vaan saattajana ollut mies oli iskenyt häntä kivellä kalloon, jolloin juttu olisi siis lavastettu. Selvitys Borisovin kallosta tukevat tätä jälkimmäistä tulkintaa, mutta tiedä häntä. En usko enää ihan kaikkea, mitä teksteissä syötetään.

Triangelidraamaversiossa juttu onkin toteutunut hieman toisella lailla. Se versio on kuitenkin jonkun mielikuvituksen tuotetta, sillä kuten yllä olen todennut, tapahtuman silminnäkijät onnistuttiin ”vaimentamaan”. Tämän ratkaisun mukaan Milda Draule odotti Kirovia tämän työhuoneessaan, kun Kirov tuli sisälle hän syöksyi syleilemään sohvalla makaavaa naista. Tuolloin aviomies Nikolajev ryntäsi paikalle, järkyttyi näkemästään ja ampui Kirovia takaraivoon.

Tälle versiolle on olemassa looginen selitys. Nimittäin kyse on luodin jäljestä Kirovin lakissa ja takaraivossa. Kummassakin tapauksessa luodin jäljestä päätelty luodin suunta on erilainen. Takaraivosta voi päätellä, että luoti on ammuttu miehen ollessa makuuasennossa, kun taas lakin jäljestä voi päätellä että mies on ollut pystyasennossa. Ja edelleen lakin läpi laukaistu luoti on tullut erityyppisestä aseesta kuin kuoleman aiheuttanut luoti.

Näin ollen julkisuuteen esitetty murhan kulku olisi lavastettu. Olisi ollut vastoin kommunistisen moraalin periaatteita löytää puolueen johtomies vieraan naisen seurasta. Siksi murhalle piti antaa julkisuuteen toisenlainen kuva. Tapahtumapaikka siirrettiin käytävälle ja ”femme fatalen” roolissa ollut Milda Draule suljettiin tapahtumien kulusta. Se kyllä tiedetään, että hän ilmestyi pian tapahtumapaikalle, koska oli töissä samassa rakennuksessa.

Jatkoa seuraa.